Juhannussaarna

Evankeliumi

Luuk. 1: 57-66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
    Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.

Saarna juhannuksena 21.6.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa
Petri Samuel Tikka puhui

Rakas ystävä, 

Miksi sinua kutsutaan? Mistä sinut tunnetaan? Mikä on sinun nimesi? Niin kuin sanonta kuuluu: nimi on enne. On kyllä olemassa nimiä, jotka ovat vain nimityksiä, vailla kummempaan sanomaa: kuten jos pientä lasta kutsutaan pikkikseksi tai papuksi tai muuksi vastaavaksi. Ihmisen nimi on kuitenkin kuvaus hänen olemuksestaan, sillä omalla nimellä kukin kutsutaan, kutsutaan elämään ja toimintaan. Erityisesti se nimi, jolla sinua kristillisessä kasteessa kutsuttiin, on täynnä elämää ja toivoa – merkitystä, jonka voi löytää. Mutta mistä löytää nimensä syvän merkityksen? Mikä on se tarkoitus, johon sinut nimeltä kutsutaan? Missä on totuus siitä, kuka itse olen?

Johanneksen nimi oli poikkeuksellinen. Sen syvä merkitys aavistettiin jo heti elämän alussa. Yleensä merkityksen avautumiseen menee aikaa, vaikka nimellä on aina alusta alkaen tarkoitus. Johannes ei saanut nimeään vain tavan vuoksi, muistista. Hänen isänsä nimi Sakarias, joka hänelle haluttiin antaa, tarkoittaa: ”Herra muistaa”. Poikkeuksellisuuden vahvisti se, että oikea nimi, Johannes, tuli kummankin vanhemman mieleen toisen tietämättä. Nimi oli enne. Papin pojasta tulisi profeetta.

Mutta millainen profeetta? Profeetta voi olla hetkittäisen muodin tuuliviiri, jonkin hyveen liioittelija, jonkin ajatusmallin pakonomainen julistaja. Yhteiskunnan hyvinvoinnin puute voi johtaa oikeudenmukaisuusvaatimukseen, jossa ohitetaan yksilöiden erilaisuus ja vastuu. Hyvinvoinnin yltäkylläisyys saattaa taas johtaa välinpitämättömään ”tee se itse” -elämään. Johannesta ei kutsuttu itseään korostavaksi tuuliviiriprofeetaksi. Hänen koko uskonsa palo, hänen voimansa ja intonsa kumpuaisivat siitä nimestä, jolla hänet kutsuttiin: ”Herra armahtaa”. Hänen tehtävänsä viittaisi ihmiskuvitelmien ja -yritysten ulkopuolelle. Hänen tehtävänsä olisi rikkoa harhaluulot. Johanneksen isä ennusti pienestä pojastaan sanoilla, joiden mukaan myös lauloimme päivän virressä: ”Sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien.” (Luuk. 1: 76)

Totuus siitä, keitä me olemme, on itsemme ulkopuolella. Siellä on tehtävämme, siinä, että ”Herra armahtaa” kaikesta riippumatta. Mutta miten lapselle voi antaa armoon viittaavan nimen, ennen kuin hän on ehtinyt tehdä mitään, hyvää tai pahaa? Totuus siitä, keitä me olemme ihmisinä, on kuitenkin kätketty juuri armon aarrekammioon. Niin kuin Sirak sanoo: ”Työ ja kunnon toimeentulo tuovat iloa elämään mutta eivät vedä vertoja aarteen löytämiselle.” (Sir. 40: 18) Armo tarkoittaa ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Mitä lähemmäksi palaamme kohti alkuamme, sitä vähemmän voimme viitata omaan itseemme, omaan ansaittuun hyvyyteemme, suhteessa elämämme merkitykseen. Kaikki perustuu siihen, mistä me olemme lähtöisin, kehen me olemme suhteessa.

Johanneksen nimen syvä merkitys oli siinä, että se viittasi hänen jälkeensä syntyvään Jeesukseen. Jeesuksen nimi tarkoittaa: ”Herra pelastaa”. Armo on ainoa pelastus. Armo tulee lähelle, ei jää etäiseksi, vaan tuli ihmiseksi, kutsuu nimeltä, puhuu. Johanneksen tehtävä oli kastaa vedellä armon osallisuuteen, ei siksi, että hän olisi jokin suuri armon airut, päinvastoin. Johannes oli suurin lain saarnaaja, totisen parannuksen vaatija, mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt. Hän pisti kaikki hiljaiseksi. Totuus siitä, kuka Johannes Kastaja oli, piili kuitenkin siinä, että hän lakkasi vaatimasta, kun näki Jeesuksen. Kastaja sanoi omille opetuslapsilleen osoittaen sormellaan Nasaretilaista: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29) Johannes Kastaja tunnisti hänet, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella.

Meidän tehtävämme on sama kuin Kastajan. Viitata yhä enemmän Jeesukseen, ristiinaulittuun, pelastajaan, armahtajaan, läsnä olevaan armoon. Meidän tulee vähetä, hänen kasvaa. Mutta merkillistä kyllä: mitä enemmän viittaamme Jeesukseen, sitä enemmän olemme, keitä me olemme. Tehtävä luo identiteetin. Olemme kristittyjä, emme uskonnollisen vakaumuksen tai ihmisyritysten perusteella, vaan sen sanoman perusteella, mikä meille on annettu. Kristityn nimen me olemme saaneet kasteessa, sanomassa, joka on henkilökohtaisesti julistettu. Meidät on kastettu Pyhällä Hengellä, persoonallisella Elämällä, ulospäin räjähtävällä voimalla. Niin kuin Siirakki sanoo: ”Herran pelko on kuin siunattu paratiisi, se suojaa hurskasta paremmin kuin maallinen maine.” (Sir. 40: 27) Tämä pelko ei ole lamaannuttavaa värinää, vaan voimaanuttavaa hiljentymistä sen valtavan ilosanoman edessä, joka meille on uskottu.

Älkäämme pelätkö suinkaan, väreilevän identiteetin ja syvän tehtävän edessä. Juhannus johtaa jouluun. Me löydämme lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Hän on Kristus, Herra. Nyt on jo joutunut armas aika - Jumalalle soi kunnia korkeuksissa. Maan päällä on rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Joulu muistuttaa itsestään. Kesälläkin saa sataa luntaa. Mutta kristityn sydämessä palaa tulinen Pyhän Hengen ja evankeliumin kokko.

Helluntaikeskiviikon puhe

Aamun lukukappale (1. Kor. 12:12–13, 20–31)

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.

Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.

Ei silmä voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.

Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta?

Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja! Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi.
------

Puhe

Elämme helluntaiviikkoa. Helluntaikeskiviikon lukukappale puhuu hyvin keskeisistä asioista. Se paljastaa asioita, jotka rakentavat olemassaoloa. Ensinnäkin: seurakunta on Kristuksen ruumis. Toiseksi: jokaisella on oma armolahjansa Kristuksen ruumiissa. Kolmanneksi jää kysymys suurimmasta armolahjasta, siitä armolahjasta, joka on yhdistänyt meidät yhdeksi ruumiiksi eli kirkoksi.


Sana tuli lihaksi, eikä hän ole muuttunut henkiolennoksi. Jumalan lihaksi tulolla ei olisi kuitenkaan mitään annettavaa meille, jos hän olisi jäänyt käppäilemään vain tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tämä ajatus mielessään Kristus poistui näkyvistä eräänä helatorstaina. Ensisijainen tarkoitus ei ollut jättää näkyvää maailmaa orvoksi tai ontoksi. Kristus, lihaksi tullut rakkaus, haluaa edelleen tulla lihaksi pelkästään rakkautena. Koska hän on jo itsessään totaalisesti rakkaus, kuten risti ja ylösnousemus osoittivat, täytyy hänen tulla nyt lihaksi myös jossakin muussa. Jäljelle jäävä vaihtoehto olemme me: rakkausvajaat, ailahtelevaiset Jumalan luodut.

Jumala on antanut Poikansa kautta virrata meihin todellisuuden, elämän ja voiman. Jokainen ruuminjäsen palvelee toista. Meidän ruumiillisuutemme, meidän todellinen olemuksemme tulee esille vain yhteydessä toisiimme. Kristuksen ruumis on kokonaisuus, seurakunta. Ruumista palvelvat monenlaiset virat ja tehtävät, pastorit, kanttorit, ehtoollisavustajat ja niin edespäin, mutta on pari armolahjaa, jotka palvelevat ruumiin rakentumista perustavanlaatuisen laajasti. Paavali mainitsee kaksi armolahjaa, joista hän ei sano, ettei niitä olisi kaikilla. Ilmeisesti siis kaikille kirkon jäsenille kuuluvat nämä kaksi: kyky auttaa muita ja kyky toimia johtajana. Johtajana toimiminen on ymmärrettävissä ylipäätänsä ohjaamisena ja neuvomisena. Toisten auttamisen voi taas käsittää myös huolehtimisena, jopa toisen huostaan tai hoitoonsa ottamisena. 


Näistä kahdesta armolahjasta, eli ohjaamisesta ja auttamisesta, muodostuu kaikkien kutsumusten sisältö: ammattia harjoittavan, lähimmäisenä toimivan, eläkeläisen tai opiskelijian kutsumukset ja niin edelleen. Sinut ja minut on kutsuttu tänään ohjaamaan lähimmäisiä hyvään, Isän Jumalan haltuun, rohkaisevalla sanalla ja esimerkillä. Meidät on kutsuttu auttaen huolehtimaan toisistamme hoitamalla tehtävämme iloisin mielin. Kaiken toiminnan johtotähti, perimmäinen armolahja on yksi: rakkaus. Rakkaus ei ole se, vaan hän, hän, joka on yhdistänyt meidät. Pyhä Henki on Rakkaus, hän, jonka Kristus vuodatti ruumiinsa rakentamiseksi helluntaina. Meitä kutsutaan kirkoksi, sanalla, joka juontaa juurensa merkitykseen ”Herran oma”. Kristukselle, omalle Herrallemme, jonka jäseniä olemme, tunnustamme nyt vajavaisuutemme. Meihin virtaa hänen rakkautensa.

Kaikki Pyhästä Hengestä :-)

Evankeliumi (Joh. 14: 15-21)

Jeesus sanoi:
    ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
    En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

KAIKKI PYHÄSTÄ HENGESTÄ :-)
Helluntaina 8.6.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
saarnasi Petri Tikka

בְּרֵאשִׁית בָּרָא אֱלֹהִים אֵת הַשָּׁמַיִם וְאֵת הָאָֽרֶץ׃ ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” (1. Moos. 1: 1-2) Näin kertoo Genesis, alkukertomus. Jo alussa Pyhä Henki toimi luoden ja varjellen kaaoksen yllä. Hän on kuin lintu, joka hautoo ja suojelee poikasiaan. Hän on kuin äiti, joka lohduttaa itkevää lastaan. Olemassaolo ei pysyisi kasassa ilman Pyhää Henkeä, meidän Jumalaamme. Nikean uskontunnustuksessa tunnustamme Herraksi ja eläväksi tekijäksi Pyhän Hengen. Hän tekee yhtä lailla ihmisen sielunelämän kuin koko maailmankaikkeuden rakenteen todelliseksi, sillä hän yhdistää kaiken. Suoraan sanottuna: Pyhä Henki on elämän tarkoitus, sen mieli.

Kokemus Pyhästä Hengestä on äärimmäisen läheinen asia, suorastaan henkilökohtainen tuntemus. Samalla kuitenkin Pyhä Henki tekee meidät avoimiksi, tuo meidät yhteen. Pääasia on se, että Pyhä Henki johtaa meidät rakkauden yhteyteen. Häntä ei kiinnosta toimia erityisellä tavalla elämässämme ihmekokemuksia antaen, ellei meissä ole valmiutta rakastaa ja antaa anteeksi. Tästä Pyhän Hengen ja rakkauden välisestä yhteydestä Jeesus puhuu päivän evankeliumissa. Rakkauden, toisista välittämisen, itsensä unohtamisen tärkeys on valtaisa vain yhdestä syystä. Syy ei ole laki, ei ulkokohtainen vaatimus, ei moraali. Rakastaminen on elämän tarkoitus, sen päämääränä, sillä Jumala itse on rakkaus.

Ajatus Jumalasta rakkautena tai rakastavana Isänä on tosin jo niin tuttu juttu, ettei se anna paljon mitään. Puhe taivaallisesta Isästä on latistunut lässytykseksi. Jeesuksen esille tuominen sinänsä hyvässä tarkoituksessa, rakastavana pelastajana, voi taas muuttua jeesusteluksi eli salakavalaksi vaatimukseksi. Mikä sitten muuttaa puheen Jumalasta aidoksi? Miten usko voi olla muutakin kuin teoriaa? Mikä tai kuka Jumalassa todella on rakkautta, ei vain sanoissa?

Kirkon ikimuistoisesta perinteestä noseuva vastaus on: Pyhä Henki. Pyhä Henki on Isän ja Pojan välinen rakkaus. Pyhä Henki yhdistää Isän ja Pojan totaalisen yhdeksi. Ilman Pyhää Henkeä puhe yhdestä ainoasta Jumalasta on abstraktia. Ainoa ykseys ja yhteys on rakkaus. Näin Pyhä Henki, ylistetty Luojamme, myös yhdistää meidän ihmisten sanat ja tarkoitukset aidoksi kokonaisuudeksi, ettemme puhu toisin kuin ajattelemme emmekä toimi toisin kuin sisimpämme janoaa. Ilman Pyhää Henkeä, elävää Rakkautta, puhe Jumalasta tai ylipäätänsä mistään muuttuu irvikuvakseen, alkaa sisältää perisyntisiä piiloviestejä. Jos Pyhä Henki ei valista, ei voi olla myöskään ymmärrystä, ei halua saada selville, mitä lähimmäisen sanat tarkoittavat.

Merkillistä kyllä, vaikka Pyhä Henki on Rakkaus, on hän unohdetuin ja hämmennystä herättävin Kolminaisuuden Persoonista. Pyhästä Hengestä puhutaan usein pronominilla ”se”, vaikka hän on elävä, puhuva, todellakin henkevä persoona. Jopa sana ”inspiroida” liittyy perimmiltään Pyhään Henkeen. Voimme ehkä puhua omasta hengestämme tai sielustamme sanalla ”se”, mutta kun puhumme elävästä Jumalasta ei ”se” koskaan riitä kuvaamaan hänen persoonallisuutensa ihanuutta. Jumalan Henki on Hän itse eli Jumala. Hämmennys Pyhän Hengen persoonaluonteesta liittyy kuitenkin jumaluuteen sellaisenaan. Isä muuttuu etäiseksi isoisäksi, Jumalan Poika latteuksien latelijaksi, ellei Jumala itse, Pyhä Henki, paljasta rakkautensa ja persoonallisuutensa täyttä voimaa ja elävyyttä.

Tästä Jumalan persoonallisuuden luonteesta kertoo meille seuraava virke Viisauden kirjasta (7: 22-23):

Viisaudessa on henki,
älyllinen ja pyhä,
ainutsyntyinen ja monimuotoinen,
ohuen ohut, herkkäliikkeinen,
erillinen, tahraton ja kirkas,
järkkymätön, hyvyyttä rakastava, vireä,
riippumaton, hyvää tekevä, ihmisrakas,
vakaa, varma ja levollinen,
kaikkivoipa ja kaikkea valvova.

Jumalan persoonallisuus on vireää ja moniulotteisa rakkautta. Tällainen on Pyhän Hengen luonne. Hänen luonteensa paljastuu sitä enemmän, mitä suuremmassa määrin ihmettelemme hänen ihmetekojaan. Me olemme hänen ihmetekojaan, me ihmiset, Jumalan kuvat, Pyhän Hengen eläväksi tekemiä. Ei kuitenkaan tarvitse hätääntyä, jos ei aina jaksa saada intoa ulkopuolelta, toisista ihmisistä. Innostus, eläväksi tuleminen lähtee liikkeelle sisältä käsin. Jumala inspiroi eli sananmukaisesti tulee Henkenä sisään. Inspiraatio, Kristuksen inspiraatio tekee meistä eläviä persoonia, yksilöitä, jotka Pyhä Henki vie vapaaseen ja täysimittaiseen yhteyteen. Rakkaus, elävä rakkaus ihmisten välillä, onkin persoona, Jumala, ei pakotettua kuvitelmaa, ei haihtuvaa mielenliikettä.

Pyhä Henki, Jumalan elävä Rakkaus, kirkastaa Kristuksen. Jeesus on armon Herra, itsensä syntisten puolesta antava Jumala. Kuten vanhoissa kuvissa Jeesuksesta ristiinnaulittuna: ristiinnaulitun liinavaate heiluu Pyhä Hengen tuulessa. Ristiltä Pyhän Hengen tuuli puhaltaa, täynnä rakkautta, elävää armoa, täyttä persoonaa. Ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen kautta Kristuksesta on tullut maailmankaikkeuden Herra. Pyhä Henki tuo Kristuksen rakkauden meidän sydämiimme, niin että koemme: tämä kaikki on totta. Minua on rakastettu kuolemaan asti. Ei ole kovin vaikeaa enää rakastaa lisää. On siis niin, että Pyhä Henki todistaa: pääsiäisen jälkeinen aika oli vasta alkusoittoa. On helluntain jälkeinen aika, ja kaikki on mahdollista. Ilo on liekeissä, leikki ja laulu raikuvat monenkirjavana kudoksena. Pyhää Henkeä voi seurata vailla epäilystä, ilman pelkoa tai uhkaa. Pyhä Henki on Isän ja Pojan Rakkaus. Hän on elämän tarkoitus. Hän yhdistää kaiken, Genesiksestä ilmestykseen, alusta loppuun. ἡ χάρις τοῦ κυρίου Ἰησοῦ μετὰ πάντων ”Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa.” (Ilm. 22:21) Aamen.

Kaikkien aikojen Jeesus

Evankeliumi (Joh. 17: 24-26)

Jeesus rukoili ja sanoi:
”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Tämä on pyhä evankeliumi.

KAIKKIEN AIKOJEN JEESUS saarna helatorstaina 29.5.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa

Rakkaat ystävät,

Tulevaisuus, menneisyys ja nykyisyys eivät aina kohtaa. Usein sitä, mikä on menneisyydessä kipeää, ei siedä yhdistää tämän hetken todellisuuksiin. Mennyt uhkaa jäädä merkityksettömäksi, asiaksi, joka ei voi muuta kuin hajottaa elettävää elämää. Mutta entäs jos menneeseen kipeyteen ei tarvitsekaan tuoda keinotekoista lievitystä? Entä jos ei tarvitse turtua persoonan eheyttä hajottavaan unohdukseen? Ei huomisen huolienkaan edessä tarvitse odottaa vain niiden tyhjiin raukeamista. On aihetta odottaa tulevaisuudelta enemmän: huolien murskaantumista. Nykyhetkessä on olemassa sellainen voima, joka vaikuttaa tulevassa koko elinvoimallaan. Kaikista elämämme päivistä muodostuu ehyt kokonaisuus. Sillä:

”Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs
täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.” (Ef. 4: 10)

Näin kuuluu ylistyshuuto efesolaiskirjeestä, viesti, joka luo kokonaisuuden. Se paikka, missä Jeesus on, se paikka, minne hän helatorstaina nousi, on rajaavien aikojen yllä. Siellä menneisyyden haavat näyttävät voimaa tuovan merkityksensä. Siellä tulevaisuus kulkee uusia ilon polkuja. Siellä nykyhetkeä ei lannista huoli eikä synti. Se paikka on täällä, se on nyt. Tämä ehyt paikka on elävä ihminen ja elävä Jumala, itse Kristus. Hän on mies, jonka ihmiset haavoittivat ja ristiinnaulitsivat ja joka nousi heidän tähtensä, meidän tähtemme, kuolleista.

Täyttääkseen kaikkeuden eli kaikki ajat ja paikat parantavalla läsnäolollaan Ihmisen Poika nousi helatorstaina taivaaseen. Taivas on se todellisuus, mihin Jeesus meni täytenä Jumalana ja täytenä ihmisenä. Sitä myöten me, hänen ihmisveljensä ja -sisarensa, menimme taivaaseen hänen kanssaan. Todellinen taivas on kaikkia taivaita ylempänä, taivas tarkoittaa täysin rajoittamatonta ja kaikkivaltiaan rakkauden täyttämää valtakuntaa. Mutta miten me syntiset muka taivaassa olemme? Taivaasta me olemmekin kaukana, jos katsomme omia yrityksiämme, emmekä yksin Kristuksen rakkautta, hänen rukoustaan ennen ristin tielle lähtöä: ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen.”

Kristus Jeesus on yhdistänyt tulevaisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden. Tuonelan tylsyyden kukistanutta Herraa eivät sido paikan eivätkä ajan rajat. Jeesus elää ja hallitsee. Tällaisen toivon on helatorstai antanut meille: ihmisen osan ottava Jumala on läsnä. Se täysi toivo, josta me kristityt elämme ja jota elämällämme julistamme, se toivo on elinvoimainen, raikas, kirkas ja pelastava. Kristus on lähettänyt meidät ihmiskunnan kaitsijoiksi tähän täyteen toivoon. Yksin Herramme kautta toivo toteutuu ihmiskunnan keskellä. Hän tuo tulevaisuuden kaikkiin hetkiin. Sillä ristillään ja ylösnousemuksellaan – pääsiäisellä - Herramme Kristus voitti kaikki ihmistä rajaavat pahuuden vallat.

Helatorstai on verrattoman suuri, sananmukaisesti pyhä päivä. Tämän pyhän viesti on se, että Jeesus Kristus - koko ihmiskunnan parantaja ja pelastaja - on läsnä kaikessa. Hän on läsnä kaikissa ajoissa, joka hetkessä. Jos jouluna Jumala tuli alas, helatorstaina hän palasi ylös. Mutta ei samanlaisena – vaan Kristuksessa ihmisenä. Kun 25.12. vuonna 1 eKr Jumala astui ajan rajoihin, helatorstaina 33 vuotta myöhemmin ihminen nostettiin pois rajatuista ajoista. Jumal-ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa meidät pienet ihmiset on kutsuttu tulevaisuuden kuninkaiksi ja menneisyyden ymmärtäjiksi. Nykyhetkikään ei huku hajanaisuuteen eikä haihdu huoliin. 

Menneessä, juuri sen kivussa ja hajanaisuudessa, siinä on jo ollut läsnä toivo, onkin jo ollut läsnä helatorstain Herra. Sellaista on kunkin meidän elämämme, kristityn elämä, joka on löytänyt toivon epätoivosta, on tullut Jumalan kohtaamaksi pimeydessä. Myös valitun kansan historia oli elämää Kristuksessa Jeesuksessa. Kansojen epätoivon keskellä Jesaja näki Messiaan, Herran kärsivän palvelijan. Kansansa hylkäämä, tulisydäminen Mooses näki palavan pensaan, näki liekin kuolemassa, ja kohtasi elävän toivon. Jaakob, epätoivoinen petturi, paini muuatta miestä vastaan pimeällä rajajoella, ja sai siunauksen häneltä. Abraham ja Saara saivat vieraakseen kolme miestä, ja Saaran pilkallisen naurun jälkeen Jumala takasi heidän tulevaisuutensa. Ja ennen tätä kaikkea esivanhempamme Aadam ja Eeva olivat alasti, perisynnin häpäisemät. Jumala käveli puutarhan viileydessä, antoi lupauksen, puki heidät.

Ristillä Herramme oli alasti, häpäisty, vaatteenaan vain perisynti, sidottuna menneisyyden voimiin. Tuonelassa hän toi tuhon keskelle elävän läsnäolonsa. Nousemalla ruumiineen sieluineen kuolleista hän teki tulevaisuudesta totta jo nyt. Kaiken huipentumasta kertoo kuulemamme Vanhan testamentin lukukappale Danielin kirjasta. Se on profetia siitä, kuinka Messias tulisi asettumaan valtaistuimelleen. Sen mukaan Ihmisen Poika tultaisiin saattamaan Ikiaikaisen eteen. Siitä, mitä tämä meille merkitsee, kertoo itse Ihmisen Poika rukoillessaan Ikiaikaiselle Isälleen: ”Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista.”

Ei ole niin synkeää pimeyttä, ei ole niin häikäilemätöntä petosta, etteikö niitä olisi läpi kokenut ja murskannut ihminen Jeesus Kristus, ristin Herra ja maailman Lunastaja. Hänen voittonsa on niin suuri, hänen inhimillinen rakkautensa niin rajat rikkova, että aika, tuo luoduista voimista kovin ja pysäyttämättömin, pehmenee, suorastaan sulaa ja alkaa kulkea vastapäivää hänen edessään. Tätä logiikkaa ei ymmärrä saatana eikä vain rajoitukset tunteva, langennut ihmisjärki. Siksi Herra sanoo: ”Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut.”

Jeesus, ihmisen osan ottava Jumala, ei ole enää kätkeytynyt vain yhteen aikaan ja paikkaan. Nyt hänen inhimillinen rakkautensa on kaikkien ihmisten omaisuutta. Minulle ovat joskus rippikoululaiset väittäneet, että uskoisivat Jumalaan jos hän näyttäytyisi heille. Mutta jos Jumala ilmestyisi voimassaan yhdellekään meistä, me uskoisimme raakaan voimaan, emme todelliseen Jumalaan. Elävää Jumalaa kutsutaan Rakkaudeksi, ja juuri sitä hän olemukseltaan on. Siksiköhän, lunastustyönsä täytettyään, Jeesus poistui näkyvistä, ilosanomaan ja armon välähdyksiin, kasteeseen, ehtoolliseen, joskus myös näkyihin, jatkuvasti musiikkiin, kaikkialle sinne, missä hän itse tahtoo ilmaista itsensä rakkautena. Sillä hän sanoo rakkaalle Isälleen: ”Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Jeesus Kristus – koko ihmiskunnan parantaja ja pelastaja – on läsnä kaikessa. Hän on yhdistänyt meidän tulevaisuutemme, menneisyytemme ja nykyisyytemme. Hän on kaikkien aikojen Jeesus; kaikkien aikojen Jeesus... 

Ihmiskunnan kaitsijat

Evankeliumi
(Joh. 21: 15-19)

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sitten hän kysyi toistamiseen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Kaitse minun lampaitani.” Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
    Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.”


IHMISKUNNAN KAITSIJAT
Saarna 4.5.2014 Hyvän paimenen sunnuntaina (Misericordia Domini)
Helsingin Vanhassa kirkossa

Rakkaat kristityt,

Pääsiäisen uutisena on jo Vanhassa kirkossa kuulutettu, että ylösnoussut Herra on voittanut pahuuden vallat. Kristus on tuonut tulevaisuuden tähän hetkeemme, pääsiäisaikaan kirkkovuodessamme ja elämässä. Kirkko eli me olemme joukko Ylösnousseeseen uskovia, evankeliumin todistajia. Hyvän paimenen sunnuntaina me tutkimme, mitä käytännön seurauksia Kristuksen voitolla on eli miten pääsiäisen tuoma tulevaisuus tulee läsnä olevaksi. Tulevaisuus on se, että Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä iloa ja armoa. Meille yllättävää, pelottavaa ja ilahduttavaa on se, että tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon.

Tämän päivän aiheen tiivistävässä hallelujasäkeessä Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.” (Joh. 10: 14) Se, että Jeesus on paimen, on hyvin merkillistä kaitsemista. Kaitsemalla lampaitaan hän tekee heistä itse asiassa paimenia, siis itsenäisiä yksilöitä, jotka voivat auttaa toisia. Ei olla vain ihmisten kalastajia, hetkellisiä nappaajia evankeliumista todistaessamme, vaan täysipäiväisiä ihmisten paimenia. Jeesus saa kuitenkin ensin kaita kristittyjään sanalla ja sakramenteilla. Tähän ensisijaiseen kaitsentatehtävään eli pastorin toimeen Kristus asetti ensimmäisenä vertaistensa joukossa Pietarin. Ylösnousemuksen jälkeen kolmesti kieltäjä saikin kolme armollista käskyä. Ne kuuluivat: ”Ruoki minun karitsoitani”, ”Kaitse minun lampaitani” ja ”Ruoki minun lampaitani”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Ensimmäisillä opetuslapsilla oli kyllä suuret visiot maailman hallinnasta, mutta he eivät sallineet lasten tulla Mestarin luokse. Älkäämme menkö vielä maailmaa syleileviin näkyihin. Aloittakaamme pienestä piiristä ja siinä kaikkein vähäisimmästä. On otettava vakavasti ja täydestä todesta 1. käsky kolmesta: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sanassahan sanotaan myös: ”Älä väheksy pienten alkujen päivää.” Keitä pienet alut ovat? Lapsia. Ruokkikaamme heitä. Heidän on välttämätöntä päästä kirkkoon ja saada ehtoollista. Toistan Jeesuksen käskyn: ”Ruoki minun karitsoitani.”

Lampaita pitää sekä kaita että ruokkia, mutta karitsat ovat helpompia tapauksia. Niitä kuuluu vain ruokkia. On helppoa olla valmis opettamaan lapsia, miten kuuluu olla, paimentaa heitä. Karitsoista ei kuitenkaan mainita kaitsemista, sillä karitsat seuraavat kyllä emoaan. Lapsi ymmärtää, mistä ehtoollisessa on kysymys, koska hän ei järkeile. Se joko on tai ei ole Kristuksen ruumis ja veri. Me keksimme kiertoteitä. Lapsi kohtaa todellisuuden. Ei tule heijastaa aikuisten pelkoja ja epäilyjä lapsiin. Lapsen sisin – kuten aikuisenkin – tarvitsee sanan ja sakramenttien ravintoa. Me aikuiset kristityt, tuokaamme heitä kirkkoon, omia kummilapsiamme, lapsenlapsiamme, sukulaislapsiamme ja ystäväperheitämme. Mikä merkitys tällä voi ollakaan? Sen lapsi, kristitty, tietää. Eikö lapsena koettu pysy ikuisesti sydämessä? Niin, tässä voinen mainita itseni esimerkkinä. Kävin tässä Vanhassa kirkossa lapsena keskiviikkoaamuisin perheen kanssa. Ehtoollista sain 1-vuotiaana; kotikirkossani Temppeliaukiolla minun on kuultu sanovan: ”uumi”. Tarkoitin ”Kristuksen ruumis”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. On hyvä, että meitä ohjaillaan monin tavoin, ettemme pimitä tulevaisuutta murehtimisella ja toivoa epäilyillä. Toinen käsky kuuluukin: ”Kaitse minun lampaitani.” Kristitty saa rohkeutensa siitä, että hän on Jumalan sanan henkilökohtaisen johdatuksen alla. Kuten psalmissa sanotaan: ”sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” Kaitsettavana oleminen on sitä, että on valmis rohkaistavaksi ja rohkaisemaan seurakuntalaisena seurakuntalaisten joukossa. Suurin rohkaisun lähde on syntien anteeksianto. Se, että pimein ja synkin asia muuttuukin valoksi, valaisee tien pitkälle eteenpäin. Tämä on todellista johdatusta, ohjausta eteenpäin tiellä: rippi eli anteeksiannon sana kaikissa muodoissaan.

Rippi toteutuu messussa heti alkuun sen suuren vapauttavan voiman vuoksi. Rippi on ovi jumalanpalvelukseen – siis sekä jumalanpalvelukseen kirkossa että Jumalan palvelemiseen elämässä. Rippi on arkipäiväinen asia. Kristus on antanut meille valtuuden julistaa valoa pimeyteen – riippumatta tilanteesta. Synti, sen hämäryys ja pahuus, ei olekaan enää vain raskas taakka, vaan ikkuna Jumalan uskomattomaan armoon. Anteeksiannon sanan Jumalalta voi antaa jokainen seurakuntalainen toiselle seurakuntalaiselle. Tämä tehtävä on uskottu seurakunnassa erityisesti pastoreille, jotta olisi selkeä ja ehdoton tie anteeksiantamukseen jokaiselle seurakuntalaiselle. Rippiä me ydinkaupunginkin pastorit toteutamme yleisesti ja yksityisesti. Kaikin keinoin toimimme Jumalan pikkukaitsijoina, jotta kaikki me seurakuntalaiset olisimme valmiita kantamaan toistemme kuormia. Tuomiokirkossakin on joka arkipäivä kello kolmesta viiteen pappi tavattavissa keskustelua, sielunhoitoa ja rippiä varten.

Tulevaisuus toteutuu meidän seurakuntalaisten kautta tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Kuulemme kolmannen käskyn: ”Ruoki lampaitani.” Kun olemme itse tulleet ravituksi, voimme ravita myös muita. Silloin meillä on voimaa siihen. Mutta ei ole pelkästään niin, että toimitamme Jumalan seurakunnan palvelustehtäviä vain ulkonaisella voimalla. Jo Jumalan kaitsenta tekee meistä kaitsijoita, syntisistä tulee kanssakulkijoitten opastajia valoon. Jumalan ravitsemaksi tuleminen tekee meistä ravintoa, elävää ja, voisinko sanoa, maukasta iloa lähimmäisillemme. Se ravinto, jolla ruokimme toisia ja joksi itse tulemme Jumalan suuresta ja käsittämättömästä armosta, se ravinto on rakkaus. Vanhan testamentin apokryfikirjojen opettaja Sirak sanoo: ”Ihmisen myötätunto ulottuu lähimmäiseen mutta Herran laupeus kaikkeen mikä elää. Hän nuhtelee, kasvattaa ja opettaa, paimenen tavoin hän johtaa laumansa kotiin.” Sirak ei voinut kuin aavistaa sen, että juuri meidän, uusien paimenten kautta, Herran laupeus saa ulottua kaikkeen mikä elää.

Pietari oli kolminkertainen pettäjä. Nyt hän sai olla kolminkertainen rakastaja. Meidän tehtävämme on antaa ilosanoman tuoman elämän yllättää ne, jotka eivät ymmärrä sanomaa mitenkään omakseen – kuten emme mekään, kun se hämärtyy meiltä hetkiksi kokonaan. Olkoonpa kyseessä ylimielisyys tai pettymys, välinpitämättömyys tai ymmärtämättömyys – olemme yhtä maailman kanssa. Meidät, kirkon, erottaa muusta maailmasta vain tehtävä, missio. Pietari, ensimmäinen pastoreiden joukossa, sai apostolisen missionsa siksi, että sai olla ristiinnaulitun Kristuksen kärsimysten todistaja koko olemuksellaan, ensin silminnäkijänä ja syntisenä. Hänestä tuli myös kärsimysten jakaja, ruumiissaan ja heikkoudessaan. Pietari ristiinnaulittiin väärinpäin.

Mekin olemme nurinkurinen kuva Jeesuksesta, hyvästä paimenesta. Juuri siksi olemme täydellinen peilikuva hänestä. Olemme Hyvän paimenen pikkupaimenia, yhtä aikaa täysin syntisiä ja täysin vanhurskaita. Olemme lapsia, jotka elämme Kristuksen läsnäolon ravinnosta, ehtoollisesta. Olemme aikuisia, jotka tarvitsemme anteeksiantoa epätoivoomme, rippiä. Olemme ihmisiä, joilla on tehtävä. Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä Kristuksen läsnäolon iloa ja anteeksiannon armoa. Se maailma on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Se maailma on kirkko.


Nikean uskontunnustus

Pääsiäinen: voitto ja tulevaisuus

Evankeliumi (Joh. 20: 1-10)

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.


PÄÄSIÄINEN: VOITTO JA TULEVAISUUS
saarna Helsingin Vanhassa kirkossa pääsiäispäivänä 20.4.2014, pastori Petri Tikka

Ystävät, tänään me tutkimme maailmanhistorian käänteentekevintä tapahtumaa: Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta. Se on muuttanut todellisuuden rakenteen, tehnyt kuolemastakin väliaikaisen asian. Elävä Kristus on tehnyt menneisyyttä menneisyyden varjoista. Nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Kristuksen lähettiläs Paavali on tiivistänyt asian tällaiseen ylistykseen:

Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! (1. Kor. 15: 54, 57)

Tänään haluan puhua siitä, minkä voiton Jeesus on ylösnousemuksellaan hankkinut, ja kuinka hänen elämänsä tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Pohdimme asiaa kolmelta näkökannalta. Ensinnäkin: Kristuksen ylösnousemus järkyttää ihmiskunnan suunnitelmia perin juurin. Toiseksi: pääsiäinen on vallankumous syntiinlankeemusta vastaan. Kolmanneksi: Kristuksen voitto tekee mahdolliseksi sen, että kaikki asetetaan ennalleen - entistäkin parempaan tulevaisuuteen.

Ensimmäisenä oli järkytys. Tyhjä hauta oli sokki. Jeesus oli kyllä ilmoittanut asian opetuslapsilleen etukäteen. Heillä ei myöskään ollut maailmankuvallisia esteitä uskoa ihmeiden mahdollisuuteen. He olivat vain odottaneet toisenlaista hyvän voittoa pahasta – sellaista aitoa muutosta, mitä uskonnot ja ideologiat yhä tarjoavat. Ei odotettu silloin eikä nytkään voittoa näkymättömistä pahuuden valloista, vaan näkyvistä pahuuden vaikutuksista. Juutalaisten ja monien muidenkin keskuudessa eli ja elää edelleen käsitys, että Messias toisi mukanaan uuden maailmanajan, kouriintuntuvan rauhan. Kaikki kääntyisivät pahoilta teiltään ja uskoisivat Jumalaan. Tätä seuraisi lopulta yleinen ylösnousemus. Messiaan omasta yksityisestä ylösnousemuksesta ei ollut tietoakaan. Kristuksen kuolema oli jo vienyt opetuslapsilta toivon uudesta uljaasta aikakaudesta.

Mutta - nousemalla kuolleista Kristus on yksin hoitanut kaikki lopulliseen onneen liittyvät asiat, jotta ne voisivat toteutua kaikille. Hän yksin tuo tulevaisuuden tähän hetkeen... Inhimillinen elämämme on väistämättömän kahtiajakoista: täynnä tavatonta hyvyyttä ja uskomatonta pahuutta, elämän intoa ja sukupolvesta toiseen jatkuvaa kuolemaa. Tarvitseeko pahuutta väittää epätodeksi, ponnistuksillamme kumottavaksi, jotta hyvyys säilyisi? Näin on kuitenkin aina yritetty, yhä edelleen. Kristuksen voitto pahasta on paljastanut pahuuden sisäsyntyisen heikkouden niin, ettei se muserra jo alkujaan meitä. Pahuus ei tuokaan mukanaan eroa elämästä ja hyvyydestä, sillä armo on suurempi kuin syyllisyys, elämä enemmän kuin kuolema! Päädymme toiseen pohdittavaan asiaan: ylösnousemuksen järkytys on vallankumous, vallankumous syntiinlankeemuksen maailmassa.

Vastuu on paljon arvostettu, mutta vähän perusteltu asia. Ihmiskunta tekee vastuullisuudesta elämän peruspilarin, jolla saavutettaisiin paratiisi ja uusi maailmanaika. Me kaiken vastuun itsellemme ottaneet ihmiset syytämme kuitenkin elämää ja Jumalaamme heti, kun asiat menevät huonosti. Mutta Jumalalla on aina ollut suunnitelma. Kristuksen voitto pahan vallasta tekee mahdolliseksi uskomisen tähän suunnitelmaan. Koska pahuus on vain väliaikaiseksi tarkoitettu, kuului Jumalan tarkoituksiin pahuuden hirmuvalta hetken aikaa. Tässä siis puhutaan meidän pahuudestamme, perisynnistä, ei jostakin ulkopuolisten tuomittavasta teosta. Syntiinlankeemus onkin onnellinen asia, vaikka ihmiskunnassa vellova typerryttävä pahuus on pohjamutiin asti ahdistava tragedia. Syntiinlankeemus on niin järkyttävän suuri asia, että sitä usein joko loputtomasti kauhistelee tai alitajuisella vimmalla torjuu. Mutta mihin kauhistelu päätyy? Kovuuteen. Ja mihin torjunta vie? Välinpitämättömyyteen. Kovuus naulitsi Kristuksen ristille ja välinpitämättömyys katsoi sivusta, kun Jumala tuli näennäisen tuntemattomana historian keskelle.

Mutta tuo tuntematon Jumala otti kovuuden ja välinpitämättömyyden mukanaan kuoleman valtakuntaan. Nämä kokivat oman kuolemansa. Toistettava on: nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Ilman syntiinlankeemusta meidän osaksemme ei olisi tullut elämän ylösnousemusta, jossa Jumala on osoittanut ilon ja hyvyyden ylivoimaisuuden. Kunnioitetut, langenneet esivanhempamme Aadam ja Eeva syyttivät vuorollaan aina toista osapuolta lankeemuksesta. Kuitenkin heidän häpeilynsä oli peitetty varsin heikosti, viikunanlehdillä. Tähän syntipukki-syndroomaan ei ole enää tarvetta. Yhteisen lankeemuksen lopputulos oli, kiitos Jeesuksen, positiivinen. Tämä on Jumalan vallankumous, joka kumoaa inhimilliset valtakuviot. Latteiden vastuullisuuksien tilalle tulee elämä, yltäkylläinen elämä.

Kristuksen ylösnousemus oli järkyttävän tehokas vallankumous, täydellinen voitto syntiinlankeemuksesta. Siirrymme kolmanteen kysymykseen, kaiken ennalle asettamiseen - entistä parempaan tulevaisuuteen. Enää ei ole tarvetta katsoa taaksepäin ja hukkua syyllisyyden pohjamutiin, elämän kiistämättömiin ja väistämättömiin tragedioihin. Nyt voimme tehdä paluun tulevaisuuteen, johon olimme väkipakolla yrittäneet päästä. Käykin niin, että tulevaisuus tuodaan meille. Me saamme elämän suunnan ja unelmat lahjana. Tulevaisuutemme tähden Kristus kulki ristintien, hukkui meidän syyllisyyteemme, elämän kiistämättömimpään ja väistämättömimpään tragediaan. Kristus tiesi ennalta, mitä opetuslapset eivät havainneet kirjoituksista, mitä kaikkea Hoosean profetia tarkoittaa: ”Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa, hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat. Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.”

Tuonelaan laskeutunut Kristus antoi elämän haudoissa oleville. Näkyvyys ei ole enää olemassaolon ehto. Pienin ja vähäisin on Herrassa suurin ja voimakkain. Viisauden kirjan sanoin: ”...oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen.” Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus teki mahdolliseksi sen, että näkymätön hyvyyden voima tulee näkyväksi ja todelliseksi tämän maailman keskellä. Emme enää kulje kohti tuonpuoleista taivasta tai maanpäällistä paratiisia, vaan uusia taivaita ja uutta maata. Todellisuus on oleva yhtä, ilman jakoa hengelliseen ja maalliseen. Suvivirsikin saa kaikua toreilla, ja me saamme elää ja palvella Luojaamme. Sanoma, joka luo kaiken uudeksi, kaikuu Vanhassa kirkossa myös. Tänään kahdeskymmenes päivä huhtikuuta armon vuonna 2014 on pääsiäinen. Nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Sillä:

Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Laskiaissaarna

Johanneksen evankeliumista (12: 25-33):

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Rakkaat ystävät,

Tänään, laskiaisena, alkavalla tiellä kohti pääsiäistä, me olemme meitä joka hetki ympäröivän mahdin, rakkauden, äärellä. Sitä me pohdimme, sen kertakaikkisia töitä olemme kokemassa omalle kohdallemme. Olemme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen omien töiden äärellä, käsittämättömän suuren, loputtoman rakkauden edessä. Rakkaus on maailmankaikkeutta suurempi. Rakkaus todistaa itsestään: kun sinua ei ymmärretä, yksi sinut tuntee; vaikka kaikki unohtaisivat sinut, yksi sinut muistaa; kun sinä itse petät itsesikin, luota vakaasti Kristukseen. Rakkauden syövereihin – sen odottamattomiin teihin maailmassa, rakkaat ystävät – sukeltakaamme nyt.

Rakkaudesta ja rakkautta varten ihminen on luotu. Rakkautta ihmisen sydän janoaa jo alusta asti, mutta pettyy, kun ei saa ymmärrystä, ei tule kuulluksi. Sydän on vähemmän kuin se palava rakkauden kehto, joka sen kuuluisi olla. Lähimmäisen arvon unohdus voi tapahtua aivan arkipäiväisesti, kun ei yksinkertaisesti osoita täyttä huomiotaan lähellä olevan ajatuksiin ja sanoihin. Se voi tapahtua ruokapöydässä tai keskustelussa rappukäytävässä. Me haluamme täyttä rakkautta, huomiota lähimmäiseltä. Jo lapsen huutava huomionkipeys on tästä osoitus.

Kun rakkautta ei saa, mistä sitä kuuluisi saada, aivan läheltä, sitä haetaan muualta ympäriltä. Huomaamatta rakkaus vastaanotetaan tuoreista lähteistä: Jumalalta ja elämältä hänen lahjanaan. Arvaamatta kuitenkin tyytyy myös vähempään: maailman eri asioihin eteen ilmestyvinä. Ihmisyys näivettyy, kun se juurtuu asioihin eikä rakkauden vuorovaikutukseen. Sitä pyrkii joskus jopa täyttämään elämän janoaan vaikka ruoalla tai viihdytyksillä, mutta oudompaakin on. Voimme näet takertua itsellemme luettaviin oikeuksiin. Elämän hyvyys alkaa mielessä kylmetä saavutetuksi eduksi eikä ole enää Jumalan yllättävän rakkauden lahja.

Petetty vaatii oikeutta – ja pettää ihmisyyden. Pettymyksen noidankehä saa täyttymyksensä toisen hylkäämisenä. Jätetään toinen tyytymättömänä, kun hän ei vastannut unelmiani. Pettymys voi kääntyä henkiseksi ja fyysiseksi väkivallaksi. Oikeuksien vaatimuksen alttarille on uhrattu monta ihmiselämää. Syntyvät nuo loppumattomat sodat, sydämissä ja tantereilla (kuten tiedämme viime aikojen uutisistakin). Petämme, tulemme petetyksi, petämme taas... noidankehän lailla sytytämme tuleen elämän pyörän, apostoli Jaakobin sanoin itse liekehtien helvetin tulta.

Vaikka pettymysten myötä ei kokisi minkäänlaista rakkautta omakseen, omalle kohdalleen todeksi, Jumalan rakkautta ei tarvitse paeta. Se voittaa pettymyksen noidankehän. Kolmiyhteisen Luojan rakkaus rikkoo ylitsepääsemättömät rajat. Jumalan rakkaus ei vaadi henkilökohtaista ratkaisua, ei ailahtelevainen sydämemme siihen pystyisikään. Jumalan rakkaus luo rakastettavansa tyhjästä, vailla ansiota. Syyllisyys, häpeä tai turhuuden tunne saa välttelemään rakkauden voimaa. Jumalan rakkautta ei voi väistää vetoamalla henkilökohtaisen hyvyytensä vähyyteen. Jeesuksessa Kristuksessa armo on tullut väistämättä iholle asti. Jumala on tullut kuolevaiseksi ihmiseksi.

Kaiken olemassaolomme keskellä, rakkauden ja raakuuden lävitse tunkeutuu elävän Sanan ääni: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Ihmiskunta kapinoi hyvyyttä vastaan. Se hylkäsi silloin, aina ennen on hylännyt ja edelleen hylkää Jumalansa tehden sokeudessaan petoksen hyvyyttä kohtaan. Risti on pystytetty, silloin ja yhä, mutta raa'asta teloitusvälineestä on tullutkin Jumalan Pojan valtaisuin. Kristuksen ansiosta vääryydestä on tullut Jumalan ja ihmisten sovinnon alku. Jeesus sanoi määrätietoisella, järisyttävällä armolla: ”Juuri tähän on elämäni tähdännyt.” Vapahtajan mielenlaatu kaikuu halki vuosituhansien. Peruskallionkin murtava sanoma tunkeutuu kaikkialle, missä koetaan julmuutta, missä vääryys valtaa sydämen. Ristin sovituksen luokse Isä Jumala tietoisesti ja kaikin mahdollisin keinoin vetää koko maailmaa ja jokaista ihmissielua.

Olemme sukeltaneet tässä saarnassa inhimillisen rakkauden eriskummallisiin syövereihin. Olkaamme vapaita. Tiedämme niin monin tavoin, kokemuksen valossa ja ristin opettamina, ettei ihmisten välinen rakkaus vastaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmattatoista lukua. Kaiken voittava ja kaiken kärsivä rakkaus kuitenkin upottaa meidät aivan omalla tavallaan. Ristin sovinto elää hyvässä sanassa ja maailmankaikkeuden rakenteessa. Ristin sovinto on saanut aikaan sen, että vesi ja sana kykenevät päättämään epätoivoisen rimpuilumme rakkauden pelottavan suuruuden edessä. Kaste on pessyt perisynnin paatumuksen pois. Meillä on nyt tie kuljettavana – ja jumalallisia armolahjoja edessämme. Tie on vakaa. Haihattelun, epäonnistumisen pelossa ei todellakaan tarvitse turhautua. Puhui jo eräs Judit aikoinaan Herrallemme näin: ”Ne tapahtumat, joista sinä olet päättänyt, astuvat esiin ja sanovat: 'Tässä olemme!'” (Judit 9:6)

Jättäen jälkeen sen, mikä on takanapäin, astumme sille tielle, jossa Jumalan rakkaus tulee jokaisen iholle. Me muistamme ja elämme ristin tietä – jokaisena vuodenaikana ja asian julki tulemiseksi myös paastonaikana. Tuhkakeskiviikon alkaessa olemme laskeutuneet suureen paastoon. Tänä erityisenä, joka vuosi toistuvana kautena kaikki todetaan ääneen totisesti tasa-arvoisiksi. Kenenkään ei tarvitse yksikseen pelätä henkilökohtaista huonommuuttaan. Paasto on nimittäin yleisen ja yhteisen katumuksen aikaa. Pelkäämme kuitenkin hylätä uskon henkilökohtaiseen tai yleisinhimilliseen hyvyyteemme. Siksi paasto masentaa joitakuita. On unohdettu vanha paavalilainen viisaus: mitä suurempi on ihmisten synti, sitä avarampi on Jumalan armo. Paastonaikana tarkastelemme laajenevassa mittakaavassa ainoan peri-inhimillisen persoonan eli Jumalan hyvyyttä. Hänen uskollisuutensa on tullut täyteydessään esille Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen tiellä.

Mikä on osamme tänä aikana? Isämme sanoo nimestään, siis meille koettavaksi uskotusta olemuksestaan: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Isän nimi kirkastuu Pojassa, rakkauden voima tulee julki pahuuden keskellä. Risti kantaa hedelmiään haavoitetussa sydämessä. On mahdollista, ettei kukaan olisi yksin. Jumala luopui kaikesta luodakseen kohtalonyhteyden meidän kadotettujen tapausten kanssa. Kevyin mielin voi olla ystävyydessä kaikenlaisten naapurien ja lähimmäisten kanssa. Voi iloisella asenteella ja teoilla julistaa ilosanomaa kodeissa ja kortteleissa, keskustellen ihan normaalisti. Voi jopa ehdottaa, että naapuri tulisi mukaan kirkkoon, sellaistakin on tiedetty sattuvan. Jumala on meidän puolellamme ja meidän kanssamme, hän itse asiassa ylläpitää meidän hyvää mieltämme. Hän haluaa ihan konkreettisesti kaikkien pelastusta yksinäisyydestä ja erosta Jumalasta. Meillä on kunniatehtävä olla hänen työkalujaan, omalla halullamme, omalla innollamme.

Kirkkona, Kristuksen omana ruumiina, me luotamme rakkauden mahtiin. Siitä me ihmiset, itse kukin, todistakaamme aina ja kaikkialla. Jeesus, ihmisparan paras ystävä, sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Tällä tiellä Jumala rakastaa maailmaa. Tällä ristin tiellä tulee kirkkaana esille se, että Jumala todella on itse rakkaus – vaikkei kukaan muu rakastaisi. Kaikessa, hyvässä ja pahassa, on läsnä äärettömän hyvä Herra. Kaikessa, koko maailmankaikkeudessa, kaikuu tällä hetkellä sovituksen ja uuden elämän viesti. Jumala ei vain ole rakkaus – hän on tehnyt rakkauden ymmärrettäväksi. Kiittäkäämme Jeesusta, ristin Herraa. Hänen ansiostaan meillä on Isä.

---

näin saarnasi pastori Petri Tikka laskiaissunnuntaina 2.3.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon?

Saarna Septuagesima-sunnuntaina ("Ansaitsematon armo")
Helsingin vanhassa kirkossa 16.2.2014, pastori Petri Tikka

Nousemme kuulemaan ilosanomaa.

Matt. 19: 27-30

Pietari sanoi Jeesukselle: "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" Jeesus sanoi heille:
"Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä."

Tämä on pyhä evankeliumi. Halleluja, halleluja, halleluja.

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon? Miten ansaitsen kaikki nämä lahjat, mitä elämä antaa: ruumiin, mielen, ruoan, ystävät, luonnon - kaiken? Mitä minun pitää tehdä tästä hyvästä? Ja mitä minun pitää suorittaa, jotta voisin olla oma itseni? Miten löydän onnen ja rauhan? Miten minun pitää ajatella ja toimia? Minkä pitää olla asenteeni, näkemykseni?

Tällaisten kysymysten kulkeminen mielessä on ihmisen osa. Pyrkimys, halu on kohti täydellistä, hyvää, oikeaa, totta ja todellista. Sydämessä on valtava aukko, joka vaatii täyteyttä. Täyteyttä ei tuppaa täyttämään itsensä vakuutteleminen sanoen, että vähempikin riittää. Se ei ole armoa, rakkautta ihmisen osaa kohtaan. Meidät on luotu sitä varten, että me koko ajan eläisimme elämää täysillä ja tekisimme hyvää. Jos pysähtyy ja taantuu, silloin läkähtyy ja masentuu.

Tästä syystä ovat syntyneet uskonnot ja ideologiat, henkisyys ja hengellisyys, aatteet ja periaatteet. Ne ovat erilaisia pyrkimyksiä kohti sitä täydellistä hyvää, jota varten ihminen on luotu ja jota kohti kurotamme. Eihän jotain elämäänsä ohjaavaa suuntausta valitse muuta kuin siitä syystä, että siinä on pyrkimystä hyvään. Esimerkiksi voi todeta, että vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen korostus perustuu yhteiseen ihmisarvoon. Sinänsä syvä pyrkimys on myös nykyään suositussa joogassa: ruumiin ja mielen tasapaino. Ja laaja oikea halu on vaikeuksia kokevassa hyvinvointiyhteiskunnassa, halu tasa-arvoiseen toimeentuloon kaikille. Mitä hyvän tarkoitusperän ideologisoituminen saa aikaan, sen voi aina arvoida erikseen. Tuleeko ilmenemismuodosta ihmisyydelle vieras, lopulta turhauttava?

Emme elä tällä hetkellä, emme ole eläneet emmekä tule elämään maallistuneessa maassa. Se on, Luojan kiitos, mahdotonta. Asia on itse asiassa käynyt viime vuosina varsinkin täällä Helsingissä yhä enemmän selväksi. Uskonnon sisältö kiinnostaa. Jos merkitystä ja totuusarvoa ei havaita, ajatussuuntaa tarkistetaan. Me olemme harkitsevia yksilöitä, emme halua olla laumaeläimiä. Ihmisinä janoamme totuutta ja mielenrauhaa ja etsimme niitä sieltä, mistä rehellisesti uskomme niitä saavamme.

Sitä ryhtyy tiedostaen tai tiedostamattaan seuraamaan johtotähteä. Sitä todella haluaa ja onnistuukin perustamaan elämänsä oikeutetulle periaattelle, hyvälle tahdolle. Innostuksen vallassa, myös vaivannäön, työn ja kuormien uuvuttamana mieli kysyy: mitä me tästä kaikesta saamme? Tuleeko yhteiskunnastamme onnellinen? Tuleeko elämästäni ehyt? Kunpa ihmiset eivät enää ajattelisi väärällä tavalla! Ja samalla: kunpa kaikki hyväksyttäisiin sellaisina kuin he ovat! Olemme antautuneet oikein toimimiseen ja ajattelemiseen. Mitä me siitä saamme?

Virren sanoin voi todeta: "Vaan rauhattomuus / maan lapsia raastaa ja turvattomuus." Loputon, oikea pyrkimys hyvään johtaakin vaatimukseen. Vaatimus esitetään elämälle, alitajuisesti Jumalalle, joka on itse tie, totuus ja elämä. Miksi kaikki ei ole oikein? Miksi minä epäonnistun? Miksi muut voivat huonosti, vaikka minä ja (ehkä) monet muutkin pyrimme hyvään? Mitä tämä on olevinaan? Kuka on tämä näkymätön, sokea valtias, elämäksi kutsuttu?

Elämällä on kyllä hyvät suuntaviivat. Ne ovat Jumalan olemukseen perustuva rakkauden laki. Rakasta elämää ja Jumalaa, rakasta ihmisyyttä ja lähimmäistä. Tähän tarttuvat osiltaan ja eri tavoin hyvä pyrkimys ja tahto, oikeat aatteet ja periaatteet. Ne johtavat kuitenkin paradoksaaliseen lopputulokseen. Kun ihminen kurottaa kohti oikeaa elämää täydellisen antaumuksen palolla, kun hän pyrkii seuraamaan elävän Jumalan lakia sellaisenaan, lopputulos on yllättävän selkeä: epätoivo tai syytös. Syytös syntyy siitä, että hyvä pyrkimys ei johdakaan haluttuun hyvään. Epätoivo kehkeytyy siitä, että en onnistu saamaan oikeaa elämää.

Kuten sanonta kuuluu: tie helvettiin on päällystetty hyvin aikomuksin. The road to hell is paved with good intentions. Meilläkin tänään tänne kokoontuneilla on hyviä aikomuksia, hyvä tahto olla osa laajempaa kokonaisuutta. Emme kuitenkaan ole keltatiilisellä ihmemaa-tiellä, joka johtaa hämäävien koneistojen, savun ja tulikiven katkun luokse. Emme ole periaatteellisessa tai utopistisessa kokoontumisessa. Tänään täällä olemme osa Kristuksen kirkkoa, jolla on vereslihalla oleva ja uskottava perusta. Me seuraamme elämän itsestään antamaa todistusta (alttarilla on kuva siitä, risti). Me luotamme itsensä tunnetuksi tehneeseen Jumalaan. Hämmästyttävässä läheisyydesään hän on paljon salaperäisempi kuin pilvenreunalla istuvat oikeiden periaatteiden jumalat.

Uskallamme olla täällä niin radikaaleja, että uskomme niin kuin kirkko opettaa. Uskomme siis ihan omalla tavallamme. Mihin uskomme, mihin periaatteeseen tai ajatukseen? Me olemme itse asiassa jättäneet omaan arvoonsa asiat ja mielipiteet, ja kyselemme keskenämme: kehen uskomme, kehen periaatteeseen tai ajatukseen? Luotamme nimittäin erääseen persoonaan, joka tuli täyttämään periaatteet, jotta emme olisi enää niiden vietävissä. Hänessä on viisautta, ajatusta, toimintatapaa. Uskomme sellaiseen viisauteen, joka mahtuu hyvin kertomuksiin. Hän ilmenee kertomuksissa, joissa periaatteet tulevat täytetyiksi periaatteettomissa tilanteissa. Siis - nimenomaan tosielämän kertomuksissa, koska vain todellisuudessa hyvä ja paha menevät limittäin lomittain.

Emme usko vain kertomuksiin, jotka ovat syntyneet kaksituhatta vuotta sitten. Meillä on pitemmät juuret - ja laajemmat oksat. Jos uskommekin nasaretilaiseen puuseppään, näemme täsmälleen samanlaista toimintaa ennen ja jälkeen ajanlaskun vaihteen. Kaikkialla ja kaikkina aikoina sama myötäkärsivä todellisuus, ansaitsematonta rakkautta pauhaten julistava ääni kaikuu. Koska Luoja on elävä todellisuus eikä vain periaate, hän otti konkreettiseen otteen historiaan, ilmaisi itsensä. Hän valitsi erään kansan ja päätti kamppailla toden teolla tämän kanssa. Muita kansoja hän säästi, antoi niiden elää omalla painollaan oman aikansa - ei tosin enää. Mutta kansaa, jonka kanssa Jumala armossaan ensin kamppaili ja edelleen kamppailee, kutsutaan juutalaisiksi, Israeliksi. Israel tarkoittaa "kamppailee Jumalan kanssa".

Israelin kansassa on vanhastaan kaksitoista heimoa. Kaksi heimoista polveutuu Joosefista, heprealaisesta miehestä, josta tuli nykytermein ilmaistuna Egyptin pääministeri. Hän pelasti aikoinaan nälänhädästä Lähi-idän ennakoivan varastoinnin tuloksena. Joosefin elämä kuvataan eräässä unohdetussa Raamatun kirjassa, Vanhan testamentin virallisiin apokryfikirjoihin kuuluvassa Viisauden kirjassa lyhyesti näin: "Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen."

Mitä me siitä saamme, että seuraamme periaatteita, viisautta? Valtikka voi lopulta tulla, mutta sitä et voi välttää, että veljesi heittävät sinut kaivoon. Viisaus on silti sinun vierelläsi. Jos orjuutetuksi joudut, sielun ja ruumiin kahleissa se sekin on mukana. Periaatteellinen aate ei paljoa lohduta, mutta tämä viisaus näyttää varsin tehokkaasti estävän aidon epätoivon. Myös Pietari, kirkon ensimmäinen johtaja, katolilaisittain sanottuna paavi, kysyi nasaretilaiselta puusepältä, mitä tämän viisaan rabbi-Jeesuksen seuraamisesta hänelle ja muille apostoleille seuraisi. Vastaus: kahdentoista heimon valtikat, samanlaiset kuin Joosefilla! Jos Joosef aikoinaan esti nälänhädän Lähi-idässä, mikäköhän olisi apostolien viisauden, kirkon opin seuraus Lähi-idässä nykyään? Pistää hiljaiseksi.

Suomessa olemme kyllä kaukana sivilisaation ja viinin kehdon, Lähi-idän, piiristä. Emme ole kahdentoista heimon jäneniä, vaan vanhanaikaisesti sanottuna osa Suomen heimoa. Ongelmiamme on itsekriittisyys. Tulee meilläkin kyllä varmaan omat valtaistuimet olemaan viime peleissä, ei tarvitse hävitä Israelin heimoille. Apostoli Johanneksen ilmestyksessä puhutaan peräti kahdestakymmenestäneljästä vanhimmasta. Kaksitoista valtaistunita siis jää jäljelle muille kansoille myös. Istuinten luvut on jaettu epätasa-arvoisesti, jos ottaa huomioon Israelin kansan pienuuden ja muiden kansojen ison määrän. Mutta tasa-arvo ei olekaan tasapäistämistä. Niin kuin kuulimme tuolta lukupulpetista tänään: "Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi - olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä..."

Joskus me suomalaiset emme meinaa tyytyä omaan pieneen vahvuuteemme, vaan närkästymme jopa hopeasijasta olympialaisissa. Itsetuntomme yksilöinä ja kansana on kolhiintuvaa sorttia. Vaikken ole yleensä urheilumiehiä, sain eilen ihmetellä naisten viestihiihtojoukkueen riemullista asennetta voitettuaan hopeaa. Pohjatyö tehtiin tiimitoveruuden pohjalta. Into perustui yksinkertaisesti hyvään henkeen, ei täydellisyyden nyrpeään tavoitteluun. Eikö tämä ole armon tekosia, ilosanoma-asennetta? Iloiseen mielenlaatuun, innostuneisuuteen meitä Suomen-heimoisia nyt ravistellaan. Kulkekaamme tässä hengessä apostoli Paavalin sanoin: "Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat." Ja hänen omiaan ovat kaikki ihmiset kaikista heimoista, koska yksi ihminen on kuollut kaikkien puolesta.

Me tunnemme Jumalan siitä, että hän itse päätti täyttää kaikki ne elämän pyrkimykset, jotka oli kerran ihmiskuntaan asettanut. Me tunnemme Jumalan Jeesuksesta Kristuksesta, joka on täyttänyt hyvien periaatteiden lain ja kärsinyt sen loppuun asti vaativat seuraukset. Ensimmäisestä tuli viimeinen, jotta viimeisistä tulisi ensimmäisiä. Siinä on toisenlainen olympiatulos. Olemme iloisesti perisyntisiä, emme valittaen periaatteellisia. Me ihmiset emme ole arkienkeleitä, vaan annamme arkkienkeleiden hoitaa ihan omat hommansa. Me julistamme inhimillisen Jumalan edustajina kaikille lähimmäisille armoa eli ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Ja mitä me siitä saamme, kummeksuntaako vain? Ei tosiaan! Ehkei täsmälleen kahtatoista heimoa, mutta kuitenkin: Varsinais-Suomen, Kainuun, Savon, Karjalan, Lapin, Hämeen, Uudenmaan ja Satakunnan. Satakertaisesti takaisin. Iloisesti voivan yhteiskunnan, syntisten tasa-arvon, mielen ja ruumiin ykseyden (ruumiin vapauttava hengitys: "Herra, armahda") ja vieläpä iankaikkisen elämän. Kiitos ja aamen.

Hyvyys

Hyvyys puhe Vanhan kirkon aamumessussa keskiviikkona 12.2.2014

Raamatunluku
Room. 6:17–23

Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu. Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta – käytän yksinkertaista kieltä, jotta voisitte ymmärtää minua. Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.

Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema. Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Puhe

Rakkaat ystävät,

Täällä Vanhassa kirkossa on sunnuntain messun alussa usein toistettu lausetta: ”Herra on hyvä kaiken aikaa.” Ajatus on erinomainen ja tärkeä sisällöltään. Sellaisella perusvireellä rukoilimme Herraamme virrellä 302. Vapahtajamme Jeesuksen jumalalliseen hyvyyteen vedotaan siinä monin eri sanakääntein: kaunista sydän huoneeksesi, rohkaise hyvyydelläsi, lahjoita rauha, viisaus, rakkaus, voima ja luottamus.

Siis: Herra antaa ja tekee mahdolliseksi sen, mitä voisi nykykielellä kuvata positiiviseksi elämänasenteeksi. Kaikkein parasta on se, että ylipäätänsä otamme elämän vastaan. Sitä teemme luottaessamme hyvyyden voimaan, innostuessamme elämästä sekä osoittaessamme vastavuoroista hyvyyttä eli rakkautta. Meillä on kaikki tämä vastaanottokyky. Me omistamme koko elämän, siis kaiken. Koko elämä on kokonaan lahjaa. Kaikki on lahjaa.

Mutta: on olemassa tuo aina esille ponnahtava sana ”mutta”… Jokaista hyvän mahtia puolustavaa ajatusta vastaan on aina vastalause. Se alkaa usein ulkonaisesta pahuudesta: jos kerran hyvä voittaa pahan, jos kerran Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, miksi maailmassa tapahtuu kaikenlaista pahaa; riitoja, sotia, katastrofeja? Tosiaan: miksi? Miksi meidän kunkin elämässämme tapahtuu kaikenlaista pahaa: väheksyntää, kaunistelua, epäilyä - torjuvaa vastaanottokykyä, epätoivon lietsontaa? Miksi? Tämä miksi-huuto kohoaa taivaisiin.

Jano hyvyyteen eli Jumalan puoleen on olemassa kaikissa ihmisissä. Kukaan ei ole vailla jotain jumalaa, jotain tahoa, jolta odottaa kaikkea hyvää. Takertuminen muuhun kuin oikeaan Jumalaan tuottaa pysyvää pettymystä, mutta hapuileva kaipaus johonkin todella kestävään ei lakkaa. On lähtökohtaisen tärkeää ja ajankohtaista pitää mottona ja käytäntönä juuri tällaista ajatusta: ”Herra on hyvä kaiken aikaa.”

Paavalin mainitsema pahuuden palveleminen tarkoittaa yksinkertaisesti ajautumista turvautumaan johonkin muuhun kuin häneen, joka on vain hyvä. Mutta kiitos Jumalalle: me olemme kristittyjä, uskovia, tuntuipa miltä tuntui! Meillä ei ole hätää. Meidät on kastettu. Kuulumme Jeesukselle, epäuskon hirmumahdin voittajalle. Miten voimme auttaa tänään niitä, jotka hapuilevat? Unohtakaamme itsemme, antautukaamme aktiiviseen, innostuneeseen rakkauteen. Silloin todistamme hänestä, joka on niin lähtökohtaisen hyvä ja innostava, että sietää olla hänen kanssaan päivät ilman määrää.

Vanha kirkko - ja messu // The Old Church - and the Mass

Tuli sellainen taivaanlahja, että toimin helmikuun ja maaliskuun ajan Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa. Vanhassa kirkossa voi minuun erityisesti törmätä. Pienenä Tikkana olinkin siellä tavan takaa keskiviikkoaamun messussa. On mieletön fiilis olla paljasjalkainen pastori oman Hesan keskustassa!

Heaven sent me such a grace that I will work in the Cathedral Parish of Helsinki in February and March. One can bump into me especially in the Old Church. As a small Woodpecker (= Tikka) I was regularly there for the Wednesday Morning Mass. It's a superb feeling to be pastor in the centre of the city where I've been born, the city of my heart!

Stadilaisena sitä toivoo yhteistä iloa, inspiraatiota, muutoksen tuulia näille nurkille. Tahdon nähdä meidät helsinkiläiset yhdessä, ei piilossa omissa nurkissaan! Koti-Helsinkini ytimessä messun, seura-kunnan kokoontumisen, pitämisellä on erityistäkin erityisempi merkitys minulle. Ensimmäinen messu, jota olen mukana toteuttamassa, on nyt 9.2.2014 (tässä FB-tapahtuma), ja sitten on reilun kuukauden putki.

As a guy of the city, I do wish for common joy, inspiration and change to these neighbourhoods. I want to see us citizens of Helsinki together, not just hidden in our own corners! At the heart of my hometown Helsinki, there is a special kind of special meaning to holding the Sunday Service of the congregation for me. The first Sunday Service I am part of organizing is now on the 9th of February, and a month of them after that. Here's the link to the Facebook event for it.

Mutta miten perustella helsinkiläisille helsinkiläisenä (tai muutenkin), mikä pointti on käydä ihan tavallisessa messussa, ilman mitään erityissyytä, esim. joulua, Tolkienia, konfirmaatiota, metallia tai Tuomasta? Mikä mieli semmoisessa jokaviikkoisessa touhussa on? Messuilusta papiksi innostuneena Tolkien-fanina (-messunkin pitäneenä), ääntänsä soittavana 27-vuotiaana töölöläisenä vastaan.

But how to give a reason to actually come to Church, what's the point of going to a regular Mass, without any special justification, like Christmas, Tolkien, confirmation, metal music or St. Thomas (the doubter)? [Note: these type of special Services have been held in Finland.] What's the fuss about having a Service every week? As a pastor who became a pastor because of his love for the Mass, as a Tolkien fan (who held a Mass inspired by Tolkien's Christian faith!), and as a 27 year old singing man from the neighbourhood of Töölö - I answer the following.

Tiedätkö sen fiiliksen, mikä tulee mahtavan leffan käännekohdassa, loppupuolella? Asiat selkenevät tai tunnesotku ratkeaa, ehkä jokin kuitenkin jää vielä mysteeriksi. Tunne-elämykset ovat hetkittäisiä valaisuja. Messu tuo joka viikko, jatkuvasti kaiken banaaliuden ja eksistentiaalisen angstin keskelle elämän läpivalaisun. Se tapahtuu ohi dramaturgisten kuvioiden, hiljaisuuden lomassa. Kokemus kumpuaa ilman näyttelyä, jopa hullunkurisen seipään nielleenä, raakana ja leikkaamattomana. Voi hui, mutta...

Eikö tämä ole juuri se pointti?

Do you know that feeling that come's at the high point of a movie, near the end? Things become clear or emotional turmoil is solved, perhaps something still remaining a mystery. Emotional highs are momentary enlightenments. The Mass brings an illumination of the mind, of one's life as it is now, every week, continually, amidst all the banality and existential issues. It passes the patterns of drama, in silence that intersperses though it all. The experience comes to the surface without proper acting or action, even comically stiff, raw and uncut. Oh no, but...

Isn't that just about the whole point?

Abrahamin usko

Petri Tikan saarna Langinkosken kirkossa 6.10.2013
20. sunnuntaina helluntaista (”Usko ja epäusko”)


”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Näin kerrottiin roomalaiskirjeessä uskon isästä, Abrahamista. Tämä mies eli neljätuhatta vuotta sitten. Hän oli vanha mies, jolla ei ollut omia lapsia eikä hän enää voinut niitä saada. Jumala lupasi hänelle yhtä paljon jälkeläisiä kuin maailmankaikkeudessa on tähtiä. Kun Abraham uskoi tähän käsittämättömään lupaukseen, se riitti Jumalalle. Abraham sai perustaa elämänsä yksin Jumalan varaan. Mitään lisättävää ei ollut.

Rakkaat ystävät: me emme olisi nyt täällä seurakuntana kokoontuneena, ellei Abrahamille olisi annettu uskoa. Abraham uskoi elävään ja toimivaan Herraan keskellä maailmanaikaa, joka palvoi henkiolentoja jumalina. Abraham on maailman ensimmäisen monoteistisen eli yhteen Jumalaan uskovan kansan esi-isä. Abrahamista polveutuvat juutalaiset. Juutalaisista polveutuu inhimillisen syntyperänsä puolesta Jeesus Kristus.

Abrahmin ajoista on tuhansia vuosia, mutta onko maailma edes ehtinyt olennaisesti muuttua? Voimmeko yhä oppia siitä, mitä Abraham koki? Lähdemmekö hänen yksinäiselle matkalleen kohti luvattua maata, kohti jotain parempaa ja todellisempaa kuin mitä yleinen mielipide tarjoaa? Länsimaissa ei enää uskota henkiolentoihin maailmaa ohjaavina voimina, mutta kuviteltujen voimavaltojen kunnioittaminen ei ole kadonnut mihinkään. Luonnontieteiden on käsitetty selittävän maailman olemuksen. Muun muassa tämän nojalla on uskoa määritelty yksityisasiaksi. Haluaapa tai ei, jokaisen pitää hyväksyä sattuman ja luonnon valinnan laki tosiasioina, jotka hallitsevat maailmaa – muuten on sivistyneen keskustelun ulkopuolella. Toisaalta turhautuminen materialistiseen, puhtaasti aineeseen perustuvaan maailmanselitykseen johtaa ihmisiä esimerkiksi itämaisten opetusten äärelle tai muuten elämäänsä parantelemaan ja uskottelemaan paremmaksi.

Rakkaat ystävät, usko ei saa jäädä yksityisasiaksi, koska Jumala ei ole yksityisasia. Jumala on kaikkien Jumala. Abrahamin aikaan oli kyllä yksittäisiä Jumalaan uskovia ihmisiä – mutta yleisen mielipiteen pelossa he eivät päässeet ilmaisemaan uskoa. Yksittäisten uskovien ääni ei kaikunut yhtenäisenä kokonaisuutena, se ei läpäissyt julkista ilmapiiriä. Ei ollut ihmisten kokonaisuutta, joka olisi enemmän kuin osiensa summa. Abrahamin valitseminen loi tällaisen kokonaisuuden, äänitorven Jumalalle – ei uskonlahkoa, tuomitsevaa pasuunaa, vaan tavallisen kansan kansojen joukossa. Tällaiseksi maanläheiseksi, luottamuksen ja uskon ääneksi on samoin meidät kirkkona tarkoitettu. Jumala on luonut maailman ja jokaisen ihmisen. Kaikilla on luovuttamaton ihmisarvo. Kristus on kuollut kaikkien vääryyksien tähden, jotta ihmisarvomme voisi kukoistaa vapaana tuomiosta. Tältä pohjalta meidän on toimittava elävään Jumalaan uskoen – niin että Kristuksen armosta tulee yleisesti hyväksytty tosiasia. Tätä me emme voi omin voimin saada aikaan, vaan Pyhän Hengen rohkaisemina toimimme luottamuksen lähettiläinä.

Miten sitten suhtautua tämän maailmanajan hämäryyksiin ja epäuskoon? Pitääkö meidän kauhistella epäuskon ilmapiiriä tai pelätä tämän maailmanajan harhoja? Kuuluisiko meidän peräti tuomita kaikki sekaopit suoralta kädeltä? Harhoja ja valheita vastaan kuuluu kyllä taistella – muttei ihmisiä vastaan. Ihminen harhailee aina sen hämäryyden perustella, mikä eniten kuvastaa hänen omaa luonnettaan. Epäuskoa vastaan tulee taistella epäuskoista ihmistä ymmärtävästi. Muuten vahingossa taistelee ihmistä eikä hänen ongelmiaan vastaan. Tällaiseen taisteluun antaa meille esimerkin tämän päivän teksti Vanhan testamentin apokryfikirjoista, Viisauden kirjasta:

"Tyhjän veroisia ovat luonnoltaan ne ihmiset,

jotka eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa.
Näkemässään hyvässä
he eivät ole nähneet Häntä joka on
eivätkä hänen töitään katsellessaan
ole tunnistaneet niiden tekijää.
Tuli ja tuuli ja ilman vire,
tähtiholvi, pauhaavat vedet ja taivaan valot –
siinä heidän jumalansa, maailman herrat.
Jos he ovat ihastuneet niiden kauneuteen
niin että ovat luulleet niitä jumaliksi,
ajatelkoot, kuinka ylivertainen on niiden valtias,
sillä itse kauneuden alkusyy on ne luonut.
Jos he ovat ihailleet niiden mahtia ja voimaa,
päätelkööt näkemästään,
kuinka paljon mahtavampi niiden luoja on.
Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa,
katsoo samalla sen tekijää.

Kovin ankarasti heitä ei silti tule moittia –

ehkä he ovat vain eksyneet
etsiessään Jumalaa, pyrkiessään löytämään hänet.
Hänen töittensä keskellä eläessään
he ovat tutkineet niitä,
ja niiden kauneus on saanut heidät valtoihinsa.
Silti heille ei voi antaa anteeksi.
Jos heistä tuli niin viisaita,
että he pystyivät tutkimaan maailmankaikkeutta,
kuinka he eivät jo aikaisemmin löytäneet sen Herraa?" (Viis. 13:1-9)

Kuten Viisauden kirja opettaa, viisainkaan opetus tai keskustelu ei saa välttämättä ihmistä oikealle polulle. Keskustelu voi tosin kyllä raivata tietä, muttei luoda itse tietä. Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Vääryyttä, syntiä ja harhaa ei voi sovittaa kukaan muu kuin Jeesus. Vain hän voi johtaa ihmisen oikealle polulle, koska hän itse on se oikea polku. Hän on kuollut meidän syntiemme tähden, jotta meidän ihmisarvomme pääsisi kukoistamaan. Ja niin me ja tämä maailma pääsee hänen kauttaan vapauteen, pois siitä vankilasta, jonka yleisen mielipiteen eri yksittäiset harhat luovat. On olemassa vapaus sitoutumattomuudesta rakastettuun – se vapaus on Kristuksen sitoutuminen meihin. On olemassa vapaus kiroilusta – se vapaus on siinä, että Kristus siunaa meidät kokonaan. On olemassa vapaus alkoholismista – se vapaus on siinä, että Kristus on humaltunut palavasta rakkaudestaan syntistä kohtaan. Ja vapauden luettelo voi jatkua loppumattomiin, pidemmälle kuin mikään lista synneistä voi ikinä yltää.

Jumala sanoo meille, niin kuin sanoi Abrahamille: ”Älä pelkää... Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.” Syntisinä, rakastettuina ja täysin vanhurskautettuina – eli Jumalalle kelpaavina – me elämme todeksi Abrahamin uskoa. Meillä on suoja pahaa vastaan ja meille on luvattu elämä, yltäkylläinen elämä Kristuksessa. Niin kuin kuulimme Abrahamista sanottavan: ”Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: ’Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.’ Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Mikään siis ei ole mahdotonta Jumalallemme Kristukselle.  Hän lupasi Abrahamille, jonka oli ikänsä puolesta mahdotonta saada lapsia, jälkeläisiä yhtä paljon kuin tähtiä. Tunnetussa maailmankaikkeudessa on arviolta noin 70 000 triljoonaa tähteä. Niin suuri kansanjoukko uskonperillisiä Abrahamille luvattiin – moninkertaisesti enemmän kuin maailmassa on koskaan ollut ihmisiä. Tämä, jos mikään, on toivon näkökulma toimiessamme uskon asialla tämän yksittäisen kansakunnan keskellä, jossa asiat menevät kirkon kannalta ulkonaisesti huonoon suuntaan. Levollisen uskon ja määrätietoisen rukouksen lahjojen kautta sadosta tulee satakertainen. Me saamme vielä samaistua päivän evankeliumin tilanteeseen: ”Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ’Tällaista emme ole ikinä nähneet.’”