25.3.2021

Maria, toivon esikoinen

Lukukappale: Hepr. 10:4-10

4 Mahdotontahan on, että härkien ja pukkien veri poistaisi synnit. 5 Siksi Kristus sanoo maailmaan tullessaan: – Uhreja ja lahjoja sinä et halunnut, mutta sinä loit minulle ruumiin. 6 Polttouhrit ja syntiuhrit eivät sinua miellyttäneet. 7 Silloin minä sanoin: Tässä olen. Niin kuin minusta on kirjakääröön kirjoitettu, niin olen tullut tekemään, täyttämään sinun tahtosi, Jumala.
8 Hän sanoo siis ensin: »Uhreja ja lahjoja, polttouhreja ja syntiuhreja sinä et halunnut, ne eivät sinua miellyttäneet», vaikka näistä uhreista on laissa määräykset. 9 Mutta sitten hän sanoo: »Tässä olen. Olen tullut täyttämään sinun tahtosi.» Hän siis kumoaa nuo määräykset asettaakseen niiden tilalle Jumalan tahdon. 10 Tämän tahdon mukaisesti meidät on pyhitetty ainutkertaisella uhrilla, kun Jeesus Kristus uhrasi oman ruumiinsa.


Maria, toivon esikoinen (eli Jumalalle ei mikään ole mahdotonta)
kommenttipuheenvuoro ekumeenisessa aamurukouksessa 25.3.2021
pastori Petri Samuel Tikka

Tahdon toivottaa teille, ekumeenisille ystäville, hyvää marianpäivää! Päivä tunnetaan luterilaisessa kirkossa nimellä Marian ilmestyspäivä. Katolisessa kirkossa virallinen nimi on Herran syntymän ilmoittamisen juhlapyhä. Ortodoksisessa kirkossa pyhä tunnetaan Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestyksen juhlana eli Ilosanoman juhlana. Tämä on yksi kirkkovuoden keskeisistä juhlista kaikissa näissä kirkkokunnissa, esimerkiksi joulun, pääsiäisen, helatorstain ja helluntain rinnalla. Sitä ilmentää luterilaisessa kirkossa se, että kirkossa on kuusi kynttilää, täysi määrä. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tämä pyhä siirrettiin vuonna 1955 sunnuntaille. Tämä on minun ja monen muun luterilaisen mielestä valitettavaa, sillä pyhän tärkeys tulee paremmin esille pitämällä kiinni perinteisestä ja oikeasta päivämäärästä. Se on juuri tänään 25.3., tasan yhdeksän kuukautta ennen joulua.

Kunnianimiä

Yhdeksän kuukautta jouluun tarkoittaa sitä, että tänä päivänä ainainen neitsyt Maria ottaa vastaan tehtävän Jumalan äitinä, maailman Pelastajan äitinä. Olemme siis tänään inkarnaation eli Messiaan lihaksi tulemisen ihmeen äärellä. Siitä kuulimme myös heprealaiskirjeessä: ”Siksi Kristus sanoo maailmaan tullessaan: - Uhreja ja lahjoja sinä et halunnut, mutta sinä loit minulle ruumiin.” Jeesus sai ruumiinsa ja koko inhimillisen luontonsa neitsyt Mariasta. Jeesus on samalla iankaikkinen Jumala, joka on ollut aina olemassa Kolminaisuuden toisena Persoonana. Kun siis Mariasta tuli Jeesuksen äiti, hänestä tuli Jumalan äiti. Juuri tällä nimityksellä Mariaa on kunnioitettu jo varhaisesta kirkosta alkaen: Jumalansynnyttäjä eli Jumalan äiti. Nimitys on on myös osa luterilaista tunnustusta, niin kuin katolista ja ortodoksista, vaikka ”Jumalan äiti” -kunnianimeä käytetään liian harvoin luterilaisissa yhteyksissä nykyään.

Marian kunnialliset nimitykset eivät pääty siihen tosiasiaan, että hän on Jumalan äiti. Ortodoksisessa liturgiassa hän on ”kaikkein pyhin, puhtain, siunatuin, kunniallisin Valtiatar”. Vastaavasti sekä katolisen että perinteisen luterilaisen käsityksen mukaan Maria on taivaan kuningatar. Kaikkien kyseisten kirkkojen virallisten tunnustusten mukaan Maria on ainainen Neitsyt. Lisäksi Marian synnittömyys tai puhtaus Kristuksen sovitustyön tähden on tavalla tai toisella osa sekä luterilaista oppia että ortodoksisen kirkon liturgiaa. Marian perisynnitön sikiäminen on julistettu dogmiksi katolisessa kirkossa vuonna 1854.

Vastaväite ja vastaus

Vastaväitteenä tähän kaikkeen voisi sanoa: miksi luettelen Marian kunnianimityksiä päivänä, jonka keskuksessa on kuitenkin Jeesus, hänen saapumisensa maailmaan ihmisenä ihmiskunnan Pelastajaksi? Marian palvonnan pelossa on Mariaa valitettavasti protestenttisissa uskonsuunnissa, myös luterilaisessa kirkossa, usein ruvettu vähättelemään. Onneksi nykyään ollaan esimerkiksi omassa luterilaisessa kirkossani vähitellen heräämässä Marian merkitykseen uudelleen. Tästä esimerkkinä näytän kirjan Luterilainen Neitsyt Maria, jonka on kirjoittanut Risto Pottonen ja josta saa lisää tietoa edellä puhumistani asioista. Tästä kirjasta ja muista puheenvuoroista käy ilmi, että on alettu ymmärtää katolisen ja ortodoksisen kirkon tavoin, ettei Marian kunnioittamisella ole mitään tekemistä sen kanssa, että palvottaisiin häntä eli pidettäisiin häntä Jumalan veroisena.



Marian kunnioittamisessa on päinvastoin juuri siitä, että keskitytään enemmän Kristukseen ja hänen todelliseen ihmiseksi tulemiseensa ja pelastustyöhönsä jokaisen ihmisen tähden. Jeesus ei tullut ihmiseksi abstraktisti, vailla yhteyttä todelliseen ihmisyyteen, ilman vaikutusta siihen. Maria on lunastetun ihmiskunnan esikoinen. Maria sai jo elämänsä aivan alussa synnistä puhdistavan uskon, olemuksen, jonka Jeesuksen veri oli puhdistanut ennalta. Uskon ja armon ympäröimänä, niistä voimansa saavana, hänellä oli ja on erityinen tehtävä Jumalan synnyttäjänä ja äitinä, ainaisena Neitsyenä ja lopulta taivaaseen otettuna kuningattarena. Onhan koko kristikuntakin Raamatun mukaan kuninkaallinen papisto. Siksi Marian erityisen ihmeellisen aseman ei pitäisi herättää meissä kateutta. Se voi olla sen sijaan ihmetyksen ja kiitoksen lähde. Maria uskoi Jumalan lupaukseen siitä, että hänestä tulee Messiaan äiti. Sen takia Elisabetkin ylisti häntä autuaaksi. Marian usko teki mahdolliseksi sen, että Jeesus tuli meidät pelastamaan. Jumala teki meidän pelastuksemme mahdollistavan ihmeen, Jeesuksen ihmiseksi tulemisen, Marian inhimillisen ja ihmettelevän luottamuksen kautta.

Maria ja toivo

Itselleni Marian merkitys kirkastui selkeästi noin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten. Olin aiemmin monien protestanttien tavoin pelännyt liikaa Marian kunnioittamista. Se, mikä valmisti minua näkemään Marian aseman, oli ilmestys kaikkia koskevasta toivosta. Jouluaikana eli muutama päivä joulun jälkeen vuonna 2012 olin kokenut, että Kristuksen risti varmistaa sen, ettei kukaan ihminen joudu pysyvästi kadotukseen. Niin kuin monia perinteisiä oppeja Mariasta, tätä käsitystä pidetään usein harhaoppina, vaikka jakamattoman alkukirkon kirkolliskokoukset eivät ole näin todenneet. Ongelma minulle kaikkien pelastumisessa oli usko – kukaan ei voi pelastua ilman uskoa. Kuitenkin Isän rakastava tahto on antaa usko jokaiselle. Heprealaiskirjeenkin sanoin Jeesus vastasi Isän tahtoon: ”Olen tullut täyttämään sinun tahtosi.” Poika tekee mahdottoman todelliseksi, sen, mitä aiemmat uhrit eivät voineet tehdä, sen, että kaikki uskoisivat pyhään Jumalaan. Isä ei anna oman Poikansa kuolla vain mahdollisen uskon tähden, se olisi vähättelevä tulos äärettömälle, raskaalle uhrille. Oivalsin, että Pyhä Henki, uskon Luoja, ristin Henki, tuo uskon todelliseksi jokaiselle henkilökohtaisesti. Mutta miten tämä kaikki sitten liittyy Mariaan?

Jos Jeesus inhimillisenä, ristillä kärsivänä, ruumiissaan kärsivänä pelastaa jokaisen todellisen ihmisen, jokaisella todellisella ihmisellä on ainutkertainen merkitys. Tämä suuri merkitys tulee kirkkaasti, vertaamattomasti esille juuri ikuisessa neitseessä Mariassa. Maria on toivon merkki. Hänen elämänsä osoittaa sen, että Jumala rakastaa äärettömällä tavalla ihmistä, tavalla, joka meistä tuntuu mahdottomalta. Maria sai osansa uskosta jo ensi hetkestään alkaen, ennen kuin sen pitäisi edes olla mahdollista. Juuri näin Jumala tahtoo antaa uskon ihmiselle: alusta loppuun asti. Juuri näin Jumala haluaa puhdistaa jokaisen ihmisen synnistä ja tuoda tämän täydellisesti yhteyteensä. Niin hän teki esikuvan tavoin Marialle. Saadessaan Jeesuksen Maria uskoi enkeli Gabrielin sanomaan: ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." Marialla oli usko mahdottomaan siihen, mikä on Jumalalle kuitenkin mahdollista. Juuri siksi Pelastaja syntyi hänen kauttaan maailmaan. Maria synnytti Jeesuksen, jonka sanan mukaan Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Isälle ei ole mahdotonta mahdottominkaan asia: suurimman syntisen pelastuminen, uskon luominen hänessä.

Kun Maria lopulta otettiin ruumineen sieluineen taivaaseen Poikansa ylösnousemuksen voimasta, Mariasta tuli pysyvä toivon merkki ihmiskunnan keskellä. Usko mahdottomaan tekee mahdottoman mahdolliseksi, sen todisti Maria, joka uskoi aina Poikansa veren voimaan ja siksi oli puhdas, luottamusta täynnä. Luottamuksen tähden Marian, Jumalan äidin, rukoukset ovat voimallisempia kuin luulemmekaan, kuten myös kaikkien pyhien, jotka ovat uskoneet Jeesukseen, mahdottomien Pelastajaan. Jeesus kehottaa Johanneksen evankeliumissa kristittyjä yhteyteen siksi, että koko maailma uskoisi. Olemmepa siis ortodokseja, katolilaisia, luterilaisia, helluntailaisia, baptisteja tai muita kristittyjä, meidän tehtävämme on luottaa Jumalan voimaan ja rukoilla maailman puolesta yhdessä. Pyhälle Hengelle ei mikään ole mahdotonta, hänelle, joka peitti Marian varjollaan maailman Pelastajan tullessa maailmaan. Pyhälle Hengelle ei ole mahdotonta se, että kaikki koskaan eläneet ihmiset, Kristuksen sovitustyön tähden, saavat osakseen uskon. Sen todistaa meille Maria, hän, joka uskoi, että Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.


https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Koimesis_Mosaic_at_Chora_Church.jpg



27.2.2021

Ilolaulu Rakkaudesta

Psalmilause

Kuka voi sanoiksi pukea Herran voimateot,

kuka voi häntä kyllin ylistää?

Ps. 106: 2

Evankeliumi

Luuk. 7: 36-50

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.

    Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Simon, minulla on sinulle puhuttavaa.” ”Puhu vain, opettaja”, fariseus vastasi.

    ”Oli kaksi miestä”, sanoi Jeesus. ”He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” Simon vastasi: ”Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” ”Aivan oikein”, sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: ”Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” Ja hän sanoi naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”

    Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: ”Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.” Mutta Jeesus sanoi naiselle: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.”

Tämä on pyhä evankeliumi. Ylistys sinulle, Kristus.


kuvan otti Liisa Bourgeot


ILOLAULU RAKKAUDESTA 

eli ”Joka anteeksi saa paljon, rakastaa entistä enemmän”

saarna 28.2. klo 10 Pitäjänmäen seurakunnassa


Rakkaat kristityt lähellä, / Pitäjänmäellä täällä, / eri puolin maata, maailmaa,


Joka anteeksi saa paljon / rakastaa entistä enemmän. 

Tänään siksi soikoon meissä / ilolaulu Rakkaudesta. 

