Ovi uuteen maailmaan

Room. 8: 18-23

Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme. Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.

Torstaina 15. päivänä syyskuuta pelastuksen vuonna 2016 Helsingin tuomiokirkossa - pastori Petri Samuel Tikka saarnasi

Billy Graham, amerikkalainen evankelista, kohtasi kerran Kiinassa buddhalaisen munkin, joka oli meditoimassa. Baptistikirkkoon kuuluva Graham meni munkin luo puhumaan hänelle Jeesuksesta. Tulkkinsa välityksellä tohtori Graham kertoi munkille siitä, mitä Jeesus oli tehnyt ristillä ja kuinka oman elämänsä uskominen Kristukselle antaa ihmiselle ikuisen elämän. Buddhalainen munkki imi sisäänsä kaiken, mitä kristillinen pastori kertoi, kyyneleet silmissään. Graham sanoi munkille: ”Tahdotko kutsua Jeesuksen elämääsi tässä ja nyt, kun rukoilemme yhdessä?” Munkki vastasi hätkähtyneenä hänelle sanoen: ”Ottaa hänet vastaan elämääni? Ottaisin hänet vastaan mielelläni, mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän on jo minussa. Hän on ollut minussa kauan. En tiennyt kaikkea sitä hänestä, mitä juuri kerroit minulle, mutta tämä Jeesus, josta olet kertonut minulle, on minussa, ja puhuessasi hänen Henkensä minussa vahvisti kaiken, mitä sanoit. Uskon siihen, mitä sanoit, koska hänen Henkensä vakuutti minulle, että nämä asiat ovat totta. Ottaisin hänet vastaan, mutta hän on jo minussa.”

Apostoli Paavali sanoo tänään: ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä.” Tähän vapautta kaipaavaan luomakuntaan kuuluvat kaikki ihmiset. Kaikki kaipaavat sitä, että pääsisivät lapsen asemaan suhteessa Luojaamme, itse Hyvyyteen. Meidän luotujen kaipaus ilmenee monin tavoin, joskus hiljaisena odotuksena, joskus myös lapsen kapinana suhteessa Isään. Raamatun, erityisesti Uuden testamentin kielenkäytössä, ”luomakunta” ja ”luodut” eivät viittaa pelkästään luontoon eli eläimiin, kasveihin, metsään, avaruuteen ja niin edelleen. Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali viittaa Kristuksesta kertovaan lauluun: ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat.” Ideana on se, että hän ei ole luonut ketään turhaan. Siksi Paavali puhuu luotuja luetellessaan ensiksi mahtavista henkivalloista eli enkeleistä, joiden olemassaoloa ei ennen kyseenalaistettu. Meidän ajattelussamme luotu maailma on päinvastoin ensisijaisesti materiaalista eli aineellista todellisuutta: atomeita ja kiviä. Nykyinen kvanttifysiikka kuitenkin kyseenalaistaa atomiajan ajattelua. Elämme jälkikopernikaanista aikaa, jossa taivaankappaleet eivät ole muuttumattomien luonnonlakien kivenkovia orjia.

Vielä suurempi kysymys kuin tieteen muuttuminen on se, kahlitsemmeko me vielä maailmaa kivenkovien henkisten lakien, ehtojen ja edellytysten, alle. Ovatko toiset persoonat, toiset luodut ihmiset, meille tärkempiä kuin se, että kaikki menee oikein, odotetulla tavalla? Billy Graham on sanonut: ”Tehtäväni on todistaa. Pyhän Hengen tehtävä on johtaa synnintuntoon. Isän Jumalan tehtävä on tuomita.” Samoin luterilaisen ajattelun mukaan Jumalan Sana itse vakuuttaa ihmisen. Usko tulee kuulemisesta – niin kuin kävi buddhalaisen munkin tapauksessa. Kuuleminen ei edellytä sitä, että kuuleva ihminen on hyvä, minulle kelpaava ihminen, eikä myöskään Kristuksen vastaanottamista henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen. Kukaan ei pelastu, siis päädy hyvään lopputulemaan, omien valintojensa ansiosta, vaan Kristuksen valinta vapauttaa meidät. Meidän omalla uskollamme ei myöskään pötkitä pitkälle, mutta Kristuksen usko, hänen uskollisuutensa, julistaa meidät vanhurskaiksi, Jumalalle täysin kelpaaviksi.

Paavalin oppia siitä, että koko luomakunnalla on toivo, on julistettu monin tavoin alusta asti. Kristikunnan vanhin virsikirja on Salomon oodit. Niissä ylistetään Kristuksen viisautta, kauneutta ja pelastustekoja. Kokoelma on laadittu viimeistään toisen vuosisadan alussa, mahdollisesti jo ennen. Yhdessä oodissa pitkänperjantain jälkeen tuonelaan astunut Kristus puhuu näin: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut. Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” (Salomon oodi 17: 11-12) Sillä tosiasialla, että kaikki on taipunut katoavaisuuden alaisuuteen, kuten Paavali sanoo, on tarkoitus. Se, ettei usko ole vielä kirkkaana esillä, on synnytystuskia. Toinen vanha oodi laulaa Jumalalle näin: ”Turmeltumaton on sinun tiesi, niin kuin sinun kasvosikin, mutta maailmasi olet saattanut turmeluksen alaiseksi, jotta kaikki voisi vapautua ja uudistua.” (Salomon oodi 22: 11)

Jumala on täksi maailmanajaksi, vain lyhyeksi aikaa, kätkenyt kasvonsa kaikilta meiltä, jotta vapautuisimme sisäisesti Kristuksen työn ansiosta ja lopulta iloitsisimme yhdessä Isän kirkkauden näkemisestä. Vielä on olemassa suuri määrä vastalauseita sille raamatulliselle totuudelle, että Jeesus Kristus, koko maailman Vapahtaja, on vanhurskauttanut kaikki ristillään. Ensimmäinen on kysymys siitä, eikö usko ole tarpeen. Usko on kuitenkin Jumalan lahjaa, ei ihmiselle asetettu ehto. Toinen on kysymys siitä, mihin julistusta tarvitaan. Julistus ei ole kuitenkaan vastakaiun vaatimista, vaan siitä iloitsemista, mitä Jumala on tehnyt. Kolmanneksi joku voi kysyä, mitä hyötyä on sitten kirkosta ja sakramenteista. Tämä vastalause on yhtä absurdi kuin se, että tarvitaanko äidin kosketusta, jos äiti kuitenkin rakastaa lapsia ehdoitta. Kirkko on nimittäin Kristuksen läsnäoleva ruumis ja sakramentit hänen hoitavaa, äidillistä kosketustaan.

Kirkko on myös loppujen lopuksi rakkauden kaupunki, johon kaiki tulevat avoimista ovista sisään, ilman pääsymaksua, ilman ehtoja tai pelkoa. Paavi Paavali VI sanoi vuonna 1965 katolista kirkkoa uudistaneen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yhteydessä näin, kirjeessään ”Gaudium et spes” eli ”Ilo ja toivo”: ”Kun Kirkko itse auttaa maailmaa ja saa siltä monenlaista apua, se pyrkii vain tähän ainoaan päämäärään, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja koko ihmiskunnan pelastus toteutuisi. Kaikki se hyvä, minkä Jumalan kansa maallisen vaelluksensa aikana voi tarjota ihmiskunnalle, johtuu taas siitä, että Kirkko on ”universaalinen pelastuksen sakramentti”, joka samalla kertaa ilmoittaa ja toteuttaa Jumalan ihmisiä kohtaan tunteman rakkauden salaisuutta. Jumalan Sana, jonka kautta kaikki on tehty, on itse tullut lihaksi, jotta hän täydellisenä ihmisenä pelastaisi kaikki ja kokoaisi kaiken yhdeksi. Herra on ihmiskunnan historian päämäärä, piste, johon historian ja sivistyksen kaipaukset kohdistuvat, ihmissuvun keskipiste, kaikkien sydänten ilo ja niiden toiveiden täyttymys. Hän on se, jonka Isä on herättänyt kuolleista, korottanut kunniaan ja asettanut oikealle puolellensa; hänet Isä on pannut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänen Henkensä elävöittäminä ja yhdistäminä me vaellamme ihmiskunnan historian täyttymystä kohti, joka kokonaisuudessaan vastaa hänen rakkautensa suunnitelmaa: ”Yhdistää Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja mitä on maan päällä” (Ef. 1:10).” Näin siis kirjoitti Paavali VI apostoli Paavaliin lopuksi viitaten.

Summa summarum, yhteen kooten: kristittyinä me uskomme ja panemme toivomme siihen täydelliseen vapauteen ja kirkkauteen, joka kuuluu kaikille Jumalan lapsille, siis kaikille luoduille. Paavalin mukaan jokaisen luodun olennon kieli on ylistävä Jeesusta ja kutsuva häntä Jumalaksi. Nyt kuitenkin vielä ”me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.” Kristityt, Kristuksen julistajat, tunnustakaamme syntimme yhteen ääneen näin sanoen...

Armo on Jaakobin painimme

SAARNA 1.3.2015, 2. paastonajan sunnuntaina
Valkealan kirkossa
pastoraalinäytesaarna, Petri Tikka

Rakkaat kristityt,

Evankeliumissa puhutaan ihmisestä, johon me yhdistimme itsemme jo synnintunnustuksessa: ”niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin...” Tuo nainen oli prostituoitu. Kukaan meistä ei ole surkeampi tapaus kuin joku toinen. Kristillinen uskomme on tasa-arvoa, joka perustuu ehdottomaan armoon. Armo on perin juurin hämmästyttävää ja suurta, se ei erottele ihmisiä lainkaan. Rakkauden suuruuden kanssa me kaikki kamppailemme, me vähättelemme ja vastustamme sitä, mutta mittelön rajuuden keskellä Jumala kirkastaa kasvonsa. Armo on Jaakobin painimme.

Jeesus poisti kaikki ihmisiä erottavat rajamuurit ehdottomalla anteeksiannollaan. Hänen armonsa häikäisi. Hyvyys ei ollutkaan periaate, jota kuului noudattaa ennen palkkion saamista. Ehtoa vailla olevia asioita on kuitenkin vaikea uskoa tosiksi. Kun Jeesus julisti syntiselle naiselle anteeksiannon, lähellä olevat kysyivät: ”Kuka tuo mies on?” Onko hän kenties huijari, ei oikea profeetta, vaan helppoheikki, joka halventaa armon jakamalla sitä noin vaan, jopa ohi Jumalan ja hänen vastaanottamisensa?

Siunaus, hyvä käänne, joka yllättää, tulee aina häneltä, jonka henkilöllisyys myös hämmästyttää. Armo tulee niin alas, että sitä on vaikea edes käsittää jumalalliseksi totuudeksi. Armo tulee persoonaksi, kasvoiksi, jotka kohdataan hämärien vaiheittemme keskellä. Samoin kuin Jeesuksen armoa kummastelevat pöytävieraat, kauan sitten Israelin kansan kantaisä Jaakob myös tiedusteli nimeä, mutta salaperäiseltä painikumppaniltaan. Tämä vastasi, ”Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?”, ja siunasi hänet.

