9.9.2021

Häpeilemätön kiitos

"Häpeilemätön kiitos"
Saarna viikkomessussa Helsingin tuomiokirkossa 9.9.2021 
Petri Samuel Tikka


1. Tess. 5:16–24

Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.

Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.


Tämän viikon aihe on kirkkovuodessa kiitollisuus
. Suomalainen sananlasku kuuluu, että lopussa seisoo kiitos. Raamattu maalaa meille tähän vertautuvat valtavat näkymät siitä, mikä meitä odottaa. Jopa kaikki ihmiset, kaikki koskaan eläneet ihmiset, kiittävät. He tekevät näin vapaasti, ilman pakkoa, ilman pelkoa, Pyhän Hengen ilossa, inspiroituina, vapautettuina. Jokaisen kieli kiittää Jeesusta.

Kirjoitan itse väitöskirjaa siitä, kuinka Kolminaisuus johtaa kaikkia ihmisiä luokseen palavassa rakkaudessaan, kärsimyksemme voittaen. Mutta miten lopussa voi seisoa kiitos? Viime aikoina tutkimuksessani olen tullut siihen tulokseen, että lopussa Pyhä Henki innoittaa meidät näkemään, vahvistaa meille sen, että me olemme kauniita. Me olemme arvokkaita. Meitä tarvitaan. Kun häpeä poistuu, voimme häpeilemättömästi kiittää Jumalaa itsestämme ja kaikista muista ihmisistä.


Jos lopussa seisoo kiitos, mitä tapahtui aluksi? Mihin Aadam ja Eeva lankesivat? Ensimmäinen ja perinteinen vastaus on tietysti: syntiin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Raamatun alkulehdiltä voi nähdä, että nämä ensimmäiset ihmiset, ihmisyyden ikään kuin prototyypit, eivät tunteneet häpeää alastominakaan. Lankeemus johtii siihen, että he peittivät itsensä ja pelkäsivät omaa Luojaansa. Omanarvontunne katosi – ei siksi, että me olimme vielä pahoja, vaan siksi, että me meitä huijattiin ja me erehdyimme. Yritimme itse vahvistaa kauneuttamme, joka oli jo totta.

Meidän ihmisten elämää ajaa niin usein syvältä lähtevä häpeä, omanarvontunteen puute, itsemme todistamisen tarve. Häpeä johtaa pelkoon, pelko suojautumiseen, suojautuminen epäluuloon ja lopulta vihaan, siihen syntiin, eroon toisista. Synti ei ole kuitenkaan aluksi, eikä syytös ole kaiken takana. Aluksi on lamaannuttava erehdys, usko siihen, että me olemme huonoja.

Tämän kaiken on Jeesus tullut kumoamaan. Hän on Sana, joka sanoo: sinä olet rakas, arvokas, tärkeä, hyvä, taitava, välttämätön. Hän on se sama Sana, joka on luonut meidät, Sana, joka sanoi: tulkoon pimeyteen valo. Häpeä peittää sen kirkkaan totuuden, joka on Jeesuksessa: meidän äärettömän arvomme. Se, että saamme syntisinä syntimme anteeksi, ja se, että me olemme todella kauniita, eivät kumoa toisiaan. Synti saa voimansa siitä, että unohdamme Pyhän Hengen inspiroiman päämäärämme: kasvun kohti kauneutta, joka on uskollista, kohti yhdistävää harmoniaa.

Seurakunnan tarkoitus on siinä, että toisiamme tukien ja rohkaisten voimme elää todeksi sitä, että Jeesus antaa meille uuden sydämen, kauniiksi luodun sisimmän. Toisiamme kannustaen ja kiittäen ja armahtaen voimme helpommin uskoa siihen päämärään, joka odottaa meitä. Lopussa kiitos seisoo, vapaus, yhteys. Me olemme kauniita, seurakuntana, yhdessä. Sen tietää Jumalan Pyhä Henki, joka johtaa kaikkia ihmisiä yhteen ja samaan, yhdistävään omanarvontuntoon.

Laulan tekemäni laulun: ”Kun Pyhä Henki on meissä, me voimme uskoa, me voimme toivoa, me voimme rakastaa, sillä tiedämme, että kaikki käy hyvin.”

Suositut tekstit | The most popular posts