Itsenäisyyspäivän saarna

Hallelujasäe:

Herra, sinun nimesi on ikuinen!
Sinun nimesi kaikuu polvesta polveen.

Ps. 135: 13

Evankeliumi:
Matt. 20: 25-28

Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”


Saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
pastori Petri Tikka

Suomen lippu on ristilippu. Lippu on merkki, joka kokoaa ihmisiä yhteen. Siniristilippu julistaa, että Suomen kansan kokoava voima on risti. Itsenäisyyspäivän evankeliumi puhuu rististä, kun sen mukaan Kristus tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. Jumala palveli kaikkia kansoja uhrautuessaan meidän puolestamme naulittuna puuhun. Se on kallis uhri, taivaallinen voimaltaan, uhri, joka tuo puhtauden maahan. Taivaallinen sini, puhdistava valkeus. Siinä on siniristilippu.

Lippu on aina voiton merkki. Kun se liehuu, on se seurausta taistelulla ja uhreilla saadusta voitosta. Ennen kuin lippu liehuu, on kuultu ilosanoma uudesta vapaudesta. Tässä saarnassa haluan puhua siitä, miten yhteiskunnallinen ja kristillinen ilosanoma eroavat toisistaan – ja liittyvät toisiinsa.

Evankeliumi Kristuksesta on saanut jalansijan näillä raukoilla rajoilla, sillä maailman kansat kaipaavat Jumalaa. Kristillisestä historiastamme huolimatta Jumala-kaipuun suuruudesta puhuminen voi tuntua oudolta juuri tämänhetkisessä Suomessamme. Uskonto on periaatteesa yksityisasia, ja Jumala ei ole mielessä edes kirkkoon liittyvissä asioissa. Suhde kirkkoon tuntuu määriytyvän sen mukaan, mitä meidän kirkon ihmisten uskotaan opettavan ihmisistä. Monet ovat kuohuksissaan asioista, jotka liittyvät ihmisen olemukseen miehenä ja naisena.

On kuitenkin myös kysymyksiä, jotka ovat pinnan alla, mutta eivät sen vähemmän kovia: onko minulla vapautta, itsenäisyyttä ihmisenä, jos on olemassa kaikkivaltias Jumala? Jumala on liian iso asia mietittäväksi. Se, mitä kirkko opettaa Jumalasta ja hänen teoistaan, näyttäytyy ulospäin yhdentekevältä. Kuitenkin ainoastaan sanoma Jumalasta tuo ihmisenä olemisen ristiriitaisiin kysymyksiin rauhan.

Vastaparina ilosanomalle Jumalasta on kyllä olemassa myös ihmisten aikaan saamia hyviä uutisia. Evankeliumi, ilosanoma, tarkoitti niihin aikoihin, kun Kristus syntyi, uutista ratkaisevasta sotavoitosta, joka tuo rauhan valtakuntaan. Tällainen oli pax Romana, Rooman rauha, jonka keisari Augustus oli tuonut raastavan sisällissodan jälkeen tunnettuun maailmaan. Rauhan aikana Augustus järjesti muun muassa verotuksen tavalla, johon nykyinen yhteiskuntajärjestelmämmekin osaltaan perustuu.

Inhimilliset, yhteiskunnalliset ilosanomat ovat kuitenkin aina jättäneet jälkeensä uhreja, katkeruutta ja kaunaa. Voitto, joka saavutetaan ihmisten välillä ja inhimillisin asein, on lähtökohtaisesti ankara, olkootpa tarkoitusperät tai jopa saavutukset hyviä. Kyse on nimittäin voitosta, jonka ihminen saavuttaa toisen ihmisen yli. Näin on sekä yhteiskunnallisten lainsäädäntöjen taistelussa että sotatantereilla: kummatkin ovat vallan käyttöä toisen ihmisen vapauden yli, olkoonpa kyse yhteiskunnallisesta arvovallasta tai sotaviisaudesta. Kun ihminen ei ole täydellinen olento ja rauha on keinolla tai toisella saatava aikaan, useimmat meistä kuitenkin suostuvat kompromisseihin. Voitto sodassa tai politiikassa on usein oikeutettu, mutta aina jollekulle osapuolelle kyseessä on tappio.

Tällaisiin kompromisseihin perustuviin, epätäydellisiin ilosanomiin ihminen useimmiten tottuu. Näin oli myös Rooman rauhan, Augustuksen ilosanoman aikoihin. Kun apostolit, Kristuksen lähettiläät, alkoivat julistaa ilosanomaa Kristuksesta, kuulijoille Rooman valtakunnassa tuli mieleen uusi yhteiskunnallinen voitto. Mutta apostolit puhuivatkin Jumalasta niin kuin hän olisi uutinen! Kaikkihan tiesivät, että jumalat toimivat aina samalla tavalla uhrimenojen kautta, ja tarinat heistä sijoittuivat myyttiseen menneisyyteen. Kun kristityt eivät edes välittömästi tarjonneet uusia oppeja ihmisenä elämisen käytännön kysymyksistä, uutinen Jumalasta tuntui vähintäänkin naurettavalta. Samoin nykyään – mutta kirkon julkisuuskuva on joko heikosti toimiva etiikan opetuksen laitos tai sitten diakoninen hyväntekeväisyysjärjestö, ulkoistettua hyvän tekemistä. Kirkko ei näyttäydy dynaamisena, jopa järjettömänä julistusyhteisönä, kuten alunperin.

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan joka kolkkaan, ja myöhemmin jopa varmasti tuossa kontekstissa myyttisiltä tuntuvien Fennien maahan. On Herra, joka on todella tuonut rauhan maailmaan, kristityt julistivat silloin Välimeren maissa. Voideltu Valtias on juutalainen, ei yhteiskuntakelpoinen jumalten palvoja, niin kuin kaikki olisivat helpommin uskoneet. Hän, Jeesus, kuoli häpäisykuoleman alastomana puussa. Jumala on nostanut hänet kuolleista.

Silloin ja edelleenkin tiedetään, että se, joka väittää kuolleen nousseen kuolleista, on hullu, joka pitää luonnonlakeja pilkkanaan ja turmelee hautarauhaa. Ei edes se osa juutalaisista, joka uskoi ruumiin ylösnousemukseen, tullut ajatelleeksi muuta kuin koko ihmiskunnan ylösnousnousemusta. Se, että yksittäinen ihminen olisi voinut nousta kuoleman orjuudesta lopullisesti, on todella vahva väite. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen persoona on ollut poikkeuksellistakin poikkeuksellisempi alusta asti. Ilosanoman aikaan saanut kuningas ei ollut vain Jumalan poika, niin kuin keisarit aikoinaan itsestään väittivät, vaan itse Jumala.

Mutta mitä tarkoittaa käsite ”Jumala”? Apostoli Paavali julisti ateenalaisille: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Paavali uskoi juutalaisena Jumalan toimivan ajassa, paikassa ja historiassa. Israelin kansa oli saanut omien harhapolkujensa aikana havaita Jumalan voimallisen armotyön, Punaisenmeren ylityksestä alkaen. Tämä on päinvastainen käsitys kuin luonnollinen kuva Jumalasta, joka asuu kaukana pilvissä, poissa meidän ihmisten todellisuudesta. Evankeliumissa Kristuksesta Jumala murtautuu harhakuvitelmiemme läpi keskelle ihmisten raa'inta todellisuutta. Rukouksen tullessa välttämättömyydeksi omissa raskaissa vaiheissaan on myös Suomen kansa, pieni kuin Israel, havainnut Jumalan armollisen varjeluksen.

Ilosanoman merkitys on se, että sopu ihmisten välillä on käytännössä mahdollinen. Elämässä on mahdottomia ristiriitoja, käsityseroja ja menneisyyden syntejä, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kristuksen uhri asettaa ensinnäkin kunkin meidän omat syntimme uuteen asiayhteyteen. Jos Kristus, itse hyvyys ja Jumala, antoi välittömästi anteeksi murhaajilleen, miksi hän ei antaisi anteeksi myös sinulle ja minulle? Menneisyyden haamut voivat tulla esille, pahat rikokset, mutta ne eivät ole enää alitajuntaan torjuttavia kummituksia. Ne saa anteeksi. Toiseksi – Jumalan ainoan Pojan ylösnousemus antaa meille voiman olla pelkäämättä toisten ihmisten erehdyksiä tai ohituksia. Kun Jumala on jo kerran korjannut suurimman vääryyden, Poikansa kuoleman, herättämällä hänet kuolleista, hän tulee korjaamaan myös kaikki muut vääryydet ja rikokset yksi kerrallaan. Kerran tulee sopu, siinä luottamuksessa saa elää ja kristittynä tuleekin elää.

Armon todellisuudessa on suuri, rajoittamaton vapaus. Anteeksianto on perusta sekä yksilöitten että yhteiskuntien itsenäisyydelle. Vaikeinta on antaa anteeksi kaikken läheisimmille ihmisille. Jos saa voiman antaa anteeksi toisen ymmärtämättömyyden, silloin elää itsenäisyyden armossa. Silloin pystyy olemaan vaikka eri mieltä toisten kanssa. Ennen kaikkea suhde Jumalaan on ehjä, kun hän itse on elämäsi perusta. Hän itse on sinun itsenäisyytesi.

Mihin siis sijoittuu ihmisen Jumala-kaipuu, se kohta, mitä evankeliumi koskettaa? Jumalan kaipuu on juuri meidän rikkinäisyytemme keskellä, siinä kohtaa, missä koettu tai itse tehty synti huutaa. Meidän olemuksemme miehenä ja naisena voi olla rikki, meidän sielumme ja ruumiimme voivat kulkea eri todellisuutta, me voimme kokea käsittämätöntä vierautta ja vääryyttä tässä maailmassa, mutta ystävät, juuri siksi meille on annettu taivaallinen ilosanoma. Evankeliumi on taivaallinen, kaiken ylittävä, voimansa puolesta, mutta olemukseltaan se on kaikilla tavoilla inhimillinen, vereslihalla oleva.

Enää Jumala ei ole liian suuri, ymmärryksen ylittävä, jopa uhrimenoin sovitettava. Hän itse sovittaa meidät, siis tuo sovinnon meidän keskellemme. Jos Kristus, lempeä Luojamme, on kerran luonut ymmärryksen, hän antaa myös itsensä käsittää, hän tulee lähelle, tunnettavaksi. Niin, tällainen pieni, ujoudessaan hellä, epävarmuudessaan sisukas kansakunta kuin me suomalaiset saamme aina nähdä läpitunkevan välähdyksen Jumalasta, sinisen ristin valon. Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hän voi sovittaa Suomen kansan ristiriidat, hän on ainoa, joka kykenee tuomaan rauhan koko maailmaan, luomiensa kansojen keskelle.

Olkaamme toinen toisillemme itsenäisiä lähimmäisiä, jotka johtavat palvelemalla. Kun näin teemme, yksin Jumalan armon avulla, silloin valkoinen toivo todella peittää maan sinisen ristin liehuessa kaupunkimme kaduilla. 

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon?

Saarna Septuagesima-sunnuntaina ("Ansaitsematon armo")
Helsingin vanhassa kirkossa 16.2.2014, pastori Petri Tikka

Nousemme kuulemaan ilosanomaa.

Matt. 19: 27-30

Pietari sanoi Jeesukselle: "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" Jeesus sanoi heille:
"Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä."

Tämä on pyhä evankeliumi. Halleluja, halleluja, halleluja.

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon? Miten ansaitsen kaikki nämä lahjat, mitä elämä antaa: ruumiin, mielen, ruoan, ystävät, luonnon - kaiken? Mitä minun pitää tehdä tästä hyvästä? Ja mitä minun pitää suorittaa, jotta voisin olla oma itseni? Miten löydän onnen ja rauhan? Miten minun pitää ajatella ja toimia? Minkä pitää olla asenteeni, näkemykseni?

Tällaisten kysymysten kulkeminen mielessä on ihmisen osa. Pyrkimys, halu on kohti täydellistä, hyvää, oikeaa, totta ja todellista. Sydämessä on valtava aukko, joka vaatii täyteyttä. Täyteyttä ei tuppaa täyttämään itsensä vakuutteleminen sanoen, että vähempikin riittää. Se ei ole armoa, rakkautta ihmisen osaa kohtaan. Meidät on luotu sitä varten, että me koko ajan eläisimme elämää täysillä ja tekisimme hyvää. Jos pysähtyy ja taantuu, silloin läkähtyy ja masentuu.

Tästä syystä ovat syntyneet uskonnot ja ideologiat, henkisyys ja hengellisyys, aatteet ja periaatteet. Ne ovat erilaisia pyrkimyksiä kohti sitä täydellistä hyvää, jota varten ihminen on luotu ja jota kohti kurotamme. Eihän jotain elämäänsä ohjaavaa suuntausta valitse muuta kuin siitä syystä, että siinä on pyrkimystä hyvään. Esimerkiksi voi todeta, että vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen korostus perustuu yhteiseen ihmisarvoon. Sinänsä syvä pyrkimys on myös nykyään suositussa joogassa: ruumiin ja mielen tasapaino. Ja laaja oikea halu on vaikeuksia kokevassa hyvinvointiyhteiskunnassa, halu tasa-arvoiseen toimeentuloon kaikille. Mitä hyvän tarkoitusperän ideologisoituminen saa aikaan, sen voi aina arvoida erikseen. Tuleeko ilmenemismuodosta ihmisyydelle vieras, lopulta turhauttava?

Emme elä tällä hetkellä, emme ole eläneet emmekä tule elämään maallistuneessa maassa. Se on, Luojan kiitos, mahdotonta. Asia on itse asiassa käynyt viime vuosina varsinkin täällä Helsingissä yhä enemmän selväksi. Uskonnon sisältö kiinnostaa. Jos merkitystä ja totuusarvoa ei havaita, ajatussuuntaa tarkistetaan. Me olemme harkitsevia yksilöitä, emme halua olla laumaeläimiä. Ihmisinä janoamme totuutta ja mielenrauhaa ja etsimme niitä sieltä, mistä rehellisesti uskomme niitä saavamme.

Sitä ryhtyy tiedostaen tai tiedostamattaan seuraamaan johtotähteä. Sitä todella haluaa ja onnistuukin perustamaan elämänsä oikeutetulle periaattelle, hyvälle tahdolle. Innostuksen vallassa, myös vaivannäön, työn ja kuormien uuvuttamana mieli kysyy: mitä me tästä kaikesta saamme? Tuleeko yhteiskunnastamme onnellinen? Tuleeko elämästäni ehyt? Kunpa ihmiset eivät enää ajattelisi väärällä tavalla! Ja samalla: kunpa kaikki hyväksyttäisiin sellaisina kuin he ovat! Olemme antautuneet oikein toimimiseen ja ajattelemiseen. Mitä me siitä saamme?

Virren sanoin voi todeta: "Vaan rauhattomuus / maan lapsia raastaa ja turvattomuus." Loputon, oikea pyrkimys hyvään johtaakin vaatimukseen. Vaatimus esitetään elämälle, alitajuisesti Jumalalle, joka on itse tie, totuus ja elämä. Miksi kaikki ei ole oikein? Miksi minä epäonnistun? Miksi muut voivat huonosti, vaikka minä ja (ehkä) monet muutkin pyrimme hyvään? Mitä tämä on olevinaan? Kuka on tämä näkymätön, sokea valtias, elämäksi kutsuttu?

Elämällä on kyllä hyvät suuntaviivat. Ne ovat Jumalan olemukseen perustuva rakkauden laki. Rakasta elämää ja Jumalaa, rakasta ihmisyyttä ja lähimmäistä. Tähän tarttuvat osiltaan ja eri tavoin hyvä pyrkimys ja tahto, oikeat aatteet ja periaatteet. Ne johtavat kuitenkin paradoksaaliseen lopputulokseen. Kun ihminen kurottaa kohti oikeaa elämää täydellisen antaumuksen palolla, kun hän pyrkii seuraamaan elävän Jumalan lakia sellaisenaan, lopputulos on yllättävän selkeä: epätoivo tai syytös. Syytös syntyy siitä, että hyvä pyrkimys ei johdakaan haluttuun hyvään. Epätoivo kehkeytyy siitä, että en onnistu saamaan oikeaa elämää.

