Kiitoksen Henki voittaa

Hallelujasäe

Halleluja! Hyvä on Jumalaamme sävelin kiittää,
ihanaa on virittää ylistyslaulu!

Ps. 147:1

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 5 (jakeet 1-15)

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.
    Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.
    Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Saarna Pitäjänmäen kirkossa Pitäjänmäki-päivänä 10.9.2023 15. sunnuntaina helluntaista
Petri Samuel Tikka + 

Virsi 210

Rakkaat ystävät,

Olemmeko kirkossa ja yhteiskunnassa väsähtäneitä ja jumittuneita vastakkainasetteluun? Mitä jos kaiken hankalan keskellä alkaisimmekin kiittää Jeesusta? Voittaako kiitoksen Henki nyt ja lopulta? Tämän sunnuntain aihe on kiitollisuus. Ajattelen ja uskon jo monen toisen kristityn rohkaisemana, että kiitosmieli murheiden ja huolten keskellä nostaa ja vie eteenpäin. Kiitollisuus toinen toisistamme kristittyinä, ihmisinä, lähimmäisinä luo aivan toisen perspektiivin kuin huolipuhe ja siitä kumpuava vihapuhe ja toistemme loputon arvosteleminen. Kiittäkäämme siis tänään Jeesusta, ainoaa syytä, miksi olemme täällä. Huolemme on jo yksi kantanut, yksi on antanut meille terveyden ja pelastuksen: Jeesus.

Miettikäämme sydämessämme tänään, miten meistä tulee terveitä, mikä voima meidät virvoittaa huolten keskellä, jotta ottaisimme oppia Lammasportin altaan ihmeestä. Jumalan lähettämä elävä enkeli, itse hyvyyden voima, ei voinut pelastaa elinikäistä sairautta kantanutta miestä. Voisivatko siis meidän taivaalliset ja suuret arvomme pelastaa meidät? Emmekö juuri arvoillamme ja opeillamme revi toisiamme rikki sen sijaan, että auttaisimme toisiamme niillä? Yksin jäi mies altaalle, kun kukaan ei ollut häntä auttamassa. Ei, älkäämme tehkö niin, vaan muistakaamme Jeesusta, joka on keskellämme ja joka ei hylkää ketään vääränlaista, mielestämme väärässä olevaa. Katsokaamme tänään Jeesukseen, yksin häneen, yksin hänen kiitoksensa ja ylistyksensä sydämessämme. Kiitos ja ylistys meidät lahjana virvoittakoot ja parantakoot: etenkin sydämemme! Kertokaamme parannetun miehen kanssa, kuka meidät on pelastanut! Kiitosmieli johtaa ristin tielle, nöyryyden poluille, kohti jumalallisia päämääriä lähimmäisen rinnalla.

Kiitos

Niin, yksin ilo ja kiitos vallatkoon tänään sydämemme päivän teeman mukaisesti. Kiitos ja ihmetys varmasti antoi voimaa sairaalle, joka parantui Jeesuksen uutta luovan käskyn vaikutuksesta. Tänään on siis syytä ainoan Pelastajamme Jeesuksen tähden ylistää itse kiitollisuutta. Kiitollisuus on asetettu jokaisen ihmisen sydämeen, se on jotakin suurta ja taivaallista ja vie meidät Herramme luo. Kiitos on samanaikaisesti aivan perusinhimillinen tunne, joka ei edellytä etukäteen mitään uskoa. Kiitollisuus on iloa, jonka haluaa antaa eteenpäin kaikesta ihanasta, mitä on kokenut. Kiitos ei ole myöskään ikinä minkäänlaista suoritusta, se ei tule pakottamalla esille. Kiitos on lahjaa, ihmetystä. Kiitos muistuttaa meitä kaikesta todellisesta. Kiitos yksin tekee elämän elämisen arvoiseksi. Kiitos on kaiken kattava ja yhdistävä voima, sillä se tuo elämään mielekkyyden, suuntaudumme ulos, iloon, toista kohtaamaan. Kaikessa perusinhimillisyydessään kiitollisuus kertoo Jumalan olemassaolosta keskellämme. Kiitos on Jumalan lailla näkymätön mutta kaiken todellistava voima. Kiitollisuus on hyvää mieltä, hyvää henkeä, oikeastaan Jumalan Henkeä. Kiitollisuus ei siis ole mieliala eikä vain vertauskuva Jumalasta. Kiitollisuus on voima, joka puhuttelee meitä, ilahduttaa meitä. Kiitosmieli on jotakin persoonallista. On syytä sanoa, että Pyhä Henki itse on kiitoksen voima. Hän on itse Kiitos. Jumalan Henki antaa ilon ja vie sen eteenpäin Isälle, hän on elävä ja virvoittava Jeesuksen Henki keskellämme. Kiittäkäämme, olkaamme Hengen inspiroimia, iloitkaamme toivossa!

Huolten ja murheiden, pelkojen ja vastakkainasettelujen sijaan ja niiden keskellä armahdettuina emmekö voisi siis kiittää ja ylistää Jeesusta? Ehkä esteitä kiitoksen tieltä voisi poistaa se, jos tajuamme, ettei Jeesus ole vain niiden Pelastaja, jotka ajattelevat häntä tietoisesti. Me emme ole kiitosmielen kuplassa kirkossa olevina kristittyinä. Jeesus on kaikkien yhteinen Jumala. Kiitokseen ja toivoon on siksi aina syytä. Johanneksen evankeliumissa kansan johtajat kysyvät ihmiseltä, jonka Jeesus on parantanut pitkäaikaisesta vaivasta: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka oli kyseessä. Tämä lienee kuva elämästä tällä hetkellä. Monille maailmassa Jeesuksen nimi on joko tuntematon tai sitten ei vain jakseta ajatella tai harkita, että Jeesus toimii ja elää keskellämme. Silti Jeesus parantaa, pelastaa ja auttaa. Monilla meistä voi olla mielessä tilanteita, jolloin Jeesus on konkreettisesti puuttunut ja parantanut itseämme tai lähimmäistä. Kuinka monia, lukemattomia tilanteita kuitenkin on, joissa Jeesus on jo läsnä eikä meillä vain ole ollut mahdollisuutta kuulla tai kykyä havannoida häntä?

Sanotaanhan Johanneksen evankeliumin lopussa: ”Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.” (Joh. 21:25) Jeesuksen olemassaolo tarkoittaa sitä, että Jumala ei ole vain yleisesti rakastava. Jumala on myös meitä kaikkia lähellä ja lähestyttävissä. Jumala on ihminen, lähimmäinen, ajassa ja paikassa oleva juutalainen, joka auttaa. Jeesus, maailman ja juutalaisten Messias, on taannut sen, ettei meidän tarvitse väkipakolla enää turvata elämäämme. Kaikki virheemme on ääneen lausuen antanut Jeesus anteeksi ristillä. Hän on voittanut kaiken syyn pelolle. Jeesus ei ole kuitenkaan pelkästään pelastaja, hän on itse pelastus, kaikki hyvä, lähimmäisyys, rakkaus, armo. Kaikki pahan ongelmat, kaikki vastakkainasettelu ja vihollisuus, jopa ikuinen helvetti itse, on kokonaan voitettu, tuhottu ja ratkaistu hänessä.

Usko, toivo ja Hengen voima

Me kaikki olemme ihmisiä, joille Jeesus on tuonut pelastuksen ennen kuin siitä mitään tiesimme. Hänen apunsa ei riipu uskostamme tai ratkaisuistamme. Eräs kertoi minulle tällaisen vertauksen liittyen Jeesukseen. Mitä jos ystäväni antaisi minulle 5000 euron velan anteeksi ajatellen sitä, että varmaan murehdin takaisinmaksua? Ystäväni lähettäisi ehkä toisen ihmisen kertomaan minulle. Uskonko vai en? Millaiseksi arvioin ystäväni? Riippumatta uskostani ystäväni on kuitenkin antanut velkani anteeksi. Ystäväni on hyvä, rakastava ja armahtava. Ehkä tällä tavoin voimme myös tulkita sitä, kun Jeesus sanoo parantamalleen: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Me olemme jo terveitä, armahdettuja, pelastettuja, Jeesuksessa, hänen armahtavassa Hengessään. Hän on aina hyvä, armahtava ja rakastava. Synti on Jeesuksen omien sanojen mukaan Johanneksen evankeliumissa siinä, että häneen ei uskota. Jos häneen ei uskota, se ei tarkoita, että Jeesus ei itse olisi enää hyvä. Hän on aina niin hyvä, ettei hänestä häpeä kertoa taikka häntä julistaa. Hänessä ei ole mitään pahaa tai tuomitsevaa, hän ei meitä syytä, niin hän sanoo pian kuulemamme evankeliumin kohdan jälkeen. Epäuskomme ja epäluulomme vain hämärtävät yhteyttä häneen, luovat pahuuden harhamaailmaa. Herra meitä tästä armahtakoon! Onhan Kolminaisuus voittanut kaiken epäluulon ja tuonut epäuskon sijaan helluntaina maailmaan yhteyden Hengen.

Yhteyden Henki voittaa, kiitoksen Henki voittaa. Raamatun mukaan lopussa kiitos seisoo. Muun muassa Paavalin kirjeiden mukaan kaikki maailmassa lopulta kiittävät Jumalaa ja tunnustavat Jeesuksen Herraksi. Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus vetää ristillä, myötätunnon ehdottomalla merkillä, kaikki luokseen. Miksi emme rukoilisi, että iloa herättävä näky alkaisi saada yhä enemmän sijaa keskellämme ja meidän sydämissämme? Ehkä kuitenkin olemme väsyneitä, pettyneitä joko seurakuntalaisiin tai muihin ihmisiin. Ehkä olemme halunneet nähdä heissä Jeesuksen taikka uskon saajan, mutta olemmekin saaneet takkiimme ja kohdanneet viekkautta tai torjuntaa, jopa pahuutta. Tämä on todellisuutta ja tuo syviä haavoja sisimpään. Jeesus on kuitenkin voittanut vihollisuuden ja valheen. Haavoihin on lääke, katkeruutemme hoidetaan, sen Jeesus kuulee, hän, jonka pilkaten naulitsivat hänen rakastamansa ihmiset ristille. Hänen Hengessään voimme rukoilla itsellemme luottamuksen vahvistusta niin, että evankeliumi leviää vastustuksesta huolimatta. Saivathan kansan johtajatkin kuulla Jeesuksen parantamalta todistuksen Jeesuksesta, todistuksen, joka jätti jäljen, vaikei se aiheuttikin vastustusta. Uskon, että voimme yhdessä voimistua moninkertaisiin voimiin, todistamaan Jeesuksesta hankaluuksista ja epäilyksistä huolimatta. Näin voi tapahtua, kun tunnustamme oman heikkoutemme ja olemme vain oma itsemme, haavoilla, rikkilyötyinä, Jeesuksen parantamina. Meistä voi nousta uskottava todistus Hengen antamin voimin. Älkäämme epäilkö Jeesuksen Hengen voimaa hoitaa meitä sekä voittaa epäluulojen verkot. Henkeä voi myös huutaa tietoisesti avuksi: tule, Pyhä Henki. Jeesus on luvannut, että Isä antaa hänet meille varmasti.

Ortodoksisessa kirkossa huudetaan muuten usein avuksi Henkeä. Mainitsen tämän siksi, että tänä viikonloppuna Suomen ortodoksinen kirkko juhlistaa 100-vuotista taivaltaan osana Konstantinopolin Ekumeenista patriarkaattia hänen Kaikkipyhyytensä ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen vieraillessa Suomessa. Siksikin on syytä laulaa ortodokisissa rukoushetkissä toistuvasti laulettu Pyhän Hengen rukous:

"Taivaallinen Kuningas, | Lohduttaja, totuuden Henki, | joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä, | hyvyyden lähde | ja elämän antaja, | tule ja asu meissä | ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta || sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme."

Jumalan Hengen voimin mikä tahansa on mahdollista, meidät viedään kohtaamaan lähimmäisissämme Jumala. Sen on Jeesus meille opettanut. Hänhän kertoo, että vangituissa ja nälkäisissä ja ahdistetuissa - ja kaikkihan ovat eri tavoin ahtaalla - kohtaamme hänet. Pyytäkäämme siis itse kukin Jeesukselta hänen lempeää ja hiljaista armoaan, ettei rakkaudettomuuden henki meistä ketään valtaisi, että aina pienimmissä ja heikoimmissa, erityisesti lapsissa, näkisimme Jumalan kuvan ja kaltaisuuden suunnan. Todistakaamme niin pienille kuin suurille Hengessä omalla tavallamme Jeesuksen läsnäolosta. Voimme tehdä näin turvallisella tavalla, jos emme ole sydämessämme kateellisia Jumalan ainoalle Pojalle pitäen ylpeydessämme itseämme oikeassaolevina. Silloin emme näe enää Herraamme, joka armossaan ja lempeydessään yksin on Totuus. Jumalan Poikahan luopui Jumalan vertaisuudesta, ei ollut lainkaan kovaääninen, oikeassa oleva.

Kehotus nöyryyteen ja rukoukseen

Näin hän kuitenkin alentui tehdäkseen meistä hengellisesti aikuisia, rakkaudessa ylös korotettuja. Varhaisen kirkon opettajien mukaan Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Itse asiassa Jumalan ihmiseksi tulon lähtölaukaukset saattoivat alkaa juuri päivän evankeliumin mainitun Lammasportin altaan lähellä, sillä varhaiskirkon perimätiedon mukaan Vapahtajan äiti Maria syntyi lähellä Lammasportin allasta. 700-luvulla Johannes Damaskolainen saarnasi Marian syntymäpäivänä 8.9. Marian Pojasta, joka parantaa koko maailman, ei vain yksittäisiä ihmisiä kuten enkeli Lammasportin altaalla. Näin Johannes Damaskolainen: ”Kirkko ei saa palvelijakseen enkeliä, vaan itse Suuren Neuvon Enkelin, joka äänettömästi tihkuu kuin hyvyyden sade taljalle ja koko sairastavan sekä turmelukseen taipuvaisen luonnon päälle ja palauttaa sen sairaudettomaan terveyteen ja vanhenemattomaan elämään. Sinussa” eli Mariassa ”olleen kautta halvaantunut mies hyppeli kuin kauris.” (Lähde: Serafeja korkeampi: Bysanttilaisia saarnoja Jumalansynnyttäjästä, s. 56)

Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen parannettaisiin, jotta hänen jumalallinen arvonsa tuotaisiin esille. Se oli Jeesuksen ihmeen tarkoitus Lammasportin altaalla, hänen äitinsä syntymäpaikalla. Jeesus sai ihmisyytensä äidiltään, mutta kaikki saavat vuorostaan jumalallisen arvon tuolta Marian Pojalta. Sen miehen kanssa, jonka Jeesus paransi äitinsä syntymäpaikalla, saamme mekin elämällemme ikuisen ja merkityksellisen suunnan. Osallistukaamme ihmiseksi tulleen Jumalan nöyryyteen, joka ei katso itseään, vaan aina lähimmäisen parasta riippumatta päivästä, vaikka parantaen kiellettynä sapattina. Jeesuksessa emme voi kiistellä siitä, onko se ja se sinänsä tärkeä arvo suurin. Älkäämme repikö rikki toisiamme arvojen ja oppien tähden, sysäten toisiamme syrjään. Meillä ei ole kyllä kykyä nöyrtyä omasta takaa, se on yksin Jeesuksen Kristuksen lahjaa. Nöyryys on unohdetuin mutta tärkein Hengen lahjoista. Oman pienuutemme tunteminen vie armosta korkeuksiin. Nöyryys on suurin, ihmeellisin, ihmeteltävin ja jumalallisin Jumalan lukemattomista lahjoista. Niin, ehkä sitten nöyryys on se arvoista tärkein, jos näin voisi sanoa. Eli kilpailkaamme toinen toistemme kunnioittamisessa Paavalin opin mukaan. Onhan nöyryys, alentuminen toisen tasolle, toista vähäisemmäksikin, Jeesuksen olemuksen ytimessä. Kiittäkäämme Hengessä siis Jumalaa hänen Poikansa äärettömästä nöyryydestä, kärsimyksestä, ihmisrakkaudesta ja ylösnousemuksesta.

Johanneksen evankeliumin loppupuoli kertoo: ”Monia muitakin tunnustekoja Jeesus teki opetuslastensa nähden, mutta niistä ei ole kerrottu tässä kirjassa. Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.” (Joh. 20:30-31) Mitä muuta ihmeellistä onkaan siis tiedossa? Rukoilkaamme Hengeltä kaikkia armolahjoja, joita seurakunta tarvitsee, jotta usko Vapahtajaan voimistuisi kirkoissa ja että voisimme turuille ja toreille mennä iloisin ja vapain mielin levittämään sanomaa elävästä toivosta ja Kolminaisuudesta. Ottakaamme itsemme kevyesti, niin otamme Jeesuksen vakavasti. Aamen.

Rukoushetkiopas

On ollut haikeaa lopetella töitä Vihdin seurakunnassa, jossa olin kesällä töissä. Siellä innostuttiin toden teolla kirkon vanhan perinteen mukaisista rukoushetkistä, joita kesällä rupesin viettämään Nummelan kirkossa. Jotta hetket jatkuisivat vapaaehtoisvoimin, pidin viimeisenä varsinaisena työtehtävänäni rukoushetkikoulutuksen. Laadin sitä varten pikaoppaan rukoushetkiin, jotta jäisi vihtiläisille jotakin selkeää käteen. Kirjoitin sen sillä tavoin, että sitä voi käyttää yleisemminkin oppaana. Nyt laitoin sen nettisivuilleni, tässä linkki: https://petrisamuel.com/toivoa-kaikille/rukoushetkiopas/

Ilo on lopulta suunnaton: Nummelan kirkossa vietetään päivärukousta (ad sextam) syyskuun alusta alkaen joka tiistai klo 13 vapaaehtoisvoimin! Kiitos, kiitos Kolminaisuudelle! Levitköön rukouksen tuoksu ja sitä myöten kevythenkinen herätys!

”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1. Tess. 5:16-18)

P.S. Minua saa pyytää rukoushetkien, toivon, fantasian / Tolkienin teologian tai Jumala-opin kouluttajaksi seurakuntaan kuin seurakuntaan vierailemaan oikein mielellään! P.P.S. Alla kuvassa äitini ja tuonilmaisissa rukoileva isäni (ikuinen muisto), joille sain opettaa rukoushetket ensimmäisinä koulutettavinani n. 20 vuotta sitten!

Blog post on Eclectic Orthodoxy!

Al Kimel, an Orthodox priest from the US, hosts Eclectic Orthodoxy, a blog that must be the number one place to go for those interested in what's going on with the theology of Trinitarian universal salvation. I was greatly honoured to receive an invitation to write something for the blog. The main point: do not hesitate to be insistent on unconditional grace! Receive the Spirit to proclaim and showcase mercy on all - whether you, they or anybody likes it or not! Link here:

https://afkimel.wordpress.com/2023/08/01/preach-the-offense-of-insistent-grace/

More to come on that blog!

--- 

Here's more...! 

https://afkimel.wordpress.com/2023/08/13/grace-alone/

Onko Jumalassa vihaa?

Vitkor Vasnetsov: Tuonelan tyhjentäminen

Matt. 25:14–30

Jeesus sanoi:

”Silloin on käyvä näin: Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa. Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta.

Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan.

Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!

Myös se, joka oli saanut kaksi talenttia, tuli ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle kaksi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset kaksi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!’

Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ’Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen. - Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.’”

Onko Jumalassa vihaa?
Saarna Nummelan kirkon messussa 6.8.2023 10. sunnuntaina helluntaista
pastori Petri Samuel Tikka

Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.

Päivän evankeliumissa kuulemme vertauksen miehestä, joka uskoo työnantajansa olevan ankara ja vaativa. Usein tuo isäntä, tuo työantaja, on käsitetty vertaukseksi Jumalasta. Koska isäntä näyttää lopulta kohtelevan palvelijaansa suorasukaisin ottein, voi tuntua siltä, että Jeesus haluaa esittää kuvan äärimmäisen oikeudenmukaisesta ja vaativasta Jumalasta. Näin on usein käsitettykin, niin kuin eräässä virressä veisataan talentteihin leivisköinä viitaten: ”Jokainen hyödytön hetkistäs on hukkaan tuhlattu leiviskäs.” Jumala on kyllä armollinen, mutta lopulta hän myös vaatii omansa takaisin korkojen kera. En ole aivan samaa mieltä tämän tulkinnan kanssa, mutta jotta voisin selittää, miksi ajattelen eri tavalla, täytyy meidän tutkistella kristillisen Jumala-kuvan ydintä. Millainen Jumala oikein on luonteeltaan?

Jumala on yksin Rakkaus

Lienee yleinen käsitys Jumalasta se, että hän on täsmällisen oikeudenmukainen ja pyhä, sillä haluammehan, että asiat asetetaan kohdalleen. Näin ovat myös monet viisaat opettaneet. Valistuksen ajan filosofin Immanuel Kantin mukaan Jumala on se taho, joka takaa, että hyvää tehneet saavat lopulta osansa. Jumalasta tulee Kantin ajattelussa käytännössä vain se, joka ylläpitää moraalia ja oikeutta. Jumala on viimeinen tuomari. Muuta tarkoitusta hänellä ei ole – ei ole Jumalan tuomaa pelastusta, ei armoa, ei ihmeitä, rukouksilla ei ole merkitystä. Vaikka käsityksemme Jumalasta ei ihan näin pitkälle typistyisi moraalin alueelle, helposti odotamme Jumalalta nimenomaan viimeistä, painavaa sanaa.

Vaikka uskoisimmekin todella vaativaan Jumalaan, hänestä voidaan puhua kyllä myös samaan aikaan anteeksiantavana ja rakastavana. Jumala on sekä oikeudenmukainen että armollinen. Huomioon pantavaa on kuitenkin se, että oikeus ja armo nähdään usein ikään kuin toistensa vastakohtina. Yhdessä ja ainoassa Jumalassa on kaksi puolta. Eräässä synninpäästössä sanotaankin: ”Jumala on pyhä, mutta hän on myös anteeksiantava ja laupias.” Jumala voidaan käsittää ehdottoman tarkaksi ja pelon ja kunnioituksen arvoiseksi, vaikka hän on kuitenkin samaan aikaan hyvä ja armollinen. Nähdäkseni on kuitenkin syytä kysyä, onko tällainen kahtiajako tarpeellinen. Jumala ei ole enää yksi ja jakamaton luonteeltaan. Jumalassa alkaa olla ”muttia” - hän on vaativa, mutta kuitenkin laupias. Myös sana ”kuitenkin” kuuluu Jumalan luonteeseen – hän on joku, joka on oikeudennmukainen ja kuitenkin armollinen.

Puhun nyt Jumalasta, vaikka itse asiassa tällainen kahtiajako kohtaa meitä itsessämme ja maailmassa riippumatta mistään tietoisesta Jumala-uskosta. Olemme suvaitsevaisia, mutta tarkkoja suvaitsevaisuuden ehdottomuudessa, taikka tarkkoja säännöistä, mutta kuitenkin lempeitä läheisten ja ystävien seurassa. Oikeudenmukaisuus, turvallisuus, sorrettujen auttaminen tai moni muu tärkeä arvo on sinänsä välttämätön. Samalla teemme niistä ideologioita, joiden avulla arvotamme lähimmäisiämme, punnitsemme, tuomitsemme eläviä ihmisiä. Ehkä armoa heruu, kunhan toinen mukautuu odotuksiimme. Olemme vuorenvarmoja arvoistamme ja kuitenkin kaikin puolin kelpokansalaisia, armollisia tai vähintään kohtuullisia. Kysyn: olemmekohan ”kuitenkin” lähimmäisillemme - nouseeko minussa ”muttia” rakkaudelle?

Nähdäkseni on tarpeen harkita sitä mahdollisuutta, että heijastamme oman kahtiajakoisuutemme Jumalaan, kun puhumme Jumalasta toisaalta oikeudenmukaisena, toisaalta armollisena. Saatan nähdä oman vastahakoisuuteni rakastaa ja armahtaa, omat kielteiset tunteeni, taivaan tai todellisuuden perimmäisinä ominaisuuksina. Ehkä teen Jumalasta ankaran, koska haluan suojella itseäni ja läheisiäni. Raamatun mukaan Jumalan sisimmälle luonteelle löytyy kuitenkin vain yksi määritelmä. Se ei ole ankaruus eikä edes oikeus. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus. Rakkaudessa ei Johanneksen mukaan ole pelkoa eikä rangaistusta. Psalmien mukaan Herra on anteeksiantava ja laupias. Turhaan ankaraksi haukutun Vanhan testamentin mukaan Jumalan hyvyys kestää läpi elämän. Kun jotakin muulta tuntuvaa ominaisuutta ilmenee, kuten vihaa, siitä sanotaan, että se kestää vain hetken. Kirkon varhaisen opetuksen mukaan Jumalan hetkittäinen oikeudenmukaisuuden vaatimus, rangaistuksen tuli, on luonteeltaan ojentavaa ja nousee hänen rakkaudestaan. Jumala ei harrasta rangaistusta rangaistuksen vuoksi eikä nosta totuudella itseään, vaikka onkin itse Totuus. Siinä määrin kun Jumalassa on oikeudenmukaisuutta ja totuutta, niiden tarkoitus on yksinomaan johtaa meidät ihmiset hänen rakkautensa ja armonsa maailmaan. Jumala on täynnä ihmisrakkautta, muuta hän ei koskaan halua tai aio ollakaan.

Jumala ei siis ole toisaalta oikeudenmukainen, toisaalta rakastava taikka toisaalta pyhä, toisaalta anteeksiantava. Hänen olemuksensa on yksi. Hän on Rakkaus. Jumalan oikeudenmukaistenkin tekojen tarkoitus on tuoda jokainen takaisin hänen rakkautensa piiriin. Kirkon perinteen viisaimmissa virroissa on joskus jopa radikaalisti opetettu, että Jumala ei toimi edes oikeudenmukaisuuden perusteella eikä se ole osa hänen luonteenpiirteitänsä lainkaan. Tähän tapaan julisti Iisak Niniveläinen 700-luvulla näin sanoen: ”Oikeudenmukaisuus ei kuulu kristilliseen elämäntapaan, eikä siitä ole mainintaa Kristuksen opetuksissa.” Jeesushan, kuten hyvin tiedämme, opetti rakastamaan vihollisia ja rukoilemaan heidän puolestaan – ei maksamaan välillä kovaa kovalla. Se, joka on yrittänyt rukoilla omaa elämäänsä haitannutta ihmistä, tietää, kuinka tuskaisaa ja vihastuttavaa vihollisen rakastaminen on. Raivo ja kiivastus, joka nousee synnistä ja epäoikeudenmukaisuudesta, voi suojella sisintä. Juutalais-kristillinen maailmankuva antaa tunteille tilansa. Heikointa lähimmäistä tulee myös määrätietoisesti suojella. Samalla viha ei ole se tie, jolle Isän ainoa Poika meitä käytännössä kutsuu. Oikeus huutaa rangaistusta, mutta se veisi heti kaiken altaan. Toimintamme tulee tähdätä sen sijaan heikoimpien suojeluun ja sovinnon tuomiseen. Ainoastaan Jumala itse, joka on armo ja rakkaus, voi muuttaa väärintekijät sieltä mistä pitääkin: sisältä käsin. Kun Raamatussa puhutaan syntisten tai heidän tiensä tuhosta, se ei viittaa ikuiseen piinaan helvetissä. Syntinen tuhoutuu, kun hänestä tulee uusi ihminen. Ihminen synnytetään uudesti: vanha minä poistetaan, uusi tulee tilalle kastevedestä, Hengestä ja julistetusta sanasta.

Toki, kun puhun yksinomaan rakastavasta ja tuomitsemattomasta Jumalasta, tiedostan sen, että meidän oma lihamme ja maailma voi käyttää taivaan Isän hyväksyvää luonnetta tekosyynä omille kipeille harhapoluillemme. Jumala rakastaa jokaista ihmistä ja hän kutsuu meistä esiin kunnioittavaa, vastuullista ja rakastavaa toimintaa. Jos emme kunnioita toista emmekä toimi elämän omien lakien ja armon mukaan, tuotamme itsellemme ja lähellä oleville täysin tarpeetonta tuskaa. Jumala ei kuitenkaan meitä tästä tuomitse ulkopuolisena tuomarina, vaan hän antaa meidän oman omantuntomme puhutella meitä. Näin Jumala sallii käydä, jotta emme toimisi rakastavasti vain ulkoapäin annettujen vaateiden vuoksi, vaan pelkästään toisten ihmisten ja heidän lähtemättömän arvon takia.

Jeesus ei hylkää ketään

Jumalan luonnetta ihmeteltyämme on syytä palata evankeliumitekstiin. Kun evankeliumit selittävät Jeesuksen vertausten tarkoitusta, Herra itse antaa ymmärtää, että vertausten tarkoitus on tahallaan saattaa meidät hämmennykseen valtaan: paljastaa jotakin, piilottaa jotakin. Voin toki loukkaantua hämmennyksestä ja odottaa Jumalalta suoria vastauksia hänen luonteestaan ja tarkoituksistaan. Aina en kuitenkaan ole valmis suoraan puhutteluun. Kertomukset avaavat usein enemmän kuin tarkat määrittelyt. Päivän evankeliumissa kuuljalle jää vastuu, niin kuin savolaiset sanovat. Näenkö hyvän Jumalan isännässä, joka palkitsee ja kutsuu ilojuhlaan ja antaa palvelijansa kokea nahoissaan sen, mitä ankaraa hän on ajatellut isännästä? Tietyn tulkinnan mukaan Jeesus halusi vertauksellaan ravistella lainoppineita, jotka pidättelivät itsellään Jumalan valtakunnan aarteita. Tai onko mahdollista nähdä itse Jumalan Poika palvelijassa, joka joutuu uloimpaan pimeyteen järjettömien vaatimusten koettelemuksessa? Jeesustahan itseään syytettiin lain rikkomisesta, kun hän teki vain hyvää mutta ei kuitenkaan heti muuttanut kaikkea monin kerroin paremmaksi. Vai onko jokin muu tapa tulkita tämä evankeliumi? Tarvitseeko siinä nähdä Jeesusta tai Jumalaa yksyhteen ollenkaan? On kuitenkin myös sanottu, että monissa kertomuksissa kuulija itse on samaan aikaan kaikki henkilöt. Olenko siis sekä kelvoton että tehokas palvelija, sekä ankara että iloinen isäntä? Tältä pohjalta voisi ehkä ajatella, että kun annan armon vallita, sisimmästäni tulee esiin sekä työniloa että lepojuhlaa, mutta kun olen tarkka ja rankaisen itseäni, jätän sisimpäni surun ja vihan vuoropuheluun.

Nähdäkseni tärkeämpää kuin evankeliumitekstin oikea tulkinta on se, kuka siinä puhuu. Jumalan sana viittaa aina Jumalan Sanaan isolla S:llä. Jumalan Sana on ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus. Koska Jumala on Rakkaus, Jeesus on itse asiassa ihmiseksi tullut Rakkaus. Hän on lähempänä minua kuin minä olen itseäni. Hän kutsuu minua olemaan itseni. Kun Jeesus on minussa, minun sisimpäni ei väisty, vaan tulee kirkkaana kaikille esille, muuttuen rakkaudeksi. Sanat eivät riitä kuvaamaan Jeesuksen, Messiaan, ihmeellisyyttä ja lempeyttä. Voisinko tehdä suurempaa rikkomusta häntä kohtaan kuin väittää, että hän tuomitsee toista, samalla kun hän pelkästään nostaa minua? Että Jeesus hylkää jonkun, mutta minua syntistä loputtomasti rohkaisee? Näin en voi sanoa. Messua viettäessämme meidän on erityisesti välttämätöntä muistaa ehtoollisen merkitys Jumalan rakkauden kannalta. Tämän ilmaisee hyvin mielestäni kiitosakatistos, ortodoksisen perinteen mukainen rukous, jossa kiitetään Jumalaa kaikesta. Akatistoksessa sanotaan näin: ”Kuinka monta kertaa olet jumalallisella kädelläsi tarjonnut minulle Ruumiisi ja Veresi. Minä, suuri syntinen, olen vastaanottanut pyhät Lahjasi ja olen saanut tuntea sanoin kuvaamattoman, yliluonnollisen rakkautesi.” Toisin sanoen: Jumala, itse Jeesus, lähestyy meitä ehtoollisella lempeästi, haavoittuvana, pelkkänä leipäpalana ja viinitilkkana. Hän ei esitä ehtoja, hän antaa itsensä avoimesti ja nöyrästi. Tämä on sanoin kuvaamatonta rakkautta. Tämäkö Jumala, ehtoollisen laupias Herra, heittäisi minut tai sinut tai jonkun toisen uloimpaan pimeyteen, yksinäisyyteen, tuhoon?

Kolminaisuus kyllä mitä ilmeisimmin käsittämättömässä hyvyydessään ja kunnioituksessaan sallii meidän erehtyvien lastensa kulkea omia polkujamme ja olla ankaria isäntiä itsellemme. Tämä ei ole kuitenkaan millään muotoa hyvän Jumalan oma tahto. Hän on johtamassa sinua kääntymykseen, ilon ja lempeyden teille. Tätä nyt hänen apostoliensa, ylösnousemuksen todistajien seuraajana julistan sinulle: sinä kuulut Jumalalle, sinä et kuulu tuholle, et pelolle, et vihalle, et ankaruudelle. Sinä olet Jeesuksen, koetpa itsesi uskovaksi tai et, hyväksi tai et, sinua ja kaikkia sinun ympärilläsi rakastetaan ja pelastetaan. Henki rohkaiskoon seurakuntaa, meitä, näin toinen toisillemme sanomaan, keskittymään Jeesukseen, toimimaan hänen hyvyytensä lähettiläinä. Kuitenkin, jos toista polkua täällä kuljetaan, kun päädytään hammasten kiristysten, oikeuden vaatimusten, surun teille, meidän ei tarvitse menettää toivoa. Jeesus on kaikessa läsnä - eikö hän laskeutunut tuonelaan? Vihan ja katkeruuden pohjasakasta ei siis ole pitkä matka pinnalle.

