"Vilja on kypsä korjattavaksi"

SAARNA TEMPPELIAUKION KIRKOSSA 12.2.2023
Toinen sunnuntai ennen paastonaikaa (sexagesima) 
Petri Samuel Tikka

Sanat, jotka Herra on puhunut,
ovat henki ja elämä.
- Joh. 6:63

Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: ”Rabbi, tule syömään.” Mutta hän sanoi heille: ”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat keskenään: ”Onko joku tuonut hänelle syötävää?” Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät."
- Joh. 4:31–38

Rakkaat ystävät,

Minä pidän Kolminaisuudesta. Varmasti sinäkin! Päivän saarnan sanoma on siis tänään tämä: mitä jos me Töölön seurakuntalaisina, Temppeliaukion väkenä ja kristittyinä alkaisimme rukoilla niin sanottua herätystä Töölöön, Helsinkiin ja Suomeen? Herätyksellä tarkoitan iloa ja toivoa, jotka tulevat uskosta Jumalaan. Hänestähän me pidämme – mikseivät muutkin? Päivän ilosanoma rohkaisee meitä toivomaan kaikkein parasta jo nyt, ei vasta myöhemmin. Jeesuksen mukaan me saamme hänen opetuslapsinaan korjata uskon satoa, jonka edestä itse emme ole nähneet lainkaan vaivaa. Kaikki on jopa jo edelty valmistettu: ihmiset ovat valmiita uskomaan Jeesukseen maailman Vapahtajana. Voisiko tämä olla totta nyt: Suomessa, Helsingissä, Töölössä? Taikka täällä Temppeliaukiossa, jonka turvakallioihin niin monen kansan edustajat hakeutuvat.

Haluan tänään puhua seuraavista asioista. Ensinnäkin tällainen herätysrukous voisi yhdistää meitä seurakuntana. Toiseksi voisimme miettiä sitä, että ehkä Jumalaan turvautuminen ei ole mahdotonta kenellekään. Kolmanneksi puhun siitä, että rukouksen herätyksen puolesta ei tarvitse ole pakon sanelemaa. Sitten tuon esille näköaloja väitöstutkimukseni pohjalta, joka koskee uskon tulevaisuutta. Jumalan sanan lupausten perusteella meidän ei tarvitse pelätä rukoustemme valuvan hukkaan.

Vastakkainasettelusta armoon

Ensiksi siis voimme miettiä, voisiko uskon puolesta rukoileminen viedä meitä seurakuntana takaisin yhteyteen ja armoon. Armon ja Jeesus-uskon sato, joka on luvattu, ei vaadi mitään ja tuntuu rohkaisevalta. Aikahistoriallisesti se sato, mihin Jeesus viittasi, koski nykyäänkin pyhällä maalla elävää heprealaissukuista kansaa eli samarialaisia. He olivat liiankin samanlaisia juutalaisille sekä etnisesti että uskonnollisesti. Läheisyys luo kuitenkin keskinäisiä pelkoja. Usein meille tänä päivänäkin on ehkä kaikkein vaikeinta ottaa todesta, että lähellä olevat ihmiset voisivat alkaa miettiä uskon asioita. Kadulla vastaan tulevista olemme parhaiten tietänivämme, että he ovat monimutkaisia tai ehkä ouodolla tavalla ajattelevia. Helpompi miettiä uskoa itselle tai abstrakteille henkilöille kuin lihaa ja verta oleville. Lisäksi vaikka meillä on kirkkona yhteinen tehtävä viedä uskoa eteenpäin, kirkossamme on erimielisyyksiä ja vastakkainasetteluja, joiden avulla rikotaan keskinäistä luottamusta. Alamme myös yhteiskunnassa hyvää hyvyyttämme pitää mielipiteitä ja arvoja ratkaisevina asioina. Karsinointi vie kuitenkin fokuksen pois Jumalasta ja hänen armostaan. Me emme anna Luojan itse hoitaa lähimmäisten elämää ja arvoja tolalleen. Meidän tehtävänämme ei ole nimittäin pelon ajamina lokeroida toisiamme kirkossa tai muualla. Sen sijaan jo Paavalin mukaan meidän on syytä kiittää kaikista ihmisistä ja rukoilla kaikkien pelastumisen puolesta. Jeesuksen mukaan keskinäinen rakkautemme on se, joka tuo ihmiset uskoon.

Jeesuksen armo, Hengen yhteys ja Jumala rakkaus edellä voimme vapain mielin rukoilla herätystä, uskoa, iloa, toivoa maahamme ja Töölöön. Tämän ei pitäisi olla aivan ufo juttu meille kristittyinä. Rukoilisimmehan vain sitä, mikä on meille tässä ajassamme rakasta, minkä olemme kokeneet itsellemme ravitsevaksi. Miksi emme voisi olla valmiita rukoilemaan sitä, että jospa Jumala-yhteys tulisikin tärkeäksi vielä tänään myös toisille? Tarvitsemme lisää ihmettelijöitä. Ehkä kristillisestä uskosta voisi tulla edelleen iloa, kauneutta ja turvaa. Näin ovat viime aikoina kokeneet muuten monet New Age -liikkeen ihmiset.

Kohti turvaa, jota kaikki tarvitsevat

Toiseksi voimme miettiä sitä, miksi uskovana eläminen ja siksi myös uskon puolesta rukoileminen tuntuu usein vaikealta. Innokas tai edes varovainen herätyksen odotus ei nimittäin tunnu välttämättä ollenkaan luontevalta, koska usko niin usein pannaan sivuun. Saatamme uskomme tähden enemmän tai vähemmän kohdata sellaista tuntumaa, että olemme jotenkin erityisiä. Ehkä olet kuullut sellaisia väitteitä, että uskoa harrastavilla on jotakin sellaista, jota tavallisella ihmisellä ei voisi olla. Oletukset voivat tuntua meistä oudoilta ja vaikeilta vastata. Tämä saattaa lannistaa. Ehkä rupeamme ajattelemaan tästäkin syystä, ei pelkästään karsinoinnin takia, vähemmän toisten uskoa ja laajempia näköaloja. Keskitymme oman elämämme itsessään tärkeisiin huoliin ja haemme niihin uskosta turvaa. Rukousta toisten uskon puolesta ei ole kuitenkaan tarpeen toisten uskon kummastelun tähden unohtaa. Meillä on nimittäin yhteinen kokemusmaailma niitten kanssa, jotka eivät ajattele uskoa niin paljon.

Jokainen ihminen on nähdäkseni perusluonteeltaan uskonnollinen, vaikka se pukeutuukin yllättäviin muotoihin. Jokaisella on jotakin, johon yrittää elämässään turvautua. Sekä uskovat että ei-uskovat kiinnittyvät päivittäin Jumala-uskon kaltaisella palolla oikeassaoloon ja muihin maallisiin turviin. Näin synnytetään itseämme ja ympäristöämme kuluttavaa toimintaa. Kuitenkin vain Jumala, joka on pelkkää rakkautta, antaa rauhan. Kun palamme ennemmin tai myöhemmin loppuun, uskosta Korkeimpaan tulee välttämättömyys – joko siihen havahtuen tai siinä uudistuen. Niin kuin pyhä Augustinus opettaa: sieluni on levoton, kunnes se löytää rauhan sinusta, Jumala. Näin uskonelämä ja rukous ovat perustarpeita, eivät hienomman ihmisen suorituksia. Rukoilemalla pääsee eteenpäin huolesta, kun annan sen Jumalan hoidettavaksi. Rukous toki edellyttää suurta luottamusta siihen, että Luoja jollakin ihmeellisellä mutta todellisella tavalla hoitaa asioita, koko maailmaa, ihmisiä, pienimpiä yksityiskohtia. Mutta luottamus Jumalan toimintaan ei kasva omavoimaisesti, vaan yhteisössä eli seurakunnassa, yhdessä ja pikkuhiljaa. Rukous ja usko ovat arkipäiväistä oman pienuuden kohtaamista.

Tästä on päätteleminen, että kuka tahansa rikkkinäisessä maailmassamme toivoa ja turvaa hakeva voi havahtua lopulta siihen, että tarvitsee rukousta ja Jumalaa. Sitten kun itsensä suojakuoreen panneen ihmisen turvan tarve tulee esille, usko ei enää olekaan outo mahdottomuus. Meillä ei näin ollen ole syytä antaa liikaa painoarvoa sinänsä statistisesti yleiselle uskon hyllylle panemiselle. Jos kukaan uumoilee omaa mahdottomuuttaan uskon saralla, se on itse asiassa toivon viesti uskon ja Jumalan tarpeesta.

Tarvitseeko rukoilla?

Meidän ei siis tarvitse huolehtia toisten uskosta sen ollessa Jumalan tehtävä. Tämä tuo eteemme kolmannen seikan: sen, että pakko ei sanele rukousta herätyksen puolesta sekä tähän liittyvän sudenkuopan. Ajatus siitä, että Jumala huolehtii toisten uskosta, voi rohkaista etenkin, jos on saanut ahdistavia kokemuksia näistä asioista. Ehkä rukoukseen on kehotettu mahdollisen toisten kadotuksen uhan takia. On turvallisempaa ajatella, että toisten uskosta ei tarvitse itse kantaa vastuuta.

Se on totta. Mutta tarkoittaako Jumalan vastuu uskosta samalla sitä, että ehkä sitten minun ei tarvitsekaan erityisesti rukoilla herätystä? Pakkoa ei toki ole, mutta halu ja yhteys on asia erikseen. Tässä on syytä muistaa sellainen perspektiivi, että rukous ei ole niinkään asioiden omaehtoista, väkipakoista muuttamista. Rukous on sisimmän puhetta rakastavan ja hyväksyvän Jumalan kanssa. Se on näin ollen samalla turvallista valmistautumista tulevaan. Sitten kun usko alkaakin koskettaa monia Jumalan niin huolehtiessa, voimme rukouksen pehmittäminä ottaa iloisin mielin tämän ihmeen vastaan. Rukous herätyksen puolesta ei näin ollen edellytä kapeakatseista herätyskristillisyyttä, vaikka se ei olekaan mitenkään iloista herätyskristillisyyttä vastaan – päinvastoin.

Rukoileminen toisten uskon puolesta ei siis ole pakkoa, vaan se valmistaa meitä rakkauden tielle, toisten vastaan ottamiseen. Rakkaus tarkoittaa toisen parhaan mukaan toimimista. Eikö juuri tänä päivänä uskon tuoma turva voisi olla sitä parasta, mitä naapurimme, asuinalueemme ja maamme tarvitsevat? On vaikea olla ajattelematta, etteivätkö pandemia ja sodan läheisyys olisi saaneet monet uumoilemaan sitä, että emme voi turvautua vain repiviin arvoihimme ja maallisiin laskelmointeihin. Tähän tyyliin esimerkiksi Tommy Hellsten mietiskeli äskettäin.

Lupauksia

Neljänneksi haluan tuoda esille rohkaisevia näköaloja uskon tulevaisuudesta, jotka perustuvat osaltaan omaan loppusuoralla olevaan tutkimukseeni Kolminaisuuden rakkaudesta ja kaikkien uskoviksi tulemisesta.

Kaikesta edeltä sanotusta huolimatta voi nimittäin tuntua, että rukoukset valuvat tyhjillä korville. Turvan toivominen toisille valmistaa rakkauteen, mutta se voi turhauttaa, jos ei ulkonaisia merkkejä näy. Siksi on nähdäkseni syytä myös kysellä sitä, että ehkä meillä voisi olla mahdollisuus myös kuulla rohkaisua Jumalalta: ei puhua vain hänelle. Rukouksen yhteyteen kuuluu nimittäin lupaus, kun rukoilemme toistemme puolesta ja kiitämme ihmisistä. Monen tutkijan mielestä esimerkiksi apostoli Paavali (ks. Fil. 2:10-11) ja monet ensimmäisten vuosisatojen kristityt uskoivat, että esirukouksiimme myös vastataan ylhäältä: lopulta kaikki uskovat. Tähänhän mielestäni myös Jeesus viittaa evakeliumissa: sato on valmis, se on valmistettu meistä riippumatta, antaudutaan Jumalan omaan työhön. Rukous ja lupaus, puhe ja vastaus, kuuluvat yhteen. Paavali kirjoittaa juuri tähän tyyliin ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle: ”Ennen kaikkea kehotan pyytämään ja rukoilemaan kaikkien ihmisten puolesta. Muistakaa kaikkia rukouksissanne ja kiittäkää Jumalaa heidän puolestaan. Rukoilkaa kuninkaiden ja muiden vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme elää kaikessa rauhassa, kaikin puolin kunnolla ja arvokkaasti. Se on oikein ja mieluista Jumalalle, pelastajallemme. Hän tahtoo, että kaikki pelastuvat ja oppivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:1-4)

Jumalan suunnitelma ja tahto on se, että Kristus pelastaa kaikki ihmiset Pyhän Hengen yhteyteen. Kaikkien lopullinen pelastuminen ei samalla tarkoita katteettomia lupauksia siitä, että omaa pahuutta ei tarvitsi kohdata taikka että tie olisi kaikille helppo. Aivan tavalliset kristitytkin kuitenkin ovat hätänsä keskellä vuosisadasta toiseen turvautuneet Sanan lupauksiin Jumalan pelastavasta ja parantavasta toiminnasta. Oma Sirkka-mummini joutui kohtaamaan kovia, muun muassa itsemurhia, lähipiirissään. Hän löysi aikanaan tänään kuulemamme epistolan kohdan, jonka mukaan Kristus-perustus säilyy. Mummini päätteli, että kaikki pelastuvat tuolla perustalla, toiset kuin tulen läpi, vaikeuksien kautta, Pyhän Hengen, ristin rakkauden liekin kotiin vieminä. Näin ajatteli myös varhaiskirkossa Gregorios Nyssalainen.

Jumalan sanan rohkaisevista lupauksista huolimatta voimme kuitenkin ajatella, että eihän ketään voi pakottaa uskoon. Jumala kunnioittaa antamaansa suurta lahjaa, vapautta. Tästä usein päätellään, että voi ehkä olla, että jotkut kieltäytyvät vapauttaan käyttäen lopullisesti uskosta. Voivatko siis rukouksemme jonkun uskon puolesta valua hiekkaan? Eivät nähdäkseni kuitenkaan voi. Niin kuin mummini myös monien lailla opetti, kukaan rukousten lapsi ei voi päätyä hukkaan. Uskon nimittäin, että juuri kunnioittammalla lastensa vapautta Pyhä Henki ei hylkää, vaan johtaa kaikki kotiin. Kukaan ei voi niin lämpimästi ja läpikotaisin tuntea meitä ja harha-askeliamme kuin Jeesuksen rakkauden Henki. Hän, Rakkaus, vain voi myös kertoa kullekin rehellisen totuuden siitä, miten olen kohdellut kaltoin lähmmäisiäni. Suorakin Jumalan sana on ihmisen vapauden kunnioitusta. Se sana on samalla kehotusta turvautua Jeesuksen myötätuntoon. Hän jopa pyysi Isältä anteeksiantoa murhaajilleen sinä hetkenä, kun hänet naulittiin ristille. Jeesuksen myötätunto on niin äärimmäinen, että hän apostoli Pietarin mukaan astui alas tuonelaan antaakseen uuden mahdollisuuden munaisten aikojen pahimmille rikollisille (1. Piet. 3:19-20).

Jos Jumala näin kunnioittaa kaikkia kulkien ihmisen rinnalla hänen harha-askelissaan, voisimmeko me puolestamme kunnioittaa Jumalan käsittömätöntä työtä niin paljon, että osallistuisimme siihen rukoustemme kautta? Omalla kohdallani juuri kunnioitus, jota erityisesti vanhempani ovat osoittaneet minulle niin oikein kuin väärin tehdessäni, on pitänyt minut Jumalaan uskovana. En voi oikein ajatella, etteikö Jeesus toteuttaisi Jumalan kunnioittavaa, uskoa luovaa tehtävää muittenkin kohdalla. Sanoohan hän tänään: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.”

Loppupäätelmä

Kaiken kaikkiaan kehotan siis meitä rukoilemaan herätystä Töölöön, Helsinkiin ja Suomeen, koska se vapauttaa meidät armottomasta vastakkainasettelusta, koska usko ei ole täysi mahdottomuus ja koska rukous valmistaa meitä vapain ja rakastavin mielin tulevaan. Rakkaus siis kehottaa meitä ajattelemaan turvaa myös toisille. Jumalan sana ei olekaan pelottavaa, vaan antaa meille lupauksia Jumalan käsittämättömästä armosta. Kaveria ei jätetä.

Rukoukseen, rakkauteen ja omista pyyteistä luopumiseen kehottaa meitä erityisesti kohta koittava paastonaika, joka vie Jumalan rakkauden uhritien kautta ylösnousemuksen iloon. Ehkä voisimme paastota vaikka sosiaalisen median vastakkainasetteluista, kun rukoilemme turvaa ympäristöömme. Käytännöllisenä ehdotuksena voitaisiin pohtia, jos kotona joka päivä pääsiäiseen asti toivoisimme, että Jumala voisi luoda uutta uskon turvaa Töölöön, Temppeliaukiossa vieraileville ja muualle, minne sitä tarvitaan. Rukoushuokauksen voi ehkä päästää ilmoille jonkun lähimmäisen puolesta. Yhteinen rukous antaa kaikupohjaa tunnoillemme. Mitä jos myös toisimme kodin ulkopuolella ympäristöömme keveyttä. Monet katsovat hartaasti julkisessa liikenteessä ruutujaan. Mitä jos katselisimme ikoneja sen sijaan? Hämmästys olisi ainakin suuri, jos ei nyt sentään herätys!

Loppurohkaisuna rukoukseen haluan laulaa meille isäni Kari Tikan säveltämän laulun, joka perustuu Jeesuksen sanoihin, joita isäni toisti joka päivä äitini kanssa iltarukouksessa.

Laulun sanat: "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen." (Joh. 16:23-24)

J. R. R. Tolkienin syntymäpäivän messu 3.1.2023

Kuva: Petri Samuel Tikka

Tässä ajatuksia ja otteita J. R. R. Tolkienin syntympäivänä vietetystä messusta, jossa palvelin Pitäjänmäen kirkossa 3.1.2023.

***

JOHDANTOSANOJA

Rakkaat ystävät, kristityt,

Vietämme kirkkovuodessa jouluaikaa eli muistamme Jeesuksen syntymää, Jumalan tulemista ihmiseksi. Tänään kolmas tammikuuta eli joulun kymmenentenä päivänä on myös yhden Jeesuksen opetuslapsen syntymäpäivä. Vuonna 1892 syntyi John Ronald Reuel -niminen poika Mabel ja Arthur Tolkienille Blomfonteinissa Oranjen Vapaavaltiossa eteläisessä Afrikassa. Ronaldiksi lähipiirin kutsuma Tolkien vaikutti sittemmin suurimman osan iästään Englannissa ja erityisesti Oxfordissa kielitieteilijänä, muinaisenglannin professorina sekä fantasiakertomusten kirjoittajana. Tolkien oli myös kristitty, katolilainen, jonka uskolle keskeisiä asioita olivat ehtoollinen ja Vapahtajan äidin, ainaisen neitseen Marian esirukoukset. Tolkien kuoli Kolminaisuuteen turvaten toinen syyskuuta 1973.

Myös luterilainen käsitys kristinuskosta kehottaa meitä muistamaan menneiden polvien hyveitä ja uskoa. Tolkien joutui kokemaan kovia elämässään, kuten suvun hylkäämisen äitinsä, itsensä ja veljensä katolisuuden vuoksi, molempien vanhempien menetyksen lapsena sekä lähes kaikkien ystäviensä menettämisen ensimmäisessä maailmansodassa. Kuitenkin Tolkien jaksoi elämässään ja työssään välittää kielen kauneuden itseisarvoa, luonnon merkitystä sekä ehkä ennen kaikkea sitä, että vain armo voittaa pahan, ei mahti eikä voima eikä väkivalta. Lauloimme juuri virressä, jonka oli kirjoitettu toisen maailmansodan aikaan: ”Oi päivää, jolloin sulaa viha kaikki, kuin kesän tullen sulaa lumi, jää!” (Virsi 165) Kovien kokemustensa kautta Tolkien ehkä uumoili tällaista armorikasta näkymää, jonka nyt vain toivon ja sen vahvistaman mielikuvituksen kautta voimme saavuttaa.

***

Hallelujasäe: Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. (1. Joh. 5: 20a)

Evankeliumista Johanneksen mukaan (1: 5-10, 15-18)

5 Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

6 Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. 7 Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. 8 Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.

9 Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.

10 Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä.

15 Johannes todisti hänestä ja huusi: "Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua."

16 Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi.

17 Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.

18 Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.

+ Messun muut Raamatun kohdat: 

Psalmi 148: 1-4, 9-14 (Antifoni: Danielin kirjan lisäykset C: 82)
2. Moos. 2: 15-22
Ef. 1: 19-23

***

SAARNA

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Tänään muistelemme yhtä merkityksellistä ihmistä, joka on kuollut ja joka on silti elävästi ehkäpä vaikuttanut monen meidän elämäämme. Näin ainakin omalla kohdallani. Tolkienin kirjojen lukeminen teini-ikäisenä vaikutti käänteen tekevällä tavalla uskooni. Samoin tekivät jo aiemmin Tolkienin ystävän C.S. Lewisin Narnia-kirjat. Tolkienin teokset antoivat minulle mahdollisuuden tuntea, ettei ihmisen tarvitse olla suuri ja merkittävä eikä moraalisesti läheskään täydellinen ollakseen sankari, ratkaisevan tärkeä. Tolkienin tarinat opettivat minulle, että valtavat näyt hyvän voitosta ja toivosta ovat jotakin kiehtovaa, jotakin, jonka varaan voi mielellään ruveta jopa rakentamaan elämäänsä. Toisin sanoen: kaikki se ihmeellinen ja mahdoton toivo ja armo, joita kristinusko oli minulle kasteesta asti opettanut, oli sovellettavissa elämään ja sen usein raadollisiin haasteisiin myös aikuisuuden kynnyksellä ja sen jälkeen.

Tolkien oli kristitty, joka hoiti omaa kutsumustehtäväänsä vailla suurta numeroa. Kovin moni ei tunnu tietävän, että Tolkien oli harras kristitty. Hän kävi jatkuvasti ehtoollisella, Kristuksen ruumista palvomassa ja vastaan ottamassa, usein päivittäin. Vaikka Taru sormusten herrasta oli Tolkienin mukaan Marian esirukousten ansiota, tulkinnan professori jätti lukijalle. Siinä onkin salattua viisautta. Kuitenkin Tolkienin mukaan hyvän tarinan yllättävä käänne, toivorikas ratkaisu toivottomimmalla hetkellä, koskettaa syvältä. Vaikka tarinat voivat jäädä tarinan maailmaan, se tunne ja kokemus, jotka ne synnyttävät, tuntuvat viittaavan eteenpäin. Tolkienin mukaan tarinoiden toivo viittaa viime kädessä Kristukseen, Messiaaseen. Hän on se, joka voittaa maailman pimeyden ja ahdistuksemme kokien kaiken pahan ja sen, mikä tuhoaa. Kuolemallaan hän kuoleman voitti, niin kuin pääsiäisenä julistetaan.

Kristus on Jumala, joka on aina myötätuntoinen. Hän on Jumala ihmistä lähellä, kärsivä, välittävä. Uskonnon inhimillisyys ja lähestyttävyys on ehkä ollut nykyaikaisen kirkon fokuksessa jo pitkään. Kuitenkin fantasian suosio ja erityisesti Tolkienin tarut viittaavat ehkä siihen, että jotakin suurta ja tuonpuoleista kaivataan samalla. Kuljetaanhan Tarussa arkisesta hobittimaailmasta kohti seikkailua, jossa valtavat kotkat, kevään puiden suloinen tuoksu ja aavan meren takainen taivaallisten valtojen maa häämöttävät koko ajan ja yhä laajemmin horisontissa. Eivätkä vain horisontissa, vaan valo loistaa pimeässä, aamutähden valo Galadriel-kuningattaren pullosta, kun pimeys demonisen lukin muodossa uhkaa niellä. Aiya Earendil, elenion ancalima! Terve Earendil, meren ystävä, tähdistä kirkkain! Tämä hätähuuto on viittaus muinaisenglantilaiseen adventtirunoon, joka kertoo Kristuksen, meidän Jumalamme, tulemisesta maailmaan sen kirkastavana aamutähtenä: Eala earendel, engla beorhtast, ofer middangeard monnum sended Terve aamutähti, enkeleistä kirkkain, yli Keski-Maan ihmisille lähetetty.

Tarkoitan tällä kaikella tätä: Taru sormusten herrasta ja Tolkienin muut kertomukset viittaavat omalla painollaan siihen, että me tarvitsemme elämämme keskelle vahvaa toivon valoa. Vaikka toki tarvitsemme jotakin lähestyttävää, jotakin hobittimaista, juuri siinä samalla kaipaamme jotakin kestävää ja laajaa. Tarvitsemme armoa, joka ei hajoa sankarin langetessa houkutukseen. Tarvitsemme näkyä elämästä, joka ei rajoitu siihen vain, mitä voimme nähdä ja hallita, mitä siis voimme sanoin, valtapelein ja asein manipuloida. On olemassa laajempi maailma, sellainen, jolle ei kuolemakaan aseta rajoja. Niin kuin kuningas Aragorn sanoo ennen kuolemaansa: "Emme ole ikuisiksi ajoiksi sidottu tähän maanpiiriin, ja sen toisella puolen on enemmän kuin muisto."

Jeesuksesta puhutaan usein yksittäisenä ihmisenä, joka kerran eli ja viisaita opetti. Tolkienin tarujen kautta ehkä kirkastuu myös toinen puoli, johon tähän päivään valitsemani Raamatun tekstitkin viittavat: Jeesus Kristus on kokonainen maailma ja todellisuus, kokonainen Rakkauden todellisuus, uusi katsantokanta, joka ei mene hetkeksikään mukaan tämän maailman kylminä tosiasioina pitämiin peleihin. Hän ei mene niihin mukaan, koska ne eivät enää hänessä meitä samalla myöskään kiehdo. Unet ja fantasia ovat opettaneet toisin, johtaneet totuuden ja todellisuuden teille. Se, mitä pidämme epätotena, opettaakin tosinta totta, sitä, mikä pysyy, kun kaikki muu menee: hyveitä, ehtoa vailla olevaa hyväksyntää ja armoa, kauneutta, ystävyyttä, toveruutta hädässä. Kaikki tämä tiivistyy ja huipentuu hänessä, joka on samalla tässä maailmassa, sen konkreettiisiin lainalaisuuksiin tulleena, ja samalla tuossa toivon ja unelmien maailmassa. Vain yhden nimen, yhden persoonan tälle todellisuudelle itse tunnen, samoin kuin Tolkien: Jeesus. 

Olemme aloittaneet uuden armon vuoden 2023. Tammikuun ensimmäisellä, jolloin vuoden aloitamme, on ollut jo sen muuttumista vuoden vaihteen juhlinnaksi toinen merkitys: se on Jeesuksen nimenannon päivä. Aloitamme vuoden siis Jeesuksen pelastavassa nimessä, hänen nimessään, jonka syntymän juhlinta jatkuu näin jouluaikana. Kuoltuaan Jeesus nousi kuolleista ja astui ylös taivaaseen eli Rakkauden todellisuudesta kaikkea hyvin johtamaan. Näin Kristus avasi äärettömässä ja läheisessä itsessään kaikille toivon. Taivas ja tuonpuoleinen, kaikki ihmeellinen, on juuri nyt avointa ja totta Isän ainoassa Pojassa. Koska Jeesus elää ja rukoilee puolestamme, häneen uskoneet elävät myös ja rukoilevat puolestamme juuri nyt. Toivon ulkopuolella eivät ole myöskään ne, jotka eivät ole tässä elämässä ehtineet uskoa - näin monet varhaisen kirkon opettajat opettivat. Kiirastuli, kuolemanjälkeinen puhdistava tuli, johon Tolkien uskoi, oli esimerkiksi Gregorios Nyssalaisen mukaan lopulta meidän kaikkien osamme, jotta täysin kirkastuneina astuisimme uuteen elämään.

Silti: eihän kaikki ihmeellinen voi olla totta? Miten me voimme jaksaa ajatella materialistisessa ja raa'assa maailmassamme, että armo ja enkelit ja pyhät ja ihmeet ja rukoukset ovat muuta kuin toiveunta? Tolkienin ja hänen elävään toivoon viittaavien ajatustensa muistaminen ei kuitenkaan ole mitään aintulaatuista. Joulunpäivinä valtava määrä suomalaisia menee haudoille muistamaan rakkaitaan, jotka ovat jo kuolleet. Suhteessa siihen, että Suomen ja Euroopan yleensä väitetään olevan maallistuneita, tällainen toiminta on merkillistä. Eihän meillä ole nimittäin sekulaareja takeita tai todisteita siitä, että edesmenneiden muistamisella taikka heidän rakastamisellaan on pidempikestoisempaa merkitystä. Siksi jokainen kerta, kun vaikka sytytämme kynttilän rakaan muistoksi, on rohkea ja määrätietoinen uskon teko. Teko voi tuntua pieneltä ja hiljaiselta, sille emme ehkä uskalla antaa suoraa painoarvoa. Kuitenkin kuolleen muistaminen puhuu valosta, joka loistaa pimeässä, elämästä ja rakkauden yhteydestä, joita kuolema ei lopeta. Usein toki sanotaan, että ihmiset jatkavat elämäänsä heidän rakkaidensa muistossa. Mutta kun kaikki muisti lakkaa, mitä sitten? Emme voi korulausein latistaa sitä elämää, joka rakkaudessa aina virtaa. Elämä on totta aina, sillä meidän ja koko maailman jatkuva, hengittävä elämä on Jeesus Kristus, kätketty mutta voimallinen armon Herra, joka on noussut kuolleista ja kutsuu nytkin kaikki mukaan kotiin: myös juuri sinut, juuri nyt.

Oma isäni kuoli lokakuussa. Kerran vaikeana hetkenä koin, joko ennen tai jälkeen isäni kuoleman, että Tolkien asettaa kätensä harteelleni ja rohkaisee eteenpäin. Ehkäpä jonkun pyhän tai enkelin käsi saa koskettaa myös sinun olkapäätäsi. Pyhäin yhteys ei ole suljettu, vaan ehtoollisella se avautuu.

Vanha Bilbo laulaa Tolkienin Tarussa: ”Tulen ääressä istun ja mietin nyt / miten käy tämän maailman / kun en talven tultua enää / näe kevään tulevan. // Kas, vielä on kaikkea paljon niin / mikä näkemättä jää, / joka kevät jokainen metsä / eri lailla vihertää.” Laulan nyt Bilbon laulun omana sävellyksenäni englanniksi.

I sit beside the fire and think
of all that I have seen
of meadow-flowers and butterflies
in summers that have been;

Of yellow leaves and gossamer
in autumns that there were,
with morning mist and silver sun
and wind upon my hair.

I sit beside the fire and think
of how the world will be
when winter comes without a spring
that I shall ever see.

For still there are so many things
that I have never seen:
in every wood in every spring
there is a different green.

I sit beside the fire and think
of people long ago
and people who will see a world
that I shall never know.

But all the while I sit and think
of times there were before,
I listen for returning feet
and voices at the door.

***

Messun virret: 
165 
126
937: 1, 3
40: 1, 3-4
221: 1, 3-5
805a
300 
49:1-3

***

Seuraavassa käännös rukouksesta, jonka ovat laatineet ne, jotka katolisessa kirkossa haluavat edistää Tolkienin kanonisaatio- eli pyhäksi julistamisprosessia. Se on vasta aluillaan. Kursiivissa oleva on omaa tekstiäni...

Oi siunattu Kolminaisuus, me kiitämme sinua siitä, että olet siunannut kirkkoa John Ronald Reuel Tolkienilla. Kiitämme, että olet antanut luomistyösi runouden, Pojan kärsimyksen salaisuuden ja Pyhän Hengen harmonian loistaa hänen kauttaan ja hänen mielikuvituksensa kautta, joka on toiminut sinun luovuuttasi heijastaen. Luottaessaan täysin äärettömään armoosi ja Marian äidilliseen esirukoukseen hän on toiminut Jeesuksen, lihkaksi tulleen Jumalan Viisauden, kuvana ja on näin näyttänyt meille, että pyhyys on välttämättä osa kristityn tavallista elämää ja johtaa ikuiseen yhteyteen sinun kanssasi. Anna meille hänen esirukouksensa kautta ja tahtosi mukaan se, mitä pyydämme: salli myös meidän elämämme ja kutsumustemme kirkastaa Jeesusta, häntä, joka on voittanut pahan yksin armon avulla. Toivomme, että hänet lasketaan pian pyhiesi joukkoon. Me rukoilemme sinua, Kolminaisuus. Aamen.

Joulutervehdykseni 2022

Isäni Kari Tikka

On jo hieman yli kaksi kuukautta isäni kuolemasta. On erittäin häkellyttävää, että niin energisen, myötätuntoisen, eläväisen ja rakastavan ihmisen näkyvä läsnäolo on poissa. Tiesin tämän jo aikoinaan äitini äidin, Sirkka-mummin, kuolemasta. Nyt sama kokemus on kuitenkin iskenyt aivan uudella tasolla. Mieli koittaa keksiä muita syitä (esim. maailman pahuutta) hämmennykseen, vaikka koko ajan tietää, mistä hämmennys todella johtuu.

Missä sitten isäni on? Mitä on hänen läsnäololleen käynyt? Vaikka sellainen toki tarjoutuu vaihtoehdoksi maailmanajassamme, minulla on aina viime kädessä ravisuttavan valtavia vaikeuksia uskoa, että isäni elämä on loppunut taikka hänen armolahjansa sammuneet. Tämä ei johdu niinkään kuoleman tosiasioiden kiistämisestä, vaikka toki tunnetasolla tavallaan niinkin voisi olla: tule takaisin, isä, tarvitsen läsnäoloasi, rohkaisuasi ja tukeasi juuri nyt, elämäni haasteisiin ja käänteisiin.

Viime kädessä isäni totaalisen kuoleman kyseenalaistamisen taustalla on kuitenkin juuri eläväisyys eli ennen kaikkea täydellinen armo ja hyväksyntä, joita isäni osoitti. Nämä asenteet eivät tarkoittaneet hempeyttä tai asioiden katsomista läpi sormien, kuten monet isäni tunteneet varmasti voivat ymmärtää. Kyse oli pikemminkin siitä, että elämä ja sen toimet ja ilot jatkuvat, eloa ei pysäytä mikään eikä saakaan pysäyttää, sillä tuomio ja itsesyytökset on jo kertakaikkisesti voitettu meistä riippumatta mutta meidän keskellämme: eli Jeesuksen, Jumalan Pojan, ristillä. Tällainen usko oli isälleni arkipäiväistä toimintaa ja arvostuksen osoittamista niin läheisille kuin – kuten on monilta tullut kuultua – ihan kaikille säädystä riippumatta. Varsin erilainen kuva kristinuskosta kuin monilla, sekä kristityillä että ei-kristityillä. Kyse oli yksin Kolminaisuuden armon, Jumalan sanan, rukouksen ja ehtoollisen myötä tulleesta vapaudesta, joka katkaisee häpeän kierteet ja vie totaalisesti terän syyllisyydeltä ilman ehtoja ja omia yrityksiä.

Sikäli kun laupeus ja armo vielä ovat olemassa, eikä tätä ole kiistäminen, tällaisiin armorikkaisiin todellisuuksiin itsensä iloissaan ja koettelemuksissaan liittänyt isäni on olemassa. Näin on sanominen siksi, että isääni on vaikea, suorastaan mahdoton, erottaa armosta, jota hän julisti, johon hän turvasi, jota hän siis kaiken kaikkiaan vanhurskaudessaan ja syntisyydessään, ihmisyydessään, edusti. Armo eli Jumalan vakaa rakkaus on lähtökohtaisesti sellaista, joka ei muuksi muutu, ei vähene, ei epäröi, ei hupene. Nykykristillisyys arvostaa toki paljon epäilystä ja epävarmuutta. Se on tavallaan hyvää vastapainoa entistaikan pakotuksille. Nykyaikainen epävarmuus tuntuisi kuitenkin niin epäluontevalta Kari-isäni elämää ja, niin, tulevaisuutta miettiessä.

Kohta koittaa joulu, jolloin vanhakirkollisen ajatuksen mukaan juhlitaan sitä, että Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tästäkin tuli varmasti puhuttua isän kanssa, ns. jumalallistumisopista (theosis). Tuntuisi, että ihmisen inhimillisyyden painottaminen, jota isäni korosti armon asialla, olisi tällaista ajatusta vastaan. Olen kuitenkin kokenut toisin. Viimeksi koin näin, kun äitini vastikään siteerasi psalmin sanaa: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” (Ps. 121:1-2) Äitini oli surussaan ja heikkoudessaan turvautunut tähän kohtaan. Äitini psalmin sanoja toistaessaan ja omaa pienuuttaan ja Jumalan suuruutta miettiessään koin jotakin sanoin kuvaamatonta: äitini on yhtä Jumalan kanssa. Jumala on ottanut äitini haltuun, hän näyttäytyy suoraan äidissäni ja äitini kautta. Kun rakkaus yhdistää luodun Luojaan tai pikemminkin Luojan luotuun, ero Jumalan ja ihmisten taikka ero ihmisten ja ihmisten välillä hälvenee. Toisin sanoen: emme koe Jumalaa erillään siitä, miten koemme rakkautta toistemme välillä ja armoa. Varmasti äitini oli itselleen edelleen pelkästään vajavainen ihminen – ja niin pitääkin! Minulle hän kuitenkin oli juuri siinä heikkouden ja Jumalaan turvautumisen ihmettelyn hetkessä se, kuka Jumala, Pyhä Henki, on: Lämpöä ja Armoa.

Jouluna siis Jumala syntyi ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tarkoitan tällä oman kokemukseni suhteen sitä, etten voisi puhua Jeesuksesta eikä minulla siis olisi kosketusta Jumalan inhimillisyyteen ilman vanhempieni arkipäiväistä, inhimillistä ja aina hyväksyvää ja ravistelevaa rakkautta. Tämä johtuu toki siitä, että he itse ovat tulleet ravistelluiksi ja hyväksytyiksi ja ihmetelleet armoa, josta (nyky)maailma ei kovin paljoa puhu. Päinvastoin: välilllä vastakkainasettelu kasvaa rajustikin, ja toiset hyväkyessään maailma hylkää toiset. Mutta onneksi jotakin muutakin on nähtävissä, koettavissa, suorastaan aistittavissa. Niin, ehkä on laajempikin aisti, sellainen, joka kattaa näkökyvynkin, mutta ei typisty siihen ihan pelkästään. Voimme haistaa, kokea, aavistella ja ylistellä armoa ja toivoa, persoonallisia, hengittäviä todellisuuksia.

Nyt isäni olemassaolo on sillä tasolla kuin muiden pyhien olemassaolo – vaikka neitsyt Marian – taikka itse Jeesuksen. Olen aina uskonut Kolminaisuuteen, vaikka häntä ei voikaan lähtökohtaisesti nähdä. Toisaalta voi, siinä määrin kuin Kolminaisuus on Rakkaus. Kun jaksaa kiittää ja ihmetellä, kun armon vielä ottaa siihen peliin, Rakkaus eli Armo tuleekin aavistuksenomaisesti aistittavaksi, koettavaksi, kosketettavaksi. Näin käy, kun keskustelee Jeesuksen kanssa Hengitellen Isän armoa esim. Jeesuksen rukouksen kautta (”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”). Tätäkin rukoilin isän kanssa hänen viime kuukausinaan. Kolminaisuus eli Isä ja Poika ja Pyhä Henki ei ole jotakin mystistä ja outoa, vaikka näinkin usein kuvitellaan. Kun kaipaan isääni, kaipaan samalla erottelematta ja sekoittamatta Isän Jumalan rakkautta, joka on tullut ilmi esteettä hänen Poikansa ristillä ja ylösnousemuksessa. Tätä ilmaa, Hengen ilmaa, armon kokonaisuutta, hengitän kaipauksessa, surussa, epätoivossa, hämmennyksessä, tuskassa, ilossa, työssä, toimettomuudessa ja ihmettelyssä.

Ehkäpä kaiken tämän haluan sanoa sinulle rohkaisuksi, sillä mitä tämä elämä muuta olisikaan kuin keskinäistä jakamista ja ihmettelyä. Omissa pahoissa oloissamme, joita surukin puhkaisee ja joista se muistuttaa, on näköaloja, jotka vievät epätoivossa epätoivon tuolle puolen. Kristinuskossa on kyse siitä, että heikkoina olemmekin voimakkaita ja voimme uskoa siihen, että meidät on luotu hyväksi ja sellaisia olemme, vaikka tummat ajatukset ja halut niin usein sumentavat järkeämme. Me tai meidän kaipauksemme eivät ole sitä, mitä muut ovat halunneet meidän olevan, vaan rehellisesti sanottuna pelkkä toivo siintää rikkinäisyytemme keskeltä. Tällaista olen isältäni oppinut, isältäni, joka niin kovia joutui myös elämässään kokemaan. Ennen kaikkea opin tämän hänen asenteestaan ja rohkaisustaan, mutta samalla sanoistaan, jotka vahvistivat armotodellisuuden. Tästä on kristinuskossa kyse: siitä, että Jumala itse tuntee Jeesuksena meidän tilanteemme, ei lannistu, vaan voittaa ymmärtäen, kokien ja nostaen. ”Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella...” Sinä ja minä olemme täysin sen arvoisia, että täydellinen Hyvyys ja Lämpö on yhtä meidän kanssamme. Siksi voimme kiittää Jeesusta. Minäkin. Vaikket olisi kokenut Jeesusta näin, ehkä voimme yhdessä löytää jonkin muun perspektiivin. Helppoa se ei maailman koettelemusten keskellä ole – vaikka kun miettii kaikkea hyvää, mitä on kokenut, Jeesuksen helppous nostelee päätään.

On vielä lisättävä se nähdäkseni kaikkein ihmeellisin tosiasia, että tässä Jeesus-armossa ei ole vaaraa petetyksi tai hylätyksi tulemisesta. Isä Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan - eli kaikkia meitä ihmisiä - sellaisella loppumattomuudella ja jalomielisyydellä ja tuomitsemattomuudella, johon kenelläkään meistä ei ole suoraa pääsyä. Mutta juuri siksi toivo ja pelottomuus onkin niin suuri, kun lähestymme sitä Isää, jota Jeesus teoillaan ja sanoillaan julistaa. Raamattu lupaa, ettei suurinkaan syntinen ole armosta osaton. Lopulta kaikki ihmiset, armon Hengen inspiroimina ja Isää ihmetellen, ylistävät Jeesusta (Fil. 2:10-11). Tällaiseen laajaan toivoon kaikkien helvettienkin läpi, joiden läpi Jeesus meidän mukana on mennyt, Kari-isäni uskoi.

Missä siis isäni on? Hän on siellä, missä hän on aina ennenkin ollut. Armossa. Samassa paikassa, johon Isä Jumala juuri nyt sinut vetää tänään Tuomaan päivänä. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi...” Epäilevä Tuomas julistaa Jeesuksen jumaluutta eli armoa ja myötätuntoa. Hyvää joulua, Kolminaisuuden riemujuhlaa, rakkaat ystäväni! Ja toivorikasta vuotta 2023 maailman Vapahtajan, ehtoollisen Herran, syntymästä!

Ehdolla seurakuntavaaleissa

 

Päädyin taas ehdolle seurakuntavaaleihin. Olen ehdolla Töölön seurakunnassa (Meilahti, Taka-Töölö, Etu-Töölö, Länsi-Pasila, Pikku-Huopalahti jne.). Olen ehdolla sekä Helsingin ev.-lut. seurakuntien yhteiseen kirkkovaltuustoon numerolla 21 (valkoinen äänestyslipuke) että paikalliseen seurakuntaneuvostoon numerolla 48 (oranssi äänestyslipuke). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit ovat sunnuntaina 20.11.2022 eri seurakuntien pääkirkon messun jälkeen. Tulkaamme siis kaikki kirkon jäsenet joukoin messuun ja sen jälkeen äänestämään paikallista ehdokastamme!

Vaaliohjelmani seuraa. 

Seurakunta on yhtä kuin sen messuelämä, joka kutsuu mukaan kaikki, rukoilee kaikkien puolesta eikä vaadi ketään koskaan tulemaan paikalle. Ehtoollisen eli Jeesuksen äärelle tuleminen tarkoittaa samalla paikallista kohtaamista. Sen keskeisyyden tähden Töölön seurakunta on syytä jakaa kirkkopiireihin (Temppeliaukio, Töölön kirkko, Meilahden kirkko, mahdollisesti Fokus). Keskitetään toiminta kirkoittain ruohonjuuritasoisesti, seurakuntalaislähtöisesti ja tutuin diakonein, papein ja muin työntekijöin.

Kokonaiskirkon ja paikallisen seurakunnan pääasiallisen yhteiskunnallisen tehtävän tulisi olla Jeesuksen käskyjä seuraten nuorten, lasten ja muiden heikkojen oikeuksien konkreettinen ajaminen ja heidän voimaannuttamisensa. Neuvoston ja työntekijöiden tulee aina huolehtia siitä, että väärinkäytökset ennaltaehkäistään. Lapsia, muita uskovaisia tai ketään ihmistä ei syrjitä sivuun messusta, pelotella helvetillä, ahdistella kirkkopoliittisilla epäilyksillä taikka pahimmillaan hyväksikäytetä. Ihmisarvon pyhyyden tähden jokaiseen seurakuntaan tarvitaan anglikaanikirkon tyyliin suojeluvaltuutettu ("safeguarding officer"). 

Kaikkien, kansasta ja uskonnosta riippumatta, pitää olla vapaasti tervetulleita kirkkoon kohtaamaan ilon, toivon ja rakkauden. Töölön seurakunnassa tämä koskee erityisesti matkailijoita, joita virtaa Temppeliaukioon. Kirkon pääsymaksu tulee muuttaa vapaaehtoiseksi niin, että suuri osa rahoista menee kansainväliseen diakoniaan ja ympäristötyöhön. Tämä mahdollistaisi matkailijoiden voimaannuttamisen hyvän tekemiseen ja kompensoisi matkustamisen tuottamia ympäristöhaittoja. 

Seurakuntien ja kirkon pitää kaiken kaikkiaan luopua jäsenkadon pelosta sekä arvokiistoista ja keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä: tuoda ilosanoma ja armo Kolminaisuuden rakkaudesta ilman ehtoja kaikille. Tämä myös vain voi mahdollistaa jäsenkadon ja rahojen menetyksen eston, mikäli Luoja niin haluaa. Kirkon ei tarvitse pelätä asemaansa ja tulevaisuuttansa, koska sillä on tarjota sisäisen ja yhteiskunnallisen transformaation eväät messun ja lähimmäisten diakonisen auttamisen lisäksi painottamalla kristillistä meditaatiota. Kaiken kaikkiaan on syytä palauttaa kirkon ajattelua Jeesus-keskeiseksi samalla vastustaen esim. ikuisen helvetin tai muun pysyvästi hylätyksi tulemisen pelon mahdollisuutta. Jeesus on nimittäin avannut koko ihmiskunnalle uuden elämän voittamalla kuoleman, synnin ja epäuskon kokonaan. Vanhakirkollisen mutta usein harhaopiksi parjatun apokatastasis-opin (kaiken ennalleen asettamisen) mukaan kaikki lopulta ylistävät maan päällä Jeesusta. Tätä kohti myös vaalien kautta - kohti realistista, konkreettista, armorikasta rauhan näkyä! Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä.

Lisää tietoa seurakunnan ja kirkon tulevaisuuteen liittyvistä ehdotuksistani löydät vaalikonevastauksistani: https://www.seurakuntavaalit.fi/vaalikone#/seurakunta/464/ehdokas/2497

Kiitos, kun äänestät seurakuntavaaleissa! :-) 

---

Lisäys 28.10.

Seurakuntavaalit ja kirkon asiat yleisemmin ovat taas mielessä, sillä tänään vietettiin ehdokaslistani Seurakunnassa kohdataan -vaalitilaisuutta. Olen ollut perustamassa listan töölöläistä edeltäjää 12 vuotta sitten. Kyseessä on laajapohjainen lista eli saa olla eri mieltä kirkollispoliittisista kiistakysymyksistä samalla, kun seurakunnan ydintehtävän eli messun ja ilosanoman keskeisyys yhdistää ja fokusoi. Lista on nähdäkseni entistäkin ajankohtaisempi näinä polarisoituvina aikoina.

Puhuen ihan omasta puolestani siitä, mitä mietteitä nykyinen kirkollinen tilanne herättää, tahtoisin kysyä ensinnäkin itseltäni: olenko valmis olemaan tietämättä kaikkea? Olenko valmis olemaan tiellä ja kuuntelemaan? Kokemukseni on nimittäin omasta puolestani se, että silloinkin ja ehkä etenkin silloin kun olen ajanut nähdäkseni oikeaa asiaa, olen samalla kuitenkin tullut ohittaneeksi toisia ihmisiä ja heidän viestiään. Voin tärkeän taistelun melskeen keskellä kuuroutua kaikkein hiljaisemmista äänistä, olkoonpa kyse oman elämäni ongelmista tai lähellä olevien kärsimyksestä. 

Nähdäkseni tällaiset inhimilliset lainalaisuudet pätevät myös kirkollisella kentällä laajemmin, rakenteissa ja meissä ihmisissä ja meidän vuorovaikutuksessamme. Olemme ehkä heikkoja kuulemaan hiljaisia signaaleja ennen kuin tai ellei Jumalan ehtoja vailla oleva rakkaus vapauta meitä olemaan oma pieni itsemme. Oman turvattomuuden tähden tulee helposti etsittyä erilaisia leirejä yhteiskunnassa tai kirkossa, tulee isompi olo. Samalla kuutenkin saatamme unohtaa ja ohittaa ne, joilla ei voi lähtökohtaisesti olla omaa järjestäytynyttä ja isoa ääntä ja leiriä takanaan. Näitä ovat esimerkiksi lapset ja nuoret, joita media taikka yhteisöt (mukaan lukien seurakunnat) kohtelevat kaltoin ja manipuloivat, sekä ihmiskaupan uhrit. Etsimme turvaa ja hyväksyntää vääristä paikoista, kun addiktoidumme omaan oikeassaoloon, jonka avulla lähimmäisen ihmisarvo ja vapaus jäävät helposti varjoon. On myös mahdollista sortua rakenteellisia vääryksiä edistäviin asioihin, kuten ihmiskauppaa usein edistävään pornografiaan. 

Tällaisiin ja moniin muihin vakaviin asioihin kirkolla olisi ravisteleva viesti, joka vie eteenpäin. Armo eli Jumalan ehdoton rakkaus Jeesuksessa mahdollistaa sen, että voimme tunnustaa virheemme päivittäin ja päästä eteenpäin sokeista pisteistämme. Armon toitottaminen ilman toivoa ei kuitenkaan vie pitkälle, jos nimittäin pelkäämme, että siellä lopussa tai ikuisuudessa minut saatetaan perin pohjin hylätä. Sen sijaan syntisimmällekin (siis sinulle ja minulle!) pitää tarjota ikuisen vapautuksen näköala, ei syntien hyväksymisen takia, vaan juuri siksi, että synneistä päästäisiin eteenpäin ja voitaisiin samalla korjata myös rakenteellisia vääryyksiä. Jeesuksen ristinkuoleman tuoma voitto, hänen ylösnousemuksensa, tarjoaa eväät siihen, että kirkon ei tarvitse juuttua polarisaatioon, vaan se voi edistää armon ja oikeudenmukaisuuden voittoa jo tässä ajassa. Tähän, meidän perisiunatun olemuksemme kirkastamiseen, keskeisiä eväitä ovat muun muassa ehtoollinen sekä Jeesuksen rukous. Tuossa toistetaan hitaasti ja hengeitellen: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” taikka ihan vain ”Jeesus”. Suuri muutos ei ole mahdotonta tänä kärjistyvänäkään aikana. Olemmehan luotuja Kolminaisuuden kuviksi eli yhteyteen ja dialogiin, ihmisarvon totuuden vääristämättömään julkituomiseen.

Olemmeko henkisten arvojemme sairastuttamia?

Saarna, Petri Samuel Tikka
Hämeenkylä-messussa su 9.10. klo 17 Hämeenkylän kirkossa

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 14

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Tahdon ensiksi kiittää siitä, että saan kunnian toistamiseen saarnata Hämeenkylä-messussa. Olin 2019 kesällä myös töissä tässä lähes uskomattomassa seurakunnassa. Tällä hetkellä viimeistelen väitöskirjaa Kolminaisuuden olemuksesta Rakkautena ja siitä, kuinka hän aikoo pelastaa kaikki koskaan eläneet ihmiset yhteyteensä. Uskon itse tällä tavoin. Myös Sirkka-mummini aikoinaan löysi toivon epätoivoisten läheistensä pelastumisesta Raamatun avulla. Tänään kristityn vapauden sunnuntaina johtolauseenamme olkoon kuulemamme Paavalin sana, jota mummini aina toisti: "Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen." (Gal. 5:1)

Henkinen aikamme

Tänään haluan puhua meille siitä, miten kristityn vapaus suhteutuu henkiseen aikamme. Nykyinen aikamme on nimittäin varsin henkinen, vapauteen ja totuuteen tähtäävä, monella tapaa. Nykyihminen haluaa kosketusta tietoisuuteen ja henkiseen todellisuuteen, esim. mindfulnesin tai muiden harjoitteiden kautta. Lisäksi monet painottavat oikeiden arvojen ja tasa-arvon merkitystä seksuaalisissa ja muissa kysymyksissä. Tämäkin on suuntautumista henkisesti, rakkauden nimissä. Myös ilmastonmuutoksen torjuminen painottaa sitä, kuinka meidän pitää luopua oman fyysisen hyvinvointimme pakonomaisesta turvaamisesta ja keskittyä kestäviin arvoihin. Henkisyyden kruunaa se, että tällaisiin asioihin liittyvät keskustelut tapahtuvat varsin virtuaalisesti. Läsnäolomme on eetterissä, ei fyysisessä maailmassa. Koronakin on vahvistanut tätä kehitystä. Kaiken kaikkiaan: elämme henkistä aikaa, monesta näkökulmasta katsoen. Henkisten arvojen ja harjoitteiden kautta kuulutamme uuden ajan vapautta.

Vaikka kirkossa usein pelkäämme relevanttiuttamme ajan tuulien suhteen, tuntuu äkkiseltään siltä, että kirkko sujahtaa tähän samaan henkisyyteen hyvin helposti ja luontevasti. Saarnoissa me papit puhumme uskosta usein psykologian, sielunelämän ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tällaiseen pohdintaan on antanut osviittaa omalla oivalla tavallaan esim. Tommy Hellstenin kirjat. Kirkko myös painottaa oikeiden arvojen tärkeyttä. iksi myös tasa-arvosta ja kunnioituksesta kiistellään. Eri mielipiteetkin todistavat arvoajattelun keskeisyydestä kirkossa. Monet myös haluavat torjua kirkon perinteen kautta kulutusyhteiskuntaa, materiaaliseen todellisuuteen tarrautumista. Voisiko kirkko olla sitten henkisen elämän vahvistaja omalla tavallaan? Mitä pelättävää kirkolla on, kun se puhuu omista lähtökohdistaan henkisistä asioista henkisinä aikoina? Olisiko tässä vapauden ja yhteyden aineksia nykymaailmaan?

Voi olla. Kuitenkin henkisten arvojen ja henkisyyden painottamisessa on oma ongelmallisuutensa sekä kirkossa että yhteiskunnassa . Mitä on meidän henkistymisemme, kun halveksimme toisiamme sfääreissä, netissä tai mielissämme milloin progressiivisuuden, milloin perinteisten arvojen, milloin minkäkin nimissä. Tahtoisin heittää tähän haasteen: ehkä keskinäisten tai sisäisten vastakkainasettelujemme ydin ei ole siinä, kuka on lopulta oikeassa. Ehkä meidän pitäisi hengähtää ja miettiä, mistä syystä näytämme olevan todella kiinni ajatuksissa, arvoasetelmissa. Ajatuksia ja arvostelmia tehdessämme tukeudumme helposti omaan sisimpäämme, itseemme, mieleemme. Tämä ei ole sinänsä pahasta. Henkistyessämme ihan hyvällä tavallakin kuitenkin usein erottaudumme toisista, jotka ovat eri mieltä. Erottaudumme niistä, joita voimme omin fyysisin silmin nähdä ympärillä. Ehkä meistä tulee siis henkisiä ja oikeiden arvojen kannattajia joskus todellisuuden kustannuksella. Olemmekohan henkistyneet liiaksikin sekä yhteiskuntana että kirkkoina. Nimittäin jopa rakkaudesta, korkeimmasta henkisestä arvosta, on tullut lyömäase väärällä tavalla ajattelevia kohtaan. Kaikkinensa tuntuu siltä, että sekä kirkossa että yhteiskunnassa vapaus ei henkisyyden tähden lisäännykään. Vapaus tippuu kärryiltä.

Jumalan Henki ja vapaus

Arvostellessa omaehtoista henkisyyttämme ja arvoasetelmiamme on samalla syytä huomata, että Jumalan olemus Rakkautena ja Henkenä on kaikki kaikessa. Jumala on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Henki on itse Rakkaus. Hengellisyydellä, henkisyydellä ja rakkaudella on korvaamaton arvo, jos puhutaan Kolminaisuuden Hengestä. Herran Henki ei poista vapautta, vaan avaa vapaudelle suuren toivon: kaikki kiittävät lopulta Jeesusta, kuten Raamattu opettaa. Jumalan Henki on kuitenkin erilaista henkevyyttä kuin meidän oma tämänhetkinen henkisyyteme. Näin lienee siinä määrin, ettei Henki ole jotakin, johon voimme omaehtoisesti takertua. Pyhä Henki ei ole henkinen arvo, jotakin, vaan joku. Henki on elävä ja vuorovaikutuksellinen Persoona. Hänen kanssaan, Rakkauden kanssa, voi keskustella, mutta häntä ei voi kahlita omaan käyttöön. C. S. Lewisin Narnia-kirjoissa Aslan, Jeesusta edustava kuningas, on leijona, jota ei voi kesyttää. Hän liikkuu milloin ja missä tahtoo. Näin on myös Hengen laita. Emme saa häntä kiinni. Voimme kuunnella häntä, puhua Rakkaudelle, Persoonalle.

Herran Hengessä voimme vapaasti kuulostella, luommeko henkisessä ajassamme ympärillemme hengittävää oloa. Avarrammeko tilaa itsessämme tuntea haavojamme, jotta voisimme kuunnella toisten - myös "väärällä tavalla" ajattelevien - tilannetta? Vastauksia erilaiseen henkiseen hätään ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon on ja niitä kaivataan. Esimerkiksi rahan ja muun maallisen turvan hakemisesta pitäisi kirkossakin erottautua. Silti välillä tuntuu, että saatamme odottaa tai jakaa ratkaisuja niin suurella paineella, että rikkumaton tila olla oma pieni itse – omine ihan fyysisinä rajoinemme – kapenee. Ehkä siksi uuvumme, saamme burn-outeja.

Konkreettiset kauhut ja henkistymisen taustat

Mistä sitten johtuu se, että olemme henkistyneet ihan sairauteen asti? Voisin kuvitella, että henkistymisemme taustalla on pelko liaankin konkreettisista kauhuista. On todellisia vääryyksiä, joita ei ole kunnolla käsitelty, sellaisia, jotka vaikuttavat sekä kulissien takana ja lopulta yhtäkkiä julkisesti. Selkeänä esimerkkinä on se, että maailmassa on manipuloivia johtajia, jotka julistavat totuuden nimissä sotia. Lähempääkin, kokemuksistamme, löydämme esimerkkejä hyvään pukeutuvasta tuskan tuottamisesta. Tuhon ja valheen keskellä sitä haluaa jotakin, joka pysyy, haluaa rakkautta ja totuutta, armoa. Rakkaus vaikuttaa maailmassa ja fyysisessä todellisuudessa, mutta se ei tunnu samalla tavalla karkean fyysiseltä asialta kuin väkivalta. Todellisuudessa myös kirkossa on ollut jatkuva sotatila, joka lamauttaa ihan fyysisesti ja josta haluamme eri tavoin eroon. On helvetillä pelottelua ja muuta vallankäyttöä, jolla dialogi ja kuuntelu pysäytetään. Kaikissa kirkkokunnissa, myös luterilaisessa kirkossamme, sekä herätysliikkeissä on ollut ja on yhä edelleen monenlaista kouriintuntuvaa väkivaltaa, kuten nuorten ja lasten seksuaalista manipulaatiota ja hyväksikäyttöä. Jeesuksesta on tullut sekä helvetin että väkivallan kautta kovan vallan ja tuhon väline. Tällainen häkellyttävä vääryys on mahdollista, koska Jeesuksesta tehdään usein edelleenkin eri tavoin armon ehto eikä armon antaja. Moralisointia kutsutaankin jeesusteluksi. Jeesuksesta tulee kaukainen mahdollisuus, ei todellisuus tässä ja nyt.

On siis ymmärrettävää, että haluamme jotakin aidosti hengellisempää, rakkaudellista ja pehmeämpää. Syyt ovat täysin ymmärrettävät, välttämättömät ja tarpeelliset. Kirkollisen pelottelun historian takia tulee arkuus tehdä tai kuunnella saarnoja, jotka viittaavat meidän ulkopuolellemme. Ulkopuoli on nimittäin täynnä itkua ja hammasten kiristystä, Jeesusta, joka hylkää kadotukseen tai arkipäiväisen kirkollisuuden hämäriin kulisseihin aran ja laiminlyödyn. Anteeksiannon nimissä vieläpä tehdään nöyryytystä ja ohitusta, vääryyksistä on vaiettu, niitä ei ole tuotu päivänvaloon. Kun emme saa apua ympäriltämme, kirkostakaan, ei ole siis ihme, että etsimme totuutta itsestämme, sisältä, henkisyydestä, psyyken juurilta. Tällä on aikansa ja paikkansa, se on välttämätöntä. Herran Henki vapauttaa sisältä käsin.

Mutta mikä on seuraava etappi, niin kuin Sirkka-mummillani oli tapana sanoa? Sanoisin, että nykyisen aikamme henkisyyden ja oikeiden arvojen painottaminen ei ehkä liene paras tie. Vääryydet pitää nostaa esille ja niitä pitää ennaltaehkäistä. Arvoastelmista kiistelemisen sijasta on puhuttava ihmisistä ja heidän todellisista elämäntilanteistaan. Puhe vapaudesta on sanahelinää ja orjuuttaa, elleme kohtaa todellisuutta ja suojele ihmistä. Esimerkiksi oikeiden tasa-arvonimikkeiden sijaan on arvostettava ja autettava niitä lukemattomia naisia, jotka eivät uskalla saada lapsia sen pelossa, ettei saa työpaikkaa. Vähemmistöjen tai enemmistöjen arvostusten sijaan on syytä suojella kaikkein heikoimpia ja haavoittuvia, erityisesti lapsia ja nuoria, jotka jäävät sekä enemmistön että vähemmistön jalkoihin, ilman ääntä, meidän odotustemme riepoteltaviksi, median/somen vangeiksi. Kirkkokin voi näitä eri asioita edistää, vapautta, mutta sen on ensin kohdattava tosiasiat ja ennaltaehkäistävä omat vääryytensä. Anglikaanisessa kirkossa esimerkiksi on seurakunnissa suojeluvaltuutettu, jolle voi ilmoittaa erilaisista epäilyksistä väärinkäytöksistä ja manipulaatiosta, nuorten ja lasten ja muitten meidän ihmisten suhteen.

Sairastummeko pienuuteen? Ja konkreettinen vapaus

Mutta miten pääsisimme pois konkretian kauhusta ja sisäänpäin sulkeutuvasta henkisyydestä, jotka estävät meitä näkemästä toistemme todellisia tilanteita? Meille annetaan apu, joka ei ole meidän omasta voimastamme tai voimattomuudesta riippuvaista. On olemassa laajempi mutta hyvin konkreettinen näköala. Tässä kiinnittäisin huomiota arvoon arvaamattomaan, johon Jumalan sana ja sakramentit meidät nostavat. Nykyään kuulee usein arvioita siitä, kuinka saarnan paikka on toissijainen messussa, ehkä sen voisi jopa jättää pois. Halutaan kuunnella itseämme, sisintä. Näin on oltava, mutta saarna voi olla henkisyyttä, rakkautta, joka ei jumita meitä itseemme. Jumala puhuu meille sydämeen, vaikkei sanaa saarnatakaan. Mutta saarna ja muu kouriintuntuva kirkollisuus - myös keskustelu armosta ja rakkaudesta perheessä tai ystävien kesken – saattaa meidät kokemaan jotakin positiivista ulkopuoleltamme, ympärillämme. Sinulle ja minulle tulee anteeksiantoa ja vapautta, jotka eivät ole liian henkisiä ohittaen toista ihmistä. Kirkossa rakkaus tulee sydämeen ulkopuolelta sanoina, vetenä, viininä ja öylätteinä, jottei rakkautta tarvitse loputtomasti omasta sydämestä kaivaa. Rakkaus toteutuu näkyvässä todellisuudessa.

Rakkauden sisäisestä kaivelusta uuvumme, siitä jopa pahimmassa tapauksessa katkeroidumme, psyyke kuormittuu. Syttyy oikeutettu viha väärin tehneitä kohtaan. Armosta ja ilmaiseksi me saamme lähteen sisällemme, ulkopuolelta tulevan toivon, joka muuttaa vihan toiminnaksi. Aikaan saava toivo pulppuaa nyt, kun sinulle saarnaan, sillä rakkaus on Jeesuksessa totta, ei vain arvoa, ei vain henkisyyttä, josta kiistellään. Siksi saarnattu toivo on ehtymätön. Toivo palautuu Jumalaan, joka on vuorovaikutuksessa meihin ihan fyysisessä todellisuudessa. Ääneen lausuttu toivo, toivo, josta nyt sinulle puhun, on Jeesus, lihaksi tullut Jumala. Hänen tähtensä meidän ei tarvitse tukehtua itseemme, oikeisiin arvoihin ja sisäisyyteen. Jeesuksen asettamat armonvälineet avaavat perspektiivin, jonka avulla joka päivä rukouksessa jaksaa vapautua, kilvoitella, iloita ja kasvaa. Meidän ei tarvitse jeesustella enää. Olemalla ihan oma Jeesus tässä maailmassa ja kirkossa, Jeesus avartaa sinut ja minut näkemään toisen todellisena omasta itsestämme ja peloistamme ja arvoistamme riippumatta.

Kuitenkin myös Jeesuksen tuomasta armosta ja muutoksesta tulee helposti jotakin kaunista mutta lähinnä sisäistä. Jouluna usein lauletaan: ”Nyt sydämeeni joulun teen, näin mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Ristiinnaulittu Jeesus kyllä syntyy sydämeen, kun toivo kirkastuu, kun hänessä todellisuus näyttäytyy rakkaudellisena kaiken kauhun keskellä. Meistä tulee taas pieniä, heikkoja, tavallisia ihmisiä, jotka voivat pienuudestaan käsin heijastaa Isän rakkautta. Tällä tavoin inkarnaatio tapahtuu meissä, sisällämme, Kuitenkin tämä sisäinen muutos on totta siksi, että on olemassa joku, joka on pientäkin pienempi ja sinä pysyy ihan meistä riippumatta, omassa ruumissaan. On olemassa Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas, ristiinnaulittu Jumala, Isän Poika ja Hengen lähettäjä. Jeesus varjelee meitä kirkkona ja maailmana henkistymästä liikaa. Saatamme sairastua vahvuuteen, kuten esim. Tommy Hellstenillä on tapana ilmaista, mutta ilman Jeesuksen konkreettista olemassaoloa voimme myös sairastua omaan henkisyyteemme, siis omaan pehmeyteemme, jopa pienuuteemme. Voimme ylpistyä nöyryydestämme, röyhistellä vähäisyydellämme, jopa kärsimyksellämme, jolloin ohitamme sen, joka tällä hetkellä kärsii. Tästä Jeesus meidät itse pelastakoon.

Toivon konkretia

Itse asiassa päivän evankeliumissa Jeesus painottaa sitä, että fyysinen tilanne pitää kohdata sellaisena kuin se on henkisistä arvoista, oikeista laeista ja opeista, riippumatta. Vapahtaja kysyy: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tämän kääntäen nykaikaan: katselemme rakkaudellisia arvojamme ja totuuksiamme välillä yhtä suurella hartaudella ja sokeudella kuin ne, jotka kulkevat kännykkään tuijottaen vaaraksi asti. Ehkä meidän kannattaisi katsoa sen sijaan toinen toisiamme ja tehdä sitä, mikä on tarpeen nyt - kännyköiden ja arvojen sijaan. Tai mitä jos tarpeen vaatiessa katsoisimme kadulla ikoneita samalla hartaudella kuin kännyköitä? Mitä se kertoisi arvoistamme – ehkä ikonien kasvot puhisivat kasvojen, todellisuuden, pyhyydestä? Emme kuitenkaan välttämättä näe lähimmäisessä Jeesuksen kasvoja, niin kuin joskus hurskaasti sanotaan. Nähkäämme sen sijaan toisessa ihmisessä toinen ihmisen, ihan oman ihmisenä: fyysisen, konkreettisen, omansa. Juuri omanlaisenamme, pieninä ja joskus pienuudestamme tai vahvuudestamme kipeinä ihmisenä, minä ja sinä elämme samassa todellisuudessa kuin Jeesus, oma itsensä hänkin.

Todellisuuteen meidät johtaa hänen Henkensä. Raamatun mukaan Pyhä Henki kerran johdattaa ihan kaikki koskaan eläneet ylistämään vapaasti Vapahtajan nimeä. Tämä on totta, koska konkretiasta, tästä luodusta maailmasta, on pudonnut Jeesuksen tähden kertakaikkisesti kauhu. Jeesus, jota juuri tässä ajassa ja paikassa sinulle saarnaan, on helvetin ja kaiken pahan voittaja. Helvetillä pelottelulla ei ole enää katteita, Jeesuksen tähden pelkoa ei tarvita hyvyyden siivittäjänä. Häpeällä ei sidota niitä, jotka saavat tai saivat osakseen vääryyttä. Vain itseensäkäpertymisen ja itsensä puolustelun tulee pelätä, se pelätköön itsensä rauhassa pois. Ihminen jääköön jäljelle. Väärintekijät väistyvät kokonaan: sitä, mitä pahimmatkin ovat joskus olleet - lapsia - ei Isä itse hylkää. Näin pahalta katoaa mahti, se palautuu kokoonsa. Ylösnousseen Herramme Jeesuksen vuoksi meidän ei tarvitse manipulaation kuvitellun voiman pelosta enää lamaantua toimimattomuuteen. Meidän ei myöskään tarvitse henkistyä niin paljon, että emme enää näe todellisia kärsiviä ja toimi heidän hyväksi. Lihaksi tulleen Jumalan tähden fyyisestä maailmasta on pudonnut pelolta pohja pois. Meidän ei tarvitse henkistyä liikaa mutta emme myöskään pelkää toimia nuorten, lasten, naisten ja miesten ja kaikkien ohitettujen hyväksi. Jeesukselle olkoon kunnia kirkossa, joka rakentuu kaiken kattavaksi, ja enkelten kesken kautta kaikkien sukupolvien! Aamen.

Maria ja kaikkien pelastus? Ynnä muuta pohdintaa

MARIA: IHMISKUNNAN ESIKOINEN

Serafim Seppälän ”Elämän äiti” -kirjaa pohtivan esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka vuonna 2016, mutta julkaisi pokrovan (eli Marian suojelusjuhlan) kunniaksi 1.10.2022.

Toisen kuunteleminen on hedelmällistä

Maria tarkkaili jokaista ja oli valmis oppimaan kaikilta. Tämä on yksi Marian hyveistä Ambrosius Milanolaisen mukaan, kuten professori Serafim Seppälä mainitsee vuonna 2010 julkaistussa kirjassaan Elämän äiti. Oliko kyseessä vain Ambrosiuksen oma innostus ottaa vastaan ihmisiä ja kuunnella heidän pulmiaan, kysyy Serafim? (s. 168-9) Ajatus siitä, että projisoimme omaa sisintämme uskonnolliseen hahmoon, on itse asiassa psykologisoivaa. Miksei Maria olisi kuuntelevainen hahmo, vaikka minä itse olisin myös? Monisyisempi kysymys tässä suhteessa on esimerkiksi se, missä menevät legendan ja opin rajat kertomuksissa Marian taivaaseenottamisesta (jota juhlitaan 15.8.). Nöyrästä neidosta kehkeytyi suorastaan kosminen Valtiatar kristillisen kirkon alkuvuosisatojen saatossa. Toisaalta Maria jo näki ennalta Magnificatissaan (Luuk 1: 46-55), että kaikki sukupolvet ylistäisivät häntä autuaaksi. Miten siis tarkkaavaisesta tytöstä tuli ihmetyksen aihe? Lähtekäämme liikkeelle siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, ettei ilman neitsyttä Mariaa olisi Jeesusta, Messiasta, josta ajanlaskumme laskemme, täällä olemassakaan. Käyttääkseni vieläpä latteutta hyväkseni: jokaisen merkkimiehen takana on vahva nainen. Eikä maailmankaikkeuden Vapahtaja, Jeesus, jonka rakkaus todistaa Jumalaksemme, ole tässä suhteessa poikkeus.

”Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” (Luuk. 2: 17-19) Maria oppi jokaiselta jotakin - hän oppi, hän eli ajassa ja paikassa. Hän oli historiallinen henkilö, sanalla sanoen: ihminen. Kuitenkin Marian saaman suuren kunnioituksen takia on häntä ruvettu vertaamaan uskonnontutkimuksellisesti jumalattareen. Esimerkiksi kristologisesti olennainen ja käänteentekevä Theotokos- eli Jumalansynnyttäjä-termi pyritään palauttamaan Isikseen, vaikkei kyseistä jumalatarta ole koskaan nimitetty Jumalanäidiksi (s.82). Serafim Seppälä kuitenkin osoittaa, että historiaan sidottu ihminen on kristinuskon mukaan ikuisesti elävä sielu eikä siksi Marian tuonpuoleista asemaakaan tarvitse hahmottaa vain kimppuna muotoutuvia käsityksiä. Lisäksi, päinvastoin kuin antiikin hedelmällisyyden jumalattaret, kristinuskon ensimmäisellä sijalla oleva nainen oli poikkeuksellisesti epäseksuaalinen hahmo. (s. 13) Kirkkoisien lausumia Neitsyestä pitää viime kädessä lähestyä siitä näkökulmasta, miten Marian toiminta havaittiin kerran maan päällä. Herran äidin toiminta jatkuu uskomme mukaan edelleen (eihän yksikään, joka uskoo Kristukseen, ikinä kuole, Joh. 11: 26), mutta käsitysten muotutuminen on kuitenkin aina ollut ankkuroitu historiaan ja Raamattuun.

Vasta tästä näkökulmasta voimme esimerkiksi ymmärtää kirkkoisien Jumalanäitiä ylistäviä sanoja, kuten nämä Theodotos Anykyralaiselta: ”Oi toivomme pyhää asumusta, jossa kaikkinainen pyhyys ja loisto asuvat!” (s. 212) Maria kuunteli ja kätki sisimpäänsä ihmisten sanoja, ajassa ja paikassa. Samalla tavoin hän otti vataan myös Jumalan Sanan, joka itse on Jumala (Joh. 1: 1, 18). Tällä tavoin Jeesus sai alkunsa. Vaikka monet meistä pitävät neitseestä syntymistä mahdottomana, jopa epähistoriallisena legendana ja myyttinä, emme kuitenkaan pidä aivan arkipäiväistä toisen ihmisen kuuntelemista poissuljettuna, todellisen historian ulkopuolisena asiana (yleensä). Maria kuunteli kaikkia nöyrällä, siis arkisen vahvalla herkkyydellä, kunnioituksella ja kiinnostuksella. Juuri tällaisen asenteen tähden hänestä tuli Kristuksen, elävän ja armollisen toivon, asumus. Pyhän Neitsyen äitiys ei vie pois jotakin seksuaalisen kanssakäymisen tai normaalin äitiyden merkitykseltä, niin kuin (käymieni keskustelujen perusteella) usein nykyään uskotaan. Jumalanäiti osoittaa vain meille kaikille, että hiljainen, lähimmäisen tosissaan ottava kuuntelu ei ole voimatonta, saatika alistuvaa, vaan hedelmällistä ja voitokasta. Mikä meissä ei salli yhtä ainoaa merkityksellistä poikkeusta siihen (yliluonnollisen Jumalan asettamaan) luonnonlakiin, jossa elämän kuuluu alkaa halun ja kosketuksen kautta? Pelastuksemme tähden yksi Lapsi sai alkunsa pelkän toivon ja kuuntelun välityksellä.

Naisen asema?

”Jos kristillistä kulttuuripiiriä edustavassa maassa liputetaan Snellmanin tai Runebergin päivänä, eivätkö Kristuksen synnyttäjän päivät olisi suuria juhlia?” (s. 16) Pappismunkki Serafimin kysymys on relevantti. Miksi emme juhli julkisesti esim. Marian syntymäpäivää 8.9.? Ehkäpä ylikunnioituksen pelko on edelleen suuri evankelisluterilaisessa kirkossamme tai ei mahdollisesti olla kiinnostuneita edes olemaan aktiivisesti uskomatta käsittämättömiin ihmeisiin, kuten ympäröivässä kulttuurissamme. Mikä merkitys on ihmeillä, kun materiaa ja mielihyvää riittää ja henkinen sato korjataan julistautumalla suvaitsevaisiksi tai ekologisiksi? Oli miten oli, kun mietitään Marian syntymää, se oli itse asiassa tavallinen, ihmeetön, päinvastoin kuin hänen Poikansa syntymä myöhemmin. Perimätiedon mukaan Joakim ja Anna saivat ainoan lapsensa tavanomaisen yhtymisen myötä, joskin vanhoina, pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Roomalaiskatolisessa kirkossa muotoutui kyllä oppi Marian perisynnittömästä sikiämisestä, mutta se ei tarkoita tytön luonnonjärjestyksestä poikkeavaa alkua, vaan synnittömyyttä, täydellisyyttä alusta alkaen. Serafim Seppälän mukaan varsinainen ero tässä suhteessa ortodoksiseen käsitykseen on se, ettei idän kirkossa tunneta perisyntioppia (s. 370). Luterilaiselta kannalta Marian poikkeuksellisuus perustuu hänen uskonsa suuruuteen,¹ ja Lutherin kirjavissakin lausunnoissa Maria esiintyy myös alustaan asti puhtaana. Tällaisista seikoista tosin Serafim Seppälä ei mainitse mitään, vaan olettaa lähtökohtaisesti nihkeän suhtautumisen Mariaan ”protestanttisuudessa”. Joka tapauksessa luterilainen kirkko voisi aivan vapaasti juhlia Marian tahratonta sikiämistä 8.12. ja samalla julistaa vanhojen kirkkojen kanssa ihmiselämän itseisarvoa sen alusta alkaen. Idän kirkossa Marian sikiämistä juhlitaan 9.12. Varhaisin tunnettu Maria-juhla on ollut neljäs adventtisunnuntai (s. 225), joka on muuten itse asiassa meidän ev.lut.-kirkossamme omistettu Herran äidille.

Marian ilmestyspäivänä, 25.3., kuultuaan mahdottomasta tehtävästään nuori neitsyt sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." (Luuk. 1: 38) Serafimin mukaan Luukkaan evankeliumin alkuluvut ovat ilmaisutavaltaan seemiläisempiä kuin muuten. Ei siis ole mahdotonta olettaa, että Jeesuksen (ja Johannes Kastajan) alkuvaiheisiin liittyvät asiat olisivat peräisin suoraan Marialta mahdollisten edeltävien kirjallisten lähteiden kautta (s. 18). Miksi sitten jotkut haluavat pitää Jeesuksen alkuun liittyviä ihmeitä historiallis- ja tekstikriittisesti lengendaarisina, mutta edelleen (mahdollisesti) luottavat ne kirjanneiden evankeliumien kuvauksiin esim. rististä tai ylösnousemuksesta? Tahdon esittää raflaavan väitteen: tällä tavoin, tieteellisyyteen ja eksegetiikkaan vedoten vältetään kristinuskon feminiinisiä ulottuvuuksia aikana, jolloin naiseutta ei saisi julkisesti väheksyä.

Maria on uusi Eeva, todellinen Elämän äiti, kuten varhaiskirkon aikana yleisesti ja kaikkialla opetettiin (opetus voi siis olla peräisin jo apostolien ajoista saakka, s. 68). Marian voima perustui juuri hänen feminiinisiin ominaisuuksiinsa, herkkyyteen, huolehtimiseen, kuunteluun, kunnioittamiseen ja kauneuteen. Hänen arvovaltansa ei perustu uhoavaan voimaan, miehiseen oikeassaolemiseen tai valtapolitiikkaan, joihin kaikkiin halutaan kummatkin sukupuolet nykyään tasa-arvon nimissä alistaa. Jos Maria otetaan huomioon, taivaan Isää ei tarvitse feminismin vuoksi muuttaa taivaan Äidiksi. Mariassa ilmenee Pyhän Hengen voima murtaa vanhat valta- ja alistusasetelmat, myös sukupuolten välillä. Itse asiassa Kolminaisuuden persoonista juuri Pyhää Henkeä (joka on, huom., Jumala!) kuvattiin erityisesti syyrialaisessa kristillisyydessä naiseuteen liittyvin kielikuvin, äidillisen pehmeäksi (ks. s. 27), onhan Henkeä tarkoittava sana seemiläisissä kielissä feminiininen. Miehen ja naisen luonut Luoja tosin itsestään selvästi ylittää sukupuolijaon (tai jakamattomuuden). Siksi Poika syntyy käsityksemme ylittävässä ikuisuudessa yksin Isästä, ei Äiti-Jumalasta, kuten olettaisi luontoon perustuen. Mariassa kuitenkin vapaudumme myös täällä maan päällä pakottavista laeista, jopa luonnon-laeista, ja ihminen voi elää hedelmällistä elämää neitsyenä (mikä on pyhäinhäväistys yliseksuaalisuuden itsestäänselvyyttä palvovalle kultuurillemme).

Ensimmäinen vertaistensa (ja verrattomienkin) joukossa

Armoitettu, Korkeimman asuinsija, Taivaallisen Kuninkaan Äiti. Nämä ovat ensimmäisiä tallennettuja Marian kunnianimityksiä (apokryfisesta kirjasta Bartolomeuksen kysymykset, ks. s. 459; ”Armoitettua” käytti jo enkeli Gabriel). Emme voi kuitenkaan ymmärtää Mariaa Korkeimman asuinsijana emmekä tällaisista kuvauksista seuraavaa asemaa, ellemme muista kristinuskon juutalaisesta perustasta lähtien Jerusalemin temppelin keskeistä, kosmista merkitystä. Herran huone, hänen asumuksensa oli sovituksen ja sovinnon paikka, jonka luo kaikki kansat kokoontuisivat profeettojen mukaan lopullisen rauhan ajan koittaessa. Perimätiedon, erityisesti Jaakobin protoevankeliumin mukaan Maria astui 3-vuotiaana temppeliin, johon hänet jätettin kasvamaan. Juutalaisessa kirjallisuudessa onkin viitteitä neitsyihin, jotka kutoivat temppelissä tarvittuja kankaita ja vaatteita. Marian temppeliintuomisen juhlaa vietetään 20.11. sekä lännessä että idässä. Sen teologista merkitystä kuvaa hyvin ortodoksinen veisu: ”Tänään viattomin Neitsyt tuodaan temppeliin, jossa hänet kasvatetaan kaikkien Kuninkaan Jumalan ja meidän elämämme Kasvattajan asunnoksi. Tänään kaikkein pyhin kolmivuotiaana lapsukaisena tuodaan kaikkein pyhimpään. Tervehtikäämme häntä enkeli Gabrielin kanssa: Iloitse, ainoa siunattu naisten joukossa!”²

Ihmisestä on tullut kaikkein pyhin jumalanpalvelushuone! Temppeli, jossa Jumala asuu, onkin elävä ihminen eikä enää vain kivihuone (mutta kirkkorakennukset ovat meitä varten). Näin Maria on ihmisyyden pyhäkkö, joka sykkivällä (kristin)uskollaan tuo yhteisen ylistyksen ja rauhan kaikkien kansojen keskelle. Gregorios Palamas (k. 1359) kuvasi, kuinka Maria jakaa eroituksetta kaikille pyhyyden lahjoja, niin ettei kukaan jää vaille osaansa. Tähän perustuen Serafim Seppälä kuvaa Mariaa ”ihmiskunnan esikoiseksi”, eikä vain kristittyjen (s. 348; varmistin sähköpostitse Serafimilta, että ilmaus on hänen omansa eikä Gregorioksen). Tosin jo 200-luvulla laaditussa Paavalin ilmestyksessä Maria sanoo Paavalille: ”...minä tulen ensimmäisenä tapaamaan niitä, jotka ovat tehneet Poikani ja Herrani Jeesuksen Kristuksen tahdon. Minä käyn ensimmäisenä kohtaamaan heitä, enkä lähetä heitä harhailemaan.” Jos Maria tulee ensiksi tapaamaan kristittyjä taivaallisessa hahmossaan, eikö logiikan muoto ole se, että hän tulee muitakin vastaan? Ja lähettäisikö heidät sitten harhailemaan? Tuskinpa harhailevat kotiin tuovan Hyvän Paimenen äiti niin tekisi.

Lopullinen toivo heijastaa alkua, mutta käänteisesti, kuten jo Irenaios Lyonilainen opetti: ”Tottelemattomuudella hänestä [Eevasta] tuli kuoleman aiheuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle. Samalla tavoin Mariakin oli neitsyt, jolla oli aviomies, ja kuuliaisuutta osoittamalla hänestä tuli pelastuksen toteuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle.” (s. 63) Pelastuksen sisältö on kuuliaisuutta eli Vapahtajan Kristuksen, Logoksen (Sanan), kuuntelemista uskolla. Myös Tertullianuksen (155-n.230) mukaan Marian usko oli syntiinlankeemuksen vastavoima: ”Eva uskoi käärmettä, Maria uskoi Gabrielia. Mikä oli saatu aikaan uskomalla, se myös pyyhittiin pois uskomalla.” (s. 68) Tätä samaa uskoa Maria julistaa verrattomana apostolina ja profeettana koko maailmalle. Apostolin ja (ääneen jumalanpalveluksessa julistavan!) profeetan kirkolliset virat luettiin Jumalansynnyttäjän Marian omiksi kirkkoisien opetuksessa (vrt. Raamatusta apostoli Junia ja diakoni Foibe).

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta varhaiskirkossa oli itsestään selvää, että Maria on ainainen neitsyt. Tätä mieltä olivat myöhemmin myös Luther ja jopa Calvin. Näin Origenes (n. 185-254): ”Ei ole muuta Marian lasta paitsi Jeesus. Tämä on niiden mielipide, jotka ajattelevat hänestä (Mariasta) oikein.” (s. 80) Jos Marialla olisi ollut toisia lapsia, ristiinnaulittu Jeesus ei olisi antanut häntä Johanneksen huostaan. Jeesuksen veljet olivat velipuolia tai serkkuja (yhä edelleen ”veli” on laaja termi Lähi-Idässä). Jumalansynnyttäjän neitsyyttä pidettiin oleellisena merkkinä ja uuden ajan alkuna, ei vain hetkittäisenä ihmeenä. Kaikki perustuu armoon. Jos Kristus toteutti ja lopulta kumosi Tooran lain velvoittavuuden, samoin aivan ensimmäinen laki, lisääntymisen käsky, menetti pakottavan voimansa jo sen ansiosta, että kaikessa mahdottomuudessaan (ja juuri siinä!) aviota tuntematon tuli raskaaksi. Maria on Vapahtajalle vihkiytynyt. Ja Pojan ainoa morsian Kirkko.

”Ja näytä meille Jeesus”

Maria synnytti maan päälle, ajassa ja paikassa, Jumalan, jonka jumalallinen syntymä on ajan ja paikan tuolla puolen. Se, mitä Maria teki, ei ollut vain fyysinen tapahtuma, vaan henkinen prosessi. Toteuttaessaan eli tavallaan synnyttäessään Isän tahtoa kristityistä tulee myös Jeesuksen äitejä (ja veljiä ja siskoja, Matt. 12:50). Tähän tapaan opetti jo Origenes, ja tätä ajatusmallia selittäen Serafim kirjoittaa: ”...onhan kristitty sisäisesti tekemissä saman Logoksen kanssa kuin Mariakin. Tämä on yksi mystiikan teologian usein unohdettuja aspekteja. Marian ainutlaatuisen kokemuksen asetelma on siis tavallaan kristityn peruskutsumus.” (s.81)

Jos Maria on esikuva ja uskonsa tähden elävä, eikö uskossaan esikuvalliselta ihmiseltä voi pyytää apua? Kristuksen luona olevilta pyhiltä, myös Marialta, on pyydetty esirukouksia jo kirkon ammoisista ajoista lähtien (ks. s. 130, jossa muuan neitsyt pyytää apua Neitsyt Marialta). Evankelis-luterilainen kirkko opettaa, että pyhät rukoilevat Jumalaa meidän maan päällä olevien puolesta taivaassa. Niin kuin Luther pyytää Magnificatin selitysteoksessaan Marian ylistyslaulu (sen sivulla 120): ”...niin ettei se [Magnificat] vain valaise ja puhu, vaan että se palaa ja elää ruumiissa ja sielussa. Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukouksen kautta. Aamen.” Marialle osoitettuja Ave Maria -tervehdystä ja hänen rukouksiaan pyytäviä lauluja ei myöskään kielletty. Tätä vasten on yllättävää se, että Serafim väittää varhaisimman Marialle osoitetun rukouksen Sub tuum praesidum olevan ”protestanttien” mielestä varmasti myöhäisempi kuin katolilaisten tai ortodoksien mielestä (s. 85). Luterilainen kirkko ei tosin kutsu pyhien (taivaassa tai maan päällä olevien) esirukousten pyytämistä rukoukseksi, sillä se assosioidaan vain ainoan Jumalan avuksihuutamiseen, kuten protestanttisuudessa yleensä ja usein myös katolisuudessa. Jatkuva vastakkainasettelu ja varsinkin suomalaisessa kirjassa luterilaisuuden erityispiirteiden ohittaminen ei ole kuitenkaan ekumeenisesti ja tosiasiallisesti hedelmällistä. Näin vain kärjistetään Maria-kiistoja, kun Marian julkinen kunnioittaminen on vähentynyt sen polemiikin ansiosta, jossa niin kutsutut protestantit pelkäävät Marian epäjumalanpalvontaa ja katolilaiset/ortodoksit hänen pelastushistoriallisen asemansa ohittamista. Luterilaisilla olisi tässä sovinnollista sanottavaa, jos rohkaistuisimme juuriimme ja ilmaisisimme kantamme.

Oli miten oli, jo 200-luvulla, eikä vasta 300-luvulla kuten ns. ”protestantit” järjestään Serafimin mukaan käsittävät, Egyptissä sanottiin Marialle näin: ”Sinun armosi alle me suojaudumme, oi Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää tarpeessamme (esittämiämme) anomuksiamme, vaan päästä meidät vaarasta, sinä ainoa puhdas ja ainoa siunattu.” Tämän anomuksen muotoja käytetään koptilaisissa ja bystanttilaisissa traditioissa, ja länessä siitä kehittyi Sub tuum praesidium. Sen, että Maria jakaa pelastuksen ja armon lahjoja, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, sillä näin tekee myös jokainen kristitty rukoillessaan ja julistaessaan Kristusta teoin ja sanoin. Me voimme sulkeutua toinen toistemma armon alle, mutta Marialla on tässä suhteessa Jumalanäitinä täysin ainutlaatuinen merkitys. Tämän aseman tiivistää mielestäni hyvin keskiajalla syntyneen, läntisen Salve Regina -antifonin säe: ”ja näytä meille Jeesus, kohtusi siunattu hedelmä, tämän maanpakolaisuuden jälkeen.” Äiti tuntee Poikansa, varsinkin, kun äiti on neitsyt. Marian äitiyden alku oli kaikkia koskevalla tavalla pelastava hetki, kuten Alfahat Persialainen opetti 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla sanoessaan enkelin rauhantervehdyksen karkottaneen monilta sisäisen pimeyden (Syyrian kielessä sana ”moni” ei tarkoita ”ei kaikkia”, s. 89).

Puhuessaan 300-luvulla vaikuttaneesta Efraim Syyrialaisesta Serafim kertoo, että pienentymällä inkarnaatiossa Kristus ylitti oman lähtökohtaisen suuruutensa. Efraim: ”Hänen [Kristuksen] voimallaan Marian kohtu kantoi sen [Kristuksen!], joka kantaa kaikkea.” (s. 93) Magnificatin merkityksen Efraim ilmaisee niin, että Kristus tulee Mariaan rikkaana, ylhäisenä, kaikkien ravitsijana, kaikki pukevana jne. ja tulee Mariasta köyhänä, alentuneena, nälkäisenä, riisuttuna ja alastomana (s. 95). Serafim tulkitsee, että Marian persoona on ihmisen ja Kristus-Jumalan kohtaamisen sisältö (s. 102). Voi sanoa, että ihmiskunnan jumalallistuminen alkoi Mariassa.

Jumalallistumisen alku

Inkarnaation toteutumisesta Mariassa Efraim Syyrialainen kirjoittaa: ”Tänä päivänä jumaluus on painanut itsensä ihmisyyteen, jotta ihmisyys tulisi painetuksi jumaluuden sinettiin.” (s. 106) Jumalallistuminen eli theosis on raamatullinen ja varhaiskirkollinen oppi, jonka painottamisesta ortodoksit ovat pitäneet erityisesti kiinni. Jo 2. Pietarin kirjeessä opetetaan Kristuksesta: ”Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.” (2. Piet. 1:4) Athanasioksen Suuren (295-373) theosis-periaate kuuluu: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumalallistua” tai oikeammin ”tulla jumalaksi”. Lienee sanomattakin selvää (paitsi ehkä mormoneille?), ettei kyse ei ole palvottavaksi epäjumalaksi muuttumisesta. Näkisin, että kysymys on pikemminkin välittömän hellän ja läheisen suhteen muodostumisesta ainoaan todelliseen Jumalaan. Tällaista olotilaa kuvastaa se, mitä Athanasios sanoo Marialle: ”Sillä kerubit kantavat Jumalan valtaistuinta, mutta sinä pitelet Jumalaa omissa käsissäsi. … Sillä serafit peittävät kasvonsa siivillään kykenemättä katsomaan täydellistä kirkkautta, mutta sinä et ainoastaan katso hänen kasvojaan, sinä hellit niitä ja annat rintaasi hänen pyhälle suulleen.” (s. 119) Andreas Kreetalaisen (s. n. 660) mukaan Marian syntymästä alkoi maallistuneen ihmisluonnon jumallistuminen (s. 315).

Jumalansynnyttäjän ilmestysjuhlan eli Marian ilmestyspäivän (25.3.) homilian anonyymi kirjoittaja lausuu taas Marialle näin: ”Ei sinua nostettu taivaaseen, vaan maan päällä pysyen sinä vedit puoleesi Taivaan Herran ja maailmankaikkeuden Kuninkaan.” (s. 138) Tämän jumalallisen, aivan ainutlaatuisen ja yksilöllisen kohtaamisen tähtäyspiste on kuitenkin koko ihmiskunnan lunastus, jotta Marian erityisasema ei jäisi hänen yksitysomaisuudekseen (lausuihan jo muuten Augustinus tähän tyyliin: kukaan ei saa omia itselleen sitä, mikä kuuluu kaikille yhteisesti). Pyhä Epifanios (k. 403) opetti luomiskertomuksen pohjalta, että Herra muovasi itselleen ruumiin Mariasta – neitseellisestä maasta – ja Kirkko rakennettiin Kristuksen kyljestä, jonka avaaminen ja veren ja veden valuminen oli ihmiskunnan lunastus ja kirkon synty (s. 145). Siitä siis, että Vapahtaja sai Marialta fyysisen olemuksensa, seurasi lopulta kaikille ihmisille Jumalan lähelle pääseminen (kuten Marialle aluksi). Jo ennen ristiä Maria itse asiassa uumoili lunastuksen hetkeä. Hänhän aloitti Kristuksen julkisen toiminnan pyytämällä häntä muuttamaan veden viiniksi Kaanan häissä, joissa viini oli lopussa (ks. s. 156, Theodoros Mopsuestilainen). Kristus tiesi, että hänen hetkensä ei ollut tullut, mutta Maria silti uskoi hänen toteuttavan merkin. Minusta on iloisen paradoksaalista, että neitsyt-äidin esirukousten kautta Kristus pyhitti tavallisen avioliiton merkityksen (Joh. 2: 1-12). Vaikka risti ja ylösnousemus eivät olleet tapahtuneet, häiden ilo heijastaa pääsiäisen lunastuksesta seuravaa Karitsan ja koko luomakunnan eskatologista yhtymistä.

Hieronymuksen (k. 419) mukaan Maria on naisten joukossa sama kuin pääsiäinen juhlien joukossa (s. 178). Vaikka kirkkoisä pyrkinee ilmaisemaan tällä Marian pyhyyttä ja ainutlaatuisuutta, voi ajatusta luodata syvemmällekin. Ambrosius Milanolainen (k. 397) selittää tällä tavoin, mitä Marian sisällä tapahtui ristin juurella: ”Kun apostolit pakenivat, Maria seisoi ristin edessä ja katseli hellästi Poikansa haavoja odottaen, ei Poikansa kuolemaa, vaan maailman pelastusta.” (s. 168) Tällaista ajatusta vasten ei olekaan ihme, että oli olemassa käsitys, jonka mukaan Maria odotti Poikansa haudallakin hänen ylösnousemustaan. Jumalanäitiä ei tarvinnut evankeliumeissa erikseen mainita niitten naisten joukossa, jotka tulivat haudalle (eihän myöskään äidin läsnäolo Poikansa suurimmassa ihmeessä lisää asian objektiivista uskottavuutta). Kun kerran Marian kohdussa ”vapautuskirjamme laadittiin” (kuten ylistää Proklos Konstantinopolilainen, s. 200), kun kerran hän oli näin intiimissä yhteydessä pelastuksemme lähtökohtiin, ei ole järjetöntä ajatella, että Maria näki ennalta sen toivon, jonka varassa maailmankaikkeus on. Minun nöyrästä mielestäni hän, hän todella tiesi Poikansa tekojen johtavan apokatastasikseen, kaiken ennalleen asettamiseen. Lunastuksen toivon varmistaa se, että siihen liittyvät asiat tapahtuvat ilman omia ansioitamme. Augustinusta selittäen Serafim kirjoittaa: ”Se armo, joka tekee ihmisestä kristityn, on samaa armoa, joka teki Marian lapsen Kristukseksi hänen siitessään ja tullessaan ihmiseksi.” (s. 181). Ennen mitään tekoja!

Neitsyyden pysyvä merkitys

Maria on kaikkien aikojen ainoa luotu, joka on kontribuoinut jotain Pyhään Kolminaisuuteen, Serafim kuvaa Hesykhios Jerusalemilaista selittäen (s. 217). Jumalan ikuinen Poika nimittäin sai ruumiillisen olemuksensa häneltä. Mutta ei siinä kaikki – Pyhä Henki tuli Mariaan ja Isä valitsi ja varjosi hänet. Nämä ja kaikki edellä mainitut Mariaan liittyvät teologiset tosiasiat ovat hämmästyttäviä ja hätkähdyttäviä. Niitten pitäisi saada kaikki kristityt kiinnittämään huomiomme Mariaan kaikessa hänen nöryydessään ja pyhässä tavanomaisuudessaan ja siihen, mitä hän elämällään ja olemisellaan (ja rukouksillaan ja sanoillaan) voi meille opettaa. Toisaalta Marian asema on niin ainutlaatuinen, että ehkä kateudesta emme halua antaa hänelle merkittävää sijaa. Se, mikä tekee yhteisön jäsenestä erityisen, korottaa kuitenkin kaikkein eniten koko yhteisön kunniaa – näin on myös Marian ja kirkon suhteen (s. 184, Augustinuksen ajatusta). Se, mikä kirkon varhaisen opetuksen mukaan erityisesti nousee Marian esimerkistä suuntaviivaksi, on neitsyyden keskeinen asema kristillisessä vaelluksessa.

Mikä ihme neitsyys? Neitsyys on ensinnäkin positiivinen oikeus ja olotila. Näin on esimerkiksi silloin, kun neitsyys kuuluu olennaisena osana ikään, elämäntilanteeseen tai omaan valintaan. Neitsyys ei kuitenkaan tarkoita pelkästään olemista ilman seksiä. Kristilliseltä, syvemmältä katsantokannalta neitsyys on sisäistä ja toimivaa eheyttä, voimaa ja puhtautta. Neitsyys on sitä, että elämä on kaikessa täyteydessään ja toivossaan tässä ja nyt, ei vain tulevan elämän saamisessa, lisääntymisessä (ja siihen liittyvässä luonnollisessa vietissä). Näin ollen ei tarvitse asettaa arvoasetelmissa vastakkain aviollista elämää ja neitsyyttä, niin kuin lännen kirkoissa on käynyt: joko niin, että munkin ja nunnan elämä kohotetaan arvoon arvaamattomaan, tai niin, että avioliitto on aluksi perusoletus ja lopulta käy kalpaten: maallistuneessa yhteiskunnassa neitsyyttä pidetään halveksittavana tai itseään oudosti kieltävänä olotilana. Ihmisen epätäydellisyydestä ja peruskykenemättömyydestä olla tyytyväinen tämänhetkiseen olemiseensa on tullut normi ja jopa ideaali. Neitsyys on haudattu.

Kristinuskon lähtökohdat ovat kuitenkin siinä, että Vapahtajamme äiti neitsyt Maria on täynnä armoa (Luuk. 1: 28). Jaakob Sarugilaisen mariologiaa kuvatessan Serafim kirjoittaa: ”Mariassa ihmisluonto, koko ihmiskunta ottaa vastaan Jumalan.” (s. 251) Se rauha, jonka olemme Marian kautta saaneet, on uskoa, nöyryyttä ja elämää tuottavaa neitsyyttä. Kaikki tämä on lahjaa, tavallista elämää. Mutta juuri tavallisen ihmisen, nuoren Marian kautta, jotain aivan ihmeellistä on tapahtunut. Proklos Konstantinopolilainen (k. 446) ylisti Mariaa jo unohdetun ”neitsyyden juhlan” merkeissä näin: ”Syy, miksi olemme kokoontuneet tänne tänään, on pyhä Jumalansynnyttäjä (Thetokos) Neitsyt Maria: neitsyyden turmeltumaton aarreaitta, toisen Aadamin hengellinen paratiisi, (Kristuksen) luontojen yhteenliittymisen työpaja, pelastavan vaihtokaupan tori; hääkammio, jossa Sana saatettiin yhteen lihan kanssa; elävä pensas, jota jumalallisen syntymän tuli ei polttanut; todellinen kevyt pilvi, joka kantoi sen, joka ruumiissan seisoo kerubien yllä...” (s. 194)

Mariaa tuleekin ylistää niiden armollisten ja vapauttavien arvojen tähden, jota hän Poikansa kanssa edustaa (olihan Jeesukin toki elämänsä Jumalalle omistanut lempeä neitsyt!). Marian merkitystä kuitenkin korostaa kaksi yllättävää asiaa: hän on pelkkä ihminen, päinvastoin kuin ikuinen Poikansa, ja hän tarvitsi pelastusta, kuten kuka tahansa meistä. Nämä asiat viittaavat siihen, että me syvästi apua tarvitsevina ihmisinä voimme luottaa Kristuksen tuomaan vanhurskauteen. Tämä on sitä, että (vaikka mitä tapahtuisi tai miltä tuntuisi) kaikki on Isän Jumalan edessä hyvin. Jumalaa ei tarvitse sovittaa, mutta juuri Marian Poika on tuonut sovinnon meidän sydämiimme kaiken keskellä. Niin kuin Ildefonsus Toledolainen (syntynyt n. 617) julistaa: ”Tämän Neitseen ansiosta kaikki ovat nähneet Jumalan pelastuksen. Kiitos tämän Neitseen, kaikki maan ääret ovat katuneet ja kääntyneet takaisin Herran puoleen.” (s. 292) Parannus ja paraneminen ovat vallitsevaa olotilaa. Ja näin siksi, että Maria nousi lähemmäksi Jumalaa kuin on edes mahdollista, sillä hänessä tapahtui se, mikä on mahdotonta (s. 287). Kaikessa vapaudessaan Jumalansynnyttäjä on ensimmäinen niin äitien kuin neitsyidenkin keskellä – kaikkien keskellä, jotka tarvitsevat voimakasta vakautta ja syvää hellyyttä.

1Vrt. jo Irenaios Lyonilaiseen (k. 202): ”Mitä Eeva sitoi epäuskollaan, sen Maria päästi vapaaksi uskollaan”. (s. 63)

2https://www.ort.fi/kirkkovuosi/jumalansynnyttaejaen-neitseen-marian-temppeliintuomisen-juhla