Kuten sanonta kuuluu: tie helvettiin on päällystetty hyvin aikomuksin. The road to hell is paved with good intentions. Meilläkin tänään tänne kokoontuneilla on hyviä aikomuksia, hyvä tahto olla osa laajempaa kokonaisuutta. Emme kuitenkaan ole keltatiilisellä ihmemaa-tiellä, joka johtaa hämäävien koneistojen, savun ja tulikiven katkun luokse. Emme ole periaatteellisessa tai utopistisessa kokoontumisessa. Tänään täällä olemme osa Kristuksen kirkkoa, jolla on vereslihalla oleva ja uskottava perusta. Me seuraamme elämän itsestään antamaa todistusta (alttarilla on kuva siitä, risti). Me luotamme itsensä tunnetuksi tehneeseen Jumalaan. Hämmästyttävässä läheisyydesään hän on paljon salaperäisempi kuin pilvenreunalla istuvat oikeiden periaatteiden jumalat.

Uskallamme olla täällä niin radikaaleja, että uskomme niin kuin kirkko opettaa. Uskomme siis ihan omalla tavallamme. Mihin uskomme, mihin periaatteeseen tai ajatukseen? Me olemme itse asiassa jättäneet omaan arvoonsa asiat ja mielipiteet, ja kyselemme keskenämme: kehen uskomme, kehen periaatteeseen tai ajatukseen? Luotamme nimittäin erääseen persoonaan, joka tuli täyttämään periaatteet, jotta emme olisi enää niiden vietävissä. Hänessä on viisautta, ajatusta, toimintatapaa. Uskomme sellaiseen viisauteen, joka mahtuu hyvin kertomuksiin. Hän ilmenee kertomuksissa, joissa periaatteet tulevat täytetyiksi periaatteettomissa tilanteissa. Siis - nimenomaan tosielämän kertomuksissa, koska vain todellisuudessa hyvä ja paha menevät limittäin lomittain.

Emme usko vain kertomuksiin, jotka ovat syntyneet kaksituhatta vuotta sitten. Meillä on pitemmät juuret - ja laajemmat oksat. Jos uskommekin nasaretilaiseen puuseppään, näemme täsmälleen samanlaista toimintaa ennen ja jälkeen ajanlaskun vaihteen. Kaikkialla ja kaikkina aikoina sama myötäkärsivä todellisuus, ansaitsematonta rakkautta pauhaten julistava ääni kaikuu. Koska Luoja on elävä todellisuus eikä vain periaate, hän otti konkreettiseen otteen historiaan, ilmaisi itsensä. Hän valitsi erään kansan ja päätti kamppailla toden teolla tämän kanssa. Muita kansoja hän säästi, antoi niiden elää omalla painollaan oman aikansa - ei tosin enää. Mutta kansaa, jonka kanssa Jumala armossaan ensin kamppaili ja edelleen kamppailee, kutsutaan juutalaisiksi, Israeliksi. Israel tarkoittaa "kamppailee Jumalan kanssa".

Israelin kansassa on vanhastaan kaksitoista heimoa. Kaksi heimoista polveutuu Joosefista, heprealaisesta miehestä, josta tuli nykytermein ilmaistuna Egyptin pääministeri. Hän pelasti aikoinaan nälänhädästä Lähi-idän ennakoivan varastoinnin tuloksena. Joosefin elämä kuvataan eräässä unohdetussa Raamatun kirjassa, Vanhan testamentin virallisiin apokryfikirjoihin kuuluvassa Viisauden kirjassa lyhyesti näin: "Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen."

Mitä me siitä saamme, että seuraamme periaatteita, viisautta? Valtikka voi lopulta tulla, mutta sitä et voi välttää, että veljesi heittävät sinut kaivoon. Viisaus on silti sinun vierelläsi. Jos orjuutetuksi joudut, sielun ja ruumiin kahleissa se sekin on mukana. Periaatteellinen aate ei paljoa lohduta, mutta tämä viisaus näyttää varsin tehokkaasti estävän aidon epätoivon. Myös Pietari, kirkon ensimmäinen johtaja, katolilaisittain sanottuna paavi, kysyi nasaretilaiselta puusepältä, mitä tämän viisaan rabbi-Jeesuksen seuraamisesta hänelle ja muille apostoleille seuraisi. Vastaus: kahdentoista heimon valtikat, samanlaiset kuin Joosefilla! Jos Joosef aikoinaan esti nälänhädän Lähi-idässä, mikäköhän olisi apostolien viisauden, kirkon opin seuraus Lähi-idässä nykyään? Pistää hiljaiseksi.

Suomessa olemme kyllä kaukana sivilisaation ja viinin kehdon, Lähi-idän, piiristä. Emme ole kahdentoista heimon jäneniä, vaan vanhanaikaisesti sanottuna osa Suomen heimoa. Ongelmiamme on itsekriittisyys. Tulee meilläkin kyllä varmaan omat valtaistuimet olemaan viime peleissä, ei tarvitse hävitä Israelin heimoille. Apostoli Johanneksen ilmestyksessä puhutaan peräti kahdestakymmenestäneljästä vanhimmasta. Kaksitoista valtaistunita siis jää jäljelle muille kansoille myös. Istuinten luvut on jaettu epätasa-arvoisesti, jos ottaa huomioon Israelin kansan pienuuden ja muiden kansojen ison määrän. Mutta tasa-arvo ei olekaan tasapäistämistä. Niin kuin kuulimme tuolta lukupulpetista tänään: "Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi - olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä..."

Joskus me suomalaiset emme meinaa tyytyä omaan pieneen vahvuuteemme, vaan närkästymme jopa hopeasijasta olympialaisissa. Itsetuntomme yksilöinä ja kansana on kolhiintuvaa sorttia. Vaikken ole yleensä urheilumiehiä, sain eilen ihmetellä naisten viestihiihtojoukkueen riemullista asennetta voitettuaan hopeaa. Pohjatyö tehtiin tiimitoveruuden pohjalta. Into perustui yksinkertaisesti hyvään henkeen, ei täydellisyyden nyrpeään tavoitteluun. Eikö tämä ole armon tekosia, ilosanoma-asennetta? Iloiseen mielenlaatuun, innostuneisuuteen meitä Suomen-heimoisia nyt ravistellaan. Kulkekaamme tässä hengessä apostoli Paavalin sanoin: "Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat." Ja hänen omiaan ovat kaikki ihmiset kaikista heimoista, koska yksi ihminen on kuollut kaikkien puolesta.

Me tunnemme Jumalan siitä, että hän itse päätti täyttää kaikki ne elämän pyrkimykset, jotka oli kerran ihmiskuntaan asettanut. Me tunnemme Jumalan Jeesuksesta Kristuksesta, joka on täyttänyt hyvien periaatteiden lain ja kärsinyt sen loppuun asti vaativat seuraukset. Ensimmäisestä tuli viimeinen, jotta viimeisistä tulisi ensimmäisiä. Siinä on toisenlainen olympiatulos. Olemme iloisesti perisyntisiä, emme valittaen periaatteellisia. Me ihmiset emme ole arkienkeleitä, vaan annamme arkkienkeleiden hoitaa ihan omat hommansa. Me julistamme inhimillisen Jumalan edustajina kaikille lähimmäisille armoa eli ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Ja mitä me siitä saamme, kummeksuntaako vain? Ei tosiaan! Ehkei täsmälleen kahtatoista heimoa, mutta kuitenkin: Varsinais-Suomen, Kainuun, Savon, Karjalan, Lapin, Hämeen, Uudenmaan ja Satakunnan. Satakertaisesti takaisin. Iloisesti voivan yhteiskunnan, syntisten tasa-arvon, mielen ja ruumiin ykseyden (ruumiin vapauttava hengitys: "Herra, armahda") ja vieläpä iankaikkisen elämän. Kiitos ja aamen.