Laskiaissaarna

 

Hallelujasäe:

FIS Kuinka voisin maksaa Her- G -ral- F -le sen,
FIS minkä hän on hyväk- A -seni E tehnyt?
G Minä kohotan uhrimaljan
ja kiitän Herraa, FIS pe- D -las- E ta- FIS jaa-ni.

Ps. 116:12(–13)

Mark. 10:32–45

Evankeliumista Markuksen mukaan, luvusta 10

Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.”
    Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ”Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.” ”Mitä te haluatte minun tekevän?” kysyi Jeesus. He vastasivat: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.” Jeesus sanoi heille: ”Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?” ”Voimme”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”
    Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle. Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”

(Evankeliumi ja saarna alkavat videolla kohdasta 27:40.)



SAARNA LASKIAISENA 11.2.2024 RIIHIMÄEN KESKUSKIRKOSSA
Petri Samuel Tikka

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Kuinka rakastankaan kirkkovuotta! Mikä onkaan elämäntilanne, mitä ympärillä tapahtuukaan, tuulahdus toivosta toistuu aina uudestaan raikkaana. Näin olen ajatellut aina, ainakin jo 16-vuotiaasta alkaen, kun päätin käydä messussa joka pyhä. Kirkkovuoden tuoma toivon tuntuma on tänään taas laskiaisena. Maailmalla tämä on karnevaaliaikaa, etenkin katolisissa maissa. Meillä syödään laskiaispullia, hernekeittoa, pidetään hauskaa laskemalla pulkkamäkeä. Matka kohti pääsiäistä alkaa, paastonaikaan laskeudutaan. Edessämme on Jeesuksen nouseminen kuolleista, ja kevät koittaa, valo voittaa. Ilo! Ylistys! Luopukaamme kaikesta muusta kuin ilosta, jonka Jeesus antaa. Jättäkäämme kaikki muut väitteet taaksemme kuin Jeesuksen armon täydellinen voitto. Se meille siintää: pääsiäinen, juhla, joka vapauttaa ihmiskunnan. Paastonaika, matkana kohti pääsiäistä, on paastoamista ilottomuudesta ja toivottomuudesta, niistä luopumista.

Ylistämällä Jeesusta aloitan kirkkovuoden ajasta riippumatta yleensä saarnan, jotta pääsisimme heti käsiksi uskomme ytimeen: Jeesukseen ja iloon. Asiaan liittyen tahtoisinkin kysyä teiltä: mitä merkitsee sana ”halleluja”? Kysyin tätä jo aiemmin rippikoululaisilta, kun valmistelimme tätä laskiaisen messua, joten he varmasti tietävät. Kanttori myös tietää virkansa puolesta. …. Ylistäkää Herraa! "Hallelu" tarkoittaa hepreaksi "ylistäkää", ”ja” tarkoittaa ”Jahvea” eli ”Herraa”.

Halleluja liittyy laskiaiseen, sillä tavoin, että laskiaisena lauletaan ”halleluja” evankeliumin ympärillä viimeistä kertaa ennen kohta alkavaa paastonaikaa. Laskeuduttuamme laskiaisena paastonaikaan paasto lähtee liikkeelle alkavalla viikolla tuhkakeskiviikkona, jolloin vietetään myös messua. Paastonaika kestää 40 päivää aina pääsiäiseen asti. On sinänsä mielenkiintoista, että luovumme hallelujasta luterilaisessa kirkossamme paastonaikana. Eihän Jeesuksen oman opetuksen mukaan paastoaminen saa olla masentunutta ja ilotonta toimintaa. Ortodoksisessa kirkossa lauletaankin enemmän hallelujia paastonaikana kuin muulloin. Toisaalta meidän kirkossamme liturgisissa rukoushetkissä kuten vesperissä lauletaan ”Ylistys sinulle Kristus, kunnian kuningas” paastonaikana - eli käytännössä sama asia kuin halleluja, ylistäkää Herraa.

Ehkä nämä asiat sanon siksi, että tahdon meidän miettivän, mistä on syytä luopua paastonaikana. Onko syytä luopua ilosta ja riemusta, ylistyksestä, vai jostakin ihan muusta? Paastonaikaanhan kuuluu kolme keskeistä asiaa. Yksi on jostakin paastoaminen eli jostakin luopuminen. Toinen on almujen antaminen eli lähimmäisenrakkaus. Kolmas on rukoukseen keskittyminen, josta puhuinkin täällä kaksi viikkoa sitten. Nämä kolme asiaa - paasto, avunanto ja ja rukous - tukevat toisiaan. Jos voi luopua jostakin vähemmän tärkeästä, jää enemmän aikaa ja resursseja sekä toisten auttamiseen että rukoilemiseen. Paastonaika on kaikkinensa kilvoittelua sillä tiellä, johon Jeesus meitä päivän evankeliumissa kehottaa: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.” Meidät on näin ollen kutsuttu luopumaan omasta oikeassaolemistamme, asemastamme ja ennakkoluuloistamme antaaksemme itsemme toisille. Nöyrtyessämme me todistamme Jeesuksesta, joka on jo kerran antanut itsensä koko maailmalle lahjaksi.

Tehtävä on laaja, kaiken kattava. Sitä kutsutaan perinteisesti kilvoitteluksi, ja paastonaikana satsaamme siihen. Paastoa viettäessämme seuraamme Jeesuksen omaa esimerkkiä. Hän paastosi ja rukoili maailman puolesta 40 päivän ajan. Näin hän teki Johannes Kastajalta saamansa kasteen jälkeen ennen julkisen parantamis- ja julistustoimintansa aloittamista. Paastoaminen luopumisena voi tarkoittaa ruoan vähentämistä, mutta voi aloittaa muustakin maallisesta asiasta, jota voisi vähentää, jottta voimme antaa omastamme paremmin. Voi olla kuitenkin todella vaikeaa luopua jostakin asiasta, josta on tullut itselleen aikaa vievä, vaikka ei haluaisikaan keskittyä siihen. Murehtiminen ja pettymys tuntuvat kuuluvan ihmisen eloon. Lääkettä niihin haemme erilaisista jokseenkin kutkuttavista asioista, jolla viemme huomion ikävämmistä kokemuksista. Paastonaikana emme voi mielestäni oppia luopumaan erilaisista turhuuksista, jos emme tarjoa niiden sijaan jotakin parempaa.

Se parempi asia on se, mihin paastonaika lopulta viittaa. Paras asia, joka motivoi luopumaan vähemmän tärkeistä asioista, on itse ihana Jeesus, pääsiäisen Herra. Hän on kuoleman ja synnin pääsiäisenä voittaen tuonut maailmaan täydellisen ja rajattoman ilon. Kuten päivän evankeliumissa kuulimme: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Jeesus on siis tuonut maailmaan toivon, joka koskeee jokaista ihmistä, ehdoitta. Jeesus herättää sydämeen rakkauden häntä kohtaan, Jumalaa kohtaan, Jeesus innostaa, hän rohkaisee, hän on lempeä, hän yhdistää, Jeesus yllättää, tekee ihmeitä, parantaa, vie pois murheet, tuo tilalle Hengen armolahjat ja ennen kaikkea antaa rakkauden ja kaiken sen lämmön.

Jeesusta miettien voi oivaltaa monia erilaisia tapoja paastota, luopua jostakin vähemmän tärkeästä lähimmäisen hyväksi. On olemassa esimerkiksi somepaasto. Yhteisvastuukeräys antaa mahdollisuuden auttaa rahallisesti, tänä vuonna nuoria Suomessa ja maailmalla. Olennaista on kuitenkin tällä paaston matkalla se, millaiseen kuvaan todellisuudesta ja maailmasta liitymme. Olemme matkalla kohti kristinuskon suurinta juhlaa, Herran pääsiäistä. Loputon rakkaus ja armo ilmeni täydellisesti Jeesuksessa, joka ei tuominnut elämänsä päättyessä edes murhaajiaan, vaan rukoili heille anteeksiantoa.

Meidän on ennen kaikkea luovuttava kaikista sellaisista ajatuksista, jotka väittävät Jeesuksen armon täydellistä voittoa vastaan. Pääsiäisenä Jumala itse vahvisti Jeesuksen käsityksen maailmasta herättämällä hänet kuolleista. Maailmamme on nyt niin kuin ennenkin kovin täynnä armottomuutta, vastakainasettelua, katkeruutta ja luottamattomuutta, ja näitä pidetään usein erilaisten sinänsä hyvin arvojen varjolla välttämättöminä sekä kirkossa, yksityiselämässä että yhteiskunnassa. Tämä ei ole kuitenkaan ikinä kristityn tie, vaan Jeesus käskee kostosta luopumiseen ja antamaan anteeksi 77 kertaa 7 kertaa eli aina uudestaan. Anteeksianto nousi pääsiäisenä haudasta, kuten varhaisen kirkon pääsiäissaarnoissa sanotaan.

Rakkaat ystävät. Lopulta kaikki polvet notkistuvat Herran edessä, kuten me tänään ehtoollisella. Lopulta kaikki ihmiset ylistävät sitä Vapahtajaa, joka pitkänäperjantaina alentui meidän ihmisten armottomuuden alle. Tällainen, aivan kaiken kattava, on se näkymä, johon muun muassa apstoli Paavalin opetus meitä kutsuu. Rakkaus ei koskaan katoa eikä se tule häviämään kamppailua ihmisten sieluista, sillä kaikkivaltias Jumala on itse Rakkaus ja hän on jo kerran voittanut rakkaudettomuuden Jeesus Nasaretilaisen ristinpuulla.

Ehkä voimme siis nyt pääsiäistä kohti mennessä rohkaistua todistamaan Jeesuksesta sanoin ja teoin. Se on mahdollista, jos teemme sen iloisin mielin, ilman pelkoa, ilman uhkan mahdollisuutta. Herätyksen ajat eivät ole poissuljetut. Usko voi levitä, voi tulla nousukierre, kuitenkin vain ilon kautta, armoa tähdentäen, armoa ilmentäen. Meillä luterilaisessa kirkossa ollaan usein varovaisia profetioiden suhteen, mutta niitä onkin aina syytä arvioida. Koin aikamoisen shokin, kun viime kesänä kotikirkkooni Temppeliaukioon tuli Saksan-amerikkalainen mies, joka kertoi, että Suomessa voisi alkaa levitä nuotioita, Hengen tulta, iloa. Olkoon tällainen näkymä ainakin rohkaisuna. Kilvoittelumme voi, Luojan niin salliessa, kantaa hedelmää toisille. Ja näkisin, että Riihimäellä tämä on erityisen mahdollista, paljon on täällä ollut pitkään rukousta, rukoilijoita.

Isä Jumala ei antanut Poikansa kuolla vain mahdollisen pelastuksen tähden, näin itse olen saanut kokea näyssä 12 vuotta sitten. Antakaamme siis kunnia Kolminaisuudelle tänä paastonaikana. Todistakaamme iloisin mielin Jeesuksesta. Luopukaamme kaikista sellaisista kertomuksista, jotka vievät meidät ilottomuuteen tai armottomuuteen. Uskokaamme siihen kertomukseen, johon paastonaikana osallistumme: Jeesuksen voittoon. Niin kuin Paavali sanoo: ”Iloitkaa aina! Rukoilkaa lakkaamatta! Kiittäkää kaikesta!” Paavalilla oli laskiaisen henkeä, karnevaalihenkeä!

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty! Olkoon hän aina ylistetty! Voitte toistaa perässä: Olkoon hän aina ylistetty..! Olkoon hän aina ylistetty!

Laskiaismaanantain saarna rakkaudesta, uskosta ja toivosta

SAARNA (Petri Samuel Tikka saarnasi)
Kallion kirkossa laskiaismaanantaina 8.2.2016

Rakkaat kristityt, rakkaat ystävät,

Lauloin psalmin kertosäkeenä antifonin ”Non nobis”, sävelen elokuvasta Kuningas Henrik V, sanat psalmista 115: ”Älä meille, Herra, älä meille anna kunniaa, mutta anna kunnia omalle nimellesi, sinä hyvä ja uskollinen!” Kohta näiden sanojen jälkeen psalmi kuvaa Jumalaa näin: ”Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.”

Ensimmäisen Johanneksen kirjaan mukaan Jumala on rakkaus. Ensimmäisen korinttilaiskirjeen mukaan rakkaus ei koskaan katoa, häviä eikä epäonnistu. Laulujen laulun mukaan rakkaus on väkevä kuin kuolema.

Rakkaus ei kuulunut hyveiden luetteloon antiikin maailmassa. Neljä hyvettä olivat: kohtuus ja ymmärrys, oikeamielisyys ja rohkeus. Vasta kristillinen usko lisäsi kolme teologista hyvettä: uskon, toivon ja suurimpana näistä rakkauden.

Rakkaus ei ole suurin näistä kolmesta siksi, että se vaatii tai pyytää meiltä kaikkein eniten, eikä siksi, että usko ja toivo olisivat jotenkin kakkosluokan juttuja. Rakkaus on suurin, voimakkain ja keskeisin sen tähden, että Jumala itse on rakkaus. Herra, todellinen, elävä Jumala, on armollinen. Armo tarkoittaa juuri suurinta rakkautta, uskollista, kestävää rakkautta, joka ei perustu kohteensa hyvyyteen. Armo on ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme.

Kristillinen usko on uskoa tuollaiseen rakkauteen. Usko on sitä, että tuntee Jumalan olevan uskollinen rakkaudessaan. Uskon ja luottamuksen saa aikaan Jumalan uskollisuus, Jumalan oma Sana itsestään; me emme tuota uskoa häneen puristamalla sitä itsestämme. Me ihmiset alamme luottaa toisiimme sitä myöten, kun huomaamme olevamme uskollisia, luotettavia toisiamme kohtaan. Samoin Jumala itse osoittaa uskollisuutensa niin, että alamme uskoa häneen.

Mutta entäpä toivo? Usein toivo jää kolmikossa sivuosaan, täysin unohdetuksi. Toivo saattaa muuttua alistetuksi toiveeksi. Silloin toivo kapinoi valheelliselta vaikuttavaa rakkautta ja tuntematonta uskoa kohtaan. Mutta toivo ei ole ristiriidassa näiden kanssa. Usko tukee toivoa, antaa sille luottamuksen ja pohjan. Jumalan rakkaus ja uskollisuus kertovat, että toivo on totta.

Raamatun mukaan Jumala ei halua yhdenkään ihmisen joutuvan hukkaan, vaan hän tahtoo kaikille pelastuksen. ”Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.” Jumalan rakkauden uhritie on laskiaisen aihe. Jumalallinen rakkaus voitti antaessaan itsensä alttiiksi kuolemaan kaikkien ihmisten puolesta. Rakkaus, joka ei voi kadota, katosi meidän puolestamme. Rakkaus astui pimeyteen, johon me olimme uponneet, syntiin, joka harhauttaa meitä aina uudestaan elämästä. Sen tähden emme pyydä paastonaikana kunniaa itsellemme, vaan laskeudumme paastoon näyttääksemme maailmalle, itsellemme ja toinen toisillemme, kuinka paljon Jumala rakastaa. Hän rakasti meitä kuolemaan asti ja kohotti koko ihmiskunnan uuden armon todellisuuteen nousemalla ylös kuolleista.

Ja koska uusi armon aika, Jumalan oma elämä on tullut keskuuteemme, on tämä laskiaisen aika täyttä karnevaalia, elämän juhlaa. Kiitos Pyhälle Hengelle, joka johtaa kaikki koskaan eläneet ihmiset hyvään lopputulokseen, pääsiäisen elämään ja iloon! Meidän Isämme on hyvä ja uskollinen.

Laskiaissaarna

Johanneksen evankeliumista (12: 25-33):

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Rakkaat ystävät,

Tänään, laskiaisena, alkavalla tiellä kohti pääsiäistä, me olemme meitä joka hetki ympäröivän mahdin, rakkauden, äärellä. Sitä me pohdimme, sen kertakaikkisia töitä olemme kokemassa omalle kohdallemme. Olemme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen omien töiden äärellä, käsittämättömän suuren, loputtoman rakkauden edessä. Rakkaus on maailmankaikkeutta suurempi. Rakkaus todistaa itsestään: kun sinua ei ymmärretä, yksi sinut tuntee; vaikka kaikki unohtaisivat sinut, yksi sinut muistaa; kun sinä itse petät itsesikin, luota vakaasti Kristukseen. Rakkauden syövereihin – sen odottamattomiin teihin maailmassa, rakkaat ystävät – sukeltakaamme nyt.

Rakkaudesta ja rakkautta varten ihminen on luotu. Rakkautta ihmisen sydän janoaa jo alusta asti, mutta pettyy, kun ei saa ymmärrystä, ei tule kuulluksi. Sydän on vähemmän kuin se palava rakkauden kehto, joka sen kuuluisi olla. Lähimmäisen arvon unohdus voi tapahtua aivan arkipäiväisesti, kun ei yksinkertaisesti osoita täyttä huomiotaan lähellä olevan ajatuksiin ja sanoihin. Se voi tapahtua ruokapöydässä tai keskustelussa rappukäytävässä. Me haluamme täyttä rakkautta, huomiota lähimmäiseltä. Jo lapsen huutava huomionkipeys on tästä osoitus.

Kun rakkautta ei saa, mistä sitä kuuluisi saada, aivan läheltä, sitä haetaan muualta ympäriltä. Huomaamatta rakkaus vastaanotetaan tuoreista lähteistä: Jumalalta ja elämältä hänen lahjanaan. Arvaamatta kuitenkin tyytyy myös vähempään: maailman eri asioihin eteen ilmestyvinä. Ihmisyys näivettyy, kun se juurtuu asioihin eikä rakkauden vuorovaikutukseen. Sitä pyrkii joskus jopa täyttämään elämän janoaan vaikka ruoalla tai viihdytyksillä, mutta oudompaakin on. Voimme näet takertua itsellemme luettaviin oikeuksiin. Elämän hyvyys alkaa mielessä kylmetä saavutetuksi eduksi eikä ole enää Jumalan yllättävän rakkauden lahja.

Petetty vaatii oikeutta – ja pettää ihmisyyden. Pettymyksen noidankehä saa täyttymyksensä toisen hylkäämisenä. Jätetään toinen tyytymättömänä, kun hän ei vastannut unelmiani. Pettymys voi kääntyä henkiseksi ja fyysiseksi väkivallaksi. Oikeuksien vaatimuksen alttarille on uhrattu monta ihmiselämää. Syntyvät nuo loppumattomat sodat, sydämissä ja tantereilla (kuten tiedämme viime aikojen uutisistakin). Petämme, tulemme petetyksi, petämme taas... noidankehän lailla sytytämme tuleen elämän pyörän, apostoli Jaakobin sanoin itse liekehtien helvetin tulta.

Vaikka pettymysten myötä ei kokisi minkäänlaista rakkautta omakseen, omalle kohdalleen todeksi, Jumalan rakkautta ei tarvitse paeta. Se voittaa pettymyksen noidankehän. Kolmiyhteisen Luojan rakkaus rikkoo ylitsepääsemättömät rajat. Jumalan rakkaus ei vaadi henkilökohtaista ratkaisua, ei ailahtelevainen sydämemme siihen pystyisikään. Jumalan rakkaus luo rakastettavansa tyhjästä, vailla ansiota. Syyllisyys, häpeä tai turhuuden tunne saa välttelemään rakkauden voimaa. Jumalan rakkautta ei voi väistää vetoamalla henkilökohtaisen hyvyytensä vähyyteen. Jeesuksessa Kristuksessa armo on tullut väistämättä iholle asti. Jumala on tullut kuolevaiseksi ihmiseksi.

Kaiken olemassaolomme keskellä, rakkauden ja raakuuden lävitse tunkeutuu elävän Sanan ääni: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Ihmiskunta kapinoi hyvyyttä vastaan. Se hylkäsi silloin, aina ennen on hylännyt ja edelleen hylkää Jumalansa tehden sokeudessaan petoksen hyvyyttä kohtaan. Risti on pystytetty, silloin ja yhä, mutta raa'asta teloitusvälineestä on tullutkin Jumalan Pojan valtaisuin. Kristuksen ansiosta vääryydestä on tullut Jumalan ja ihmisten sovinnon alku. Jeesus sanoi määrätietoisella, järisyttävällä armolla: ”Juuri tähän on elämäni tähdännyt.” Vapahtajan mielenlaatu kaikuu halki vuosituhansien. Peruskallionkin murtava sanoma tunkeutuu kaikkialle, missä koetaan julmuutta, missä vääryys valtaa sydämen. Ristin sovituksen luokse Isä Jumala tietoisesti ja kaikin mahdollisin keinoin vetää koko maailmaa ja jokaista ihmissielua.

Olemme sukeltaneet tässä saarnassa inhimillisen rakkauden eriskummallisiin syövereihin. Olkaamme vapaita. Tiedämme niin monin tavoin, kokemuksen valossa ja ristin opettamina, ettei ihmisten välinen rakkaus vastaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmattatoista lukua. Kaiken voittava ja kaiken kärsivä rakkaus kuitenkin upottaa meidät aivan omalla tavallaan. Ristin sovinto elää hyvässä sanassa ja maailmankaikkeuden rakenteessa. Ristin sovinto on saanut aikaan sen, että vesi ja sana kykenevät päättämään epätoivoisen rimpuilumme rakkauden pelottavan suuruuden edessä. Kaste on pessyt perisynnin paatumuksen pois. Meillä on nyt tie kuljettavana – ja jumalallisia armolahjoja edessämme. Tie on vakaa. Haihattelun, epäonnistumisen pelossa ei todellakaan tarvitse turhautua. Puhui jo eräs Judit aikoinaan Herrallemme näin: ”Ne tapahtumat, joista sinä olet päättänyt, astuvat esiin ja sanovat: 'Tässä olemme!'” (Judit 9:6)

Jättäen jälkeen sen, mikä on takanapäin, astumme sille tielle, jossa Jumalan rakkaus tulee jokaisen iholle. Me muistamme ja elämme ristin tietä – jokaisena vuodenaikana ja asian julki tulemiseksi myös paastonaikana. Tuhkakeskiviikon alkaessa olemme laskeutuneet suureen paastoon. Tänä erityisenä, joka vuosi toistuvana kautena kaikki todetaan ääneen totisesti tasa-arvoisiksi. Kenenkään ei tarvitse yksikseen pelätä henkilökohtaista huonommuuttaan. Paasto on nimittäin yleisen ja yhteisen katumuksen aikaa. Pelkäämme kuitenkin hylätä uskon henkilökohtaiseen tai yleisinhimilliseen hyvyyteemme. Siksi paasto masentaa joitakuita. On unohdettu vanha paavalilainen viisaus: mitä suurempi on ihmisten synti, sitä avarampi on Jumalan armo. Paastonaikana tarkastelemme laajenevassa mittakaavassa ainoan peri-inhimillisen persoonan eli Jumalan hyvyyttä. Hänen uskollisuutensa on tullut täyteydessään esille Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen tiellä.

Mikä on osamme tänä aikana? Isämme sanoo nimestään, siis meille koettavaksi uskotusta olemuksestaan: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Isän nimi kirkastuu Pojassa, rakkauden voima tulee julki pahuuden keskellä. Risti kantaa hedelmiään haavoitetussa sydämessä. On mahdollista, ettei kukaan olisi yksin. Jumala luopui kaikesta luodakseen kohtalonyhteyden meidän kadotettujen tapausten kanssa. Kevyin mielin voi olla ystävyydessä kaikenlaisten naapurien ja lähimmäisten kanssa. Voi iloisella asenteella ja teoilla julistaa ilosanomaa kodeissa ja kortteleissa, keskustellen ihan normaalisti. Voi jopa ehdottaa, että naapuri tulisi mukaan kirkkoon, sellaistakin on tiedetty sattuvan. Jumala on meidän puolellamme ja meidän kanssamme, hän itse asiassa ylläpitää meidän hyvää mieltämme. Hän haluaa ihan konkreettisesti kaikkien pelastusta yksinäisyydestä ja erosta Jumalasta. Meillä on kunniatehtävä olla hänen työkalujaan, omalla halullamme, omalla innollamme.

Kirkkona, Kristuksen omana ruumiina, me luotamme rakkauden mahtiin. Siitä me ihmiset, itse kukin, todistakaamme aina ja kaikkialla. Jeesus, ihmisparan paras ystävä, sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Tällä tiellä Jumala rakastaa maailmaa. Tällä ristin tiellä tulee kirkkaana esille se, että Jumala todella on itse rakkaus – vaikkei kukaan muu rakastaisi. Kaikessa, hyvässä ja pahassa, on läsnä äärettömän hyvä Herra. Kaikessa, koko maailmankaikkeudessa, kaikuu tällä hetkellä sovituksen ja uuden elämän viesti. Jumala ei vain ole rakkaus – hän on tehnyt rakkauden ymmärrettäväksi. Kiittäkäämme Jeesusta, ristin Herraa. Hänen ansiostaan meillä on Isä.

---

näin saarnasi pastori Petri Tikka laskiaissunnuntaina 2.3.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa