12.4.2020

Toivon julistus ja kosketus - ilman turvaväliä!


PÄÄSIÄISEN SAARNA
eli Toivon julistus ja kosketus - ilman turvaväliä!
12.4.2020 Pitäjänmäen seurakunta, Radio Deissä
Petri Samuel Tikka

"Kuolema on nielty ja voitto saatu." (1. Kor. 15:54) 


Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 20.

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Toisella kotimaisella: Kristus är uppstånden! – Sannerligen uppstånden!
Pohjoissaameksi: Kristus bajásčuožžilii jápmimis – Duođai bajásčuožžilii
Ja latinaksi: Christus resurrēxit! Vērē resurrēxit!
Myös unkariksi: Krisztus feltámadt! Valóban feltámadt!

Sekä hepreaksi: Hameshiach qam! Be'emet qam!
Yhtä lailla arabiaksi: al-Masīḥ qām! Ḥaqqan qām!
Ja viroksi: Kristus on ülestõusnud! Tõesti on ülestõusnud!
Ja karjalan kielellä: Kristos nouzi kuolennoiz! Tovessah nouzi! 

Ilo! Ilo. Ilosanoma kaikille kielille, kaikille kansoille. Maailmassa on reilut 7000 puhuttua kieltä ja vielä enemmän niitä, joita ei juuri puhuta. Emme ehdi ihan kaikilla kielillä toivottamaan pääsiäistervehdystä, ainakaan heti. Pääsiäinen on kuitenkin ilon ja toivon juhla, ikuisen ilon ja pysäyttämättömän toivon juhla. Meidän ilonamme on julistaa toivoa. Jokainen ihminen saa koskettaa elävää, ylösnoussutta toivoa, joka on itse Jeesus. Eikä toivoa tarvitse pienentää eikä epäillä, missään kohden.

Näistä asioista, ilon ja toivon julistamisesta, toivon koskettamisesta ja sen laajuudesta, haluan puhua teille tänään, kanssakristittynä, joka elää sydänjuuriaan myöten Kristuksen tuomasta toivosta. Teen toivosta jopa tutkimusta yliopistossa ja järjestän Toivo-nimisen seminaarin lokakuussa isäni Kari Tikan Rakkaus on väkevä kuin kuolema -oopperan yhteydessä.

ILON JA TOIVON JULISTUS

Päivän virtemme (88) raikui: ”Jälkeen pitkäperjantain näin pääsiäinen koitti.” Pitkäperjantai oli toivon alku. Pääsiäisen toivo loistaa yhtä lailla jo kaiken vaikean keskellä kuin sen jälkeen. Ilo ja laulu ovat elämän syvällä virtaavat pohjavireet, ilman esteitä. Kuten kirjoittaa eräs viisas mies pääsiäisen vahvistamaa toivoa kuvaten: "Eletystä elämästä itsestään tulee ylistyslaulu. Myös tuskissa ja ahdistuksissa yhteys ristiinnaulitun Kristuksen kanssa tuo elämän keskelle luottamuksen kipinöitä ja toivon valoja.” Näin Jürgen Moltmann kirjassaan Jumalan tulemisesta.

Väkevästi ja uhmakkaasti virtemme jatkui: ”Niin kuin taivaan enkeli mekin iloitsemme.” Suomalainen sanonta kuitenkin kuuluu: ”Kell' onni on, se onnen kätkeköön” Kristuksen ylösnousemuksen valossa mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Toivo ei saa jäädä salaisuudeksi. Se kuuluu jokaiselle, se on tullut avoimeksi asiaksi. Kuolema on voitettu, Kristus on noussut kuolleista, ruumiineen sieluineen. Myös me ”Saamme rientää kertomaan: Nyt elää Jeesuksemme.” - avoimesti, kätkemättä.

Se tiedetään sanomattakin, että olemme koronaviruksen tähden piiloissamme, etäällä. Kuitenkin vain odotamme. Kaikki, myös tämä, kestää oman aikansa. Jumalan rakkaus, Jumalan ääretön armo jatkuu ajasta aikaan ja kaikkien aikakausien tuolle puolen. Rakkautta ei voi pysäyttää. Rakkaus tuokoon lohdutuksen suruun. Toivo avartakoon kapeat näköalat. Pelon keskellä yllättäköön meidät ilo. Kaikkea tätä meillä on etuoikeus omalta majapaikaltamme, omana itsenämme julistaa.

ILON JA TOIVON KOSKETUS

Tyhjän haudan edessä ensimmäinen reaktio ei kuitenkaan ollut usko, vaan hämmennys. Se, että joku voisi kukistaa kuoleman nousemalla kuolleista, ei ole itsestäänselvä ajatus – ei, vaikka Jeesus oli itse herättänyt Lasaruksen kuolleista. Se oli toisen eloon herättäminen, ei yllättävä ylösnousemus ilman välikäsiä. Miten kaikki voisi mennä kohdallleen niin nopeasti, ilman pitkää prosessia, ilman edes suruaikaa? Hämmennys valtasi. Kuitenkin Johannes uskoi nähdessään tyhjän haudan, vain tyhjän paikan, ymmärtämättä kaikkea. Ja pian Jeesus ilmestyikin, kaikille opetuslapsille.

Kristus nousi kuolleista, ristin haavat käsissään. Niitä koskettaessaan epäilevä Tuomas uskoi myös. Toivo on realismia. Ylösnoussutta Jumalan Poikaa estä paikka, ei hidasta aika, ei pysäytä mikään. Niin kuin pääsiäisvirsi (104) kertoo: ”Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi, kuolleista hän noussut on.”

Jumala ei voittanut kuolemaa ohittamalla ja vähättelemällä sitä tai mitään muutakaan inhimillistä tuskaa. Rakkaudessaan Jumalan itse koki kuoleman voittaakseen sen. Kristus on Jumala, joka on kuolemallaan voittanut kuoleman. Pääsiäinen näyttää: näin on. Jeesus sanoo: ”minä itse tässä olen” (Luuk. 24:39)

Elämä on murtautunut esiin. Sairaiden parantaja, sielujemme lääkäri Jeesus Kristus on noussut kuolleista. Hän on toivo. Hän on elävä toivo. Toivo ei ole vain ajatus, ei vain toivetta, ei unelmaa, johon ei voisi tarttua. Hän on elävä, hengittävä ihminen. Hän on yhtä todellinen kuin sinä, lihaa ja verta.

Mutta kuka voi uskoa, että toivo voi olla totta, verta ja lihaa? Kenen on mahdollista luottaa, että Jeesus ja toivo ei ole vain unelmaa? Kuka kokee sen, että Jeesus tulee lähelle, sen, että hänen kosketuksensa ei ole vain kuvitelmaa? Se, joka on kokenut hyökkäyksen rakkauden olemassaoloa vastaan. Se, joka on kärsinyt tuskaa särkyneen omantunnon kanssa. Näille toivon kokeminen tulee todeksi. Näille, epätoivoisille, epäonnistuneille – siis kaikille – Jeesuksen kohtaaminen on todellisuutta. Jeesus tulee lähelle – sinua lähellä – minua lähelle. Hän ei ole aave, ei vain toive. Tämä on erilainen turvavälin ylitys, sellainen, joka on nytkin sallittu, nyt ja aina. Tätä toivoa, Jeesusta, saa ottaa kädestä kiinni. Ja tämä kosketus parantaa.

ILO JA TOIVO – VAILLA RAJAA!


Kuitenkin: jos on vaikea kohdata toista ihmistä kasvokkain, on vaikea nähdä Jumalankaan kasvoja. En jaksa kurkottaa kohti Jeesusta, joka tuntuu näkymättömältä, saati koskettaa häntä. Näen kuitenkin jotain, näen sen, mitä puuttuu. Tunnen tyhjiön ja tiedän: tarvitsen toivoa. Sisimpäni huutaa yhteyden puoleen, läheisyyden puoleen. Nälkä on merkki ruoan tarpeesta. Tyhjä, väsynyt ja epäilevä sisin on merkki Jumalan tarpeesta. Jumala tekee come-backin. Tyhjä sisin on kuin tyhjä hauta – se tarkoittaa, että Kristus, elävä Jumala, on liikkeellä.

Eräs toinen pääsiäisvirsi (105) kertoo: “Epäilysten alta nousee köyhä sielu kiittämään.” Epäilysten alta nouseminen ei tarkoita, etteikö epäilyksiä olisi. Epävarmuus on osa meitä, ja näin on hyvä: meidän ei tarvitse olla täysin varmoja itsestämme. Hyvä itsetunto meillä on kuitenkin syytä olla. Toivo on elämämme luja perusta, elävä toivo. Raamatun mukaan Jumala on meidän pelastajamme ja Jeesus Kristus on meidän toivomm
e (1. Tim. 1:1). Ja vielä näin sanotaan ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle: ”Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien.” (1. Tim. 4:10)

Raamattu lupaa paljon. Jumala pelastaa kaikki, tekee jokaisesta uskovan. Samaa sanoo tämä kohta, jonka kuulimme tänään: “
Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.” Jos Jeesus nousi kuolleista, niin kaikki nousevat myös kuolleista. Uusi elämä koskee kaikkia ihmisiä, ruumiineen sieluineen. Toisaalta on olemassa ruumiin ylösnousemus. Toisaalta uusi elämä annetaan myös kaikelle, mitä olemme, kaikelle, miten toimimme. Paavalin kirjeessä roomalaisille sanotaan vanhimman käännöksen mukaan näin: “Niinkuin siis yhden synnin kautta on kadotus tullut kaikkein ihmisten päälle, niin on myös yhden vanhurskauden kautta elämän vanhurskaus tullut kaikkein ihmisten päälle.” (Room. 5:18)

Niin laajaa kuin on epävarmuus epävarmassa maailmassa, vielä paljon kattavampi asia on toivo. Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, sairauden tuttavia. Kaikki ihmiset ovat itsessään myös eksyneitä, kadotuksesta osallisia. Kristuksessa ja hänen tähtensä asianlaita on kuitenkina toisin. Kaikki ihmiset ovatkin vanhurskaudesta osallisia. Vanhurskaus tarkoittaa sitä, että oikeus ja harmonia vallitsevat. Rauha on voimassa Jeesuksessa, joka on ristinsä kautta vetänyt kaikki ihmiset luokseen. Ei ole muuta elämää kuin Jeesus. Epävarmuus, sairaus ja kuolemakin kestävät vain aikansa. Pysyvää on ilolaulu Jeesuksesta.

Pääsiäisen toivo rohkaisee meitä olemaan pelkäämättä läheistemme puolesta. Jumala hoitaa jokaisen ihmisen luokseen, sitä varten hän antoi Poikansa. Sallisiko hän Poikansa kuolla turhaan? Ei! Ja siitä on merkkinä Jeesuksen ylösnousemus. Hän, joka kuoli kaikkien puolesta, elää. Toivo on nyt kunkin ihmisen osa, kun kerran elämän Herra nousi kuolleista. Hänellä, joka rakastaa ihmistä, on valta. Jos hän tahtoo ja aikoo hoitaa meidät kaikki Isänsä luokse, eikö hän pitäisi huolen myös muista asioista matkan varrella, olivatpa ne mitä ovat?

Näin Vapahtaja itse lupaa: “Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni.” (Joh. 16:23) Tämän sanoo meille Jeesus, elävä toivo, johon saa tarttua ja takertua. Kell' onni on se onnen näyttäköön. Epäilysten riepottama Tuomas tarttukoon ristiinnaulittuun. Uskokaamme Johanneksen kanssa sanaan, jonka Vapahtaja rukoili Isälleen: “Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.“ (Joh. 17:2) Kuultakoon toivon ja ilon ja rakkauden pysäyttämätön sanoma maapallomme kaikissa äärissä – ja jos mahdollista, kuka tietää, etteikö vielä pidemmällä. 

Sanon sen saksaksi: Christus ist auferstanden! Er ist wahrhaft auferstanden!
Ja englannksi: Christ is risen! He is risen indeed!
Italiaksi: Cristo è risorto! È veramente risorto!
Kiinaksi: Jīdū fùhuó le! Tā quèshí fùhuó le!
Havaijin kielellä: Ua ala hou ʻo Kristo! Ua ala ʻiʻo nō ʻo Ia!
Vielä suomeksi: Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Ja jopa klingoniksi, Star Trekin kielellä:
Hu'ta' QISt! Hu'bejta'!
Ja vieläpä quenyaksi, Tolkienin haltiakielellä: Hristo Ortane! Anwave ortanes!

26.3.2020

Terve, Kuningatar

Terve, Kuningatar: luterilaisia ja ekumeenisia ajatuksia neitsyt Mariasta ja toivosta
pastori Petri Samuel Tikka, 26.3.2020


Kirjoitin esseen dominikaanisessa kulttuurikeskuksessa, Studium Catholicumissa yleensä kokoontuvaa torstaista ekumeenista aamurukousta varten, joka rukoilee nyt etänä - ajatukset kuuluvat yhtä lailla kaikille, jotka rukoilemme.  
"La Anunciación", Fra Angelico (1395-1455)

25.3. on tasan yhdeksän kuukautta jouluun eli maailman Vapahtajan syntymään. Siksi kyseinen päivä on Marian ilmestyspäivä, vanhan kansan nimitykseltään Kevät-Maria. Luterilaisessa kirkossa juhla on siirretty sunnuntaille (tänä vuonna 22.3.). Juhla liittyy mm. Nikean uskontunnustuksen kohtaan, jonka mukaan "meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden" Jeesus, Jumala Jumalasta "astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta..." 25.3. siis tapahtui jotain käsittämätöntä ja suurta, jotain, mikä antoi toivon maailmalle, mutta samalla jotain meiltä lähes täysin salattua ja vasta vähitellen aukeavaa.

Näin neitsyt Marian ilmestyspäivän jälkimainingeissa on hyvä miettiä, mikä merkitys Marialla on, mikä uskolla, kaikella sillä, mikä avaa meille toivon näkymiä. Missä näemme hiljaisia mutta vahvoja toivon ja laupeuden merkkejä tässä eri tavoin vaivatussa maailmassamme? Nyt toki erityisesti pandemian sekä sen pelon vavisuttamassa maailmassa. Paavi Franciscus kehottikin 25.3. klo 13 Helsingin aikaa kaikkia kristittyjä veljiä ja sisariaan rukoilemaan Isä meidän sen puolesta, että pandemia päättyy. Sama rukous jatkuu, tähän meidät on kutsuttu ekumeenisina rukoilijoina: rukoilemaan yhdessä maailmamme puolesta.

Emme ole yksin rukouksissamme, vaikka siltä näyttäisi. Meillä on todistajia kokonainen pilvi (Hepr. 12:1). Myös luterilainen kirkko kehottaa muistamaan pyhiä ja heidän uskoaan. Itse asiassa vasta myöhään 1700-luvulla alettiin Ruotsi-Suomen luterilaisessa kirkossa siirtämään apostoleiden ja Marian pyhiä pistepyhistä sunnuntaiksi tai jopa kokonaan pois. Pyhien yhteys on totta ja rohkaisee meitä – erityisesti murrosten keskellä. Itselläni on ollut rakas Sirkka-mummini ja hänen lempivirtensä ”Päivä vain ja hetki kerralansa” mielessä viime aikoina.
Pyhiä voi tosiaan muistella laulujen kanssa. Enkeli Gabrielin tervehdykseen perustuva Ave Maria ja siihen perustuvat sävellykset ovat tuttua kauraa myös luterilaisessa kirkossa. Eräs toinen neitsyt Marialle omistettu hymni on Salve Regina eli ”Terve, Kuningatar”. Se tunnetaan ainakin 1100-luvulta. Erityisesti sitä käytetään kompletorion (rukoushetki päivän päättyessä) päätösmusiikkina tiettyinä kirkkovuoden aikoina katolisessa kirkossa. Se on myös Marialle omistetun ruusukkorukouksen yksi tavallinen päätösrukous. Minä ja muut Tikat laulamme sitä usein (myös ev-lut virsikirjan virsi 937 perustuu siihen).

Alla ovat latinankielisen hymnin sanat suomeksi. Suosittelen kuuntelemaan dominikaanisen (siis tietysti kaikkein oikeimman) version, alla video. Veli Gabriel ja vähän minäkin lauloimme tätä äskettäin ekumeenisen rukouksen kahveilla.

”Terve, Kuningatar, laupeuden äiti,
elämämme, ihanuutemme ja toivomme, terve.
Sinua me avuksi huudamme, Eevan maanpaossa elävät lapset,
sinun puoleesi käännymme vaikeroiden ja itkien tässä kyynelten laaksossa.
Eijaa, puolustajamme, käännä laupiaat silmäsi meihin.
näytä meille Jeesus, kohtusi siunattu hedelmä, tämän maanpakolaisuuden ajan jälkeen.
Oi lempeä, oi hurskas, oi ihana Neitsyt Maria.

Luther kirjoittaa kirjassaan Marian ylistyslaulu (suom. Anja Ghiselli) vuodelta 1521 seuraavasti: ”Kohtuus on tarpeen, ettei mennä liian pitkälle nimittämällä häntä taivaan kuningattareksi. Onhan se tosin totta...” Luther ei halunnut Mariaa rukoiltavan epäjumalattarena, mutta sitä eivät halua katolilaisetkaan eivätkä muutkaan kristityt. Kuitenkaan Luther ei kieltänyt Marian olevan taivaan kuningatar tai vielä enemmän: Jumalansynnyttäjä, Jumalanäiti. Myöhemmin tällaisia nimityksiä on epäluterilaisesti ja myös jakamattoman kirkon kirkolliskokousten vastaisesti vältelty. Maria nimittäin synnytti itse iankaikkisen Jumalan eli Vapahtajamme Jeesuksen ajalliseen elämään. Maria ei synnyttänyt vain ihmistä, vaan itse Jumalan ja näin ollen maailman Pelastajan. 

Maria ei tietysti ole itse Jumala eikä meidän Pelastajamme. Tätä ei yksikään kristillinen kirkko väitäkään. Maria, Joakimin ja Annan tytär, on tavallinen ihminen. Hän ei ole yhtä aikaa täysi Jumala ja täysi ihminen, niin kuin Vapahtajamme Kristus, Marian Poika, yksin on. Mutta tarkoittaako kaikki tämä sitä, että meidän pitäisi väheksyä Mariaa? 
Jos jollakulla on kaunis vaimo, hän toivon mukaan ylistää tämä kauneutta päivittäin ja sanoo rakastavansa tätä. Jos jollakulla on rakastavat vanhemmat, hän haluaa olla yhteydessä heihin tavalla tai toisella, soittamalla tai auttamalla, mahdollisimman usein. Mikään tällainen – kehu tai yhteys – ei vähennä Jumalan kunniaa, päinvastoin. Mitä enemmän rohkaisemme, kannustamme, kiitämme toisiamme ja iloitsemme toisistamme, sitä enemmän Jumalan, meidän jokaisen Luoja, joka rakastaa meitä, iloitsee ja riemuitsee ja tanssii ja laulaa.

Maria oli tavallinen ihminen, joka uskoi. Onko mitään sitä ihmeellisempää? Hän oli saanut uskon lahjaksi jo aivan pienestä, jo äitinsä kohdussa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä ylpeäksi, vaan hän halusi vain ihmetellä ja kiittää sitä enemmän, mitä sai Jumalaltaan kaikkea hyvää. Hän halusi rakastaa. Salve Reginan suomennoksessa ”hurskaaksi” käännetty pia tarkoittaa myös rakastavaa.

Minun ymmärtääkseni Marian ylistäminen tarkoittaa sitä, että meillä kristittyinä on hyvä ja terve ja Jumalan armon suuruuden mukainen itsetunto. Maria oli autuas, koska hän uskoi enkelin sanomaan ja Jumalan antamaan tehtävään. Hän oli ja on autuas uskon vuoksi. Ylistyvirressään (Magnificat) Elisabetin luona hän laulaa: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi...” Marian ylistäminen tarkoittaa sitä, että me uskomme, että pienellä ihmisellä on merkitys. Sinulla on. Sinun rukouksillasi. Minulla. Meillä yhdessä – kirkkona. Ja Marialla, jonka hämmästyksestä, uskosta, ihmettelystä, rakkauden sydänliekistä kaikki lähti liikkeelle.

Voiko pienellä ihmisellä olla näin suuri merkitys? Voi ja totisesti on! Se on Marian ilmestyspäivän ihme. Pienellä ihmisellä on suuri merkitys, jokaiselle on avattu arvaamaton, mutta merkityksellinen, tulevaisuus, avoimet taivaat. Mariasta on tullut taivaan kuningatar, sillä tästä ihmisestä on tullut taivaan, itsensä Jeesuksen, portti tähän maailmaan. Meidän etuoikeutemme on avata ovia, niin kuin hän, rukouksella, kuuntelulla. Tässä maailmantilanteessa se todellisuus, että olemme maanpakolaisia tässä maailmassa, tulee lähemmäksi. Olkoon se meille vain rukouksen tienviittana, että Marian lailla alamme kuunnella hiljaisia merkkejä, enkeliä, paimenia, jotain sellaista, joka menee ohi arkisilta silmiltä. Meillä on toivon silmät, silmät, joka näkevät Marian kanssa, Marian lailla, Marian tietä kulkien kohti Jeesusta, häntä, joka pyyhkii silmistä joka ainoan kyyneleen, kohti häntä, joka luo kaiken uudeksi.

Kiitos teille, rukousystävät! Maria rukoilee puolestamme! Voittanut kirkko rukoilee puolestamme! Kristuksessa kaikki enkelit ja kaikki profeetat ja uskonsa vuoksi kärsineet rukoilevat puolestamme, ovat kanssamme. Rukoilkaamme me Kristuksemme, lempeän Marian Pojan, kanssa; Kristuksen, rakastavan Mariamme Pojan, kautta; ja Kristuksessa, ihanan Marian ikuisessa Pojassa, pyhien yhteydessä autuaina, rakastettuina, tulevaisuuteen yhdessä kääntyneinä: Isä meidän...

"Tähän lopetamme tällä kertaa ja pyydämme Jumalalta Magnificatin oikeaa ymmärtämistä, niin ettei se vain valaise ja puhu, vaan että se palaa ja elää ruumiissa ja sielussa. Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukousten kautta. Amen." Sanoi Martti Luther. 

9.2.2020

Harhaoppia?


Tänään on septuagesima eli ansaitsemattoman armon sunnuntai.  Nyt alkaa esipaasto eli valmistautuminen paastonaikaan, matkaan kohti pääsiäistä. Onkin sopivaa, että tänään ilmestyy podcast, jossa minua haastatellaan kaikkien pelastumisen perusteista. Rajaton armo!

Podcastia vetää uskonnonopettaja Markus Finnilä. Podcastin nimi on Harhaoppia. Kristuksen voimalliseen armoon perustuva oppi ei ole kuitenkaan harhaoppia!
Oli merkityksellistä, mukavaa ja syvää keskustella kristillisestä universaalista pelastuksesta Markuksen kanssa. (Muistakaa myös aiheeseen liittyvä järjestämäni Toivo - Hope seminaari 24.-26.4.)

Klikkaa tästä kuunnellaksesi podcastia kristillisestä universalismista.

13.1.2020

Jumala rakastaa sinua


"Jumala rakastaa sinua"
Saarna kasteen sunnuntaina, 1. su. loppiaisesta 
Pitäjänmäen kirkko, 12.1.2020 - pastori Petri Samuel Tikka


Jumala rakastaa sinua. Jumala rakastaa sinua todella paljon. 

Tunnemme kyllä varmaan oman pienuutemme, turhautumisemme ja erehdyksemme. Todennäköisesti liiankin hyvin. Pääasia tuppaa unohtumaan. Jumala rakastaa sinua. Jumala rakastaa minua. Jumala rakastaa.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon...” (Joh. 3:16) Lopun ehkä tiedätkin. Pääasia on se, että kaikki, mitä Jumala tekee, perustuu rakkauteen. Sinä myös olet jotakin, mitä Jumala on tehnyt. Sinä siis perustut rakkauteen. 

Eräs muinainen kirjoittaja tunsi meidän pienuutemme hyvin sanoessaan Jumalalleen: ”Kuin hiukkanen vaakakupissa on koko maailma sinun edessäsi, kuin maahan pudonnut aamukasteen pisara.” Kuitenkin hän tiesi: ”sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi – jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Jos et jotakin olisi halunnut, kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää?” (Viis 11: 22, 24-25) Sanat ovat Viisauden kirjasta, Vanhan testamentin apokryfikirjoista, joita Lutherkin suositteli luettavaksi.

Erilaiset turhautumisemme vievät oikean näköalan pois. Rehellisyys on jotakin muuta kuin pessimismia. Kestävä totuus on se, että Jumala rakastaa sinua, on aina rakastanut sinua eikä voi olla rakastamatta sinua. Ei ole järkevää ajatella kaikkiviisaan Jumalan luoneen turhaan, vailla tarkoitusta tai suunnitelmaa, mitään tai ketään. Ei minua, ei sinua. Minä ja sinä olemme olemassa sen takia, että Jumala rakastaa minua Petri Samuelia ja sinua, jonka hän tuntee samoin nimeltä, henkilökohtaisesti.

Ei, en jaksa uskoa. Väsyn. Epäilen. Kiistän. Epäröin. Missä on rakkaus? Maailmassa, jossa on sotaa ja vääryyttä. Itsessä, joka rimpuilee rakkautta vastaan. Näköala kapenee. Missä on rakkaus? Kaiken voimme kyseenalaistaa, mutta eikö kyseenalaistamista voi kyseenalaistaa? Se, mikä tekee epäilyksemme epäilyksenalaiseksi, on tämä Jumalan vastalause: ehdoton KYLLÄ.

Erään rukouksen sanoin:
”Herra Jeesus Kristus - 
Sinä uudistat jatkuvasti Sinun KYLLÄSI minulle, 
sen KYLLÄN, joka tulee näkyväksi syntymän ihmeessä, 
ristin kärsimyksessä ja ylösnousemuksen voitossa. 
Sinun KYLLÄSI minulle elää minun sisälläni, 
se kantaa minua ja johtaa minua, 
se antaa minulle osan 
kaikista taivaan voimista. 
Kiitos, Herra, että Sinä aina etsit tiet läpi esteiden. 
Sinä raivaat pois kaiken sen, mikä estää minua uskomasta, 
että olen Sinun rakas lapsesi.
Sinä tahdot säilyttää minussa rakkauden ja totuuden 
myönteisen suuntautumisen.  
Se auttaa minua elämään valossa, 
KYLLÄSSÄ sinulle myös pimeinä aikoina. 
Herra – Sinä olet sanonut iloitsevasi siitä, että olen Sinun lapsesi. 
Tahdon iloita koko olemuksellani siitä, 
että Sinä olet rajattoman uskollinen.” 
(Böner från S:t Davidsgården, s. 47, käänsi tähän P.S.T.; vrt. 2. Kor. 1:19)

Pyhä kaste on KYLLÄ. Se on KYLLÄ sille, että Jumala rakastaa sinua – ja minua. Kasteessa emme ajattele enää itseämme, sitä, kuinka emme jaksa, tai sitä, kuinka emme muka riitä. Jumalalla on nimi, Isä, Poika ja Pyhä Henki, ja hän tuntee sinut nimeltä. Hän antaa sinulle sen tarkoituksen, joka Jumalalla on aina sinulle ollut. 

8.1.2020

Jeesus, kaikkien ihmisten Pelastaja



Jeesus, kaikkien ihmisten Pelastaja
Loppiaisen eli epifanian 2020 saarna Pitäjänmäen kirkossa
saarnaaja: pastori Petri Samuel Tikka


Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni. Joka näkee minut, näkee lähettäjäni. Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.”
Joh. 12: 44-47

Rakkaat ystävät,

On todella mukava olla tänään loppiaisena Pitäjänmäen kirkossa. Olen täällä hetken aikaa kappalaista sijaistavana pastorina, mutta päätehtäväni on tehdä väitöskirjatutkimusta teologiasta. Loppiaisen aihe liittyy itselleni henkilökohtaisesti rakkaaseen aiheeseen, joka on tuonut paljon toivoa elämääni: koko maailman pelastumiseen. Oman väitöskirjanikin aihepiiri on se, että Jeesus on tullut pelastamaan kaikki ihmiset. Tästä myös kuulimme isäni Kari Tikan lukemassa loppiaisen saarnatekstissä.

Loppiaisena joulun ilo leviää kaikille ihmisille, alkaen itäisten maiden viisaimmista, tähtitieteiljöistä. Tämä juhla on oikeastaan joulun huipentuma (ei sen loppu – kirkkovuoden joulujakso jatkuu aina kynttilänpäivään asti). Betlehemin pienen kylän ihme kuuluu koko maailmankaikkeudelle. Loppiaisen perinteinen nimi on epifania, joka tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Jumalan armo, hänen periksiantamaton rakkautensa, ilmestyy kaikille kansoille ja johtaa kaikki kansat kohti iloa ja toivoa.

Tämän tähden tahdon tänään puhua meille jokaisen ihmisen pelastumisesta Jeesuksen ristin työn kautta. Keskityn aluksi siihen, mitä pelastuminen ylipäätänsä tarkoittaa, sitten siihen, kuinka pelastus kuuluu kaikille, ja lopuksi siihen, miten näin suuri toivo on mahdollinen ristin tähden.

Pelastus – usko, joka on lahjaa

Aloitan siis sillä, mitä pelastuminen tarkoittaa. Adventtivirren viimeisestä säkeistöstä tiedämme:
”Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.” (13:4) Pelastus alkoi jo jouluna, ja se toteutui pääsiäisenä. Pelastus ei ole tässä hetkessä, vuonna 2020 jälkeen joulun tuoman pelastuksen, vain jotakin, mikä saavutetaan myöhemmin. Pelastus ja toivo ei ole meitä odottamassa vasta kuoleman jälkeen, taivaassa, vaikka toki sielläkin. Pelastus ei ole myöksään vain pelastumista jostakin, esimerkiksi kadotuksesta, vaan ennen kaikkea pelastus on pelastumista johonkin.

Meidät on pelastettu, meidät on parannettu ja vapautettu
iloon. Ilo on jo alkanut täällä ja nyt. Pelastuminen on ylistystä, kiitosta, musiikkia, tanssia. Pelastuminen on sitä, että luottamus puhkeaa kukkaan jokapäiväisen elämän iloissa ja suruissa. Pelastuminen on anteeksiannon vapautta. Aivan olennaisesti pelastuminen on yhteyttä toisiin. Kaiken kaikkiaan pelastuminen on toivoa, joka kantaa, toivoa, joka antaa rohkeuden.

Pelastuminen on siis kaikkea hyvää, mitä kukin meistä voi itselleen kuvitella, ja enemmän, paljon, paljon enemmän. Valtavuudestaan huolimatta pelastus ei ole asia, joka jää vain juhlapuheisiin. Se on parantumista, sielun haavojen lääkityksi tulemista aivan jokapäiväisessä elämässä. Stressi ei enää hallitse kaikkea. Vaikka olisi surua tai suurtakin murhetta, luja luottamus, jokin, mikä ei ole meistä itsestä kiinni, pysyy sydämen sopukoissa. Tätä on se valo, jota Jeesus tuli syntymänsä myötä loistamaan jokaiselle ihmiselle, rajoituksetta. Kukaan ei jää pimeyteen hänen inhimillisen rakkautensa tähden, joka yltää syvimpään yksinäisyyteen asti.

Kukaan ei jää yksin! Luottamusta, toivoa ja yhteyttä varten kristinusko on olemassa. Ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, sillä kaikki on Kristuksen tähden hyvin. Kaikki on myös lopulta hyvin. Kukaan ei jää ulkopuolelle, sitä ei tarvitse pelätä, sen tien on Kristus jo jokaisen ihmisen puolesta kulkenut. Yhteinen ilo on alkanut, ilo, joka kutsuu, ilo, joka sulkee sisäänsä. Voi luottaa, voi uskoa johonkin suurempaan kuin itseensä tai siihen, mikä näkyy juuri nyt. Kirkko on sitä, että tällaista luottamusta jaetaan, siitä iloitaan – ja se on iloa, jota kenelläkään ei ole oikeutta viedä pois. Kristinusko on jotakin hyvin käytännöllistä ihan jokaiselle yksilölle. Usko ja luottamus antaa voiman ja mahdollisuuden toimia vapaasti elämässä. Se elämän apu, jonka kristitty saa Jumalalta, kuuluu ehdottomasti jokaiselle, sillä se apu ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Pelastuminen ei ole mitenkään meidän kenenkään aikaansannosta. Se on Jumalan lahja ja teko, sen Jumalan, joka on sanansa mukaan tullut pelastamaan maailman.

Kaikkien pelastuminen – Jumalan tahto

Pelastus on siis uskoa, joka on lahjaa. Usko on luottamusta ja iloa. Seuraavaksi keskityn siihen, että tämä uskon lahja tulee lopulta jokaisen ihmisen osaksi. Sitä on kaikkien pelastuminen: yhteyttä Kristukseen. Se on itse asiassa Jumalan sanan lupaus, niin kuin kuulimme Jeesuksen sanovan. Kaikkien pelastuminen perustuu Jumalan tahtoon ja siihen, mitä hän on Pojassaan tehnyt.

Ehdoton, uskollinen, periksiantamaton rakkaus eli sanalla sanoen armo tuli maailmaan ensimmäisenä jouluna. Jumala on tullut armossaan maailmaan jäädäkseen. Hän on tullut tänne johdattaakseen kaikki kansat ylistykseen. Jeesuksen, ihmiseksi tulleen Jumalan, rakkaus kääntää ihmisten sydämet. Niin kuin jo Jesaja tänään kuullun profetian mukaan kertoi Jumalan sanoneen Messiaalle: ”Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka.”

Jeesus, itse Messias, on tullut maailmaan pelastaakseen sen, omien sanojensa mukaan: ”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.” Israelin Messias on tullut kansojen keskelle pelastaakseen Israelin ja kaikki kansat. Tämä on loppiaisen sanoma ja itse asiassa kristinuskon sanoma. Nikean uskontunnustuksen mukaan Jumalan Poika tuli ihmiseksi ja teki kaiken muunkin ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Kristinuskossa on kyse ilosanomasta, koko maailmaa eli jokaista ihmistä koskevasta ilosanomasta. Itse asiassa maailma on vielä enemmän kuin vain me ihmiset, siihen kuuluvat myös enkelit ja henkivallat, galaksit ja tähdet ja kaikki muu. Kaiken Jeesus on tullut asettamaan kohdalleen, tehdäkseen maailmankaikkeudestamme toivon ja ilon alati laajenevan valtakunnan.

Vanhassa ja Uudessa testamentissa sekä monella varhaisen kristinuskon yleisesti arvostetulla opettajalla esiintyy hyvin selkeä ajatus kaikille kuuluvasta pelastuksesta. Jumalan sanan antama toivo on todella vahva ja äärimmäisen kaiken kattava. Jeesus, maailman pelastaja, ei jätä työtään kesken kenenkään luotunsa kohdalla. Hän vie meidät, jokaisen luomansa, pelastukseen, hän parantaa meidät hämärretyt silmämme, niin että näemme Jumalan ihanan rakkauden. Taivasta maan päällä on kokea se, kuinka Jumalan armo on suuri ja vankkumaton ja kaiken elämän perusta. Se hyvä turva, jonka Jeesus antaa, vie aivan jokaisen ihmisen Jumalan luo. Kukaan ei jää pimeyteen, sillä kaikille annetaan usko, luottamus Jumalan uskollisuuteen. Jumala, Pyhä Henki itse, jakaa uskoa, omaa uskollisuuttaan, auliisti ja runsaasti kaikkialla maailmassa. Sitä on lähetystyö. Siellä, missä sanaa ei saa julistaa esimerkiksi islamilaisen fundamentalismin tähden, Jeesus tai hänen äitinsä Maria ilmestyy ihmisille unissa johdattaakseen ihmisiä kirkkoon.

Vaikka uskoa on julistettu pitkään kaikkialla maailmassa, jokaisen yksilön kohdalla usko on kuitenkin yllätystä. Usko, pelastus, kaikki se turva, mitä jokainen tarvitsee, on jotakin, joka tulee sekä pakottamatta että ilman omaa puristusta sydämeen. Usko antoi lohdun, kun en osannut sitä itse löytää. Siksi haluan - siksi haluamme - olla kristittyjä. Kristittynä, uskovana oleminen ja Jumalan saaminen elämän armopohjaksi on sitä, että tulee ilon yllättämäksi. Uskon syntyminen on erityisesti kasteen tarkoitus. Kun pappina katson juuri kastamaani lasta silmiin, näen kirkkaan katseen, koen häneen merkityksellistä, iloista yhteyttä. Pyhä Henki on läsnä.

Usko kykenee yllättämään yhtä lailla pienen sylilapsen kuin lähetystyön ulottumattomissa olleen. Mitään esteitä ei ole, Jumalan puhuttelun voimaa ei voi rajata. Ja miksi emme haluaisi aivan jokaiselle lähimmäiselle sitä lahjaksi, mikä on omassa elämässä ollut yllättävintä ja rakentavinta? Tällainen toivo ei ole turha tai perusteeton, sillä Jumalan sana lupaa pelastusta ylitse kaikkien rajojen. Miten me voisimmekaan toivoa jotakin, mikä ei perustuisi hyvän toivon kirjaan, Raamattuun? Apostoli Paavalin ensimmäinen kirje Timoteukselle julistaa, että Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1. Tim 2:4). Filippiläiskirjeen mukaan jokainen kieli, niin taivaassa, maan päällä kuin maan allakin, on tunnustava Kristuksen ja ylistävä Jumalaa (Fil. 2:10-11; Room 14:11). Profeetta Jesajan mukaan Kaikkivaltiaan tahto ei voi olla toteutumatta, sillä Jumala sanoo: ”kaiken, mitä tahdon, minä toteutan” (Jes. 46:10). Jumala itse toteuttaa sen, mitä hän tahtoo: jokaisen luomansa ihmisen pelastamisen. Tämän hän tekee omalla tavallaan, omalla ajallaan.

Ristin takia kaikki on mahdollista

Mikä on sitten se Jumalan oma tapa, jolla hän pelastaa ihan koko maailman? Miten hän toteuttaa tahtonsa ja antaa kaikille ihmisille kaikkina aikoina uskon ja ilon? Miten se voi olla mahdollista? Miten näin suuri toivo voi olla jotakin muuta kuin vain unelmaa? Kaikkien pelastumisella on luja ja vankka perusta: Kristuksen risti.

Syntyessään Jeesus toi armon maailmaan. Kuollessaan hän antoi armon jokaisen ihmisen osaksi. Messussa lauletaan aina ennen ehtoollisen nauttimista: ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin.” Muistan lapsuudestani edellisen liturgian sävelmän ja sanat:
”Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda, armahda meitä.” Lapsenuskolla näin, mitä tämä Jumalan sana ja liturgian pysyvä kohta sanoo: armo kuuluu kaikille, Kristus ottaa koko maailman synnin ja vääryyden pois. Kristus itse pelastaa kaikki ihmiset rajattoman myötäkärsimyksensä kautta ristillä. Kristus ei ole kaukana yhdestäkään meistä, vaikka miltä tuntuisi, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi – ja näinhän usein on. Jeesus, joka joutui maailman hylkäämäksi, ei hylkää yhtäkään.

Johanneksen evankeliumissa, samassa yhteydessä kuin kuulemamme saarnateksti mutta aiemmin, Jeesus sanoo: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Tällä Jeesus viittasi kuolemaansa. Hänet korotettiin ristilllä maasta. Hänen ristinsä ylle kirjoitettiin: ”Israelin kuningas.” Itämaan viisaiden palvoma pieni Messias on ristillä kaikkien kansojen valo. Hän on valo, joka loistaa pimeydessä. Kristus on valo, joka valaisee jokaisen maailmaan syntyneen ihmisen, valo, jota paha ei saa valtaansa (Joh. 1:5,9; Viis. 7:30).

Valo paljastaa kaiken, sen, mitä hyvää on saatu aikaan, mutta myös sen, mikä rikkoo ja on rikkinäistä. Se, mikä on rikki ja haavoittunutta, paljastuu kuitenkin vain sen takia, että se parannettaisiin. Kun Isän rakkaus haavoittaa, kun Kristuksen valo osuu sydämeen, silloin se, mikä on kipeää, se paha, mikä puhuu toivoa vastaan, muuttuu tieksi kohti lähimmäisen ymmärtämistä. Jos olen kokenut toivon voiman sydämessäni, omat toivottomuuden tietkin paljastuvat toivon kirkastumiseksi. Silloin uskallan välittää toivoa niille, jotka ovat laillani kokeneet tuskaa. Ja sitähän kaikki ovat osakseen saaneet.

Haavoittava ja parantava, lähimmäisen luokse vievä valo loistaa Kristuksen ristin ja rakkauden tähden koko maailmalle. Niin kuin kuulimme epistolassa: ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.” (Kol. 1:27) Kirkkona me levitämme valoa kaikille.

Isäni Kari Tikka, joka luki saarnatekstin, on tehnyt oopperan, jonka nimi on: Rakkaus on väkevä kuin kuolema. Otsikko on Raamatusta, Laulujen laulusta (8:6), ja oopperan aihe liittyy rakkauden parantavaan voimaan ja kaikkien pelastumisen toivoon. Ooppera kantaesitetään huhtikuun viimeiseinä viikonloppunna Aleksanterin teatterissa. Isäni sävelsi ja kirjoitti sen ennen sairastumistaan haimasyöpään, josta hän seurakunnan rukousten tukemina parantui. Oopperan yhteydessä järjestän yleisölle avoimen seminaarin, joka koskee kaikkien pelastumista kristillisessä teologiassa. Oopperan käännekohta on se, kun kuoro laulaa näillä sanoilla, joihin samalla päätän saarnani:


Rakkaus haavoittaa, rakkaus paljastaa, rakkaus parantaa!
Rakkauden nuoli sattuu – kaikki kielet laulavat,
vapauden voima tarttuu – kaikki kielet laulavat!

25.11.2019

Suurempi toivo?

”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus”




Essee kirjasta: A Larger Hope? Universal Salvation from Christian Beginnings to Julian of Norwich (Ilaria L. E. Ramelli; Cascade Books, 2019)



Petri Tikka (marraskuussa 2019)


Kuvahaun tulos: a larger hope volume 1"
Esseen sisällysluettelo: 



* Aloitus 
* Apokatastasis Kristus-keskeisenä oppina varhaiskirkossa 
* Helvetti onkin puhdistava tuli? 
* Rakkaus löytää kadotetun 
* Vapaa tahto 
* Risti 
* Ylösnousemus 
* Kristuksen ja ihmiskunnan yhteys 
* Ylistys 
* Opin tuomio? 
* Uskontunnustus 
* Esirukous 
* Kristus-keskeisyyden merkitys 
* Opin käytännön merkitys 
* Rakkaus 


Aloitus

Laudetur Jesus Christus, semper laudetur. (s. xiii) 
”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus, aina olkoon ylistetty.”

Tällä Kristus-keskeisellä, perinteisellä katolisella tervehdyksellä italialainen tutkija Ilaria Ramelli (1973-) (1; alaviite) tervehtii lukijaa tuoreen kirjansa alussa. Se on ensimmäinen osa kolmiosaista universaalin pelastuksen teologianhistoriallista esittelyä. Hänen mukaansa tämä on ”yli 2000 vuotta vanha kristillinen toivo, joka perustuu Kristukseen ja Jumalaan ehdottomana Hyvänä ja jota on kannatettu oikeaoppisuuden puolustukseksi” (s. 211). Joskus aihetta kutsutaan myös kristilliseksi universalismiksi. Väärinkäsityksiä välttävämpi (mutta hämmentävämpi) ja jo varsin varhain vakiintunut käsite opille on tosin apokatastasis eli ”kaiken ennalleen asettaminen” (ks. Ap.t. 3:21), jonka Kristus saa aikaan.

Alkuhuomiona: lähes aina, kun kirjoitan kaikkien pelastumisesta, haluan selventää erään asiaan liittyvän sekaannuksen. Se, että ”kaikki pääsevät taivaaseen” riippumatta uskosta, on pluralistista universalismia. Tämä ei ole sama käsitys kuin klassinen apokatastasis-oppi eli kaikkien pelastuminen. Kristillisen universalismin mukaan kaikki lopulta uskovat Kristukseen. Tällaista, populaarista universalismista poikkeavaa käsitystä ei ole Ramellin ja monen muun tutkijan mukaan tuomittu jakamattoman kirkon virallisissa kirkolliskokouksissa (siis ennen ortodoksisen ja katolisen kirkon eroa vuonna 1054 jKr).

Teologianhistoriallisen trilogian ensimmäinen, Ramellin laatima osa käsittelee aikaa ennen reformaatiota. Toinen osa ilmestyi tänä vuonna 2019 jo ennen Ramellin kirjaa, ja se oli Robin Parryn käsialaa: ”A Larger Hope? Universal Salvation from the Reformation to the Nineteenth Century” Kolmannen osan (joka ei ole vielä ilmestynyt) kirjoittavat Parry ja Ramelli yhdessä, ja se käsittelee 1900-lukua. Sekä Ramelli että Parry ovat muuten tulossa järjestämääni ”Toivo – Hope” -seminaariin (24.-26.4.2020), joka käsittelee universaalia pelastusta kristillisessä teologiassa isäni Kari Tikan uuden oopperan ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema” yhteydessä. Heidän luentojensa aiheet littyvät osaltaan kyseessä oleviin kirjoihin.

Nämä kirjat ovat periaatteessa teologiasta kiinnostuneelle yleisölle kirjoitettuja, joskin etenkin Ramellin kirja on varsin akateeminen ja sisältää huomattavan määrän viitteitä muuhun tutkimukseen ja kirjallisuuteen. Se on kuitenkin helpommin luettavaa tekstiä kuin Ramellin aiempi teos, joka käsittelee universaalin pelastuksen opin taivalta ensimmäisellä vuosituhannella: The Christian Doctrine of Apokatastasis: A Critical Assesment from the New Testament to Eriugena (Brill, 2013) Olen lukenut opuksen ja jopa ostanut sen itselleni, ja se on sisällöltään huomattavan kattava ja arvostettu. Suosittelen kuitenkin tavalliselle teologiasta ja aiheesta kiinnostuneelle mieluummin uutta kirjaa, joka tiivistää ajatukset ja väitteet todella osuvasti. Se tosin myös kehittää niitä eteenpäin ja onnistuu myös laajentamaan käsiteltäviä kirkollisia opettajia ja asioita.

Kun edellinen nide on 890 sivua tiheää tekstiä, nyt käsiteltävänä oleva kirja on taasen 286 sivua pitkä. Periaatteessa Ramelli menee uudessa kirjassa vielä pidemmälle ottaen mukaan myös keskiajan ajattelijoita, mutta patristisen (kirkkoisien) ajan osuus vie valtaosan sivumäärästä. Tämä on toki luontevaa, sillä keskiajalla apokatastasis-opin suora kannattaminen oli sekä lännen että idän kirkossa suhteellisen harvinaista. Tosin poikkeuksia oli, suoremmin ja epäsuoremmin. Ns. nestorialainen eli idän kirkko on asia erikseen (em. s. 139-142). Siellä eivät vaikuttaneet läntisen kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430 jKr) tai Rooman (eli ”Bysantin”) keisarina idässä vaikuttaneen Justinianoksen (n. 482 – 565) universaalin pelastuksen vastaiset perinnöt.

(Huomautuksena: helpottaakseni esseen lukijan työtä suomennan kirkkoisäsiteeraukset. Teen sen Ramellin englanninnoksen kautta, koska aika ei ole tässä maailmanajassa loputonta. En siis suorita systemaattista vertailua alkutekstiin tai muihin käännöksiin. Sen perusteella, mitä olen aikaisemmin vertaillut, Ramelli on luotettava ja tarpeen tullen selventävä kääntäjä.)

(1, alaviite) Ramelli on myös konsekroitu neitsyt eli köyhyyteen, naimattomuuteen ja kuuliaisuuteen vihitty, kuitenkin luostarilaitokseen kuulumaton, katolilainen.


Apokatastasis Kristus-keskeisenä oppina varhaiskirkossa


Uuden testamentin eksegeetti Richard Bauckham tiivistää jo esipuheessaan (s. xi) osuvasti Ramellin pääajatuksia, jotka tähdentävät universaalin pelastuksen Kristus-keskeistä perustaa varhaiskirkon opetuksessa. Origenes (n. 184 - n. 253), tunnetuin patristinen apokatastasis-opin kannattaja (ja ensimmäinen akateeminen raamatuntutkija), ei ollut opin alku, niin kuin joskus käsitetään. Origenes puhui apokatastasis-opista ja -termistä asiana, joka oli jo tiedossa. Hän oli jatkamassa jo alkanutta traditiota. (s. 57-58) Hänen ajatustensa taustalla olivat Ramellin mukaan todennäköisesti Raamattu, juutalais-kristillinen kirjallisuus, apostoli Pietarin nimeen nojaavien kirjoitusten traditio, Bardesanes Edessalainen (154-222), Klemens Aleksandrialainen (150 - n. 215) sekä Raamatun mukaan muokattu platonistinen filosofia (s. 246).

Kuitenkin on selvää, että Origeneen omat määrittelyt vapaan tahdon merkityksestä ja kuolemanjälkeisten rangaistusten (oikeammin ojennusten) puhdistavasta luonteesta sävyttivät myöhempää ajattelua. Keskeistä Ramellin kuvauksessa varhaiskirkon apokatastasis-opin suhteen on se, että oppi ei lähtökohtaisesti perustunut platonilaiseen tai muuhunkaan filosofointiin. Perustana on Bauckhamin ytimekkään tiivistyksen mukaan Raamattu (Origeneen lähteinä mm. 1. Tim 2:4-6; Joh. 17; 1. Kor. 15:28; Fil. 2:10-11 jne.; ks. s. 58, 75) ja Kristus-keskeinen näky maailmankaikkeudesta ja Jumalan tarkoituksesta sen suhteen (ks. myös s. 233, missä Ramelli puolustaa tulkintaansa).

Raamatullinen ja Kristus-keskeisen painotus vastaa erityisesti kritiikkiin, jonka mukaan universaali pelastus olisi pakanallista tai jopa gnostilaista perua. Viimeksi tunnetummin tähän tyyliin on esittänyt Michael McClymond kaksiosaisessa opin vastaisessa järkäleessään The Devil's Redemption: A New History and Interpretation of Christian Universalism (Baker, 2018). Tätä vastoin Ramellin mukaan kristinusko oli ensimmäinen maailmankatsomus, jonka mukaan kaikkien luotujen kohtalo on positiivinen (s. 213). Kristinuskosta ajatus olisi antiikissa napattu uusplatonismiin, tuon aikaiseen zarathustralaisuuteen ja ehkä osaan gnostilaisuudesta (Ramelli perustelee akateemisissa tutkimuskirjoituksissaan näitä väitteitä). Liitteissä Ramelli vastaa McClymondin kritiikkiin ja arvostelee hänen kirjansa.

Ramelli tuo patristisen apokatastasis-ajattelun päälinjoiden arvioinnissa jatkuvasti ennen kaikkea esille juuri sen, että oppi on juuriltaan ja lähtökohdiltaan kristillinen ja se perustuu Kristukseen, hänen persoonaansa ja työhönsä. Kristuksen lihaksituleminen, kuolema, ylösnousemus ja taivaaseenastuminen (siis uskontunnustuksen perusasiat; viimeksi mainitusta puhuu em. Nazianzoslainen, s. 133) ovat kirkkoisien ja -äitien ajattelussa kaikkien pelastumisen varsinaiset perusteet. Jeesuksen pelastustyö käsitettiin pedagogisena, askel askeleelta opettavana, sekä parantavana (s. 5, 7; käänteisesti voisi huomata: ei ehkä niinkään juridisena). Kristus on sielujen lääkäri ja kaikkien ihmisten parantaja, kuten Origenes, Gregorios Ihmeidentekijä (n. 213 - n. 270) ja muut opettivat (s. 53, 67, 150).


Erityisen kiinnostavaa siltä kannalta, että universaalia pelastusta pidetään usein harhaoppina, on se, että kaikkien pelastumisen toivoa käytettiin Kristuksen jumaluuden puolustuksena. Jeesuksen jumaluus on oikeaoppisen (eli katolis-ortodoksisen, jakamattoman kirkon oppia kantavan) kristinuskon opetuksen peruspilareita. 1 Kor. 15:24-28 mukaan Jumala on lopulta ”kaikki kaikissa” tai ”kaikessa” sen tähden, että kaikki tulevat Kristuksen alaisuuteen. Tänä tulkittiin niin, että ihmiskunnan Vapahtajana Jeesus antaa maailman Isälle. Hän ei alistu Isän vallan alle, niin kuin em. areiolaiset ajattelivat; he pitivät Jeesusta Jumalalle alisteisena jumalana. Kristuksen ”alistuminen” tarkoittaa vain sitä, että Kristuksen pelastama luomakunta ”alistuu” Isän Jumalan rakkauden alle. Tämä tapahtuu Kristuksen persoonassa ja hänen voimastaan, kun kaikki ovat liittyneet häneen vapaudessa. Tähän tapaan Origenes puolusti sitä, että Jeesus on Jumala (ja näin ollen todellinen Pelastaja), vastoin gnostilaisia ja markionilaisia, ja samaan tapaan argumentoi Gregorios Nyssalainen areiolaisia vastaan (mm. s. 55-59; Ramelli puhuu asiasta enemmän paksummassa apokatastasis-kirjassaan).

Kaikkien pelastuminen ei tarkoita sitä, että kaikki tiet (eri uskontojen tai jopa epäuskon saattelemana) veisivät taivaaseen. Päinvastoin, kaikki luodut tulevat pelastavalla tavalla alamaisiksi itse Kristukselle, ihmiskunnan päälle (s. 54-55). Tämä tarkoittaa uskoa. Ihmiskunnan tuleminen Jumalan luo tapahtuu vapaudessa – kaikki tulevat haluamaan tätä itse, ilman pakotusta. Pelastus perustuu kuitenkin Ramellin Paavali-tulkinnan mukaan ensisijassa itse Kristuksen ja Jumalan omaan uskollisuuteen, joka on paljon vakaampi perusta kuin ihmisten usko tai teot (s. 17; ks. myös s. 54). Samoin Jumalan vääjäämätöntä pelastustyötä opettanut Cassianus Roomalainen (n. 360 – 435), joka toi itäisen munkkielämän länteen, käsitti, että Jumalan armon voittaa ylitsevuotavuudessaan moneen kertaan yksilön uskon rajoitukset (s. 160).



Helvetti onkin puhdistava tuli?



Jo Paavalilla (1. Kor 3:13) esiintyvä käsitys tuonpuoleisesta puhdistavasta tulesta liittyy esim. Gregorios Nyssalaisen mukaan siihen, kuinka lääkäri polttaa haavat puhdistaakseen ne (s. 115). Gregorios Nazianzoslaiselle tuo tuli on vihoviimeinen kaste – aikansa tuskallinen, mutta synnin polttava (s. 131). Puhdistavan tulen ajatuksesta kehittyi myöhemmin oppi kiirastulesta (”kiiras-” tarkoittaa puhdistusta), joskin varhaiskirkon apokatastasis-ajattelijoille tämä tuli ei ollut rajattu vain uskovien kuolemanjälkeiseksi pelastusmahdollisuudeksi (ks. s. 245-245). Johannes Viiniköynnöksen (n. 690 - 780) mukaan Kristus itse on se tuli, jota ei voi sammuttaa, se, jota olemme nykyään tottuneet kutsumaan ”helvetiksi” - mutta tämä tuli tappaa (tuhoaa synnin) vain puhdistaakseen koko luomakunnan ja antaakseen uuden elämän (s. 188). Lisäksi on syytä mainita, että Kristuksen ihmeet käsitettiin Jumalan tulevan suuren parannusteon, kaikkien pelastumisen eli parantumisen, tunnusmerkeiksi (näin em. Euagrios Pontoslainen, s. 137). Pelastukseksi käännetty muinaiskreikan
soozein viittaa yhtä lailla parantumiseen.

Ramelli huomauttaa, että Raamatussa usein rangaistukseksi käännetty muinaiskreikan sana kolasis tarkoittaa varsinaisesti ojennusta, joka tulee ojennettavan hyväksi (s. 53 jne.; sana viittaa alun perin turhien oksien karsimiseen). Sen sijaan timooreia viittaa pelkästään oikeuden ja kohtuuden vuoksi tapahtuvaan rangaistukseen ajattelematta rangaistavan kohtaloa. Matt. 25:46 (”Ja niin lähtevät...iankaikkiseen rangaistukseen”) on keskeinen kohta, jolla usein puolustetaan päättymättömän, peruuttamattoman rangaistuksen oppia. Siinä kuitenkin käytetään edellä mainittua ojennukeen viittaavaa sanaa, joka viittaa pikemminkin siihen, mitä nykyään kutsuttaisiin restoratiiviseksi (korjaavaksi) oikeudeksi. (Muinaiskreikan terminologisia kysymyksiä Ramelli käsittelee perusteellisemmin paksummassa opuksessaan vuodelta '13.)

Ramelli on kirjoittanut muinaiskreikan ns. ikuisuuskäsitteistä tutkimuksen David Konstanin kanssa (”Terms for Eternity”; Gorgias, 2007). ”A Larger Hope?” -kirjan liitteissä on tuohon kirjaan perustuva tiivistelmä. Tämän pääantia on se, että iankaikkiseksi, siis pättymättömäksi, perinteisesti käsitetty adjektiivi aioonios viittaa varsinaiselta merkitykseltään johonkin, joka tapahtuu (tulevassa) aioonissa eli aikakaudessa. Jo Nikean uskontunnustus selventää, mihin ikuinen elämä viittaa: ”Me odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman [so. kirjaimellisemmin ”aikakauden”] elämää.” Aioonios tarkoittaa jotakin päättymätöntä vain yhteydessä Jumalaan. (Päättymättömän tai absoluuttisen ikuisuuden varsinainen adjektiivi on aïdios.) Itse asiassa ajatus ikuisesta elämästä tekee Origeneen mukaan ikuisen kuoleman mahdottomaksi (eikä Raamatussa ole sellaista käsitettä). ”Ikuinen rangaistus” on siis alkukielen mukaisesti ”tulevan ajan ojennus”. Origenes käytti termiä kolaseis aioonioi ”ikuisista” rangaistuksista (2) ja thanatos aioonios ”ikuisesta” kuolemasta – nämä viittaavat pikemminkin tulevan maailmanajan tapahtumiin kuin päättymättömiin olotiloihin (ks. s. 220-221). 

(2) Monikon käyttämisellä on myös todennäköisesti luontevampaa viitata rajalliseen sarjaan. Sen sijaan päättymätön rangaistus olisi ainakin aikajatkumon kannalta yksi keskeytymätön kokonaisuus.



Rakkaus löytää kadotetun


Jeesus on tullut etsimään kadotetun lampaan. Origeneen tulkinnan mukaan Vapahtaja teki näin, kun hän meni tuonelaan pelastamaan kadotetut. (s. 81; ks. myös s. 124, Nazianzoslainen) Origeneen mukaan kadotus, tyhjiin raukeamisena eli annihilaationa, saatika loppumattomana helvettinä, ei voi olla pysyvä tila. (s. 61, 63) (Annihilaatio-oppi on nykyään varsin suosittu vaihtoehto ”perinteiselle” helvettiopille.) Jeesus on sen sijaan tullut maailmaan jokaisen järjellisen olennon (siis ihmisten ja henkivaltojen) puolesta, johdattaakseen kaikki totuuteen. Näin opettaa Origeneen opetuksista vaikutteita saanut, kristillisen munkkielämän isänä tunnettu Antonius (n. 251 – 356). (s. 66) 

Ramelli kiinnittää useaan otteeseen huomiota siihen, että kaikkien pelastuminen tuodaan patristisessa ajattelussa esiin oppina, joka on hyvän Jumalan ja hänen hyvyytensä arvon mukainen (s. 55, 89, 151, 212). Lisäksi se, että kaikki Jumalan suunnitelmat ja keinot (myös tuomio), perustuvat hänen rakkauteensa ihmisiä kohtaan, tulee usein esille siteerauksissa (esim. Nyssalainen, s. 114, 116; Nazianzoslainen, s. 130; Pseudo-Dionysios, s. 168). Tästä tulee mieleen Tit. 3:4 (”Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan [filanthroopia]”) sekä ortodoksisen kirkon palvelukset, esim. hautauspalvelus, joissa toistuu ajatuksena Jumalan (sanomaton, kuvaamaton jne.) ihmisrakkaus. Euagrios Pontoslaisen (345-399) mukaan Kolminaisuus on luonut ihmiset itseään varten ja juurikin sitä varten, että ihmiset oppisivat tuntemaan hänen rakkautensa (s. 137-138). 



Vapaa tahto

Nykyaikana yleisin vastaväite kaikkien pelastumista vastaan, ainakin jäsennellymmässä keskustelussa asiasta, on se, että Jumala ei voi pakottaa ketään pelastukseen. Ihmiselle on suotu suuri lahja: vapaus, vapaa tahto. Paradoksaalista on se, että kirkon ensimmäisinä vuosisatoina vapaata tahtoa käytettiinkin päinvastoin kaikkien pelastuksen perusteena. Ramelli ei puutu nykykeskusteluun, mutta paradoksi, keskustelun muuttuminen päinvastaiseksi, on hämmentävä.

Asia liittyy tulkintani mukaan todennäköisesti vapauskäsityksen muuttumiseen. Ramellin mukaan Origenes ja muut käsittivät vapaan tahdon sellaiseksi, joka suuntautuu aina kohti sitä, mitä toimija pitää hyvänä oman järkensä (joka voi toki olla puutteellinen) mukaisesti. Nykyään tämän käsityksen rinnalle on tullut sellainen vapauskäsitys, jonka mukaan mikä tahansa valinta (vaikka valitsijan hyväksi katsoman vastainen) on vapaa pelkästään sillä perusteella, että se ei ole ulkopuolelta ohjattu. Näin ollen ero Jumalasta on potentiaalisesti vapaa valinta tällaisen libertaarisen vapausmallin (”libertarian freedom”) mukaan. Varhaiskirkon patrististen universalistien mukaan se, että ei valitse lopullista Hyvää, itse Jumalaa, on kuitenkin aina lähtökohtaisesti sumentuneen järjen teko. Todellinen vapaus on vapautta valita hyvä, erityisesti Jumala. Tämä liittyy käsitykseen järjellisestä vapaudesta (”rational freedom”), jota myöhemmin esim. Tuomas Akvinolainen kannatti (vaikkei uskonut apokatastasis-oppiin).

Origenes muotoili käsityksensä vapaasta tahdosta ja universaalista pelastuksesta erityisesti gnostilaisia vastaan. Gnostilaiset ryhmät jakoivat ihmiset hengellisiin, jotka ovat kulkemassa kohti hyvää, ja ei-hengellisiin ihmisiin, joiden päämäärää ei voi muuttaa – kyse oli Ramellin mukaan pelastusopillisesta elitismistä ja determinismistä (s 239, 252). (3) Samalla tavalla itse Platon opetti, että on olemassa joitakin niin pahoja ihmisiä, että he ovat parantumisen tuolla puolen tuonelassa. Sen sijaan Origeneen, itsekin kristillisen uusplatonistin, mukaan ”mikään ei ole mahdotonta Kaikkivaltiaalle; yksikään olento ei ole parantumattomissa sille, joka on luonut ne” (s. 11; ks. myös Didymos Sokea, s. 97).

Vapaa tahto tarkoitti Origeneelle sitä, että on kykeneväinen suuntautumaan kohti hyvää. Lopullinen Hyvä on juuri Jumala (joka on Rakkaus). Näistä syistä vapaa tahto oli Origeneelle universaalin pelastuksen tae ja puolustus, ei niinkään este. Se, joka kuitenkin valitsee pahaa, tekee niin yleensä siksi, että uskoo sen itselleen hyväksi. Ihminen, joka kaikesta huolimatta kieltäytyy suuntautumasta kohti todellista hyvää, on erehdyksensä sitoma eikä vapaa - kuten joku, joka työntää kätensä tuleen ilman syytä. Jumala kuitenkin ohjaa ja opastaa ihmistä suuntautumaan kohti hyvää. (4) 

Pahalla ei ole omaa olemusta. Se on tahdon kääntymistä pois hyvästä, ja kun tahto on ohjattu oikeaan ja parannettu, paha lakkaa olemasta (s. 62). Keskeinen patristisen universalismin ajatus on se, että Jumala on absoluuttinen Hyvyys: juuri siksi pahuudella ei ole omaa olemusta ja se on tuomittu tuhoutumaan. Tämä ei ole kuitenkaan mikään mekanistinen eikä psykologinenkaan automaatio, vaan perustuu Kristuksen vapauttavaan työhön. (s. 212, 214). Gregorios Nyssalaisen (n. 335 - n. 395) mukaan Hyvä lopulta tulee pahuuden äärimmäiselle rajalle asti eikä mikään jää vastustamaan Jumalaa (s. 110). 

Bardesanes Edessalainen oli Origeneen edeltäjä, jonka mukaan Jumalan tahtoa ei voi estää. Jumalan vastustajien vastustelut ovat erehdyksiä, eikä vastustus ole omaehtoisuudessaan vääjäämätöntä. Jumala itse on oman lempeytensä tähden vastustuksen sallija. (5) Tilanteen varsinainen viitekehys on kuitenkin hänen suunnitelmansa auttaa heitä ja lieventää pahuuden vaikutusta niin, ettei se saa kaikkea valtaansa. Kaitselmus johtaa kaikki pelastukseen. (s. 22-23) Myös jo kirkkoisä Irenaeus (n. 130 - n. 202) opetti, että ihmiskunta saa oppia oman kokemuksensa, koettelemusten ja moraalisen harjoituksen kautta vapautuksensa lähteen, niin että se on kiitollinen Herralle yhä enenevässä rakkaudessa. (s. 39) Ihmiskunnan päämäärä (telos) on Irenaeuksen Paavali-tulkinnan mukaan odotettu apokatastasis (s. 27). 

Ramellin kirjasta tulee myös jatkuvasti esiin toinen puoli vapaa tahto -kysymyksessä, johon hän itse ei tosin kiinnitä varsinaisen analyyttisesti huomiota. Alkaen jo Klemens Aleksandrialaisesta ja myöhemmin em. Johannes Cassianuksella ja Viiniköynnöksellä esiintyy ajatus siitä, että Jumala, joka ei rakkaudessaan tee missään mitään muuta kuin pelkkää hyvää, saattaa pelastavaan katumukseen liian heikot tai liian kovaksi paatuneet. (s. 26-28, 159-161. 188-189) Tässä kontekstissa voi toki sanoa, että pelastuminen tarkoittaa tahdon totaalista parantamista, vapauttamista. Pääasia on kuitenkin se, että Jumala, annettuaan meidän kulkea omia teitämme, ei voi antaa olla meidän itse valittujen kuvitelmiemme vankeja ikuisesti (tähän tyyliin Cassianus, s. 159). Gregorios Nyssalaisen mukaan vapaus oli Jumalan lahja alussa, mutta sen peitti alleen velkojen häpeä (s. 113). Lopulta kuitenkin Jumala vapauttaa ihmisen kaikesta pahasta alkuperäiseen tilaansa, josta seuraa jatkuva eteenpäin meneminen, kehitys (s. 114). (Se, että taivaassa ei vain staattisesti olla, vaan jatkuvasti edistytään Jumalan tuntemisessa ja kaikessa hyvässä, on ns. epektasis-oppi, ks. s. 227.) 

Ajatus siitä, että Jumala ei jätä meitä vain oman onnemme nojaan, esiintyy jo Raamatussa. Johanneksen evankeliumin mukaan Kristus sanoo raahaavansa ("drag", Ramellin käännöksen mukaan) kaikki ihmiset luokseen ristillä. Samoin Jeesuksen sanat toisaalla (Luuk. 16:16) kertovat Ramellin mukaan, että ”hyvät uutiset Jumalan valtakunnasta julistetaan, ja kaikki pakotetaan sinne”. (s. 11) Viitaten Psalmiin 2:8-9 Hilarius Poiterslainen (k. n. 367) opettaa, että Jumala rikkoo ja haavoittaa kansat uudistaakseen ne. (s.80) 400-500-luvulla kirjoittaneen Pseudo-Dionysios Areopagitan mukaan Jumala on ylistettävästi ja 1. Kor. 15:28 mukaisesti ”kaikki kaikissa”, hän, joka antaa olemassaolon kaikille olennoille ja joka tuo kaikki täydellisyyteen, takaisin itsensä luokse vastustamattomalla ja rajattomalla tavalla (s. 167). (6) Niin kuin Thomas Talbott perustelee kirjassaan The Inescapable Love of God, Jumalan rakkaus on väistämätöntä.

(3) Gnostilainen determinismi – se, että jotkut ihmiset ovat menemässä vääjäämättä väärään suuntaan – muistuttaa tietystä mielessä perinteistä kalvinismia, joka opettaa kaksoispredestinaatiota (toiset on määrätty Jumalan ikuisuudesta asti taivaaseen, toiset helvettiin.) Gnostilainen elitismi - se, että vain tietynlaiset, oikeat asiat tietävät, ihmiset voivat pelastua – muistuttaa taas rajatusti sitä, että vain oikean ratkaisun tehneet (arminiolaisuus) tai oikealla tavalla tässä elämässä uskovat voivat pelastua. En kuitenkaaan esitä tätä väittäen, että nykyisten helvettioppien vivahteet olisivat gnostilaista perua, sillä tästä lienee yhtä vähän näyttöä kuin siitä, että apokatastasis-oppi olisi sekään gnostilaisuudesta lähtöisin (kuten McClymond esittää). 
(4) Selvennykseni vastustuksen luonteesta perustuu sekä Ramellin teoksiin että Thomas Talbottin kirjaan The Inescapable Love of God (1. editio 1999), jota analysoin väitöskirjassani. Talbottin puolustus siitä, että oikein käsitetty vapaa tahto sopii yhteen kristillisen universalismin kanssa, muistuttaa kirkkoisien ajattelua. 
(5) Nähdäkseni vastustuksen salliminen ei tarkoita libertaarisen vapauden kunnioittamista – tällä tavoin nykyään usein selitetään pahan olemassaolo hyvän, Kaikkivaltiaan Jumalan maailmassa (teodikean ongelma). Sen sijaan Bardesaneella ja muilla kirkkoisillä Jumala sallii pahan siinä kontekstissa, että hän on johtamassa jokaista ihmistä luokseen. Avainasemassa ei ole tahdon vapauden abstrakti kunnioittaminen, vaan tahdon johdattaminen kohti todellista ja täyttä vapautta. 
(6) Ps-Dionysioksen eskatologinen pääteos on, todennäköisesti tarkoituksellisesti, kadonnut, ks. s. 168-169.



Risti

300-luvulla kirjoitetun Autuaan apostoli Pietarin martyyrion mukaan ristin mysteeri on rakkauden side, sillä ristin avulla Jumala vetää kaikki luokseen (s. 34). Jo Uudessa testamentissa ristin yhdistävä ja parantava merkitys on läsnä. Ilmestyskirjassa kuvattu elämän puu, joka tuo terveyden kansoille (Ilm. 22:2), on Ramellin mielestä mahdollisesti Kristuksen ristin vertauskuva. Kirouksen ja poissulkemisen loppu (Ilm. 22:3) tarkoittaa sitä, että paha lakkaa olemasta. (s. 19)

Tällaista tulkintalinjaa Kristuksen ristintyön valtavasta vaikuttavuudesta noudattavat monet kirkkoisät. Esimerkiksi Theodoros Mopsuestialaisen (k. 428) mukaan Kristus ”on oman ruumiinsa kärsimyksellä hankkinut syntien universaalin anteeksiannon sekä pahuuksien tuhoutumisen” (s. 145). Ambrosiuksen (n. 340 - 397) mukaan se, että Kristus on maistanut kuoleman jokaisen edestä (Hepr. 2:9), tarkoittaa kaikkien luotujen vapautumista (Room. 8:21) (s. 152). (7) Nyssalaisen ajattelu kuolemanjälkeisestä kärsimyksestä ”kiirastulena” liittyy sekä Ramellin että McClymondin mukaan myös ristin teologiaan (s. 254). Ristin teologia on muuten ajattelutapa, jonka mukaan Jumalan tunnetaan erityisellä tavalla kärsimysten, etenkin Kristuksen sovittavan ristin, kautta. (8)



Vielä tuhantisen vuotta myöhemmin William Langlandin (n. 1332 – n. 1386) runoelman Piers the Plowman (”Pietari-kyntäjä”) säkeistä nousee toivo, että Kristuksen vuodatetun veren tähden aivan kaikki kastetut (eivät tosin aivan kaikki ihmiset) pelastuvat, ja kiirastulella (puhdistava tuli) on tässä osuutensa. Samoin Kristuksen tuonelaan laskeutuminen ymmärrettiin koko kirkon pelastumisena pahan vallasta keskiaikaisessa englanninkielisessä hartaus- ja muussa kirjallisuudessa. (s. 200-201) 1400-luvulla vaikuttaneen karmeliitan William Hildernissin mukaan Kristuksen kärsimys on jopa pelastava kaikki luodut. Hän tosin kielsi helvetin olemassaolon edes väliaikaisena tai puhdistavana, päinvastoin kuin patristiset ajattelijat. (s. 199)



Palataksemme varhaiskirkkoon, Ignatios Antiokialaisen (syntynyt n. 50) mukaan (tietystä käsikirjoitusversiosta luettuna) ristillä Logos eli Kristus raahasi kaikki ihmiset itsensä luokse heidän ikuiseksi elämäkseen. (s. 20; vastaavasti Athanasios, s. 90) Basileios Suuren (n. 330-379) mukaan voima, joka on Kristuksen harteilla (Jes. 9:1-6), on risti, jonka avulla ”hän on vetänyt kaikki ihmiset luokseen” (s. 102). Nyssalaisen mukaan Kristus otti syleilyynsä ja yhdisti kaikki vetäen heidät puoleensa, kun hän levitti kätensä ristillä (s. 120; ristin neljään suuntaan levittyvä hahmo kuvastaa Jumalan voimaa, joka kaitsee kaikkea, s. 121). (9) Samoin myöhemmin: kristityn mystikon ja filosofin, mestari Eckhartin (1260-1328) mukaan Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa on ylivoimainen voima, joka vetää ihmiset Jumalan luokse (s. 205).





Nikean kirkolliskokoukseen osallistunut areiolaisuuden vastustaja Marcellus Ankaralainen (k. n. 374) opettaa, että ”uskoessaan henkensä Isän käsiin [Luuk. 23:46]” Kristus ”antaa itsensä Jumalalle ihmisenä antaakseen kaikki ihmiset Jumalalle.” Tämä toteutuu silloin, kun ihmisuku, Kristuksen ruumiin jäseninä, antaa itsensä Isälle Kristuksessa. (s.85) (10) Athanasioksen mukaan Kristuksen ristissä on ”kaikkien, kaikkialla olevien, ihmisten pelastus” ja Kristus, joka ”on meille kaikki, ottaa vastuun pelastuksestamme lukemattomilla tavoilla”. (s. 91) Kristuksen veri on puhdistanut koko kosmoksen, synnit on naulittu ristille. (11)



Kuten jo sanottu, Origeneen mukaan pahalla ei ole omaa olemustaan, se ei ole Jumalan luoma, ja siksi se on tuomittu tuhoutumaan. On syytä kuitenkin huomata, että tämä ei kuitenkaan tapahdu lainkaan jonakin itsestäänselvänä automaationa. Origeneen mukaan pahan tuhoutumisen kaikkien ihmisten puolesta on kertakaikkisesti laittanut liikkeelle itse Jeesus kuollessaan. (s. 43-44; vastaavaa Eusebios, s. 79) Logiikka on mitä ilmeisemmin se, että Kristuksen kuolema mahdollistaa sen prosessin, jolla ihmisen taipumus kohti pahaa lakkautetaan. Vedoten Roomalaiskirjeen 8:n luvun loppuun Origenes myös vakuuttaa, ettei mikään, kaikkein vähiten vapaa tahtomme, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Tämä perustuu ”Kristuksen ristin ja kuoleman voimaan ja vaikuttavuuteen”, joka on niin suuri, että se asettaa ennalleen ja pelastaa kaikki aikaukaudet ja ihmisten lisäksi myös taivaalliset vallat. (s. 46; 54)

(7) Huomiona: alkukielinen Heprealaiskirje puhuu ”jokaisesta”, ei van ”jokaisesta ihmisestä” (kuten 1992-suomennoksessa lukee), ja Roomalaiskirjeen ”koko luomakunta” voidaan kääntää ymmärtääkseni myös ”jokaiseksi luoduksi”. Ja sivupolkuna: syyrialaisen raamatunkäännöksen
Peshittan joidenkin käsikirjoitusten mukaan ”kuoleman maistaja” -lauseen subjekti on ”Jumala” - itse Kristus kuoli Jumalana, ei vain ihmisenä, kaiken puolesta. Mutta toisten käsikirjoitusten mukaan hän kuoli ”vailla Jumalaa”.

(8) Ristinteologinen tulkintamalli on vahva Lutherin teologian myötä luterilaisuudessa. 1700-luvulla vaikuttanut saksalainen luterilainen pappi Georg Klein-Nicolai yhdisti Nyssalaisen tapaan kadotettujen tilan Kristuksen asemaan ristillä: ”und also, wie Christus am Creutze, von Gott und allen Creaturen gänzlich verlassen seyn werden.” (Suomennan: “ja tulevat niin, kuten Kristus ristillä, Jumalan ja kaikkien luotujen kokonaan hylkäämiksi”) Tämä kohta puuttuu samalla vuosisadalla tehdystä englanninkielisestä käännöksestä. Huomasin englanninnosta alun perin lukiessani, että jotain olennaista näyttää puuttuvan – liittyyhän se, että tulee kokonaan hylätyksi, Kristuksen huutoon: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ja tämän liittäminen meidän ihmisten tilaan on pohjimmiltaan (luterilaista) ristin teologiaa, joskin eskatologisesti ja perinteisen tulkinnan vastaisesti sovellettua. 

Luterilainen teologia on muuten pitkään kysynyt, miksi kaikkien puolesta kuollut Jumala, jonka antama pelastus ei riipu vapaan tahdon ratkaisustamme, ei kuitenkaan pelastaisi kaikkia. Tätä on kutsuttu osuvasti nimellä crux theologorum “teologien risti”. Aku Visala käsittelee tätä ristiriitaa huhtikuisessa seminaarissa. 

(9) Sivuhuomautuksena: tästä tulee mieleen Vuosaaren kirkon eteisessä oleva risti, jonka poikkipuut ovat eteenpäin työntyvän käyrät ja näyttävät halaavan kirkkoon tulijaa, kun tämä katsoo vasemmalle. 

(10) Olen sattumoisin samaan tapaan saarnannut tietämättä Marcelluksen tulkinnasta, viitaten Hämeenkylän kirkon alttaritauluun, jossa on siteeraus kyseisestä Luukkaan evankeliumin kohdasta.
(11) Saarnamaisena sivuhuomiona: ristillä Kristus tuli synniksi puolestamme (2. Kor 5:21) ja hänet nostettiin, niin kuin käärme, kirouksen tuoja, nostettiin autiomaassa Israelin kansan parannukseksi (Joh 3:15). Näin hän veti kaikki luokseen (Joh. 12:32), kaikki, jotka tuomitsevat  toisten syntiä, väärintulkitsevat, paheksuvat – siis kaikki. Ja hän parantaa ne, jotka tuomitsevat, vapaiksi.


Ylösnousemus


Origeneen mukaan sekä Kristuksen uhri että ylösnousemus asetti koko luomakunnan ennalleen (s. 54). Kristuksen kuoleman lisäksi hänen ylösnousemuksellaan on kaikkia koskeva merkitys. Ramellin Paavali-tulkinnan mukaan kaikkien ylösnousemus perustuu Kristuksen ylösnousemukseen, ne liittyvät erottamattomasti yhteen. Samaan yhteyteen liittyy myös ajatus kaikkien Kristukselle, ylösnousseelle Herralle, alamaiseksi tulemisesta lopussa (12)

Näin myös Nyssalaisen mukaan Kristuksen ylösnoussut ruumis tuo ylösnousemuksen koko ihmiskunnalle, hänen ruumiilleen (s. 120). Koska ihmisluonto, ihmisyys, on yksi elävä kokonaisuus, yhden sen osan (eli Kristuksen) ylösnousemus leviää koko ihmiskunnalle (s. 121). Eriugenan mukaan Kristuksen ylösnousemus on yhdistänyt taivaan ja maan, mikä toteutuu, kun ihmiskunta yhdistyy ja uudistetaan (s. 191). 

Kirkkoisien ajattelussa kaikkien ylösnosemus selventääkin nähdäkseni sen, miten pelastus koskettaa ihmiskuntaa. Parantuminen ja toivo tulevat läsnäoleviksi, ruumiillisiksi ja kokonaisvaltaisiksi, myös sielun suhteen. Ylösnousemus tarkoitti nimittäin esim. Gregorios Nyssalaiselle ihmisen koko olemuksen, ruumiin, mutta myös sielun, uudelleen rakentamista. Risti ja ylösnousemus eivät jää pelastuksen kannalta vain abstraktille, yleiselle tasolle, vaan niillä on omat seurauksensa. Kristuksen ylösnousemuksen hedelmänä on kaikkien ihmisten ennalleen asettaminen (parantuminen), niin kuin hänen uhrinsa hedelmä on se, että ihmiset pelastuvat paholaisen ja pahan vallasta (lunastus).

Kristuksen ylösnousemus johtaa koko ihmiskunnan ylösnousemukseen kauttaaltaan positiivisena asiana. Diodoros Tarsolaisen (k. n. 390) mukaan ylösnousemuksen armo on uskottu yhtä lailla vanhurskaille kuin syntisille eikä myös pahoille etukäteen valmistettu kuolemattomuus saa jäädä vaille arvoa (s. 140). Niin kuin siis kaikille kuuluva pelastus on Jumalan arvon mukainen, mihin aikaisemmin kiinnitin huomiota, samaten tämä kaikille kuuluva pelastus ei saa jäädä vaille sille kuuluvaa arvoa. Ruumiin ylösnousemuksen jälkeen toteutuva ojentava korjaus johtaa johdonmukaisesti tarkoitettuun päämäärään. Kuten Diodoroksen oppilas Theodoros Mopsuestialainen opettaa, miten niin suurta hyvää kuin ylösnousemusta voisi seurata päättymätön tuska (s. 143)? Diodoros uskookin kaitselmukseen Jumalan toiminnan johdonmukaisuutena ja ilmeisesti kritisoi loppumattomaan helvettiin uskovia sellaisina, jotka eivät usko Jumalan johtavan kaikkea tarkoitustensa mukaisesti (s. 143).

(12) Tämä kirjasta Paul and Scripture (Brill, 2019), toim. Porter & Land: Ramellin artikkeli ”Paul on Apokatastasis: 1 Corinthians 15:24-28 and the Use of Scripture”, s. 214.




Kristuksen ja ihmiskunnan yhteys


Ramelli kääntää Paavalin roomalaiskirjeen kohdan tähän tapaan: Kristuksen ”elämää antava vanhurskauttaminen vuotaa kaikkien ihmisten päälle. Yhden ihmisen kuuliaisuuden tähden kaikki tehdään vanhurskaiksi/oikeamielisiksi.” (Room. 5:19; s. 15-16) Paavalin järjenjuoksun taustalla on se, että yksi ihminen, Kristus, tekee aivan kaikki ihmiset vanhurskaiksi, samaan tapaan kuin yksi, ihminen, Aadam, teki aivan kaikki syntisiksi. Paavalin roomalaiskirjeen ajatusrakenteeseen vedoten Methodios (k. n. 311) opetti, että synnin tuhoutuminen ja synnin myötä tulleen tuomion poistuminen edellyttävät sitä, että Kristuksen ihmiseksi tulemisen kautta koko ihmisyys on uudistunut (s.71). Nazianzoslaisen mukaan viimeisen tuomion toteutuminen on sitä, että ihmiset tulevat tietoseksi synneistään ja katuvat niitä (s. 132) Samoin Klemens Aleksandrialainen puhuu jopa viimeisestä tuomiosta katumukseen johtavana. (s. 26) Kuten tiedetään jo Vanhasta testamentista (Hes. 18:23; ks. myös 2. Piet 3:9), Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan tahtoo hänen katuvan ja elävän (tämä kohta tulee useaan otteeseen ilmi kirjassa).

Ihmiskunta uudistuu, synti poistuu ja tuomio väistyy siis siksi, että Kristus on omaksunut ihmisluonnon. Tämän taustalla on ajatus, että Kristuksen ihmiseksi tulon tarkoitus oli tuoda takaisin se, mikä oli kadotettu Aadamissa; tällä tavoin opetti Irenaeus. Hänen mukaansa Kristuksen persoonassa, joka ottaa ihmisyyden päälleen, koko ihmiskunta tulee jälleen Jumalan yhteyteen. Kristuksen Hengestä tulee ihmiskunnan pää, ja ihmiskunta tehdään eläväksi. (s. 37-38) Ajatuksen taustalla on se, että Kristus, ihmisenä ihmisten joukossa, tuhoaa synnin ihmisyyden puolesta ja vapauttaa sen kuolemasta. Implisiittisenä seurauksena näyttää nähdäkseni olevan se, että Kristuksen inkarnaatio jäisi vajaaksi, jos ihmiskunta ei uudistuisi Hengessä – siis synny uudesti, uskovana, kastettuna. Tähän tyyliin Klemensin ajattelua eteenpäin vienyt Origenes itse asiassa opettikin: vasta kun jokainen syntinen on tehty vanhurskaaksi, on Kristuksen työ saanut täyttymyksensä (s. 98).

Ajatuskulkua, jossa Kristuksella ja ihmiskunnalla on elimellinen yhteys, kutsutaan nimellä ”corporate soteriology”. Tätä on vaikea kääntää. Termi tarkoittaa sitä, että ihmiskunta pelastetaan yhtenä ruumiina ja kokonaisuutena. Ihmiseksi tulleena Jumalana Kristus on liittänyt koko ihmissuvun erottamatta itseensä. Näin ajatteli myös Hilarius Poitierslaisen, Ramellin sanoin: ”Kristuksen inkarnaatio on pelastuksen tuottava koko ihmiskunnalle, koska Kristuksen ruumis - joka on myös kirkko - sisältää jokaisen ihmisyksilön”. (s. 81) Marcelluksen mukaan taas Kristus odottaa sitä, että hänen oman ruumiinsa (ihmiskunnan) jäsenet ”alistuvat” hänelle (eli tulevat osallisiksi hänestä), kunnes hän itse ”alistuu” Jumalalle heidän puolestaan (s. 85). 

Ennen käännettään origenismia ja myös apokatastasis-oppia vastaan Hieronymus (n. 347 - 420) opetti, että lopulta kaikki luodut asetetaan ennalleen ja ihmiskunnasta tulee ”yksi ja sama ruumis”, ”täydellinen ihminen”, ja näin Kristuksen rukous siitä, että kaikki olisivat yhtä (Joh. 17:22), toteutuu (s. 149). (13) Hieronymukselta on myös jäänyt tieto, että suurin osa (hänen aikansa raamatuntulkitsijoista) ymmärsi Joonan kirjassa olevan Niniven, Israelin pahimman vihollisen Assyrian pääkaupungin, pelastumisesta kertovan kertomuksen viittaavan kaikkien, myös paholaisen, lopulliseen kääntymykseen. Ramellin mielestä Hieronymus ei itse asiassa u-käännöksensä jälkeenkään kritisoinut kaikkien ihmisten pelastumista (kuten muuten Augustinus oman käänteensä jälkeen, s. 156-157), vaan vain paholaisen pelastumista. (s. 150) 

Todella universaaleja Kristuksen inkarnaation seurauksia opetti kuitenkin Hieronymusta myöhemmin Johannes Scotus Eriugena (815-877): ”Kiitos Jumalan Pojan ihmisluontoon tulemisen, jokainen luotu taivaassa ja maan päällä on pelastettu.” (s. 81) Eriugenan mukaan Kristuksessa maailma, ihmiskunta ja kaikki järjelliset luodut on uudistettu erityisessä mielessä hänen ihmiseksi tulemisensa myötä, mutta maailman lopussa samassa Kristuksessa nämä uudistetaan kaiken kattavassa mielessä (s. 192). 


Tässä välissä on syytä huomata, että luomakunnan pelastumisesta kirjoittaessaan kirkkoisät eivät juurikaan puhu eläimistä, kasveista, taivaankappaleista jne. Luomakunta tarkoittaa heille jopa oletusarvoisesti ihmiskuntaa ja henkivaltoja, ja näiden pelastumisesta on ennemminkin kyse. Nykyään on aivan päinvastoin, ”luomakunta” viittaa lähtökohtaisesti kaikkeen muuhun kuin ihmisiin (ja vielä vähemmän enkeleihin tai muihin näkymättömiin todellisuuksiin) – tätä tarkoittaa esim. ev-lut. -kirkossa vaihtelevasti vietettävä luomakunnan sunnuntai. Kuitenkin myös muun luomakunnan, nykyaikaisen luonto-”luomakunnan”, pelastumisen ajatuksesta on jokin esiintymä. Theophilius Antiokialaisen (k. 183) mukaan myös eläinkunta asetetaan ennalleen alkuperäiseen rauhaisuuteensa, kun ihmiskunta on lakannut tekemästä pahaa (s. 21). 

Origeneen mukaan Paavalin kirjeissä mainittu ”Kristuksen ruumiin rakentuminen” (joka on muuten kirkon tehtävä) tarkoittaa sitä, että aivan kaikki järjelliset luodut rakentuvat elävinä kivinä sellaiseksi, että he voivat olla Kolmiyhteisessä Jumalassa (s. 48). Ihmiskunta on siis varsinainen kirkkorakennus, elävien kivien temppeli. Ja tässä temppelissä asuu Jumala. Apokatastasiksen, kaiken ennalleen asettamisen, päämäärään liittyykin toinen, sen täydentävä päämäärä sekä Origeneen että Klemens ja Dionysios Aleksandrialaisen, Gregorios Nyssalaisen ja Maximos Tunnustajan mukaan (s. 27, 49, 66, 121, 179, 259): jumalallistuminen, theosis. Eusebioksen mukaan Jumala antaa itsensä (sekä järjen/mielen, viisauden ja kaiken hyvän lahjaksi), niin että hän on kaikki kaikissa. Tällä tavoin kaikista ihmisistä muodostuu Jumalan valtakunta. (s.79)


Kirkkoisien opetuksen mukaan me tulemme armosta siksi, mitä Jumala on luonnostaan (ks. myös s. 205, Echkart): jumalallisiksi, kirkkaiksi, hyviksi, täydellisiksi, rakastavaksi jne. Origeneslaisen ja ehkä yleisemmänkin patristisen ajattelun mukaan Jumala ei kuitenkaan asu siinä, mikä on pahaa. Tämä ei silti tarkoita siitä, että pahat jäisivät osattomiksi Jumalasta. Kristuksen ihmiseksi tulon ja hänen pelastavan työnsä kautta kaikki ihmiset, eroituksetta, alkavat olla osallisia Jumalasta, Hyvyydestä. Kun Kristus itse on parantanut ja opettanut hyviksi ne, jotka hän on jo ristillä lunastanut paholaisen otteesta, Jumala voi asua kaikissa. Ja näin tapahtuu, kun Kristus antaa ihmis- ja luomakunnan Isälle (1. Kor 15:24-28). Kaikki on siis Kristuksen ansiota. 

Kuitenkin tämän eskatologisen, lopullisen hyvyyden voi nähdä vaikuttavan jo etukäteen mielenkiintoisella tavalla. Juliana Norwichlaisen (1342-1416/7) näyssä Kristus näkee ihmiskunnan ikään jo nyt kuin sillä ei olisi lainkaan syntiä. Ramellin tulkinnan mukaan näin on siksi, että Kristus näkee ihmiskunnan sellaisena kuin se on lopullisessa tilassaan, puhdistettuna ja kaikesta pahasta vapautettuna. (s. 209) Ehkäpä siis vanhurskauttaminen vanhurskaaksi julistamisena on sen hengellistä näkemistä, mikä on meidän lopullinen osamme vanhurskaiksi tehtyinä. Keskeistä kuitenkin on se, että Kristus on kaiken keskus ja kaikki on hänen ansiotaan. Samoin Eckhart kirjoitti, että Kristus on itse vanhurskaus/oikeudenmukaisuus ja hänestä osallisina myös pyhistä tulee itse vanhurskaus, tavallaan Kristus itse (s. 205). Huomattavaa tässäkin on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu osallisuudesta Kristukseen eikä ihmisen omien töiden tähden. Eckhartin mukaan vanhurskaat tekevät vanhurskaita tekoja, koska he ovat osallisia vanhurskaudesta (eli Kristuksesta) – he eivät ole vanhurskaita siksi, että tekevät vanhurskaita tekoja.

(13) Selvennyksenä: Kristus rukoilee evankeliumissa uskovien ykseyden puolesta sitä varten, että myös koko maailma uskoisi. Maailma tulee näin loogisesti ottaen osalliseksi samasta uskovien ykseydestä, kun maailmasta tulee uskova. 