Tekee mieli ihmetellä, / ylistää ja mietiskellä    

Jeesuksen hyvyyttä suurta, / ystävyytensä syvyyttä, 

läheisyyttä meitä kohtaan, / armoa ja lempeyttä, 

joka kohtaa syntisiä, / auttaa meitä vaivattuja

sykkeellä sydämen soivan, / sopusoinnulla sulolla.   

  

Että voisin tunnustella, / tarkastella, mietiskellä  

armoa ja rakkautta, / Luojamme lämmintä hyvyyttä  

kielellä syvällä sydämen, / vakavin ja varmoin mielin,

siksi saarnaan tällä lailla, / kotimaamme vanhoin keinoin,

äitiemme laulusuulla, / Kalevala-mittaa virkon, 

isänmaassa kun on jälleen / suomalaisen kulttuurimme 

unhoon jäävä merkkipäivä, / muisto Lönnrotin kokoelman.


Puheen ollen kulttuurista / siitä täytyykin sanoa:

vaikka onkin paastonaika, 

koskaan ei ole hyvästä / pitää paastoa kulttuurista. 

Koronan kovilla teillä / taiteita me tarvitsemme. 

Nyt verkkoon tarttuu kulttuurimme / ja messutkin netissä koolla. 

Suuremmallakin siis syyllä, / yhteyden etänä ollen 

ilolauluja tarvitsemme, / toivon soinnun tuntemista, 

juuria sydämen myöten, / sopukkoihin sielujemme.


Menkäämme toki asiaan, / käykäämme Jumalaa kohti. 

Kuinka alkaa paastonaika, / jota tässä viettelemme? 

Epistola laskiaisen / kertoi Paavalin sanoilla: 

” Tämä kolmikko se säilyy: / rakkaus ja usko, toivo, 

rakkaus näistä suurimpana. / Rakkaus koskaan ei häviä.” 

Tuhkakeskiviikko kertoi / Viisauden kirjan miettein: 

”Jos, Luoja, jotain vihaisit, / et mitään olisi luonut.

Siksi kaikille armollinen / olet rakkaudessasi.”

Armossaan Jumala tahtoi, / että Poikansa osamme otti

kiusaukset voittaaksensa. / Teki Kristus näin halulla.   

Rakkautta kohti käymme / paastonaikaa pohteissamme

ristin riemuun kulkeissamme, / pääsiäiseen päästäksemme.

Tiedämmehän nyt ja aina / Raamatun ydinasian,

jota kuulutti Johannes: / ”Jumala on itse Rakkaus:

Isä, Poika, armas Henki.” 


Rakkautta vain ainoastaan / kaikki on teot Jumalan: 

luominen, lunastus, usko; / ihmiset, pelastus, toivo. 

Järkeemme ei kaikki mahdu, / sydämeen suuretkin asiat. 

Vaivainen kykymme nähdä, / luottamus vajaaksi jääpi.

Se ei armoa vähennä, / Jumala on uskollinen.  

Siksi hän Poikansa lähetti, / siksi hän soi Ainoansa, 

näyttääksensä meille armon, / vakaan, varman rakkautensa. 


Herran väkevistä teoista, / hyvyydestä Kristuksemme

kerrotaan myös kirjasessa, / runossa, joka nimeltään 

on Ilolaulu Jeesuksesta. 

Mattias Salamnius sen laati / tuhatkuusisataaluvulla. 

Siinä meille näin hän kertaa, / miten toimi Jeesuksemme, 

armoisasti, lempeästi:   


”Vaan koska ikä eneni, Astui virkahan omahan;

Kautta kastehen isältä Vahvistettu virkahansa,

Kosk' oli vuosia ijässä Kolme kymmentä kulunut.

Saarnasi sanat Isänsä, Näytti töillänsä todeksi,

Muutti viinaksi vedetkin Kaanan häissä kaunihisti;

Teki rammat terveheksi, Spitaliset puhtahaksi,

Kuurot tarkkakuuloiseksi, Selväsilmäksi sokeat;

Mykät käänsi kieleväksi Hajotteli halvaukset,

Virvotti vesikipuiset, Ajoi poijes perkelehet,

Kutsui kuollehet elohon. 

Kukas suullansa sanoopi, Kenen kieli kertoneepi, 

Mit' on tehnyt ollessansa Täällä syntisten seassa?


Viel' oli enämpi virka, Isältäns' etehen pantu.

Otettu omalla mielin, Piti käydä piinan alle,

Synnin maksoksi suruhun, Luotuen lunastukseksi;

Koska koko kolme vuotta Oli saarnannut sanansa

Että työnsä ilmoittanut. [...]

Pahat neuvoja nivovat Jalon surmaksi Jumalan,

Palkaksi parahan neuvon...”


Salamnius näin siis kertoo / meille Jeesuksen teoista, 

joka muisti heikoimpia, / sairaille loi terveyden

ja myös armon soi pahoille, / kurjille toi rakkauden, 

itse kulki surman suuhun / syntiset pelastaaksensa.

Mitenkä rakastaa jaksaa, / haluaa armahtaa Jumala, 

niitä, jotka ei välitä, / niitä, jotka ei rakasta? 

Hengestään, elämästäänkin / luopuuhan Jumalan Poika.  

Rakkaudettomiakin / rakastaa pyhä Jumala. 


Selvyyttä me tästä saamme, / kun Raamattua kuuntelemme.

Rakkauden kokemus muutti, / sydämen kulttuuri auttoi 

erästä ihmistä kerran. / Hän oli taidetta Jumalan, 

nainen, pilkattu pahaksi. / Kyynelillä, voiteillakin 

antoi vastauksen ihanan, / todellisen, koskettavan.

Luoja lahjoittaa aseman, / tasa-arvon syrjitylle.

Miehet käyttivät hyväksi, / sitten vain sivuun sysäsi. 

Jumala loasta nostaa / laitapuolen kulkijansa.

Suuri anteeksijulistus, / armon rohkea sanoma:

joka anteeksi saa paljon, / rakastaa entistä enemmän. 

Siksi Luojamme rakastaa / mahdottomia, myös meitä. 


Meistä monella on kokemus, / todistus ja tuntemuskin 

lapsuudessa, aikuisena, / elämän myös kolhiessa 

taikka armon koskettaissa, / kaiken aikaa kantaessa, 

rakkaudesta Jumalan, / hyvyydestä Kaikkivallan, 

anteeksannon ihmeestäkin, / niin kuin kerran sai kokea 

evankeliumimme nainen. 

Rakkauden kokemustasi / mieti aina itseksesi, 

kerro joskus toisellekin. / Siitä se ilo leviää, 

tuntemus hyvän Jumalan / tuoksuöljyn lailla tuoksuu, 

kuin fariseuksen kodissa, / tilanteessa oudoimmassa.  


Me elämme rakkaudessa, / kokemuksen puutteessakin, 

silloin, kun tuntuu, että / etänä on vain Jumala.

Vaan lähellä on Rakkaus itse, / hän, joka antaa uuden arvon 

sinulle nyt ja hetikin, / poloisellekin, minulle, 

joka niin usein hätäilen, / mietin toista ihmistäkin 

arvuutellen aikeitansa / enkä hyvyyttä Jumalan, 

joka ei minusta luovu. / Hän on ainoa Jumala. 


Isä, äiti jo sanoivat / kertoivat minulle kerran: 

ennen alkua ajankaan / olin Herran aatoksissa, 

ajatuksissa Jumalan, / rakas lapsi kaiken Luojan. 

Sanassa on kaikki luotu, / Kristuksessa armo suotu. 

Valittiinhan Jeesuksessa / ihminen ihan jokainen. 

Rakkaus on perustus kaiken. / Tämä on Raamatun opetus,

Paavalin toden teolla, / kirkollistenkin isien.

Tätä toistaa myös isäni, / äitini taas ylistystä. 


Ja nyt tekstihin palataan, / katsotaan taas sen sanomaa. 

Arvon ainainen palautus / tuon ikirakkauden kokemus 

tuli naisenpa osaksi. / Ota vaarin nyt sanasta! 

Sinuakaan ei hän hylkää, / ei voi hän sinua jättää,

hän, ken kuuntelee jokaista, / isän lailla armahtava,

hän, ken lähti kuolemaankin, / jotta kuulisit sanoman, 

totuuden Jumalan töistä, / niin, uskollisuudestansa, 

ihan alusta loppuun asti / Henkensä Pyhän avulla.  


Mitä hän naiselle lupasi, / sitä hän sinulle kertoo: 

anteeksi-sanaa vain pelkkää / sekä rauhaa ja lepoa.

Armo kuuluu sulle juuri. / Se perustuu rakkautteensa. 

Rakkaus on ollut aina, / ennen muita aikeitakaan. 

Persoonaa olihan kolme: / Isä, Poika, armas Henki, 

luona on Isänsä Poika, / rakkauden Henki heissä. 

Ennen voimaa, vallan mieltä, / osaamista, tietämistä 

oli pelkkää lempeyttä, / ystävyyttä, yhteyttä, 

joka on Jumala itse, / ristin Herra, armon tuoja. 

Siis yrittelyä edelsi, / paremmuutta ennen loisti 

pelkkä rakkaus Jumalan. / Ainoa totuus on armo. 


Älkäämme aatelko pahoja / kenestäkään lähimmästä

läheisestä, kaukaisesta, / maailman menosta, kodin väestä. 

Älkäämme katsoko lakia, / vaikka toikin sen Jumala, 

saatika ihmisten sanoja, / jos hyvään pyrimme täällä. 

Ei paremmaksi tee moraali, 

ei hullua hurskaammaksi / katselu omien tekojen.  

Ristiä vain seuratkaamme, / väkevyyttä täyden armon, 

rakkauden painovoimaa. / Vetää luoksensa, kokoaa 

Jeesus, näinhän hän lupasi, / kaikki ihmiset ikinä 

ristin rakkauden avulla.


Ken tekoja voisi Luojan / koskaan sanoiksi pukea? 

Kuka häntä voi ylistää, / niin kuin riemuita tulisi? 

Onneksi meitä on parempi / iloitsemaan itse Herra. 

Hän tanssii ja juoksentelee, / hyppii suuresta ilosta

laulaa innolla runoja, / veisaa virttä virren jälkeen

onnesta sulasta siitä, / että on sinun Jumalas, 

ystävä, sinun takias! / Kertoi kerran näin Sefanja. 


Tästä syystä ristille hän lähti / vapaudella, riemumielin.

Ryövärin hän armahtelee, / niin kuin tuoksuöljyn tuojan,

myös kieltäjän, Pietarimme, / fariseukset pelastaa,  

niin kuin meidät, kristitykin, / kuin Paavalin, mahdottomat.  

Hän ristille meni ilosta, / joka on Herralla edessään,  

kun syntiset tuodaan luokse / armoistuimen ikuisen,  

juurelle ristin riemuitsevan, / luo Kolminaisuuden juhlapaalun.  

Silloin me halata saamme / Luojaa, myöskin toisiamme.  


Ei välejä enää olekaan, / kun katoaa koronat kaikki

ja muutkin murheemme menevät. 

Rakkauden tuntemukseen / tuoksuöljyllä valelee 

palvellen jokaista itse / hän, joka uudeksi luo kaikki. 

Kulttuurin aseman palautus, / sydäntaiteen ennallistus!  

Sinä olet Jumalan maalaus, / Kristuksen oma sävellys, 

välähdys, ajatus suuri, / joka viedään loppuun asti. 

Ristillä teos toteutui, / kasteessa omakseen signeerasi,

lopulta vie sinut esille, / galleriaan, estradeille. 

Ristiltä, jo katso, kuulet / armon, rakkauden sävelen, 

takaajan tulevan toivon. / Se kaikuu tätä totuutta: 

”Joka anteeksi saa paljon, / rakastaa entistä enemmän.” 


Tällainen oli sanoma, / ilolaulu Rakkaudesta. 

28.1.2021

Kaaosmeren kautta kuivalle maalle

PUHE EKUMEENISESSA AAMURUKOUKSESSA 28.1.2021
pastori Petri Samuel Tikka


Johanneksen evankeliumi 6:16-21:


Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: »Minä tässä olen, älkää pelätkö.» He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa.


Raamatun kielikuvastossa meri ja vedet viittaavat kaaokseen. Vesi on toisaalta hyvästä ja elämän lähtökohta. Toisaalta vedet voivat hukuttaa kaiken alleen, jos ne eivät pysy aisoissa. Meri on myös läpitunkemattoman syvä, syvä kuin tuonela, ja täynnä tarunhohtoisia merihirviöitä, kuten Leviatan. Meri ja vedet voivat viitata kaikenlaisiin tuhovoimiin. Ne voivat viitata kansojen kuohuntaan, sotiin ja poliittisiin mullistuksiin.

Monet kansat ympäri maailmaa tuntevat vedenpaisumuskertomuksen, jonka mukaan tunnettu maailma joutui veden valtaan. Raamatun kertomuksessa kaaos palautettiin hetkeksi aikaa, jotta voisi olla uusi alku. Tuhon kautta ei kuitenkaan tule toivoa. Jumala ei halua antaa maailman tuhoutua, joutua vetten alle. Tästä lupauksesta oli Nooalle ja meillekin merkkinä sateenkaari. Se on kuin jousikaari, jonka Jumala asetti taivaalle osoittaakseen, ettei hänellä ole aikomustakaan ampua nuolia luomaansa maailmaa kohti. Hän on meidän puolellamme, kaikkien ihmisten, kaikkien kansojen.

Kun kuitenkin tuho tulee ja kaaos yltyy, Jumala ei ole kaukana. Job puhuu Jobin kirjan luvussa yhdeksän Luojasta näin: ”Yksin on hän levittänyt yllemme taivaan, hän kulkee meren hyökyjen yli.” Tähän kohtaan evankelista viittaa kirjoittaessaan Jeesuksen kävelevän järven aaltojen tai (alkukielen mukaan) meren päällä. Jeesus ei kävele tyynen, rauhallisen järvimaiseman päällä, vaan keskellä kuohuja ja tyrskyjä. Hän hallitsee tuhoaaltoja, ja johtaa opetuslapset välittömästi maan kamaralle.

Näin siis Johannes maalaa eteemme näyn, jonka mukaan Jeesus on itse Herra Jumala, joka pitää kaaoksen kurissa ja johtaa opetuslapset kuohujen halki kuivalle maalle. Näitä sanoja ei ole kirjoitettu vain entisaikojen opetuslasten tähden, vaan mitä suuremmalla syylle juuri meidän tähtemme. Koronan ja erilaisten maailmalta kuultavien poliittisten levottomuuksien tähden tuntuu välillä siltä kuin alkumeren kaaos olisi tullut takaisin. (Myös luonnonmullistukset tuovat pelkoa.) Johanneksen opetus on kuitenkin se, että kun Jeesus tulee, me pääsemme mahdottomasta tilanteesta seisomaan kuivin jaloin maan kamaralla nopeammin kuin osaisimme lainkaan aavistaa.

Jeesuksen pelastusveneeseen ei kuitenkaan mahdu vain kahdeksan ihmistä, niin kuin oli Nooan aikana. Jeesuksen pelastusvene vie äkkiarvaamatta perille kaikki, jotka Jeesus tahtoo pelastaa. Tämä on paljon ihmeellisempää kuin se, että Jeesus kävelee veden päällä. Itse asiassa alkukielen mukaan hän kulkee kaaottisen meren päällä eikä käppäile muuten vain tyynen yksikössä olevan veden päällä. Ja tämä on juuri tärkein ja ihmeellisin asia. On joku, jolle kaaos ei ole mitään. Ei ole väliä, onko kaaos meren kuohuja vai koronaa vai epäuskoa maailmassa – Jeesus on suvereeni kaikkien näiden yli, olkootpa ne fyysisiä tai henkisiä tai hengellisiä tuhovoimia. Kaikkien näitten läpi hän vie meidät ihmiset, veljensä ja sisarensa, kaivattuun satamaan, ennen kuin edes huomaamme.

Tällä hetkellä me kristityt olemme pelastusveneessä – emme kuitenkaan itsemme tähden, vaan jotta koko maailma uskoisi Jeesukseen. Olemme kuin pelastusjoukkoja pelastusveneessä, emmekä toivon mukaan vaadi hukkuvilta vastakaikua, vaan toimimme Jeesuksen tavoin tyrskyjen tyynnyttäjinä. Pääasia on kuulemamme sana: ”minä olen, älkää pelätkö”. Tällaisia meidän kuuluu olla, näkisin, samassa veneessä Vapahtajan kanssa. Hän on se, joka on. Näin on kirjoitettu toisessa Mooseksen kirjassa: ”Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen." Hän sanoi vielä: "Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'"”

Vähän kuulemamme evankeliumin jälkeen Jeesus sanoo: ”Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki.” Jeesus on kuin uusi Mooses. Kristus ei johda vain valittua kansaa punaisen meren halki, vaan kaikki luomansa kansat uuteen toivon satamaan. Hänellä on uuden liiton merkki, merkki, joka vahvistaa sen, mitä Nooalle luvattiin. Tuhoa ei tule. Jumala on kanssamme tapahtui, mitä tapahtui, tyrskyjen keskellä. Kaikki kansat heittivät Jumalan tämän merkin päälle, mutta Jumala otti tuhon omille niskoilleen. Merkki on ristin merkki, ristin, joka osoitti, etteivät Laulujen laulun sanoin suuret vedetkään voi sammuttaa rakkautta eikä virran tulva vie sitä mukanaan. Rakkaus ei koskaan häviä. Kaikki ihmiset pelastetaan merihädästä, yhtä lailla kadotuksesta kuin koronasta. Kunnia Isälle (+) ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.


Kuva: 
St. Colman's Cathedral, Cloyne, County Cork, Ireland
(photo taken by Andreas F. Borchert)

19.12.2020

Jouluihmetys - miksi Jumala tuli ihmiseksi?

 


...kaikki kääntyy hyväksi...”
- Jeesus (Juliana Norwichlaisen mukaan)

Ensimmäisiä sanojani oli: uumi. Eli Kristuksen ruumis. Vanhempani opettivat minulle ehtoollisen merkityksen.

Joulu on englannin kielen mukaan Kristus-messu. Messu tarkoittaa ehtoollista. Jouluna ja messussa Jumala tulee lähelle. Hän on lapsi, ihminen, niin kuin kukin. Hän on leipää, viiniä, minulle, minussa. Jumala on kouriintuntuva. Jumala ei ole etänä. ”Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella...”

Kristuksen ruumis tarkoittaa Raamatun ja kirkon perinteen mukaan myös kirkkoa. Kirkko ja seurakunta, toiset ihmiset eli Kristuksen ruumis – kaukana. Ehtoollinen on vaikeasti saatavilla. Ei ole helppoa miettiä Jumalan lihaksi ja lähelle tulemista, kun kaikki on virtuaalista ja etänä.

Vaikka ensimmäisiä sanojani oli uumi, Jumalan lihaksi tulemisen miettiminen ei ole ollut aina minulle helppoa. Jumala on jo kaikkialla. Jumala on rakkaus, joka on lähellä. Ehtoollisella lähelle tulo tuntuu todelliselta. Mutta: kaiken ylittävä, kaikkien yhteinen Jumala onkin yhtäkkiä yksi yksittäinen ihmisyksilö? Tämän merkityksen oivaltaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Ehkä siksi inkarnaatiosta puhutaan nykyään suht vähän.

Jos inkarnaatio minulle hetkeksi valaistuu, liittyy se kahteen asiaan.

Ensinnäkin. Minulla oli lukiossa filosofian opettaja, joka kyseenalaisti kaiken paitsi kyseenalaistamisensa. Myös ihmisyyden olemassaolon. Kaikki voi olla kuin Matrixissa. Tämä oli ikävä kokemus. Ihmisten välinen rakkaus, ihmisyys itse, ei se voi olla harhaa! Jumala (joka on rakkaus) on totta! Vastustus teki ajattelustani selväpiirteisempää, mutta ahdistus ei mene niin helpolla pois. Tärkeintä oli se, että lihaksi tullut Kristus koki hyökkäykset ihmisyyttä vastaan, valheet rakkautta vastaan. Kristus merkitsi minulle sitä, että hän todentaa ihmisyyden. Lihaksi tulleena Jumalana eli Rakkautena.

Kristus on siis meidän kunkin kanssamme, kokee yksinäisyytemme, tuskamme, eromme todellisuudesta, toisista ja hyvästä (maailman aiheuttamana tai omasta takaa). Tässä on jo aika paljon minulle selvennystä sille, mitä Jumalan lihaksi tuleminen voi tarkoittaa. Mutta kaikkea ei voi tutkia vain negaation kautta. Mikä on Kristuksen inkarnaation pysyvä merkitys, senkin jälkeen, kun on opittu näkemään väläyksiä hänen rakkaudestaan? Eihän Jumala voinut tulla ihmiseksi vain yksittäistä pelatusoperaatiota varten. Ihmisyys - Jumalan tai meidän - ei ole vain hetkittäinen olotila.

Toiseksi siis. Sain kahdeksan vuotta sitten joulunpäivinä näyn Kristuksen rististä ja Kolminaisuudesta. Jeesus kuoli yksin, ihmisenä, siksi, että hän pelastaisi jokaisen ihmisen. Isä Jumala ei sallinut oman rakkaan Poikansa kuolla turhaan. Jokainen ihminen pelastuisi. Pyhä Henki, ristin ja rakkauden Henki, tuo tämän pelastuksen jokaisen ihmisen osaksi.

Miten tämä toivoa täynnä oleva näky liittyy inkarnaatioon, jouluun? Ehkä niin, että Jeesuksen ihmisyyttä ei voi erottaa hänen rakkaudestaan kutakin meitä kohtaan, yksilöinä ja yhteisöinä. Se päämäärä, jota hän elämällään, ristillään ja ylösnousemuksellaan tavoitteli, määrittelee hänen ihmisyytensä ja ruumiillisuutensa luonteen. Hän tahtoo ja aikoo kaikkien meidän pelastuvan. Hänen Henkensä vetää kaikkia hänen luokseen, ihan iholle asti, ruumiillisesti, lähelle. Ei ole etä-Jeesusta. Hän on minulle, minussa; sinulle, sinussa; me yhdessä, toivon lupauksena. Kristuksen ruumis on konkreettinen kokonaisuus, jonka Isä ei salli jäävän vajaaksi.

Kristuksen ihmisyys, hänen olemassaolonsa ruumiillisena yksilönä, on pysyvä olotila, johon sinä ja minä kuulumme. Siksi jouluna toivo syntyi maailmaan. Jumalan Pojan lihaksi tuleminen tarkoittaa siis sitä, että sinä ja minä kuulumme Jumalalle. Joulu vahvistaa pysyvästi sen, että mikään tai kukaan ei voi erottaa meitä hänen rakkaudestaan. Ei etäjoulukaan. Hän on eläinten syöttökaukalossa. Muut ovat ehkä etänä, vaan eivät härkä ja aasi. Ne tuntevat Jumalansa, joka vetää ihmisetkin lopulta luokseen. Ennakkoon jo Marian. Ja Joosefinkin.

”Jumala osoitti rakkautensa maailmalle antamalla ainoan Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoudu vaan saa ikuisen elämän. Jumala ei lähettänyt Poikaansa tuomitsemaan maailmaa vaan pelastamaan sen. … Ja kun minut nostetaan maan kamaralta, vedän kaikki luokseni.”
- Jeesus (Joh. 3:16-17; 12:32 - UT2020-käännös)

27.11.2020

Mitä on viimeinen tuomio?

 


Mitä on viimeinen tuomio? Essee anonyymista armokuninkaasta Matteuksen evankeliumin luvussa 25:31-46

”Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa kaikkialla hänen valtakunnassaan.” (Ps. 103:22)

Tahdon tässä kirjoitelmassa valottaa sitä, mitä kuuluisa kohta viimeisestä tuomiosta eli Matteuksen evankeliumin luvun 25 loppu tarkoittaa. Kohta on kieltämättä haastava monellakin tapaa – ei vähiten siitä syystä, että tekstin avulla usein maalataan kuva, jossa vain osa ihmiskunnasta pelastuu. Syy, miksi kohta on minulle erityisen kiinnostava, on se, että tutkin kaikkien pelastumisen toivoa (teen siitä väitöskirjaa). Se, että Jeesus on sovittanut kaikkien synnit ja Pyhä Henki johtaa kaikki ylistämään Jumalaa, on myös minun henkilökohtainen vakaumukseni. Suomen ev.lut. kirkkoon vihittynä pappina ja innokkaana kirkossa kävijänä Matt 25:31-46 tulee minulle myös jatkuvasti vastaan. Se on kirkkoni kirkkovuoden viimeisen sunnuntain, tuomiosunnuntain eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntain, evankeliumitekstinä poikkeuksetta joka vuosi.

Matt 25:31-46 tunnetaan erityisesti synkältä vaikuttavalta lopustaan: ”Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” Monille tämä on niin sanotusti sillä sipuli. Kaikkien pelastuminen on turha toivo. Suorasukainen tuomio tulee, halusipa sitä tai et. Jos ei ihan näin pitkälle mennä, niin kaikkien pelastumista pidetään silti ehkä useimmiten vähintäänkin epävarmana asiana, joka jää meiltä tällä hetkellä salatuksi.

Se, että toiset päätyvät päättymättömään kadotukseen ja toiset ikuiseen elämään, on niin sanotusti perinteinen helvettikäsitys, jossa uskotaan ikuisen piinahelvetin olemassaoloon. Tätä vahvaa infernalismia ei ainakaan isoissa kirkoissa kannateta kovin suoraan (lukuun ottamatta tiettyjä herätysliikkeitä). Yleensä asia jätetaan avoimeksi saarnastuoleissa ja vakavissa mielipidekirjoituksissa. Kaikkien pelastumista voidaan toivoa, mutta sitä ei voi eikä ehkä saakaan (ainakaan virallisesti) luvata. Tällaisen käsityksen tekninen nimitys on toiveikas universalismi. Universalismi ei tarkoita tässä yhteydessä ”kaikki tiet vievät taivaaseen” -tyyppistä ajattelua.

Selvennyksen vuoksi haluan tässä vaiheessa ilmaista, etten tässä kirjoituksessa aio puhua käsityksestä, jonka mukaan kaikki uskonnot tai uskon puutekin johtavat samaan päätepisteeseen. Käsitys on sinänsä mielenkiintoinen, mutta itse en suoraan sanoen ajattele näin. Siitä syystä, että kaikkien pelastuminen sekoitetaan tällaiseen populaariin universalismiin, niin se, mistä teen tutkimusta ja mitä ajattelen itsekin, jää usein kuulematta. Itse uskon kristilliseen tai kolminaisuusopilliseen universalismiin (vaikka sekaannuksen vuoksi usein vältänkin termiä ”universalismi”). Kristillisen universalismin mukaan kaikki pelastuvat siksi, että lopulta kaikki saavat osakseen uskon Jeesuksen. Lisäksi kaiken perustana on Isän rakkaus, Jeesuksen sovitustyö ja Pyhän Hengen ylistystä luova toiminta. Kolminaisuuden rakkauden, olemuksen ja toiminnan takia uskon, että kaikki pelastuvat varmasti. Tämä on niin sanottua dogmaattista universalismia, joka ei tarkoita toki jähmeää dogmaattisuutta, vaan yksinkertaisesti vakaumusta. Täältä voit lukea, miten päädyin ajattelemaan näin.

Siirrytään nyt käsittelemään varsinaista tekstiä.

Viimeinen tuomio

Annetaan ensiksi tekstin puhua omasta puolestaan. Avaan kuitenkin asiayhteyttä viittaamalla suoraan sen jakson alkuun ja loppuun, mihin tämä vertaus kuuluu. Jakso alkaa näin: ”Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: "Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle." Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: "Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?” (Matt 24:1-3) Jakson lopun katsomme varsinaisen tekstin jälkeen.

Matt. 25:31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Tämän kohdan jälkeen Matteuksen evankeliumi jatkaa välittömästi tällä tavoin: ”Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän, hän sanoi opetuslapsilleen: "Kahden päivän kuluttua, niin kuin tiedätte, on pääsiäinen. Silloin Ihmisen Poika luovutetaan ristiinnaulittavaksi."” (Matt 26:1-2)

Kirjaimellinen taso?


Lähdetään liikkeelle siitä, mikä usein nähdään tekstin kirjaimellisena tasona.

Moni tuntee seuraavan selityksen, joka näyttää suoraviivaiselta ja kirjaimelliselta, jokseenkin kiistämättömältä. Vaikka tulkitsija antaisi tekstille muitakin tasoja, tästä tulkinnasta ei päästä pakoon muuta kuin ohittamalla se nopeasti. Tulkinnan mukaan jokainen yksilö tuomitaan viimeisenä päivänä sen jälkeen, kun Jumala on herättänyt ihmiskunnan ruumiillisesti kuolleista. Tuomio tapahtuu tekojen perusteella, sen mukaan, miten olet kohdellut tiettyjä toisia yksilöitä. Pahaa tehneet joutuvat helvettiin. Se on oikeudenmukaista rangaistusta ja Jumalasta erossa olemista. Helvetistä ei voi koskaan päästä pois. Hyvää tehneet pääsevät sen sijaan taivaaseen. Siellä uskovaiset elävät ikuisesti onnellisina. Siinä tilassa he ovat saavuttaneet ihmisen varsinaisen päämäärän, esteettömän yhteyden Jumalaan, hänen näkemisensä kasvoista kasvoihin.

Tässä selväpiirteiseltä vaikuttavassa tulkinnassa on kuitenkin tietty keskeinen ja ratkaisematon ongelma, joka tulee usein ilmi. Eikö kristillisen uskon mukaan ihminen pelastu yksinomaan armosta, yksin uskosta, ilman tekoja? Näin painotetaan erityisesti luterilaisuudessa ja toki yleisesti kristillisyydessä myös. Armon keskeisyys on monelle tärkeä asia, syy, miksi he ylipäätänsä uskovat. Jumala rakastaa minua ehdoitta, vaikka olen epätäydellinen ihminen. Usko on lahjaa – vai onko? Miten tässä kohdassa sitten tuomitaan pahaa tehnyt ilman armoa ansaittuun rangaistukseen, ilman edes ulospääsyn mahdollisuutta?

On vaikea sovittaa edellä esitettyä tulkintaa päättymättömästä helvetistä ja ansaitusta taivaasta yhteen armon kanssa. Yrityksiä on kuitenkin monia.

Yksi on se, että keskitytään painottamaan kärsivien auttamista. Se on kuitenkin helposti ongelman ohittamista, ei selittämistä, vaikka sinänsä aivan tähdellistä asiaa. Omatunnon ääni on todellakin rakkauden ääni, jota Jumalan armoon ja rakkauteen uskova ei voi ohittaa. Voimme myös odottaa oikeudenmukaisuutta maailmaan. Mutta jos tuomio on lopulta tekoihin perustuva ja loputtomuudessaan armoton, missä on armo ja laupeus ja yhteys, joihin hyvillä teoilla tähdättiin? Tutun tulkinnan ankaruus ei häviä painottamalla hyviä tekoja ja ohittamalla ikuisen tuomion. Päinvastoin, rakkauden vaatimus vain vahvistuu ja neuvottomuus ja syyllisyys samalla.

Toinen mahdollisuus on selittää, että usko tuottaa hyviä tekoja. Hyvät tekomme ovat kuitenkin vajavaisia, ja jos lopulta tuomio tapahtuukin tekojen perusteella, armo on jälleen ohitettu. Emme pelastukaan yksin uskosta, yksin armosta, vaan tekojen perusteella, kaikkein tarkimman lain (rakkauden lain) alaisina.

Kolmas selitys on sanoa, että ihminen itse valitsee, uskooko vai ei. Tämä mahdollisuus rajataan kuitenkin usein vain rajattuun aikaan, esimerkiksi tähän elämään. Tällöin pelastus perustuu kuitenkin valitettavasti jälleen tiettyyn suoritukseen ja omaan itseen, ei armoon. Ne, jotka tekevät oikean valinnan uskon suhteen, pelastuvat. Väärän valinnan tehneet joutuvat helvettiin, eroon Jumalasta, mitä halusivatkin. Toki on niin, että Jumala ei pakota ketään yhteyteensä, jos hän on rakastava Isä. Silti – tämäkin valintakeskeinen selitys ohittaa sen, että kaikki on armoa. Armo pätee myös siihen, että osaan uskoa. Uskoa ei voi jättää koskaan toivomatta samalla tavoin toisille, jos rakastaa heitä. Lisäksi tulkinta ohittaa itse asiassa Matt. 25:ssä varinaisesti odotetut teot, jotka eivät liity uskon valitsemiseen.

Mikä on sitten ratkaisu? Pitäänkö meidän muuttaa tulkintamme kristinuskosta ja hylätä armo tämän tekstin perusteella? Tekstin sanomahan on selvä - tehdään hyviä tekoja ja valintoja ja pelastutaan? Jätetään pahat tai epäuskoiset oman onnensa nojaan? Kärjistän nyt – mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Armosta ei noin vain luovuta, jos kristittyinä itseämme pidämme. Näin ainakin toivon! Ja juuri siksihän, armon ja rakkauden tähden, selitysyritykset ovat olleet monet. Ne vain eivät oikein toimi. Armo jää vajaaksi Matt 25:n merkityksen tulkinnassa.


Mihin tämä teksti sitten oikein viittaa?

Kirjaimellisen tason löytäminen tekstissä on itse asiassa vaikeaa yhdestä yksinkertaisesta syystä. Kysymyksessä on vertaus – vuohista ja lampaista, anonyymista kuninkaasta, tulesta ja valtakunnasta jne. Rangaistuksen ja elämän sisältöä ei tarkemmin avata – keston ilmeinen loputtomuus ei avaa kirjaimellista sisältöä. Kirjaimellisesti ottaen kyseessä ei ole siis kirjaimellinen teksti. Sen takia erilaiset selitysyritykset menevät vielä helpommin metsään.

Epäkirjaimellisuus ei vähennä tekstin syvämerkityksisyyttä ja vahvuutta, mutta ei voi olettaa, että oma tulkinta osuu heti maaliin. Tarvitaan laajempaa kontekstia, jotta tekstiä voidaan ymmärtää. Olennaista on muistaa, että teksti joka tapauksessa puhuu Jeesuksesta, armon antajasta. Jeesus on armon perusta, jota tämäkin teksti kirkastaa, jos sillä on meille mitään annettavaa. Ja uskon, että on. Jeesus toimi ajassa ja paikassa auttaakseen meitä ajassa ja paikassa eläviä ihmisiä. Siksi historiallisen asiayhteyden etsiminen voi auttaa. Tämä lienee päättymättömiä painajaisia tai unelmia juurevampaa kirjaimellisuutta. Pääsemme kyllä toki lopulta aivan ikuisuuksia syleilevään merkitystasoon. Mutta ei saa vetää mutkia suoraksi.

Tekstin kirjaimellinen konteksti on erilainen kuin se, mihin ehkä ollaan totuttu, mutta ei ehkä vieras vähän raamatunajan historiaan perehtyneille. Vertaus anonyymista kuninkaasta on huipentuma Jeesuksen ns. lopunajallisessa puheessa ennen kuolemaansa. Kristinuskossa on yleisesti ottaen totuttu ajattelemaan, että lopunaika tarkoittaa maailmanloppua, jolloin tuntemamme maailma tuhoutuu ja iankaikkisuus alkaa. Jeesuksen lopunajallinen puhe saa kuitenkin alkunsa siitä, että hän ennustaa oman kansansa rakkaan ja ainoan pyhäkön, kansan kokoavan symbolin, Jerusalemin temppelin, tuhoutuvan. Tämä tapahtuikin vuonna 70 jKr, nelisenkymmentä vuotta Jeesus Nasaretilaisen kuoleman jälkeen. Näin ei siis käynyt vasta maalailemassamme maailmanlopussa - kyse olikin aikakauden lopusta. (”Maailmana” usein käännetty aioon tarkoittaa itse asiassa aikakautta.) Lisäksi on olennaista muistaa tämä: vain kahden päivän päässä oli Jeesuksen oma kuolema, johon hän viittaa välittömästi vertauksensa jälkeen.

Kun Jeesuksen lopunajallinen puhe liittyy temppelin tuhoutumiseen, pitää miettiä, minkä merkityksen Jeesus antaa Matteuksen evankeliumissa tälle tapahtumalle. Itse asiassa merkitys löytyy välittömästi ennen sitä, kun Jeesus alkaa puhua temppelin tuhosta ja aikakauden lopusta. Jeesus suree sitä, että hänen oman rakkaan kansansa johtohahmot eivät ota häntä eikä hänen armosanomaansa vastaan. Suru huipentuu tähän toteamaan: ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'" (Matt. 23:38-39)

Jeesuksen profetioissa ei tämän perusteella ole pääasiana katastrofien povaaminen. Tuhonkaan tapahduttua pelastuksen mahdollisuus ei lopu. Jeesus on tullut armossaan pelastamaan maailman, sillä hän on se, jonka tuleminen tarkoittaa pelastusta ja iloa. Tämän pelastuksen näkemisen ja kokemisen mahdollisuus ei lopu koskaan kuin seinään. (”Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.” Jes. 40:5) Jeesuksen ajan johtajat eivät tosin osanneet ymmärtää armon merkitystä, niin kuin emme mekään usein nykyäänkään. Armon unohtaminen tai ohittaminen ei kuitenkaan tarkoittanut toivotonta loppua, jossa Jumala on pysyvästi poissa.

Kansat, uskonnot ja armo

Juutalaisuus ja kristinusko olivat alunperin samaa uskontoa. Kummatkin uskonnot perustuvat Jumalan puhtaaseen armoon ja hänen huolenpitoonsa. Pääasiallinen painotusero on siinä, että kristinuskon mukaan Jeesusta pidetään Messiaana, Jumalan Poikana ja Pelastajana, joka kärsi kaikkien ihmisten puolesta ja kaikkien kanssa saattaakseen armon voimaan. On kuitenkin monia juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen (he kutsuvat itseään usein messiaanisiksi juutalaisiksi). Juutalaisuuden ja kristinuskon virallinen erkaantuminen alkoi silti varhain. Se kärjistyi erityisesti Jeesuksen ennustaman temppelin tuhoutumisen myötä. Uskontojen ero johti vähitellen myös juutalaisvastaisuuteen. Se on järjetöntä ja totuudenvastaista, sillä maailman Vapahtaja on itse juutalainen.

Nämä taustat huomioon ottaen on nähtävissä, että Matt. 25:31-46 voi viitata kristinuskon ja juutalaisuuden jatkuvaan yhteyteen, viralliseen erkaantumiseen ja uuteen toivoon niiden tulemisesta takaisin täysin yhteen. Paavalilla on kohtia tällaisesta toivosta esimerkiksi Roomalaiskirjeessään. Ne ”vähäisimmät”, joiden kautta Jeesus on Matt 25:ssä anonyymisti läsnä, viitannee mitä ilmeisemmin Jeesukseen uskoviin juutalaisia ja muiden kansojen edustajiin. ”Vähäisimpien” viittaaminen Jeesukseen uskoviin on itse asiassa tulkinta, joka oli vallalla ennen 1800-luvulla tullutta uutta tulkintaa, jonka mukaan ”vähäisimmät” viittaavat kaikkin ahdingossa eläviin (tämä on sinänsä pätevä tulkinta, mutta vain eri näkökulma). ”Vähäisiin” viitataan useassa kohtaa Matteuksen evankeliumissa, ja nämä tarkoittavat eri-ikäisiä Jeesukseen uskovia. Tässä on yksi esimerkki, jossa on jo evankeliumiimme viittaavia vivahteita: ”Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi -- totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:42)

Alkukielisessä tekstissä puhutaan vain kansoista, ei ihmisyksilöistä, jotka tuodaan tuomiolle. Jeesuksen varsinainen opetus kohdistuu kansoihin, niiden yleisiin tai virallisiin käsityksiin, ajatusrakennelmiin. Yksilöitä tai uskontoja ei leimata. Ne tahot ja kansat, jotka auttavat vainottuja Jeesuksen opetuslapsia, saavat sen osan, mikä on tarkoitettu kaikille ihmisille. He saavat uskoa armoon ja iloita siitä jo nyt. Yksilöt, jotka eivät tällä hetkellä käsitä tarvetta Jeesukselle, eivät ole samalla kuitenkaan tuomion kohteina. Teksti ei missään nimessä tuomitse kenenkään kansan edustajia (ei tietysti myöskään Jeesuksen omia sisaria ja veljiä, juutalaisia) yksilöinä, vaikka nämä eivät ymmärtäisi Jeesusta. Kuitenkin ne tahot, jotka osoittavat välinpitämättömyyttä ja halveksintaa Jeesusta tai hänen ”vähäisimpiä” edustajiaan kohtaan, saavat kokea jotakin kansallisina tai muina instituutioina – mutta ei sitä, mitä odottaisimme (esim. totaalituhoa).

Kohdasta kuultaa läpi se, että Jeesus suri sitä, ettei hänen oma rakas kansansa virallisten johtajiensa tasolla hyväksynyt häntä. Jeesuksen omassa kontekstissa on kysymys juutalaisuuden sisäisestä uskonnollisesta retoriikasta. Uskonnollisen instituution tasolla Jeesusta ei hyväksytty, ja tästä seuraa jotakin. Seuraamus ei ole se, että Jeesus mitenkään hylkäisi oman kansansa, edes sen johtajia. Hän toimii aina kansansa puolesta (niin kuin muidenkin kansojen puolesta). Hän on läsnä vähäisimmissä juutalaisissa ja muissa seuraajissaan, halveksituissa syntisissä (kuten veronkerääjissä), myös ennen muinoin niin väheksytyissä lapsissa sekä armoa loppuun asti painottavissa oudoissa ”paavaleissa”. Kaikki nämä ovat vähäisimpiä Jeesuksen seuraajia, joissa hän on armahtajana läsnä. Juuri siinä, että viralliset tahot, uskonnolliset johtajat, havahtuvat tähän, yllättyvät Jeesuksen läsnäolosta odottamattomissa paikoissa, juuri siinä on heidän ojennuksensa.

Viittaan tässä kohtaa Roomalaiskirjeeseen: ”Veljet, jotta ette olisi oman viisautenne varassa, teidän tulee tuntea tämä salaisuus: paatumus, joka on kohdannut osaa Israelin kansasta, kestää siihen asti kun muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen. Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva...” (Room. 11:25-26) 



Ojennus ja moraali

Tuohon Paavalin kohtaan voisi oikeastaan tiivistää Jeesuksen vertauksen kirjaimellisen tarkoituksen, joka on aivan erilainen kuin ikuisen kadotuksen retoriikka. Kohta ei ole helppo, mutta kysymys on silti toivosta, joka koskee kaikkia kansoja, alkaen Jeesuksen omasta kansasta, jonka oli ja on määrä julistaa toivoa kaikille. Kävi vain niin, että monet muut kansat iloitsivat ensin enemmän Jeesuksesta. Se ei tarkoita, että Jumalan omaa kansaa olisi kielletty iloitsemasta Messiaasta!

Mutta eihän rangaistus, josta kohta puhuu, voi olla hyvä asia, varsinkaan ikuinen sellainen? Alkukielen ”rangaistuksena” käännetty sana tarkoittaa kuitenkin pikemminkin ”ojennusta” tai ”oksien karsimista” (kolasis). ”Ikuinen rangaistus” ei viittaa rangaistuksen piinavuuteen tai kestoon, vaan siihen, että kyseisellä ojennuksella on ikuiset vaikutukset ja hyvä tarkoitus. Huonojen oksien karsiminen vapauttaa juurten elinvoiman (tämän avulla uusitaan nykyään metsiä kehitysmaissa). Israelin kansa onkin varsinainen juuri, josta myös kristinusko saa elinvoimansa. Juutalaisen kansan kunnioittaminen ja heidän tragedioidensa vakavasti ottaminen ovat osa sitä prosessia, johon Jeesus profeetallisesti viittaa.

Kansojen kohtalon ”kirjaimellisen tason” lisäksi kohdalla on toki moraalinen merkitys, sen suuntainen, mistä ainakin Helsingin seudun saarnastuoleista usein kuulee. Sekään ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen seikka. Emme voi teoillamme väittää olevamme ”lampaita”. Meissä kaikissa on sekä armollisuutta että armottomuutta, välittämistä ja välinpitämättömyyttä – ainakaan ei ole mitään syytä ulkoistaa syyllisyyttä toisiin. Armottomien, välinpitämättömien oksien (tekojen ja ajatusten) poistaminen on Jumalan Pyhän Hengen aloittama prosessi, johon meistä jokainen pääsee tai joutuu (näkökulmasta riippuen). Itse Vapahtaja mainitsee puhdistavan tulen, tulen, jolla jokainen suolataan (Mark. 9:49). Suola puhdistaa (käytän itse usein suolasaippuaa), ja tulella on myös kauterisoitu eli hoitotarkoituksessa poltettu haavoja. ”Ikuinen tuli” on jotakin, joka kuuluu meille kaikille, jotta armottomuus poltettaisiin pois. Meidän pitää olla armollisia myös niitä ”vuohia” kohtaan, koska nekin kärsivät ja koska me itse olemme myös ”vuohia”.

Risti

Jeesuksen vertaus on monisyinen, eikä se tyhjene edes kansojen kohtaloon tai moraaliin ja sisäiseen uudistukseen. Jeesuksella on kirkkauden valtaistuin. Kansoja verrataan vuohiin ja lampaisiin, jotka paimen erottaa. (Mitä me tiedämme paimenista nykyaikaina kaupungeissa ainakaan?) Jeesus on ollut anonyymisti - ei siis suoraviivaisen kirjaimellisesti - läsnä vankeina, alastomina, nälkäisinä. Hän on ilmeisesti Ihmisen Poika (tässä pitäisi näköjään tuntea Danielin kirjan 7. luku, josta termi juontaa juurensa). Ihmisen Pojan lisäksi on enkeleitä, henkiolentoja, sekä hyviä että pahoja sellaisia. Läsnä on myös tuli ja valtakunta, elämä ja rangaistus. Näiden viimeksi mainittujen tarkkaa sisältöä ei määritellä. Niitten kesto näyttää käännöksessämme silmiinpistävän selvältä: ”iankaikkinen” - iän eli ajan kaikkinensa kestävä, kaiken iäisyyden kattava ajanjakso. Mitä kaikki tämä tarkoittaa? Viittaako vahvojen kuvien kirjo sittenkin ikuiseen piinahelvettiin tai taivaaseen, joka vain uskovia odottaa?

Keskeistä tässä kohden on huomata se, että loppujen lopuksi Matt 25:n loppu on vain yksi vertaus muiden joukossa. Tällä en halua vähätellä sen merkitystä. Vertauksen jälkeen Jeesus puhuu kuitenkin kuolemastaan, ja sillä sekä ylösnousemuksella kertomus jatkuu. Matteuksen evankeliumi ei pääty tähän ojennuksen ja elämän salaperäiseen kuvaukseen, vaan ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen selkeään käskyyn tehdä aivan kaikki kansat hänen opetuslapsikseen ja hänen länsäolonsa varmaan lupaukseen. Evankeliumin laajempi konteksti palautuu aina Jeesuksen persoonaan, joka kuoli, ylösnousi ja kutsuu kaikki luokseen. Myöksään Matt 25:n välitön konteksti ei tyhjene tuleviin olotiloihin. Kohdalla on kuitenkin oma vahva hengellinen ja peruuttamaton merkityksensä, joka ilmenee selkeästi asiayhteydestä. Se asiayhteys on Jeesus ja hänen pelastustekonsa: ristinuhri.

Mainitsin aiemmin temppelin tuhoutumisen sekä ristin puheen ympäröivänä kontekstina. Heti Matt 25:n jälkeen Jeesus puhuu kuolemastaan, joka tapahtuu aivan pian. Jeesus käyttää Johanneksen evankeliumissa temppelin tuhoutumista kuvana omasta kuolemastaan (Joh. 2:19). Temppeli, joka tuhoutuu, ei viime kädessä olekaan hänen kansansa oma pyhäkkö. Jeesus ei halua tuomiota eikä minkäänlaista tuhoa omalle kansalleen. Sen sijaan hän tahtoo kantaa kansansa ja kaikkien kansojen rikkomukset ja syyllisyyden.

Mikä on se ”hänen kirkkautensa valtaistuin”, jolla Jeesus hallitsee kuninkaana? Alkuperäisessä juutalaisessa kontekstissaan ns. ”armoistuin” viittaa Jumalan läsnäoloon, joka ilmenee temppelin kaikkein pyhimmässä, liiton arkin päällä. Nyt valtaistuin on kuitenkin risti. Jeesus sanoi: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Ristillään Jeesus on korotettu korkealle - hallitsemaan kansoja ylhäiseltä ja armolliselta ristinvaltaistuimeltaan, näin vetämään ne rakkaudellaan ja armollaan luokseen, Jumalan luokse. Rakkaus ja myötäkärsimys on Kristuksen kuninkuuden, jumaluuden ja voiman varsinainen todiste. Näin Jeesus ei poista temppeliä, Jumalan läsnäoloa, vaan vahvistaa sen rakkaudellaan kaikille – avaa niin sanotusti kirkon ovet apposen auki.

Matteuksen evankeliumin kohta puhuu kirotuista. Nimenomaan niiden puolesta, jotka ovat erilaiseen välinpitämättömyyksiin ajavien liikuttimien pauloissa eli vahvalla kielellä ”kirottuja”, ulottuu Kristuksen myötäkärsivä rakkaus: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: "Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun."” (Gal. 3:13) Jumalan kansalle annetun lain tarkoitus on tuottaa hyviä tekoja, mutta kummalla tavalla hyvien tekojen vaatimus muuttuu helposti itsessään rakkaammaksi kuin lähimmäisen aito tilanne ja hänen voimaannuttamisensa. Jeesus toi vapauden vaatimusten kirouksesta, ei kumoten hyviä tekoja, vaan ottamalla vastaan sen, mitä tapahtuu, kun usko omiin kykyihin saa vallan. Silloin hengellistä tai fyysistä hätää kärsivä lähimmäinen jää toissijaiseksi. Hänet jopa annetaan ristiinnaulittavaksi. Näin Kristukselle kävi.

Miten Jeesus, joka tällä tavoin on kärsinyt meidän kirottujen puolesta, voi kuitenkin sanoa, että ”kirottujen” tulee mennä ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen”? Jeesus itse asiassa kutsui Pietariaa vielä ihan suoraan saatanaksi (Matt 16:23) – sana tarkoittaa syyttäjää. Hänestä oli kuitenkin tulossa ja tulikin kirkon maanpäällinen johtaja. Silti Kristus sanoinäin , koska Pietari ei halunnut antaa Jeesuksen kärsiä ja kuolla. Se on ymmärrettävä reaktio, mutta perustui myös siihen, että hän ei halunnut Jeesuksen tuovan maailmaan armoa, vaan välitöntä oikeutta alistetulle Israelille kansalle. Tällainen vapaustaisteluasenne johtaa syytösten kierteeseen. Kuitenkin Jeesus tuli kantamaan sekä kaikkien ”syyttäjien” syytökset että koko maailman syyllisyyden ja tuodakseen ylösnousemuksensa kautta pelastuksen. Näin ollen hänen ristinkuolemansa on itse asiassa kuolema ”saatanien” eli syyttäjien ja Jeesuksen myötäkärsimyksen kieltäjien puolesta, myös Pietarin, joka Jeesuksen tuomion aikana kolme kertaa kielsi tämän. Jos Pietarista, joka oli ”saatana/syyttäjä”, tulikin Jeesuksen armon tähden kirkon johtaja, yhtä lailla kaikki, jotka elävät syytösten ja vaatimusten pauloissa, päästetään sisäisesti vapaiksi. Pietari ei ollut ollenkaan sen mahdollisempi tapaus kuin kukaan muukaan. Kaikki on armoa.

Jeesus oli aivan pian itse kärsimässä ja kuolemassa nälkäisenä (ks. Matt. 21:18), janoisena (Joh. 19:28), kodittomana (ks. Matt. 8:20), alastomana (Matt. 27:35), sairaana (Jes. 53:4) ja vangittuna (Matt. 26:50). Pietari ja muut miesopetuslapset (poikkeuksena Johannes) eivät antaneet Jeesukselle ruokaa eivätkä juomaa eivätkä käyneet katsomassa häntä ristiinnaulittuna, kun hän oli alaston ja verille lyöty vanki. Ovatko itse apostolit tuomittuja päättymättömään kadotukseen välinpitämättömyytensä tähden? Tässä kohden on huomioitava, että Jeesuksen naispuoliset opetuslapset ja hänen äitinsä tulivat häntä katsomaan. Aikansa patriarkaaliset odotukset kumotaan. Samoin odotuksemme siitä, mitä Matt. 25:31-46 tarkoittaa.

Jeesus kärsi pelastaakseen kaikki, jotka ovat välinpitämättömiä häntä ja hänen armosanomaansa kohtaan. Hän kärsi opetuslastensa puolesta. Hän kärsi oman kansansa johtajien puolesta. Hän kärsi roomalaisten puolesta, jotka langettivat kuolemantuomion. Sanalla sanoen hän: ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes. 53:5) Jeesus lähti rangaistujen ja kirottujen kanssa rangaistukseen ja kiroukseen. Apostolisen uskontunnustuksen mukaan hän ”astui alas tuonelaan”. Kaikkein vähäisin veli on itse Messias. Matteuksen evankeliumissa opetuslapsia kutsutaan yleensä ”vähäisiksi”, ei ”vähäisimmiksi”. On siis opetuslapsia kuuliaisempi Jumalan kuuntelija: Jeesus.

Ketkä tai kuka meneekään sitten viime kädessä ”ikuiseen rangaistukseen”? Äitini sai äskettäin kirkossa kokemuksen katsoessaan krusifiksia tekstiämme miettiessään: Kristus itse on se, joka hylättiin ja rangaistiin ristillä. Katsoin alkutekstiä, ja siinä ”he”-pronominina käännetty sana viimeisessä jakeessa viittaisi lähikontekstin perusteella luontevimmin ”vähäisimpiin” ja laajemman kontekstin perusteella ”kirottuihin”. Mutta onko näillä kahdella eroa, jos Kristus on se ”vähäisin” (hakattu vanki), joka tulee ”kirotuksi” kirottujen puolesta? Kirotut (keitä he ovatkaan – jotkut muu vai minä?) saattavat olla helvetissä tai väärällä tiellä, rangaistettuina ja ojennettuina, mutta Kristus (ja hänen rajattoman myötätuntonsa tietä seuraavat) ovat pysyvästi näiden pahoiksi ikuisesti julistettujen kanssa.

Loppu

Me julistamme toisia ihmisiä ikuisesti pahoiksi. Meillä on tähän usein hyvät syyt. Hitler tulee aina mieleen. Mutta unohdamme oman taipuksemme pahaan. Se ei, Luojan kiitos, tule useimmiten ilmi. Mutta syyllisyys jää silti kalvamaan. Ehkä haluamme oikeutta maailmaan vaatimalla rangaistusta pahoille, koska haluamme päästä eroon pahasta itsessämme emmekä kuitenkaan halua myöntää sisäistä tarvettamme parantavalle sovitukselle. Syyllisyys saa meidät uskomaan, ettemme kelpaa Jumalalle, emme mihinkään, emme kenellekään. Tämä tunne on liikaa, se ohitetaan tai sen alle lamaudutaan.

Syylisyyden tuoma sokeus ei vaikuta tosiasioihin. Ristillä Kristus on tuhonnut syyllisyyden, joka erottaa mielemme Jumalasta. Hän on näyttänyt, että hän on kanssamme aina, poikkeuksetta, vaikka olemme syllisyytemme sokeuttamina hylänneet hänet ja muita kärsiviä, lähimmäisiämme äärettömässä arvossaan – tai itseämme, joka on myös Jumalan kuva. Vaikka syyllisyytemme saa tuntemaan olomme kaukaisiksi Jumalasta, Jumala ei ole kuitenkaan koskaan ollut kaukana meistä. Kristus on meidän keskellämme olevana Jumalana sovittanut pelkät pahat ajatukset; myös toisen ohittavat sanat; teot, joilla tuhotaan; laiminlyönnit, jotka johtavat ristille. Tämä sovitus ei ole vain mielikuvia. Ristillä ilmi käynyt anteeksianto johtaa sovintoon ihmisten kesken. Sen saa aikaan Pyhä Henki, joka mahdollistaa sekä anteeksiannon että oikeuden.

Helluntaina Pyhä Henki voimaannutti opetuslapset julistamaan Jumalan armoa ja Jeesuksen ylösnousemusta. Mutta jo kuollessaan Jeesus antoi maailmalle Jumalan Hengen, joka pelastaa: ”Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.” (Matt. 27:50) Pyhä Henki johtaa alati uudistuvaan, armoon luottavaan ja vapautuneeseen elämään ja ajatteluun ja sitä myöten rakkaudelliseen toimintaan, vapaana syyllisyyden taakasta. Pyhä Henki rakentaa sen valtakunnan, ”joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti”.

On tärkeä huomata tämä: juuri Jumalan valtakunta on evankeliumimme mukaan varattu ihmisille jo alusta asti. Sen sijaan puhdistava, pahan pois kuluttava tuli on varattu ihan muille tahoille kuin ihmisille. Se on tarkoitettu syyllistäville voimavalloille. Mikäli kuitenkin yhdistymme näihin moralistisiin, ylpeyteen vieviin ajattelutapoihin, Pyhän Hengen rakkauden tuli kuluttaa tämän mielenlaadun poroksi. Tällainen hengellinen tuli ei ole paha asia, vaikka se siltä tuntuisi. Sanoohan Vapahtaja: "Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” (Luuk. 12:49)

Palavassa rakkaudessaan luotujaan kohtaan ja loppumattomassa myötäkärsimyksessään Jeesus on itse läsnä siinä tulessa, joka kuluttaa ylpeytemme ja myös syyllisyytemme kuin tuhkaksi tuuleen. Hän on kuin kolme miestä tulisessa pätsissä Danielin kirjassa. He katuivat syntejään, rukoilivat väärintekijöidensä puolesta, että nämä uskoisivat Jumalaan, ja kutsuivat kaikki ihmiset ja koko luomakunnan kiittämään Herraa (Dan. lis. C). Vastaavasti itse Vapahtaja toimii tulessa, joka kuluttaa syyllisyytemme. Hän katuu puhtaassa, synnittömässä armollisuudessan syntejämme voimallisemmin kuin meidän pitäisi emmekä pysty. Vakaalla luottamuksella hän rukoilee pahuuteen langenneen maailmansa palautumista oikeuden tielle. Hän vetää koko valtakuntansa eli luomakunnan ja kaikki ihmiset ylistämään Isää. Näin hän teki jo tuonelassa, ja näin hän yhä tekee kirkkautensa temppelissä palavalla suitsutuksella, rukouksella meidän kaikkien puolesta lakkaamatta (Hepr. 7:25; 9:27).

Tämä jatkuva, elävä toiminta on sitä kirkkautta, joka liittyy Ihmisen Poikaan (Kristukseen ihmiskunnan puolesta puhujana) ja hänen valtaistuimeensa (ristiin). Apostolien teoissa toistetaan ”Jumala, Isä, Kaikkivaltias” kaksi kertaa, ensin Luojana, sitten hänen oikea puolensa mainitaan ”paikkana”, josta Jeesus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hyvä Isä, joka kaikkivaltiaana kykenee pelastamaan luotunsa, on se kirkkaus, josta Kristus tulee tuomitsemaan maailmaa. Tuo tuomio on totaalinen vanhurskauttaminen. Kun syytökset ja syyllisyydet on poistettu, kun ne on käyty kertakaikkisesti läpi, on jäljellä vain se, mitä Nikean uskontunnustuksen mukaan odotamme: ”...tulevan maailman elämää.” Apostolisessa ja Nikean uskontunnustuksissa ei mainita rangaistusta, vaikka tuomio on tulossa. Näin ei liene siksi, etteikö meitä tarvitsisi ojentaa, vaan siksi, että viimeinen tuomio tuo ilmi sen, että Kristus on koko ajan ollut meidän kanssamme (Matt. 1:23). Hän on elämä. Ja lopussa vain hän, ikuisena Elämänämme ja me hänessä, on jäljellä. Rangaistus on kärsitty.

Mitä sitten?

Olen hyvin tietoinen siitä, että kyseisen kohdan voi edelleen halutessaan tulkita täysin toisella tavalla. Tulkintoja on monia, mutta niiden on pidettävä yhtä armon kanssa. Emme saa päätyä uudestaan samoihin ongelmiin kristinuskon armo-olemuksen kanssa. Pääasiana on lopulta se, että tämä evankeliuminkohta muiden lailla viittaa siihen, että Kristus on tullut vanhurskauttamaan maailmansa, joka on ajautunut sekä jumalattomuuteen että lamauttavaan syyllisyyteen. Jeesus on meidän ojennukseen joutuvien tai pääsevien kanssa.

Vertaus anonyymista kuninkaasta ei siis opeta meille oikeaa käyttäytymistä vain joitakin heikkoja kohtaan, vaan Kristuksen läsnäoloa kaikissa meissä kärsivissä - niin hyvissä kuin pahoissa. Se ei opeta meitä luottamaan omaan uskoommekaan, joka sitten tuottaisi tarvittavia hyviä tekoja. Luottamuksemme kohdistuu yksinomaan Kristukseen, joka astui vapaaehtoisesti tuomittavaksi, ettemme tuomitsisi itseämme tai toisiamme. Kaikkein vähiten opettaa evenkeliumi meitä panemaan toivoaan mihinkään muuhun kuin Jumalan armoon, esimerkiksi siihen, että olemme pystyneet valitsemaan uskon oikeaan aikaan. Tuomio perustuu siihen, kuinka Kristus on läsnä meidän heikkoudessamme ja kärsimyksessämme, myös siinä, ettemme ole todellakaan osanneet valita uskoa tai Jeesusta (niin kuin ei Pietarikaan).

Lopuksi haluan tiivistää antimme. Sen voi hahmottaa keskiaikaisen Raamatun tulkinnan jaottelun avulla: kirjaimellinen, moraalinen, kristologinen (eli typologinen) sekä eskatologinen = tulevaisuuden toivoon viittaava (eli anagoginen) taso.

Kirjaimellisella tasolla vertaus anonyymista kuninkaasta viittaa siihen, että Jumalan oma kansa tuodaan yhdessä kaikkien muiden kansojen kanssa näkemään Jeesus Messiaana ja armahtavana Pelastajana. Moraalinen taso on siinä, että Kristus on kaikissa meissä kärsivissä (niin ”hyvissä” kuin ”pahoissa”) läsnä, meidän tulee siis pyrkiä ymmärtämään kaikkia ja luomaan sovinnon mahdollisuuksia, armahtaa. Kristologinen eli Kristuksen persoonaan ja sovitustyöhön viittaava taso on siinä, että Kristus on kantanut meidän syyllisyytemme ja syntimme ja kärsii kanssamme silloin, kun koemme sisimmässämme ojennusta tai rangaistusta. Eskatologinen taso on siinä, että Kristuksen läsnäolo maailmassamme ja hänen ristinsä vanhurskauttaa koko maailman eli johtaa meidät uskoon ja rakkauteen.

Näin yksin Kristuksen ja hänen armotuomioidensa kautta meille avautuu jokaista koskaan elänyttä ihmistä koskeva toivo, luottamus, joka ei petä. Kaikki pelastuvat, sillä kaikki ylistävät vielä kerran Jumalaa hänen pettämättömästä hyvyydestään. Anonyymi armokuningas on suorittanut työnsä niin vuohien kuin lampaiden paimenena – vaikka olen kaupunkilainen, kuitenkin muun Raamatun perusteella perusteella olen huomannut, että kummatkin otukset ovat osa laumaa. Ja me ihmiset taidamme olla vuohilampaita.


P.S. Vuohena käännetty sana tarkoittaa kiliä tai nuorvuohta. Ehkäpä ne pitää erottaa lampaista, jotta ne pääsisivät omien emiensä luo ja saisivat maitoa. Voi vain miettiä, kuinka erilainen tämä konteksi on kuin idea pahoista, tuomituista vuohista. Se, että eksyy omasta oikeasta paikastaan, ei tarkoita päättymätöntä kadotusta. Hyvä paimen on tullut etsimään sen, mikä on kadonnut (Matt. 18:11).

"...ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -- se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme." (Matt 1:23)

16.11.2020

Kaikki on armoa

KAIKKI ON ARMOA
Saarna Hämeenkylä-messussa 
Valvomisen sunnuntaina 15.11.2020 klo 17 Hämeenkylän kirkossa 
Petri Samuel Tikka

kuva: P.S.T.


Jos joku ei usko elämänsä aikana Jeesukseen, hän joutuu päättymättömään eroon Jumalasta kuolemansa jälkeen. Joulukuussa 2012, joulupäivän ja uuden vuoden välissä, luin netistä kirjoituksen, jossa väitettiin näin. Käsitys on tietysti hyvin yleinen. Nykyaikana sitä kuulee suhteellisen harvoin kovin suoraan lausuttuna. Käsityksen mukaan on olemassa ehdoton päätepiste. Sen jälkeen ei ole pääsyä pois. Armon aika loppuu.

Lauloin äsken Armolaulun. Se on isäni Kari Tikan säveltämä. Sen sanat ovat Raamatusta, Paavalin kirjeistä. Laulun mukaan ihminen pelastuu yksin armosta. Usko on lahjaa. Ihminen saa yhteyden Jumalaan eli pelastuu ilman omia ansioita, tekoja tai valintojaan. Olin oppinut armon ehdottoman keskeisyyden jo aivan pienenä lapsena. Vanhempani (jotka ovat tänään muuten täällä) olivat sen opettaneet minulle. Armo on Jumalan vakaata rakkautta. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä, kaikkia luomiaan aina, ilman loppua. Hän lähetti Poikansa jopa kuolemaan meidän lastensa tähden. Ja Pyhä Henki antaa uskon. Me emme saa uskoa aikaan, se on ilmainen lahja ja uskon vastaanottaminenkin on armon työtä meissä.

Silti: joku voisi, ainakin periaatteessa, päätyä helvettiin. Tämä on käsitys, joka on osa kristinuskoa. En kertaakaan ymmärtänyt, miten armo ja kadotus voisivat sopia yhteen. Pyrin kuitenkin sovittamaan käsityksen helvetistä osaksi maailmankuvaani. Näin tein sen jälkeen, kun kristilliset asiat tulivat minulle tietoisesti välttämättömiksi. Tämä tapahtui kohdattuani lukiossa ateistisen tai agnostisen filosofianopettajan. Se on toinen tarina.

Joka tapauksessa 16-vuotiaasta asti olen ajatellut, että uskon perusopeista on pidettävä tietoisesti kiinni. Näitä ovat esimerkiksi kolminaisuusoppi, Jeesuksen lihaksitulo ja sovitustyö sekä oppi pelastumisesta yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Olin ymmärtänyt, että käsitys helvetistä kuuluu uskon peruspilareihin. Hyväksyin sen uskoon kuuluvana mysteerinä. Kuitenkin päättymätön rangaistus ei luontevasti sopinut yhteen armon kanssa, joka käy yli tuomion, armon kanssa, joka antaa uskon sillonkin, kun emme osaa sitä valita. 

Kymmenen vuotta kesti, ja joka kerta, kun ajattelin asiaa, joka kerta, kun kohtasin asian jonkun kysyessä, minulla ei ollut vastausta. En osannut vastata itselleni tai lähimmäisille, miten joku voisi päätyä pysyvään kadotukseen. Armo ei sopinut yhteen tällaisen kadotuksen kanssa. Silti ajattelin, että kertakaikkisen kadotuksen pitää olla tavalla tai toisella totta. Ihminen voi olla erossa Jumalasta – tämähän on tosiasia, jonka huomaamme usein. Pidin kiinni kadotuksesta ajatuskena erityisesti siksi, että ilman uskoa ei ole pelastusta. Me tarvitsemme Jumalaa ja yhteyttä häneen eli uskoa, jotta elämällä olisi merkitystä, jotta olisi vapaus synnistä, pahasta ja rakkauden vastaisista valheista.

Mikä olisi sitten ratkaisu? 

Joulunpäivinä armon vuonna 2012 kohtasin jälleen ja erityisen selvästi käsityksen, joka oli jännitteessä armon keskeisyyden kanssa. Jumalan armollinen työ meidän pelastumiseksemme loppuisi. Miten tämä voisi sopia yhteen armon ehdottoman keskeisyyden kanssa? Olin äskettäin oppinut erityisen voimakkaasti ihmissuhteen päättymisen myötä erään asian. Jumala pitää huolta lähimmäistemme elämästä loppuun asti, erityisesti kaikkein tärkeimmästä asiasta, uskosta. 

Jumala pitää huolta. Hän rakastaa paljon paremmin kuin sinä tai minä. Hän rakastaa niin, että hoitaa asiat. Tämä oli kirkastunut minulle: Jumalan uskollisuus jokaista luomaansa kohtaan. Ja tämä, rakastavan Jumalan uskollisuus, ei sopinut millään tasolla yhteen sen kanssa, että joku voisi edes mahdollisesti päätyä pysyvästi kadotukseen. Oli vain yksi kysymys jäljellä: miten Jumala hoitaisi asiat loppuun asti? Miten hän voisi antaa jokaiselle uskon? Tämä kysymys valtasi minut joulunpäivinä 2012. Minulla ei ollut vastausta. 

Elämämme parhain ja tärkein asia on usko, suhde ja luottamus Kolmiyhteiseen Jumalaan. Ihmisellä ei voi olla kaikkea hyvää, jota Jumala tahtoo meille, ilman uskoa. En halunnut enkä halua ajatella, että kukaan voisi pelastua tai päästä taivaaseen ilman, että Jumala lahjoittaisi uskoa hänelle. Jumala rakastaa kaikkia ja haluaa antaa kaikille yhteyden itseensä. Mutta miten tämä voisi tapahtua? Miten kaikkien pelastuminen perustuu kristinuskoon ja evankeliumin tuomaan totuuteen ja lohtuun? En tiennyt. Ei näyttänyt olevan ratkaisua. 

Tiesin kyllä, että on ollut olemassa oikeaoppisia kristittyjä kristinuskon historiassa, jotka ovat uskoneet kaikkien pelastumiseen. Paljon sitä enempää en tiennyt.

Miettiessäni näitä asioita, ollessani käsityskykyni ehdottomilla rajoilla, piinaavan, kiusallisen ja sydämen sopukoihin käyvän ahdistuksen vallitessa näin jotakin sieluni silmin. 

Jeesuksen ristin

Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä, kaikkia luomiaan aina, ilman loppua. Tämä on syy, miksi hän salli Poikansa Jeesuksen valita ristin. Isä halusi pelastaa luomansa ihmiset. Salliessaan Poikansa kuolla hän ei kuitenkaan millään tavoin lakkaa rakastamasta Poikaansa. Hän rakastaa Poikansa vailla rajaa. Niin kuin kuka tahansa hyvä isä, hän ei halua sallia poikansa kuolla. Kuolemalla täytyy olla aivan äärimmäinen syy, sen täytyy saada aikaan se, mihin se on tarkoitettu. Pojan ilon on oltava täydellinen, jotta hänen kuolemansa ei olisi turha. Ilo on täydellinen, kun Jeesus on aikomuksensa mukaan pelastanut kaikki ihmiset.

Vain täydellinen pelastustyö jokaisen kadotetun sielun puolesta, ei yhtään vähempää, vain tästä syystä Isä antoi Poikansa astua kuolemaan. Jeesuksen valmistama pelastus ei ollut vain teoreettinen edellytys meidän pelastumisellemme. Se oli todellinen pelastustyö, yhtä todellinen ja kouriintuntuva kuin hänen kärsimyksensä ja yksinäisyytensä ihmisenä ihmisen tähden. Tämän tähden Isä oli mukana Poikansa kanssa ristillä. Pojalla ja Isällä oli yhteinen aikomus, jonka Isä rakkaudessaan vahvisti: jokaisen ihmisen pelastaminen. 

Poika päätti kärsiä meidän puolestamme pelastaakseen meidät pahan vallasta. Se oli hänen oma päätöksensä, rakkauden osoitus. Jumala, joka on itse rakkaus ja Jeesuksen Isä, ei voinut sallia tämän rakkauden ratkaisun jäädä vaille hedelmää. Hän rakasti Poikaansa niin, että antoi Jeesuksen aikoman pelastuksen toteutua jokaisen kohdalla. Ja hän, Isä, oli itse asiassa se rakkaus, joka täytti Jeesuksen ristillä. Rakastavan Isän käsiin Jeesus antoi itsensä ja koko ihmisyyden, ihmiskunnan.

Isä ja Poika olivat yhtä aikomuksessaan pelastaa maailma. He olivat yhtä ristillä. Yksi Persoona puutuu vielä, hän, joka usein unohtuu. Pyhä Henki. Pyhä Henki toteuttaa Isän ja Poja aikomuksen meissä jokaisessa. Pyhä Henki on mukana ristillä, mutta hän ei voi sallia tämän aikomuksen jäädä vain ristille. Hänen mukana olemisensa ristillä on sitä, että hän lähtee ja toteuttaa jumalallisella lämmöllään ja voimallaan Kolminaisuuden aikomuksen ristillä. Hän, juuri hän, Pyhä Henki, antaa uskon jokaiselle, hän, joka on uskon antaja. 

Joulunpäivistä 2012 asti olen miettinyt ja tutkinut tätä näkyä, näkyä Kolminaisuudesta ja rististä. Kolminaisuuden ykseys ja aikomus oli ja on selvä: jokaisen luodun pelastaminen. Koko kristinusko on kiinni tässä. Armolla ei ole rajaa eikä ehtoja eikä loppua. Se, mitä me kirkkona olemme ja teemme, on Jumalan äärettömän armon toteutumista niin, että usko Jeesukseen syttyy jokaisen luodun kohdalla. Tätä on myös lähetystyö: armon leviämistä kaikille koskaan.


Kaikki on siis armoa

Nähtyäni näyn Kolminaisuudesta ja rististä, avasin Raamatun. Se on täynnä pelastuksen ja ehdottoman armon lupauksia, jokainen aukeama pullollaan niitä. Olin hämmästynyt ja ilahtunut. Sain myös tietää, että vanhempani olivat koko ajan uskoneet kaikkien pelastumisen toivoon. 

Miten sitten tuomio ja kadotus? Nämä puhuttavat juuri nyt kirkkovuoden loppupuolella. Tuomio ja kadotuskin palvelevat Jumalan armoa. Ne kestävät kuitenkin vain hetken, ne eivät ole ikuisia niin kuin armo on. Jeesus on tullut pelastamaan kadotetut ihmiset ja tuomitsemaan pahan tuhoon. Hän on tullut pelastamaan meidät pahan vallasta, antamaan synnit anteeksi, poistamaan syyllisyyden ja pyhittämään meidät. Hän kärsi rangaistuksen, jotta se ei olisi meidän ikuinen osamme. Jos ja kun Jumala kuitenkin kurittaa, se on opetusta, ei kidutusta. Hän viittaa opetuksillaan Jeesuksen kärsimyksiin ristillä ja yhdistää meitä niihin.

Onko sitten olemassa ikuista kadotusta? Onko rangaistus ikuinen? Rangaistus ei ole kestoltaan ikuinen, koska Jumalan rangaistuksilla on määränpää ja tarkoitus. Se on armon kirkastuminen, sen näkeminen, että kaikki onkin armoa. Jumala tahtoo saattaa meitä luottamaan itseensä rakkaudessaan elävänä ja kaikkivaltiaana. Toisaalta rangaistus on ikuinen siinä mielessä, että sen seuraukset ovat pysyvät. Kun Jumala on opettanut ja ojentanut jokaisen armon tielle, ikuinen rangaistus on toteutunut. Meidät ihmiset on saatettu pysyvästi, ikuisesti ja kertakaikkisesti hyvän Jumalan yhteyteen. 

Keskeisintä on edelleen ja aina tämä: kaikki on armoa. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä, kaikkia luomiaan aina, ilman loppua. Hän lähetti Poikansa jopa kuolemaan meidän lastensa tähden. Ja Pyhä Henki antaa uskon. Näille kristinuskon peruspilareille pitää antaa se arvo, joka niille kuuluu. Sitä uskon, että Jumala haluaa tänään meissä vahvistaa. Meidän pitää olla hereillä, niin kuin Vapahtaja opettaa. Tämä tarkoittaa sitä, että me emme saa olla nukuksissa uskon ja armon asioiden suhteen. Ne eivät tarkoita, mitä sattuu. Armon on oltava elämämme perustus ja kasvupohja joka osin, ja näin se tulee olemaan. 

Jeesus sanoo: ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” Kuitenkin hänen opetuslapsensa nukkuivat juuri silloin, kun hän oli astumassa tiellensä maailman Vapahtajana Getsemanen puutarhassa. Silloin Jeesus suostui siihen, että hän maistaisi kuoleman jokaisen ihmisen puolesta. Hän luopui luonnollisesta halustaan elää itse, jotta hän antaisi elämän meille kaikille. Tämän suhteen meidän on oltava valveilla. Meidän on katsottava omin silmin sitä pelastusta ja armoa, jonka Jeesus päätti antaa kaikille. 

Kunnia Jeesukselle hänen uhristaan, Isälle hänen rakkaudestaan ja Pyhälle armon Hengelle uskosta, jonka hän yksin antaa. Sinua, elävää ja voimallista Kolminaisuutta, ylistävät sanasi lupauksen mukaan kerran kaikki koskaan eläneet ihmiset. Sinä et luovu työstäsi meissä. Aamen.

22.7.2020

Jumalalle on kaikki mahdollista

SAARNA RAJAMÄEN KIRKON MESSUSSA 19.7.2020 klo 18 
Petri Samuel Tikka


♫ Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle. Ja avuksesi huuda minua 
hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua. 
(Ps 50:14-15, päivän hallelujasäe; isäni Kari Tikan sävel)

Mark. 10: 17-27

Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, älä riistä toiselta, kunnioita isääsi ja äitiäsi.” ”Opettaja, kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.

Kuva on Heinrich Hofmannin käsialaa

Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka 
paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: ”Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. 
Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

Hyvät ystävät,

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Mielenkiintoinen kysymyksenasettelu

Kysyjä kysyy: ”...mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Tyhmiä kysymyksiä ei ole, näin sanotaan. Vapahtaja ei torju kysymystä, vaikka kysymyksenasettelu on sinänsä mielenkiintoinen. Kuulostaa siltä kuin kysyjä haluaisi hankkia ikuisen elämän itselleen samalla tapaa kuin omaisuutta voi hankkia. Jotain tehdään, jotta jotain voitaisiin saada. Taustalla lienee jonkinlainen usko työmoraaliin. Työtä tekemällä voi ansaita vaikka ikuisen elämän! Tietysti tässä tapauksessa on kysymys hyvien tekojen tekemisestä eikä mistä tahansa työstä. Periaate on kuitenkin sama. Työmies on palkkansa ansainnut – hyvien tekojen tekijä ikuisen elämän.

Ikuinen elämä on kuitenkin sinänsä hyvä tavoite. Se tarkoittaa elämää, jolla on merkitys, elämää, joka kestää. Se on elämää, joka pysyy, vaikka elämän perusrakenteet hajoaisivat. Vaikka terveys menisi, vaikka raha loppuisivat, vaikka ruokaa ei saisi ja vaikka läheiset lähtisivät, jokin kestää. Se, mikä jää jäljelle, on ikuinen elämä. Se on elämää, joka kestää kaiken läpi, ”vaikka vuoret järkkyisivät” (Jes. 54:10). Ruokaa voi kasvattaa, rahaa hankkia, terveyttä vaalia, ystävyyttä ylläpitää. Jokin kuitenkin kestää myös kaiken tuon horjuessa. Se, mikä kestää, on ikuinen elämä.

Se, mikä ei pysy lopullisesti, on hyvinvointi, jonka voi hankkia omin keinoin. Esimerkki siitä on rikkaus. Rahalla ei voi hankkia itselleen mielekästä tai kestävää elävää. Taloudellisen vaurauden lisäksi kaikki hyvinvointi on hyvin häilyväistä ja olosuhteista riippuvaista. Tästähän on koettu välähdys korona-aikana. Se, mikä on koettu varmaksi, ei olekaan itsestäänselvää. Valitettavasti myös rahallinen auttaminen on käynyt vaikeammaksi, koetusti tai todellisesti. Kaikkein lamauttavinta on viime kädessä ollut pelko nykyhetkestä ja huoli tulevaisuudesta. Tai jopa huoli toisten huolesta. Niin kuin Sirak, jota vanha kansa luki apokryfikirjoista, opettaa: ”Murehtimiseen on moni kuollut...” (Sir. 30:23) (Ks. myös Matteus 6:26)

Ja hyvä kysymys

Mikä antaa murheiden ja pelkojen ja oman turvallisuuden takaamisen keskellä turvan? Millaista on elämä, joka kestää kaiken läpi, nyt ja ikuisesti? Missä on turva? Tällainen on sydämen pohjasta nouseva kysymys – nykyään ja ennen. Samaa kysyi oikeastaan rikas mies Jeesukselta. Hän halusi periä, saada omakseen, ikuisen elämän. Vaikka hän yritti saada sitä omilla teoillaan, omin avuin, silti tavoite – turva Jumalan luona – ei ollut väärä. Jumalan Poika katsoi häneen rakkaudella, ymmäryksellä. 

Miehen ongelma oli siinä, että hän luotti omaan rikkauteensa. Tämä ei tarkoita pelkästään hänen näkyvää, maallista omaisuuttaan. Rikas mies luotti myös siihen rikkauteen, jota hän oli hankkinut tekemällä hyviä tekoja. Huoli omasta, ikuisesta tulevaisuudesta oli saanut hänet käpertymään itseensä – sekä omiin hyviin tekoihinsa että vaurauteensa. Rikashan voi pitää varallisuuttaankin osoituksena siitä, että on elänyt oikein, hyvää ja säästeliästä elämää. Sehän varmistaa auttamisen myös tulevaisuudessa. Mies etsi turvaa Jumalalta, kokosi aarteita taivaaseen. Samalla hän kuitenkin jäi kiinni itseensä, omaan hyvyyteensä.

Eräs kirkon ensimmäisten vuosisatojen opettaja, Hilarius Poitierslainen, selittää evankeliumin erittäin osuvasti. Hän kirjoittaa 300-luvulla näin: ”Nuori mies tuli ylimieliseksi lain noudattamisen kautta. Hän ei huomannut, että lain täyttymys on Kristus. Hän oletti, että voisi tulla vanhurskaaksi tekojen avulla. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Jeesus oli tullut Israelin huoneen kadonneita lampaita varten, eikä siitä, että laki ei voinut pelastaa paitsi vanhurskauttavan uskon kautta. Hän kysyi kysymyksiä lain Herralta ja ainoasyntyiseltä Jumalalta ikään kuin tämä olisi tavallinen lakiin kirjoitettujen säännösten opettaja. Siksi Herra hylkäsi tämän teennäisen uskonilmaisun, sillä kysymys esitettiin hänelle ikään kuin hän olisi pelkkä lainopettaja. Hän vastasi: 'Miksi kutsut minua hyväksi?' Tehdäkseen tiettäväksi kuinka paljon hänet kuului tunnistaa ja tunnustaa hyväksi, hän julisti: 'Kukaan ei ole hyvä paitsi Jumala yksin.' Hän ei olisi hylännyt hyvyyden määritettä,
jos se olisi osoitettu hänelle Jumalana.” Näin kirkkoisä Hilarius. [Käänsin englanninkielen kautta kirkkoisien Markuksen evankeliumin tulkintojen kokoelmateoksesta.]

Evankeliumin selitys on osuva. Jeesus, Jumalan ikuinen Poika, ei ole vain lainopettaja. Hänhän ei vain opeta, mikä on hyvää, hän ei vain osoittele tietä taivaaseen. Hän itse on Hyvä. Hän itse itsessään on tie Isän luo. Niin kuin Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Rikkaan miehen ei olisi tarvinnut katsoa omaa rikkauttaan, olkoonpa se hyvien tekojen aarreaittaa tai omaa maallista hyvinvointiaan. Itse ikuinen elämä, itse ikuinen turva, oli suoraan hänen edessään, katsoi häntä, rakasti häntä. Hän on aarre taivaassa. Jeesus kehottaa luopumaan kaikesta muusta paitsi hänestä. Turva, taivaallinen aarre, on yksin Jeesus. Meidän ei tarvitse turvautua maalliseen hyvinvointiimme eikä hyvien tekojemme aarreaittaan. Jeesus on todellinen aarrekammio, ikuista hyvyyttä pullollaan.

Jeesus on ikuinen elämä

Ikuinen elämä on Jeesuksen suhdetta meihin ja meidän suhdettamme häneen Pyhässä Hengessä. Ikuinen elämä on sitä, että Jeesus katsoo meihin, rakastaa meitä. Ikuinen elämä ei ole jotakin, joka hankitaan tai peritään. Se ei myöskään odota meitä vasta kuoleman jälkeen taivaassa. Katekismus kertoo näin: ”Ne, jotka luottavat Jumalaan, elävät iankaikkista elämää jo tässä ajassa.” Katekismuksen väite selittyy sillä, että Jumalaan luottaminen ei petä nyt eikä koskaan. Pääasia ei ole se, millaisia me olemme tai mitä me teemme. Ei meidän oma luottamuksemme tai uskommekaan ole ikuisen elämän avain. Kaikki perustuu Jeesukseen itseensä, siihen, kuka on hän, siihen, kuinka hän rakastaa meitä.

Millaista on tuo ikuinen elämä? Se on elämää, jonka Jumala antaa. Ikuinen elämä on sitä, että Jumalan rakkaus yllättää. Ikuinen elämä on nyt. Ikuinen elämä tulee silloin, kun sitä ei osaa odottaa. Ikuinen elämä on iloa ja tanssia, ei hankkimista, ei laskelmointia. Ikuinen
elämä on sanalla sanoen sitä, että Jumala on hyvä, niin kuin Jeesus sanoi. ”Ainoastaan Jumala on hyvä...” - eivät meidän tekomme, eivät meidän ansiomme. Ikuinen elämä on armoa eli Jumalan sulaa, uskollista hyvyyttä. Ikuinen elämä on Jumalan sydämellistä rakkautta ja rakkautta, jonka Pyhä Henki saa meissä roihumaan. Ikuinen elämä perustuu siihen, että Jumala, Jumala on yksinomaan hyvä. Psalmin 86 sanat kuvaavat sitä, kuinka ikuinen elämä valtaa sinut, minut ja kaikki: ”Täytä palvelijasi ilolla! Sinä, Herra, olet hyvä, sinä annat anteeksi...Sinä olet luonut kaikki kansat. Ne tulevat eteesi ja kumartavat sinua ... sinun hyvyytesi ja uskollisuutesi on suuri.” (Ps. 86)

Jeesuksen mukaan Jumalalle on kaikki mahdollista – myös aivan mahdottomien tapausten (ja tilanteiden) pelastaminen. Pelastus on ikuisen elämä antamista. Jeesushan on Jumala, Kolminaisuuden toinen Persoona. Jeesukselle on siis kaikki mahdollista. Jeesus kykenee pelastamaan kaikkein mahdottomimman tapauksen – tuomaan hänet ikuiseen elämään. Se, minkä Jumala tahtoo tehdä, hän myös tekee. Tämä on Jumalan ihmettä, tämä on Jumalan yllätystä. (Ks. Fil 2:9-11) Ikuinen elämä ei kuulukaan ensin sille, jolla sen pitäisi ensisijaisesti kuulua. Lasten evankeliumi, jossa Jeesus siunaa lapsia, edeltää tämän päivän evankeliumia. Ikuinen elämä sulkee syliinsä lasten kaltaiset - ne, jotka eivät ole tajunneet ihailla hyvien tekojensa aarreaittaa. Lopulta ristin voima pelastaa myös aikuisten kaltaiset. Ikuinen elämä yltää rikkaisiin, vastuuta hankkineisiin, sen kyttyröittämiin ihmisiin. Kameli hyppää vapaana ja iloisena - neulansilmästä läpi!

Niin kuin eräs teologi, Jürgen Moltmann, kirjoittaa: ”Ei uskoni luo minulle pelastusta, vaan pelastus luo minulle uskon.” Ikuinen elämä, pelastus, on Jumalan lahja Jeesuksessa. Tuo lahja antaa uskonvarmuuden sinulle, minulle ja jokaiselle. Pelastus ja ikuinen elämä tiivistyvät päivän psalmin 28 sanoihin: ”Minä sain avun, ja minun sydämeni riemuitsee, minä laulan ja ylistän Herraa.” Samaa sanoo virsi 352, joka perustuu psalmiin ja josta laulamme myöhemmin: ”Aina olet auttamassa, siitä kiitän, iloitsen...” Jumala auttaa aina, ikuisesti. Hyvän Jumalan väsymättömästä avusta kumpuaa ikuinen elämä – eli ylistys, ilo ja toivo. Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Suositut tekstit | The most popular posts