11.10.2022

Ehdolla seurakuntavaaleissa

 


Päädyin taas ehdolle seurakuntavaaleihin. Olen ehdolla Töölön seurakunnassa (Meilahti, Taka-Töölö, Etu-Töölö, Länsi-Pasila, Pikku-Huopalahti jne.). Olen ehdolla sekä Helsingin ev.-lut. seurakuntien yhteiseen kirkkovaltuustoon numerolla 21 (valkoinen äänestyslipuke) että paikalliseen seurakuntaneuvostoon numerolla 48 (oranssi äänestyslipuke). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit ovat sunnuntaina 20.11.2022 eri seurakuntien pääkirkon messun jälkeen. Tulkaamme siis kaikki kirkon jäsenet joukoin messuun ja sen jälkeen äänestämään paikallista ehdokastamme!

Vaaliohjelmani seuraa. 

Seurakunta on yhtä kuin sen messuelämä, joka kutsuu mukaan kaikki, rukoilee kaikkien puolesta eikä vaadi ketään koskaan tulemaan paikalle. Ehtoollisen eli Jeesuksen äärelle tuleminen tarkoittaa samalla paikallista kohtaamista. Sen keskeisyyden tähden Töölön seurakunta on syytä jakaa kirkkopiireihin (Temppeliaukio, Töölön kirkko, Meilahden kirkko, mahdollisesti Fokus). Keskitetään toiminta kirkoittain ruohonjuuritasoisesti, seurakuntalaislähtöisesti ja tutuin diakonein, papein ja muin työntekijöin.

Kokonaiskirkon ja paikallisen seurakunnan pääasiallisen yhteiskunnallisen tehtävän tulisi olla Jeesuksen käskyjä seuraten nuorten, lasten ja muiden heikkojen oikeuksien konkreettinen ajaminen ja heidän voimaannuttamisensa. Neuvoston ja työntekijöiden tulee aina huolehtia siitä, että väärinkäytökset ennaltaehkäistään. Lapsia, muita uskovaisia tai ketään ihmistä ei syrjitä sivuun messusta, pelotella helvetillä, ahdistella kirkkopoliittisilla epäilyksillä taikka pahimmillaan hyväksikäytetä. Ihmisarvon pyhyyden tähden jokaiseen seurakuntaan tarvitaan anglikaanikirkon tyyliin suojeluvaltuutettu ("safeguarding officer"). 

Kaikkien, kansasta ja uskonnosta riippumatta, pitää olla vapaasti tervetulleita kirkkoon kohtaamaan ilon, toivon ja rakkauden. Töölön seurakunnassa tämä koskee erityisesti matkailijoita, joita virtaa Temppeliaukioon. Kirkon pääsymaksu tulee muuttaa vapaaehtoiseksi niin, että suuri osa rahoista menee kansainväliseen diakoniaan ja ympäristötyöhön. Tämä mahdollistaisi matkailijoiden voimaannuttamisen hyvän tekemiseen ja kompensoisi matkustamisen tuottamia ympäristöhaittoja. 

Seurakuntien ja kirkon pitää kaiken kaikkiaan luopua jäsenkadon pelosta sekä arvokiistoista ja keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä: tuoda ilosanoma ja armo Kolminaisuuden rakkaudesta ilman ehtoja kaikille. Tämä myös vain voi mahdollistaa jäsenkadon ja rahojen menetyksen eston, mikäli Luoja niin haluaa. Kirkon ei tarvitse pelätä asemaansa ja tulevaisuuttansa, koska sillä on tarjota sisäisen ja yhteiskunnallisen transformaation eväät messun ja lähimmäisten diakonisen auttamisen lisäksi painottamalla kristillistä meditaatiota. Kaiken kaikkiaan on syytä palauttaa kirkon ajattelua Jeesus-keskeiseksi samalla vastustaen esim. ikuisen helvetin tai muun pysyvästi hylätyksi tulemisen pelon mahdollisuutta. Jeesus on nimittäin avannut koko ihmiskunnalle uuden elämän voittamalla kuoleman, synnin ja epäuskon kokonaan. Vanhakirkollisen mutta usein harhaopiksi parjatun apokatastasis-opin (kaiken ennalleen asettamisen) mukaan kaikki lopulta ylistävät maan päällä Jeesusta. Tätä kohti myös vaalien kautta - kohti realistista, konkreettista, armorikasta rauhan näkyä! Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä.

Lisää tietoa seurakunnan ja kirkon tulevaisuuteen liittyvistä ehdotuksistani löydät vaalikonevastauksistani: https://www.seurakuntavaalit.fi/vaalikone#/seurakunta/464/ehdokas/2497

Kiitos, kun äänestät seurakuntavaaleissa! :-) 

---

Lisäys 28.10.

Seurakuntavaalit ja kirkon asiat yleisemmin ovat taas mielessä, sillä tänään vietettiin ehdokaslistani Seurakunnassa kohdataan -vaalitilaisuutta. Olen ollut perustamassa listan töölöläistä edeltäjää 12 vuotta sitten. Kyseessä on laajapohjainen lista eli saa olla eri mieltä kirkollispoliittisista kiistakysymyksistä samalla, kun seurakunnan ydintehtävän eli messun ja ilosanoman keskeisyys yhdistää ja fokusoi. Lista on nähdäkseni entistäkin ajankohtaisempi näinä polarisoituvina aikoina.

Puhuen ihan omasta puolestani siitä, mitä mietteitä nykyinen kirkollinen tilanne herättää, tahtoisin kysyä ensinnäkin itseltäni: olenko valmis olemaan tietämättä kaikkea? Olenko valmis olemaan tiellä ja kuuntelemaan? Kokemukseni on nimittäin omasta puolestani se, että silloinkin ja ehkä etenkin silloin kun olen ajanut nähdäkseni oikeaa asiaa, olen samalla kuitenkin tullut ohittaneeksi toisia ihmisiä ja heidän viestiään. Voin tärkeän taistelun melskeen keskellä kuuroutua kaikkein hiljaisemmista äänistä, olkoonpa kyse oman elämäni ongelmista tai lähellä olevien kärsimyksestä. 

Nähdäkseni tällaiset inhimilliset lainalaisuudet pätevät myös kirkollisella kentällä laajemmin, rakenteissa ja meissä ihmisissä ja meidän vuorovaikutuksessamme. Olemme ehkä heikkoja kuulemaan hiljaisia signaaleja ennen kuin tai ellei Jumalan ehtoja vailla oleva rakkaus vapauta meitä olemaan oma pieni itsemme. Oman turvattomuuden tähden tulee helposti etsittyä erilaisia leirejä yhteiskunnassa tai kirkossa, tulee isompi olo. Samalla kuutenkin saatamme unohtaa ja ohittaa ne, joilla ei voi lähtökohtaisesti olla omaa järjestäytynyttä ja isoa ääntä ja leiriä takanaan. Näitä ovat esimerkiksi lapset ja nuoret, joita media taikka yhteisöt (mukaan lukien seurakunnat) kohtelevat kaltoin ja manipuloivat, sekä ihmiskaupan uhrit. Etsimme turvaa ja hyväksyntää vääristä paikoista, kun addiktoidumme omaan oikeassaoloon, jonka avulla lähimmäisen ihmisarvo ja vapaus jäävät helposti varjoon. On myös mahdollista sortua rakenteellisia vääryksiä edistäviin asioihin, kuten ihmiskauppaa usein edistävään pornografiaan. 

Tällaisiin ja moniin muihin vakaviin asioihin kirkolla olisi ravisteleva viesti, joka vie eteenpäin. Armo eli Jumalan ehdoton rakkaus Jeesuksessa mahdollistaa sen, että voimme tunnustaa virheemme päivittäin ja päästä eteenpäin sokeista pisteistämme. Armon toitottaminen ilman toivoa ei kuitenkaan vie pitkälle, jos nimittäin pelkäämme, että siellä lopussa tai ikuisuudessa minut saatetaan perin pohjin hylätä. Sen sijaan syntisimmällekin (siis sinulle ja minulle!) pitää tarjota ikuisen vapautuksen näköala, ei syntien hyväksymisen takia, vaan juuri siksi, että synneistä päästäisiin eteenpäin ja voitaisiin samalla korjata myös rakenteellisia vääryyksiä. Jeesuksen ristinkuoleman tuoma voitto, hänen ylösnousemuksensa, tarjoaa eväät siihen, että kirkon ei tarvitse juuttua polarisaatioon, vaan se voi edistää armon ja oikeudenmukaisuuden voittoa jo tässä ajassa. Tähän, meidän perisiunatun olemuksemme kirkastamiseen, keskeisiä eväitä ovat muun muassa ehtoollinen sekä Jeesuksen rukous. Tuossa toistetaan hitaasti ja hengeitellen: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” taikka ihan vain ”Jeesus”. Suuri muutos ei ole mahdotonta tänä kärjistyvänäkään aikana. Olemmehan luotuja Kolminaisuuden kuviksi eli yhteyteen ja dialogiin, ihmisarvon totuuden vääristämättömään julkituomiseen.

10.10.2022

Olemmeko henkisten arvojemme sairastuttamia?

Saarna, Petri Samuel Tikka
Hämeenkylä-messussa su 9.10. klo 17 Hämeenkylän kirkossa


Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 14

Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Tahdon ensiksi kiittää siitä, että saan kunnian toistamiseen saarnata Hämeenkylä-messussa. Olin 2019 kesällä myös töissä tässä lähes uskomattomassa seurakunnassa. Tällä hetkellä viimeistelen väitöskirjaa Kolminaisuuden olemuksesta Rakkautena ja siitä, kuinka hän aikoo pelastaa kaikki koskaan eläneet ihmiset yhteyteensä. Uskon itse tällä tavoin. Myös Sirkka-mummini aikoinaan löysi toivon epätoivoisten läheistensä pelastumisesta Raamatun avulla. Tänään kristityn vapauden sunnuntaina johtolauseenamme olkoon kuulemamme Paavalin sana, jota mummini aina toisti: "Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen." (Gal. 5:1)





Henkinen aikamme

Tänään haluan puhua meille siitä, miten kristityn vapaus suhteutuu henkiseen aikamme. Nykyinen aikamme on nimittäin varsin henkinen, vapauteen ja totuuteen tähtäävä, monella tapaa. Nykyihminen haluaa kosketusta tietoisuuteen ja henkiseen todellisuuteen, esim. mindfulnesin tai muiden harjoitteiden kautta. Lisäksi monet painottavat oikeiden arvojen ja tasa-arvon merkitystä seksuaalisissa ja muissa kysymyksissä. Tämäkin on suuntautumista henkisesti, rakkauden nimissä. Myös ilmastonmuutoksen torjuminen painottaa sitä, kuinka meidän pitää luopua oman fyysisen hyvinvointimme pakonomaisesta turvaamisesta ja keskittyä kestäviin arvoihin. Henkisyyden kruunaa se, että tällaisiin asioihin liittyvät keskustelut tapahtuvat varsin virtuaalisesti. Läsnäolomme on eetterissä, ei fyysisessä maailmassa. Koronakin on vahvistanut tätä kehitystä. Kaiken kaikkiaan: elämme henkistä aikaa, monesta näkökulmasta katsoen. Henkisten arvojen ja harjoitteiden kautta kuulutamme uuden ajan vapautta.

Vaikka kirkossa usein pelkäämme relevanttiuttamme ajan tuulien suhteen, tuntuu äkkiseltään siltä, että kirkko sujahtaa tähän samaan henkisyyteen hyvin helposti ja luontevasti. Saarnoissa me papit puhumme uskosta usein psykologian, sielunelämän ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tällaiseen pohdintaan on antanut osviittaa omalla oivalla tavallaan esim. Tommy Hellstenin kirjat. Kirkko myös painottaa oikeiden arvojen tärkeyttä. iksi myös tasa-arvosta ja kunnioituksesta kiistellään. Eri mielipiteetkin todistavat arvoajattelun keskeisyydestä kirkossa. Monet myös haluavat torjua kirkon perinteen kautta kulutusyhteiskuntaa, materiaaliseen todellisuuteen tarrautumista. Voisiko kirkko olla sitten henkisen elämän vahvistaja omalla tavallaan? Mitä pelättävää kirkolla on, kun se puhuu omista lähtökohdistaan henkisistä asioista henkisinä aikoina? Olisiko tässä vapauden ja yhteyden aineksia nykymaailmaan?

Voi olla. Kuitenkin henkisten arvojen ja henkisyyden painottamisessa on oma ongelmallisuutensa sekä kirkossa että yhteiskunnassa . Mitä on meidän henkistymisemme, kun halveksimme toisiamme sfääreissä, netissä tai mielissämme milloin progressiivisuuden, milloin perinteisten arvojen, milloin minkäkin nimissä. Tahtoisin heittää tähän haasteen: ehkä keskinäisten tai sisäisten vastakkainasettelujemme ydin ei ole siinä, kuka on lopulta oikeassa. Ehkä meidän pitäisi hengähtää ja miettiä, mistä syystä näytämme olevan todella kiinni ajatuksissa, arvoasetelmissa. Ajatuksia ja arvostelmia tehdessämme tukeudumme helposti omaan sisimpäämme, itseemme, mieleemme. Tämä ei ole sinänsä pahasta. Henkistyessämme ihan hyvällä tavallakin kuitenkin usein erottaudumme toisista, jotka ovat eri mieltä. Erottaudumme niistä, joita voimme omin fyysisin silmin nähdä ympärillä. Ehkä meistä tulee siis henkisiä ja oikeiden arvojen kannattajia joskus todellisuuden kustannuksella. Olemmekohan henkistyneet liiaksikin sekä yhteiskuntana että kirkkoina. Nimittäin jopa rakkaudesta, korkeimmasta henkisestä arvosta, on tullut lyömäase väärällä tavalla ajattelevia kohtaan. Kaikkinensa tuntuu siltä, että sekä kirkossa että yhteiskunnassa vapaus ei henkisyyden tähden lisäännykään. Vapaus tippuu kärryiltä.

Jumalan Henki ja vapaus


Arvostellessa omaehtoista henkisyyttämme ja arvoasetelmiamme on samalla syytä huomata, että Jumalan olemus Rakkautena ja Henkenä on kaikki kaikessa. Jumala on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Henki on itse Rakkaus. Hengellisyydellä, henkisyydellä ja rakkaudella on korvaamaton arvo, jos puhutaan Kolminaisuuden Hengestä. Herran Henki ei poista vapautta, vaan avaa vapaudelle suuren toivon: kaikki kiittävät lopulta Jeesusta, kuten Raamattu opettaa. Jumalan Henki on kuitenkin erilaista henkevyyttä kuin meidän oma tämänhetkinen henkisyyteme. Näin lienee siinä määrin, ettei Henki ole jotakin, johon voimme omaehtoisesti takertua. Pyhä Henki ei ole henkinen arvo, jotakin, vaan joku. Henki on elävä ja vuorovaikutuksellinen Persoona. Hänen kanssaan, Rakkauden kanssa, voi keskustella, mutta häntä ei voi kahlita omaan käyttöön. C. S. Lewisin Narnia-kirjoissa Aslan, Jeesusta edustava kuningas, on leijona, jota ei voi kesyttää. Hän liikkuu milloin ja missä tahtoo. Näin on myös Hengen laita. Emme saa häntä kiinni. Voimme kuunnella häntä, puhua Rakkaudelle, Persoonalle.

Herran Hengessä voimme vapaasti kuulostella, luommeko henkisessä ajassamme ympärillemme hengittävää oloa. Avarrammeko tilaa itsessämme tuntea haavojamme, jotta voisimme kuunnella toisten - myös "väärällä tavalla" ajattelevien - tilannetta? Vastauksia erilaiseen henkiseen hätään ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon on ja niitä kaivataan. Esimerkiksi rahan ja muun maallisen turvan hakemisesta pitäisi kirkossakin erottautua. Silti välillä tuntuu, että saatamme odottaa tai jakaa ratkaisuja niin suurella paineella, että rikkumaton tila olla oma pieni itse – omine ihan fyysisinä rajoinemme – kapenee. Ehkä siksi uuvumme, saamme burn-outeja.

Konkreettiset kauhut ja henkistymisen taustat

Mistä sitten johtuu se, että olemme henkistyneet ihan sairauteen asti? Voisin kuvitella, että henkistymisemme taustalla on pelko liaankin konkreettisista kauhuista. On todellisia vääryyksiä, joita ei ole kunnolla käsitelty, sellaisia, jotka vaikuttavat sekä kulissien takana ja lopulta yhtäkkiä julkisesti. Selkeänä esimerkkinä on se, että maailmassa on manipuloivia johtajia, jotka julistavat totuuden nimissä sotia. Lähempääkin, kokemuksistamme, löydämme esimerkkejä hyvään pukeutuvasta tuskan tuottamisesta. Tuhon ja valheen keskellä sitä haluaa jotakin, joka pysyy, haluaa rakkautta ja totuutta, armoa. Rakkaus vaikuttaa maailmassa ja fyysisessä todellisuudessa, mutta se ei tunnu samalla tavalla karkean fyysiseltä asialta kuin väkivalta. Todellisuudessa myös kirkossa on ollut jatkuva sotatila, joka lamauttaa ihan fyysisesti ja josta haluamme eri tavoin eroon. On helvetillä pelottelua ja muuta vallankäyttöä, jolla dialogi ja kuuntelu pysäytetään. Kaikissa kirkkokunnissa, myös luterilaisessa kirkossamme, sekä herätysliikkeissä on ollut ja on yhä edelleen monenlaista kouriintuntuvaa väkivaltaa, kuten nuorten ja lasten seksuaalista manipulaatiota ja hyväksikäyttöä. Jeesuksesta on tullut sekä helvetin että väkivallan kautta kovan vallan ja tuhon väline. Tällainen häkellyttävä vääryys on mahdollista, koska Jeesuksesta tehdään usein edelleenkin eri tavoin armon ehto eikä armon antaja. Moralisointia kutsutaankin jeesusteluksi. Jeesuksesta tulee kaukainen mahdollisuus, ei todellisuus tässä ja nyt.

On siis ymmärrettävää, että haluamme jotakin aidosti hengellisempää, rakkaudellista ja pehmeämpää. Syyt ovat täysin ymmärrettävät, välttämättömät ja tarpeelliset. Kirkollisen pelottelun historian takia tulee arkuus tehdä tai kuunnella saarnoja, jotka viittaavat meidän ulkopuolellemme. Ulkopuoli on nimittäin täynnä itkua ja hammasten kiristystä, Jeesusta, joka hylkää kadotukseen tai arkipäiväisen kirkollisuuden hämäriin kulisseihin aran ja laiminlyödyn. Anteeksiannon nimissä vieläpä tehdään nöyryytystä ja ohitusta, vääryyksistä on vaiettu, niitä ei ole tuotu päivänvaloon. Kun emme saa apua ympäriltämme, kirkostakaan, ei ole siis ihme, että etsimme totuutta itsestämme, sisältä, henkisyydestä, psyyken juurilta. Tällä on aikansa ja paikkansa, se on välttämätöntä. Herran Henki vapauttaa sisältä käsin.

Mutta mikä on seuraava etappi, niin kuin Sirkka-mummillani oli tapana sanoa? Sanoisin, että nykyisen aikamme henkisyyden ja oikeiden arvojen painottaminen ei ehkä liene paras tie. Vääryydet pitää nostaa esille ja niitä pitää ennaltaehkäistä. Arvoastelmista kiistelemisen sijasta on puhuttava ihmisistä ja heidän todellisista elämäntilanteistaan. Puhe vapaudesta on sanahelinää ja orjuuttaa, elleme kohtaa todellisuutta ja suojele ihmistä. Esimerkiksi oikeiden tasa-arvonimikkeiden sijaan on arvostettava ja autettava niitä lukemattomia naisia, jotka eivät uskalla saada lapsia sen pelossa, ettei saa työpaikkaa. Vähemmistöjen tai enemmistöjen arvostusten sijaan on syytä suojella kaikkein heikoimpia ja haavoittuvia, erityisesti lapsia ja nuoria, jotka jäävät sekä enemmistön että vähemmistön jalkoihin, ilman ääntä, meidän odotustemme riepoteltaviksi, median/somen vangeiksi. Kirkkokin voi näitä eri asioita edistää, vapautta, mutta sen on ensin kohdattava tosiasiat ja ennaltaehkäistävä omat vääryytensä. Anglikaanisessa kirkossa esimerkiksi on seurakunnissa suojeluvaltuutettu, jolle voi ilmoittaa erilaisista epäilyksistä väärinkäytöksistä ja manipulaatiosta, nuorten ja lasten ja muitten meidän ihmisten suhteen.

Sairastummeko pienuuteen? Ja konkreettinen vapaus


Mutta miten pääsisimme pois konkretian kauhusta ja sisäänpäin sulkeutuvasta henkisyydestä, jotka estävät meitä näkemästä toistemme todellisia tilanteita? Meille annetaan apu, joka ei ole meidän omasta voimastamme tai voimattomuudesta riippuvaista. On olemassa laajempi mutta hyvin konkreettinen näköala. Tässä kiinnittäisin huomiota arvoon arvaamattomaan, johon Jumalan sana ja sakramentit meidät nostavat. Nykyään kuulee usein arvioita siitä, kuinka saarnan paikka on toissijainen messussa, ehkä sen voisi jopa jättää pois. Halutaan kuunnella itseämme, sisintä. Näin on oltava, mutta saarna voi olla henkisyyttä, rakkautta, joka ei jumita meitä itseemme. Jumala puhuu meille sydämeen, vaikkei sanaa saarnatakaan. Mutta saarna ja muu kouriintuntuva kirkollisuus - myös keskustelu armosta ja rakkaudesta perheessä tai ystävien kesken – saattaa meidät kokemaan jotakin positiivista ulkopuoleltamme, ympärillämme. Sinulle ja minulle tulee anteeksiantoa ja vapautta, jotka eivät ole liian henkisiä ohittaen toista ihmistä. Kirkossa rakkaus tulee sydämeen ulkopuolelta sanoina, vetenä, viininä ja öylätteinä, jottei rakkautta tarvitse loputtomasti omasta sydämestä kaivaa. Rakkaus toteutuu näkyvässä todellisuudessa.

Rakkauden sisäisestä kaivelusta uuvumme, siitä jopa pahimmassa tapauksessa katkeroidumme, psyyke kuormittuu. Syttyy oikeutettu viha väärin tehneitä kohtaan. Armosta ja ilmaiseksi me saamme lähteen sisällemme, ulkopuolelta tulevan toivon, joka muuttaa vihan toiminnaksi. Aikaan saava toivo pulppuaa nyt, kun sinulle saarnaan, sillä rakkaus on Jeesuksessa totta, ei vain arvoa, ei vain henkisyyttä, josta kiistellään. Siksi saarnattu toivo on ehtymätön. Toivo palautuu Jumalaan, joka on vuorovaikutuksessa meihin ihan fyysisessä todellisuudessa. Ääneen lausuttu toivo, toivo, josta nyt sinulle puhun, on Jeesus, lihaksi tullut Jumala. Hänen tähtensä meidän ei tarvitse tukehtua itseemme, oikeisiin arvoihin ja sisäisyyteen. Jeesuksen asettamat armonvälineet avaavat perspektiivin, jonka avulla joka päivä rukouksessa jaksaa vapautua, kilvoitella, iloita ja kasvaa. Meidän ei tarvitse jeesustella enää. Olemalla ihan oma Jeesus tässä maailmassa ja kirkossa, Jeesus avartaa sinut ja minut näkemään toisen todellisena omasta itsestämme ja peloistamme ja arvoistamme riippumatta.

Kuitenkin myös Jeesuksen tuomasta armosta ja muutoksesta tulee helposti jotakin kaunista mutta lähinnä sisäistä. Jouluna usein lauletaan: ”Nyt sydämeeni joulun teen, näin mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Ristiinnaulittu Jeesus kyllä syntyy sydämeen, kun toivo kirkastuu, kun hänessä todellisuus näyttäytyy rakkaudellisena kaiken kauhun keskellä. Meistä tulee taas pieniä, heikkoja, tavallisia ihmisiä, jotka voivat pienuudestaan käsin heijastaa Isän rakkautta. Tällä tavoin inkarnaatio tapahtuu meissä, sisällämme, Kuitenkin tämä sisäinen muutos on totta siksi, että on olemassa joku, joka on pientäkin pienempi ja sinä pysyy ihan meistä riippumatta, omassa ruumissaan. On olemassa Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas, ristiinnaulittu Jumala, Isän Poika ja Hengen lähettäjä. Jeesus varjelee meitä kirkkona ja maailmana henkistymästä liikaa. Saatamme sairastua vahvuuteen, kuten esim. Tommy Hellstenillä on tapana ilmaista, mutta ilman Jeesuksen konkreettista olemassaoloa voimme myös sairastua omaan henkisyyteemme, siis omaan pehmeyteemme, jopa pienuuteemme. Voimme ylpistyä nöyryydestämme, röyhistellä vähäisyydellämme, jopa kärsimyksellämme, jolloin ohitamme sen, joka tällä hetkellä kärsii. Tästä Jeesus meidät itse pelastakoon.

Toivon konkretia

Itse asiassa päivän evankeliumissa Jeesus painottaa sitä, että fyysinen tilanne pitää kohdata sellaisena kuin se on henkisistä arvoista, oikeista laeista ja opeista, riippumatta. Vapahtaja kysyy:
Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tämän kääntäen nykaikaan: katselemme rakkaudellisia arvojamme ja totuuksiamme välillä yhtä suurella hartaudella ja sokeudella kuin ne, jotka kulkevat kännykkään tuijottaen vaaraksi asti. Ehkä meidän kannattaisi katsoa sen sijaan toinen toisiamme ja tehdä sitä, mikä on tarpeen nyt - kännyköiden ja arvojen sijaan. Tai mitä jos tarpeen vaatiessa katsoisimme kadulla ikoneita samalla hartaudella kuin kännyköitä? Mitä se kertoisi arvoistamme – ehkä ikonien kasvot puhisivat kasvojen, todellisuuden, pyhyydestä? Emme kuitenkaan välttämättä näe lähimmäisessä Jeesuksen kasvoja, niin kuin joskus hurskaasti sanotaan. Nähkäämme sen sijaan toisessa ihmisessä toinen ihmisen, ihan oman ihmisenä: fyysisen, konkreettisen, omansa. Juuri omanlaisenamme, pieninä ja joskus pienuudestamme tai vahvuudestamme kipeinä ihmisenä, minä ja sinä elämme samassa todellisuudessa kuin Jeesus, oma itsensä hänkin.

Todellisuuteen meidät johtaa hänen Henkensä. Raamatun mukaan Pyhä Henki kerran johdattaa ihan kaikki koskaan eläneet ylistämään vapaasti 
Vapahtajan nimeä. Tämä on totta, koska konkretiasta, tästä luodusta maailmasta, on pudonnut Jeesuksen tähden kertakaikkisesti kauhu. Jeesus, jota juuri tässä ajassa ja paikassa sinulle saarnaan, on helvetin ja kaiken pahan voittaja. Helvetillä pelottelulla ei ole enää katteita, Jeesuksen tähden pelkoa ei tarvita hyvyyden siivittäjänä. Häpeällä ei sidota niitä, jotka saavat tai saivat osakseen vääryyttä. Vain itseensäkäpertymisen ja itsensä puolustelun tulee pelätä, se pelätköön itsensä rauhassa pois. Ihminen jääköön jäljelle. Väärintekijät väistyvät kokonaan: sitä, mitä pahimmatkin ovat joskus olleet - lapsia - ei Isä itse hylkää. Näin pahalta katoaa mahti, se palautuu kokoonsa. Ylösnousseen Herramme Jeesuksen vuoksi meidän ei tarvitse manipulaation kuvitellun voiman pelosta enää lamaantua toimimattomuuteen. Meidän ei myöskään tarvitse henkistyä niin paljon, että emme enää näe todellisia kärsiviä ja toimi heidän hyväksi. Lihaksi tulleen Jumalan tähden fyyisestä maailmasta on pudonnut pelolta pohja pois. Meidän ei tarvitse henkistyä liikaa mutta emme myöskään pelkää toimia nuorten, lasten, naisten ja miesten ja kaikkien ohitettujen hyväksi. Jeesukselle olkoon kunnia kirkossa, joka rakentuu kaiken kattavaksi, ja enkelten kesken kautta kaikkien sukupolvien! Aamen.

1.10.2022

Maria ja kaikkien pelastus? Ynnä muuta pohdintaa




MARIA: IHMISKUNNAN ESIKOINEN

Serafim Seppälän ”Elämän äiti” -kirjaa pohtivan esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka vuonna 2016, mutta julkaisi pokrovan (eli Marian suojelusjuhlan) kunniaksi 1.10.2022.

Toisen kuunteleminen on hedelmällistä

Maria tarkkaili jokaista ja oli valmis oppimaan kaikilta. Tämä on yksi Marian hyveistä Ambrosius Milanolaisen mukaan, kuten professori Serafim Seppälä mainitsee vuonna 2010 julkaistussa kirjassaan Elämän äiti. Oliko kyseessä vain Ambrosiuksen oma innostus ottaa vastaan ihmisiä ja kuunnella heidän pulmiaan, kysyy Serafim? (s. 168-9) Ajatus siitä, että projisoimme omaa sisintämme uskonnolliseen hahmoon, on itse asiassa psykologisoivaa. Miksei Maria olisi kuuntelevainen hahmo, vaikka minä itse olisin myös? Monisyisempi kysymys tässä suhteessa on esimerkiksi se, missä menevät legendan ja opin rajat kertomuksissa Marian taivaaseenottamisesta (jota juhlitaan 15.8.). Nöyrästä neidosta kehkeytyi suorastaan kosminen Valtiatar kristillisen kirkon alkuvuosisatojen saatossa. Toisaalta Maria jo näki ennalta Magnificatissaan (Luuk 1: 46-55), että kaikki sukupolvet ylistäisivät häntä autuaaksi. Miten siis tarkkaavaisesta tytöstä tuli ihmetyksen aihe? Lähtekäämme liikkeelle siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, ettei ilman neitsyttä Mariaa olisi Jeesusta, Messiasta, josta ajanlaskumme laskemme, täällä olemassakaan. Käyttääkseni vieläpä latteutta hyväkseni: jokaisen merkkimiehen takana on vahva nainen. Eikä maailmankaikkeuden Vapahtaja, Jeesus, jonka rakkaus todistaa Jumalaksemme, ole tässä suhteessa poikkeus.

”Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” (Luuk. 2: 17-19) Maria oppi jokaiselta jotakin - hän oppi, hän eli ajassa ja paikassa. Hän oli historiallinen henkilö, sanalla sanoen: ihminen. Kuitenkin Marian saaman suuren kunnioituksen takia on häntä ruvettu vertaamaan uskonnontutkimuksellisesti jumalattareen. Esimerkiksi kristologisesti olennainen ja käänteentekevä Theotokos- eli Jumalansynnyttäjä-termi pyritään palauttamaan Isikseen, vaikkei kyseistä jumalatarta ole koskaan nimitetty Jumalanäidiksi (s.82). Serafim Seppälä kuitenkin osoittaa, että historiaan sidottu ihminen on kristinuskon mukaan ikuisesti elävä sielu eikä siksi Marian tuonpuoleista asemaakaan tarvitse hahmottaa vain kimppuna muotoutuvia käsityksiä. Lisäksi, päinvastoin kuin antiikin hedelmällisyyden jumalattaret, kristinuskon ensimmäisellä sijalla oleva nainen oli poikkeuksellisesti epäseksuaalinen hahmo. (s. 13) Kirkkoisien lausumia Neitsyestä pitää viime kädessä lähestyä siitä näkökulmasta, miten Marian toiminta havaittiin kerran maan päällä. Herran äidin toiminta jatkuu uskomme mukaan edelleen (eihän yksikään, joka uskoo Kristukseen, ikinä kuole, Joh. 11: 26), mutta käsitysten muotutuminen on kuitenkin aina ollut ankkuroitu historiaan ja Raamattuun.


Vasta tästä näkökulmasta voimme esimerkiksi ymmärtää kirkkoisien Jumalanäitiä ylistäviä sanoja, kuten nämä Theodotos Anykyralaiselta: ”Oi toivomme pyhää asumusta, jossa kaikkinainen pyhyys ja loisto asuvat!” (s. 212) Maria kuunteli ja kätki sisimpäänsä ihmisten sanoja, ajassa ja paikassa. Samalla tavoin hän otti vataan myös Jumalan Sanan, joka itse on Jumala (Joh. 1: 1, 18). Tällä tavoin Jeesus sai alkunsa. Vaikka monet meistä pitävät neitseestä syntymistä mahdottomana, jopa epähistoriallisena legendana ja myyttinä, emme kuitenkaan pidä aivan arkipäiväistä toisen ihmisen kuuntelemista poissuljettuna, todellisen historian ulkopuolisena asiana (yleensä). Maria kuunteli kaikkia nöyrällä, siis arkisen vahvalla herkkyydellä, kunnioituksella ja kiinnostuksella. Juuri tällaisen asenteen tähden hänestä tuli Kristuksen, elävän ja armollisen toivon, asumus. Pyhän Neitsyen äitiys ei vie pois jotakin seksuaalisen kanssakäymisen tai normaalin äitiyden merkitykseltä, niin kuin (käymieni keskustelujen perusteella) usein nykyään uskotaan. Jumalanäiti osoittaa vain meille kaikille, että hiljainen, lähimmäisen tosissaan ottava kuuntelu ei ole voimatonta, saatika alistuvaa, vaan hedelmällistä ja voitokasta. Mikä meissä ei salli yhtä ainoaa merkityksellistä poikkeusta siihen (yliluonnollisen Jumalan asettamaan) luonnonlakiin, jossa elämän kuuluu alkaa halun ja kosketuksen kautta? Pelastuksemme tähden yksi Lapsi sai alkunsa pelkän toivon ja kuuntelun välityksellä.


Naisen asema?


”Jos kristillistä kulttuuripiiriä edustavassa maassa liputetaan Snellmanin tai Runebergin päivänä, eivätkö Kristuksen synnyttäjän päivät olisi suuria juhlia?” (s. 16) Pappismunkki Serafimin kysymys on relevantti. Miksi emme juhli julkisesti esim. Marian syntymäpäivää 8.9.? Ehkäpä ylikunnioituksen pelko on edelleen suuri evankelisluterilaisessa kirkossamme tai ei mahdollisesti olla kiinnostuneita edes olemaan aktiivisesti uskomatta käsittämättömiin ihmeisiin, kuten ympäröivässä kulttuurissamme. Mikä merkitys on ihmeillä, kun materiaa ja mielihyvää riittää ja henkinen sato korjataan julistautumalla suvaitsevaisiksi tai ekologisiksi? Oli miten oli, kun mietitään Marian syntymää, se oli itse asiassa tavallinen, ihmeetön, päinvastoin kuin hänen Poikansa syntymä myöhemmin. Perimätiedon mukaan Joakim ja Anna saivat ainoan lapsensa tavanomaisen yhtymisen myötä, joskin vanhoina, pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Roomalaiskatolisessa kirkossa muotoutui kyllä oppi Marian perisynnittömästä sikiämisestä, mutta se ei tarkoita tytön luonnonjärjestyksestä poikkeavaa alkua, vaan synnittömyyttä, täydellisyyttä alusta alkaen. Serafim Seppälän mukaan varsinainen ero tässä suhteessa ortodoksiseen käsitykseen on se, ettei idän kirkossa tunneta perisyntioppia (s. 370). Luterilaiselta kannalta Marian poikkeuksellisuus perustuu hänen uskonsa suuruuteen,1 ja Lutherin kirjavissakin lausunnoissa Maria esiintyy myös alustaan asti puhtaana. Tällaisista seikoista tosin Serafim Seppälä ei mainitse mitään, vaan olettaa lähtökohtaisesti nihkeän suhtautumisen Mariaan ”protestanttisuudessa”. Joka tapauksessa luterilainen kirkko voisi aivan vapaasti juhlia Marian tahratonta sikiämistä 8.12. ja samalla julistaa vanhojen kirkkojen kanssa ihmiselämän itseisarvoa sen alusta alkaen. Idän kirkossa Marian sikiämistä juhlitaan 9.12. Varhaisin tunnettu Maria-juhla on ollut neljäs adventtisunnuntai (s. 225), joka on muuten itse asiassa meidän ev.lut.-kirkossamme omistettu Herran äidille.

Marian ilmestyspäivänä, 25.3., kuultuaan mahdottomasta tehtävästään nuori neitsyt sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." (Luuk. 1: 38) Serafimin mukaan Luukkaan evankeliumin alkuluvut ovat ilmaisutavaltaan seemiläisempiä kuin muuten. Ei siis ole mahdotonta olettaa, että Jeesuksen (ja Johannes Kastajan) alkuvaiheisiin liittyvät asiat olisivat peräisin suoraan Marialta mahdollisten edeltävien kirjallisten lähteiden kautta (s. 18). Miksi sitten jotkut haluavat pitää Jeesuksen alkuun liittyviä ihmeitä historiallis- ja tekstikriittisesti lengendaarisina, mutta edelleen (mahdollisesti) luottavat ne kirjanneiden evankeliumien kuvauksiin esim. rististä tai ylösnousemuksesta? Tahdon esittää raflaavan väitteen: tällä tavoin, tieteellisyyteen ja eksegetiikkaan vedoten vältetään kristinuskon feminiinisiä ulottuvuuksia aikana, jolloin naiseutta ei saisi julkisesti väheksyä.

Maria on uusi Eeva, todellinen Elämän äiti, kuten varhaiskirkon aikana yleisesti ja kaikkialla opetettiin (opetus voi siis olla peräisin jo apostolien ajoista saakka, s. 68). Marian voima perustui juuri hänen feminiinisiin ominaisuuksiinsa, herkkyyteen, huolehtimiseen, kuunteluun, kunnioittamiseen ja kauneuteen. Hänen arvovaltansa ei perustu uhoavaan voimaan, miehiseen oikeassaolemiseen tai valtapolitiikkaan, joihin kaikkiin halutaan kummatkin sukupuolet nykyään tasa-arvon nimissä alistaa. Jos Maria otetaan huomioon, taivaan Isää ei tarvitse feminismin vuoksi muuttaa taivaan Äidiksi. Mariassa ilmenee Pyhän Hengen voima murtaa vanhat valta- ja alistusasetelmat, myös sukupuolten välillä. Itse asiassa Kolminaisuuden persoonista juuri Pyhää Henkeä (joka on, huom., Jumala!) kuvattiin erityisesti syyrialaisessa kristillisyydessä naiseuteen liittyvin kielikuvin, äidillisen pehmeäksi (ks. s. 27), onhan Henkeä tarkoittava sana seemiläisissä kielissä feminiininen. Miehen ja naisen luonut Luoja tosin itsestään selvästi ylittää sukupuolijaon (tai jakamattomuuden). Siksi Poika syntyy käsityksemme ylittävässä ikuisuudessa yksin Isästä, ei Äiti-Jumalasta, kuten olettaisi luontoon perustuen. Mariassa kuitenkin vapaudumme myös täällä maan päällä pakottavista laeista, jopa luonnon-laeista, ja ihminen voi elää hedelmällistä elämää neitsyenä (mikä on pyhäinhäväistys yliseksuaalisuuden itsestäänselvyyttä palvovalle kultuurillemme).

Ensimmäinen vertaistensa (ja verrattomienkin) joukossa

Armoitettu, Korkeimman asuinsija, Taivaallisen Kuninkaan Äiti. Nämä ovat ensimmäisiä tallennettuja Marian kunnianimityksiä (apokryfisesta kirjasta Bartolomeuksen kysymykset, ks. s. 459; ”Armoitettua” käytti jo enkeli Gabriel). Emme voi kuitenkaan ymmärtää Mariaa Korkeimman asuinsijana emmekä tällaisista kuvauksista seuraavaa asemaa, ellemme muista kristinuskon juutalaisesta perustasta lähtien Jerusalemin temppelin keskeistä, kosmista merkitystä. Herran huone, hänen asumuksensa oli sovituksen ja sovinnon paikka, jonka luo kaikki kansat kokoontuisivat profeettojen mukaan lopullisen rauhan ajan koittaessa. Perimätiedon, erityisesti Jaakobin protoevankeliumin mukaan Maria astui 3-vuotiaana temppeliin, johon hänet jätettin kasvamaan. Juutalaisessa kirjallisuudessa onkin viitteitä neitsyihin, jotka kutoivat temppelissä tarvittuja kankaita ja vaatteita. Marian temppeliintuomisen juhlaa vietetään 20.11. sekä lännessä että idässä. Sen teologista merkitystä kuvaa hyvin ortodoksinen veisu: ”Tänään viattomin Neitsyt tuodaan temppeliin, jossa hänet kasvatetaan kaikkien Kuninkaan Jumalan ja meidän elämämme Kasvattajan asunnoksi. Tänään kaikkein pyhin kolmivuotiaana lapsukaisena tuodaan kaikkein pyhimpään. Tervehtikäämme häntä enkeli Gabrielin kanssa: Iloitse, ainoa siunattu naisten joukossa!”2

Ihmisestä on tullut kaikkein pyhin jumalanpalvelushuone! Temppeli, jossa Jumala asuu, onkin elävä ihminen eikä enää vain kivihuone (mutta kirkkorakennukset ovat meitä varten). Näin Maria on ihmisyyden pyhäkkö, joka sykkivällä (kristin)uskollaan tuo yhteisen ylistyksen ja rauhan kaikkien kansojen keskelle. Gregorios Palamas (k. 1359) kuvasi, kuinka Maria jakaa eroituksetta kaikille pyhyyden lahjoja, niin ettei kukaan jää vaille osaansa. Tähän perustuen Serafim Seppälä kuvaa Mariaa ”ihmiskunnan esikoiseksi”, eikä vain kristittyjen (s. 348; varmistin sähköpostitse Serafimilta, että ilmaus on hänen omansa eikä Gregorioksen). Tosin jo 200-luvulla laaditussa Paavalin ilmestyksessä Maria sanoo Paavalille: ”...minä tulen ensimmäisenä tapaamaan niitä, jotka ovat tehneet Poikani ja Herrani Jeesuksen Kristuksen tahdon. Minä käyn ensimmäisenä kohtaamaan heitä, enkä lähetä heitä harhailemaan.” Jos Maria tulee ensiksi tapaamaan kristittyjä taivaallisessa hahmossaan, eikö logiikan muoto ole se, että hän tulee muitakin vastaan? Ja lähettäisikö heidät sitten harhailemaan? Tuskinpa harhailevat kotiin tuovan Hyvän Paimenen äiti niin tekisi.


Lopullinen toivo heijastaa alkua, mutta käänteisesti, kuten jo Irenaios Lyonilainen opetti: ”Tottelemattomuudella hänestä [Eevasta] tuli kuoleman aiheuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle. Samalla tavoin Mariakin oli neitsyt, jolla oli aviomies, ja kuuliaisuutta osoittamalla hänestä tuli pelastuksen toteuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle.” (s. 63) Pelastuksen sisältö on kuuliaisuutta eli Vapahtajan Kristuksen, Logoksen (Sanan), kuuntelemista uskolla. Myös Tertullianuksen (155-n.230) mukaan Marian usko oli syntiinlankeemuksen vastavoima: ”Eva uskoi käärmettä, Maria uskoi Gabrielia. Mikä oli saatu aikaan uskomalla, se myös pyyhittiin pois uskomalla.” (s. 68) Tätä samaa uskoa Maria julistaa verrattomana apostolina ja profeettana koko maailmalle. Apostolin ja (ääneen jumalanpalveluksessa julistavan!) profeetan kirkolliset virat luettiin Jumalansynnyttäjän Marian omiksi kirkkoisien opetuksessa (vrt. Raamatusta apostoli Junia ja diakoni Foibe).

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta varhaiskirkossa oli itsestään selvää, että Maria on ainainen neitsyt. Tätä mieltä olivat myöhemmin myös Luther ja jopa Calvin. Näin Origenes (n. 185-254): ”Ei ole muuta Marian lasta paitsi Jeesus. Tämä on niiden mielipide, jotka ajattelevat hänestä (Mariasta) oikein.” (s. 80) Jos Marialla olisi ollut toisia lapsia, ristiinnaulittu Jeesus ei olisi antanut häntä Johanneksen huostaan. Jeesuksen veljet olivat velipuolia tai serkkuja (yhä edelleen ”veli” on laaja termi Lähi-Idässä). Jumalansynnyttäjän neitsyyttä pidettiin oleellisena merkkinä ja uuden ajan alkuna, ei vain hetkittäisenä ihmeenä. Kaikki perustuu armoon. Jos Kristus toteutti ja lopulta kumosi Tooran lain velvoittavuuden, samoin aivan ensimmäinen laki, lisääntymisen käsky, menetti pakottavan voimansa jo sen ansiosta, että kaikessa mahdottomuudessaan (ja juuri siinä!) aviota tuntematon tuli raskaaksi. Maria on Vapahtajalle vihkiytynyt. Ja Pojan ainoa morsian Kirkko.


”Ja näytä meille Jeesus”


Maria synnytti maan päälle, ajassa ja paikassa, Jumalan, jonka jumalallinen syntymä on ajan ja paikan tuolla puolen. Se, mitä Maria teki, ei ollut vain fyysinen tapahtuma, vaan henkinen prosessi. Toteuttaessaan eli tavallaan synnyttäessään Isän tahtoa kristityistä tulee myös Jeesuksen äitejä (ja veljiä ja siskoja, Matt. 12:50). Tähän tapaan opetti jo Origenes, ja tätä ajatusmallia selittäen Serafim kirjoittaa: ”...onhan kristitty sisäisesti tekemissä
saman Logoksen kanssa kuin Mariakin. Tämä on yksi mystiikan teologian usein unohdettuja aspekteja. Marian ainutlaatuisen kokemuksen asetelma on siis tavallaan kristityn peruskutsumus.” (s.81)

Jos Maria on esikuva ja uskonsa tähden elävä, eikö uskossaan esikuvalliselta ihmiseltä voi pyytää apua? Kristuksen luona olevilta pyhiltä, myös Marialta, on pyydetty esirukouksia jo kirkon ammoisista ajoista lähtien (ks. s. 130, jossa muuan neitsyt pyytää apua Neitsyt Marialta). Evankelis-luterilainen kirkko opettaa, että pyhät rukoilevat Jumalaa meidän maan päällä olevien puolesta taivaassa. Niin kuin Luther pyytää Magnificatin selitysteoksessaan Marian ylistyslaulu (sen sivulla 120): ”...niin ettei se [Magnificat] vain valaise ja puhu, vaan että se palaa ja elää ruumiissa ja sielussa. Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukouksen kautta. Aamen.” Marialle osoitettuja Ave Maria -tervehdystä ja hänen rukouksiaan pyytäviä lauluja ei myöskään kielletty. Tätä vasten on yllättävää se, että Serafim väittää varhaisimman Marialle osoitetun rukouksen Sub tuum praesidum olevan ”protestanttien” mielestä varmasti myöhäisempi kuin katolilaisten tai ortodoksien mielestä (s. 85). Luterilainen kirkko ei tosin kutsu pyhien (taivaassa tai maan päällä olevien) esirukousten pyytämistä rukoukseksi, sillä se assosioidaan vain ainoan Jumalan avuksihuutamiseen, kuten protestanttisuudessa yleensä ja usein myös katolisuudessa. Jatkuva vastakkainasettelu ja varsinkin suomalaisessa kirjassa luterilaisuuden erityispiirteiden ohittaminen ei ole kuitenkaan ekumeenisesti ja tosiasiallisesti hedelmällistä. Näin vain kärjistetään Maria-kiistoja, kun Marian julkinen kunnioittaminen on vähentynyt sen polemiikin ansiosta, jossa niin kutsutut protestantit pelkäävät Marian epäjumalanpalvontaa ja katolilaiset/ortodoksit hänen pelastushistoriallisen asemansa ohittamista. Luterilaisilla olisi tässä sovinnollista sanottavaa, jos rohkaistuisimme juuriimme ja ilmaisisimme kantamme.

Oli miten oli, jo 200-luvulla, eikä vasta 300-luvulla kuten ns. ”protestantit” järjestään Serafimin mukaan käsittävät, Egyptissä sanottiin Marialle näin: ”Sinun armosi alle me suojaudumme, oi Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää tarpeessamme (esittämiämme) anomuksiamme, vaan päästä meidät vaarasta, sinä ainoa puhdas ja ainoa siunattu.” Tämän anomuksen muotoja käytetään koptilaisissa ja bystanttilaisissa traditioissa, ja länessä siitä kehittyi Sub tuum praesidium. Sen, että Maria jakaa pelastuksen ja armon lahjoja, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, sillä näin tekee myös jokainen kristitty rukoillessaan ja julistaessaan Kristusta teoin ja sanoin. Me voimme sulkeutua toinen toistemma armon alle, mutta Marialla on tässä suhteessa Jumalanäitinä täysin ainutlaatuinen merkitys. Tämän aseman tiivistää mielestäni hyvin keskiajalla syntyneen, läntisen Salve Regina -antifonin säe: ”ja näytä meille Jeesus, kohtusi siunattu hedelmä, tämän maanpakolaisuuden jälkeen.” Äiti tuntee Poikansa, varsinkin, kun äiti on neitsyt. Marian äitiyden alku oli kaikkia koskevalla tavalla pelastava hetki, kuten Alfahat Persialainen opetti 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla sanoessaan enkelin rauhantervehdyksen karkottaneen monilta sisäisen pimeyden (Syyrian kielessä sana ”moni” ei tarkoita ”ei kaikkia”, s. 89).


Puhuessaan 300-luvulla vaikuttaneesta Efraim Syyrialaisesta Serafim kertoo, että pienentymällä inkarnaatiossa Kristus ylitti oman lähtökohtaisen suuruutensa. Efraim: ”Hänen [Kristuksen] voimallaan Marian kohtu kantoi sen [Kristuksen!], joka kantaa kaikkea.” (s. 93) Magnificatin merkityksen Efraim ilmaisee niin, että Kristus tulee Mariaan rikkaana, ylhäisenä, kaikkien ravitsijana, kaikki pukevana jne. ja tulee Mariasta köyhänä, alentuneena, nälkäisenä, riisuttuna ja alastomana (s. 95). Serafim tulkitsee, että Marian persoona on ihmisen ja Kristus-Jumalan kohtaamisen sisältö (s. 102). Voi sanoa, että ihmiskunnan jumalallistuminen alkoi Mariassa.


Jumalallistumisen alku

Inkarnaation toteutumisesta Mariassa Efraim Syyrialainen kirjoittaa: ”Tänä päivänä jumaluus on painanut itsensä ihmisyyteen, jotta ihmisyys tulisi painetuksi jumaluuden sinettiin.” (s. 106) Jumalallistuminen eli theosis on raamatullinen ja varhaiskirkollinen oppi, jonka painottamisesta ortodoksit ovat pitäneet erityisesti kiinni. Jo 2. Pietarin kirjeessä opetetaan Kristuksesta: ”Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.” (2. Piet. 1:4) Athanasioksen Suuren (295-373) theosis-periaate kuuluu: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumalallistua” tai oikeammin ”tulla jumalaksi”. Lienee sanomattakin selvää (paitsi ehkä mormoneille?), ettei kyse ei ole palvottavaksi epäjumalaksi muuttumisesta. Näkisin, että kysymys on pikemminkin välittömän hellän ja läheisen suhteen muodostumisesta ainoaan todelliseen Jumalaan. Tällaista olotilaa kuvastaa se, mitä Athanasios sanoo Marialle: ”Sillä kerubit kantavat Jumalan valtaistuinta, mutta sinä pitelet Jumalaa omissa käsissäsi. … Sillä serafit peittävät kasvonsa siivillään kykenemättä katsomaan täydellistä kirkkautta, mutta sinä et ainoastaan katso hänen kasvojaan, sinä hellit niitä ja annat rintaasi hänen pyhälle suulleen.” (s. 119) Andreas Kreetalaisen (s. n. 660) mukaan Marian syntymästä alkoi maallistuneen ihmisluonnon jumallistuminen (s. 315).


Jumalansynnyttäjän ilmestysjuhlan eli Marian ilmestyspäivän (25.3.) homilian anonyymi kirjoittaja lausuu taas Marialle näin: ”Ei sinua nostettu taivaaseen, vaan maan päällä pysyen sinä vedit puoleesi Taivaan Herran ja maailmankaikkeuden Kuninkaan.” (s. 138) Tämän jumalallisen, aivan ainutlaatuisen ja yksilöllisen kohtaamisen tähtäyspiste on kuitenkin koko ihmiskunnan lunastus, jotta Marian erityisasema ei jäisi hänen yksitysomaisuudekseen (lausuihan jo muuten Augustinus tähän tyyliin: kukaan ei saa omia itselleen sitä, mikä kuuluu kaikille yhteisesti). Pyhä Epifanios (k. 403) opetti luomiskertomuksen pohjalta, että Herra muovasi itselleen ruumiin Mariasta – neitseellisestä maasta – ja Kirkko rakennettiin Kristuksen kyljestä, jonka avaaminen ja veren ja veden valuminen oli ihmiskunnan lunastus ja kirkon synty (s. 145). Siitä siis, että Vapahtaja sai Marialta fyysisen olemuksensa, seurasi lopulta kaikille ihmisille Jumalan lähelle pääseminen (kuten Marialle aluksi). Jo ennen ristiä Maria itse asiassa uumoili lunastuksen hetkeä. Hänhän aloitti Kristuksen julkisen toiminnan pyytämällä häntä muuttamaan veden viiniksi Kaanan häissä, joissa viini oli lopussa (ks. s. 156, Theodoros Mopsuestilainen). Kristus tiesi, että hänen hetkensä ei ollut tullut, mutta Maria silti uskoi hänen toteuttavan merkin. Minusta on iloisen paradoksaalista, että neitsyt-äidin esirukousten kautta Kristus pyhitti tavallisen avioliiton merkityksen (Joh. 2: 1-12). Vaikka risti ja ylösnousemus eivät olleet tapahtuneet, häiden ilo heijastaa pääsiäisen lunastuksesta seuravaa Karitsan ja koko luomakunnan eskatologista yhtymistä.


Hieronymuksen (k. 419) mukaan Maria on naisten joukossa sama kuin pääsiäinen juhlien joukossa (s. 178). Vaikka kirkkoisä pyrkinee ilmaisemaan tällä Marian pyhyyttä ja ainutlaatuisuutta, voi ajatusta luodata syvemmällekin. Ambrosius Milanolainen (k. 397) selittää tällä tavoin, mitä Marian sisällä tapahtui ristin juurella: ”Kun apostolit pakenivat, Maria seisoi ristin edessä ja katseli hellästi Poikansa haavoja odottaen, ei Poikansa kuolemaa, vaan maailman pelastusta.” (s. 168) Tällaista ajatusta vasten ei olekaan ihme, että oli olemassa käsitys, jonka mukaan Maria odotti Poikansa haudallakin hänen ylösnousemustaan. Jumalanäitiä ei tarvinnut evankeliumeissa erikseen mainita niitten naisten joukossa, jotka tulivat haudalle (eihän myöskään äidin läsnäolo Poikansa suurimmassa ihmeessä lisää asian objektiivista uskottavuutta). Kun kerran Marian kohdussa ”vapautuskirjamme laadittiin” (kuten ylistää Proklos Konstantinopolilainen, s. 200), kun kerran hän oli näin intiimissä yhteydessä pelastuksemme lähtökohtiin, ei ole järjetöntä ajatella, että Maria näki ennalta sen toivon, jonka varassa maailmankaikkeus on. Minun nöyrästä mielestäni hän, hän todella tiesi Poikansa tekojen johtavan apokatastasikseen, kaiken ennalleen asettamiseen. Lunastuksen toivon varmistaa se, että siihen liittyvät asiat tapahtuvat ilman omia ansioitamme. Augustinusta selittäen Serafim kirjoittaa: ”Se armo, joka tekee ihmisestä kristityn, on samaa armoa, joka teki Marian lapsen Kristukseksi hänen siitessään ja tullessaan ihmiseksi.” (s. 181). Ennen mitään tekoja!


Neitsyyden pysyvä merkitys

Maria on kaikkien aikojen ainoa luotu, joka on kontribuoinut jotain Pyhään Kolminaisuuteen, Serafim kuvaa Hesykhios Jerusalemilaista selittäen (s. 217). Jumalan ikuinen Poika nimittäin sai ruumiillisen olemuksensa häneltä. Mutta ei siinä kaikki – Pyhä Henki tuli Mariaan ja Isä valitsi ja varjosi hänet. Nämä ja kaikki edellä mainitut Mariaan liittyvät teologiset tosiasiat ovat hämmästyttäviä ja hätkähdyttäviä. Niitten pitäisi saada kaikki kristityt kiinnittämään huomiomme Mariaan kaikessa hänen nöryydessään ja pyhässä tavanomaisuudessaan ja siihen, mitä hän elämällään ja olemisellaan (ja rukouksillaan ja sanoillaan) voi meille opettaa. Toisaalta Marian asema on niin ainutlaatuinen, että ehkä kateudesta emme halua antaa hänelle merkittävää sijaa. Se, mikä tekee yhteisön jäsenestä erityisen, korottaa kuitenkin kaikkein eniten koko yhteisön kunniaa – näin on myös Marian ja kirkon suhteen (s. 184, Augustinuksen ajatusta). Se, mikä kirkon varhaisen opetuksen mukaan erityisesti nousee Marian esimerkistä suuntaviivaksi, on neitsyyden keskeinen asema kristillisessä vaelluksessa.

Mikä ihme neitsyys? Neitsyys on ensinnäkin positiivinen oikeus ja olotila. Näin on esimerkiksi silloin, kun neitsyys kuuluu olennaisena osana ikään, elämäntilanteeseen tai omaan valintaan. Neitsyys ei kuitenkaan tarkoita pelkästään olemista ilman seksiä. Kristilliseltä, syvemmältä katsantokannalta neitsyys on sisäistä ja toimivaa eheyttä, voimaa ja puhtautta. Neitsyys on sitä, että elämä on kaikessa täyteydessään ja toivossaan tässä ja nyt, ei vain tulevan elämän saamisessa, lisääntymisessä (ja siihen liittyvässä luonnollisessa vietissä). Näin ollen ei tarvitse asettaa arvoasetelmissa vastakkain aviollista elämää ja neitsyyttä, niin kuin lännen kirkoissa on käynyt: joko niin, että munkin ja nunnan elämä kohotetaan arvoon arvaamattomaan, tai niin, että avioliitto on aluksi perusoletus ja lopulta käy kalpaten: maallistuneessa yhteiskunnassa neitsyyttä pidetään halveksittavana tai itseään oudosti kieltävänä olotilana. Ihmisen epätäydellisyydestä ja peruskykenemättömyydestä olla tyytyväinen tämänhetkiseen olemiseensa on tullut normi ja jopa ideaali. Neitsyys on haudattu.


Kristinuskon lähtökohdat ovat kuitenkin siinä, että Vapahtajamme äiti neitsyt Maria on täynnä armoa (Luuk. 1: 28). Jaakob Sarugilaisen mariologiaa kuvatessan Serafim kirjoittaa: ”Mariassa ihmisluonto, koko ihmiskunta ottaa vastaan Jumalan.” (s. 251) Se rauha, jonka olemme Marian kautta saaneet, on uskoa, nöyryyttä ja elämää tuottavaa neitsyyttä. Kaikki tämä on lahjaa, tavallista elämää. Mutta juuri tavallisen ihmisen, nuoren Marian kautta, jotain aivan ihmeellistä on tapahtunut. Proklos Konstantinopolilainen (k. 446) ylisti Mariaa jo unohdetun ”neitsyyden juhlan” merkeissä näin: ”Syy, miksi olemme kokoontuneet tänne tänään, on pyhä Jumalansynnyttäjä (
Thetokos) Neitsyt Maria: neitsyyden turmeltumaton aarreaitta, toisen Aadamin hengellinen paratiisi, (Kristuksen) luontojen yhteenliittymisen työpaja, pelastavan vaihtokaupan tori; hääkammio, jossa Sana saatettiin yhteen lihan kanssa; elävä pensas, jota jumalallisen syntymän tuli ei polttanut; todellinen kevyt pilvi, joka kantoi sen, joka ruumiissan seisoo kerubien yllä...” (s. 194)

Mariaa tuleekin ylistää niiden armollisten ja vapauttavien arvojen tähden, jota hän Poikansa kanssa edustaa (olihan Jeesukin toki elämänsä Jumalalle omistanut lempeä neitsyt!).
Marian merkitystä kuitenkin korostaa kaksi yllättävää asiaa: hän on pelkkä ihminen, päinvastoin kuin ikuinen Poikansa, ja hän tarvitsi pelastusta, kuten kuka tahansa meistä. Nämä asiat viittaavat siihen, että me syvästi apua tarvitsevina ihmisinä voimme luottaa Kristuksen tuomaan vanhurskauteen. Tämä on sitä, että (vaikka mitä tapahtuisi tai miltä tuntuisi) kaikki on Isän Jumalan edessä hyvin. Jumalaa ei tarvitse sovittaa, mutta juuri Marian Poika on tuonut sovinnon meidän sydämiimme kaiken keskellä. Niin kuin Ildefonsus Toledolainen (syntynyt n. 617) julistaa: ”Tämän Neitseen ansiosta kaikki ovat nähneet Jumalan pelastuksen. Kiitos tämän Neitseen, kaikki maan ääret ovat katuneet ja kääntyneet takaisin Herran puoleen.” (s. 292) Parannus ja paraneminen ovat vallitsevaa olotilaa. Ja näin siksi, että Maria nousi lähemmäksi Jumalaa kuin on edes mahdollista, sillä hänessä tapahtui se, mikä on mahdotonta (s. 287). Kaikessa vapaudessaan Jumalansynnyttäjä on ensimmäinen niin äitien kuin neitsyidenkin keskellä – kaikkien keskellä, jotka tarvitsevat voimakasta vakautta ja syvää hellyyttä.

1Vrt. jo Irenaios Lyonilaiseen (k. 202): ”Mitä Eeva sitoi epäuskollaan, sen Maria päästi vapaaksi uskollaan”. (s. 63)

2https://www.ort.fi/kirkkovuosi/jumalansynnyttaejaen-neitseen-marian-temppeliintuomisen-juhla

9.9.2021

Häpeilemätön kiitos

"Häpeilemätön kiitos"
Saarna viikkomessussa Helsingin tuomiokirkossa 9.9.2021 
Petri Samuel Tikka


1. Tess. 5:16–24

Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.

Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.


Tämän viikon aihe on kirkkovuodessa kiitollisuus
. Suomalainen sananlasku kuuluu, että lopussa seisoo kiitos. Raamattu maalaa meille tähän vertautuvat valtavat näkymät siitä, mikä meitä odottaa. Jopa kaikki ihmiset, kaikki koskaan eläneet ihmiset, kiittävät. He tekevät näin vapaasti, ilman pakkoa, ilman pelkoa, Pyhän Hengen ilossa, inspiroituina, vapautettuina. Jokaisen kieli kiittää Jeesusta.

Kirjoitan itse väitöskirjaa siitä, kuinka Kolminaisuus johtaa kaikkia ihmisiä luokseen palavassa rakkaudessaan, kärsimyksemme voittaen. Mutta miten lopussa voi seisoa kiitos? Viime aikoina tutkimuksessani olen tullut siihen tulokseen, että lopussa Pyhä Henki innoittaa meidät näkemään, vahvistaa meille sen, että me olemme kauniita. Me olemme arvokkaita. Meitä tarvitaan. Kun häpeä poistuu, voimme häpeilemättömästi kiittää Jumalaa itsestämme ja kaikista muista ihmisistä.


Jos lopussa seisoo kiitos, mitä tapahtui aluksi? Mihin Aadam ja Eeva lankesivat? Ensimmäinen ja perinteinen vastaus on tietysti: syntiin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Raamatun alkulehdiltä voi nähdä, että nämä ensimmäiset ihmiset, ihmisyyden ikään kuin prototyypit, eivät tunteneet häpeää alastominakaan. Lankeemus johtii siihen, että he peittivät itsensä ja pelkäsivät omaa Luojaansa. Omanarvontunne katosi – ei siksi, että me olimme vielä pahoja, vaan siksi, että me meitä huijattiin ja me erehdyimme. Yritimme itse vahvistaa kauneuttamme, joka oli jo totta.

Meidän ihmisten elämää ajaa niin usein syvältä lähtevä häpeä, omanarvontunteen puute, itsemme todistamisen tarve. Häpeä johtaa pelkoon, pelko suojautumiseen, suojautuminen epäluuloon ja lopulta vihaan, siihen syntiin, eroon toisista. Synti ei ole kuitenkaan aluksi, eikä syytös ole kaiken takana. Aluksi on lamaannuttava erehdys, usko siihen, että me olemme huonoja.

Tämän kaiken on Jeesus tullut kumoamaan. Hän on Sana, joka sanoo: sinä olet rakas, arvokas, tärkeä, hyvä, taitava, välttämätön. Hän on se sama Sana, joka on luonut meidät, Sana, joka sanoi: tulkoon pimeyteen valo. Häpeä peittää sen kirkkaan totuuden, joka on Jeesuksessa: meidän äärettömän arvomme. Se, että saamme syntisinä syntimme anteeksi, ja se, että me olemme todella kauniita, eivät kumoa toisiaan. Synti saa voimansa siitä, että unohdamme Pyhän Hengen inspiroiman päämäärämme: kasvun kohti kauneutta, joka on uskollista, kohti yhdistävää harmoniaa.

Seurakunnan tarkoitus on siinä, että toisiamme tukien ja rohkaisten voimme elää todeksi sitä, että Jeesus antaa meille uuden sydämen, kauniiksi luodun sisimmän. Toisiamme kannustaen ja kiittäen ja armahtaen voimme helpommin uskoa siihen päämärään, joka odottaa meitä. Lopussa kiitos seisoo, vapaus, yhteys. Me olemme kauniita, seurakuntana, yhdessä. Sen tietää Jumalan Pyhä Henki, joka johtaa kaikkia ihmisiä yhteen ja samaan, yhdistävään omanarvontuntoon.

Laulan tekemäni laulun: ”Kun Pyhä Henki on meissä, me voimme uskoa, me voimme toivoa, me voimme rakastaa, sillä tiedämme, että kaikki käy hyvin.”

25.8.2021

Astui alas tuonelaan: kirja-arvio

Esko Miettinen: ”Astui alas tuonelaan: Uskontunnustuksen vaikea kohta avautuu” (2021, Väyläkirjat)
Arvio kirjasta, Petri Samuel Tikka



Kohtasin äskettäin sattumoisin Hämeenkylän taidekirkossa ystäväni Esko Miettisen, jolta vastikään on ilmestynyt teos, jota tässä nyt hieman käsittelen. Hän lähetti minulle ja vaimolleni Katielle teoksensa. Olen aiemmin keskustellut Miettisen kanssa sen teemoista, muttta kirjan varsinainen teksti on minulle uutta. Luin kirjan aika pitkälti vaimoni ja minun matkallamme Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon. Liuta keskiaikaisia kivikirkkoja ja muutenkin saariston mielikuvitusta herättävä maisemasto sopivat kuin nakutettu Miettisen kirjan tunnelmiin. Kirja liittyy myös osaltaan omaan tutkimustyöhöni toivon tiimoilta. Lyhyesti: suosittelen tätä kirjaa vahvasti.

Esko Miettinen on kirjoittanut fantasiakirjallisuutta ja teologiaa käsittelevät teokset Velhot, örkit, sankarit – Johdatus fantasian maailmaan (2004) sekä Velhon uskontunnustus (2008). Lisäksi hän on kirjoittanut Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa (2012). Tämän tuonelakirjan 
päällimmäinen anti itselleni liittyy edellisiinkin kirjoihin. Tässä on kuvataiteeseen, mytologiaan ja myöskin fantasiaan kytkeytyviä pohdintoja ja niiden tuomaa merkitysulottuvuutta. Kirjan kuvituksena on pohjoismaista ja erityisesti suomalaista kuvataidetta, joka kuvaa Kristuksen tuonelan matkaa. Kirkon vanhasta perinteestä nousee ajatus voitokkaasta Kristuksesta, joka murskaa säpäleiksi helvetin portit ja vetää ihmisiä vankilasta pois. Kuitenkin tällaista nykyaikainen ajattelumme pitää mytologisena ja siksi jotenkin valheellisena. Tästä lähtee liikkeelle kirjan mielikuvitusta kiehtova ja nykyistä maailmankuvaammekin kriittisesti tarkasteleva matka.


Miettistä ei esimerkiksi miellytä nykyuskovaisten tavanomainen Jeesus-puhe, jossa Jeesus arkipäväistyy, tulee samaistuttavaksi. Itselläni on hyvin samanlaisia tuntoja. Miettinen maalaa kuvan, jossa Jeesuksen Kristuksen, itsensä Jumalan, laskeutuminen manan majoille on kiehtova ja merkityksellinnen juuri sen syvyysulottuvuuden, ”mytologisuuden”, takia. Arkipäiväisyys on kaukana. Jumala laskeutuu maailmaan, jossa tunne, tahto, mielikuvat, käsitteet, kaikki ovat ikään kuin eriytymättömiä. Tapahtuma menee arkijärkemme ulkopuolelle. Se ei tarkoita sitä, että se ei olisi totta, vaikka vaatisikin totuttelua, suunnan muutosta, materialistiselle ajattelullemme. 

Toisaalta Miettinen antaa aina ymmärtää, kuinka tuonelan matka kuin muutkin kristinuskon nykyiseen maailmankuvaamme sopimattomat virikkeet voivat tuoda nykyihmisille, joita esimerkiksi idän uskonnot, New Age tai ihan vain fantasia kiehtovat, hedelmällisiä ja kristinuskon omista lähtökohdista kumpuavia yhtymäkohtia henkiseen todellisuuteen. Ei tarvitse aina mennä puusta pidemmälle: kristinuskossakin (!) löytyy puhuttelevaa asiaa ja merkitysulottuvuutta. Samoja perusteluita Miettisellä on edellisissä kirjoissaan: enkeleitä ei tarvitse siirtää lastenkamariin, ja fantasia puhuu kristinuskon mytologisen ulottuvuuden tarpeesta. (Toinen, oma esimerkki: meditaatio tunnetaan kristillisessä perinteessä.) 

Tällaisen ei-opillisen syväluotauksen lisäksi itse muodostin taas opillisena antina kirjasta sen, että Kristuksen tuonelan matka vaatii kaikkina aikoina maailmankuvan tarkistusta. Näin oli myös silloin, kun siitä puhuttiin alkukirkossa. Miettinen kuvaa, kuinka gnostilaisten mielestä maanpäällinen maailmamme on oikeastaan alin tuonela, pahin mahdollinen olotila. Gnostilaisuus oli äärimmäisen henkistynyt ajattelutapa, jossa tämä meidän luotu, fyysinen maailmamme on paha. Tuonelaan laskeutuminen siis tavallaan puolustaa tämän Jumalan maailman hyvyyttä, normaalin elämän positiivisuutta. 

Nykyään taas tuonelaan laskeutuminen painottaa Miettisen mukaan sitä, että on olemassa ruumiin lisäksi myös sielu. Ei ole vain sitä, mitä silmillän näkee. Jos ei olisi sieluja, ei Kristus olisi hengessään voinut laskeutua sielujen keskuuteen ja julistaa siellä evankeliumia. Voisi sanoa, että sielun olemassaolo tarjoaa tason kokea yhteyttä yli rajan – rukousyhteyttä, toivoa, tuonelaan asti, taivaaseenkin. Tähän tuo lisämerkitystä kirjailijan pohdinnat hänen vaimonsa kuolemaan liittyen. 

Voisi näihin liittyen summata, että tuonelaan laskeutuminen suojelee yllättävästi kristinuskoa sekä liialta henkistymiseltä että liialta materiaalisuudelta. Yksinkertaisesti: Tämä elämä on tärkeä, niin myös tuleva.

Vyyhtiin liittyy myös se, mitä ajatella kaikkien pelastumisen toivosta, jota itse tutkin väitöskirjastyössäni. Miettinen miettii monesta eri suunnasta, kuinka suurta osaa ihmiskunnasta ja keitä kaikkia Kristuksen työ tuonelassa käytännössä koskettaisi. Vähintäänkin se koskettaa vanhan liiton pyhiä, enimmillään koko ihmiskuntaa, niitä, jotka ottavat vastaan Kristuksen tarjoaman mahdollisuuden kääntyä tuonelassa. Näin avautuu mahdollisuus rukoilla kuolleiden puolesta – lopputulos ei ole lukkoon lyöty ennen Kristuksen tulemista ja viimeistä tuomiota. Näitä ja muita asioita Miettinen pohtii eri suomalaisten teologien, ortodoksisen kirkon teologian sekä kuuluisan katolisen, kaikkien pelastumisen mahdollisuutta pohtineen katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin kautta. 

Lisäksi Miettinen tuo esille kuuluisan kirkkoisän Origeneen, jota Miettinen tulkitsee tavalla, jossa viimeisellä tuomiolla eikä ruumiin ylösnousemuksellakaan ole asiaa. Origenes uskoi purgatoriseen eli puhdistavaan helvettiin. Miettinen hylkää origenismin ja sitä myöten ilmeisesti kaikkien pelastumisen varmuuden siksi, että siinä hylätään uskontunnustuksessa mainittuja asioita. Tärkeänä nyanssina voinee kuitenkin kommentoida, ettei kaikkien ihmisten lopullinen pelastuminen eikä puhdistava helvettikään edellytä viimeisen tai minkäänlaisen tuomion hylkäämistä eikä kuolleiden ylösnousemuksen unohtamista. Kysymys on siitä, mikä viimeisellä tuomiolla lopulla painaa enemmän: Kristuksen oma lunastustyö, hänen verensä voima (jos sallitaan taas maailmankuvaamme sopimaton ilmaisu), vai meidän hyvin hatarat tekomme ja valintamme? Vapaus on välttämätömyys, kyllä - ketään ei pakoteta – mutta moni teologi on perustellut jo Origeneesta alkaen, että meidän vapautemme ei ole ristiriidassa toivon kanssa (tästä seikasta ei riitä aikaa tähän arvioon, ks. lisää täältä).

Joka tapauskessa (viimeisen) tuomion ja kaikkien pelastumisen suhteesta on kirjoitettu paljonkin. Ohi mennen mainiten esimerkkeinä seuraavat väitöskirjat: Jürgen Moltmannin teologian tuomioajattelun vähäisyyttä mm. peilaileva Nicholas Ansellin ”The Annihilation of Hell” sekä asiaa perusteellisesti tarkasteleva James M. Matarazzo Jr. ”The Judgement of Love”. Relevanttina esimerkkinä on myös 1700-luvun luterilainen universalisti Georg Klein-Nicolai, jonka mukaan toisia helvettiin tuomitsevat kokevat ikuisen rangaistuksen tilana, josta he eivät usko pääsevänsä pois. Heidän hylkäyksensä liitetään kuitenkin Kristuksen hylätyksi tulemiseen ristillä (”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut”). Puhdistavaa poispääsymekanismia ei kuvailla. Toivo on – mutta se on vain Kristuksen kärsimyksessä ja Jumalan omassa olemuksessa ja päätöksessä.

Eli siis ei tarvitse olla origenisti ja uskoa vähittäiseen pelastuskehitykseen (puhdistumiseen) uskoakseen, että Jumalalle on kaikki mahdollista pelastusasioissa. Omassa väitöskirjatyössäni kaikkien pelastumisen perusteet eivät liity niinkään ihmisen muutosmahdollisuuksiin, vaan Kolminaisuuden ominaisuuksiin (hänen muuttumattomuuteensa ja rakkauteensa) ja pelastustyöhön. Tästä voisin antaa oikeastaan tuonelaan laskeutumiseen liittyvän selvennyksen Miettisen kuvailemista lähtökohdista rakentaen. Miettinen kuvaa, kuinka toisaalta perinteessä Kristus laskeutuu alas voitokkaana ja ikään kuin kärsimyksen jo ristille taakseen jättäneenä; toisaalta nykyteologiassa Kristus kuvataan tuonelaan mennessä inhimillisenä, yksinäisyydessä vaeltavana hahmona. Miettinen ei sovita näitä kuvia ymmärtääkseni yhteen. Se olisikin vaikea tehtävä, johon voin vain antaa lievää näkökulmaa. 

Oman väitöskirjani perusteella voisi kuitenkin olla seuraavasti. Käsittelen väitöskirjassani enemmän ristiä ja ylösnousemusta, mutta sama logiikka pätisi tuonelaan astumiseen. Oma perusargumenttini lähtee liikkeelle siitä, että Kristus on toisaalta kärsimyksen ylittävä (impassiibeli) ja näin olemukseltaan ja tunteiltaan muuttumaton (pelkästään hyvä ja iloa täynnä); toisaalta hän on meitä kärsimyksiinkin asti yhteyteensä haluava. Nämä ristiriitaiselta näyttävät kuvat tulevat yhteen siinä, että Pyhä Henki, Isän ja Kristuksen rakkauden Henki, antaa edellytykset vapaudelle, jossa yhteys Jumalaan (eli usko) syntyy. 

Tästä voisi sitten muodostaa seuraavanlaisen kuvan tuonelaan astumiseen liittyen. Kristus pyrkii saamaan yhteyden tuonelan ja helvetin alimpiin asukkaisiin. Hän tulee yksinäiseksi, yksinäisemmmäksi oikeastaan kuin me edes voimme, jotta hän kokisi meidän pahimman tilamme syvemmin kuin me itse edes voimme. Tällainen sillan luova, myötätuntoinen rakkaus tulee Pyhän Hengen voimana, uutena vapautena, tuonelaan. Yhteydellä on viimeinen ja merkityksellisin sana, yksinäisyydessä, synnin alhoissa, harmaassa kauhussa.

Suosittelen kaiken kaikkiaan Miettisen kirjaa, sillä ainakin omalla kohdallani se pisti ajatukset pyörimään, kuten huomata saattaa. Kirja antaa, mitä lupaa: tuonelaan laskeutumisen merkitykset avautuvat monelta eri kannalta. Hämäryyteen tulee valoa, Kristus itse. Miettinen on toteuttanut hyvin tehtävänsä, johon hän on pyrkinyt. 

Tästä arviosta jäi vielä pois tärkeä asia, mutta jätän sen ”lyhyemmästä virsi kaunis” -periaatteen vuoksi pois: ylösnousemuksen yhteisöllisyys. Me nousemme Kristuksen kanssa kuolleista, ruuminemme sieluinemme, pelkkä yksilöllinen hurskaus saa jäädä taakse. Tällaista yhteisöllistä toivoa Miettinen meille rakentaa. Olkaamme osa sitä, omalta paikaltamme. 

22.8.2021

Jeesus, koko ihmiskunnan parantaja

Jeesus, koko ihmiskunnan parantaja
Saarna Pitäjänmäen kirkossa Toivo-messussa 22.8.2021 
13. su helluntaista, ”Jeesus, parantajamme” 
Petri Samuel Tikka

Saarnasin tämän lukukappaleen pohjalta: 2. Kun. 5:1–15

Toisesta kuninkaiden kirjasta, luvusta 5

Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman oli arvossa pidetty mies ja kuninkaansa suosiossa, sillä Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Naaman oli mahtava soturi mutta sairasti spitaalia. Kun syyrialaiset kerran olivat Israelissa ryöstöretkellä, he toivat sieltä mukanaan pienen tytön, joka sitten joutui Naamanin vaimon palvelijaksi. Tyttö sanoi emännälleen: ”Kunpa herrani pääsisi käymään sen profeetan luona, joka on Samariassa! Se mies parantaisi hänet spitaalista.” Naaman meni kuninkaansa puheille ja kertoi, mitä israelilaistyttö oli sanonut. Syyrian kuningas sanoi: ”Mene vain sinne, minä lähetän kirjeen Israelin kuninkaalle.” Niin Naaman lähti ja otti mukaansa kymmenen talenttia hopeaa ja kuusituhatta sekeliä kultaa sekä kymmenen juhlapukua.
    Naaman vei Israelin kuninkaalle kirjeen, jossa sanottiin: ”Tämän kirjeen tuo sinulle palvelijani Naaman. Olen lähettänyt hänet luoksesi, jotta parantaisit hänet spitaalista.” Luettuaan kirjeen Israelin kuningas repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Olenko minä muka Jumala, jolla on elämä ja kuolema vallassaan, kun hän lähettää spitaalisen minun parannettavakseni! Hän selvästikin vain hankkii riitaa kanssani!”
    Kun Jumalan mies Elisa kuuli, että Israelin kuningas oli repäissyt vaatteensa, hän lähetti sanomaan kuninkaalle: ”Miksi repäisit vaatteesi? Lähetä tuo mies minun luokseni, niin hän tulee tietämään, että Israelissa on profeetta.” Naaman tuli hevosineen ja vaunuineen ja pysähtyi Elisan talon oven eteen. Elisa lähetti hänen luokseen sananviejän ja käski sanoa: ”Mene Jordanille ja peseydy siellä seitsemästi. Silloin ihosi palaa entiselleen, ja olet taas puhdas ja terve.” Mutta Naaman vihastui ja lähti pois. Hän sanoi: ”Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!” Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.
    Mutta hänen palvelijansa alkoivat taivutella häntä ja sanoivat: ”Herramme! Jos profeetta olisi määrännyt sinulle jonkin vaikean tehtävän, etkö olisi täyttänyt sitä? Saati sitten, kun hän sanoo, että sinun on puhdistuaksesi vain peseydyttävä!” Niin hän meni Jordanille ja kastautui joessa seitsemän kertaa, niin kuin Jumalan mies oli määrännyt. Silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas.
    Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.”



Jeesus on koko ihmiskunnan parantaja. Saarnassani tänään kaiken läpi teemana kulkee radikaali mutta jo alkukirkossa ylläpidetty toivo, että yksin Kolminaisuuden tähden jokaisella koskaan eläneellä ihmisellä on toivo. Käsittelen ensin tämän pyhän Vanhan testamentin lukukappaletta ja sen radikaalia luonnetta, joka tuo toivoa kaikille kansoille. Viholliskansan sotilasjohtaja ei saanut vain ruumiin parannusta, vaan ennen kaikkea uskon. Liitän nämä ajatukset Kolminaisuuden ristiin, jolla Jeesus antoi Henkensä tuodakseen parantavat vedet kaikille kansoille. Lopuksi annan käytännön sovelluksia elämäämme. Toivo eheyttää ja auttaa jaksamaan. Niin ihmissuhteissa kuin maailman rauhan ja uskon suhteen voimme tarrautua toisenlaiseen tulevaisuuteen, jonka Pyhä Henki kirkastaa. 

Vihollinen paranee

Vanhan testamentin lukukappaleen radikaali luonne menee helposti ohi. Siinä syyrialainen sotilaskomentaja kääntyy uskomaan Israelin Jumalaan parannuttuaan ihotaudista. Merkille pantavaa tästä tekee se, että Syyria ja Israel olivat tuolloin 800-luvulla ennen Kristusta jatkuvasti sodassa. Tämän takia Israelin kuningas ei voinut uskoa, että yksi viholliskansan suurimmista kenraaleista haluaa rehellisesti jotakin vastapuolen valtionpäämieheltä. Kuningas piti parannuspyyntöä provokaationa. Oman lisänsä asiaan saattaa tuoda se, että spitaalia on pidetty usein Jumalan rangaistuksena sille, joka ei suostu myötätuntoon. Naaman pettyy ja päättää, että oman maansa joet ovat varmasti yhtä hyviä. Rajamuurit jäävät paikoilleen. 

Profeetta Elisa kuitenkin kuulee tapahtuneesta. Oikeastaan hänen luokseen olisi pitänyt alun alkaen mennä. Koko tapahtumaketju oli lähtenyt liikkeelle nuoresta israelilaistytöstä, joka oli kuullut Elisan ihmeteoista. Nimi ”Elisa” tarkoittaa muuten ”minun Jumalani on pelastus”. Tyttö tiesi, että Jumala pystyy pelastamaan ja parantamaan. On silti merkillä pantavaa, että profeetta Elisa halusi välittää Jumalan parantavaa voimaa Naamanille, vihollisen sotapäällikölle. Elisa oli nimittäin  kruunun palveluksessa, saman kruunun, joka taisteli Syyriaa vastaan. Elisan motivaatio oli kuitenkin selkeä. Syy oli se, että Naaman saisi uskoa, että Israelissa on profeetta. Profeetta on henkilö, joka puhuu Jumalan innoittamana. Elisa siis toivoi ja uskoi, että vihollisen edustaja saisi uskoa yhteen ainoaan Jumalaan, Luojaan. Tätä hän rukoili, ja rukous kuultiin.

Jordanin vesi, johon Naaman kastautui, oli sama vesi, jonka kautta heprealaisten kansa oli tullut luvattuun maahan ja sitten valloittanut sen vihollisilta. Nyt vihollispäällikkö pääsi oikeastaan osalliseksi samasta siunauksesta kuin Jumalan kansa. Vihollinen oli osa luvattua maata, kastautuen sen rajajokeen. Parantuminen taudista Jordanin vesissä tarkoittaa näin pelastumista uuteen maailmaan, luvatun maan luvatuun rauhaan, vihollisuuksien hälvenemistä. Monella tapaa Naaman on ymmärrettävästi kiitollinen – uskosta, parantumisesta, uudesta toivosta. Elisa ei kuitenkaan suostu ottamaan vastaan kiitoslahjaa, jolla Naaman haluaa siunata profeettaa hänen työssään Jumalan valtakunnan hyväksi. Ainoa siunaus, joka Elisaa kiinnostaa, on Abrahamin siunaus: olla siunauksena kaikille kansoille.

Eteemme piirtyy kaikkinensa kuva, joka poikkeaa siitä, mitä Vanhasta testamentista valitettavan usein opetetaan. Valittu kansa oli valittu kaikkia kansoja varten. Heprealaisessa uskonnossa ei ole kyse tiukasta ja rajaavasta lakihenkisyydestä, vaan armosta, joka kuuluu kaikille ihmisille. Luvatun maankin rajat ovat olemassa sitä varten, että ne laajenisivat ja sulkisivat sisäänsä kaikki. Jordan-virtakaan maan rajajokena ei sulje pois muita kansoja, vaan siunaa ne elävällä vedellä, pelastuksella ja uskolla, joka eheyttää kansojen suhteet.  

Naaman sai skeptisyytensä jälkeen uskon Jordan-virran vedessä. Tämä parantava vesi on oikeastaan ennakkokuva kasteen parantavasta vedestä. Kaste antaa uskon. Jordan-virrassa tapahtui myös Johannes Kastajan toimesta Vapahtajan kaste, kun tämä aloitti julkisen tehtävänsä maailman Vapahtajana. Jeesuksessa, Israelin lopullisessa kuninkaassa, kaikki kansat suljetaan pysyvästi mukaan luvattuun maahan. Hänen oli tarkoitus kantaa valitun kansan ja koko maailman synnit.

Uutta testamenttia ei voi ymmärtää ilman edellistä Testamenttia. Suosittelen lukemaan kertomukset Elisasta toisesta kuninkaiden kirjasta. Niissä on monia yhtymäkohtia Jeesuksen toiminnalle. Sota vältetään monessa kohtaa. Parantumisia tapahtuu. Kaikki ei ole helposti ymmärrettävissä, mutta Jumalan sanassa on siunaus, joka innostaa tutkimaan. Toinen Raamatun kohta, mihin kannattaa itse asiassa aina palata, on Genesiksen alkuluvut. Sieltä käy ilmi, että Jumalan vuorelta Eedenistä virtaa elämän vedet, jotka siunaavat kaikkia kansoja, myös Israelin viholliskansoja, kuten Babylonia.

Jeesus Kristus parantaa maailman uskoon

Meidän kannaltamme tuntuu ongelmattomalta, että jonkin kansan sotilasjohtaja kääntyisi toiseen uskoon. Meillähän on Suomessa uskonnonvapaus tallella, suurimmalta osin. Tuohon aikaan oli toisin: uskonto ja valtio olivat yhtä. Taistelut tapahtuivat eri jumalten nimissä, ja toisten kansojen temppelien hävittäminen kuului asiaan. Vastaavanlaista toimintaa on edelleen eri maissa, joissa uskonnovapautta rajoitetaan. Asia on hyvin ajankohtainen. Mitä jos tällaisessa maassa kenraali kääntyisi salaa kristityksi? Esimerkiksi Pohjois-Koreassa, Myanmarissa tai jopa Afganistanissa? Vaikka rukoilemme rauhan ja uskon leviämisen puolesta kaikkialla maailmassa, tällaista ihmettä on vaikea edes kuvitella.

Kuitenkin Raamattu lupaa, että lopulta Jeesus, Messias, voittaa ja tuo kaikki uskoon ja luo rauhan maailmaan. Filippiläiskirjeen mukaan ”Jeesuksen nimi saa jokaisen polvistumaan taivaassa, maan päällä ja sen alla. Jeesus Kristus on Herra! Sen myöntävät vielä kaikki Isän Jumalan kunniaksi.” (Fil. 2:10-11, UT2020) Siksi monet kristityt kautta historian ovat uskoneet, että Jumalalle on kaikki mahdollista ja yksin Jeesuksen tähden kaikki saatetaan lopulta uskoon, kaikki nekin, jotka ovat ”maan alla” eli helvetissä ja kaikkein mahdottimimmassa tilanteissa. Niin kuin vihollispäällikkö parannettiin rituaalisesta epäpuhtaudesta ja saatettiin uskoon, samaan tapaan on käyvä kaikille maailman kansoille ja johtajille. 

Kaiken sodan ja pahuuden ja julmuuden kirous väistyy ja tilalle tulee usko, Jumalan tunteminen, joka kattaa Jesajan ennustuksen mukaan maailman kuin vedet. Meillä on vain ihmeellinen ennakkoesimerkki tästä Naamanin tarinassa. Kaikkein odottamattomimmat ja pahimmatkin ihmiset ovat armon alla ja toivon perillisiä Jumalan lunastamien kansojen osana. Näin on tosin vain yksin ristin ja Jumalan rakkauden tähden. Tuhoavat teot tuomitaan ja poistetaan. Jumala vihaa syntiä, joka erottaa ja tuhoaa, mutta rakastaa syntisiä, sillä hän rakastaa kaikkia ihmisiä, jotka on itse luonut.

Jesajan kirja ennusti, että Israelin lopullinen kuningas kärsii kansansa puolesta ja että ”hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”. Tätä kohtaa luetaan kirkossa pitkänäperjantaina, ja sen ymmäretään viittaavan Jeesuksen kärsimykseen. Nimitys Kristus tarkoittaa voideltua kuningasta. Israelin kuninkaat voideltiin öljyllä. Kuningas, Messias, parantaa haavoillaan.  Tästä näkökulmasta on oikeastaan ymmärettävää, ettei Naaman mennyt profeetan luo, vaan Israelin kuninkaan luo. Monessa muussakin kulttuurissa tunnetaan ajatus parantavasta kuninkaasta. On kuitenkin vain yksi kuningas, joka parantaa syvimmästä taudista, synnistä, ja pelastaa uskoon. Jeesus, oman pelastavan myötäkärsimyksensä kautta, parantaa iholle asti menevät haavat, kyvyttömyytemme myötätuntoon. Hän antaa elävää vettä, Pyhän Hengen, joka puhdistaa sisältä käsin, eheyttää. 

Mutta mitä on sairaus, josta Jeesus parantaa? Sairaudella on Raamatussa paljon laajemmat mittasuhteet kuin mitä silmillä näkee. Ihosairaudesta, josta lukukappeleemme puhuu, ei ole kyse vain fyysisestä sairaudesta. Yhtä lailla lepra kuin korona tai esimeriksi syöpä voivat olla jotain niin sanotusti metafyysistä eli ruumiillisuuden ylittävää. Esimerkiksi spitaalista kärsivät joutuivat elämään suuressa kärsimyksessä, erossa muista, karanteenissa, jossa he olivat suorassa tekemisissä vain toisten samasta taudista kärsivien kanssa. Tällä tavoin sairaudet voivat olla tuonela, synkeä, elämästä ja toisista ihmisistä erottava tila, niille, jotka niistä kärsivät. Samanlainen henkinen ja itseään syövän lailla ruokkiva tauti on myös tila nimeltä sota, josta maailmamme edelleen kärsii. 

Miten Jeesus parantaa?

Kaikkeen tähän vaivaan antaa toivon yksinomaan pyhän Kolminaisuuden risti. Oma väitöskirjani käsittelee sitä, miten pyhä Kolminaisuus pelastaa maailman. Ymmärrykseni mukaan Kolminaisuus pelastaa maailman kahdesta syystä. Hän ensinnäkin rakastaa meitä aidolla halulla. Hän todella haluaa suhteen meidän kanssamme, jokaisen luomansa kanssa. Hän haluaa meille uskon, niin kuin Elisa tekstissä Jumalan tahdon mukaisesti rukoilee Naamanille. 

Toiseksi Jumala on kärsimätön, vanhalla, vaikealla termillä impassiibeli. Se tarkoittaa sitä, ettei Jumala kärsi mitään pahaa eikä muutu. Maailman pahuus ei saa hänen olemustaan muuttumaan. Jumala ei ole välillä hyvä, välillä paha, välillä kärttyisä, välillä suopea. Jumala on sen sijaan täyttä ja pelkkää iloa, Isän ja Pojan rakkautta Pyhässä Hengessä. Siksi hän toimii vakaasti sen hyväksi, mikä on hänen ainoa päämääränsä: rakkaus eli meidän jokaisen tuominen rakastavaan ja parantavaan yhteyteensä. Tämä ihmeelinen, yllättävä ja uskollinen rakkaus ilmeni jo ennakoivasti Naamanin parantumisessa Jordan-vedessä uskoon. Lopullisesti se on tuotu maailmaan Herran kunniallisella ja eläväksi tekevällä ristillä. Ilmestyskirjan mukaan ”Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta” pulppuaa kristallinkirkkaana elämän veden virta. Parantavat vedet virtaavat sieltä, missä Herra hallitsee, sileltä, mihin hänet on sanojensa mukaan korotettu: ristiltä, kärsimyksen keskeltä, kuoleman voiton puusta.

Palavasta ja vakaasta halusta saada jokainen meistä Isänsä luo Jeesus jaksoi kärsiä loppuun asti. Jeesuksessa ero Jumalasta ja toisista ihmisistä on lopullisesti ylitetty. Voisi sanoa vertauskuvallisesti, että karanteenit on Kristuksen ristillä lyhennetty ikuisista määräaikaisiksi.  Jumalan muuttumattomuus tarkoittaa ristin valossa sitä, että hän on täysin uskollinen rakkaudessaan. Jumalan kärsimyksen voittava rakkaus on paradoksaalisesti läsnä juuri Jeesuksen kärsimyksessä. Isä ei tahdo jättää ketään kärsimyksen valtaan. Kärsimyksen voittava Jumala poistaa ristillä pahimman kärsimyksen: eron Jumalasta ja toisista. Jumalan vakaa rakkaus tarkoittaa sitä, että me ja lähimmäisemme pelastumme ja parannumme, tulemme hänen suuresta rakkaudestaan osallisksi. Tämä parantuminen, uskon saaminen ja yhteyden syntyminen, ovat Pyhän Hengen aikaansaannosta. 

Pyhä Henki on toivo: käytännön sovelluksia

Lopuksi tutkailkaamme, miten voisi soveltaa Raamatun sanomaa. Tämän tehdäksemme voimme pohtia sitä, miten toisen kuningasten kirjan kohdan henkilöt toimivat. 

Ensinnäkin sekä Israelin kuningas että Naaman turhautuvat vuorollaan siitä, mitä tapahtuu.  Yllättävästi inhimillisin mittapuin vähäpätöisemmät hahmot näyttävät meille oikeaa suuntaa: Naamanin nuori palvelijatar sekä hänen muut palvelijansa. Nuori tyttö uskoi avun löytyvän Jumalalta köyhän profeetan kautta, vaikka harhauduttiin välillä äkkipikaisen kuninkaan luo. Palvelijat taas näkivät, että Naamanille asetettu taakka oli itse asiassa vähäinen. Tarvitsi vain kastautua seitsemästi. Silloin kun asioiden tähtäyspisteenä ja voimana on itse kolmiyhteinen Jumala, asiat eivät ole niin monimutkaisia ja hankalia kuin miltä inhimillisin mittapuin näyttää. Apu ei tulekaan suurelta, rikkaalta ja hankalalta kuninkaalta, vaan köyhältä profeetalta, Elisalta. Nyt apu tulee meille kipujen mieheltä, Jeesukselta, ei omista teoistamme. Ei myöskään tarvittu monimutkaisia ja hankalia rukouksia parantumiseen. Kastautuminen seitsemästi riitti. Nykyään uskon ihmeeseen taas riittää pelkkä yksittäinen kaste. Kasteesta saamme uskon voimaa joka päivä palaten siihen. 

Me voimme ottaa palvelijattaren ja palvelijoiden uskosta esimerkkiä: Jumalalle on kaikki mahdollista, ja tämä todellisuus on kirkastunut Kristuksessa ja kasteessa saadussa Hengessä.  Meidän ei tarvitse turhautua Naamanin ja kuninkaan tavoin ja menettää toivoamme siitä, jos ei ole mahdollista ymmärtää toisen kansan tai uskon edustajaa tai joskus edes hyväksyä toisen ihmisen tomintaa. Apu tulee Jumalalta ja lopulta rauha ja yhteisymmärrys – myös sinun ja minun vaikeissakin ihmissuhteissa, kohtaamisissa erilaisten ihmisten kanssa. Yksin Kolminaisuuteen luottaen meillä on lupa uskoa, että kaikki ihmiset ovat lopulta samassa pöydässä, viimeistään ylösnousemuksessa. Tällaisen toivon kantamina jaksamme turhautumatta tehdä työtä lähimmäistemme hyväksi ja heidän kanssaan, neuvotellen ja kuunnellen, joskus rajoja asettaen. 

Toisena esimerkkinä on itse Elisa. Hänkin uskoi palvelijoiden ja palvelijattaren tavoin, että Jumalalle on kaikki mahdollista, mutta hänen toivonsa ei suuntautunut ensisijaisesti parantamiseen, vaikka siihenkin. Elisa halusi samaa, mitä Jumalakin: sitä, että kaikki saavat yhteyden Jumalaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että se on Jumalalle enemmän kuin mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa meidän kannaltamme, että meidän ei tarvitse pelätä sitä, jos joku ei nyt usko Jumalaan. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, edes sitä, jos joku kuolee vailla uskoa Jumalaan. Jeesus on voittanut kuoleman vallan. Armon aika ei lopu. Iäti kestää hänen kestää hänen armonsa, kuten psalmeissa sanotaan.

Esimerkinä tällaisesta luottamuksesta on oma Sirkka-mummini. Eräs hänen ystävänsä kuoli menetettyään uskonsa Jumalaan. Mummini löysi Paavalilta tämän kohdan: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. […] jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.” Jumalan palavan rakkauden tähden voimme tietää: kaikki kääntyy hyväksi. Kaikki saavat uskon. Sitä pyhät taivaassa rukoilevat. Rukous, myös meidän rukous täällä maassa, on voimallinen väline tämän elämiseksi todeksi. Rukous kuullaan, eikä yksikään rukouksen kohde joudu hukkaan. Sen, mitä Isältä pyydetään Jeesuksen nimessä, se on luvattu antaa. 

Haluan vielä painottaa, ettei kyse voi olla vain yksittäistapauksista. Ei ole yksittäistapauksia, vaan vain ennakkotapauksia toivosta, joka koskee kaikkia. Yksi tällainen oli Naaman, Jumalan näyttämä kuva mahdottomasta uskosta. Mutta jos asiat jäävät yleistasolle vain, jos emme voi soveltaa Raamattua todellisiin, tuntemiimme ja rakastamiimme ihmisiin nyt ja myöhemmin, uskon antama toivo jää konkretiaa vaille. Meidän on voitava soveltaa toivoa ilman esteitä. Takuu tästä meillä on siinä, että Jeesus jaksoi kärsiä iholle asti. Hän kantoi edelleen Jesajan mukaan meidän kunkin sairautemme. Siksi ei voi sanoa, että yksikään ihminen voisi kärsiä synnin tautia ikuisesti. Jumala parantaa kaikki. Hänellä oli ja on kärsimätön rakkaus meihin. Kolmiyhteinen, rakastava Jumala itse pelastaa kaikki oman olemuksensa tähden. 

Kirkkoisä Origeneen mukaan Jumalalle ei ole yhtäkään parantumatonta tapausta; tämän hän sanoi antiikin filosofia Platonia vastaan, joka uskoi joidenkin olevan niin pahoja, ettei heitä voi enää tuonelassa auttaa. Kristus on kuitenkin suuri lääkäri. Mitkään eristävät sairaudet, henkiset tai fyysiset tai hengelliset, eivät voi estää Jumalan omaa parantavaa päämäärää, uskon antamista Pyhän Hengen kautta. Parantaakseen aivan kaiken Kristus jopa astui alas tuonelaan, helvetin syvyyksiin, näin riistäen sen vallan ja murskaten sen portit. Kaikki se, mikä erottaa toisista ihmisistä ja elämästä, on itse Jeesus lääkinnyt pois. Hän on Jumala, joka pelastaa ja parantaa. Juuri siksi meillä on toivo. Ristin miestä ylistävät vielä kaikki ihmiset kaikista kansoista, niin pyhällä maalla, Syyriassa, Suomessa, Myanmarissa, Pohjois-Koreassa, Afganistanissa kuin kaikkialla. Jeesus on koko ihmiskunnan parantaja. Aamen. 

7.8.2021

Toivo yllättää...


1. Moos. 41:46–49, 53–57

Joosef oli kolmikymmenvuotias tullessaan faraon, Egyptin kuninkaan, palvelukseen. Niin Joosef lähti faraon luota ja kiersi kaikkialla Egyptissä. Ja maa tuotti seitsemänä yltäkylläisyyden vuotena viljaa ylen määrin. Näiden Egyptin seitsemän hyvän vuoden aikana Joosef keräsi kaikkea syötävää ja talletti sen kaupunkeihin. Hän varastoi kaupunkeihin kaiken viljan, jonka ympäristön pellot tuottivat. Hän varastoi viljaa niin suunnattomat määrät, että lopulta sitä oli kuin hiekkaa meren rannalla eikä sen määrää enää voitu mitata.

Kun Egyptin seitsemän yltäkylläisyyden vuotta olivat kuluneet, alkoi seitsemän nälkävuoden aika, kuten Joosef oli ennalta sanonut. Kato tuli kaikkiin muihinkin maihin, mutta Egyptin maassa oli tallella syötävää. Kun nälkä alkoi vaivata koko Egyptiä ja kansa huusi faraolta leipää, tämä sanoi egyptiläisille: ”Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee.” Kun nälkä jo vallitsi koko maassa, Joosef avasi viljavarastot ja myi viljaa egyptiläisille. Nälänhätä oli Egyptissä ankara. Myös muista maista tultiin Egyptiin Joosefin luo viljaa ostamaan, sillä kaikkialla vallitsi kova nälkä.


Saarna Suomenlinnan kirkossa su 1.8. 
Petri Samuel Tikka


Tahdon siis tänään saarnata Vanhan testamentin lukukappaleen pohjalta. Saarnani sanoma on se, että pahimpaan varautuminen ei syö sitä mahdollisuutta tai oikeastaan todellisuutta, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Sen takaa meille Jumalan Pyhä Henki, itse Jumala. Taustana voin sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä Helsingin yliopistossa väitöskirjaa kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ihmisiä. Keskityn juuri Pyhään Henkeen tällä hetkellä. Muuta siirrytäänpä tekstiin ja mietiään, mitä on valmistautuminen pahan päivän varalle ja miten se liittyy toivoon. Kohtaamme matkalla Joosefin lisäksi suomalaistakin realismia, hyvän käänteen pahan keskellä sekä Pyhän Hengen, joka on meidän virvoittava toivomme, vesi elämän helteissä ja pettymyksissä.

Joosef osasi hyvällä tavalla valmistautua pahan päivän varalle. Hänelle oli tullut käsitys, että oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän laihaa vuotta. Hyvinä vuosina kerättiin ruokaa, jotta ihmisten ei tarvitsisi nähdä nälkää. Valmistautuminen pahimpaan ei siis tarkoittanut sitä, etteikö kaikki kääntyisi lopulta hyvin. Joskus pahan odottaminen voi silti tuntua pelottavalta. Katastrofit uhkaavat, luonnonmullistukset, kulkutaudit ja muut. Joosefilla oli kuitenkin toisenlainen, luottavainen asenne, vaikka hänen aikanaan oli vähintään yhtä paljon epävarmuutta edessä kuin meillä koronan keskellä.

Itse asiassa meidän suomalaisen ihmisen perusasenne on sama kuin Joosefin: on hyvä henkisesti ja käytännöllisesti valmistautua pahimpaan, joka tilanteessa. Ehkä se liittyy meidän arktiseen ilmastoomme; pakko varautua talven varalle. Joosefin varautuminen ei pettänyt aavikko-oloissa, ja mekin kyllä pärjäämme usein tällä asenteella pohjoisilla leveyksillä. Joosef on hyvä suomalainen, sisukas valmistautuja, ja me olemme tavallaan jooseppien kansa, hänen jalanjälissän Jumalaan toivon mukaan hiljaisesti luottavina. Suomalaisena pahimpaan varautuminen voi silti joskus kääntyä sellaiseksi, että on äärimmäisen vaikeaa uskoa siihen, että asiat voivat lopulta olla hyvin.

Seuraavanlainen on toinen, päällisin puolin ikävämpi puoli siitä, että valmistaudumme pahimpaan.... Säätä ja kaikkea mahdollista päivitellään. Suomi on maailman vaikein kieli, ei sitä kukaan voi oikein oppia. Ihan poikkeustapaus on, jos oppii. Ja sauna on tosi kuuma paikka. Mukavaahan on siellä olla, mutta pitää olla varovainen, liian kauan siellä viipyminen on vaarallista. Ihan eri juttu kuin esim. amerikkalaisen uimahallin sauna. (Ymmärrettävästi ja vahingossa olen pelästyttänyt amerikkalaisia käymästä saunassa). Suomalainen osaa varmasti jatkaa tätä ajattelumallia ja antaa lisää esimerkkejä tällaiseta lähestymistavasta. Voi seisoa tukevalla pohjalla, kun pahin on vielä edessäpäin, nuo Joosefinkin laihat vuodet!

Suomalainenkaan pessimismi ei kuitenkaan ole välttämättä tarkoituksellista negatiivisuutta. Se on vain sitä valmistautumista pahimpaan, välttämätön välivaihe. Esimerkiksi naimisiin meneviä morsiamia on ennen muinoin peloteltu sillä, että sukulaiset haukkuvat ”kyykäärmeeksi” jne., kun anoppilaan pääsee/joutuu. Tosiasiassa tilanne ei välttämättä ollut läheskään noin paha. Tämä esimerkki on menneestä maailmasta, mutta sama ajatuskulku pätenee edelleen. Jos on valmis siihen, että jää voi pettää, osaa ensinnäkin varautua ja toisaalta hiljaa itsekseen ilahtua siitä, että näin ei päässytkään käymään.

Tarkoitan tällä seuraavaa. Tällainen pessimismi on oikeastaan vain liioiteltua realismia. Se ei tarkoita sitä, että hyvä lopputulema tai toivo on pois suljettu. Toivoon oikeastaan vain varaudutaan varovaisuudella. Varottuamme hetken aikaa ollaan hiljaisesti mutta sitäkin todemmin entistä iloisempia asioiden kääntyessä hyväksi. Toivorikas käänne on varautumisen syy. Varautuminen ei estä toivoa, vaan valmistaa sitä, se on takuuvarman yllätyksen odottelua. Toki tiedämme, että maailmassa voi mitä tahansa tapahtua. Mutta jos valmistautusi pahimpaan ilman edes tuota hiljaista, salattua, nöyrää toivon näkökulmaa, ei sitä rehellisesti ottaen pitkään jaksaisi. Ehkä väkisin puskemalla hetken aikaan, mutta sitten tulee loppuun uupuminen.

On olemassa kuitenkin toivorikkaita käänteitä, jotka yllättävät silloin, kun mikään varautuminen ei näytä toimivan. Menen tähän kohta tarkemmin Joosefin elämän kautta. Siihen siirtyessämme tahdon viitata lyhyesti erään kirjailijan ajatteluun. Kristitty fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien puhuu ajattelussaan saduissa tapahtuvasta toivorikkaasta käänteestä, joka pulpahtaa pahimman keskellä odottamatta mutta kuitenkin luontevasti. Tätä Tolkien kutsuu eukatastrofiksi. Se on käänteinen, hyvä katastrofi (eu- ”hyvä” on sama kuin ev- evankeliumissa eli hyvässä sanomassa). Kaikki on menossa pieleen. Sitten jotakin tarinan omasta syvemmästä luonteesta johtuvaa sattuu ja tilanne muuttuu. Tulee eukatastrofi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei ilman verta ja hikeä. Tämä hyvien satujen logiikka pätee Tolkienin mukaan lopulta todellisuuden tasolla evankeliumiin, jossa ristin tappiota ja sen hedelmänä seuraa ylösnousemus ja toivo.

Aivan tällainen tarina, mutta todellisuuteen perustuva, on myös Joosefin tarina. Siinäkin katastrofeja seuraa eukatastrofi, hyvä käänne. Joosefin elämässä kaikki menee täysin pieleen, mutta lopputulema on toinen. Joosef näki nuorena vertauskuvallisia unia siitä, kuinka hänen veljensä tulisivat kumartamaan häntä. Siitä suivaantuneina veljet heittivät hänet kuivaan kaivoon. Sieltä kuitenkin orjakauppiaat veivät hänet Egyptin, jossa hän joutui vielä vankilaan uuden isäntänsä puolison väärien syytösten takia. Sieltä hän pelastui tulkitsemalla toisten vankien enneunia: oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän pahaa vuotta. Farao kuuli Joosefista ja asetti hänet käytännössä Egyptin sijaishallitsijaksi. Pahaan varauduttiin, ja Egypti selvisi. Myös muut maat saivat apua – mukaan lukien Palestiina, josta Joosefin veljet tulivat hakemaan apua. En nyt paljasta koko loppua, suosittelen vain lukemaan. Lopputulema oli kuitenkin se, että heprealaisten kansa pääsi nälänhätää pakoon Egyptiin ja tuli sovinto veljien kesken. Isä Jaakob sai myös lohdutuksen.

Joosef, joka heitettiin nuorena kaivoon, oppi valmistautumaan pahan päivän varalle. Valmistautuminen pahimpaan ei kuitenkaan tarkoitannut sitä, etteikö kaikki olisi lopulta kääntynyt hyvin. Raamatussa kaivo, jollaiseen Joosef myös heitettiin, on vertauskuva elämästä. Elämä pulppuaa maan lähteestä ja luo perusedellytykset ihmisen elämälle. Jo ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa maan lähteistä pulppuaa vettä, ja tästä vedellä elävöitetystä maasta Jumala luo ihmisen antamalla tälle oman Henkensä. Myöhemmin Raamatussa kaivolla, lähteellä, tapahtuu merkittäviä käänteitä, uusia alkuja ihmiselle. Jaakob löytää maanpakolaisuudessa vaimon kaivon luota, kaivon luona Moosekselle käy samoin. Jeesus kohtaa samarialaisen naisen kaivolla ja samalla koittaa uusi mahdollisuus erilleen joutuneille sisarkansoille, samarialaisille ja juutalaisille. Juutalaiset ja samarialaiset ovat samaa heprealaista kansaa, Jaakobin jälkeläisiä. Valitun heprealaisen kansan tulee olla yhtä, niin kuin erilaisten kristittyjen myöskin. Kaivon luona, helteellä virvoittavaa armovettä antaen, Jeesus alkoi tuoda sovintoa ihmiskuntaperheen kansoille. Tästä samasta suuresta toivosta merkkinä oli jo Joosef: kuivasta kaivosta noustuaan Joosef toi lopulta sovinnon veljien välille.

Ennen muinon paljon siteerattu Sirak sanoo Vanhan testamentin apokryfikirjoissa: ”Elämän perustarpeet ovat vesi, ruoka, vaatteet ja asunto, joka antaa suojan toisten katseilta.” (Sirak 29:21) Vettä kantaa helteellä juoda, pitää muistaa myös syödä. Ennen kaikkea tarvitsemme turvaa maailman katseilta, sen syytöksiltä ja paineilta, jotka ovat pahempia kuin mikään helle. Tuomiot, stressit ja erilaiset odotukset sulkevat meidät yksinäisyyteen, erilleen toisista ja Jumalasta. Tämä ei ole Isän Jumalan tahto. Jeesus antaa Pyhän Hengen, joka on niin kuin virvoittava vesi, armon vesi. Pyhää Henkeä emme saa unohtaa, niin kuin usein teemme. Hänen avullaan jaksamme elämän helteissä, kaikkein pahimpienkin syytöksien paineissa, sillä meillä on ainut ja elävä toivo sisimmässämme. Pyhä Henki on Jumala, joka on sisimmässämme, sisältäkäsin hän vakuuttaa, että meillä on yhteys Jumalaan, rakkauteen, toisiin ihmisiin. Mikään ei voi erottaa meitä eikä käteen Kristuksen rakkaudesta. Me olemme saaneet rakkauden Hengen pysyvästi kasteen virvoittavien vesien kautta. Hän, armon rakas Henki, on meidän osamme, tähän voi luottaa.

Pyhän Hengen avulla jaksamme laihatkin vuodet. Hänen avullaan voimme varautua pahimpaan menettämättä toivoamme. Toisessa Raamatun apokryfikirjassa, Viisauden kirjassa, kuvataan Joosefin kohtaloa. Kirjassa mainitaan ”Viisaus”, joka ei ole vain abstrakti käsite, vaan se tarkoittaa Jumalaa, joka antaa ymmärrystä, jotta voisimme jaksaa ja auttaa toisia. Viisaus on niin kuin Pyhä Henki, joka auttaa meitä, niin kuin hän auttoi Joosefia hädässä. Näin Viisauden kirja: ”Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen.” (Viis. 10:13-14)

Varautuminen ei estä toivoa, koska me jaksamme varautua juuri siksi, että meillä on toivo kaiken hädän keskellä. Näin myös Jumala oli Joosefin kanssa kuivassa kaivossa ja johdatti hänet hyvään. Toivolla on perusteet, koska Jumala on kaikkien kanssa. Toivolla on perusteet, koska Kristus kärsi ristillä meidän yksinäisyytemme, meidän hätämme. Mutta voiko olla joku, jonka kanssa Jeesus eli Jumala ei näin olisi?

P
ahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua, olisi pysyvä ero tästä hyvästä rakkauden Hengestä, itse Jumalasta. Se on pahinta, mitä voisimme odottaa itsellemme toisille. Hylkäisikö Jumala kuitenkaan ketään? Pitääkö meidän valmistautua myös tähän pahimpaan? Ei, sillä se söisi toivon. Lopussa seisoo kiitos, yhteys, lopussa veljet, sisaret ja kansat saavat sovinnon. Tämä ei ole toiveunta, sillä se perustuu Pyhään Henkeen. Jumalan Pyhä Henki yllättää ja antaa kaikkien huulille ylistyksen. Raamattu sanoo: ”Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:5) Toivo voi kyllä todellakin yllättää, koska se on jotakin muuta kuin tämän maailman toivottomuus, se on rakkautta. Rakkautena toivo ei voi pettää, sillä Jumalan on rakkaus. Toivo yllättää meidän toivottomuutemme ja näin kumoaa sen.

Jeesus on kantanut ristillä kaiken sen toivottamuuden, joka pitää ihmisiä vankinaan. Syytöksillä ja maailman tuomitsevilla katseilla ei ole enää sijaa. On vain Jeesus, joka antaa Pyhän Hengen ja hänen myötään toivon. Vain toivottamuudelle, synnille, valheelle ja yksinäisyydelle on koittanut toivoton näköala. Ei meille ihmisille. Laihat vuodet ovat jo ohi. Meidän ei tarvitse muuta kuin odotella takuuvarmaa yllätystä, kaikkien pelastumista, täyttä ylistystä, täyttä sovintoa, täyttä armoa. Toivon näköalan perusteella ja sitä levittäen on syytä toimia. Tapahtuupa matkan varrella mitä, Pyhä Henki ei petä. Hän on meidän toivomme tässä ja nyt. Hän on kanssamme kuivassa kaivossa. Sen kaste vakuuttaa meille, kaste, jonka kautta olemme saaneet Pyhän Hengen, toivon Hengen. Näin me saamme hiljaista mutta sitäkin varmempaa suomalaista sisua, toivon asennetta pahan päivän varalle. Kun Pyhän Henki on sisuna sisimmässä, sovinto alkaa levitä hiljaisesti kaikkialle. Tähän liittyen oma pieni lauluni lopuksi:

* Kun Pyhä Henki on meissä,
me voimme uskoa, me voimme toivoa,
me voimme rakastaa, sillä tiedämme,
että kaikki käy hyvin.*

Suositut tekstit | The most popular posts