Jos Jaakob, joka eli ennen ajanlaskun alkua, ei saanut tietää miehen nimeä, meille nykyään eläville se on itse asiassa ilmoitettu, etenkin meille kirkossa. Muuan mies on tosin nimettömänä kaikille ihmisille tuttu, tuttuakin tutumpi, jopa liiankin tuttu. Hän on kaikkina aikoina ollut Jumalan kasvot vaikeuden keskellä. Ihmiskunnan hämärissä öissä hän ei yleensä tappele, vaan päinvastoin, yksinäinen kulkija lääkitsee kirkkauden toivolla jokaisen sielun synkkyyttä. Mutta kun armo paljastaa itsensä voimassaan, siitä syttyy ankara kamppailu. Tuo mies, joka hyökkäsi paljastaakseen armonsa, on yllättävää kyllä, sama mies, joka armahti syntistä naista. Jos armo on aina sama, niin on armonkin lähde aina sama eikä aika sido häntä. Ehkä mielikuvituksellisiin aikamatkustarinoihin tutustuneille on helpompi ymmärtää tämä. Jos Kristus on Jumala ja Jumalan Poika, kuten uskomme opettaa, voi hän armonsa voimalla kulkea kaikissa ajoissa – yhtä lailla Vanhan testamentin tapahtumissa kuin nykyajassa.

Herra ei armahda pelkästään rikoksen uhreja, joiksi tämänkin ajan syntisiä naisia voi kutsua. Prostituoidut ovat usein ihmiskaupan uhreja. Kristus, Jumalamme, armahtaa myös rikoksen tekijöitä. Jaakob oli ihminen, joka vei esikoisoikeuden veljeltään huijauksella ja varasti petoksella appiukoltaan valtavan omaisuuden. Jopa se on vain jäävuoren huippua. Kuka voisi hyväksyä niin heikon johtajan, ettei hän pelkästään päästä joitakuita bisneshuijareita veräjästä, vaan esimerkiksi antaa hyvävelijärjestöjen anastaa valtaa itselleen moittimatta heitä ja sallii laupeudessaan terroristienkin jatkaa toimiaan? Jos moitimme Jumalaa, on muistettava samaan hengen vetoon: räikeät synnit eivät ole vain kaukaisia esimerkkejä vääryyksistä, jotka kuuluvat toisten niskoille. Onko tässä huoneessa ketään, joka ei olisi kokenut sisimmässään vihaa, toisen ihmisen väheksyntää, ahneutta, himoa, syvää välinpitämättömyyttä tai muuta vastaavaa? Asian laidan huomaa, tarvitsee vain tutkia itseään, niin kuin alkuvirressä veisasimme.

Siinä määrin kuin me olemme selvillä vesillä, armon laineilla, niin me rakastamme Jumalaa sydämestämme, kasvoista kasvoihin. Jumalahan on yksin täysin poikkeuksetta hyvä – kukaan muu ei ole tällainen, paitsi taivastoivon näkökulmasta. Jos kuitenkin yhteisen syntimme ja pimeyden tunnistaminen on meille vierasta, muuan mies, siis Herra, voi näyttää meille päinvastaiselta: öiseltä kauhulta. Ihminen, joka odottaa kaikkea hyvää toisilta ihmisiltä, on usein sellainen, joka on eniten pettynyt Jumalaan ja pitää häntä pahana. Samoin Jaakob kohtasi vaikeiden ihmissuhdekuvioidensa keskellä pahaisen jokiriivaajan, ei hyvää Jumalaa. Muinaisessa Lähi-Idässä uskottiin nimittäin joen varsilla esiintyviin piruihin. Jostain syystä Jaakob kuitenkin tajusi pyytää tältä käsittämättömältä hahmolta siunausta. Painin jälkeen Jaakob tajusi kohdanneensakin Luojan kasvoista kasvoihin. Kun omat asiamme ovat päin mäntyä, kuten Jaakobia sekä appi että veli vainosivat, on apu lähempänä kuin arvaammekaan, surkean olomme keskellä. Kuten Siionin virsi sanoo:

”Kun matkalla Jaakobin lailla
yön ankaran painia saan
ja sielu on uupunut taistelemaan,
niin silti se, toivoa vailla,
on siunattu voittamanaan.”

Jaakob oli vuosikausia kestäneen karkumatkansa alussa kohdannut unessa Herran, lohdullisena läsnäolona, mutta myös pelkoa tuntien. Se, mitä Jaakobille painin keskellä tapahtui, se siunaus, jonka hän sai, ei ollut enää vain unta, ei vain hänen omaa, sisäistä painiaan. Se, mitä meille kristityille nykyaikana tapahtuu, kun kohtaamme Herran armon, ei ole myöskään kuvitelmaa, ei vain tunnelmaaa. Kuin Jaakob, me kohtaamme kyllä johdattavia aavistuksia Jumalasta syvissä toiveissamme ja peloissa. Mutta näitäkin suurempaa on tämä: kun ääretön armo haavoittaa syntisen, silloin toivoton saa toivon, elämä tulee esiin ja todellisuus kirkastuu. Julistuksessa, kasteessa ja ehtoollisessa Kristuksen läsnäolo tulee ilmi, hän tulee ihmisen luihin ja ytimiin.

Se vaivamme, jota armo koskettaa, tämä tilamme, perisynniksi kutsuttu, ei ole vain pahoja tekoja – vaan paljon enemmän. Perisynti ei ole ulkonaista pahaa, vaan syvää erillisyyttä, ahdistusta sekä toivetta täydellisestä, hyvästä tulevaisuudesta ja riemukkaasta elämästä. Toiveidemme laki ajaa meitä kohti ahdinkoa, joka ei tyynny, ei saa tyydytystä. Siitä alkaa Jaakobin paini, synkän virran varrella, kuin Jaakob toivoi sovintoa kostoa aikovan veljensä Esaun kanssa. Jaakob, kahdentoista pojan isä, halusi monien mutkien kautta syntyneelle perheelleen tulevaisuuden. Hän sai sen. Siunauksen hänelle antoi Jeesus, nimetön mies, jonka ei pitänyt edes vielä olla olemassa.

Me tukeudumme syvää kunnioitusta, suorastaan pelkoa herättävään voimaan, joka tekee mitättömiksi ajan ja paikan rajat. Jaakob sai nimekseen ”Israel”, joka tarkoittaa: ”Jumala kamppailee.” Me kuulumme uskon perusteella Israelin sukukuntaan, sillä me kamppailemme Jumalan ja ihmisten kanssa ja voitamme. Hirveä, toivoton tilanne on Jumalan naamio. Niin kuin päivän psalmi sanoo: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.” Hyvyys on aina sama, koskeepa se Jaakobia, syntistä naista fariseuksen kodissa tai sinua. Kuten Paavali sanoo: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän armahtaisi kaikki.” Tässä on meidän varma toivomme.

Synti on olemassa sitä varten, että voisimme uskoa Jumalan hyvyyden olevan rajattoman. Muuan mies kuoli häpeällisellä teloituspuulla kaikkien meidän tähtemme, koko kokonaisuuden tähden. Rististä koituu ylistystä, kunniaa ja iloa – puhumattakaan tulevaisuuden siunauksista kaikille läheisillemme ja koko ihmiskunnalle. Älkäämme missään kohden surkutelko toistemme tai itsemme tilaa, vaan kamppailkaamme Jumalan armon kanssa. Armo on raju ja todesta otettava voima.

"Valkeala Church" by roxanen - Valkeala Church. Licensed under CC BY 3.0 via Wikimedia Commons - http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Valkeala_Church.jpg#mediaviewer/File:Valkeala_Church.jpg

ANALYYSI
1.3.2015 pidettävään pastoraalinäytesaarnaan liittyen
Petri Tikka


RAAMATUN TUTKIMUS

Saarnaa valmistaessani luin alkukielellä ensinnäkin evankeliumin. Aloitin kirjoittaa siltä pohjalta saarnaani. Käytin Nikolaisen Luukkaan evankeliumi -kommentaaria hyväkseni. Saarnastani näytti tulevan liian selittelevää; oli lievää ”Jaakobin painia” käynnissä. Siksi siirryin minua puhuttelevampaan tekstiin, Jaakobin painiin! Kytkin siihen kuitenkin myös evankeliumin naisen ja siinä ilmenevän häkellyttävän anteeksiannon tematiikan.

Luin sitten Vanhan testamentin tekstin alkukielellä. Saarnan eskegeettisen sisällön sain mm. niitten tietojen perusteella, mitä olin oppinut raamattutietopastoraalilla (joku oli pitänyt siellä tästä tekstistä esitelmän). Muuten olen kyllä miettinyt ja tutkinut em. ”Herran enkeliin” eli ”sanansaattajaan” liittyviä asioita teologina jo pitkään. Tarkistin nyt ”Mannaa taivaasta” -kommentaarista tietoja ja näkökulmia, ja itse asiassa sieltä löytyi aika paljon samoja asioita, joihin olen päätynyt jo oman analyysini pohjalta.

Juuri ”muuan miehen” anonyymius herättää huomiota, hän on vain ish eli ”mies” tai eräs/muuan mies, ”ihminen” tai jopa vain ”joku” (tarkistin Liljeqvistin Vanhan testamentin sanakirjasta). Tähän viittaa myös kommentaari, mutta hahmon näkeminen ”Jumalan miehenä” tekee hahmosta liian spesifisen. Jumalan miehethän ovat yleensä profeettoja, ehkä joskus enkeleitä (?). Hoosea kyllä tulkitsee hahmon Jumalan enkeliksi/sanansaattajaksi – mutta tämä on paljon myöhempi, toki validi teologinen tulkinta. Mooseksen kirjoissa osataan kyllä puhua ”Herran enkelistä”, joka on käytännössä myös aina teofania.

”Herran enkeli/sanansaattaja” (Tuom. 6: 22) ja ”muuan mies” ovat siis kyllä sama hahmo viime kädessä, mutta ilmestyksenä ”muuan mies” on täysin yllättävä. Aluksi ei voi tietää, mistä on kysymys – onko se virran demoni, tosiaan? Kyseessä on kuitenkin lopulta ihminen, ei vain henkiolento – kommentaarinkin mukaan ”muuan mies” edustaa juuri sekä ihmisiä että Jumalaa, joiden kanssa Jaakob on kamppaillut. Mies on poikkeuksellisen kouriintuntuva, ei vain uni, ei edes varsinainen sanantuoja (hän ei sano, ”Näin sanoo Herra”, tai muuta vastaavaa).

Synkretian, antopomofismin ja epäjumalan palvonnan pelossa lienee luonnollista, että esim. juutalaisuudessa on vältetty tässä sitä tulkintaa, että Jumala voisi olla yhtäkkiä ihan aidosti ihminen. Kuitenkin esim. Jumalan käyskentely Eedenin puutarhassa on kyllä jotain muuta kuin henkiolennon mystistä ilmenemistä – pitääkö siis monien eksegeettien lailla uskoa primitiiviseen ihmisen näköisen Jahven olleen joskus palvotun? Jaakobin paini -kohdassa ei käytetä myöskään enkeleitä tarkoittavaa sanaa, vaikka kristinuskossakin puhutaan usein siitä, että Jaakob olisi kamppaillut enkelin kanssa (ja kuvataiteessa nähdään siivekäs mies!).
Jaakobin luonteesta puhuttaessa esim. Hoosea (12: 4-5) antaa tukea sille tosiasialle, että kyseessä ei ollut todellakaan mikään pulmunen. Näin evankeliumin prostituoidun ja VT:n huijarin syntisyyden vertaaminen on myös eskegeettisesti relevanttia.

Roomalaiskirjeen kohdasta tein sovelletun suomennoksen, perustuen sekä uuteen että vanhaan kännökseen, jotta alkukielessä armon eskatologinen universaalisuus tulisi paremmin ilmi: ”jotta hän armahtaisi kaikki”!

KIRKON OPPI

Raamatun tutkimusta ja kirkon oppia ei voi viime kädessä erottaa toisistaan, mutta helppouden vuoksi tässä on eri otsikko. Keskittäessäni huomioni aika paljon ”muuan mieheen” tahdon tietysti kirkon opin kannalta fokusoida asian, niin kuin asiaan kuuluu, meidän puolestamme kärsivään Jeesukseen. ”Herran enkeli/sanansaattaja” on jo kirkkoisistä lähtien usein käsitetty Kristuksen eli Logoksen ilmestymiseksi (kristofania). Pitkälle kesikaikaan asti esim. Eedenissä kävelevä Jumala kuvattiin Kristuksen tuntomerkein. Lännen kirkossa tosin ”Herran enkelin” ja sitä myöten ”muuan miehen” suora identifioiminen Kristukseen on ollut väheäisempää, mutta idän kirkossa ajatus on voimakas (vrt. ikoni, josssa kolme enkelihahmo Mamren tammistossa, yksi Kristuksen hahmossa).

Kuitenkin esim. lännen kirkossa Hilarios Poitierslainen näkee vielä Jaakobin kanssa painineen miehen Jumalan Pojan ilmestymisenä, osoituksena hänen todellisesta Jumala-luonnostaan (https://sites.google.com/site/thetaboriclight/augustine). Luther sen sijaan puhuu painikumppanista enkelinä (Saarnoja Mooseksen 1:stä kirjasta), varmaan Augustinuksen tradition mukaisesti; kirkkoisä piti ”Herran enkeliä” luotuna henkiolentona, jossa kyllä oli Jumalan läsnäolo (ehkä samaan tyyliin kuin rabbiininen juutalainen selitys?).

Niin kuin saarnassa tulee ilmi, Kristuksen löytämisesä Vanhassa testamentissa ei ole kyse teologisesta kikkailusta. Se vahvistaa sitä, että kärsivä Herra on kaikkien aikojen Jumala – siis julistuksellisessa merkityksessä myös juuri sillä hetkellä kokoontunutta seurakuntaa koskeva! Usein ongelmana kristillisessä julistuksessa on asioiden kaukaisuus, historiallisuus – kun Jumala kerran rikkoo ajan ja paikan rajat, on Kristuksen inkarnaatio, todellinen läsnäolo meidän heikkoudessamme, totta yhtä lailla hänen näkyvän vaelluksensa aikana, kauan sitä ennen ja kauan sen jälkeen. JHV:n omnipreesensin temporaalista soveltamista communicatio idiomatum -opin perustalla vanhurskauttamisopillisella julistusfunktiolla ristinteologiaan eksklusiivisesti nojaten! :-) Paljon muutakin kirkkomme luterilaiseen oppiin liittyvää sovellutusta on saarnassani, mutta tila ei riitä kaiken auki kirjoittamiseen.


KIRKKOVUOSI

En kokenut tällä kertaa merkitykselliseksi liiemmälti viitata kirkkovuoteen saarnassa, mutta halusin huomioida jumalanpalveluksen kokonaisuutta. Synnintunnustus, jossa mainitaan evankeliumin syntinen nainen, sekä alkuvirsi, joka vetoaa itsensä tutkimiseen, linkittyvät sinänsä paastonajan katumusluonteeseen. Vaikka pyhän otsikoksi on laitettu ”Usko ja rukous”, itse kuvaisin 2. paastonajan sunnuntaita pikemminkin Jumalalta saadun parannuksen ja parantumisen sunnuntaiksi. Pyhän aitoon nimeen (”reminiscere”) viittaan liittämällä saarnaan päivän antifonin vahvistaakseni hyvyyden kaikki ajat kattavaa merkitystä.

Mielestäni paras kohta messussa linkittää se luontevasti kirkkovuoteen ovat johdantosanat. Viittaan kyllä saarnoissani hyvin usein kirkkovuoteen, mutta joskus sen suurempi toitottaminen ei itse asiassa kunnioita kirkkovuoden todellista luonnetta. Kirkkovuosi ei ole muinaisia asioita seuraava näytelmäsarja eikä sarja käytänteitä, vaan elämän kiertokulussa joka tapauksessa läsnä oleva asia. Näin kun viittaan lopuksi ristiin ja siinä ilmenevän armon kanssa kamppailemiseen, enkö juuri kehota tässä kirkon armohetkessä, juuri nyt kipuleman elämämme keskellä ihmisiä paastonajan kilvoitukseen kohti pääsiäisen voittoa? Jos taas ääneen puhuisin pääsiäismatkasta tässä kohden, saattaisin vesittää kristillisen uskon asioiden raa'a todellisuuden. Tarpeelliset opetuspuheet esim. kirkkovuoden kokonaisuuteen liittyen ovat asia erikseen, mutta kirkkovuoden läsnäoloa liturgisissa väreissä ja Glorian puuttumisessa voi sellaisenaan kunnioittaa.


JULISTUS

Pyrin parhaani mukaan ottamaan mahdollisen kuulijakunnan, joskaan tällaisessa vierailussa se ei ole niin selväpiirteistä. Esim. Siionin virren säkeistön laulaminen välissä tuntuu erityisen luontevalta, sillä Valkealan seurakunnassa on kuulemma jonkin verran körttiläisiä [kävikin ilmi, että kyseinen laulu on paikallisen kristillisen opiston lippulaulu].

Viidesläisiäkin on kai paljon, mutta heitä minun ei tarvitse yleensä sen enempää huomioida. Vaikka olen periluterilaisena esim. uskonratkaisuun liittyvissä kysymyksissä täysin eri mieltä, tyylini näyttää usein vetoavan heihin. Olen luonnostani analyyttista varmuutta korostava ihminen, siksi minulla on ihan sellaisenaan Raamattua merkityksellisenä ja selkeänä pitävä ote.

Paikalla on myös joitakuita sukulaisia, joita asuu Valkealassa [myös veli Helsingistä oli paikalla]. Tämä vaikuttaa lähinnä asian henkilökohtaisuuteen. Nuoret otin huomioon esim. mainitsemalla aikamatkustustarinat, joista he toivottavasti ovat tietoisempia kuin monet vanhukset (tosin nykajan ikäihmiset ovat sci-fi-sukupolvea hekin).

Sexagesima-puhe

Helsingin vanhassa kirkossa keskiviikkona 11.2.2015 klo 8
Aamumessussa puhui pastori Petri Tikka

Rakkaat kristityt, sunnuntaina vietettiin kynttilänpäivää; nyt elämme toista viikkoa ennen paastonaikaa, sexagesima-viikkoa. Nousemme kuulemaan evankeliumia.

(Hallelujasäe:) Sanat, jotka Herra on puhunut,
ovat henki ja elämä. (Joh. 6: 63)

Matt. 13: 31–33

Jeesus esitti opetuslapsilleen tällaisen vertauksen: ”Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille.”
    Vielä hän esitti heille vertauksen: ”Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani.” 

Tämä on pyhä evankeliumi.
Halleluja x 3 (laulettuna)

Kolme vakallista vastaa noin kolmeakymmentäkuutta litraa. Ei ole kyse mistään pikkuleivästä. Leipää riittäisi yli sadalle ihmiselle – epätavallinen tehtävä yhden perheen äidille. Itse yritin kerran leipoa paljon vähemmällä jauhomäärällä ruisleipää käyttäen saamaani taikinajuurta. En syystä tai toisesta onnistunut. Vertauksen leipä onnistuu sen sijaan ilmeisesti ilman sen kummempaa vaivaa, asian ihmeteltävää itsestäänselvyyttä korostaa jutun lyhyys.

Vertauksessa hapate tarkoittaa evankeliumin pelastavaa voimaa. Vapahtajamme ei anna mitään mahdollisuutta siihen, etteikö taikina nousisi. Koko taikina tarkoittaa koko ihmiskuntaa. Nainen on äiti Kirkko. Omat taikinajuuremme voivat olle viallisia ja taikina jäädä kohoamatta – mutta evankeliumin hapate ei ole koskaan tehoton. Pienestä alusta se leviää omalla painollaan ja muuttaa koko ihmiskunnan. Kaikki uskovat evankeliumiin, kaikki pelastuvat Kristuksen työn tähden.

Kun äiti Kirkko hoitaa hommansa ja käyttää väärentämätöntä, toivontäyteistä hapatetta, asia on yksinkertaisempaa kuin leivän leipominen. Herramme ei suvaitse antaa meille pientäkään lupaa masentua evankeliumin asialla. Tiedän monien kuvittelevan, että Suomen kirkon tilanne huononee, kun ihmisiä eroaa kirkosta vaikka mitä tekisi. Tällainen mielensisäinen toitottaminen on fatalismia eli kohtalouskoa. Ateistit saavat pelotella kirkon jäseniä huonoilla tilastoilla, mutta kristityn pitää heittää tilastot roskakoriin. Kristitty ei ole ihminen, joka pelkästään uskoo Kristuksen olemassaoloon, vaan myös panee toivonsa häneen. Tuonelat portit eivät Kristuksen mukaan voita kieltäjä-Pietarin kirkkoa. Tuho ei kohtaa Suomen luterilaista paikalliskirkkoakaan, vaikka vähättelemme omaa identiteettiämme kirkkona, joka julistaa yksin Kristusta ja yksin armoa, yksin uskoa.

Edessä olevan paastonajan läpi me kuljemme täyteen pääsiäisen voittoon, joka ei jää vaille hedelmää. ”Herran sana turhana ei palaa lähtöpaikkaansa, vaan aina sadon antaa.” Virteen on uskominen. Pitäkäämme elämässämme ja arjessamme esillä täyttä evankeliumia, täyttä, toivorikasta iloa. Yhteys ihmisten välillä löytyy. Seurakunta kasvaa. Ei tule lättänää kakkua. Tunnustakaamme syntimme.

Itsenäisyyspäivän saarna

Hallelujasäe:

Herra, sinun nimesi on ikuinen!
Sinun nimesi kaikuu polvesta polveen.

Ps. 135: 13

Evankeliumi:
Matt. 20: 25-28

Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”


Saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
pastori Petri Tikka

Suomen lippu on ristilippu. Lippu on merkki, joka kokoaa ihmisiä yhteen. Siniristilippu julistaa, että Suomen kansan kokoava voima on risti. Itsenäisyyspäivän evankeliumi puhuu rististä, kun sen mukaan Kristus tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. Jumala palveli kaikkia kansoja uhrautuessaan meidän puolestamme naulittuna puuhun. Se on kallis uhri, taivaallinen voimaltaan, uhri, joka tuo puhtauden maahan. Taivaallinen sini, puhdistava valkeus. Siinä on siniristilippu.

Lippu on aina voiton merkki. Kun se liehuu, on se seurausta taistelulla ja uhreilla saadusta voitosta. Ennen kuin lippu liehuu, on kuultu ilosanoma uudesta vapaudesta. Tässä saarnassa haluan puhua siitä, miten yhteiskunnallinen ja kristillinen ilosanoma eroavat toisistaan – ja liittyvät toisiinsa.

Evankeliumi Kristuksesta on saanut jalansijan näillä raukoilla rajoilla, sillä maailman kansat kaipaavat Jumalaa. Kristillisestä historiastamme huolimatta Jumala-kaipuun suuruudesta puhuminen voi tuntua oudolta juuri tämänhetkisessä Suomessamme. Uskonto on periaatteesa yksityisasia, ja Jumala ei ole mielessä edes kirkkoon liittyvissä asioissa. Suhde kirkkoon tuntuu määriytyvän sen mukaan, mitä meidän kirkon ihmisten uskotaan opettavan ihmisistä. Monet ovat kuohuksissaan asioista, jotka liittyvät ihmisen olemukseen miehenä ja naisena.

On kuitenkin myös kysymyksiä, jotka ovat pinnan alla, mutta eivät sen vähemmän kovia: onko minulla vapautta, itsenäisyyttä ihmisenä, jos on olemassa kaikkivaltias Jumala? Jumala on liian iso asia mietittäväksi. Se, mitä kirkko opettaa Jumalasta ja hänen teoistaan, näyttäytyy ulospäin yhdentekevältä. Kuitenkin ainoastaan sanoma Jumalasta tuo ihmisenä olemisen ristiriitaisiin kysymyksiin rauhan.

Vastaparina ilosanomalle Jumalasta on kyllä olemassa myös ihmisten aikaan saamia hyviä uutisia. Evankeliumi, ilosanoma, tarkoitti niihin aikoihin, kun Kristus syntyi, uutista ratkaisevasta sotavoitosta, joka tuo rauhan valtakuntaan. Tällainen oli pax Romana, Rooman rauha, jonka keisari Augustus oli tuonut raastavan sisällissodan jälkeen tunnettuun maailmaan. Rauhan aikana Augustus järjesti muun muassa verotuksen tavalla, johon nykyinen yhteiskuntajärjestelmämmekin osaltaan perustuu.

Inhimilliset, yhteiskunnalliset ilosanomat ovat kuitenkin aina jättäneet jälkeensä uhreja, katkeruutta ja kaunaa. Voitto, joka saavutetaan ihmisten välillä ja inhimillisin asein, on lähtökohtaisesti ankara, olkootpa tarkoitusperät tai jopa saavutukset hyviä. Kyse on nimittäin voitosta, jonka ihminen saavuttaa toisen ihmisen yli. Näin on sekä yhteiskunnallisten lainsäädäntöjen taistelussa että sotatantereilla: kummatkin ovat vallan käyttöä toisen ihmisen vapauden yli, olkoonpa kyse yhteiskunnallisesta arvovallasta tai sotaviisaudesta. Kun ihminen ei ole täydellinen olento ja rauha on keinolla tai toisella saatava aikaan, useimmat meistä kuitenkin suostuvat kompromisseihin. Voitto sodassa tai politiikassa on usein oikeutettu, mutta aina jollekulle osapuolelle kyseessä on tappio.

Tällaisiin kompromisseihin perustuviin, epätäydellisiin ilosanomiin ihminen useimmiten tottuu. Näin oli myös Rooman rauhan, Augustuksen ilosanoman aikoihin. Kun apostolit, Kristuksen lähettiläät, alkoivat julistaa ilosanomaa Kristuksesta, kuulijoille Rooman valtakunnassa tuli mieleen uusi yhteiskunnallinen voitto. Mutta apostolit puhuivatkin Jumalasta niin kuin hän olisi uutinen! Kaikkihan tiesivät, että jumalat toimivat aina samalla tavalla uhrimenojen kautta, ja tarinat heistä sijoittuivat myyttiseen menneisyyteen. Kun kristityt eivät edes välittömästi tarjonneet uusia oppeja ihmisenä elämisen käytännön kysymyksistä, uutinen Jumalasta tuntui vähintäänkin naurettavalta. Samoin nykyään – mutta kirkon julkisuuskuva on joko heikosti toimiva etiikan opetuksen laitos tai sitten diakoninen hyväntekeväisyysjärjestö, ulkoistettua hyvän tekemistä. Kirkko ei näyttäydy dynaamisena, jopa järjettömänä julistusyhteisönä, kuten alunperin.

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan joka kolkkaan, ja myöhemmin jopa varmasti tuossa kontekstissa myyttisiltä tuntuvien Fennien maahan. On Herra, joka on todella tuonut rauhan maailmaan, kristityt julistivat silloin Välimeren maissa. Voideltu Valtias on juutalainen, ei yhteiskuntakelpoinen jumalten palvoja, niin kuin kaikki olisivat helpommin uskoneet. Hän, Jeesus, kuoli häpäisykuoleman alastomana puussa. Jumala on nostanut hänet kuolleista.

Silloin ja edelleenkin tiedetään, että se, joka väittää kuolleen nousseen kuolleista, on hullu, joka pitää luonnonlakeja pilkkanaan ja turmelee hautarauhaa. Ei edes se osa juutalaisista, joka uskoi ruumiin ylösnousemukseen, tullut ajatelleeksi muuta kuin koko ihmiskunnan ylösnousnousemusta. Se, että yksittäinen ihminen olisi voinut nousta kuoleman orjuudesta lopullisesti, on todella vahva väite. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen persoona on ollut poikkeuksellistakin poikkeuksellisempi alusta asti. Ilosanoman aikaan saanut kuningas ei ollut vain Jumalan poika, niin kuin keisarit aikoinaan itsestään väittivät, vaan itse Jumala.

Mutta mitä tarkoittaa käsite ”Jumala”? Apostoli Paavali julisti ateenalaisille: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Paavali uskoi juutalaisena Jumalan toimivan ajassa, paikassa ja historiassa. Israelin kansa oli saanut omien harhapolkujensa aikana havaita Jumalan voimallisen armotyön, Punaisenmeren ylityksestä alkaen. Tämä on päinvastainen käsitys kuin luonnollinen kuva Jumalasta, joka asuu kaukana pilvissä, poissa meidän ihmisten todellisuudesta. Evankeliumissa Kristuksesta Jumala murtautuu harhakuvitelmiemme läpi keskelle ihmisten raa'inta todellisuutta. Rukouksen tullessa välttämättömyydeksi omissa raskaissa vaiheissaan on myös Suomen kansa, pieni kuin Israel, havainnut Jumalan armollisen varjeluksen.

Ilosanoman merkitys on se, että sopu ihmisten välillä on käytännössä mahdollinen. Elämässä on mahdottomia ristiriitoja, käsityseroja ja menneisyyden syntejä, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kristuksen uhri asettaa ensinnäkin kunkin meidän omat syntimme uuteen asiayhteyteen. Jos Kristus, itse hyvyys ja Jumala, antoi välittömästi anteeksi murhaajilleen, miksi hän ei antaisi anteeksi myös sinulle ja minulle? Menneisyyden haamut voivat tulla esille, pahat rikokset, mutta ne eivät ole enää alitajuntaan torjuttavia kummituksia. Ne saa anteeksi. Toiseksi – Jumalan ainoan Pojan ylösnousemus antaa meille voiman olla pelkäämättä toisten ihmisten erehdyksiä tai ohituksia. Kun Jumala on jo kerran korjannut suurimman vääryyden, Poikansa kuoleman, herättämällä hänet kuolleista, hän tulee korjaamaan myös kaikki muut vääryydet ja rikokset yksi kerrallaan. Kerran tulee sopu, siinä luottamuksessa saa elää ja kristittynä tuleekin elää.

Armon todellisuudessa on suuri, rajoittamaton vapaus. Anteeksianto on perusta sekä yksilöitten että yhteiskuntien itsenäisyydelle. Vaikeinta on antaa anteeksi kaikken läheisimmille ihmisille. Jos saa voiman antaa anteeksi toisen ymmärtämättömyyden, silloin elää itsenäisyyden armossa. Silloin pystyy olemaan vaikka eri mieltä toisten kanssa. Ennen kaikkea suhde Jumalaan on ehjä, kun hän itse on elämäsi perusta. Hän itse on sinun itsenäisyytesi.

Mihin siis sijoittuu ihmisen Jumala-kaipuu, se kohta, mitä evankeliumi koskettaa? Jumalan kaipuu on juuri meidän rikkinäisyytemme keskellä, siinä kohtaa, missä koettu tai itse tehty synti huutaa. Meidän olemuksemme miehenä ja naisena voi olla rikki, meidän sielumme ja ruumiimme voivat kulkea eri todellisuutta, me voimme kokea käsittämätöntä vierautta ja vääryyttä tässä maailmassa, mutta ystävät, juuri siksi meille on annettu taivaallinen ilosanoma. Evankeliumi on taivaallinen, kaiken ylittävä, voimansa puolesta, mutta olemukseltaan se on kaikilla tavoilla inhimillinen, vereslihalla oleva.

Enää Jumala ei ole liian suuri, ymmärryksen ylittävä, jopa uhrimenoin sovitettava. Hän itse sovittaa meidät, siis tuo sovinnon meidän keskellemme. Jos Kristus, lempeä Luojamme, on kerran luonut ymmärryksen, hän antaa myös itsensä käsittää, hän tulee lähelle, tunnettavaksi. Niin, tällainen pieni, ujoudessaan hellä, epävarmuudessaan sisukas kansakunta kuin me suomalaiset saamme aina nähdä läpitunkevan välähdyksen Jumalasta, sinisen ristin valon. Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hän voi sovittaa Suomen kansan ristiriidat, hän on ainoa, joka kykenee tuomaan rauhan koko maailmaan, luomiensa kansojen keskelle.

Olkaamme toinen toisillemme itsenäisiä lähimmäisiä, jotka johtavat palvelemalla. Kun näin teemme, yksin Jumalan armon avulla, silloin valkoinen toivo todella peittää maan sinisen ristin liehuessa kaupunkimme kaduilla. 

TREMOR NATALIS. Ajatuksia kaikkien pelastumisesta.

TREMOR NATALIS

ajatuksia kaikkien pelastumisesta
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka

Jouluisena päivänä tuli netissä vastaan artikkeli, jonka mukaan vain uskovat tulevat pelastumaan. Pelastuminen tarkoittaa tässä yhteydessä astumista päättymättömään iloon, kuoleman ja kaiken muunkin jälkeen. Artikkelin kirjoittaja oli evankelinen, siis vahvasti luterilaisen herätysliikkeen edustaja. Niinä joulun päivinä ennen uutta vuotta yllättävä hätkähdys vavisutti sieluni rakenteita.

Voiko konkreettinen, elävä, rakas ihminen päätyä kadotukseen (sulkeutuneisuutensa tuomaan ikuiseen piinaan – pahuuteen, joka ei pääty)?

Olin kokenut samana vuonna aikaisemmin erään ihmissuhteen päättymisen, josta olin (kiitos Kristuksen) toipunut. Kun suhde läheiseen ihmiseen katkeaa, se on kuin kuolema. Edelleen huolehtii, mitä poismenneelle tapahtuu jatkossa. Tuo edellä mainittu oudon tyypillinen artikkeli sai minut kauhistavan ihmetyksen valtaan. Sydämessäni muodostui sen intention vastainen ajatus: jos itse uskoin rakastaneeni erästä ihmistä vereslihalle asti, kuinka paljon enemmän kaikkivaltias Jumala, joka on mennyt kuolemaan asti rakkautensa tähden, pitäisi huolta kaikista rakkaistaan. Siis kaikista ihmisistä.

Mikseivät siis kaikki pelastuisi?

Tämä kysymys tuli vääjämättä minua vastaan. Ja mitä siinä olisikaan uskomani evankeliumin vastaista? Luterilaisen opin mukaan Kristus on kuollut ristillä kaikkien puolesta eikä ihminen ratkaise pelastumiseensa liittyviä asioita. Erehtyväisyytemme, rikkinäisyytemme on yhtä jaettua, yhtä yhteistä kuin jumalallinen ihmisarvomme. Ei ole huonompaa eikä parempaa ihmistä. Kristuksen tuoman sovinnon tarkoitus on ilman väkivaltaa ohjata tahtomme pois kaikista kipeistä, rajaavista ratkaisuista, jotka johtuvat peloista ja toivomme katoamisesta. Vieläpä Raamattuun ja luterilaiseen oppiin sisältyy käsitys, että Jumala määrää ihmisiä ennalta vain ja ainoastaan pelastukseen. Herätysliikeluterilaisuuden pelastusvarmuus on henkilökohtaisessa varmuudessa omasta hyvästä tilastaan. Evankeliumin iloon perustuva pelastusvarmuus on yhteinen, laajempi ja ennen kaikkea objektiivisempi: Jumalan omaan työhön ja luonteeseen perustuva.

Rakkaan Luojamme tehtävä maailmassa on olla sen armahtava Pelastaja. Meillä on omat tehtävämme: olla tavallisia (rakastettuja, siis rakastavia) ihmisiä.

Tällä tavoin, kristillisen avarasti olen lapsesta asti uskonut. Siksi evankelisen (siis evankeliumiin perustuvan) pelastusvarmuuden kääntäminen päälaelleen, itselleen omituksi oikeudeksi, järkytti minua niin syvästi. Pitää muistaa, ettei usko ole mikään vakaa suure. Ihminen vajoaa päivittäin murheisiin, jotka pimittävät näköaloja. Jumala tuo aina uudestaan rauhallisen luottamuksen, siis uskon – ja uudistaa myös uskoa selkeämpään suuntaan usein raskaiden vaiheiden läpi. Näin tapahtui tuona jouluna, samoin oli käynyt minulle nuorempana. Joskus nuoruuden ja lapsuuden välimaastossa olin jokseenkin suhteellistanut kristillisen uskon merkitystä ”kaikki uskonnot sopivat yhteen” -tyyppisillä spekulaatioilla. Jumala itse on valaissut kaikkia koskevan Kristus-uskon radikaalin, laajan aintulaatuisen sisällön henkilökohtaisella työllään. Kristus on kaikkien kansojen Jumala, sen osoittaa ahdistukset voittava ristin voima. Jos siis monin eri tavoin, käytännön luterilaisen kokemuksen perusteella usko on uudistuvaa, puhdistuvaa lahjaa, miten on mahdollista, että uskosta tehdäänkin pelastuksen ehto? Niin tehtiin siinä ”evankelisessa” artikkelissa ja myös siinä, miten virallisesti on useimmiten kristillisyyttä ja jopa luterilaisuutta tulkittu.

Miten usko – kaikille tarkoitettuna lahjana! - voisi estää kaikkien pelastumisen? Eikö kristillinen usko juuri mahdollista sen?

Voinen kuitenkin valaista sitä, miksi uskon ehdollisuudelle voi muodostua suuri viehätys, kertomalla tuosta edellisessä kappaleessa mainitusta eräästä käänteestäni. Lukiolaisena sielunelämäni suunnattiin vakaammalle pohjalle, kun kaiken kyseenalaistavan filosofian kohtaaminen vei ilon ajatussuuntausten yhdenvertaistamiselta (noilta yllä mainituilta spekulaatioilta). Miksi ateismi kieltää vain Jumalan? Yhtä järjellisesti tai järjettömästi voisi kiistää ihmisyyden olemassaolon (ei ihmisen sisintäkään nähdä silmillä). Pystyykö kaiken tuhoavaa epäilystä vastaan vastaamaan suhteellisuudella, eri uskomusten yhteen sovittamisella? Jouduin suureen eskistentiaaliseen (ihmiselämisen luonnetta koskevaan, epätoivottuun) ahdistukseen. Aloin pitää selkeää kristillistä uskoa välttämättömänä olemassaolon mielekkyyden ja sitä myöten pelastuksen kannalta. Evankeliumin usko toi minulle syvän avun – ihmisyys on olemassa, sillä Kristus (Ihmisen Poika) on kaiken siihen kuuluvan pimeyden ja epäilyksen keskellä.

Kun kuitenkin ymmärsin tämän uskon merkityksen, laitoin valitettavasti omaehtoista painoa uskolle sinänsä (vaikka se on lahjaa).

Uskon merkitystä äärimmäisyyksiin asti painottavilla populääreillä kristillisillä mielipiteillä oli tarttumapintaa minuun. Omaksuin itseeni nopeasti sen, että kirkko järjestään pitää uskon ehdollista pelastusluonnetta lähes luovuttamattomana asiana. Koin kirkon näkyvään elämään (erityisesti messuun) uudelleen rakastuvana ihmisenä alitajuisesti, että tulee suhtautua myöntyvästi tähän yleiseen käsitykseen. Uskonelämän lahjaluonne oli kylvetty kuitenkin jo vastaansanomattoman ihanasti minuun muun muassa vanhempieni ja Sirkka-mummini sekä lapsena kuullun Jumalan sanan ja pienenä vakaimmin vastaanotetun ehtoollisen kautta (puhumattakaan kasteen järisyttävästä mysteeristä). Tiesin koko ajan uskon paradoksaalisen, omista ratkaisuistani riippumattoman lahjaluonteen, joten en ole voinut varmuudella väittää, että joku joutuu helvettiin. Pidin vain uskon tärkeyden tähden, siksi, että se juuri on välttämätön pelastuksen kannalta, kadotusta ehkä mahdollisena.

Ehkä.

Mikä riipivä, sielua ristiidoittava ”ehkä”. Ristiriidat ovat toki osa elämää, niiden kanssa on eläminen. Ihmisenä oleminen on lähtökohtaisesti paradoksaalista; sielun ja ruumin ykseyttä, sekä uuden innon toivomista että tosiasioiden myöntämistä, ennen kaikkea yhtä aikaa vastakohtaisesti syntisenä (toisen ihmisen ohittamiseen taipuvana) ja vanhurskaana (olemassaolon oikeuden omistavana) olemista. Kuinka näitä asioita voi käsittää, näitä arkisen järjen havaintojamme, voiko niitä laittaa muotteihin?

Miksei sitten kaikkia koskevaa toivoakin voi jättää paradoksaalisesti yhtä aikaa varmaksi ja kuitenkin epäselväksi?

Onhan meidän myönnettävä, että vaikka Jumala rakastaa, ihmisessä on suuria esteitä pelastuksen tiellä olemiselle. Kaikki eivät usko Jumalaan. Jotkut jopa elävät käsittämättömässä pahuudessa itse sitä tajuamattaankaan (ääriesimerkkinä terroristit). Mutta – eikö ole tullut ilmi, että yhteisessä ihmisyydessämme (tutkiskelkaamme omaa sieluamme), siis ihan kaikissa ihmisissä, asuu kyllä auttamaton taipumus hyvyyden järjettömään torjumiseen? Nuriseminen, turha pettymys, pikkumaisuus, kateus ynnä kaikki pahuus, joka saa noista polttoaineensa... Silti useimmilla ihmisillä on toivo itsensä suhteen. Jokainen tuntee oikeudekseen ajatella, että oma elämä päätyisi kuitenkin hyvälle mallille. Miksei tällainen toivo koskisi kaikkia? Olenko minä tai oletko sinä lähtökohtaisesti parempi kuin ”pahat ihmiset”? Tai miksemme uskoisi ja toivoisi kanssaihmistemme kohdalla parempaan tulevaisuuteen – vaikkapa tekojen ja sisimmän muutokseen – kun itsellemme odotamme kaikkea hyvää omat rajoittuneisuutemme ja ehkä pahat menneet erehdyksemmekin tietäen?

Mikä ristiriita piilee siinä, että kaikilla meillä tuntuu olevan syy uskoa kylläkin omaan toivoon mutta olemme kovin epävarmoja kaikkien toivon suhteen?

Tällainen ristiriitainen ajattelu näyttää tulevan meille mahdolliseksi siksi, että toivo käytännössä sekoitetaan usein jonkinaisteiseen toiveeseen tai unelmaan. Vaikkei tuomitsisi lähimmäistään hänen pahojen tekojensa tähden ikuiseen kadotukseen, voi silti jättää hänen kohtalonsa miettimisen aika huteraksi. Tuntuu riittävän se, että itse kokee olevansa jotenkin hyvällä tolalla. Ehkä ihminen ei ajattele kovin pitkälle perimmäiseen tulevaisuuteen omalla kohdallaankaan. Riittää se, kun kaikki on nyt hyvin; loppu on ”lisähyvää”. Kristillinen toivo on kuitenkin jotain muuta, suurempaa. Vai mihin tarvittaisiin todellakin johonkin ihme-Kristukseen perustuvaa toivoa, jos aivan tavanomainen toive paremmasta huomisesta olisi ainoa oikeutettu tie? Katson, että kristillinen toivo on sen sijaan kaksoispotti:

Pidämme kiinni elämän ilmiselvästä paradoksaalisuudesta, ristiriidoista, ja näemme juuri niiden keskellä käsittämättömän suuren tulevaisuuden toivon.

Meidän ei tarvitse emmekä saakaan ohittaa elämisemme ristiriitoja. Ei pelkästään joissain muissa, pahoissa tai huonon valinnan tehneissä ihmisissä ole ristiriitaa suhteessa pelastukseen, suhteessa toivoon, vaan ihmissielun, elämisemme rakenteissa sinänsä. Maailman tilan ja oman elämänsä kömmähdykset rehellisesti kohtaava huomaisi kyllä tämän, mutta käytännössä ihmiselon perustraagisuus on liian iso pala hyväksyttäväksi, ellei ristiriitaa valaise ristin sovinto. Joku (Ihmisen Poika, Jumala, itse inhimillisyys) kantaa jokaisen yksilön vastustelut ja erehdykset, on itse asiassa jo tehnyt tämän kertakaikkisesti, jo kauan ennen kuin olemme syntyneetkään.

Ihme!

Yhteinen vääryytemme ei viekään meitä tuhoon, vaan uusi, arvaamaton ilo puhkeaa. Näin hienosti ei käy niinkään omien rajallisten ja vaillinaisten, järkeilyymme perustuvien valintojemme tähden, vaan siksi, että Isä nosti Kristuksen kuolleista – rajattoman vapaa teko! Ylösnousemus on tuonut elämään järjen ja mielekkyyden tuhon ja turhan kuoleman keskelle. Miten sitten kestämme omat erehdyksemme ja sen, ettei kaikki näytä noinkaan suuren asian (saati pienempien hyvyyksien) jälkeen menevän hyvin? Vaillinaisuutemme tuo kyllä toivottomuutta. Siksi toivo jää epäselväksi. Vajavaisuus on tarpeen viedä aina uudestaan ristille. Uhrautuvan rakkauden merkitys ei riipu ajasta tai paikasta – viimeiseen asti rakastava mielenlaatu on aina voimassa, sen tuoma elinvoima on vain tullut Ylösnousseessa julki. Tässä ei tarvitse luopua elämän todellisuudesta, paradoksista. On olemassa monin kerroin suurempi paradoksi kuin toivon ja toivottomuuden yhteen sovittaminen: oman elämämme toivo ei olekaan meissä itsessämme.

Ristiriidat kuuluvat Kristuksen ristille. Hänen ylösnousemuksensa tuo toivon, jonka avulla jaksamme elää.

Niin, ristiriidat kuuluvat ristille. Sinne ne on syytä viedä. Ei elämän perusristiriitaisuutta pysty, eikä ole tarkoituskaan, itse kantaa. Kaikki pelastuminen, olkoon kyse siitä lopullisesta pelastumisesta tai tässä maailmanajassa tapahtuvista nousemisista, on totta tosiaan lähtökohtaisesti epävarmaa. Ihmisluonto tulee olemaan vajavainen, sen puhdistumisesta emme voi itse päättää. Siksi haluamme helposti pitää kiinni epävarmuudesta - pelkäämme elämän totuuksien paljastavan omat hämäryytemme. Se on oikeutettu pelko. Mutta tarvitseeko epävarmuutta korostaa silloin, kun varmuus onkin toivoa eikä tuhoa? Kun se, mikä on varmaa, onkin vapautusta, meistä ulkopuolista ilosanomaa, eikä oman itsemme pönkittämistä? Jos joku haluaa estää kristillisyyden kaikkia puolia liikavarmuuden, kuvitellun fundamentalismin (häh?) välttämiseksi, on jossain kohden syntynyt väärinymmärrys.

Toivo! Varma toivo kaikille, kuin ankkuri ihmskunnan myrskysäällä, on kristinuskon sisältö.

Ylösnousemus on kaikkien yllättävien hyvien käänteiden lähde, joista viimeinen tulee olemaan se, että kaikki ylistämme yhdessä Jumalaa. En minäkään koskaan ajattele etukäteen, että jumalanpalvelus tulee olemaan hauskaa! Mitä enemmän näemme laajalla perspektiivillä kaiken sen hyvän, mitä on jo maailmassa ja kunkin meidän elämässämme tapahtunut, sitä uskottavammaksi osoittautuu Kristuksen ylösnousemus – ja sen tuoma mittaamaton toivo. Mutta kun meillä kerran on luontainen tapa nähdä hyvän mahdollisuudet maailmassa pienempinä kuin ne Jumalan tähden ovat, ei tee pahitteeksi palata ristin juurelle.

Kristuksen risti tuottaa kaikille pelastuksen.

Tämän esseen lähtölaukaus, jo parin vuoden takainen jouluinen hämmennykseni sai minut aivan maahan (kuvaavan merkitysvivahteen voin sanoa vanhalla kielellä: tremor natalis, jouluinen järistys, vapina). Miten ratkaista pulma uskon välttämättömyydestä ja mahdottomien, aina potentiaalisesti epäuskoisten tapausten (siis kaikkien) pelastuksesta? Tämä on todellinen, eläviä ihmisiä koskeva ongelma, ei teologinen spekulaatio. Miten voimme uskoa parempaan huomiseen ja toivoa rehellisesti Jumalan antamaa parasta rakkaimmille, jos edessä on väistämättä mahdollisuus hämärtyneiden sielujen luomiin muureihin, jotka jäisivät iäksi voimaan? Ikuinen kadotus! Sen tuska ei koskisi päättymättömänä tarinana vain kadotettuja, vaan paljon enemmän uskovaa. Hän nimittäin ymmärtäisi tämän: toinen, rakas ihmissisar- tai veli, väistää Jumalaa ja rakkautta päättymättömästi! Kauhu! Toivottomuus edessä, yleispätevä yksinäisyys. Sydäntä riipivän, ahdistavan pelon keskellä makasin sängyssäni. Sieluni huusi. Näin Jeesuksen ristin.

Miksi kaikki pelastuvat?

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. 

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."

(Filippiläiskirje 2:6-11)

Mitä tämä tarkoittaa?

Muiden käännösten ja alkukielen pohjalta on syytä huomautta, ettei kyse ole pakonomaisesta tapahtumasta (”on tunnustettava”), vaan Kristuksen työn iloisesta ja vapaaehtoisesta tunnistamisesta (”on tunnustava / tunnustaisi”). Onko käännöksiä ja kaikkea muutakin muutettava, niin että kaikkien ennalleen asettaminen, alkukirkon ja apostolien julistama apokatastasis toon pantoon (ks. Ap. t. 3:21), nähtäisiin jälleen itsestään selvänä osana kristillisyyttä? En sanoisi niin. Toivon näkemiseen kaikkialla siellä, missä se itse tahtoo olla, riittävät ristin voiman avulla toivoon viritetyt silmät. Näin minulle kävi välittömästi ristioivalluksen myötä: pyhät kirjoitukset avautuivat uudella tavalla avarina, ilman pelkoa kahleista. Pyhien kirjoitusten pyhyys on ristin, jota ne julistavat. Se on Raamatun kanteen piirrettykin ja kirkkojen torneihin pystytetty. Ja sanonhan pappina kastetilaisuudessa uskontunnustuksen jälkeen: tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastamme nyt tämän lapsen. Suurin, käsittämättömin, avartavin ja voimakkain Jumalan lupauksista on juuri se, että hänen työnsä yhdenkään meidän luotunsa, rakkaan ihmisensä kohdalla ei valu hukkaan. Tämä lupaus tekee Jumalasta elävän, tarpeellisen. Kaikkivallaton, meiltä jotain odottava tai vaativa jumala, on outo pelote. Kummituksia ei ole olemassa.

Miksemme pitäisi siis Jumalanamme Jeesusta Kristusta, koko maailman Vapahtajaa?

Jumalalta me tarvitsemme elävää, kantavaa toivoa, emme ehdotelmia. Kaikki pelastuvat. Miten ihmeessä se voi toteutua? Kristuksen ristillä osoittaman kaikkivaltiaan rakkauden tähden – hänen tähtensä, joka on luonut tahtomme ja joka sekä kykenee että aikoo uudistaa ja valaista sitä armollaan kaiken päätökseen asti. Tästä syystä saan ja saamme kaiken apatiamme keskellä voimaa luottaa, kyvyn nähdä hyvää ja innon keksiä uutta. Kiitetty olkoon elävä Jumala, josta olemme lähtöisin: hänen läsnäolostaan jokainen elää, häntä kohti kaikki me ihmiset olemme matkalla! 

P. S. Tästä aiheesta haluaisin tehdä väitöskirjan. Toivottavasti se onnistuu. ;-)

P. P. S. Jos sanotaan, että jokainen kieli on tunnustava Kristuksen, niin se tapahtuu Jumalan Pyhän Hengen vapautustyön ansiosta, ei pakotuksena. Ei siis tarvitse pelätä aivan turhaan oman tahdon, oman persoonan turhentumista. ”Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta [oikeammin: Pyhässä Hengessä eli hänen avullaan].” (1. Kor. 12: 3)

Pelastus ja apokatastasis / Salvation & the Restoration of All Things

Päivän hallelujasäe:

Herra, minun Jumalani,
minä kerron sinun voimateoistasi
ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan.

Ps. 71: 16

Päivän evankeliumi (Matt. 7: 13-14):

Jeesus sanoo:
    ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 10.8.2014
9. sunnuntai helluntaista, "Totuus ja harha"
saarnasi pastori Petri Samuel Tikka

Ystäväni,

Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme. Jeesus sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14: 6) Jeesuksen nimi tarkoittaakin: ”Herra pelastaa”. Hän on Jumala, joka pelastaa.

Mitä tarkoittaa pelastus, mistä meidät pelastetaan? Elämässä voi olla kaikki hyvin, Isän Jumalan armosta. Jokin tyhjä kohta kuitenkin kolkuttaa. Sydämessä on sanaton kaipaus, tyhjyys on Jumalan suuruinen aukko. Etsiessämme sitä hyvää, mikä Jumala on, saatamme erehtyä hyvän luonteesta ja lähteestä. Vain yksi asia kykenee täyttämään sisimpämme tyhjyyden, niin että levottomuus katoaa. Se asia, joka täyttää kaiken, on armo.

Armo on rakkauden suurin muoto, sen alkuperä, sen sisältö. Tämä on yllättävää ja suurta. Luulemme luonnostamme, että armoa annetaan säälistä, kuin ylijäämänä. Synnynnäinen häpeämme väistää Jumalan ehdotonta rakkautta. Kuitenkin: kun armo kohdataan, kun kohdataan rakkaus, joka ei perustu ansioihin, kun nähdään rakkaus, joka ei hälvene tekemättä jättämistemme tähden, niin valo räjähtää maailmaamme.

Ystäväni: kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Tänään on sunnuntai. Tänä päivänä, alkuperäisenä viikon ensimmäisenä päivänä, Jumalan Poika nousi kuolleista. Entinen on kadonnut. Tällä uudella tiellä synnit, unohdukset, häviöt ja raadollisuudet painavat vähemmän kuin näkymätön hiukkanen. Tämä tie on helppo kulkea, sillä meillä ei ole raskasta kuormaa repussamme. Syntien painolasti kuuluu Jeesukselle. Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden hän on kulkenut loppuun asti sen tien, joka veisi meidät tuhoon.

Suhteessamme Jumalaan turha hätäily karsitaan, asiat asettuvat oikealle kohdalleen. Perisynnin velka on pyyhitty pois. Se on tehty jo kertakaikkisesti kasteessa, ja aina uudestaan me palaamme armolupausten äärelle. Niin teemme täällä kirkossa, avoimesti joka sunnuntai. Suhdettamme Jumalaan sävyttää, kiitos Herran, usko, eikä muuta tarvita. Usko on luonnollista luottamista, kuin lapsella on äitiään tai isäänsä kohtaan.

Mitä sanottavaa Jeesuksella on suhteestamme Jumalaan tänään? Kuulimme Jeesuksen sanovan: ”Menkää sisään ahtaasta portista.” Nämä sanat Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, joka oli uusi toora eli Jumalan laki, uusi, vielä kattavampi opetus. Alkuperäisessä toorassa eli Mooseksen kirjoissa keskeinen ahdas paikka, joka vie elämään, on Jumalan pyhäkkö. Siellä, temppelissä, juutalaiset hoisivat suhdettaan Jumalaan. Ahdas portti vuorisaarnan yhteydessä viittaa siis Jerusalemin temppeliin. Juutalaisten ainoan pyhäkön portti oli ahdas, sen sisäpuolelle mahtui vain Jumalan palvelemisen pyhimmät asiat. Temppelin kaikkein pyhimmässä paikassa oli tyhjää. Siellä kävi pappi kerran vuodessa, vihmomassa sen eläimen uhriverellä.

Jeesus, ohjelmajulistuksessaan, julkisen tiensä alussa, viittasi portilla ja tiellä siihen, mitä juutalaisen uskonnon tavat kuin profetiana kuvasivat. Ahdas portti sekä vuoristoinen, kapea, pyhäkköön vievä tie saavat sisältönsä siitä kohtalosta, minkä Kristus itse kärsi meidän, luotujensa, keskellä. Hän kulki kertakaikkisesti kivikkoisen tien, jonka päässä hänestä vuosi veri sisäisen tyhjyyden, hylätyksi tulemisen, keskellä. Eikö ole merkillinen, poikkeuksellinen kuva Jumalasta? Vähäinenkin viha, joka lopulta johtaisi toinen toistemme veren vuodattamiseen, on äärettömän julmaa. Vain Luoja, Luojamme, ymmärtää syntimme syvyyden. Hän ottaa pahuuden, ja kääntää sen vapaudeksi. Kristuksen veri, meidän puolestamme vuodatettu, on sisäänpääsy kaikkein pyhimpään. Tämäkin veren vuodattaminen tapahtui Jerusalemissa, pyhäkön lähellä, ja vain sen veren pyhyys tuo sovinnon ja vapautuksen Jerusalemiin, pyhälle maalle ja koko maailmalle.

Kuulemalla kuulevilla korvillamme Jumalan sanan lupausta, nauttimalla ehtoollisella Herramme ruumiin ja veren, me menemme sisään ahtaasta, pyhästä portista. Mutta löytävätö tämän portin kautta sisään vain harvat, jääkö Kristuksen tuoma vapautus merkityksettömäksi tai oudoksi niin monelle? Joudummeko eroon muista, jos uskomme niin kuin kirkko opettaa? Ei, emme todellakaan. Tällä tiellä on yhteys, joka yhdistää kaikki. Ylösnousemuksensa myötä Jeesus käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Minkä Jumala käskee, sen hän myös toteuttaa.

Jeesus puhui vuorisaarnassaan monista, jotka olivat kulkemassa kadotukseen. Heprealaisessa ilmaisussa ”moni” tarkoittaa ”kaikkia” ja ”harva” ”ei ketään”. Herramme käytti vuorisaarnassaan verbeissä preesens-aikamuotoa. Se viittaa juuri senhetkiseen tilanteeseen, jossa hän saarnaa. Siis Jeesus sanoi siinä vaiheessa pelastushistoriaa, ennen ristiinnaulitsemista: kaikki ovat juuri nyt kulkemassa tuhoon vievää tietä. Vain hän itse oli kulkemassa elämään vievää tietä, ristin tietä.

Viikko sitten, kirkastussunnuntaina, Arto opetti, että on pidettävä kiinni siitä opista, että Jeesus on täysi Jumala ja täysi ihminen. Jumala on meidän puolellamme. Jumala on ihmisyytemme keskellä, sen synkimmässä ahdistuksessa. Meistä ei ole ristin tien yksinäisiksi kulkijoiksi. Sillä tiellä me musertuisimme. Mutta katsokaa: hirvittävä ahdistus on kannettu, se ihmisyyden ahdistus, jonka syvyyden ainoastaan Jumala tietää. Tuho, meitä uhkaileva tuho, on suorastaan väännetty elämäksi.

Tänä sunnuntaina meidän oppimme on: toivo, ratkaiseva toivo, ristin tuoma toivo. Tässä kohtaa toivo ei ole jokin toive tai toivomus, vaan varma toivo, joka tuo valon koko elämään. Jumala ei luovuta. Kristus hoitaa koko ihmiskuntaansa loppuun asti. Apostoli Paavalin mukaan jokainen kieli niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla on tunnustava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra. (Fil. 2: 11) Tällaisen tunnustuksen saa aikaan Pyhä Henki, niin kuin Paavali toteaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kahdennessatoista luvussa. Me odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Kristuksen valtakunnalla ei ole loppua, ei rajaa.

Rakkaat ystävät, toivosta kiinni pitäminen antaa varmuuden. Jumala tekee työtään, elävää työtään, ikiomaa työtään. Ristin valo loistaa koko maailmankaikkeuteen, synkimpiin kolkkiin, sotien ja vainojen keskelle. Toivon oppia kutsuivat alkukirkon kirkkoisät ja -äidit vaikealla termillä, mutta se sana on suloinen ja marttyyrien verellä todistettu. Se sana on muinaiskreikaksi apokatastasis. Jo apostoli Pietari ja kaikki Vanhan testamentin profeetat saarnasivat ajasta, jolloin kaikki pannaan kohdalleen. Sitä sana apokatastasis tarkoittaa: kaiken asettamista kohdalleen. Toivo tulee kasvamaan, ei meidän ansiostamme, ei meidän hyväntahtoisten kuvitelmiemme tähden, vaan Jumalan oman ristin voiton tähden. Ristinpuusta kasvavat hedelmät, jotka eivät hupene. Me emme valinneet häntä, vaan hän on valinnut kaikki jo maailman perustamisesta asti pienen Karitsan, Jumalan Karitsan uhriveren tähden.

Rakkaat ystävät: menkäämme sisään ahtaasta portista, toivon portista. Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme.

Summary of the sermon by Rev. Petri Tikka
in the Old Church of Helsinki August 10^th

A human being can decide everything, except one thing: our salvation. God decides and does that. Jesus is the Way, the Truth and the Life. Jesus' name means ”The Lord Saves”.

Salvation is being rescued from inner emptiness. There's a God-sized hole in our heart. God is our true good. When we search for the good that we long for, when we search for meaning, we often mistake some other things for the source of goodness. That's when we become restless and often fall into different kinds of sin.

But the thing that makes our inner emptiness full, that thing is called grace. It's a love that's not based on our merits nor does it become less when we don't do something we should. When and every time we see the fullness of grace, a light explodes into our life.

All your sins are forgiven! It's Sunday, the day of Jesus' resurrection. All that is wrong, all that is lost, all that is carried by Jesus. For us humans and our salvation, He personally went down the path that leads to destruction. He died for us, and rose again for us.

In our relationship to God, we remain imperfect mortals, but things are put into the right order. Baptism in the name of the Triune God means that the debt of original sin is washed away. Faith in God is natural trusting, like a child trusts his or her parents.

What do the words of Jesus' about the narrow gate, from the Gospel reading of the day, have to say about our relationship to God? They refer to the Temple where Jews maintained their relationship with God. One entered the Temple through a narrow gate. The Holy of Holies in the Temple was an empty space that was washed with blood once a year. This was an image of what Jesus was about to do. He washed our emptiness with blood once and for all. He took our cruelties and our sins, and made them a way of release. What a remarkable deliverance!

But do only a few people get inside the narrow gate? Only one person really did go through the narrow gate, the holy gate of love, into the emptiness all by himself. So, as a Hebrew expression and hyperbole, ”few” means ”none”, and ”many” means ”all”. All of us are naturally prone to follow the wide way that leads to destruction, but none of us, only Jesus, was the one that went down the holy way of sacrifice so that we could enter through the gate of His body and blood into God's presence. That's why we have been given Holy Communion: it's the gate of His real presence.

Jesus Christ is fully God and fully human. Because He's there with us in our humanity, in its darkest and most immobile places, we have a huge hope. We can't carry the cross, all the hurt and the pain. Christ did it. God won't give up. That's why we have a very big hope, indeed. It's the certain hope, the promise of Scripture, that all shall, in the end, confess: Jesus Christ is Lord - to the glory of God the Father. (Phil 2: 11)

The Apostles and the Holy Prophets of old all believed this and preached it. The name for this blessed hope in the language of the New Testament is apokatastasis. It means the restoration of all things. The hope that we're aiming for is going to expand, since it always gives a deeper meaning to our lives. It's not based on wishful thinking, but on the cross, and that's why it removes worries. God has chosen all of us in the little Lamb, the Lamb of God, before the foundation of the world.

Dear friends: let's go through the narrow gate, the gate of hope. We can decide everything else, but thanks to the Wisdom and Power of God, our salvation is in His hands. 

Pääsiäinen: voitto ja tulevaisuus

Evankeliumi (Joh. 20: 1-10)

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.


PÄÄSIÄINEN: VOITTO JA TULEVAISUUS
saarna Helsingin Vanhassa kirkossa pääsiäispäivänä 20.4.2014, pastori Petri Tikka

Ystävät, tänään me tutkimme maailmanhistorian käänteentekevintä tapahtumaa: Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta. Se on muuttanut todellisuuden rakenteen, tehnyt kuolemastakin väliaikaisen asian. Elävä Kristus on tehnyt menneisyyttä menneisyyden varjoista. Nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Kristuksen lähettiläs Paavali on tiivistänyt asian tällaiseen ylistykseen:

Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! (1. Kor. 15: 54, 57)

Tänään haluan puhua siitä, minkä voiton Jeesus on ylösnousemuksellaan hankkinut, ja kuinka hänen elämänsä tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Pohdimme asiaa kolmelta näkökannalta. Ensinnäkin: Kristuksen ylösnousemus järkyttää ihmiskunnan suunnitelmia perin juurin. Toiseksi: pääsiäinen on vallankumous syntiinlankeemusta vastaan. Kolmanneksi: Kristuksen voitto tekee mahdolliseksi sen, että kaikki asetetaan ennalleen - entistäkin parempaan tulevaisuuteen.

Ensimmäisenä oli järkytys. Tyhjä hauta oli sokki. Jeesus oli kyllä ilmoittanut asian opetuslapsilleen etukäteen. Heillä ei myöskään ollut maailmankuvallisia esteitä uskoa ihmeiden mahdollisuuteen. He olivat vain odottaneet toisenlaista hyvän voittoa pahasta – sellaista aitoa muutosta, mitä uskonnot ja ideologiat yhä tarjoavat. Ei odotettu silloin eikä nytkään voittoa näkymättömistä pahuuden valloista, vaan näkyvistä pahuuden vaikutuksista. Juutalaisten ja monien muidenkin keskuudessa eli ja elää edelleen käsitys, että Messias toisi mukanaan uuden maailmanajan, kouriintuntuvan rauhan. Kaikki kääntyisivät pahoilta teiltään ja uskoisivat Jumalaan. Tätä seuraisi lopulta yleinen ylösnousemus. Messiaan omasta yksityisestä ylösnousemuksesta ei ollut tietoakaan. Kristuksen kuolema oli jo vienyt opetuslapsilta toivon uudesta uljaasta aikakaudesta.

Mutta - nousemalla kuolleista Kristus on yksin hoitanut kaikki lopulliseen onneen liittyvät asiat, jotta ne voisivat toteutua kaikille. Hän yksin tuo tulevaisuuden tähän hetkeen... Inhimillinen elämämme on väistämättömän kahtiajakoista: täynnä tavatonta hyvyyttä ja uskomatonta pahuutta, elämän intoa ja sukupolvesta toiseen jatkuvaa kuolemaa. Tarvitseeko pahuutta väittää epätodeksi, ponnistuksillamme kumottavaksi, jotta hyvyys säilyisi? Näin on kuitenkin aina yritetty, yhä edelleen. Kristuksen voitto pahasta on paljastanut pahuuden sisäsyntyisen heikkouden niin, ettei se muserra jo alkujaan meitä. Pahuus ei tuokaan mukanaan eroa elämästä ja hyvyydestä, sillä armo on suurempi kuin syyllisyys, elämä enemmän kuin kuolema! Päädymme toiseen pohdittavaan asiaan: ylösnousemuksen järkytys on vallankumous, vallankumous syntiinlankeemuksen maailmassa.

Vastuu on paljon arvostettu, mutta vähän perusteltu asia. Ihmiskunta tekee vastuullisuudesta elämän peruspilarin, jolla saavutettaisiin paratiisi ja uusi maailmanaika. Me kaiken vastuun itsellemme ottaneet ihmiset syytämme kuitenkin elämää ja Jumalaamme heti, kun asiat menevät huonosti. Mutta Jumalalla on aina ollut suunnitelma. Kristuksen voitto pahan vallasta tekee mahdolliseksi uskomisen tähän suunnitelmaan. Koska pahuus on vain väliaikaiseksi tarkoitettu, kuului Jumalan tarkoituksiin pahuuden hirmuvalta hetken aikaa. Tässä siis puhutaan meidän pahuudestamme, perisynnistä, ei jostakin ulkopuolisten tuomittavasta teosta. Syntiinlankeemus onkin onnellinen asia, vaikka ihmiskunnassa vellova typerryttävä pahuus on pohjamutiin asti ahdistava tragedia. Syntiinlankeemus on niin järkyttävän suuri asia, että sitä usein joko loputtomasti kauhistelee tai alitajuisella vimmalla torjuu. Mutta mihin kauhistelu päätyy? Kovuuteen. Ja mihin torjunta vie? Välinpitämättömyyteen. Kovuus naulitsi Kristuksen ristille ja välinpitämättömyys katsoi sivusta, kun Jumala tuli näennäisen tuntemattomana historian keskelle.

Mutta tuo tuntematon Jumala otti kovuuden ja välinpitämättömyyden mukanaan kuoleman valtakuntaan. Nämä kokivat oman kuolemansa. Toistettava on: nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Ilman syntiinlankeemusta meidän osaksemme ei olisi tullut elämän ylösnousemusta, jossa Jumala on osoittanut ilon ja hyvyyden ylivoimaisuuden. Kunnioitetut, langenneet esivanhempamme Aadam ja Eeva syyttivät vuorollaan aina toista osapuolta lankeemuksesta. Kuitenkin heidän häpeilynsä oli peitetty varsin heikosti, viikunanlehdillä. Tähän syntipukki-syndroomaan ei ole enää tarvetta. Yhteisen lankeemuksen lopputulos oli, kiitos Jeesuksen, positiivinen. Tämä on Jumalan vallankumous, joka kumoaa inhimilliset valtakuviot. Latteiden vastuullisuuksien tilalle tulee elämä, yltäkylläinen elämä.