Jumala on yksi, hän on Rakkaus, hän ei vihaa, hän on Jeesus, joka ei hylkää ketään. Jumala on hyvä Isä, hän lähettää rakkauden elävän Hengen, joka sinulle juuri nyt puhuu. Seuratkaamme häntä, kilvoitelkaamme uskossa ja toivossa, rukoilkaamme häneltä uudistusta seurakuntaamme, eri seurakuntiin ja koko Kristuksen kirkkoon. Suostukaamme hänen lempeän ikeensä, pelkän armon, kantajiksi. Silloin emme pidättele itsellämme Jumalan valtakunnan ihmettä, armon aarretta, kaiva maahan talenttiamme, joka kuuluu kaikille. Niin kuin Iisak Niniveläinen opettaa: ”Armo ja oikeudenmukaisuus yhdessä sielussa on kuin mies, joka palvoo Jumalaa ja epäjumalia samassa talossa.” Välttäkäämme epäjumalanpalvelusta, hylätkäämme epäily ja viha, oikeassaolo, eripura. Keskittykäämme ristiinnaulittuun Jeesukseen, ainoaan todelliseen Jumalaan, ja yksin hänen armoonsa. Eri kirkkojen ja seurakuntien yhteiset talentit moninkertaistuvat, kun lisäämme armoa armon päälle. Silloin rohkenemme häpäilemättä kutsua kaikkia seurakuntien tapahtumiin, ilosanoman äärelle, riemun voimalla. Ilojuhla on katettu kaikille eikä yksikään jää Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Mitä järkeä siinä olisi? Jokainen sielu on levoton, kunnes se saa levon Luojassaan. Onhan Raamatussa luvattu, että jokainen ihminen on ylistävä Jumalaa ja tunnustava Kristuksen Herraksi. Kunnia siis Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Kätketty aarre (Nummelan kirkon messusta 11.6.2023)

Johdantosanat

Hyvät ystävät, rakkaat kristityt,

Tänään messussa saamme rukousten ja päivän lukukappaleiden siivittäminä miettiä, mikä elämässä kestää, mikä kantaa. Usein pelkäämme tulevaisuutemme edellytyksiä esimerkiksi murehtien, riittääkö raha, riittääkö toimeentulo, miten käy terveytemme. Kaikki nämä ovat välttämättömiä asioita, ja taivaallinen Isä, Jeesuksen Isä, kuulee tarpeemme. Kuitenkin saatamme tulevaisuuden pelossa ruveta hätäilemään ja tekemään ratkaisuja, joissa unohdamme toisemme tai unohdamme Jumalalta saamamme tehtävän. Meidän tulee ennen kaikkea levittää Jumalan pyyteetöntä rakkautta ja hänen tuntemistaan eikä ajaa omaa etuamme. Jeesus ja hänen palvelemisensa on aarre, josta riittää jaettavaa. Niin kuin Sirakin kirja sanoo: ”Peitetty viisaus ja kätketty aarre – mitä hyötyä on kummastakaan? Joka tyhmyytensä peittää, on perempi kuin se, joka peittää viisautensa. Parempi on periksi antamatta etsiä Herraa kuin ajaa oman elämänsä vaunuja ilman isäntää.” Sirak 20:30-31

Kuitenkin juuri pyrkiessämme kohti Jumalan tai lähimmäisten palvelemista yritämme usein liikaa ja juuri siksi epäonnistumme. Sokaistumme haluumme vain auttaa katsomatta oikeasti ympärillemme. Henki auttaa meitä heikkoja. Antakaamme nyt rikkinäisyytemme Jeesuksen hoitoon, joka on luvannut antaa kaikki syntimme anteeksi ja joka kasteessa vapauttaa meidät kaikesta, millä sidomme itseämme ja toisiamme.

---
 
Päivän evankeliumi

Jeesus sanoi: ”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.” Matt. 13:44-46

----

Kätketty aarre
Saarna Nummelan kirkossa 11.6.2023
Petri Samuel Tikka

Mitä jos tosiaan päivän evankeliumin mukaan möisimme kaiken, heittäisimme kaiken muun pois ja ostaisimme kätketyn aarteen ja kallisarvoisen helmen? Tuo helmihän on Jeesus. Usko Jeesukseen ja Jumalaan ei sulje ketään pois ja uskon saa aina ottaa lahjana vastaan, joka päivä tai joskus aivan erityisellä tavalla. Jeesukseen on hyvä suunnata kaikki ajatuksensa, katseensa ja toimintansa. Hän on nimittäin ystävä, joka ei jätä. Hän on aarre, joka ei ruostu eikä vanhene. Voisi sanoa, että hän antaa korotonta lainaa, jota ei koskaan peritä takaisin. Ja päinvastoin kuin usein on päädytty luulemaan, usko Jeesukseen on silkkaa iloa. Jeesuksessa on iloa, joka ei petä eikä bluffaa. 

Monet ovat käytännössä kokeneet, että uskon harjoituksesta saa käytännön hyötyä elämän kolhuissa. Saa näköalaa, toivoa. Jeesus tuo elämään kiitollista, luottavaa ja iloista mieltä. Kun saa iloa hänestä, löytää puhtia ja lohtua tehdä vaikeitakin ratkaisuja. Jeesuksen tuoman ilon tähden sitä uskaltaa jättää totutut ajattelu- ja toimintamallit taakseen, niin kuin mies, joka möi entisen elinkeinonsa pois. Jeesukseen turvautuessa ei kuitenkaan vain menetä mennyttä, vaan saa jopa voittoa niin kuin kauppias, joka myy kaiken saadakseen kallisarvoisen jalokiven. Saa enemmän kuin voisikaan kuvitella. Ei saa aina helppoja aikoja, mutta saa kestävän pohjan elämälle. Muutama ystäväkin on luvattu. Vaikka olisi millaiset tunteet itsellä sisimmässä, Jeesuksessa on armo ja rauha. Hänessä on valoisa, turvallinen lepo.

Toki voi olla, että nyt lähinnä saarnaan osittain kuorille, alttarialueelle, niin kuin englanninkielinen sananlasku kuuluu. Monet meistä kirkossa käyvinä varmaan koemme, että olemme jo ties kuinka monta kertaa vastaanottaneet Jeesuksen, elämme uskossa, ihmetelleet armoa. Ihmisluonto on sellainen, että kaikkein ihanammankin – Jeesuksen itsensä – voi ruveta ottamaan itsestäänselvyytenä ja väsyä häneen. Minua voi seurakuntalaisena tai pappina turhauttaa tai ehkä jopa pelottaa se, että monet läheiseni ole kokeneet Jeesusta ainakaan samalla tavalla. Onko tämä sen arvoista, kun keskittyessäni Jeesukseen näytän joskus menettävän yhteyttä ympäröiviin ihmisiin? Se, että haluaa seurata Jumalan antaman omantunnon ääntä, Jeesuksen opetuksia ja Hengen oppeja, voi tosiaan silloin tällöin erottaa meitä kaikkein läheisimmistä tai usein jopa toisista kristityistä. Emme tiedä, miten suunnistaa armon ja totuuden oppilaina monenlaisissa, keskenään kilpailevia ihmissuhteita ja arvoja tähdentävissä piireissä.

Ei kuitenkaan tarvitse pelätä pettymyksen tunteita suhteessa Jeesukseen. Jumala kuulee ja ymmärtää kaikki kokemukset. Isän Jumalan turvissa ja Hengen lämpimässä yhteydessä, kirkon yhdessä rukoillessa, kaikki tunteet ja turhaumat voi juuri nyt omassa mielessään tuoda Jeesukselle itselleen. Tähän monia ja itseänikin on auttanut esimerkiksi psalmien kirjan muistaminen, sillä psalmeissa ihmisen sydämen tunteet ovat näkyvillä suoraan Herran edessä. Meitä voi pelottaa, mutta niin kuin psalmin 119 lopussa sanotaan: ”Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut! Sinun käskyjäsi minä en unohda.” Ylösnoussut Jeesus tuo eksyneet lampaat kotiin, hän varjelee sekä seuraajiaan että etäälle menneitä – ja useinhan sitä on yhtä aikaa kumpaakin.  Vaikka on pelkoa ja tuiskua ympärillä ja sisimmässä, Jeesus ei jätä. Hän koki yksinäisimmän tilan aivan jokaisen ihmisen puolesta ristillä ja toi sinne rakkauden ja yhteyden.

Ei ole ketään ihmistä, joka olisi Jumalan rakkauden ulkopuolella. Jumalalle ei kukaan ole mahdoton tapaus. Minä tai sinä tai tuntemamme ja kohtaamamme ihmiset voivat olla katkeria maailmalle, elämän riepottamia pohjamutia myöten, mutta mikään tämä ei ole vierasta Jumalalle. Ristillä riippuessaan Jeesus koki sen, miltä tuntuu, kun kaikki ovat hylänneet eikä kukaan ymmärrä minua täysin. Hän koki nahoissaan sen vihan tunteen, joka nousee meistä elämää ja Jumalaa kohtaan. Hänhän huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Syytökset, joita kohdistamme maailmaan ja itseemme, on Jeesus antanut Isän Jumalan haltuun ja voitettavaksi. Näin huutaessaan hän samalla vapautti meidät siitä, miten olemme vihamme kautta satuttaneet itseämme ja toisiamme. Tämän on Jeesus tehnyt ristillä. Hän on voittanut vihan ja katkeruuden unohtamatta niitä syitä, jotka johtavat meitä näihin tunteisiin.

Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus on kallisarvoinen helmi, koska hän ymmärtää jokaisen meistä ihmisistä kokonaan. Jumalan rakkauden Henki muistuttaa meitä aina aika ajoin siitä, että meidän on uudestaan keskitettävä katseemme häneen. Joskus tämä muistutus tapahtuu koetusten kautta. Vaikeat tilanteet ja vaikeat ihmiset eivät tule eteemme, koska Jumala hyväksyisi pahuutta tai syntiä. Vaikeudet kuitenkin muistuttavat, että meissä itsessämme on jäljellä vaikeuksia ja lukkoja. Ne ovat joskus niin syvällä, että vain taivaan Isä tuntee ne ja hoitaa ne. Kuitenkin Jeesuksessa kohtaamme tänään juuri nyt inhimillisen Jumalan, jonka kunnioittavan läsnäolon kautta haavat voivat tulla meille itsellemmekin näkyviin. Ehkä sitä uskataa kertoa niistä myös muille, ystävälle, seurakuntalaiselle, ehkä terapeutille tai sielunhoitajalle. Rakkauden elävä Henki hoitaa minua ja sinua eteenpäin.

Voi olla, että sitä pikkuhiljaa oppii ihmisenä, kristittynä, kokemaan sitä, mihin jo uskoo. Voi alkaa aavistaa, että Jumala hoitaa homman kotiin, hän vie meidät ja läheisemme perille asti. Kun seuraa rakasta Jeesusta ja hänen rohkaisevaa ääntään, joutuu kyllä ristiriitaan oman toivottomuutensa ja siihen johtaneiden syiden kanssa. Näissä kokemuksissa on syytä muistaa, että elävää toivoa hakiessamme vaikeuksien keskellä kukaan meistä ei ole yksin. Kautta kirkon historian on luotettu suureen toivoon: Jumala kunnioittaa kärsimyksiämme ja muuttaa kaiken hyväksi, myös vaikeimmat asiat (vrt. Juliana Norwichlainen). Toivon näkymä on liittynyt usein sellaiseen näkökulmaan, että kaikki lopulta havahtuvat katumaan ja kiittämään Jumalaa. Tutkin itse toivoa omassa väitöskirjassani, minkä parista olen tullut tänne Vihtiin. Kirkon monet kilvoittelijat ja uskontunnustusten laatijat ovat luottaneet, että lopulta kaikki ihmiset ja henkivallat, kaikki luodut, tunnustavat Jeesuksen Herraksi. Pyhä Henki antaa elämämme tärkeimmän asian, uskon Jumalaan, lahjaksi jokaiselle. Armon tulevaisuuteen ehtoollinenkin viittaa. Ehtoollinen se ei ole parempien etuoikeus, vaan elävä merkki sitä, että Jeesus ei anna itseään määrämitalla. Meidän kuvitelmamme ja osaamisemme väistyvät, kallein lahja – Jeesus itse – tulee nyt ja aina lähelle, suuhun asti. Jeesuksen tähden rukouksemme läheistemme elämän puolesta eivät valu hukkaan.

Jeesuksen vertauksen mies osti itselleen pellon ja siinä olevan aarteen ja jätti kaiken muun taakseen. Jeesuksen tuoman ilon eteenpäin vieminä voimme myydä pelon ja kaiken sen alle kätkeytyvän pettymyksen pois. Viesti varmasta toivosta koskettaa juuri sinua ja minua, mikä sitten onkaan tilanne. Se toivo, mitä sinä ja minä saamme kristittyinä välittää, koskettaa myös itseämme. Älkäämme siis moittiko itseämme, älkäämme jääkö menneeseen, sillä aivot eivät tutkimusten mukaan osaa erottaa itsesyytöksiä toisten haukkumisista. Ei tule kuunnella mitään syytöksiä, sillä syyttäjä eli saatana on Raamatun mukaan syösty alas. Vain armahtajalla, Jeesuksella, Jumalan Pojalla, on valta. Hän antaa kaikki syntisi anteeksi ja julistaa sinut juuri nyt vanhurskaaksi. Sinä saat olla rakastettu, uuteen elämään ja Jumalan arvonantoon kasteessa upotettu. Kastetta muistakaamme. Kasteen nostamina me hengellisesti köyhät saamme verrattoman aarteen: Jeesuksen, meidän ja koko maailman toivon.

Laulan meille hengellisesti pienille, köyhille, rohkaisuksi isäni Kari Tikan säveltämän ”Autuaita ovat”, jonka sanat ovat Jeesuksen autuaaksi julistukset hänen vuorisaarnastaan.

---


Esirukous

Rukoilemme esivallan puolesta. Rukoilemme maailmaamme rauhaa ja varjelusta kulkutaudeilta ja luonnonmullistuksilta. Rukoilemme seurakuntamme tukeman lähetystyön puolesta. Rukoilemme piispamme puolesta. Rukoilemme iloa ja kaikkea hyvää rippikouluille seurakunnassamme. Rukoilemme oman toimeentulomme ja tulevaisuutemme puolesta, jätämme ne hoitoosi, että emme huolehtisi niistä ylen määrin ja saisimme rauhallisin mielin toteuttaa kutsumustamme. Rukoilemme sairaiden paranemisen puolesta, kirkasta nimesi kunniaa ja tuo läsnäolosi siunaus. Rukoilemme rikki menneiden ihmissuhteiden eheytymisen puolesta. Rukoilemme tuhlaajapoikien paluun puolesta, lukien itsemme tähän joukkoon. Rukoilemme kaikkien niiden asioiden ja elämänpiirien puolesta, jotka ovat itsellämme erityisesti mielessä joka päivä tai joka pyhä ja jotka saattavat jäädä nyt mainitsematta. Rukoilemme kuolevien puolesta, yhdessä heidän kanssaan. Muistamme kaikkia edeltä menneitä pyhiä, Vapahtajan äitiä, apostoleita, veritodistajia ja ihmisiä, jotka meillä ovat uskosta elämällään todistaneet, jotta olisimme valveilla, emme luulisi olevamme yksin emmekä unohtaisi päämääräämme.

Rukoilen uskonsa tähden kärsineen Maksimos tunnustajan sanoin:

Isän jumalallinen Sana, Sinä osoitit sanoin kuvaamatonta nöyryyttä ja oloihimme sopeutumista, tulit ihmiseksi ja elit keskellämme, teit, opetit ja kärsit kuuliaisuudesta Isän tahto kohtaan viedäksesi meidät takaisin alkuparatiisiin.

Sinä otit kantaaksesi lihalliset heikkoutemme ja maksoit täysin velkamme viattomalla ristinkuolemallasi. Sinä vapautit meidät pelottavista synneistä ja ohjasit opetuksillasi, jotta kasvaisimme kaltaiseksesi ystävällisyydessä ja täydellisessä rakkaudessa toinen toistamme kohtaan.

Sinä palautit alkukauneuteensa meissä synnin paksun lian alla olevan kuvasi. Sinä syleilit palaavaa tuhlaajapoikaa ja puit hänet jälleen kunniasi juhlavaatteeseen etkä yhtään soimannut häntä aikaisemmasta elämästään. Hyvänä paimenena johdit takaisin tarhaan laumasta etääntyneen pikkulampaan, et lainkaan pakottanut, uhkaillut etkä rankaissut sitä vaan kannoit harteillasi takaisin. Anna minun armosi avulla kantaa antamasi hyvä ies ja kevyt kuroma. Vapauta minut elämään tuomitsemattomuudessa ja armahtavaisuudessa kaikkien kanssa Sinun, Kristus, nimessäsi.

Rukoilen Neuvostoliitossa salaa levinneen kiitosrukouksen (Kiitosakatistos) päätössanoin:

Pyhä iankaikkinen Jumala, kaiken Luoja ja Ylläpitäjä,
kiitämme Sinua elämästä tässä ihmeellisessä luomakunnassasi,
johon olet kutsunut meidät lyhyeksi ohikiitäväksi hetkeksi.
Suo meidän elää ja kulkea tässä maailmassa toteuttaen Sinun pyhää tahtoasi
ja katuen jokaista askelta, joka loitontaa meitä Sinun kirkkaudestasi.
Kiitämme Sinua siitä ilosta, että saamme tuntea Sinut.
Kiitämme rauhasta, jonka vain Sinä voit tuoda sydämeemme.
Anna meidän julistaa sanoillamme, teoillamme
ja koko elämällämme Sinun hyvyyttäsi ja rakkauttasi.
Suo, että koko maailma tulisi tuntemaan Sinut,
Pyhän Kolminaisuuden, elämän Lähteen,
jolle kuuluu ylistys iankaikkisesti.
Aamen.

"Vilja on kypsä korjattavaksi"

SAARNA TEMPPELIAUKION KIRKOSSA 12.2.2023
Toinen sunnuntai ennen paastonaikaa (sexagesima) 
Petri Samuel Tikka

Sanat, jotka Herra on puhunut,
ovat henki ja elämä.
- Joh. 6:63

Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: ”Rabbi, tule syömään.” Mutta hän sanoi heille: ”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat keskenään: ”Onko joku tuonut hänelle syötävää?” Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät."
- Joh. 4:31–38

Rakkaat ystävät,

Minä pidän Kolminaisuudesta. Varmasti sinäkin! Päivän saarnan sanoma on siis tänään tämä: mitä jos me Töölön seurakuntalaisina, Temppeliaukion väkenä ja kristittyinä alkaisimme rukoilla niin sanottua herätystä Töölöön, Helsinkiin ja Suomeen? Herätyksellä tarkoitan iloa ja toivoa, jotka tulevat uskosta Jumalaan. Hänestähän me pidämme – mikseivät muutkin? Päivän ilosanoma rohkaisee meitä toivomaan kaikkein parasta jo nyt, ei vasta myöhemmin. Jeesuksen mukaan me saamme hänen opetuslapsinaan korjata uskon satoa, jonka edestä itse emme ole nähneet lainkaan vaivaa. Kaikki on jopa jo edelty valmistettu: ihmiset ovat valmiita uskomaan Jeesukseen maailman Vapahtajana. Voisiko tämä olla totta nyt: Suomessa, Helsingissä, Töölössä? Taikka täällä Temppeliaukiossa, jonka turvakallioihin niin monen kansan edustajat hakeutuvat.

Haluan tänään puhua seuraavista asioista. Ensinnäkin tällainen herätysrukous voisi yhdistää meitä seurakuntana. Toiseksi voisimme miettiä sitä, että ehkä Jumalaan turvautuminen ei ole mahdotonta kenellekään. Kolmanneksi puhun siitä, että rukouksen herätyksen puolesta ei tarvitse ole pakon sanelemaa. Sitten tuon esille näköaloja väitöstutkimukseni pohjalta, joka koskee uskon tulevaisuutta. Jumalan sanan lupausten perusteella meidän ei tarvitse pelätä rukoustemme valuvan hukkaan.

Vastakkainasettelusta armoon

Ensiksi siis voimme miettiä, voisiko uskon puolesta rukoileminen viedä meitä seurakuntana takaisin yhteyteen ja armoon. Armon ja Jeesus-uskon sato, joka on luvattu, ei vaadi mitään ja tuntuu rohkaisevalta. Aikahistoriallisesti se sato, mihin Jeesus viittasi, koski nykyäänkin pyhällä maalla elävää heprealaissukuista kansaa eli samarialaisia. He olivat liiankin samanlaisia juutalaisille sekä etnisesti että uskonnollisesti. Läheisyys luo kuitenkin keskinäisiä pelkoja. Usein meille tänä päivänäkin on ehkä kaikkein vaikeinta ottaa todesta, että lähellä olevat ihmiset voisivat alkaa miettiä uskon asioita. Kadulla vastaan tulevista olemme parhaiten tietänivämme, että he ovat monimutkaisia tai ehkä ouodolla tavalla ajattelevia. Helpompi miettiä uskoa itselle tai abstrakteille henkilöille kuin lihaa ja verta oleville. Lisäksi vaikka meillä on kirkkona yhteinen tehtävä viedä uskoa eteenpäin, kirkossamme on erimielisyyksiä ja vastakkainasetteluja, joiden avulla rikotaan keskinäistä luottamusta. Alamme myös yhteiskunnassa hyvää hyvyyttämme pitää mielipiteitä ja arvoja ratkaisevina asioina. Karsinointi vie kuitenkin fokuksen pois Jumalasta ja hänen armostaan. Me emme anna Luojan itse hoitaa lähimmäisten elämää ja arvoja tolalleen. Meidän tehtävänämme ei ole nimittäin pelon ajamina lokeroida toisiamme kirkossa tai muualla. Sen sijaan jo Paavalin mukaan meidän on syytä kiittää kaikista ihmisistä ja rukoilla kaikkien pelastumisen puolesta. Jeesuksen mukaan keskinäinen rakkautemme on se, joka tuo ihmiset uskoon.

Jeesuksen armo, Hengen yhteys ja Jumala rakkaus edellä voimme vapain mielin rukoilla herätystä, uskoa, iloa, toivoa maahamme ja Töölöön. Tämän ei pitäisi olla aivan ufo juttu meille kristittyinä. Rukoilisimmehan vain sitä, mikä on meille tässä ajassamme rakasta, minkä olemme kokeneet itsellemme ravitsevaksi. Miksi emme voisi olla valmiita rukoilemaan sitä, että jospa Jumala-yhteys tulisikin tärkeäksi vielä tänään myös toisille? Tarvitsemme lisää ihmettelijöitä. Ehkä kristillisestä uskosta voisi tulla edelleen iloa, kauneutta ja turvaa. Näin ovat viime aikoina kokeneet muuten monet New Age -liikkeen ihmiset.

Kohti turvaa, jota kaikki tarvitsevat

Toiseksi voimme miettiä sitä, miksi uskovana eläminen ja siksi myös uskon puolesta rukoileminen tuntuu usein vaikealta. Innokas tai edes varovainen herätyksen odotus ei nimittäin tunnu välttämättä ollenkaan luontevalta, koska usko niin usein pannaan sivuun. Saatamme uskomme tähden enemmän tai vähemmän kohdata sellaista tuntumaa, että olemme jotenkin erityisiä. Ehkä olet kuullut sellaisia väitteitä, että uskoa harrastavilla on jotakin sellaista, jota tavallisella ihmisellä ei voisi olla. Oletukset voivat tuntua meistä oudoilta ja vaikeilta vastata. Tämä saattaa lannistaa. Ehkä rupeamme ajattelemaan tästäkin syystä, ei pelkästään karsinoinnin takia, vähemmän toisten uskoa ja laajempia näköaloja. Keskitymme oman elämämme itsessään tärkeisiin huoliin ja haemme niihin uskosta turvaa. Rukousta toisten uskon puolesta ei ole kuitenkaan tarpeen toisten uskon kummastelun tähden unohtaa. Meillä on nimittäin yhteinen kokemusmaailma niitten kanssa, jotka eivät ajattele uskoa niin paljon.

Jokainen ihminen on nähdäkseni perusluonteeltaan uskonnollinen, vaikka se pukeutuukin yllättäviin muotoihin. Jokaisella on jotakin, johon yrittää elämässään turvautua. Sekä uskovat että ei-uskovat kiinnittyvät päivittäin Jumala-uskon kaltaisella palolla oikeassaoloon ja muihin maallisiin turviin. Näin synnytetään itseämme ja ympäristöämme kuluttavaa toimintaa. Kuitenkin vain Jumala, joka on pelkkää rakkautta, antaa rauhan. Kun palamme ennemmin tai myöhemmin loppuun, uskosta Korkeimpaan tulee välttämättömyys – joko siihen havahtuen tai siinä uudistuen. Niin kuin pyhä Augustinus opettaa: sieluni on levoton, kunnes se löytää rauhan sinusta, Jumala. Näin uskonelämä ja rukous ovat perustarpeita, eivät hienomman ihmisen suorituksia. Rukoilemalla pääsee eteenpäin huolesta, kun annan sen Jumalan hoidettavaksi. Rukous toki edellyttää suurta luottamusta siihen, että Luoja jollakin ihmeellisellä mutta todellisella tavalla hoitaa asioita, koko maailmaa, ihmisiä, pienimpiä yksityiskohtia. Mutta luottamus Jumalan toimintaan ei kasva omavoimaisesti, vaan yhteisössä eli seurakunnassa, yhdessä ja pikkuhiljaa. Rukous ja usko ovat arkipäiväistä oman pienuuden kohtaamista.

Tästä on päätteleminen, että kuka tahansa rikkkinäisessä maailmassamme toivoa ja turvaa hakeva voi havahtua lopulta siihen, että tarvitsee rukousta ja Jumalaa. Sitten kun itsensä suojakuoreen panneen ihmisen turvan tarve tulee esille, usko ei enää olekaan outo mahdottomuus. Meillä ei näin ollen ole syytä antaa liikaa painoarvoa sinänsä statistisesti yleiselle uskon hyllylle panemiselle. Jos kukaan uumoilee omaa mahdottomuuttaan uskon saralla, se on itse asiassa toivon viesti uskon ja Jumalan tarpeesta.

Tarvitseeko rukoilla?

Meidän ei siis tarvitse huolehtia toisten uskosta sen ollessa Jumalan tehtävä. Tämä tuo eteemme kolmannen seikan: sen, että pakko ei sanele rukousta herätyksen puolesta sekä tähän liittyvän sudenkuopan. Ajatus siitä, että Jumala huolehtii toisten uskosta, voi rohkaista etenkin, jos on saanut ahdistavia kokemuksia näistä asioista. Ehkä rukoukseen on kehotettu mahdollisen toisten kadotuksen uhan takia. On turvallisempaa ajatella, että toisten uskosta ei tarvitse itse kantaa vastuuta.

Se on totta. Mutta tarkoittaako Jumalan vastuu uskosta samalla sitä, että ehkä sitten minun ei tarvitsekaan erityisesti rukoilla herätystä? Pakkoa ei toki ole, mutta halu ja yhteys on asia erikseen. Tässä on syytä muistaa sellainen perspektiivi, että rukous ei ole niinkään asioiden omaehtoista, väkipakoista muuttamista. Rukous on sisimmän puhetta rakastavan ja hyväksyvän Jumalan kanssa. Se on näin ollen samalla turvallista valmistautumista tulevaan. Sitten kun usko alkaakin koskettaa monia Jumalan niin huolehtiessa, voimme rukouksen pehmittäminä ottaa iloisin mielin tämän ihmeen vastaan. Rukous herätyksen puolesta ei näin ollen edellytä kapeakatseista herätyskristillisyyttä, vaikka se ei olekaan mitenkään iloista herätyskristillisyyttä vastaan – päinvastoin.

Rukoileminen toisten uskon puolesta ei siis ole pakkoa, vaan se valmistaa meitä rakkauden tielle, toisten vastaan ottamiseen. Rakkaus tarkoittaa toisen parhaan mukaan toimimista. Eikö juuri tänä päivänä uskon tuoma turva voisi olla sitä parasta, mitä naapurimme, asuinalueemme ja maamme tarvitsevat? On vaikea olla ajattelematta, etteivätkö pandemia ja sodan läheisyys olisi saaneet monet uumoilemaan sitä, että emme voi turvautua vain repiviin arvoihimme ja maallisiin laskelmointeihin. Tähän tyyliin esimerkiksi Tommy Hellsten mietiskeli äskettäin.

Lupauksia

Neljänneksi haluan tuoda esille rohkaisevia näköaloja uskon tulevaisuudesta, jotka perustuvat osaltaan omaan loppusuoralla olevaan tutkimukseeni Kolminaisuuden rakkaudesta ja kaikkien uskoviksi tulemisesta.

Kaikesta edeltä sanotusta huolimatta voi nimittäin tuntua, että rukoukset valuvat tyhjillä korville. Turvan toivominen toisille valmistaa rakkauteen, mutta se voi turhauttaa, jos ei ulkonaisia merkkejä näy. Siksi on nähdäkseni syytä myös kysellä sitä, että ehkä meillä voisi olla mahdollisuus myös kuulla rohkaisua Jumalalta: ei puhua vain hänelle. Rukouksen yhteyteen kuuluu nimittäin lupaus, kun rukoilemme toistemme puolesta ja kiitämme ihmisistä. Monen tutkijan mielestä esimerkiksi apostoli Paavali (ks. Fil. 2:10-11) ja monet ensimmäisten vuosisatojen kristityt uskoivat, että esirukouksiimme myös vastataan ylhäältä: lopulta kaikki uskovat. Tähänhän mielestäni myös Jeesus viittaa evakeliumissa: sato on valmis, se on valmistettu meistä riippumatta, antaudutaan Jumalan omaan työhön. Rukous ja lupaus, puhe ja vastaus, kuuluvat yhteen. Paavali kirjoittaa juuri tähän tyyliin ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle: ”Ennen kaikkea kehotan pyytämään ja rukoilemaan kaikkien ihmisten puolesta. Muistakaa kaikkia rukouksissanne ja kiittäkää Jumalaa heidän puolestaan. Rukoilkaa kuninkaiden ja muiden vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme elää kaikessa rauhassa, kaikin puolin kunnolla ja arvokkaasti. Se on oikein ja mieluista Jumalalle, pelastajallemme. Hän tahtoo, että kaikki pelastuvat ja oppivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:1-4)

Jumalan suunnitelma ja tahto on se, että Kristus pelastaa kaikki ihmiset Pyhän Hengen yhteyteen. Kaikkien lopullinen pelastuminen ei samalla tarkoita katteettomia lupauksia siitä, että omaa pahuutta ei tarvitsi kohdata taikka että tie olisi kaikille helppo. Aivan tavalliset kristitytkin kuitenkin ovat hätänsä keskellä vuosisadasta toiseen turvautuneet Sanan lupauksiin Jumalan pelastavasta ja parantavasta toiminnasta. Oma Sirkka-mummini joutui kohtaamaan kovia, muun muassa itsemurhia, lähipiirissään. Hän löysi aikanaan tänään kuulemamme epistolan kohdan, jonka mukaan Kristus-perustus säilyy. Mummini päätteli, että kaikki pelastuvat tuolla perustalla, toiset kuin tulen läpi, vaikeuksien kautta, Pyhän Hengen, ristin rakkauden liekin kotiin vieminä. Näin ajatteli myös varhaiskirkossa Gregorios Nyssalainen.

Jumalan sanan rohkaisevista lupauksista huolimatta voimme kuitenkin ajatella, että eihän ketään voi pakottaa uskoon. Jumala kunnioittaa antamaansa suurta lahjaa, vapautta. Tästä usein päätellään, että voi ehkä olla, että jotkut kieltäytyvät vapauttaan käyttäen lopullisesti uskosta. Voivatko siis rukouksemme jonkun uskon puolesta valua hiekkaan? Eivät nähdäkseni kuitenkaan voi. Niin kuin mummini myös monien lailla opetti, kukaan rukousten lapsi ei voi päätyä hukkaan. Uskon nimittäin, että juuri kunnioittammalla lastensa vapautta Pyhä Henki ei hylkää, vaan johtaa kaikki kotiin. Kukaan ei voi niin lämpimästi ja läpikotaisin tuntea meitä ja harha-askeliamme kuin Jeesuksen rakkauden Henki. Hän, Rakkaus, vain voi myös kertoa kullekin rehellisen totuuden siitä, miten olen kohdellut kaltoin lähmmäisiäni. Suorakin Jumalan sana on ihmisen vapauden kunnioitusta. Se sana on samalla kehotusta turvautua Jeesuksen myötätuntoon. Hän jopa pyysi Isältä anteeksiantoa murhaajilleen sinä hetkenä, kun hänet naulittiin ristille. Jeesuksen myötätunto on niin äärimmäinen, että hän apostoli Pietarin mukaan astui alas tuonelaan antaakseen uuden mahdollisuuden munaisten aikojen pahimmille rikollisille (1. Piet. 3:19-20).

Jos Jumala näin kunnioittaa kaikkia kulkien ihmisen rinnalla hänen harha-askelissaan, voisimmeko me puolestamme kunnioittaa Jumalan käsittömätöntä työtä niin paljon, että osallistuisimme siihen rukoustemme kautta? Omalla kohdallani juuri kunnioitus, jota erityisesti vanhempani ovat osoittaneet minulle niin oikein kuin väärin tehdessäni, on pitänyt minut Jumalaan uskovana. En voi oikein ajatella, etteikö Jeesus toteuttaisi Jumalan kunnioittavaa, uskoa luovaa tehtävää muittenkin kohdalla. Sanoohan hän tänään: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.”

Loppupäätelmä

Kaiken kaikkiaan kehotan siis meitä rukoilemaan herätystä Töölöön, Helsinkiin ja Suomeen, koska se vapauttaa meidät armottomasta vastakkainasettelusta, koska usko ei ole täysi mahdottomuus ja koska rukous valmistaa meitä vapain ja rakastavin mielin tulevaan. Rakkaus siis kehottaa meitä ajattelemaan turvaa myös toisille. Jumalan sana ei olekaan pelottavaa, vaan antaa meille lupauksia Jumalan käsittämättömästä armosta. Kaveria ei jätetä.

Rukoukseen, rakkauteen ja omista pyyteistä luopumiseen kehottaa meitä erityisesti kohta koittava paastonaika, joka vie Jumalan rakkauden uhritien kautta ylösnousemuksen iloon. Ehkä voisimme paastota vaikka sosiaalisen median vastakkainasetteluista, kun rukoilemme turvaa ympäristöömme. Käytännöllisenä ehdotuksena voitaisiin pohtia, jos kotona joka päivä pääsiäiseen asti toivoisimme, että Jumala voisi luoda uutta uskon turvaa Töölöön, Temppeliaukiossa vieraileville ja muualle, minne sitä tarvitaan. Rukoushuokauksen voi ehkä päästää ilmoille jonkun lähimmäisen puolesta. Yhteinen rukous antaa kaikupohjaa tunnoillemme. Mitä jos myös toisimme kodin ulkopuolella ympäristöömme keveyttä. Monet katsovat hartaasti julkisessa liikenteessä ruutujaan. Mitä jos katselisimme ikoneja sen sijaan? Hämmästys olisi ainakin suuri, jos ei nyt sentään herätys!

Loppurohkaisuna rukoukseen haluan laulaa meille isäni Kari Tikan säveltämän laulun, joka perustuu Jeesuksen sanoihin, joita isäni toisti joka päivä äitini kanssa iltarukouksessa.

Laulun sanat: "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen." (Joh. 16:23-24)

J. R. R. Tolkienin syntymäpäivän messu 3.1.2023

Kuva: Petri Samuel Tikka

Tässä ajatuksia ja otteita J. R. R. Tolkienin syntympäivänä vietetystä messusta, jossa palvelin Pitäjänmäen kirkossa 3.1.2023.

***

JOHDANTOSANOJA

Rakkaat ystävät, kristityt,

Vietämme kirkkovuodessa jouluaikaa eli muistamme Jeesuksen syntymää, Jumalan tulemista ihmiseksi. Tänään kolmas tammikuuta eli joulun kymmenentenä päivänä on myös yhden Jeesuksen opetuslapsen syntymäpäivä. Vuonna 1892 syntyi John Ronald Reuel -niminen poika Mabel ja Arthur Tolkienille Blomfonteinissa Oranjen Vapaavaltiossa eteläisessä Afrikassa. Ronaldiksi lähipiirin kutsuma Tolkien vaikutti sittemmin suurimman osan iästään Englannissa ja erityisesti Oxfordissa kielitieteilijänä, muinaisenglannin professorina sekä fantasiakertomusten kirjoittajana. Tolkien oli myös kristitty, katolilainen, jonka uskolle keskeisiä asioita olivat ehtoollinen ja Vapahtajan äidin, ainaisen neitseen Marian esirukoukset. Tolkien kuoli Kolminaisuuteen turvaten toinen syyskuuta 1973.

Myös luterilainen käsitys kristinuskosta kehottaa meitä muistamaan menneiden polvien hyveitä ja uskoa. Tolkien joutui kokemaan kovia elämässään, kuten suvun hylkäämisen äitinsä, itsensä ja veljensä katolisuuden vuoksi, molempien vanhempien menetyksen lapsena sekä lähes kaikkien ystäviensä menettämisen ensimmäisessä maailmansodassa. Kuitenkin Tolkien jaksoi elämässään ja työssään välittää kielen kauneuden itseisarvoa, luonnon merkitystä sekä ehkä ennen kaikkea sitä, että vain armo voittaa pahan, ei mahti eikä voima eikä väkivalta. Lauloimme juuri virressä, jonka oli kirjoitettu toisen maailmansodan aikaan: ”Oi päivää, jolloin sulaa viha kaikki, kuin kesän tullen sulaa lumi, jää!” (Virsi 165) Kovien kokemustensa kautta Tolkien ehkä uumoili tällaista armorikasta näkymää, jonka nyt vain toivon ja sen vahvistaman mielikuvituksen kautta voimme saavuttaa.

***

Hallelujasäe: Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. (1. Joh. 5: 20a)

Evankeliumista Johanneksen mukaan (1: 5-10, 15-18)

5 Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

6 Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. 7 Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. 8 Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.

9 Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.

10 Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä.

15 Johannes todisti hänestä ja huusi: "Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua."

16 Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi.

17 Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.

18 Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.

+ Messun muut Raamatun kohdat: 

Psalmi 148: 1-4, 9-14 (Antifoni: Danielin kirjan lisäykset C: 82)
2. Moos. 2: 15-22
Ef. 1: 19-23

***

SAARNA

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Tänään muistelemme yhtä merkityksellistä ihmistä, joka on kuollut ja joka on silti elävästi ehkäpä vaikuttanut monen meidän elämäämme. Näin ainakin omalla kohdallani. Tolkienin kirjojen lukeminen teini-ikäisenä vaikutti käänteen tekevällä tavalla uskooni. Samoin tekivät jo aiemmin Tolkienin ystävän C.S. Lewisin Narnia-kirjat. Tolkienin teokset antoivat minulle mahdollisuuden tuntea, ettei ihmisen tarvitse olla suuri ja merkittävä eikä moraalisesti läheskään täydellinen ollakseen sankari, ratkaisevan tärkeä. Tolkienin tarinat opettivat minulle, että valtavat näyt hyvän voitosta ja toivosta ovat jotakin kiehtovaa, jotakin, jonka varaan voi mielellään ruveta jopa rakentamaan elämäänsä. Toisin sanoen: kaikki se ihmeellinen ja mahdoton toivo ja armo, joita kristinusko oli minulle kasteesta asti opettanut, oli sovellettavissa elämään ja sen usein raadollisiin haasteisiin myös aikuisuuden kynnyksellä ja sen jälkeen.

Tolkien oli kristitty, joka hoiti omaa kutsumustehtäväänsä vailla suurta numeroa. Kovin moni ei tunnu tietävän, että Tolkien oli harras kristitty. Hän kävi jatkuvasti ehtoollisella, Kristuksen ruumista palvomassa ja vastaan ottamassa, usein päivittäin. Vaikka Taru sormusten herrasta oli Tolkienin mukaan Marian esirukousten ansiota, tulkinnan professori jätti lukijalle. Siinä onkin salattua viisautta. Kuitenkin Tolkienin mukaan hyvän tarinan yllättävä käänne, toivorikas ratkaisu toivottomimmalla hetkellä, koskettaa syvältä. Vaikka tarinat voivat jäädä tarinan maailmaan, se tunne ja kokemus, jotka ne synnyttävät, tuntuvat viittaavan eteenpäin. Tolkienin mukaan tarinoiden toivo viittaa viime kädessä Kristukseen, Messiaaseen. Hän on se, joka voittaa maailman pimeyden ja ahdistuksemme kokien kaiken pahan ja sen, mikä tuhoaa. Kuolemallaan hän kuoleman voitti, niin kuin pääsiäisenä julistetaan.

Kristus on Jumala, joka on aina myötätuntoinen. Hän on Jumala ihmistä lähellä, kärsivä, välittävä. Uskonnon inhimillisyys ja lähestyttävyys on ehkä ollut nykyaikaisen kirkon fokuksessa jo pitkään. Kuitenkin fantasian suosio ja erityisesti Tolkienin tarut viittaavat ehkä siihen, että jotakin suurta ja tuonpuoleista kaivataan samalla. Kuljetaanhan Tarussa arkisesta hobittimaailmasta kohti seikkailua, jossa valtavat kotkat, kevään puiden suloinen tuoksu ja aavan meren takainen taivaallisten valtojen maa häämöttävät koko ajan ja yhä laajemmin horisontissa. Eivätkä vain horisontissa, vaan valo loistaa pimeässä, aamutähden valo Galadriel-kuningattaren pullosta, kun pimeys demonisen lukin muodossa uhkaa niellä. Aiya Earendil, elenion ancalima! Terve Earendil, meren ystävä, tähdistä kirkkain! Tämä hätähuuto on viittaus muinaisenglantilaiseen adventtirunoon, joka kertoo Kristuksen, meidän Jumalamme, tulemisesta maailmaan sen kirkastavana aamutähtenä: Eala earendel, engla beorhtast, ofer middangeard monnum sended Terve aamutähti, enkeleistä kirkkain, yli Keski-Maan ihmisille lähetetty.

Tarkoitan tällä kaikella tätä: Taru sormusten herrasta ja Tolkienin muut kertomukset viittaavat omalla painollaan siihen, että me tarvitsemme elämämme keskelle vahvaa toivon valoa. Vaikka toki tarvitsemme jotakin lähestyttävää, jotakin hobittimaista, juuri siinä samalla kaipaamme jotakin kestävää ja laajaa. Tarvitsemme armoa, joka ei hajoa sankarin langetessa houkutukseen. Tarvitsemme näkyä elämästä, joka ei rajoitu siihen vain, mitä voimme nähdä ja hallita, mitä siis voimme sanoin, valtapelein ja asein manipuloida. On olemassa laajempi maailma, sellainen, jolle ei kuolemakaan aseta rajoja. Niin kuin kuningas Aragorn sanoo ennen kuolemaansa: "Emme ole ikuisiksi ajoiksi sidottu tähän maanpiiriin, ja sen toisella puolen on enemmän kuin muisto."

Jeesuksesta puhutaan usein yksittäisenä ihmisenä, joka kerran eli ja viisaita opetti. Tolkienin tarujen kautta ehkä kirkastuu myös toinen puoli, johon tähän päivään valitsemani Raamatun tekstitkin viittavat: Jeesus Kristus on kokonainen maailma ja todellisuus, kokonainen Rakkauden todellisuus, uusi katsantokanta, joka ei mene hetkeksikään mukaan tämän maailman kylminä tosiasioina pitämiin peleihin. Hän ei mene niihin mukaan, koska ne eivät enää hänessä meitä samalla myöskään kiehdo. Unet ja fantasia ovat opettaneet toisin, johtaneet totuuden ja todellisuuden teille. Se, mitä pidämme epätotena, opettaakin tosinta totta, sitä, mikä pysyy, kun kaikki muu menee: hyveitä, ehtoa vailla olevaa hyväksyntää ja armoa, kauneutta, ystävyyttä, toveruutta hädässä. Kaikki tämä tiivistyy ja huipentuu hänessä, joka on samalla tässä maailmassa, sen konkreettiisiin lainalaisuuksiin tulleena, ja samalla tuossa toivon ja unelmien maailmassa. Vain yhden nimen, yhden persoonan tälle todellisuudelle itse tunnen, samoin kuin Tolkien: Jeesus. 

Olemme aloittaneet uuden armon vuoden 2023. Tammikuun ensimmäisellä, jolloin vuoden aloitamme, on ollut jo sen muuttumista vuoden vaihteen juhlinnaksi toinen merkitys: se on Jeesuksen nimenannon päivä. Aloitamme vuoden siis Jeesuksen pelastavassa nimessä, hänen nimessään, jonka syntymän juhlinta jatkuu näin jouluaikana. Kuoltuaan Jeesus nousi kuolleista ja astui ylös taivaaseen eli Rakkauden todellisuudesta kaikkea hyvin johtamaan. Näin Kristus avasi äärettömässä ja läheisessä itsessään kaikille toivon. Taivas ja tuonpuoleinen, kaikki ihmeellinen, on juuri nyt avointa ja totta Isän ainoassa Pojassa. Koska Jeesus elää ja rukoilee puolestamme, häneen uskoneet elävät myös ja rukoilevat puolestamme juuri nyt. Toivon ulkopuolella eivät ole myöskään ne, jotka eivät ole tässä elämässä ehtineet uskoa - näin monet varhaisen kirkon opettajat opettivat. Kiirastuli, kuolemanjälkeinen puhdistava tuli, johon Tolkien uskoi, oli esimerkiksi Gregorios Nyssalaisen mukaan lopulta meidän kaikkien osamme, jotta täysin kirkastuneina astuisimme uuteen elämään.

Silti: eihän kaikki ihmeellinen voi olla totta? Miten me voimme jaksaa ajatella materialistisessa ja raa'assa maailmassamme, että armo ja enkelit ja pyhät ja ihmeet ja rukoukset ovat muuta kuin toiveunta? Tolkienin ja hänen elävään toivoon viittaavien ajatustensa muistaminen ei kuitenkaan ole mitään aintulaatuista. Joulunpäivinä valtava määrä suomalaisia menee haudoille muistamaan rakkaitaan, jotka ovat jo kuolleet. Suhteessa siihen, että Suomen ja Euroopan yleensä väitetään olevan maallistuneita, tällainen toiminta on merkillistä. Eihän meillä ole nimittäin sekulaareja takeita tai todisteita siitä, että edesmenneiden muistamisella taikka heidän rakastamisellaan on pidempikestoisempaa merkitystä. Siksi jokainen kerta, kun vaikka sytytämme kynttilän rakaan muistoksi, on rohkea ja määrätietoinen uskon teko. Teko voi tuntua pieneltä ja hiljaiselta, sille emme ehkä uskalla antaa suoraa painoarvoa. Kuitenkin kuolleen muistaminen puhuu valosta, joka loistaa pimeässä, elämästä ja rakkauden yhteydestä, joita kuolema ei lopeta. Usein toki sanotaan, että ihmiset jatkavat elämäänsä heidän rakkaidensa muistossa. Mutta kun kaikki muisti lakkaa, mitä sitten? Emme voi korulausein latistaa sitä elämää, joka rakkaudessa aina virtaa. Elämä on totta aina, sillä meidän ja koko maailman jatkuva, hengittävä elämä on Jeesus Kristus, kätketty mutta voimallinen armon Herra, joka on noussut kuolleista ja kutsuu nytkin kaikki mukaan kotiin: myös juuri sinut, juuri nyt.

Oma isäni kuoli lokakuussa. Kerran vaikeana hetkenä koin, joko ennen tai jälkeen isäni kuoleman, että Tolkien asettaa kätensä harteelleni ja rohkaisee eteenpäin. Ehkäpä jonkun pyhän tai enkelin käsi saa koskettaa myös sinun olkapäätäsi. Pyhäin yhteys ei ole suljettu, vaan ehtoollisella se avautuu.

Vanha Bilbo laulaa Tolkienin Tarussa: ”Tulen ääressä istun ja mietin nyt / miten käy tämän maailman / kun en talven tultua enää / näe kevään tulevan. // Kas, vielä on kaikkea paljon niin / mikä näkemättä jää, / joka kevät jokainen metsä / eri lailla vihertää.” Laulan nyt Bilbon laulun omana sävellyksenäni englanniksi.

I sit beside the fire and think
of all that I have seen
of meadow-flowers and butterflies
in summers that have been;

Of yellow leaves and gossamer
in autumns that there were,
with morning mist and silver sun
and wind upon my hair.

I sit beside the fire and think
of how the world will be
when winter comes without a spring
that I shall ever see.

For still there are so many things
that I have never seen:
in every wood in every spring
there is a different green.

I sit beside the fire and think
of people long ago
and people who will see a world
that I shall never know.

But all the while I sit and think
of times there were before,
I listen for returning feet
and voices at the door.

***

Messun virret: 
165 
126
937: 1, 3
40: 1, 3-4
221: 1, 3-5
805a
300 
49:1-3

***

Seuraavassa käännös rukouksesta, jonka ovat laatineet ne, jotka katolisessa kirkossa haluavat edistää Tolkienin kanonisaatio- eli pyhäksi julistamisprosessia. Se on vasta aluillaan. Kursiivissa oleva on omaa tekstiäni...

Oi siunattu Kolminaisuus, me kiitämme sinua siitä, että olet siunannut kirkkoa John Ronald Reuel Tolkienilla. Kiitämme, että olet antanut luomistyösi runouden, Pojan kärsimyksen salaisuuden ja Pyhän Hengen harmonian loistaa hänen kauttaan ja hänen mielikuvituksensa kautta, joka on toiminut sinun luovuuttasi heijastaen. Luottaessaan täysin äärettömään armoosi ja Marian äidilliseen esirukoukseen hän on toiminut Jeesuksen, lihkaksi tulleen Jumalan Viisauden, kuvana ja on näin näyttänyt meille, että pyhyys on välttämättä osa kristityn tavallista elämää ja johtaa ikuiseen yhteyteen sinun kanssasi. Anna meille hänen esirukouksensa kautta ja tahtosi mukaan se, mitä pyydämme: salli myös meidän elämämme ja kutsumustemme kirkastaa Jeesusta, häntä, joka on voittanut pahan yksin armon avulla. Toivomme, että hänet lasketaan pian pyhiesi joukkoon. Me rukoilemme sinua, Kolminaisuus. Aamen.

Joulutervehdykseni 2022

Isäni Kari Tikka

On jo hieman yli kaksi kuukautta isäni kuolemasta. On erittäin häkellyttävää, että niin energisen, myötätuntoisen, eläväisen ja rakastavan ihmisen näkyvä läsnäolo on poissa. Tiesin tämän jo aikoinaan äitini äidin, Sirkka-mummin, kuolemasta. Nyt sama kokemus on kuitenkin iskenyt aivan uudella tasolla. Mieli koittaa keksiä muita syitä (esim. maailman pahuutta) hämmennykseen, vaikka koko ajan tietää, mistä hämmennys todella johtuu.

Missä sitten isäni on? Mitä on hänen läsnäololleen käynyt? Vaikka sellainen toki tarjoutuu vaihtoehdoksi maailmanajassamme, minulla on aina viime kädessä ravisuttavan valtavia vaikeuksia uskoa, että isäni elämä on loppunut taikka hänen armolahjansa sammuneet. Tämä ei johdu niinkään kuoleman tosiasioiden kiistämisestä, vaikka toki tunnetasolla tavallaan niinkin voisi olla: tule takaisin, isä, tarvitsen läsnäoloasi, rohkaisuasi ja tukeasi juuri nyt, elämäni haasteisiin ja käänteisiin.

Viime kädessä isäni totaalisen kuoleman kyseenalaistamisen taustalla on kuitenkin juuri eläväisyys eli ennen kaikkea täydellinen armo ja hyväksyntä, joita isäni osoitti. Nämä asenteet eivät tarkoittaneet hempeyttä tai asioiden katsomista läpi sormien, kuten monet isäni tunteneet varmasti voivat ymmärtää. Kyse oli pikemminkin siitä, että elämä ja sen toimet ja ilot jatkuvat, eloa ei pysäytä mikään eikä saakaan pysäyttää, sillä tuomio ja itsesyytökset on jo kertakaikkisesti voitettu meistä riippumatta mutta meidän keskellämme: eli Jeesuksen, Jumalan Pojan, ristillä. Tällainen usko oli isälleni arkipäiväistä toimintaa ja arvostuksen osoittamista niin läheisille kuin – kuten on monilta tullut kuultua – ihan kaikille säädystä riippumatta. Varsin erilainen kuva kristinuskosta kuin monilla, sekä kristityillä että ei-kristityillä. Kyse oli yksin Kolminaisuuden armon, Jumalan sanan, rukouksen ja ehtoollisen myötä tulleesta vapaudesta, joka katkaisee häpeän kierteet ja vie totaalisesti terän syyllisyydeltä ilman ehtoja ja omia yrityksiä.

Sikäli kun laupeus ja armo vielä ovat olemassa, eikä tätä ole kiistäminen, tällaisiin armorikkaisiin todellisuuksiin itsensä iloissaan ja koettelemuksissaan liittänyt isäni on olemassa. Näin on sanominen siksi, että isääni on vaikea, suorastaan mahdoton, erottaa armosta, jota hän julisti, johon hän turvasi, jota hän siis kaiken kaikkiaan vanhurskaudessaan ja syntisyydessään, ihmisyydessään, edusti. Armo eli Jumalan vakaa rakkaus on lähtökohtaisesti sellaista, joka ei muuksi muutu, ei vähene, ei epäröi, ei hupene. Nykykristillisyys arvostaa toki paljon epäilystä ja epävarmuutta. Se on tavallaan hyvää vastapainoa entistaikan pakotuksille. Nykyaikainen epävarmuus tuntuisi kuitenkin niin epäluontevalta Kari-isäni elämää ja, niin, tulevaisuutta miettiessä.

Kohta koittaa joulu, jolloin vanhakirkollisen ajatuksen mukaan juhlitaan sitä, että Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tästäkin tuli varmasti puhuttua isän kanssa, ns. jumalallistumisopista (theosis). Tuntuisi, että ihmisen inhimillisyyden painottaminen, jota isäni korosti armon asialla, olisi tällaista ajatusta vastaan. Olen kuitenkin kokenut toisin. Viimeksi koin näin, kun äitini vastikään siteerasi psalmin sanaa: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” (Ps. 121:1-2) Äitini oli surussaan ja heikkoudessaan turvautunut tähän kohtaan. Äitini psalmin sanoja toistaessaan ja omaa pienuuttaan ja Jumalan suuruutta miettiessään koin jotakin sanoin kuvaamatonta: äitini on yhtä Jumalan kanssa. Jumala on ottanut äitini haltuun, hän näyttäytyy suoraan äidissäni ja äitini kautta. Kun rakkaus yhdistää luodun Luojaan tai pikemminkin Luojan luotuun, ero Jumalan ja ihmisten taikka ero ihmisten ja ihmisten välillä hälvenee. Toisin sanoen: emme koe Jumalaa erillään siitä, miten koemme rakkautta toistemme välillä ja armoa. Varmasti äitini oli itselleen edelleen pelkästään vajavainen ihminen – ja niin pitääkin! Minulle hän kuitenkin oli juuri siinä heikkouden ja Jumalaan turvautumisen ihmettelyn hetkessä se, kuka Jumala, Pyhä Henki, on: Lämpöä ja Armoa.

Jouluna siis Jumala syntyi ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tarkoitan tällä oman kokemukseni suhteen sitä, etten voisi puhua Jeesuksesta eikä minulla siis olisi kosketusta Jumalan inhimillisyyteen ilman vanhempieni arkipäiväistä, inhimillistä ja aina hyväksyvää ja ravistelevaa rakkautta. Tämä johtuu toki siitä, että he itse ovat tulleet ravistelluiksi ja hyväksytyiksi ja ihmetelleet armoa, josta (nyky)maailma ei kovin paljoa puhu. Päinvastoin: välilllä vastakkainasettelu kasvaa rajustikin, ja toiset hyväkyessään maailma hylkää toiset. Mutta onneksi jotakin muutakin on nähtävissä, koettavissa, suorastaan aistittavissa. Niin, ehkä on laajempikin aisti, sellainen, joka kattaa näkökyvynkin, mutta ei typisty siihen ihan pelkästään. Voimme haistaa, kokea, aavistella ja ylistellä armoa ja toivoa, persoonallisia, hengittäviä todellisuuksia.

Nyt isäni olemassaolo on sillä tasolla kuin muiden pyhien olemassaolo – vaikka neitsyt Marian – taikka itse Jeesuksen. Olen aina uskonut Kolminaisuuteen, vaikka häntä ei voikaan lähtökohtaisesti nähdä. Toisaalta voi, siinä määrin kuin Kolminaisuus on Rakkaus. Kun jaksaa kiittää ja ihmetellä, kun armon vielä ottaa siihen peliin, Rakkaus eli Armo tuleekin aavistuksenomaisesti aistittavaksi, koettavaksi, kosketettavaksi. Näin käy, kun keskustelee Jeesuksen kanssa Hengitellen Isän armoa esim. Jeesuksen rukouksen kautta (”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”). Tätäkin rukoilin isän kanssa hänen viime kuukausinaan. Kolminaisuus eli Isä ja Poika ja Pyhä Henki ei ole jotakin mystistä ja outoa, vaikka näinkin usein kuvitellaan. Kun kaipaan isääni, kaipaan samalla erottelematta ja sekoittamatta Isän Jumalan rakkautta, joka on tullut ilmi esteettä hänen Poikansa ristillä ja ylösnousemuksessa. Tätä ilmaa, Hengen ilmaa, armon kokonaisuutta, hengitän kaipauksessa, surussa, epätoivossa, hämmennyksessä, tuskassa, ilossa, työssä, toimettomuudessa ja ihmettelyssä.

Ehkäpä kaiken tämän haluan sanoa sinulle rohkaisuksi, sillä mitä tämä elämä muuta olisikaan kuin keskinäistä jakamista ja ihmettelyä. Omissa pahoissa oloissamme, joita surukin puhkaisee ja joista se muistuttaa, on näköaloja, jotka vievät epätoivossa epätoivon tuolle puolen. Kristinuskossa on kyse siitä, että heikkoina olemmekin voimakkaita ja voimme uskoa siihen, että meidät on luotu hyväksi ja sellaisia olemme, vaikka tummat ajatukset ja halut niin usein sumentavat järkeämme. Me tai meidän kaipauksemme eivät ole sitä, mitä muut ovat halunneet meidän olevan, vaan rehellisesti sanottuna pelkkä toivo siintää rikkinäisyytemme keskeltä. Tällaista olen isältäni oppinut, isältäni, joka niin kovia joutui myös elämässään kokemaan. Ennen kaikkea opin tämän hänen asenteestaan ja rohkaisustaan, mutta samalla sanoistaan, jotka vahvistivat armotodellisuuden. Tästä on kristinuskossa kyse: siitä, että Jumala itse tuntee Jeesuksena meidän tilanteemme, ei lannistu, vaan voittaa ymmärtäen, kokien ja nostaen. ”Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella...” Sinä ja minä olemme täysin sen arvoisia, että täydellinen Hyvyys ja Lämpö on yhtä meidän kanssamme. Siksi voimme kiittää Jeesusta. Minäkin. Vaikket olisi kokenut Jeesusta näin, ehkä voimme yhdessä löytää jonkin muun perspektiivin. Helppoa se ei maailman koettelemusten keskellä ole – vaikka kun miettii kaikkea hyvää, mitä on kokenut, Jeesuksen helppous nostelee päätään.

On vielä lisättävä se nähdäkseni kaikkein ihmeellisin tosiasia, että tässä Jeesus-armossa ei ole vaaraa petetyksi tai hylätyksi tulemisesta. Isä Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan - eli kaikkia meitä ihmisiä - sellaisella loppumattomuudella ja jalomielisyydellä ja tuomitsemattomuudella, johon kenelläkään meistä ei ole suoraa pääsyä. Mutta juuri siksi toivo ja pelottomuus onkin niin suuri, kun lähestymme sitä Isää, jota Jeesus teoillaan ja sanoillaan julistaa. Raamattu lupaa, ettei suurinkaan syntinen ole armosta osaton. Lopulta kaikki ihmiset, armon Hengen inspiroimina ja Isää ihmetellen, ylistävät Jeesusta (Fil. 2:10-11). Tällaiseen laajaan toivoon kaikkien helvettienkin läpi, joiden läpi Jeesus meidän mukana on mennyt, Kari-isäni uskoi.

Missä siis isäni on? Hän on siellä, missä hän on aina ennenkin ollut. Armossa. Samassa paikassa, johon Isä Jumala juuri nyt sinut vetää tänään Tuomaan päivänä. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi...” Epäilevä Tuomas julistaa Jeesuksen jumaluutta eli armoa ja myötätuntoa. Hyvää joulua, Kolminaisuuden riemujuhlaa, rakkaat ystäväni! Ja toivorikasta vuotta 2023 maailman Vapahtajan, ehtoollisen Herran, syntymästä!