Ylistys



Lopullisen vanhurskaaksi tulemisen eli jumalallistumisen lisäksi ja ehkäpä sen huippuna on seuraava käsite: ylistys! Fil. 2:10-11 julistaa, että lopussa kaikki, niin maassa, taivaassa kuin maan alla, tunnustuvat Kristuksen. Ramellin mukaan tunnustusta tarkoittava sana eksomologeoo viittaa vapaaehtoiseen tunnustamiseen, ylistykseen tai kiitokseen. (s. 17-18) Esimerkkinä kyseisen sanan käytöstä voin mainita ensimmäisinä vastaan tulevat esiintymät Septuagintassa (VT:n kreikannoksessa) ja UT:ssa: Saara ylistää Herraa pojan syntymisestä (Gen. 29:35) ja Jeesus puhkeaa ylistämään Isää (Matt. 11:25). Lisäksi sana esiintyy oikeassa ylistyskontekstissa, Psalmeissa, todella monta kertaa. 



Fil. 3:21 kertoo Kristuksesta näin: ” joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi.” Käytän 30-luvun käännöstä, sillä 90-luvun käännös kääntää ”alamaiseksi tekemisen” hieman pakotukseen viittaavasti ”valtaan alistamiseksi”. Origeneen ja Gregorios Nyssalaisen mukaan Kristuksen alamaiseksi tuleminen tarkoittaa pelastumista, ei pakotettua valtaan alistumista. Ramelli katsoo, että edellä mainitut Filippiläiskirjeen jakeet kuuluvat loogisesti yhteen. Se, että kaikki lopussa ylistävät Jumalaa, on sama kuin se, että kaikki tehdään Kristukselle alamaisiksi. Näin ollen kirkkoisien tulkinta siitä, että Paavalin mainitsema kaikkien alamaiseksi tuleminen (”alistuminen”) tarkoittaa pelastusta, pitää paikkansa. (s. 17)



Gregorios Nyssalaisen sisar Makrina (324-379) puhui kuolinvuoteellaan Sielusta ja ylösnousemuksesta (mikä on Gregorioksen tämän pohjalta laatiman kirjan nimi). Markinan mukaan ylösnousemuksen myötä kaikki järjellinen luomakunta (so. ihmiset ja henkivallat) osallistuu ”universaaliin harmoniaan” Hyvässä (so. Jumalassa) sekä ”yhdestä sydämestä ja yksimielisesti tunnustaa Kristuksen suvereniteetin” (s. 111, 113). Veli yhtyi siskonsa oppiin puhuessaan katekistoille, kastettavien opettajille. Kun pahuus on poistettu kaikesta luomakunnasta ja niistä, jotka nyt ovat sen vallassa, ”koko luomakunta nostaa yksimielisen kiitoksen”. Pahuudesta vapautuminen on Kristuksen inkarnaation ansiota, hänen, joka koki kaikki ihmiselämän vaiheet, aina kuoleman koetukseen asti, ”vapauttaen ihmisen pahasta ja parantaen jopa pahuuden keksijän”. (s. 115) Kaiken kattava harmoninen ylistys toteutuu, kun pahuus tai paholainenkaan ei miltään osin särje sitä. Ja edelleen: kaikki on Kristuksen ansiota. 


Gregorioksen mukaan psalttarin viimeinen psalmi, 150, kuvastaa sitä, kuinka kaikki luodut laulavat ylistystä Jumalalle. Näin tapahtuu, kun ne on vapautettu pahasta ja kuolemasta. Kaiken päämäärä (telos) on autuus. (s. 117) Psalmiin 150 perustuukin tuttu virsi, joka usein lauletaan tilaisuuksien loppuhuipentumana: ”Herraa hyvää kiittäkää... luodut kaikki laulakaa Luojan suurta kunniaa. … Kaikki, joissa henki on, kiittämään jo tulkohon...” (Ja halleluja, ”ylistäkää Herraa”, tapahtuu ”halulla” eli vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin.) Nyssalaisen mukaan tuonpuoleinen elämä on osallisuutta ”kuoron iloisessa sinfoniassa”. (s. 119) Eusebioksen mukaan Kristus kerää kaikki ne, jotka ovat tulleet hänelle pelastavalla tavalla alamaisiksi (siis: aivan kaikki), kuoroksi ympärilleen (s. 75, 78). ”Ympärilleen keräämistä” tarkoittava sana viittaa Ramellin mukaan myös siihen, että Kristus tekee heidät omaksi ruumiikseen. (14)


Eusebioksen mukaan siis Kristus antaa kaikki Jumalalle, niin että ”Jumala ei asu vain osassa, vaan kaikissa”. Kristus valmistaa kaikki palvomaan Isää. Kun sitten Jumala on Eusebioksen mukaan ”kaikki kaikissa”, ”Poika riemuitsee ja iloitsee täydellisessä teossa, joka on tehty” (s. 78). Samaan tapaan kirjoittaa Basileios Suuri: ”Ja jun Jumala on kaikki kaikissa, silloin kun sekaannusta luopumuksilla aiheuttaneet asetetaan ennalleen rauhaan, he laulavat ylistystä Jumalalle rauhan sinfoniassa.” (s. 102, 103) Uskovat ja ne, jotka eivät tässä ajassa vielä usko, sekä Kristus itse riemuitsevat siis lopussa kaiken ennalleen asettamisen tähden. Lopussa kiitos seisoo. Origeneen mukaan kaikkien lopullinen, harmoninen ykseys perustuu siihen, kuinka Isä ja Poika ovat yhtä. Tätä kohti kiiruhtaminen on liikkeellä (Kristuksen esirukouksen ansiosta (15)), ja dissonanssit lakkaavat ykseyden toteutuessa. (s. 45-46) 


(14) The Christian Doctrine of Apokatastasis, s. 327. 

(15) De Principiis 3:6:1 (http://www.newadvent.org/fathers/04123.htm).


Opin tuomio?

On toki selvää, etteivät kaikki varhaiskirkon opettajat kannattaneet kaikkien pelastumista. Yksi tunnetuimmista varhaisemmista esimerkeistä on Tertullianus, jonka mukaan pelastetut tulevat iloitsemaan kadotettujen tuskasta. Tämä ajatus esiintyy muuten myöhemmin esim. Tuomas Akvinolaisella ja Lutherilla. David Bentley Hart kritisoi ajatusta loogisesti kestämättömänä uudessa kirjassaan That All Shall Be Saved.


Huomattavaa kuitenkin on, että kaikkien pelastumisen opetus ei ollut lähtökohtaisesti salainen ja peitelty opetus. Origenes ja joukko muita kirkkoisiä toki pyrki välttämään asian opettamista väärille henkilöille, jotta ihmiset eivät rupeaisi elämään miten vain lopullisen pelastumisen varjolla. Kuitenkin esim. Gregorios Nyssalainen opetti jopa paholaisen pelastumista kristillisenä perusoppina katekistoille, kasteopetuksen antajille (s. 114).


Itse Origenes oli kyllä alusta alkaen kiistanalainen hahmo (syystä tahi ei), mutta ei aluksi universaalin pelastuksen tähden. Ramellin mukaan alkuperäinen kritiikki johtui hänen taitavaan persoonaansa kohdistuneesta kateudesta. Aleksandrian piispa tuomitsi aleksandrialaisen Origeneen niinkin erikoisesta syystä, että tämä saarnasi maallikkona Jerusalemissa. Maallikkona saarnaaminen ei kuitenkaan ollut Jerusalemin paikallisten tapojen vastaista (maassa maan tavalla), ja häntä oli pyydetty näin tekemään. (s. 69) Vasta kauan Origeneen elinajan jälkeen tuli hänen dogmaattisista väitteistään tai ehdotuksistaan, kuten universaalin pelastuksen opetuksesta, varsinaisesti kiistelyn kohteita (näin jopa McClymond, s. 223-224). 

Lännen kirkossa tämä tapahtui pelagiolaiskiistojen aikaan, sillä pelastusta tekojen kautta opettaneen Pelagioksen uskottiin saaneen vaikutteita Origeneen käsityksistä - vaikkei kukaan ymmärtääkseni ajatellut Pelagioksen opettaneen apokatastasista. Origenes toki opetti jotakin sellaista, mitä jälkikäteen olisi mahdollista väittää semi-pelagiolaiseksi pelastusopiksi. Hänen mukaansa ihminen kulkee omien valintojensa kautta kohti pelastusta Jumalan avulla. (16) Tosin tämä ei välttämättä eroa kovin monen entisten tai nykyisempienkään idän kirkon opettajien opetuksesta. Synergian eli Jumalan ja ihmisen yhteistyön opettaminen on yleisesti ottaen suhteellisen tavallista eli Origenes ei ole tässä suhteen sinänsä poikkeuksellisen ”harhaoppinen”. Joka tapauksessa, kun Origeneen oppi oli Pelagioksen kanssa ilmeisesti jossakin mielessä samansuuntainen, samalla heitettiin pesuveden mukana myös muita hänen tähtiväitteitään, kuten universaalia pelastusta. 

Vielä Hieronymuksen ja Augustinuksen ystävä Orosius arvosteli kuitenkin Basileios Suurellakin ilmeisesti esiintynyttä opetusta kaikkien pelastumista varovaisesti sanoen, että Basileios opetti tätä asiaa mitä pyhimmällä tavalla (s. 104). Tulkintani mukaan Augustinuskaan ei leimannut, asian suorakätisestä arvostelusta huolimatta, päättymättömän kadotuksen kieltäjiä eli ”armeliaita” (misericordes) heti täysin ei-kristillisiksi hereetikoiksi (s. 155). Olihan heitä itse kirkkoisän mukaan ”hyvin paljon” tavallisen kirkkokansan keskuudessa (s. 158). (Augustinuksen käyttämän ilmaisun immo quam plurimi voi kääntää myös: ”itse asiassa jopa enemmistö”; käännöksestä on keskustelussa erimielisyyttä, ja Ramelli on nyt tässä kohdin maltillinen, ehkäpä varmuuden vuoksi.) Eikä apokatastasis tullut kokonaisuutena täysin epäilyttäväksi pitkään aikaan. Vielä 500-luvulla vaikuttanut Barsanufius Palestiinalainen kehotti kristittyjä rukoilemaan koko maailman, mukaan lukien ”hereetikkojen” ja ”pakanoiden”, pelastuksen puolesta, vaikka hän vastustikin origenismia (s. 164). 

Asiasta tuli toki isompi ongelma, kun Pseudo-origenistinen, panteistinen apokatastasis tuomittiin keisari Justinianoksen koolle kutsuman Konstantinopolin toisen kirkolliskokouksen (vuosi 553) liitteissä. (17) Näin ei kuitenkaan ilmeisestikään tehty varsinaisessa kokouksessa, Ramellin ja monien muiden tutkijoiden mukaan. (s. 171-175). Panteistisen apokatastasiksen tuomio on myöhemmin tulkittu koko ajatuksen tuomiona, ei vain tuomiona vääristyneelle kuvalle, jonka mukaan kaikki olennot luopuvat omasta olemuksestaan ja sulautuvat Jumalaan. Itse Origeneen ja esim. Eusebioksen mukaan ihmiskunta ja kaikki järjelliset olennot yhdistyvät Jumalaan kuitenkin yhteisen tahdon suuntautumisen kautta, eivät menettäen omaa olemustaan. Kaikki suuntaavat omat ajatuksensa ja tahtonsa kokonaan Jumalaan, Rakkauteen, eivätkä menetä omia ajatuksia ja tahtoaan. (s. 79; Didymos Sokea, s. 95) Kuitenkaan esim. Gregorios Nyssalaista ja hänen opetustaan ei missään vaiheessa tuomittu (tästä Ramelli puhuu seminaarissa). 

(16) De Principiis 3:1:18. http://www.newadvent.org/fathers/04123.htm 
(17) Kyseinen kirkolliskokous oli mielenkiintoinen. Se oli keisarin idea. Paavi tai muut piispat eivät halunneet kokousta. Keisari määräsi paavi Vigiliuksen paikalle. Paavi ei kuitenkaan suostunut avaamaan kokousta. Hänet myös vangittiin sen aikana. (s. 172-173)



Uskontunnustus

Ramelli ei käsittele tätä asiaa muuta kuin kerran tai kaksi, mutta kirkkoisien ja -äitien kielessä tulee esille vahvasti uskontunnustuksiin, erityisesti Nikean uskontunnustukseen, liittyviä elementtejä. Ramellin mukaan Apostolisessa ja Nikean uskontunnustuksissa mainitaan viimeinen tuomio, mutta ei päättymätöntä kadotusta, helvettiä tai kuolemaa. Ainoa lopputulema, mikä tunnustetaan, on ikuinen eli tulevan aikakauden elämä. Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus sisältää merkkejä Origeneen ja kappadokialaisten isien teologiasta. (18) Athanasios Aleksandrialainen (k. 373), Nikean päätöksen suuri puolustaja, vetosi Origeneeseen Isän ja Pojan yhtälaista ikuisuutta puolustaessaan. (s. 87) Loput tästä uskontunnustusanalyysista on omaa mietettäni Ramellilta nousevien kirkkoisien ajatusten pohjalta.

Nikea puhuu Jeesuksesta Jumalan Poikana, joka on tullut ihmiseksi ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden” (ei esim. **”meidän uskovaisten tähden”). Jeesus on tullut siis ihmiskunnan puolesta sellaisena kuin se on, ei tietyin ennakkoehdoin. Nikeaa edeltävällä vuosisadalla elänyt Gregorios Ihmeidentekijän mukaan Kristus on ”se, joka pelastaa kaikki ihmiset, myös ne, jotka ovat puolikuolleita ja vailla kaikkea...”, hän on ”kaikkien väsymätön pelastaja.” (s. 67) Athanasios taas toteaa, että Kristuksen ihmiseksi tuleminen tapahtui ”Isä Jumalan rakkauden ja hyvyyden tähden meidän ihmisten pelastukseksi... sama Logos, joka loi maailman, on myös suorittanut sen pelastamisen” (s. 88).

Eusebios Kesarealaisella (k. 339) oli tärkeä osa Nikean kirkolliskokouksessa (325), jolloin kyseinen uskontunnustus määriteltiin. Hänen mukaansa aivan kaikkien Vapahtaja rakastaa ihmiskuntaa (s. 76). Tämä selittää, mikä on Nikean perusajatus, kun puhutaan ihmisten pelastamisesta: jokaista koskeva rakkaus ja toivo. Eusebios opettaa myös, että ylösnousemus tarkoittaa meidän ihmisluontomme ennalleen asettamista (apokatastasista) alkuperäiseen tilaansa. Ja kaiken ennalleen asettaminen taas tarkoittaa hänen mukaansa nimenomaan tulevaa aikakautta eli maailmaa. Silloin aivan kaikki olennot asetetaan kohdalleen ja itse luomakunta kokonaisuutena saa Jumalan lasten vapauden. (s. 74-75) Kun uskontunnustusta laajennettiin loppuosasta vuonna 381 Konstantinopolin I kirkolliskokouksessa, ”kuolleiden ylösnousemuksen” ja ”tulevan maailman elämän” odottaminen lisättiin sen loppuun. 

Nikean lopussa odotetaan kuolleiden ylösnousemusta hyvänä asiana (vrt. 2. Piet. 3:13), ei mahdollisesti lopullista pahaa tuottavana. Ajatuksen rakenne on siinä, että kuolleiden ylösnousemus johtaa lopulta tulevan maailman elämään, pelastuksen päämäärään. Se pelastus, jonka Kristus suoritti uskontunnustuksen alkuosan mukaan ihmisten puolesta eroituksetta, tulee loppuun saatetuksi. ”Tulevan maailman elämä”, mikä on Nikean uskontunnustuksen viimeinen asia, on iankaikkisen elämän synonyymi useiden kirkkoisien teksteissä (em. Origenes, s.219-220; Theodoros Mopsuestialainen, s. 144). Eusebioksen mukaan Kristuksen hallintavalta loistaa kirkkaana juuri tuossa ”tulevan maailman elämässä”. Silloin ihmiset on vapautettu synneistä ja tehty Jumalan lupausten arvon mukaisiksi (s. 76). 

Vaikka Jeesuksen tuomio voi tuoda kiirastulen/helvetin, hänen, itse Jumalan, alkuperäinen ja lopullinen tarkoitus on kuitenkin ”meidän ihmisten pelastus”. Se, että uskontunnustukset vaikenevat helvetistä, on tässä patristisessa kontekstissa merkityksellinen seikka. Kyse on tuskin siitä, että puhdistavasta tulesta olisi pelätty puhua. Tämähän oli aivan tavallista.

(18) Kappadokialaiset isät ovat Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen sekä Gregorios Nazianzoslainen.



Esirukous

Erityisesti pyhään Pietariin (jonka mukaan minut on nimetty) liittyvään traditioon liittyy tuonpuoleiseen pelastukseen ja universaalin toivoon liittyviä elementtejä. Tämä alkaa jo Raamatun kirjeistä. (s. 34; 1. Piet. 3:19, 4:6 jne.) Samaa esiintyy mm. apokryfisessa, mutta varhaiskirkossa usein pyhiin kirjoituksiin kuulevana pidetyssä, Pietarin ilmestyksessä. Sen mukaan apostoli suree syntisten kohtaloa, mutta Jeesus vastaa Jumalalla, heidän Luojallaan, olevan vielä paljon enemmän laupeutta kuin Pietarilla: ”Ei ole ketään, joka joutuu kadotukseen Jumalalle; ei ole mitään, mikä on mahdotonta Jumalalle.” (s. 32)

Pietarin ilmestyksen käsikirjoituksiin liitetyn Pseudo-Klemensin kirjoituksen mukaan Kristus itse rukoilee rangaistujen puolesta (näin myös em. Euagrios, s. 135) ja antaa heille kaikille ”elämän, kunnian ja iankaikkisen valtakunnan”. Klemensille ilmestyvän Pietarin mukaan Kristus, joka on luonut Aadamin (so. hänestä polveutuvan ihmissuvun) iloa varten, ei anna hänen kuolla toistamiseen nostettuaan hänet ylös kuolleista. (s. 32-33) Samoin kuin Pietari apokalypsissa, Katariina Sienalainenkaan (1347-1380) ei voinut olla onnellinen, jos yksikään Jumalan kuvaksi luotu hukkuu: ja kuinka itse Vapahtajamme ja hänen ruumiinsa ilo voisi olla täydellinen, jos yksikään hänen jäsenistään jää puuttumaan (s. 207-208)? 

Kristus kuulee pyhien esirukouksia ja päästää kadotetut pahasta. Pietarin ilmestykseen, Aadamin ja Eevan elämään ja Sibyllan oraakkeleihin sekä muihin apokryfisiin kirjoituksiin liittyy ajatus kuolemanjälkeisestä kasteesta. (s. 31-35) 900-luvun lopun Englannissa jotkut harhaoppisina pidetyt uskoivat, että neitsyt Maria ja jotkut muut pyhät vievät syntiset pois paholaiselta voittosaalina viimeisen tuomion jälkeen. Ramellin mukaan tämä on origeneslaisen toivon jatkumista ruohonjuuritasolla, mutta fokus ei ole enää sama (vähemmän Kristus-keskeinen). (s. 197-198) Tämä liittynee keskiajan traditioihin pyhistä voimallisina esirukoilijoina. Kristuksen tuonelaan laskeutumisen tuomalla voitolla on tässä eskatologinen ulottuvuus. Lisäksi myös rabbiinisessa kirjallisuudessa esiintyy ajatus siitä, että Jumalan pyhät vaikuttavat kadotettujen kohtaloon: ”Jumala loi paratiisin ja gehennan [”helvetin”], että edellisessä olevat vapauttaisivat jälkimmäisessä olevat.”(s. 32)

Kristus-keskeisyyden merkitys


Apokatastasis perustuu Kristuksen inkarnaatioon, uhriin ja ylösnousemukseen sekä armoon (s. 116, 152, 214 jne.). Gregorios Nazianzoslaisen mukaan (esim. vertauksessa Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä mainittu, Luuk. 16:19-31) suuri kuilu vanhurskaiden ja syntisen välillä tulee ylitetyksi. Tämä tapahtuu Kristuksen ansiosta, sillä hän on ylittänyt kuilun Luojan ja luotujen välillä inkarnaationsa kautta (s. 131). Onhan Luojan ja luodun ero vähintään yhtä suuri kuin mikään muu kuilu (jos puhutaan monteismista), ja sekin on jopa ylitetty Kristuksessa. Nyssalaisen mukaan lopulta Jumala, joka tahtoo kaikkien pelastuvan ja tulevan tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4), on toteuttanut tahtonsa (s. 118). 

Ramellin kirjan ajatukset kirkastavat, että patristinen ajatus suuremmasta toivosta on erilainen kuin nykyaikainen populistinen ajatus kaikkien taivaaseen pääsemisestä heti kuoleman jälkeen. Patristinen toivo oli Kristus-keskeistä. Siihen liittyi myös ajatus puhdistavasta tulesta ja siitä, että meidän teoillamme on merkitystä. (ks. s. 199). Lisäksi keskeistä oli vapaa tahto, ei kuitenkaan niin, että kaikenlaiset valinnat ovat yhtä ”vapaita”. Varsinaista vapautta on voida valita se, mikä on valitsijalle hyväksi. Apokatastasis-oppiin liittyvä ajatusmaailma on ehkä jopa sellaista, mitä nykyään pidettäisiin syystä tai syyttä moralistisena, ei suinkaan ”tehdään mitä vaan” -tyyppistä. 

Samalla kuitenkin oppiin kuuluu suorastaan ylitsepursuavan positiivissävytteisiä merkityksiä: ihmiskunnan ja Jeesuksen erottamaton ja parantava yhteys, armon ja rakkauden absoluuttinen rajattomuus sekä ylistys, joka yhdistää kaikki. Nämä asiat ovat toisella tavalla, sekä vasemmalta tai oikealta katsottuna, poikkeuksellisia apokatastasis-opissa verrattuna nykyaikaan. Ajatukset puuttuvat tai niitä painotetaan varsin vähäisesti yhtä vähän pluralistisessa tai ”liberaalissa” uskonnollisuudessa kuin traditionaalisen helvettiopin sisältävässä kristinuskon tulkinnassa. 

Teoksesta jää kaiken kaikkiaan käteen pelastumisen absoluuttinen Kristus-keskeisyys. Siteerattuaan Nyssalaista, jonka mukaan ”Yksikään olento ei jää pelastettujen lukumäärän ulkopuolelle”, Ramelli aloittaa teoksensa perinteisellä katolisella tervehdyksellä: Laudetur Jesus Christus, semper laudetur. ”Olkoon Jeesus Kristus ylistetty, aina ylistetty.” (s. xiii) Pseudo-Dionysioksen mukaan Jeesus vaikuttaa ”kaiken kaikissa” tuoden ihmiset sovintoon itsensä kanssa Hengessä. Samoin Kristus tuo ihmiset sovintoon Isän kanssa itsensä kautta ja itsessään (s.168). (Tämä muistuttaa ehtoollisrukouksen loppua: ”Hänen [Kristuksen] kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä kuuluu sinulle... Isä... Pyhän Hengen yhteydessä, kunnia ja kirkkaus...”) Kristus Jumala on Maximos Tunnustajan mukaan itsessään toteuttanut kaikkien pelastumisen (s. 182). Hän on suorittanut kaiken ennalleen asettamisen ristillä ja sovitettuaan ihmiset itsessään hän johtaa heidät Hengen kautta Isän luo (s. 184). Kaikkien pelastuminen tapahtuu siis yksinomaan Kristuksessa itsessään.

Näin ollen kaikkien universaalia ja riippumatonta pelastumista ei viime kädessä perustella ihmisten epävarmoilla valinnoilla. Se on kolmiyhteisen Jumalan työtä. Pelastus perustuu Kristukseen, Jumalaan, ei vajavaiseen ihmiseen. Apokatastasis tapahtuu Isän Jumalan oman hyvyyden tähden. Pyhä Hengen, Jumalan, työnä on toteuttaa tämä uudistus ihmiskunnan keskellä. Näin ylistys ei lopu koskaan. Hän lahjoittaa kullekin vapaan ja siinä samalla toisia kohti liikkuvan harmonian (ks. s. 184). Avara vapaus on vapautta siitä, että ihminen voisi pysyvästi määritellä oman vapautensa yksinäiseksi ja kahlitsevaksi eroksi toisista ihmisistä ja armollisesta Jumalasta. Tällainen erottautuminen näyttäytyy patristisen ajattelun perusteella ei vapautena, vaan syntinä. Kuitenkin Kristus on Johannes Viiniköynnöksen sanoin ”anteeksiantomme valtameri” (s. 188). Jumala ei katso henkilöön ja tämän rajallisuuteen - paitsi Kristuksen persoonaan, häneen, joka on todella lähellä kutakin. Hän on Origeneen ja Nazianzoslaisen sanoin: ”minun Jeesukseni” (s. 131) (19)

(19) Vrt. Lutherin virsi 21:8 ”mun Jeesuksein” (https://virsikirja.fi/virsi-21-enkeli-taivaan-lausui-nain/). 


Opin käytännön merkitys



Kirkkoisien ja -äitien tarkoitus universaalin pelastukseen liittyvillä opetuksilla oli mitä ilmeisemmin rohkaista kristittyjä eteenpäin uskon ja elämän tiellä. Gregorios Nazianzoslaisen mukaan kaiken kristillisen opetuksen ja mysteerin tarkoitus on siinä, että meistä tulisi maailman valoja, elävöittävää voimaa toisille ihmisille (s. 131). Eivät pahimmatkaan asiat, synti ja kuolema, voi estää Jumalan hyvää tarkoitusta viedä ihmisiään yhteiseen kotiin. Ne eivät ole olemassa, jotta ne veisivät ketään lopulliseen tuhoon. Origeneen mukaan ”Jumala antoi minun langeta tämän tarkoituksen tähden: jotta nousisin uudestaan.” (s. 53) Monet kirkkoisät opettivat, että kuolemakin on olemassa vain sitä varten, että meihin iskostunut synti saisi rajan ja lopullisen kuoliniskun (s. 145, 146 jne.). 

Jumala siis itse kääntää kaikki pahat asiat astinlaudoiksi polulla kohti lopullista hyvää, yhteistä kotia. Kaiken ennalleen asettamisen odottaminen on myös oman kokemuksen mukaan positiivinen ja kannustava kristinuskon tulkinta. Sitä soveltamalla voi päästä käytännössä eteenpäin lukuisissa tilanteissa; ilossa tai surussa; unohtamisen ja epävarmuuden kestämisessä; toisten ihmisten erilaisten tilanteiden ja mielipiteiden ymmärtämisessä. Kun näköala on toivorikas, ei tarvitse jäädä ns. jumittamaan. Apokatastaattinen maailmankuva antaa myös positiivisen sysäyksen etenkin pessimististen opinvirtausten (kristillisten tahi ei) keskellä.

Itselleni yksi käytännöllinen päämerkitys apokatastasis-opilla on se, että vaikka näkee oman suuren syntisyytensä ja vajavaisuutensa, toivon ankkuri ei horju siitä. Sitä kaikkien luotujen, myös kontroversielli paholaisen, pelastuminen mielestäni tarkoittaa (ks. s. 129). Voinko kieltää itseltäni sitä toivoa, jonka Kristus on antanut minulle ja kaikille ihmisille, joiden kaikkien puolesta hän on kuollut? Varsinkin, jos ”itse pahuus” ja ”valhe” (personifioituna tai ei), joka minussa vaikuttaa, heitetään Pyhän Hengen kaiken polttaen uudistavaan tuleen ja vääryyden sijaan tulee ilmi se, joksi minut on tarkoitettu? 

Patristinen ja kristillinen kaikkia koskeva toivo vie ainakin omat ajatukset siihen suuntaan, ettemme voi sulkea ketään pois Jumalan armon piiristä millään lopullisella tavalla. Jos on itse kokenut jotain Jumalan hyvyydestä, universaalin pelastuksen toivo avaa portit jakamaan suurta armoa, Jeesuksen tuomaa parantavaa rakkautta. Jokainen meistä ihmisistä on omalla kohdallaan siinä, miten Jumala pelastaa eli parantaa meitä. Hän parantaa meitä olemaan sitä, miksi meidät on tarkoitettu: persoonallisiksi, rakastaviksi, ymmärtäviksi ja leikkisiksikin ihmisiä. Se tie voi olla kitkerä tai helppo tai usein kumpaakin samaa aikaa. Se tie, parantava tie, on sama elämän, kuoleman ja koko maailmaa koskevan ylösnousemuksenkin jälkeen – ja kaikkea näitä ennen ja niitten keskellä. 

Me olemme ylösnousemuksen, viimeisen tuomion ja tulevan aikakauden ojennuksen (ns. ”ikuisen rangaistuksen”) jälkeen kaikki yhtä ja samaa porukkaa, ihmiskuntaa. Mutta tämä toivo on totta ja varmaa eikä vain hataraa unelmaa tässä ja nyt. Toivon (käyttäen Ramellille rakasta ilmaisua) ”vasaroi perille” Pyhän Hengen työ, joka tuo Jumalan tulevaisuuden nyt-hetkeen ilman rajaa. Se läsnä oleva tulevaisuus on absoluuttista anteeksiantoa, yhteen tuovaa harmoniaa sekä ehtoollisen konkreettisuutta. Tämä viimeinen ajatus perustuu siihen, miten olen soveltanut Robert Jensonin (1930-2017) teologiaa väitöskirjassani, joka matkailee kohti päätöstä niin sanotusti toivon mukaisesti ensi vuonna. Summa summarum: maailmanlaaja ja ihan paikallinen kirkko onkin yllättävän tärkeä, koska se on rajoituksettoman toivon yhteisö.


Rakkaus

Kaiken ennalleen asettaminen perustuu viime kädessä kolmiyhteisen Jumalan omaan olemukseen, häneen, joka on Rakkaus (Ramelli s. 210). Ramelli siteeraa Norwichlaista, joka puhuu saamiensa ilmestysten tarkoituksesta: ”Ja näin ehdottoman varmasti, niin tässä kuin kaikessa muussakin, että ennen kuin Jumala loi meidät, hän rakasti meitä, eikä hänen rakkautensa koskaan vähentynyt eikä koskaan vähene. Tämän rakkautensa tähden hän on tehnyt kaikki tekonsa, tämän rakkauden tähden hän on luonut kaiken, mikä on meille hyödyksi, ja tämän rakkauden tähden on elämämme iankaikkinen.” (Juliana Norwichlainen, käännös Paavo Rissanen: Jumalan rakkauden ilmestys, s. 209) 

Rakkaus, joka pysyy uskollisena, on armoa. Kaikki tapahtuu Jumalan rakkaudesta ja armosta, sen Jumalan, joka tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan (s. 214; 1. Tim. 2:4-6). David Bentley Hartin Uuden testamentin käännöksessä The New Testament: A Translation (Yale, 2017) 1. Tim. 2:4 sanoo itse asiassa näin: ”who intends all human beings to be saved”. Universaali pelastus ei ole vain Jumalan tahto. Se on hänen tarkoituksensa ja aikomuksensa.



Suositut tekstit | The most popular posts