Kristuksen ylösnousemus oli järkyttävän tehokas vallankumous, täydellinen voitto syntiinlankeemuksesta. Siirrymme kolmanteen kysymykseen, kaiken ennalle asettamiseen - entistä parempaan tulevaisuuteen. Enää ei ole tarvetta katsoa taaksepäin ja hukkua syyllisyyden pohjamutiin, elämän kiistämättömiin ja väistämättömiin tragedioihin. Nyt voimme tehdä paluun tulevaisuuteen, johon olimme väkipakolla yrittäneet päästä. Käykin niin, että tulevaisuus tuodaan meille. Me saamme elämän suunnan ja unelmat lahjana. Tulevaisuutemme tähden Kristus kulki ristintien, hukkui meidän syyllisyyteemme, elämän kiistämättömimpään ja väistämättömimpään tragediaan. Kristus tiesi ennalta, mitä opetuslapset eivät havainneet kirjoituksista, mitä kaikkea Hoosean profetia tarkoittaa: ”Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa, hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat. Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.”

Tuonelaan laskeutunut Kristus antoi elämän haudoissa oleville. Näkyvyys ei ole enää olemassaolon ehto. Pienin ja vähäisin on Herrassa suurin ja voimakkain. Viisauden kirjan sanoin: ”...oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen.” Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus teki mahdolliseksi sen, että näkymätön hyvyyden voima tulee näkyväksi ja todelliseksi tämän maailman keskellä. Emme enää kulje kohti tuonpuoleista taivasta tai maanpäällistä paratiisia, vaan uusia taivaita ja uutta maata. Todellisuus on oleva yhtä, ilman jakoa hengelliseen ja maalliseen. Suvivirsikin saa kaikua toreilla, ja me saamme elää ja palvella Luojaamme. Sanoma, joka luo kaiken uudeksi, kaikuu Vanhassa kirkossa myös. Tänään kahdeskymmenes päivä huhtikuuta armon vuonna 2014 on pääsiäinen. Nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Sillä:

Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Laskiaissaarna

Johanneksen evankeliumista (12: 25-33):

Jeesus sanoi:
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Rakkaat ystävät,

Tänään, laskiaisena, alkavalla tiellä kohti pääsiäistä, me olemme meitä joka hetki ympäröivän mahdin, rakkauden, äärellä. Sitä me pohdimme, sen kertakaikkisia töitä olemme kokemassa omalle kohdallemme. Olemme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen omien töiden äärellä, käsittämättömän suuren, loputtoman rakkauden edessä. Rakkaus on maailmankaikkeutta suurempi. Rakkaus todistaa itsestään: kun sinua ei ymmärretä, yksi sinut tuntee; vaikka kaikki unohtaisivat sinut, yksi sinut muistaa; kun sinä itse petät itsesikin, luota vakaasti Kristukseen. Rakkauden syövereihin – sen odottamattomiin teihin maailmassa, rakkaat ystävät – sukeltakaamme nyt.

Rakkaudesta ja rakkautta varten ihminen on luotu. Rakkautta ihmisen sydän janoaa jo alusta asti, mutta pettyy, kun ei saa ymmärrystä, ei tule kuulluksi. Sydän on vähemmän kuin se palava rakkauden kehto, joka sen kuuluisi olla. Lähimmäisen arvon unohdus voi tapahtua aivan arkipäiväisesti, kun ei yksinkertaisesti osoita täyttä huomiotaan lähellä olevan ajatuksiin ja sanoihin. Se voi tapahtua ruokapöydässä tai keskustelussa rappukäytävässä. Me haluamme täyttä rakkautta, huomiota lähimmäiseltä. Jo lapsen huutava huomionkipeys on tästä osoitus.

Kun rakkautta ei saa, mistä sitä kuuluisi saada, aivan läheltä, sitä haetaan muualta ympäriltä. Huomaamatta rakkaus vastaanotetaan tuoreista lähteistä: Jumalalta ja elämältä hänen lahjanaan. Arvaamatta kuitenkin tyytyy myös vähempään: maailman eri asioihin eteen ilmestyvinä. Ihmisyys näivettyy, kun se juurtuu asioihin eikä rakkauden vuorovaikutukseen. Sitä pyrkii joskus jopa täyttämään elämän janoaan vaikka ruoalla tai viihdytyksillä, mutta oudompaakin on. Voimme näet takertua itsellemme luettaviin oikeuksiin. Elämän hyvyys alkaa mielessä kylmetä saavutetuksi eduksi eikä ole enää Jumalan yllättävän rakkauden lahja.

Petetty vaatii oikeutta – ja pettää ihmisyyden. Pettymyksen noidankehä saa täyttymyksensä toisen hylkäämisenä. Jätetään toinen tyytymättömänä, kun hän ei vastannut unelmiani. Pettymys voi kääntyä henkiseksi ja fyysiseksi väkivallaksi. Oikeuksien vaatimuksen alttarille on uhrattu monta ihmiselämää. Syntyvät nuo loppumattomat sodat, sydämissä ja tantereilla (kuten tiedämme viime aikojen uutisistakin). Petämme, tulemme petetyksi, petämme taas... noidankehän lailla sytytämme tuleen elämän pyörän, apostoli Jaakobin sanoin itse liekehtien helvetin tulta.

Vaikka pettymysten myötä ei kokisi minkäänlaista rakkautta omakseen, omalle kohdalleen todeksi, Jumalan rakkautta ei tarvitse paeta. Se voittaa pettymyksen noidankehän. Kolmiyhteisen Luojan rakkaus rikkoo ylitsepääsemättömät rajat. Jumalan rakkaus ei vaadi henkilökohtaista ratkaisua, ei ailahtelevainen sydämemme siihen pystyisikään. Jumalan rakkaus luo rakastettavansa tyhjästä, vailla ansiota. Syyllisyys, häpeä tai turhuuden tunne saa välttelemään rakkauden voimaa. Jumalan rakkautta ei voi väistää vetoamalla henkilökohtaisen hyvyytensä vähyyteen. Jeesuksessa Kristuksessa armo on tullut väistämättä iholle asti. Jumala on tullut kuolevaiseksi ihmiseksi.

Kaiken olemassaolomme keskellä, rakkauden ja raakuuden lävitse tunkeutuu elävän Sanan ääni: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Ihmiskunta kapinoi hyvyyttä vastaan. Se hylkäsi silloin, aina ennen on hylännyt ja edelleen hylkää Jumalansa tehden sokeudessaan petoksen hyvyyttä kohtaan. Risti on pystytetty, silloin ja yhä, mutta raa'asta teloitusvälineestä on tullutkin Jumalan Pojan valtaisuin. Kristuksen ansiosta vääryydestä on tullut Jumalan ja ihmisten sovinnon alku. Jeesus sanoi määrätietoisella, järisyttävällä armolla: ”Juuri tähän on elämäni tähdännyt.” Vapahtajan mielenlaatu kaikuu halki vuosituhansien. Peruskallionkin murtava sanoma tunkeutuu kaikkialle, missä koetaan julmuutta, missä vääryys valtaa sydämen. Ristin sovituksen luokse Isä Jumala tietoisesti ja kaikin mahdollisin keinoin vetää koko maailmaa ja jokaista ihmissielua.

Olemme sukeltaneet tässä saarnassa inhimillisen rakkauden eriskummallisiin syövereihin. Olkaamme vapaita. Tiedämme niin monin tavoin, kokemuksen valossa ja ristin opettamina, ettei ihmisten välinen rakkaus vastaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmattatoista lukua. Kaiken voittava ja kaiken kärsivä rakkaus kuitenkin upottaa meidät aivan omalla tavallaan. Ristin sovinto elää hyvässä sanassa ja maailmankaikkeuden rakenteessa. Ristin sovinto on saanut aikaan sen, että vesi ja sana kykenevät päättämään epätoivoisen rimpuilumme rakkauden pelottavan suuruuden edessä. Kaste on pessyt perisynnin paatumuksen pois. Meillä on nyt tie kuljettavana – ja jumalallisia armolahjoja edessämme. Tie on vakaa. Haihattelun, epäonnistumisen pelossa ei todellakaan tarvitse turhautua. Puhui jo eräs Judit aikoinaan Herrallemme näin: ”Ne tapahtumat, joista sinä olet päättänyt, astuvat esiin ja sanovat: 'Tässä olemme!'” (Judit 9:6)

Jättäen jälkeen sen, mikä on takanapäin, astumme sille tielle, jossa Jumalan rakkaus tulee jokaisen iholle. Me muistamme ja elämme ristin tietä – jokaisena vuodenaikana ja asian julki tulemiseksi myös paastonaikana. Tuhkakeskiviikon alkaessa olemme laskeutuneet suureen paastoon. Tänä erityisenä, joka vuosi toistuvana kautena kaikki todetaan ääneen totisesti tasa-arvoisiksi. Kenenkään ei tarvitse yksikseen pelätä henkilökohtaista huonommuuttaan. Paasto on nimittäin yleisen ja yhteisen katumuksen aikaa. Pelkäämme kuitenkin hylätä uskon henkilökohtaiseen tai yleisinhimilliseen hyvyyteemme. Siksi paasto masentaa joitakuita. On unohdettu vanha paavalilainen viisaus: mitä suurempi on ihmisten synti, sitä avarampi on Jumalan armo. Paastonaikana tarkastelemme laajenevassa mittakaavassa ainoan peri-inhimillisen persoonan eli Jumalan hyvyyttä. Hänen uskollisuutensa on tullut täyteydessään esille Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen tiellä.

Mikä on osamme tänä aikana? Isämme sanoo nimestään, siis meille koettavaksi uskotusta olemuksestaan: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Isän nimi kirkastuu Pojassa, rakkauden voima tulee julki pahuuden keskellä. Risti kantaa hedelmiään haavoitetussa sydämessä. On mahdollista, ettei kukaan olisi yksin. Jumala luopui kaikesta luodakseen kohtalonyhteyden meidän kadotettujen tapausten kanssa. Kevyin mielin voi olla ystävyydessä kaikenlaisten naapurien ja lähimmäisten kanssa. Voi iloisella asenteella ja teoilla julistaa ilosanomaa kodeissa ja kortteleissa, keskustellen ihan normaalisti. Voi jopa ehdottaa, että naapuri tulisi mukaan kirkkoon, sellaistakin on tiedetty sattuvan. Jumala on meidän puolellamme ja meidän kanssamme, hän itse asiassa ylläpitää meidän hyvää mieltämme. Hän haluaa ihan konkreettisesti kaikkien pelastusta yksinäisyydestä ja erosta Jumalasta. Meillä on kunniatehtävä olla hänen työkalujaan, omalla halullamme, omalla innollamme.

Kirkkona, Kristuksen omana ruumiina, me luotamme rakkauden mahtiin. Siitä me ihmiset, itse kukin, todistakaamme aina ja kaikkialla. Jeesus, ihmisparan paras ystävä, sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Tällä tiellä Jumala rakastaa maailmaa. Tällä ristin tiellä tulee kirkkaana esille se, että Jumala todella on itse rakkaus – vaikkei kukaan muu rakastaisi. Kaikessa, hyvässä ja pahassa, on läsnä äärettömän hyvä Herra. Kaikessa, koko maailmankaikkeudessa, kaikuu tällä hetkellä sovituksen ja uuden elämän viesti. Jumala ei vain ole rakkaus – hän on tehnyt rakkauden ymmärrettäväksi. Kiittäkäämme Jeesusta, ristin Herraa. Hänen ansiostaan meillä on Isä.

---

näin saarnasi pastori Petri Tikka laskiaissunnuntaina 2.3.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa