29.7.2018

Jeesus on vastuussa

"Jeesus on vastuussa" eli SAARNA VANHASSA KIRKOSSA 29.7.2018
pastori Petri Samuel Tikka

Luuk. 12: 42-48
Jeesus sanoi:
    ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
    Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.

    Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Tuskinpa Jeesus tässä pakoilee vastuuta siitä,
että hänelle on annettu kaikki ihmiset haltuun?
”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Kenelle on paljon annettu? Jeesukselle.
Keneltä paljon vaaditaan? Jeesukselta.
Kenelle on paljon uskottu? Jeesukselle.
Kuka pannaan paljosta vastaamaan? Jeesus.

Heprealaiskirjeen mukaan ”Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone.” (Hepr. 10: 21), niin kuin kuulimme. Johanneksen evankeliumi ilmaisee selväsanaisesti, että Jeesukselle on todella paljon uskottu. Kristus rukoilee Isäänsä: ”Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut. Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.” (Joh. 17: 1-2)

Jeesukselle on uskottu Jumalan koko huone sekä kaikki ihmiset. Viime kädessä nämä kaksi – Jumalan huone ja ihmiskunta – ovat sama asia, sillä Jumalalla ei ole muuta asuntoa maailmassa. Me, ihmiset, olemme Jumalan huone, hänen asuntonsa. Jeesukselle onkin uskottu kaikki ihmiset, jotta Jumalan alkuperäinen ja peruuttamaton tarkoitus toteutuisi. Tämä tarkoitus on tehdä kaikista ihmisistä yhtä perhettä, samaa kotia ja taloa, Isän kanssa.

Tehtävä

Aiemmin tämän tarkoituksen toteutuminen oli uskottu Israelin kansalle, juutalaisille ja myös samarialaisille. Abrahamille, yhteen Jumalaan uskovien esi-isälle, Herra lupasi näin: ”Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille..” (1. Moos. 22: 18) Jerusalemin temppelin, Jumalan huoneen, piti olla kaikkien kansojen rukoushuone. Nyt kuitenkin kansoille tarkoitettu osasto temppelistä oli muutettu kauppapaikaksi. Roomalaisia, jotka olivat valloittaneet luvatun maan, lähestyttiin uhkana eikä saman siunauksen, hyvän Jumalan rakkauden, perillisinä.

Jumala ei kuitenkaan poistanut tehtävää juutalaisilta. Hän vain uskoi sen pelkästään yhden juutalaisen, juutalaisten kuninkaan, hoidettavaksi. Jeesuksessa Jumala on yhdistänyt kansat ja valitun kansan yhdeksi perheeksi. Efesolaiskirje opettaa: ”Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan.” (Ef. 2: 14-15)

Lahjat ja uhat?

Rauha. Kuulemassamme Luukkaan evankeliumin kohdassa rauha on kuitenkin kaukana. Jo Sananlaskuissa sanotaan, kuten kuulimme: ”Älä kadehdi väkivallantekijää, älä mieli niille teille, joita hän kulkee.” (Sananl. 3: 31) Taloudenhoitaja hakkaa, isäntä mestaa julmalla tavalla. Isäntä ei ole rakastava Jumala, eikä taloudenhoitaja ole kuva ihmisestä, jolta ankara Isä vaatii paljon ja lopuksi kohtelee kaltoin.

Tämä kohta on kuitenkin usein tulkittu niin, että Jumala odottaa omiltaan uskollisuutta. Kristilliseen opetukseen on aika ajoin liittynyt tietynlaisen toiminnan odottamista: aikaa ei saisi tuhlata, puhutaan kristityn vastuusta tai niin sanotusta luterilaisesta työmoraalista. Luterilaisuus on kutenkin vapauden tunnustuskunta, eikä kristillisyyteen liity pakonomainen velvollisuudentunto.

Vaikka kyse ei olisikaan tästä, haluamme kuitenkin itse olla parempia ainakin. Kaikenlaiseen vastuuseen liittyy joka tapauksessa uhka: entäs jos en onnistu? Uhkaan sisältyy rangaistuksen odotusta, ja kohti hiipivä rangaistus on väkivallan kanssa läheistä sukua. Koska Jumala kuitenkin tietää heikkoutemme ja pelkomme, hän ei kerta kaikkiaan odota meiltä mitään, kaikkein vähiten uskollisuutta hänen itsensä antamien lahjojen hoitamisessa. Uhkaa ei ole, eikä vastuu ole meidän.

Meille on suotu vain lahjoja, vain hyvyyttä. Isä antaa itsensä ja koko luomakunnan, kaikki rakkaamme. Eikä siinä vielä kaikki: Poika antaa meille Henkensä, ja Henki antaa rakkautensa. Meillä on siis kaikki ja enemmän kuin kaikki. Meillä on Jumala. Ainoastaan juutalaisille oli uskottu lahjan lisäksi tehtävä, ja heillekin vain siksi, että he olivat vapautettuja. Egyptin orjuudesta päästyään Israel sai täydellisen rakkauden lain, jota toteuttamalla Jumalan kansan oli määrä vapaasti ja ilman käännyttämistä johtaa kansat Jumalan valoon.

Ei stressiä, ei paniikkia!

Mitä on sitten kuva ankarasta, suorastaan diktaattorinomaisesta isännästä ja äärimmäisen välinpitämättömästä taloudenhoitajasta? Se on kuva siitä, mihin legalismi, moralismi, stressaaminen ja muut itsemme tarkkailuun perustuvat ajatukset johtavat. Helposti sitä kuvittelee, että kiinnittämällä huomiota omaan käyttäytymiseensä voi tulla paremmaksi. Ehkä näin, mutta viime kädessä on tullut pyörittyä vain itsensä ympärillä (1. Kor. 4: 3-5). Lähimmäinen on väkisin unohtunut juuri siksi, että hyvään on kehotettu, mutta ilman armon, Jumalan armon, avartavaa ilmapiiriä.

Ilman armoa puhe rakkaudesta, lähimmäisyydestä tai jopa anteeksiannosta muuttuu vaatimukseksi, joka johtaa kapinaan. Vertauksellaan väkivallan kierteestä Jeesus Kristus opettaa, mihin inhimillisen viisauden tiet, hyvän elämän ohjeet, sellaisenaan johtavat. Hyvään kannustaminen tosin ei itsessään ole pahasta. Mikäli se kuitenkin irtaantuu tavalla tai toisella Jumalasta, joka on meidän kaikkien Isä, ja muuttuu hyvillä teoilla tärkeilyksi, silloin hyvään kehottaminen ei johda enää ihmisiä yhteen. On jäljellä vain enemmän tai vähemmän ankara isäntä ja ahdistunut, kyllästynyt taloudenhoitaja.

Jeesuksen rajut vertaukset puhuvat lopulta siitä, kuinka murehtiminen tappaa, stressaaminen vahingoittaa ja pingottaminen murhaa. Jumala ei halua, että meihin jää vähäisintäkään määrää orjuuttavaa tai orjallista henkeä. Hän vie meidät täydelliseen vapauteen. Niin kuin Jeesus sanoo vain vähän aiemmin Luukkaan evankeliumissa: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” Ja vielä: ”Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan.” Se, jolla on valtakunta, on vapaa ja vallassa, ei stressin orja. Jumalan valtakunnan vapaus ei kuitenkaan ole toisten hallitsemista uhalla. Isä Jumala vapauttaa meidät viemällä meidät itsensä luo, sydämellensä saakka. Siellä ei ole mitään menetettävää. Isän sisimmässä ei ole pelkoa, ei sitä, mitä luon toisille, eikä sitä, mitä toisilta saan. On vain elämää, avartumista.

Jeesus Kristus ja ylistys

Keneltä sitten vaaditaan paljon? Ja kuka pannaan paljosta vastaamaan? Kuten sanoin alussa, itse Jeesus Kristus, koska hänelle on annettu paljon, hänelle on uskottu aivan kaikki ihmiset. Koska hänelle on uskottu kaikki ihmiset, hänet myös pannaan vastaamaan heidän kohtalostaan. Koska todella paljon hänelle on annettu, häneltä vaaditaan myös uskomattoman paljon. Isä Jumala haluaa saada takaisin sen, minkä on Pojalleen antanut: kaikki luomansa ihmiset, kaikkina aikoina. Jos yksikään sielu on hukassa, Poika ei olisi lopulta luottamuksen arvoinen palvelija. Hän on kuitenkin kärsivä Herran palvelija, jota jokaisen kieli on ylistävä, avarasti ja varmasti ja vapaasti. Aivan, aivan kaikki ovat ylistävä.


Onko sitten meillä Jeesuksen vapauttamina mitään tehtävää, mitään mahdollisuutta uskollisuuteen? On toki: juuri ylistämistä, sitä, mitä kohti kaikki on jo matkalla. Ylistäminen yhdistää. Ylistäminen toteuttaa Jumalan tarkoituksen: yhteyden ilon. Ilo ja kiitos kantavat hedelmää, joka tuo ihmiset yhteen, samaan kotiin ja taloon Isän kanssa, yhdeksi perheeksi. Ylistys on vapaata toimintaa, se puhkeaa lauluun, se virittää kaiken soimaan todellisuuden pohjavirettä: toivoa. Ylistys rohkaisee, se soi kiitosta luomakunnasta, jokaisesta hyvästä lahjasta, nykyisestä ja tulevasta, jokaisella, monenkirjavalla sävelellä ja teolla, sanalla ja soinnulla. Ylistys on sisimpämme, kättemme ja kieltemme musiikkia. Ylistys on uskollisuutta Kristuksen, meidän Jumalamme, lahjojen hoitamisessa. Niin kuin Sirak opettaa tälle sunnuntaille uskotussa Vanhan testamentin apokryfitekstissä: ”Kaikista teoistaan Daavid antoi kiitoksen Herralle… Koko sydämestään hän ylisti Luojaansa… Hän asetti laulajia alttarin eteen esittämään psalmeja suloisin sävelin; joka päivä he laulullaan ylistivät Herraa… temppeli kajahteli jo aamuvarhaisesta. Herra antoi anteeksi hänen syntinsä ja vakiinnutti hänen mahtinsa ikiajoiksi, antoi liitollaan hänen suvulleen kuninkuuden ja Israelin kunniakkaan valtaistuimen.” (Sir. 47: 8-11)  

15.7.2018

Majailua kirkastusvuorella!



SAARNA KIRKASTUSSUNNUNTAINA VANHASSA KIRKOSSA, 15.7. A.D. 2018
Petri Tikka

Rakkaat ystävät,

Ennen kirkastusvuorta Pietari oli tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi ja Jeesus oli puhunut ensi kertaa kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Kirkastusvuori oli joko Nasaretin lähellä oleva Taabor tai mahdollisesti korkea Hermon, joka kohoaa Israelin muinaisella pohjoisrajalla. Tällaiselta korkealta näköalapaikalta alkoi Vapahtajan matka kohti Jerusalemia - pohjoisesta Galileasta etelään, kohti Juudeaa. Tämän ristin tien ja sen voiman näki edeltä messiaaninen psalmi 89: ”Pohjoisen ja etelän sinä olet luonut, Tabor ja Hermon ylistävät sinun nimeäsi. Käsivartesi on voimaa täynnä, kätesi on voittoisa ja väkevä. Vanhurskaus ja oikeus ovat valtaistuimesi perusta, armo ja uskollisuus ovat sinun palvelijasi.” (Ps. 89: 13-15)

Tahdon nyt saarnata siitä, kuinka kirkastusvuorella katsellaan, keskustellaan ja rakennetaan kotia.

KATSELU

Usein puhutaan siitä, kuinka kirkastusvuoren kaltaisia hengellisiä huippuhetkiä on monella kristityllä. Sen jälkeen saatetaan sanoa, ettei huippuhetkiin voi jäädä, vaikka niiden muistelemisesta voi saada voimaa. On toki selvää, että hetket ovat ohikiitäviä. Silti en sanoisi, ettei kirkastusvuorten valoon voi jäädä. Todellisuus pysyy, vaikka se hämärtyisi välillä. Kristus on itse rakkaus ja voima, sen osoitti risti. Eikö hänen kirkkauttaan saisi – ja pitäisikin - keskeytyksettä katsella? Kirkastusvuorella Mooses, Elia ja Jeesus puhuivat kaikesta siitä, mitä Jerusalemissa tapahtuisi. Eikö myös kristityn omien kirkastusvuoren valo ole juuri Jerusalemin ihmeiden, ristin ja ylösnousemuksen, valoa? Mitä muuta se voisikaan olla? Miksi en jäisi Jumalan omaan valoon, joka loistaa iloa ja pelastusta enemmän kuin kaikille?

Toinen Pietarin kirje kehottaa katsomaan kirkastusvuoren valoa jatkuvasti. Puhuessaan Herramme Jeesuksen Kristuksen jumalallisesta suuruudesta kirje sanoo näin: ”Hän sai Jumalalta, Isältä, kunnian ja kirkkauden, kun hänelle kantautui Ylhäisimmän Kirkkauden ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt." 18 Tämän äänen me itse kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella. 19 Siksi me voimme entistä lujemmin luottaa profeetalliseen sanaan. Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämessänne.” (2. Piet 1:17-19)

Kiinnitä, rakas kristitty, katseesi siihen, mikä on kirkasta ja syvästi totta, siihen, mikä vapauttaa ja näyttää kaiken kauniina. Äläkä pelkää, jos sinulla ei ole mitään eritystä tunnekokemusta tai mystistä näkyä tai oivallusta. Kaikille meille on annettu sama kaste. Kun Jeesus kastetiin, Jumala julisti rakkauttaan häntä kohtaan. Sama ääni julisti kirkastusvuorella, että häntä tulee kuunnella. Kristuksen käskyn mukaan sinut on kastettu, rakas kristitty. Kasteessa on meidän kirkastusvuoremme, siinä kuuluu hänen rakastava äänensä.

KESKUSTELU

Kristus, Elia ja Mooses keskustelivat Vapahtajan poislähdöstä, exoduksesta. Exodus on myös toinen Mooseksen kirja. Se kertoo, kuinka Israelin kansa vapautettiin Egyptin orjuudesta. Mooses, Elia ja Jumalan Poika keskustelivat siis vapaudesta - kuten Paavali sanoo: missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” Ja yhtä tärkeää kuin itse aihe, vapaus ja vapautus, on se, että he keskustelivat. Kirkastusvuori oli keskustelun avaus. Se oli ensimmäiset kirkkokahvit. Keskinäinen keskustelu, rohkaisu, onkin välttämätön osa jumalanpalvelusta, niin kuin heprealaiskirje opettaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr. 10:25)

Keskustelu tulee mahdolliseksi siitä, että ajattelee hyvää. Ajattelee hyvää toisista, muuten ei uskalla keskustella. Ajattelee hyvää Jumalaa, muuten ei jaksa keskustella iloisesti. Jeesus ajatteli hyvää, kun hän rukoili vuorella Isää ja keskusteli Mooseksen ja Elian kanssa. Kirkastussunnuntai on sen juhla, että me saamme keskittyä hyvään. Meillä on lupa ja velvollisuus siihen. Keskusteluhan on juuri hyvän jakamista, yhteistä ajattelemista. Paavalikin kehottaa: ”…ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.” (Fil. 4:8)

Hyvän ajatteleminen ei uuvuta, vaan avaa sellaiset näköalat, joiden avulla jaksaa – ja jaksaa erityisesti iloita. Kolme opetuslasta kuitenkin nukkuivat, kuten myöhemmin Getsemanen puutarhassa. Jaakob, Pietari ja Johannes olivat muuten varhaiskirkon suuret johtajat! Oli miten oli, nukkuvakin kristitty havahtuu, kun hyvähenkinen keskustelu kutsuu mukaan. Rippikoulussa usein opetetaan, että kristityn elämän autossa on neljä pyörää: Raamatun lukeminen, rukous, ehtoollinen ja kristittyjen yhteys. Yhteyttä ei ole, jos ei puhuta.

KOTI

Kirkon kulmakivi Pietari oli ihmeissään, kun hän näki kirkkaan kolmikon keskustelun. Hän halusi rakentaa majoja. Ilmestysmaja oli pyhäkköteltta, joka oli Israelin kansan ensimmäinen temppeli. Jumala johti kansaa Egyptistä pois kirkkaana pilvipatsaana päivällä ja tulipylväänä yöllä. Hän ilmensi läsnäolonsa peittämällä pilven lailla temppelin, ilmestysmajan. Ja nyt – kirkastuvuorella -  Jumala kuuli Pietarin hämmentyneen pyynnön ja peitti majansa läsnäolollaan. Tämä maja oli ja on Jeesus.

Kaksitoistavuotiaana temppelissä Jeesus sanoi Marialle ja Joosefille: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Silloinkin Jeesus oli keskustellut, sillä kertaa Israelin opettajien kanssa. Kun me katselemme häntä, me vapaudumme keskusteluun ja niin meillä on koti, maja. Pietarin pyyntö ei ollut väärä eikä paha. Me saamme, ja meidän tuleekin, jäädä majailemaan kirkastusvuorelle. Meidän pitää ajatella kaikkea hyvää ja korkeaa, kaikkea kaunista ja kirkasta, yhä korkeammin, yhä kirkkaammaksi sen nähden. Meidän tulee kiinnittää katseemme Jeesukseen, ja sanoa Laulujen laulun morsiamen sanoin: ”Tartuin häneen enkä päästänyt irti.” (Laulujen laulu 3:4)

Vuorella Jeesuksen jumalallinen kirkkaus tuli ilmi. Hän oli kulkemassa kohti taivasta, iloista laajuutta, voittoa, kaikkialla läsnäoloa. Vapauttavan ristinsä tiellä hän oli jo kuitenkin taivaassa. Tällaista, taivaallista, on hänen nimessään kastetun elämä, armoa levittäen, armoon uskoen, armoa virsin ylistäen, armolla rohkaisten ja siitä kirkkokahveilla keskustellen ja sitä arjessa ja luonnossa ihmetellen. Psalmi 104 sanoo Jeesuksesta: ”Ylistä Herraa, minun sieluni! Herra, minun Jumalani, miten suuri ja mahtava sinä olet! Sinun vaatteenasi on kirkkaus ja kunnia, valo ympäröi sinut kuin viitta. … Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. 28 Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi. 31 Olkoon Herran kunnia ikuinen! Saakoon hän iloita kaikista teoistaan, 32 hän, jonka katseesta maa järisee, jonka kosketuksesta vuoret savuavat!” (Ps. 104)

Tunnustamme uskomme Nikean uskontunnustuksen mukaan, joka on virsikirjan viimeisellä aukeamalla.

Suositut tekstit | The most popular posts