Jouluihmetys - miksi Jumala tuli ihmiseksi?

 

”...kaikki kääntyy hyväksi...”
- Jeesus (Juliana Norwichlaisen mukaan)

Ensimmäisiä sanojani oli: uumi. Eli Kristuksen ruumis. Vanhempani opettivat minulle ehtoollisen merkityksen.

Joulu on englannin kielen mukaan Kristus-messu. Messu tarkoittaa ehtoollista. Jouluna ja messussa Jumala tulee lähelle. Hän on lapsi, ihminen, niin kuin kukin. Hän on leipää, viiniä, minulle, minussa. Jumala on kouriintuntuva. Jumala ei ole etänä. ”Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella...”

Kristuksen ruumis tarkoittaa Raamatun ja kirkon perinteen mukaan myös kirkkoa. Kirkko ja seurakunta, toiset ihmiset eli Kristuksen ruumis – kaukana. Ehtoollinen on vaikeasti saatavilla. Ei ole helppoa miettiä Jumalan lihaksi ja lähelle tulemista, kun kaikki on virtuaalista ja etänä.

Vaikka ensimmäisiä sanojani oli uumi, Jumalan lihaksi tulemisen miettiminen ei ole ollut aina minulle helppoa. Jumala on jo kaikkialla. Jumala on rakkaus, joka on lähellä. Ehtoollisella lähelle tulo tuntuu todelliselta. Mutta: kaiken ylittävä, kaikkien yhteinen Jumala onkin yhtäkkiä yksi yksittäinen ihmisyksilö? Tämän merkityksen oivaltaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Ehkä siksi inkarnaatiosta puhutaan nykyään suht vähän.

Jos inkarnaatio minulle hetkeksi valaistuu, liittyy se kahteen asiaan.

Ensinnäkin. Minulla oli lukiossa filosofian opettaja, joka kyseenalaisti kaiken paitsi kyseenalaistamisensa. Myös ihmisyyden olemassaolon. Kaikki voi olla kuin Matrixissa. Tämä oli ikävä kokemus. Ihmisten välinen rakkaus, ihmisyys itse, ei se voi olla harhaa! Jumala (joka on rakkaus) on totta! Vastustus teki ajattelustani selväpiirteisempää, mutta ahdistus ei mene niin helpolla pois. Tärkeintä oli se, että lihaksi tullut Kristus koki hyökkäykset ihmisyyttä vastaan, valheet rakkautta vastaan. Kristus merkitsi minulle sitä, että hän todentaa ihmisyyden. Lihaksi tulleena Jumalana eli Rakkautena.

Kristus on siis meidän kunkin kanssamme, kokee yksinäisyytemme, tuskamme, eromme todellisuudesta, toisista ja hyvästä (maailman aiheuttamana tai omasta takaa). Tässä on jo aika paljon minulle selvennystä sille, mitä Jumalan lihaksi tuleminen voi tarkoittaa. Mutta kaikkea ei voi tutkia vain negaation kautta. Mikä on Kristuksen inkarnaation pysyvä merkitys, senkin jälkeen, kun on opittu näkemään väläyksiä hänen rakkaudestaan? Eihän Jumala voinut tulla ihmiseksi vain yksittäistä pelatusoperaatiota varten. Ihmisyys - Jumalan tai meidän - ei ole vain hetkittäinen olotila.

Toiseksi siis. Sain kahdeksan vuotta sitten joulunpäivinä näyn Kristuksen rististä ja Kolminaisuudesta. Jeesus kuoli yksin, ihmisenä, siksi, että hän pelastaisi jokaisen ihmisen. Isä Jumala ei sallinut oman rakkaan Poikansa kuolla turhaan. Jokainen ihminen pelastuisi. Pyhä Henki, ristin ja rakkauden Henki, tuo tämän pelastuksen jokaisen ihmisen osaksi.

Miten tämä toivoa täynnä oleva näky liittyy inkarnaatioon, jouluun? Ehkä niin, että Jeesuksen ihmisyyttä ei voi erottaa hänen rakkaudestaan kutakin meitä kohtaan, yksilöinä ja yhteisöinä. Se päämäärä, jota hän elämällään, ristillään ja ylösnousemuksellaan tavoitteli, määrittelee hänen ihmisyytensä ja ruumiillisuutensa luonteen. Hän tahtoo ja aikoo kaikkien meidän pelastuvan. Hänen Henkensä vetää kaikkia hänen luokseen, ihan iholle asti, ruumiillisesti, lähelle. Ei ole etä-Jeesusta. Hän on minulle, minussa; sinulle, sinussa; me yhdessä, toivon lupauksena. Kristuksen ruumis on konkreettinen kokonaisuus, jonka Isä ei salli jäävän vajaaksi.

Kristuksen ihmisyys, hänen olemassaolonsa ruumiillisena yksilönä, on pysyvä olotila, johon sinä ja minä kuulumme. Siksi jouluna toivo syntyi maailmaan. Jumalan Pojan lihaksi tuleminen tarkoittaa siis sitä, että sinä ja minä kuulumme Jumalalle. Joulu vahvistaa pysyvästi sen, että mikään tai kukaan ei voi erottaa meitä hänen rakkaudestaan. Ei etäjoulukaan. Hän on eläinten syöttökaukalossa. Muut ovat ehkä etänä, vaan eivät härkä ja aasi. Ne tuntevat Jumalansa, joka vetää ihmisetkin lopulta luokseen. Ennakkoon jo Marian. Ja Joosefinkin.

”Jumala osoitti rakkautensa maailmalle antamalla ainoan Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoudu vaan saa ikuisen elämän. Jumala ei lähettänyt Poikaansa tuomitsemaan maailmaa vaan pelastamaan sen. … Ja kun minut nostetaan maan kamaralta, vedän kaikki luokseni.”
- Jeesus (Joh. 3:16-17; 12:32 - UT2020-käännös)

Mitä on viimeinen tuomio?

 

Mitä on viimeinen tuomio? Essee anonyymista armokuninkaasta Matteuksen evankeliumin luvussa 25:31-46

”Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa kaikkialla hänen valtakunnassaan.” (Ps. 103:22)

Tahdon tässä kirjoitelmassa valottaa sitä, mitä kuuluisa kohta viimeisestä tuomiosta eli Matteuksen evankeliumin luvun 25 loppu tarkoittaa. Kohta on kieltämättä haastava monellakin tapaa – ei vähiten siitä syystä, että tekstin avulla usein maalataan kuva, jossa vain osa ihmiskunnasta pelastuu. Syy, miksi kohta on minulle erityisen kiinnostava, on se, että tutkin kaikkien pelastumisen toivoa (teen siitä väitöskirjaa). Se, että Jeesus on sovittanut kaikkien synnit ja Pyhä Henki johtaa kaikki ylistämään Jumalaa, on myös minun henkilökohtainen vakaumukseni. Suomen ev.lut. kirkkoon vihittynä pappina ja innokkaana kirkossa kävijänä Matt 25:31-46 tulee minulle myös jatkuvasti vastaan. Se on kirkkoni kirkkovuoden viimeisen sunnuntain, tuomiosunnuntain eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntain, evankeliumitekstinä poikkeuksetta joka vuosi.

Matt 25:31-46 tunnetaan erityisesti synkältä vaikuttavalta lopustaan: ”Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” Monille tämä on niin sanotusti sillä sipuli. Kaikkien pelastuminen on turha toivo. Suorasukainen tuomio tulee, halusipa sitä tai et. Jos ei ihan näin pitkälle mennä, niin kaikkien pelastumista pidetään silti ehkä useimmiten vähintäänkin epävarmana asiana, joka jää meiltä tällä hetkellä salatuksi.

Se, että toiset päätyvät päättymättömään kadotukseen ja toiset ikuiseen elämään, on niin sanotusti perinteinen helvettikäsitys, jossa uskotaan ikuisen piinahelvetin olemassaoloon. Tätä vahvaa infernalismia ei ainakaan isoissa kirkoissa kannateta kovin suoraan (lukuun ottamatta tiettyjä herätysliikkeitä). Yleensä asia jätetaan avoimeksi saarnastuoleissa ja vakavissa mielipidekirjoituksissa. Kaikkien pelastumista voidaan toivoa, mutta sitä ei voi eikä ehkä saakaan (ainakaan virallisesti) luvata. Tällaisen käsityksen tekninen nimitys on toiveikas universalismi. Universalismi ei tarkoita tässä yhteydessä ”kaikki tiet vievät taivaaseen” -tyyppistä ajattelua.

Selvennyksen vuoksi haluan tässä vaiheessa ilmaista, etten tässä kirjoituksessa aio puhua käsityksestä, jonka mukaan kaikki uskonnot tai uskon puutekin johtavat samaan päätepisteeseen. Käsitys on sinänsä mielenkiintoinen, mutta itse en suoraan sanoen ajattele näin. Siitä syystä, että kaikkien pelastuminen sekoitetaan tällaiseen populaariin universalismiin, niin se, mistä teen tutkimusta ja mitä ajattelen itsekin, jää usein kuulematta. Itse uskon kristilliseen tai kolminaisuusopilliseen universalismiin (vaikka sekaannuksen vuoksi usein vältänkin termiä ”universalismi”). Kristillisen universalismin mukaan kaikki pelastuvat siksi, että lopulta kaikki saavat osakseen uskon Jeesuksen. Lisäksi kaiken perustana on Isän rakkaus, Jeesuksen sovitustyö ja Pyhän Hengen ylistystä luova toiminta. Kolminaisuuden rakkauden, olemuksen ja toiminnan takia uskon, että kaikki pelastuvat varmasti. Tämä on niin sanottua dogmaattista universalismia, joka ei tarkoita toki jähmeää dogmaattisuutta, vaan yksinkertaisesti vakaumusta. Täältä voit lukea, miten päädyin ajattelemaan näin.

Siirrytään nyt käsittelemään varsinaista tekstiä.

Viimeinen tuomio

Annetaan ensiksi tekstin puhua omasta puolestaan. Avaan kuitenkin asiayhteyttä viittaamalla suoraan sen jakson alkuun ja loppuun, mihin tämä vertaus kuuluu. Jakso alkaa näin: ”Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: "Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle." Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: "Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?” (Matt 24:1-3) Jakson lopun katsomme varsinaisen tekstin jälkeen.

Matt. 25:31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Tämän kohdan jälkeen Matteuksen evankeliumi jatkaa välittömästi tällä tavoin: ”Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän, hän sanoi opetuslapsilleen: "Kahden päivän kuluttua, niin kuin tiedätte, on pääsiäinen. Silloin Ihmisen Poika luovutetaan ristiinnaulittavaksi."” (Matt 26:1-2)

Kirjaimellinen taso?

Lähdetään liikkeelle siitä, mikä usein nähdään tekstin kirjaimellisena tasona.

Moni tuntee seuraavan selityksen, joka näyttää suoraviivaiselta ja kirjaimelliselta, jokseenkin kiistämättömältä. Vaikka tulkitsija antaisi tekstille muitakin tasoja, tästä tulkinnasta ei päästä pakoon muuta kuin ohittamalla se nopeasti. Tulkinnan mukaan jokainen yksilö tuomitaan viimeisenä päivänä sen jälkeen, kun Jumala on herättänyt ihmiskunnan ruumiillisesti kuolleista. Tuomio tapahtuu tekojen perusteella, sen mukaan, miten olet kohdellut tiettyjä toisia yksilöitä. Pahaa tehneet joutuvat helvettiin. Se on oikeudenmukaista rangaistusta ja Jumalasta erossa olemista. Helvetistä ei voi koskaan päästä pois. Hyvää tehneet pääsevät sen sijaan taivaaseen. Siellä uskovaiset elävät ikuisesti onnellisina. Siinä tilassa he ovat saavuttaneet ihmisen varsinaisen päämäärän, esteettömän yhteyden Jumalaan, hänen näkemisensä kasvoista kasvoihin.

Tässä selväpiirteiseltä vaikuttavassa tulkinnassa on kuitenkin tietty keskeinen ja ratkaisematon ongelma, joka tulee usein ilmi. Eikö kristillisen uskon mukaan ihminen pelastu yksinomaan armosta, yksin uskosta, ilman tekoja? Näin painotetaan erityisesti luterilaisuudessa ja toki yleisesti kristillisyydessä myös. Armon keskeisyys on monelle tärkeä asia, syy, miksi he ylipäätänsä uskovat. Jumala rakastaa minua ehdoitta, vaikka olen epätäydellinen ihminen. Usko on lahjaa – vai onko? Miten tässä kohdassa sitten tuomitaan pahaa tehnyt ilman armoa ansaittuun rangaistukseen, ilman edes ulospääsyn mahdollisuutta?

On vaikea sovittaa edellä esitettyä tulkintaa päättymättömästä helvetistä ja ansaitusta taivaasta yhteen armon kanssa. Yrityksiä on kuitenkin monia.

Yksi on se, että keskitytään painottamaan kärsivien auttamista. Se on kuitenkin helposti ongelman ohittamista, ei selittämistä, vaikka sinänsä aivan tähdellistä asiaa. Omatunnon ääni on todellakin rakkauden ääni, jota Jumalan armoon ja rakkauteen uskova ei voi ohittaa. Voimme myös odottaa oikeudenmukaisuutta maailmaan. Mutta jos tuomio on lopulta tekoihin perustuva ja loputtomuudessaan armoton, missä on armo ja laupeus ja yhteys, joihin hyvillä teoilla tähdättiin? Tutun tulkinnan ankaruus ei häviä painottamalla hyviä tekoja ja ohittamalla ikuisen tuomion. Päinvastoin, rakkauden vaatimus vain vahvistuu ja neuvottomuus ja syyllisyys samalla.

Toinen mahdollisuus on selittää, että usko tuottaa hyviä tekoja. Hyvät tekomme ovat kuitenkin vajavaisia, ja jos lopulta tuomio tapahtuukin tekojen perusteella, armo on jälleen ohitettu. Emme pelastukaan yksin uskosta, yksin armosta, vaan tekojen perusteella, kaikkein tarkimman lain (rakkauden lain) alaisina.

Kolmas selitys on sanoa, että ihminen itse valitsee, uskooko vai ei. Tämä mahdollisuus rajataan kuitenkin usein vain rajattuun aikaan, esimerkiksi tähän elämään. Tällöin pelastus perustuu kuitenkin valitettavasti jälleen tiettyyn suoritukseen ja omaan itseen, ei armoon. Ne, jotka tekevät oikean valinnan uskon suhteen, pelastuvat. Väärän valinnan tehneet joutuvat helvettiin, eroon Jumalasta, mitä halusivatkin. Toki on niin, että Jumala ei pakota ketään yhteyteensä, jos hän on rakastava Isä. Silti – tämäkin valintakeskeinen selitys ohittaa sen, että kaikki on armoa. Armo pätee myös siihen, että osaan uskoa. Uskoa ei voi jättää koskaan toivomatta samalla tavoin toisille, jos rakastaa heitä. Lisäksi tulkinta ohittaa itse asiassa Matt. 25:ssä varinaisesti odotetut teot, jotka eivät liity uskon valitsemiseen.

Mikä on sitten ratkaisu? Pitäänkö meidän muuttaa tulkintamme kristinuskosta ja hylätä armo tämän tekstin perusteella? Tekstin sanomahan on selvä - tehdään hyviä tekoja ja valintoja ja pelastutaan? Jätetään pahat tai epäuskoiset oman onnensa nojaan? Kärjistän nyt – mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Armosta ei noin vain luovuta, jos kristittyinä itseämme pidämme. Näin ainakin toivon! Ja juuri siksihän, armon ja rakkauden tähden, selitysyritykset ovat olleet monet. Ne vain eivät oikein toimi. Armo jää vajaaksi Matt 25:n merkityksen tulkinnassa.

Mihin tämä teksti sitten oikein viittaa?

Kirjaimellisen tason löytäminen tekstissä on itse asiassa vaikeaa yhdestä yksinkertaisesta syystä. Kysymyksessä on vertaus – vuohista ja lampaista, anonyymista kuninkaasta, tulesta ja valtakunnasta jne. Rangaistuksen ja elämän sisältöä ei tarkemmin avata – keston ilmeinen loputtomuus ei avaa kirjaimellista sisältöä. Kirjaimellisesti ottaen kyseessä ei ole siis kirjaimellinen teksti. Sen takia erilaiset selitysyritykset menevät vielä helpommin metsään.

Epäkirjaimellisuus ei vähennä tekstin syvämerkityksisyyttä ja vahvuutta, mutta ei voi olettaa, että oma tulkinta osuu heti maaliin. Tarvitaan laajempaa kontekstia, jotta tekstiä voidaan ymmärtää. Olennaista on muistaa, että teksti joka tapauksessa puhuu Jeesuksesta, armon antajasta. Jeesus on armon perusta, jota tämäkin teksti kirkastaa, jos sillä on meille mitään annettavaa. Ja uskon, että on. Jeesus toimi ajassa ja paikassa auttaakseen meitä ajassa ja paikassa eläviä ihmisiä. Siksi historiallisen asiayhteyden etsiminen voi auttaa. Tämä lienee päättymättömiä painajaisia tai unelmia juurevampaa kirjaimellisuutta. Pääsemme kyllä toki lopulta aivan ikuisuuksia syleilevään merkitystasoon. Mutta ei saa vetää mutkia suoraksi.

Tekstin kirjaimellinen konteksti on erilainen kuin se, mihin ehkä ollaan totuttu, mutta ei ehkä vieras vähän raamatunajan historiaan perehtyneille. Vertaus anonyymista kuninkaasta on huipentuma Jeesuksen ns. lopunajallisessa puheessa ennen kuolemaansa. Kristinuskossa on yleisesti ottaen totuttu ajattelemaan, että lopunaika tarkoittaa maailmanloppua, jolloin tuntemamme maailma tuhoutuu ja iankaikkisuus alkaa. Jeesuksen lopunajallinen puhe saa kuitenkin alkunsa siitä, että hän ennustaa oman kansansa rakkaan ja ainoan pyhäkön, kansan kokoavan symbolin, Jerusalemin temppelin, tuhoutuvan. Tämä tapahtuikin vuonna 70 jKr, nelisenkymmentä vuotta Jeesus Nasaretilaisen kuoleman jälkeen. Näin ei siis käynyt vasta maalailemassamme maailmanlopussa - kyse olikin aikakauden lopusta. (”Maailmana” usein käännetty aioon tarkoittaa itse asiassa aikakautta.) Lisäksi on olennaista muistaa tämä: vain kahden päivän päässä oli Jeesuksen oma kuolema, johon hän viittaa välittömästi vertauksensa jälkeen.

Kun Jeesuksen lopunajallinen puhe liittyy temppelin tuhoutumiseen, pitää miettiä, minkä merkityksen Jeesus antaa Matteuksen evankeliumissa tälle tapahtumalle. Itse asiassa merkitys löytyy välittömästi ennen sitä, kun Jeesus alkaa puhua temppelin tuhosta ja aikakauden lopusta. Jeesus suree sitä, että hänen oman rakkaan kansansa johtohahmot eivät ota häntä eikä hänen armosanomaansa vastaan. Suru huipentuu tähän toteamaan: ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'" (Matt. 23:38-39)

Jeesuksen profetioissa ei tämän perusteella ole pääasiana katastrofien povaaminen. Tuhonkaan tapahduttua pelastuksen mahdollisuus ei lopu. Jeesus on tullut armossaan pelastamaan maailman, sillä hän on se, jonka tuleminen tarkoittaa pelastusta ja iloa. Tämän pelastuksen näkemisen ja kokemisen mahdollisuus ei lopu koskaan kuin seinään. (”Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.” Jes. 40:5) Jeesuksen ajan johtajat eivät tosin osanneet ymmärtää armon merkitystä, niin kuin emme mekään usein nykyäänkään. Armon unohtaminen tai ohittaminen ei kuitenkaan tarkoittanut toivotonta loppua, jossa Jumala on pysyvästi poissa.

Kansat, uskonnot ja armo

Juutalaisuus ja kristinusko olivat alunperin samaa uskontoa. Kummatkin uskonnot perustuvat Jumalan puhtaaseen armoon ja hänen huolenpitoonsa. Pääasiallinen painotusero on siinä, että kristinuskon mukaan Jeesusta pidetään Messiaana, Jumalan Poikana ja Pelastajana, joka kärsi kaikkien ihmisten puolesta ja kaikkien kanssa saattaakseen armon voimaan. On kuitenkin monia juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen (he kutsuvat itseään usein messiaanisiksi juutalaisiksi). Juutalaisuuden ja kristinuskon virallinen erkaantuminen alkoi silti varhain. Se kärjistyi erityisesti Jeesuksen ennustaman temppelin tuhoutumisen myötä. Uskontojen ero johti vähitellen myös juutalaisvastaisuuteen. Se on järjetöntä ja totuudenvastaista, sillä maailman Vapahtaja on itse juutalainen.

Nämä taustat huomioon ottaen on nähtävissä, että Matt. 25:31-46 voi viitata kristinuskon ja juutalaisuuden jatkuvaan yhteyteen, viralliseen erkaantumiseen ja uuteen toivoon niiden tulemisesta takaisin täysin yhteen. Paavalilla on kohtia tällaisesta toivosta esimerkiksi Roomalaiskirjeessään. Ne ”vähäisimmät”, joiden kautta Jeesus on Matt 25:ssä anonyymisti läsnä, viitannee mitä ilmeisemmin Jeesukseen uskoviin juutalaisia ja muiden kansojen edustajiin. ”Vähäisimpien” viittaaminen Jeesukseen uskoviin on itse asiassa tulkinta, joka oli vallalla ennen 1800-luvulla tullutta uutta tulkintaa, jonka mukaan ”vähäisimmät” viittaavat kaikkin ahdingossa eläviin (tämä on sinänsä pätevä tulkinta, mutta vain eri näkökulma). ”Vähäisiin” viitataan useassa kohtaa Matteuksen evankeliumissa, ja nämä tarkoittavat eri-ikäisiä Jeesukseen uskovia. Tässä on yksi esimerkki, jossa on jo evankeliumiimme viittaavia vivahteita: ”Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi -- totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:42)

Alkukielisessä tekstissä puhutaan vain kansoista, ei ihmisyksilöistä, jotka tuodaan tuomiolle. Jeesuksen varsinainen opetus kohdistuu kansoihin, niiden yleisiin tai virallisiin käsityksiin, ajatusrakennelmiin. Yksilöitä tai uskontoja ei leimata. Ne tahot ja kansat, jotka auttavat vainottuja Jeesuksen opetuslapsia, saavat sen osan, mikä on tarkoitettu kaikille ihmisille. He saavat uskoa armoon ja iloita siitä jo nyt. Yksilöt, jotka eivät tällä hetkellä käsitä tarvetta Jeesukselle, eivät ole samalla kuitenkaan tuomion kohteina. Teksti ei missään nimessä tuomitse kenenkään kansan edustajia (ei tietysti myöskään Jeesuksen omia sisaria ja veljiä, juutalaisia) yksilöinä, vaikka nämä eivät ymmärtäisi Jeesusta. Kuitenkin ne tahot, jotka osoittavat välinpitämättömyyttä ja halveksintaa Jeesusta tai hänen ”vähäisimpiä” edustajiaan kohtaan, saavat kokea jotakin kansallisina tai muina instituutioina – mutta ei sitä, mitä odottaisimme (esim. totaalituhoa).

Kohdasta kuultaa läpi se, että Jeesus suri sitä, ettei hänen oma rakas kansansa virallisten johtajiensa tasolla hyväksynyt häntä. Jeesuksen omassa kontekstissa on kysymys juutalaisuuden sisäisestä uskonnollisesta retoriikasta. Uskonnollisen instituution tasolla Jeesusta ei hyväksytty, ja tästä seuraa jotakin. Seuraamus ei ole se, että Jeesus mitenkään hylkäisi oman kansansa, edes sen johtajia. Hän toimii aina kansansa puolesta (niin kuin muidenkin kansojen puolesta). Hän on läsnä vähäisimmissä juutalaisissa ja muissa seuraajissaan, halveksituissa syntisissä (kuten veronkerääjissä), myös ennen muinoin niin väheksytyissä lapsissa sekä armoa loppuun asti painottavissa oudoissa ”paavaleissa”. Kaikki nämä ovat vähäisimpiä Jeesuksen seuraajia, joissa hän on armahtajana läsnä. Juuri siinä, että viralliset tahot, uskonnolliset johtajat, havahtuvat tähän, yllättyvät Jeesuksen läsnäolosta odottamattomissa paikoissa, juuri siinä on heidän ojennuksensa.

Viittaan tässä kohtaa Roomalaiskirjeeseen: ”Veljet, jotta ette olisi oman viisautenne varassa, teidän tulee tuntea tämä salaisuus: paatumus, joka on kohdannut osaa Israelin kansasta, kestää siihen asti kun muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen. Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva...” (Room. 11:25-26) 

Ojennus ja moraali

Tuohon Paavalin kohtaan voisi oikeastaan tiivistää Jeesuksen vertauksen kirjaimellisen tarkoituksen, joka on aivan erilainen kuin ikuisen kadotuksen retoriikka. Kohta ei ole helppo, mutta kysymys on silti toivosta, joka koskee kaikkia kansoja, alkaen Jeesuksen omasta kansasta, jonka oli ja on määrä julistaa toivoa kaikille. Kävi vain niin, että monet muut kansat iloitsivat ensin enemmän Jeesuksesta. Se ei tarkoita, että Jumalan omaa kansaa olisi kielletty iloitsemasta Messiaasta!

Mutta eihän rangaistus, josta kohta puhuu, voi olla hyvä asia, varsinkaan ikuinen sellainen? Alkukielen ”rangaistuksena” käännetty sana tarkoittaa kuitenkin pikemminkin ”ojennusta” tai ”oksien karsimista” (kolasis). ”Ikuinen rangaistus” ei viittaa rangaistuksen piinavuuteen tai kestoon, vaan siihen, että kyseisellä ojennuksella on ikuiset vaikutukset ja hyvä tarkoitus. Huonojen oksien karsiminen vapauttaa juurten elinvoiman (tämän avulla uusitaan nykyään metsiä kehitysmaissa). Israelin kansa onkin varsinainen juuri, josta myös kristinusko saa elinvoimansa. Juutalaisen kansan kunnioittaminen ja heidän tragedioidensa vakavasti ottaminen ovat osa sitä prosessia, johon Jeesus profeetallisesti viittaa.

Kansojen kohtalon ”kirjaimellisen tason” lisäksi kohdalla on toki moraalinen merkitys, sen suuntainen, mistä ainakin Helsingin seudun saarnastuoleista usein kuulee. Sekään ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen seikka. Emme voi teoillamme väittää olevamme ”lampaita”. Meissä kaikissa on sekä armollisuutta että armottomuutta, välittämistä ja välinpitämättömyyttä – ainakaan ei ole mitään syytä ulkoistaa syyllisyyttä toisiin. Armottomien, välinpitämättömien oksien (tekojen ja ajatusten) poistaminen on Jumalan Pyhän Hengen aloittama prosessi, johon meistä jokainen pääsee tai joutuu (näkökulmasta riippuen). Itse Vapahtaja mainitsee puhdistavan tulen, tulen, jolla jokainen suolataan (Mark. 9:49). Suola puhdistaa (käytän itse usein suolasaippuaa), ja tulella on myös kauterisoitu eli hoitotarkoituksessa poltettu haavoja. ”Ikuinen tuli” on jotakin, joka kuuluu meille kaikille, jotta armottomuus poltettaisiin pois. Meidän pitää olla armollisia myös niitä ”vuohia” kohtaan, koska nekin kärsivät ja koska me itse olemme myös ”vuohia”.

Risti

Jeesuksen vertaus on monisyinen, eikä se tyhjene edes kansojen kohtaloon tai moraaliin ja sisäiseen uudistukseen. Jeesuksella on kirkkauden valtaistuin. Kansoja verrataan vuohiin ja lampaisiin, jotka paimen erottaa. (Mitä me tiedämme paimenista nykyaikaina kaupungeissa ainakaan?) Jeesus on ollut anonyymisti - ei siis suoraviivaisen kirjaimellisesti - läsnä vankeina, alastomina, nälkäisinä. Hän on ilmeisesti Ihmisen Poika (tässä pitäisi näköjään tuntea Danielin kirjan 7. luku, josta termi juontaa juurensa). Ihmisen Pojan lisäksi on enkeleitä, henkiolentoja, sekä hyviä että pahoja sellaisia. Läsnä on myös tuli ja valtakunta, elämä ja rangaistus. Näiden viimeksi mainittujen tarkkaa sisältöä ei määritellä. Niitten kesto näyttää käännöksessämme silmiinpistävän selvältä: ”iankaikkinen” - iän eli ajan kaikkinensa kestävä, kaiken iäisyyden kattava ajanjakso. Mitä kaikki tämä tarkoittaa? Viittaako vahvojen kuvien kirjo sittenkin ikuiseen piinahelvettiin tai taivaaseen, joka vain uskovia odottaa?

Keskeistä tässä kohden on huomata se, että loppujen lopuksi Matt 25:n loppu on vain yksi vertaus muiden joukossa. Tällä en halua vähätellä sen merkitystä. Vertauksen jälkeen Jeesus puhuu kuitenkin kuolemastaan, ja sillä sekä ylösnousemuksella kertomus jatkuu. Matteuksen evankeliumi ei pääty tähän ojennuksen ja elämän salaperäiseen kuvaukseen, vaan ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen selkeään käskyyn tehdä aivan kaikki kansat hänen opetuslapsikseen ja hänen länsäolonsa varmaan lupaukseen. Evankeliumin laajempi konteksti palautuu aina Jeesuksen persoonaan, joka kuoli, ylösnousi ja kutsuu kaikki luokseen. Myöksään Matt 25:n välitön konteksti ei tyhjene tuleviin olotiloihin. Kohdalla on kuitenkin oma vahva hengellinen ja peruuttamaton merkityksensä, joka ilmenee selkeästi asiayhteydestä. Se asiayhteys on Jeesus ja hänen pelastustekonsa: ristinuhri.

Mainitsin aiemmin temppelin tuhoutumisen sekä ristin puheen ympäröivänä kontekstina. Heti Matt 25:n jälkeen Jeesus puhuu kuolemastaan, joka tapahtuu aivan pian. Jeesus käyttää Johanneksen evankeliumissa temppelin tuhoutumista kuvana omasta kuolemastaan (Joh. 2:19). Temppeli, joka tuhoutuu, ei viime kädessä olekaan hänen kansansa oma pyhäkkö. Jeesus ei halua tuomiota eikä minkäänlaista tuhoa omalle kansalleen. Sen sijaan hän tahtoo kantaa kansansa ja kaikkien kansojen rikkomukset ja syyllisyyden.

Mikä on se ”hänen kirkkautensa valtaistuin”, jolla Jeesus hallitsee kuninkaana? Alkuperäisessä juutalaisessa kontekstissaan ns. ”armoistuin” viittaa Jumalan läsnäoloon, joka ilmenee temppelin kaikkein pyhimmässä, liiton arkin päällä. Nyt valtaistuin on kuitenkin risti. Jeesus sanoi: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Ristillään Jeesus on korotettu korkealle - hallitsemaan kansoja ylhäiseltä ja armolliselta ristinvaltaistuimeltaan, näin vetämään ne rakkaudellaan ja armollaan luokseen, Jumalan luokse. Rakkaus ja myötäkärsimys on Kristuksen kuninkuuden, jumaluuden ja voiman varsinainen todiste. Näin Jeesus ei poista temppeliä, Jumalan läsnäoloa, vaan vahvistaa sen rakkaudellaan kaikille – avaa niin sanotusti kirkon ovet apposen auki.

Matteuksen evankeliumin kohta puhuu kirotuista. Nimenomaan niiden puolesta, jotka ovat erilaiseen välinpitämättömyyksiin ajavien liikuttimien pauloissa eli vahvalla kielellä ”kirottuja”, ulottuu Kristuksen myötäkärsivä rakkaus: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: "Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun."” (Gal. 3:13) Jumalan kansalle annetun lain tarkoitus on tuottaa hyviä tekoja, mutta kummalla tavalla hyvien tekojen vaatimus muuttuu helposti itsessään rakkaammaksi kuin lähimmäisen aito tilanne ja hänen voimaannuttamisensa. Jeesus toi vapauden vaatimusten kirouksesta, ei kumoten hyviä tekoja, vaan ottamalla vastaan sen, mitä tapahtuu, kun usko omiin kykyihin saa vallan. Silloin hengellistä tai fyysistä hätää kärsivä lähimmäinen jää toissijaiseksi. Hänet jopa annetaan ristiinnaulittavaksi. Näin Kristukselle kävi.

Miten Jeesus, joka tällä tavoin on kärsinyt meidän kirottujen puolesta, voi kuitenkin sanoa, että ”kirottujen” tulee mennä ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen”? Jeesus itse asiassa kutsui Pietariaa vielä ihan suoraan saatanaksi (Matt 16:23) – sana tarkoittaa syyttäjää. Hänestä oli kuitenkin tulossa ja tulikin kirkon maanpäällinen johtaja. Silti Kristus sanoinäin , koska Pietari ei halunnut antaa Jeesuksen kärsiä ja kuolla. Se on ymmärrettävä reaktio, mutta perustui myös siihen, että hän ei halunnut Jeesuksen tuovan maailmaan armoa, vaan välitöntä oikeutta alistetulle Israelille kansalle. Tällainen vapaustaisteluasenne johtaa syytösten kierteeseen. Kuitenkin Jeesus tuli kantamaan sekä kaikkien ”syyttäjien” syytökset että koko maailman syyllisyyden ja tuodakseen ylösnousemuksensa kautta pelastuksen. Näin ollen hänen ristinkuolemansa on itse asiassa kuolema ”saatanien” eli syyttäjien ja Jeesuksen myötäkärsimyksen kieltäjien puolesta, myös Pietarin, joka Jeesuksen tuomion aikana kolme kertaa kielsi tämän. Jos Pietarista, joka oli ”saatana/syyttäjä”, tulikin Jeesuksen armon tähden kirkon johtaja, yhtä lailla kaikki, jotka elävät syytösten ja vaatimusten pauloissa, päästetään sisäisesti vapaiksi. Pietari ei ollut ollenkaan sen mahdollisempi tapaus kuin kukaan muukaan. Kaikki on armoa.

Jeesus oli aivan pian itse kärsimässä ja kuolemassa nälkäisenä (ks. Matt. 21:18), janoisena (Joh. 19:28), kodittomana (ks. Matt. 8:20), alastomana (Matt. 27:35), sairaana (Jes. 53:4) ja vangittuna (Matt. 26:50). Pietari ja muut miesopetuslapset (poikkeuksena Johannes) eivät antaneet Jeesukselle ruokaa eivätkä juomaa eivätkä käyneet katsomassa häntä ristiinnaulittuna, kun hän oli alaston ja verille lyöty vanki. Ovatko itse apostolit tuomittuja päättymättömään kadotukseen välinpitämättömyytensä tähden? Tässä kohden on huomioitava, että Jeesuksen naispuoliset opetuslapset ja hänen äitinsä tulivat häntä katsomaan. Aikansa patriarkaaliset odotukset kumotaan. Samoin odotuksemme siitä, mitä Matt. 25:31-46 tarkoittaa.

Jeesus kärsi pelastaakseen kaikki, jotka ovat välinpitämättömiä häntä ja hänen armosanomaansa kohtaan. Hän kärsi opetuslastensa puolesta. Hän kärsi oman kansansa johtajien puolesta. Hän kärsi roomalaisten puolesta, jotka langettivat kuolemantuomion. Sanalla sanoen hän: ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes. 53:5) Jeesus lähti rangaistujen ja kirottujen kanssa rangaistukseen ja kiroukseen. Apostolisen uskontunnustuksen mukaan hän ”astui alas tuonelaan”. Kaikkein vähäisin veli on itse Messias. Matteuksen evankeliumissa opetuslapsia kutsutaan yleensä ”vähäisiksi”, ei ”vähäisimmiksi”. On siis opetuslapsia kuuliaisempi Jumalan kuuntelija: Jeesus.

Ketkä tai kuka meneekään sitten viime kädessä ”ikuiseen rangaistukseen”? Äitini sai äskettäin kirkossa kokemuksen katsoessaan krusifiksia tekstiämme miettiessään: Kristus itse on se, joka hylättiin ja rangaistiin ristillä. Katsoin alkutekstiä, ja siinä ”he”-pronominina käännetty sana viimeisessä jakeessa viittaisi lähikontekstin perusteella luontevimmin ”vähäisimpiin” ja laajemman kontekstin perusteella ”kirottuihin”. Mutta onko näillä kahdella eroa, jos Kristus on se ”vähäisin” (hakattu vanki), joka tulee ”kirotuksi” kirottujen puolesta? Kirotut (keitä he ovatkaan – jotkut muu vai minä?) saattavat olla helvetissä tai väärällä tiellä, rangaistettuina ja ojennettuina, mutta Kristus (ja hänen rajattoman myötätuntonsa tietä seuraavat) ovat pysyvästi näiden pahoiksi ikuisesti julistettujen kanssa.

Loppu

Me julistamme toisia ihmisiä ikuisesti pahoiksi. Meillä on tähän usein hyvät syyt. Hitler tulee aina mieleen. Mutta unohdamme oman taipuksemme pahaan. Se ei, Luojan kiitos, tule useimmiten ilmi. Mutta syyllisyys jää silti kalvamaan. Ehkä haluamme oikeutta maailmaan vaatimalla rangaistusta pahoille, koska haluamme päästä eroon pahasta itsessämme emmekä kuitenkaan halua myöntää sisäistä tarvettamme parantavalle sovitukselle. Syyllisyys saa meidät uskomaan, ettemme kelpaa Jumalalle, emme mihinkään, emme kenellekään. Tämä tunne on liikaa, se ohitetaan tai sen alle lamaudutaan.

Syylisyyden tuoma sokeus ei vaikuta tosiasioihin. Ristillä Kristus on tuhonnut syyllisyyden, joka erottaa mielemme Jumalasta. Hän on näyttänyt, että hän on kanssamme aina, poikkeuksetta, vaikka olemme syllisyytemme sokeuttamina hylänneet hänet ja muita kärsiviä, lähimmäisiämme äärettömässä arvossaan – tai itseämme, joka on myös Jumalan kuva. Vaikka syyllisyytemme saa tuntemaan olomme kaukaisiksi Jumalasta, Jumala ei ole kuitenkaan koskaan ollut kaukana meistä. Kristus on meidän keskellämme olevana Jumalana sovittanut pelkät pahat ajatukset; myös toisen ohittavat sanat; teot, joilla tuhotaan; laiminlyönnit, jotka johtavat ristille. Tämä sovitus ei ole vain mielikuvia. Ristillä ilmi käynyt anteeksianto johtaa sovintoon ihmisten kesken. Sen saa aikaan Pyhä Henki, joka mahdollistaa sekä anteeksiannon että oikeuden.

Helluntaina Pyhä Henki voimaannutti opetuslapset julistamaan Jumalan armoa ja Jeesuksen ylösnousemusta. Mutta jo kuollessaan Jeesus antoi maailmalle Jumalan Hengen, joka pelastaa: ”Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.” (Matt. 27:50) Pyhä Henki johtaa alati uudistuvaan, armoon luottavaan ja vapautuneeseen elämään ja ajatteluun ja sitä myöten rakkaudelliseen toimintaan, vapaana syyllisyyden taakasta. Pyhä Henki rakentaa sen valtakunnan, ”joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti”.

On tärkeä huomata tämä: juuri Jumalan valtakunta on evankeliumimme mukaan varattu ihmisille jo alusta asti. Sen sijaan puhdistava, pahan pois kuluttava tuli on varattu ihan muille tahoille kuin ihmisille. Se on tarkoitettu syyllistäville voimavalloille. Mikäli kuitenkin yhdistymme näihin moralistisiin, ylpeyteen vieviin ajattelutapoihin, Pyhän Hengen rakkauden tuli kuluttaa tämän mielenlaadun poroksi. Tällainen hengellinen tuli ei ole paha asia, vaikka se siltä tuntuisi. Sanoohan Vapahtaja: "Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” (Luuk. 12:49)

Palavassa rakkaudessaan luotujaan kohtaan ja loppumattomassa myötäkärsimyksessään Jeesus on itse läsnä siinä tulessa, joka kuluttaa ylpeytemme ja myös syyllisyytemme kuin tuhkaksi tuuleen. Hän on kuin kolme miestä tulisessa pätsissä Danielin kirjassa. He katuivat syntejään, rukoilivat väärintekijöidensä puolesta, että nämä uskoisivat Jumalaan, ja kutsuivat kaikki ihmiset ja koko luomakunnan kiittämään Herraa (Dan. lis. C). Vastaavasti itse Vapahtaja toimii tulessa, joka kuluttaa syyllisyytemme. Hän katuu puhtaassa, synnittömässä armollisuudessan syntejämme voimallisemmin kuin meidän pitäisi emmekä pysty. Vakaalla luottamuksella hän rukoilee pahuuteen langenneen maailmansa palautumista oikeuden tielle. Hän vetää koko valtakuntansa eli luomakunnan ja kaikki ihmiset ylistämään Isää. Näin hän teki jo tuonelassa, ja näin hän yhä tekee kirkkautensa temppelissä palavalla suitsutuksella, rukouksella meidän kaikkien puolesta lakkaamatta (Hepr. 7:25; 9:27).

Tämä jatkuva, elävä toiminta on sitä kirkkautta, joka liittyy Ihmisen Poikaan (Kristukseen ihmiskunnan puolesta puhujana) ja hänen valtaistuimeensa (ristiin). Apostolien teoissa toistetaan ”Jumala, Isä, Kaikkivaltias” kaksi kertaa, ensin Luojana, sitten hänen oikea puolensa mainitaan ”paikkana”, josta Jeesus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hyvä Isä, joka kaikkivaltiaana kykenee pelastamaan luotunsa, on se kirkkaus, josta Kristus tulee tuomitsemaan maailmaa. Tuo tuomio on totaalinen vanhurskauttaminen. Kun syytökset ja syyllisyydet on poistettu, kun ne on käyty kertakaikkisesti läpi, on jäljellä vain se, mitä Nikean uskontunnustuksen mukaan odotamme: ”...tulevan maailman elämää.” Apostolisessa ja Nikean uskontunnustuksissa ei mainita rangaistusta, vaikka tuomio on tulossa. Näin ei liene siksi, etteikö meitä tarvitsisi ojentaa, vaan siksi, että viimeinen tuomio tuo ilmi sen, että Kristus on koko ajan ollut meidän kanssamme (Matt. 1:23). Hän on elämä. Ja lopussa vain hän, ikuisena Elämänämme ja me hänessä, on jäljellä. Rangaistus on kärsitty.

Mitä sitten?

Olen hyvin tietoinen siitä, että kyseisen kohdan voi edelleen halutessaan tulkita täysin toisella tavalla. Tulkintoja on monia, mutta niiden on pidettävä yhtä armon kanssa. Emme saa päätyä uudestaan samoihin ongelmiin kristinuskon armo-olemuksen kanssa. Pääasiana on lopulta se, että tämä evankeliuminkohta muiden lailla viittaa siihen, että Kristus on tullut vanhurskauttamaan maailmansa, joka on ajautunut sekä jumalattomuuteen että lamauttavaan syyllisyyteen. Jeesus on meidän ojennukseen joutuvien tai pääsevien kanssa.

Vertaus anonyymista kuninkaasta ei siis opeta meille oikeaa käyttäytymistä vain joitakin heikkoja kohtaan, vaan Kristuksen läsnäoloa kaikissa meissä kärsivissä - niin hyvissä kuin pahoissa. Se ei opeta meitä luottamaan omaan uskoommekaan, joka sitten tuottaisi tarvittavia hyviä tekoja. Luottamuksemme kohdistuu yksinomaan Kristukseen, joka astui vapaaehtoisesti tuomittavaksi, ettemme tuomitsisi itseämme tai toisiamme. Kaikkein vähiten opettaa evenkeliumi meitä panemaan toivoaan mihinkään muuhun kuin Jumalan armoon, esimerkiksi siihen, että olemme pystyneet valitsemaan uskon oikeaan aikaan. Tuomio perustuu siihen, kuinka Kristus on läsnä meidän heikkoudessamme ja kärsimyksessämme, myös siinä, ettemme ole todellakaan osanneet valita uskoa tai Jeesusta (niin kuin ei Pietarikaan).

Lopuksi haluan tiivistää antimme. Sen voi hahmottaa keskiaikaisen Raamatun tulkinnan jaottelun avulla: kirjaimellinen, moraalinen, kristologinen (eli typologinen) sekä eskatologinen = tulevaisuuden toivoon viittaava (eli anagoginen) taso.

Kirjaimellisella tasolla vertaus anonyymista kuninkaasta viittaa siihen, että Jumalan oma kansa tuodaan yhdessä kaikkien muiden kansojen kanssa näkemään Jeesus Messiaana ja armahtavana Pelastajana. Moraalinen taso on siinä, että Kristus on kaikissa meissä kärsivissä (niin ”hyvissä” kuin ”pahoissa”) läsnä, meidän tulee siis pyrkiä ymmärtämään kaikkia ja luomaan sovinnon mahdollisuuksia, armahtaa. Kristologinen eli Kristuksen persoonaan ja sovitustyöhön viittaava taso on siinä, että Kristus on kantanut meidän syyllisyytemme ja syntimme ja kärsii kanssamme silloin, kun koemme sisimmässämme ojennusta tai rangaistusta. Eskatologinen taso on siinä, että Kristuksen läsnäolo maailmassamme ja hänen ristinsä vanhurskauttaa koko maailman eli johtaa meidät uskoon ja rakkauteen.

Näin yksin Kristuksen ja hänen armotuomioidensa kautta meille avautuu jokaista koskaan elänyttä ihmistä koskeva toivo, luottamus, joka ei petä. Kaikki pelastuvat, sillä kaikki ylistävät vielä kerran Jumalaa hänen pettämättömästä hyvyydestään. Anonyymi armokuningas on suorittanut työnsä niin vuohien kuin lampaiden paimenena – vaikka olen kaupunkilainen, kuitenkin muun Raamatun perusteella perusteella olen huomannut, että kummatkin otukset ovat osa laumaa. Ja me ihmiset taidamme olla vuohilampaita.

P.S. Vuohena käännetty sana tarkoittaa kiliä tai nuorvuohta. Ehkäpä ne pitää erottaa lampaista, jotta ne pääsisivät omien emiensä luo ja saisivat maitoa. Voi vain miettiä, kuinka erilainen tämä konteksi on kuin idea pahoista, tuomituista vuohista. Se, että eksyy omasta oikeasta paikastaan, ei tarkoita päättymätöntä kadotusta. Hyvä paimen on tullut etsimään sen, mikä on kadonnut (Matt. 18:11).

"...ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -- se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme." (Matt 1:23)

Kaikki on armoa

KAIKKI ON ARMOA
Saarna Hämeenkylä-messussa 
Valvomisen sunnuntaina 15.11.2020 klo 17 Hämeenkylän kirkossa 
Petri Samuel Tikka

kuva: P.S.T.

Jos joku ei usko elämänsä aikana Jeesukseen, hän joutuu päättymättömään eroon Jumalasta kuolemansa jälkeen. Joulukuussa 2012, joulupäivän ja uuden vuoden välissä, luin netistä kirjoituksen, jossa väitettiin näin. Käsitys on tietysti hyvin yleinen. Nykyaikana sitä kuulee suhteellisen harvoin kovin suoraan lausuttuna. Käsityksen mukaan on olemassa ehdoton päätepiste. Sen jälkeen ei ole pääsyä pois. Armon aika loppuu.

Lauloin äsken Armolaulun. Se on isäni Kari Tikan säveltämä. Sen sanat ovat Raamatusta, Paavalin kirjeistä. Laulun mukaan ihminen pelastuu yksin armosta. Usko on lahjaa. Ihminen saa yhteyden Jumalaan eli pelastuu ilman omia ansioita, tekoja tai valintojaan. Olin oppinut armon ehdottoman keskeisyyden jo aivan pienenä lapsena. Vanhempani (jotka ovat tänään muuten täällä) olivat sen opettaneet minulle. Armo on Jumalan vakaata rakkautta. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä, kaikkia luomiaan aina, ilman loppua. Hän lähetti Poikansa jopa kuolemaan meidän lastensa tähden. Ja Pyhä Henki antaa uskon. Me emme saa uskoa aikaan, se on ilmainen lahja ja uskon vastaanottaminenkin on armon työtä meissä.

Silti: joku voisi, ainakin periaatteessa, päätyä helvettiin. Tämä on käsitys, joka on osa kristinuskoa. En kertaakaan ymmärtänyt, miten armo ja kadotus voisivat sopia yhteen. Pyrin kuitenkin sovittamaan käsityksen helvetistä osaksi maailmankuvaani. Näin tein sen jälkeen, kun kristilliset asiat tulivat minulle tietoisesti välttämättömiksi. Tämä tapahtui kohdattuani lukiossa ateistisen tai agnostisen filosofianopettajan. Se on toinen tarina.

Joka tapauksessa 16-vuotiaasta asti olen ajatellut, että uskon perusopeista on pidettävä tietoisesti kiinni. Näitä ovat esimerkiksi kolminaisuusoppi, Jeesuksen lihaksitulo ja sovitustyö sekä oppi pelastumisesta yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Olin ymmärtänyt, että käsitys helvetistä kuuluu uskon peruspilareihin. Hyväksyin sen uskoon kuuluvana mysteerinä. Kuitenkin päättymätön rangaistus ei luontevasti sopinut yhteen armon kanssa, joka käy yli tuomion, armon kanssa, joka antaa uskon sillonkin, kun emme osaa sitä valita. 

Kymmenen vuotta kesti, ja joka kerta, kun ajattelin asiaa, joka kerta, kun kohtasin asian jonkun kysyessä, minulla ei ollut vastausta. En osannut vastata itselleni tai lähimmäisille, miten joku voisi päätyä pysyvään kadotukseen. Armo ei sopinut yhteen tällaisen kadotuksen kanssa. Silti ajattelin, että kertakaikkisen kadotuksen pitää olla tavalla tai toisella totta. Ihminen voi olla erossa Jumalasta – tämähän on tosiasia, jonka huomaamme usein. Pidin kiinni kadotuksesta ajatuskena erityisesti siksi, että ilman uskoa ei ole pelastusta. Me tarvitsemme Jumalaa ja yhteyttä häneen eli uskoa, jotta elämällä olisi merkitystä, jotta olisi vapaus synnistä, pahasta ja rakkauden vastaisista valheista.

Mikä olisi sitten ratkaisu? 

Joulunpäivinä armon vuonna 2012 kohtasin jälleen ja erityisen selvästi käsityksen, joka oli jännitteessä armon keskeisyyden kanssa. Jumalan armollinen työ meidän pelastumiseksemme loppuisi. Miten tämä voisi sopia yhteen armon ehdottoman keskeisyyden kanssa? Olin äskettäin oppinut erityisen voimakkaasti ihmissuhteen päättymisen myötä erään asian. Jumala pitää huolta lähimmäistemme elämästä loppuun asti, erityisesti kaikkein tärkeimmästä asiasta, uskosta. 

Jumala pitää huolta. Hän rakastaa paljon paremmin kuin sinä tai minä. Hän rakastaa niin, että hoitaa asiat. Tämä oli kirkastunut minulle: Jumalan uskollisuus jokaista luomaansa kohtaan. Ja tämä, rakastavan Jumalan uskollisuus, ei sopinut millään tasolla yhteen sen kanssa, että joku voisi edes mahdollisesti päätyä pysyvästi kadotukseen. Oli vain yksi kysymys jäljellä: miten Jumala hoitaisi asiat loppuun asti? Miten hän voisi antaa jokaiselle uskon? Tämä kysymys valtasi minut joulunpäivinä 2012. Minulla ei ollut vastausta. 

Elämämme parhain ja tärkein asia on usko, suhde ja luottamus Kolmiyhteiseen Jumalaan. Ihmisellä ei voi olla kaikkea hyvää, jota Jumala tahtoo meille, ilman uskoa. En halunnut enkä halua ajatella, että kukaan voisi pelastua tai päästä taivaaseen ilman, että Jumala lahjoittaisi uskoa hänelle. Jumala rakastaa kaikkia ja haluaa antaa kaikille yhteyden itseensä. Mutta miten tämä voisi tapahtua? Miten kaikkien pelastuminen perustuu kristinuskoon ja evankeliumin tuomaan totuuteen ja lohtuun? En tiennyt. Ei näyttänyt olevan ratkaisua. 

Tiesin kyllä, että on ollut olemassa oikeaoppisia kristittyjä kristinuskon historiassa, jotka ovat uskoneet kaikkien pelastumiseen. Paljon sitä enempää en tiennyt.

Miettiessäni näitä asioita, ollessani käsityskykyni ehdottomilla rajoilla, piinaavan, kiusallisen ja sydämen sopukoihin käyvän ahdistuksen vallitessa näin jotakin sieluni silmin. 

Jeesuksen ristin

Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä, kaikkia luomiaan aina, ilman loppua. Tämä on syy, miksi hän salli Poikansa Jeesuksen valita ristin. Isä halusi pelastaa luomansa ihmiset. Salliessaan Poikansa kuolla hän ei kuitenkaan millään tavoin lakkaa rakastamasta Poikaansa. Hän rakastaa Poikansa vailla rajaa. Niin kuin kuka tahansa hyvä isä, hän ei halua sallia poikansa kuolla. Kuolemalla täytyy olla aivan äärimmäinen syy, sen täytyy saada aikaan se, mihin se on tarkoitettu. Pojan ilon on oltava täydellinen, jotta hänen kuolemansa ei olisi turha. Ilo on täydellinen, kun Jeesus on aikomuksensa mukaan pelastanut kaikki ihmiset.

Vain täydellinen pelastustyö jokaisen kadotetun sielun puolesta, ei yhtään vähempää, vain tästä syystä Isä antoi Poikansa astua kuolemaan. Jeesuksen valmistama pelastus ei ollut vain teoreettinen edellytys meidän pelastumisellemme. Se oli todellinen pelastustyö, yhtä todellinen ja kouriintuntuva kuin hänen kärsimyksensä ja yksinäisyytensä ihmisenä ihmisen tähden. Tämän tähden Isä oli mukana Poikansa kanssa ristillä. Pojalla ja Isällä oli yhteinen aikomus, jonka Isä rakkaudessaan vahvisti: jokaisen ihmisen pelastaminen. 

Poika päätti kärsiä meidän puolestamme pelastaakseen meidät pahan vallasta. Se oli hänen oma päätöksensä, rakkauden osoitus. Jumala, joka on itse rakkaus ja Jeesuksen Isä, ei voinut sallia tämän rakkauden ratkaisun jäädä vaille hedelmää. Hän rakasti Poikaansa niin, että antoi Jeesuksen aikoman pelastuksen toteutua jokaisen kohdalla. Ja hän, Isä, oli itse asiassa se rakkaus, joka täytti Jeesuksen ristillä. Rakastavan Isän käsiin Jeesus antoi itsensä ja koko ihmisyyden, ihmiskunnan.

Isä ja Poika olivat yhtä aikomuksessaan pelastaa maailma. He olivat yhtä ristillä. Yksi Persoona puutuu vielä, hän, joka usein unohtuu. Pyhä Henki. Pyhä Henki toteuttaa Isän ja Poja aikomuksen meissä jokaisessa. Pyhä Henki on mukana ristillä, mutta hän ei voi sallia tämän aikomuksen jäädä vain ristille. Hänen mukana olemisensa ristillä on sitä, että hän lähtee ja toteuttaa jumalallisella lämmöllään ja voimallaan Kolminaisuuden aikomuksen ristillä. Hän, juuri hän, Pyhä Henki, antaa uskon jokaiselle, hän, joka on uskon antaja. 

Joulunpäivistä 2012 asti olen miettinyt ja tutkinut tätä näkyä, näkyä Kolminaisuudesta ja rististä. Kolminaisuuden ykseys ja aikomus oli ja on selvä: jokaisen luodun pelastaminen. Koko kristinusko on kiinni tässä. Armolla ei ole rajaa eikä ehtoja eikä loppua. Se, mitä me kirkkona olemme ja teemme, on Jumalan äärettömän armon toteutumista niin, että usko Jeesukseen syttyy jokaisen luodun kohdalla. Tätä on myös lähetystyö: armon leviämistä kaikille koskaan.

Kaikki on siis armoa

Nähtyäni näyn Kolminaisuudesta ja rististä, avasin Raamatun. Se on täynnä pelastuksen ja ehdottoman armon lupauksia, jokainen aukeama pullollaan niitä. Olin hämmästynyt ja ilahtunut. Sain myös tietää, että vanhempani olivat koko ajan uskoneet kaikkien pelastumisen toivoon. 

Miten sitten tuomio ja kadotus? Nämä puhuttavat juuri nyt kirkkovuoden loppupuolella. Tuomio ja kadotuskin palvelevat Jumalan armoa. Ne kestävät kuitenkin vain hetken, ne eivät ole ikuisia niin kuin armo on. Jeesus on tullut pelastamaan kadotetut ihmiset ja tuomitsemaan pahan tuhoon. Hän on tullut pelastamaan meidät pahan vallasta, antamaan synnit anteeksi, poistamaan syyllisyyden ja pyhittämään meidät. Hän kärsi rangaistuksen, jotta se ei olisi meidän ikuinen osamme. Jos ja kun Jumala kuitenkin kurittaa, se on opetusta, ei kidutusta. Hän viittaa opetuksillaan Jeesuksen kärsimyksiin ristillä ja yhdistää meitä niihin.

Onko sitten olemassa ikuista kadotusta? Onko rangaistus ikuinen? Rangaistus ei ole kestoltaan ikuinen, koska Jumalan rangaistuksilla on määränpää ja tarkoitus. Se on armon kirkastuminen, sen näkeminen, että kaikki onkin armoa. Jumala tahtoo saattaa meitä luottamaan itseensä rakkaudessaan elävänä ja kaikkivaltiaana. Toisaalta rangaistus on ikuinen siinä mielessä, että sen seuraukset ovat pysyvät. Kun Jumala on opettanut ja ojentanut jokaisen armon tielle, ikuinen rangaistus on toteutunut. Meidät ihmiset on saatettu pysyvästi, ikuisesti ja kertakaikkisesti hyvän Jumalan yhteyteen. 

Keskeisintä on edelleen ja aina tämä: kaikki on armoa. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä, kaikkia luomiaan aina, ilman loppua. Hän lähetti Poikansa jopa kuolemaan meidän lastensa tähden. Ja Pyhä Henki antaa uskon. Näille kristinuskon peruspilareille pitää antaa se arvo, joka niille kuuluu. Sitä uskon, että Jumala haluaa tänään meissä vahvistaa. Meidän pitää olla hereillä, niin kuin Vapahtaja opettaa. Tämä tarkoittaa sitä, että me emme saa olla nukuksissa uskon ja armon asioiden suhteen. Ne eivät tarkoita, mitä sattuu. Armon on oltava elämämme perustus ja kasvupohja joka osin, ja näin se tulee olemaan. 

Jeesus sanoo: ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” Kuitenkin hänen opetuslapsensa nukkuivat juuri silloin, kun hän oli astumassa tiellensä maailman Vapahtajana Getsemanen puutarhassa. Silloin Jeesus suostui siihen, että hän maistaisi kuoleman jokaisen ihmisen puolesta. Hän luopui luonnollisesta halustaan elää itse, jotta hän antaisi elämän meille kaikille. Tämän suhteen meidän on oltava valveilla. Meidän on katsottava omin silmin sitä pelastusta ja armoa, jonka Jeesus päätti antaa kaikille. 

Kunnia Jeesukselle hänen uhristaan, Isälle hänen rakkaudestaan ja Pyhälle armon Hengelle uskosta, jonka hän yksin antaa. Sinua, elävää ja voimallista Kolminaisuutta, ylistävät sanasi lupauksen mukaan kerran kaikki koskaan eläneet ihmiset. Sinä et luovu työstäsi meissä. Aamen.

Jumalalle on kaikki mahdollista

SAARNA RAJAMÄEN KIRKON MESSUSSA 19.7.2020 klo 18 
Petri Samuel Tikka

♫ Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle. Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua. ♫

(Ps 50:14-15, päivän hallelujasäe; isäni Kari Tikan sävel)

Mark. 10: 17-27

Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, älä riistä toiselta, kunnioita isääsi ja äitiäsi.” ”Opettaja, kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.

Kuva on Heinrich Hofmannin käsialaa

Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: ”Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

Hyvät ystävät,

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty!

Mielenkiintoinen kysymyksenasettelu

Kysyjä kysyy: ”...mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Tyhmiä kysymyksiä ei ole, näin sanotaan. Vapahtaja ei torju kysymystä, vaikka kysymyksenasettelu on sinänsä mielenkiintoinen. Kuulostaa siltä kuin kysyjä haluaisi hankkia ikuisen elämän itselleen samalla tapaa kuin omaisuutta voi hankkia. Jotain tehdään, jotta jotain voitaisiin saada. Taustalla lienee jonkinlainen usko työmoraaliin. Työtä tekemällä voi ansaita vaikka ikuisen elämän! Tietysti tässä tapauksessa on kysymys hyvien tekojen tekemisestä eikä mistä tahansa työstä. Periaate on kuitenkin sama. Työmies on palkkansa ansainnut – hyvien tekojen tekijä ikuisen elämän.

Ikuinen elämä on kuitenkin sinänsä hyvä tavoite. Se tarkoittaa elämää, jolla on merkitys, elämää, joka kestää. Se on elämää, joka pysyy, vaikka elämän perusrakenteet hajoaisivat. Vaikka terveys menisi, vaikka raha loppuisivat, vaikka ruokaa ei saisi ja vaikka läheiset lähtisivät, jokin kestää. Se, mikä jää jäljelle, on ikuinen elämä. Se on elämää, joka kestää kaiken läpi, ”vaikka vuoret järkkyisivät” (Jes. 54:10). Ruokaa voi kasvattaa, rahaa hankkia, terveyttä vaalia, ystävyyttä ylläpitää. Jokin kuitenkin kestää myös kaiken tuon horjuessa. Se, mikä kestää, on ikuinen elämä.

Se, mikä ei pysy lopullisesti, on hyvinvointi, jonka voi hankkia omin keinoin. Esimerkki siitä on rikkaus. Rahalla ei voi hankkia itselleen mielekästä tai kestävää elävää. Taloudellisen vaurauden lisäksi kaikki hyvinvointi on hyvin häilyväistä ja olosuhteista riippuvaista. Tästähän on koettu välähdys korona-aikana. Se, mikä on koettu varmaksi, ei olekaan itsestäänselvää. Valitettavasti myös rahallinen auttaminen on käynyt vaikeammaksi, koetusti tai todellisesti. Kaikkein lamauttavinta on viime kädessä ollut pelko nykyhetkestä ja huoli tulevaisuudesta. Tai jopa huoli toisten huolesta. Niin kuin Sirak, jota vanha kansa luki apokryfikirjoista, opettaa: ”Murehtimiseen on moni kuollut...” (Sir. 30:23) (Ks. myös Matteus 6:26)

Ja hyvä kysymys

Mikä antaa murheiden ja pelkojen ja oman turvallisuuden takaamisen keskellä turvan? Millaista on elämä, joka kestää kaiken läpi, nyt ja ikuisesti? Missä on turva? Tällainen on sydämen pohjasta nouseva kysymys – nykyään ja ennen. Samaa kysyi oikeastaan rikas mies Jeesukselta. Hän halusi periä, saada omakseen, ikuisen elämän. Vaikka hän yritti saada sitä omilla teoillaan, omin avuin, silti tavoite – turva Jumalan luona – ei ollut väärä. Jumalan Poika katsoi häneen rakkaudella, ymmäryksellä. 

Miehen ongelma oli siinä, että hän luotti omaan rikkauteensa. Tämä ei tarkoita pelkästään hänen näkyvää, maallista omaisuuttaan. Rikas mies luotti myös siihen rikkauteen, jota hän oli hankkinut tekemällä hyviä tekoja. Huoli omasta, ikuisesta tulevaisuudesta oli saanut hänet käpertymään itseensä – sekä omiin hyviin tekoihinsa että vaurauteensa. Rikashan voi pitää varallisuuttaankin osoituksena siitä, että on elänyt oikein, hyvää ja säästeliästä elämää. Sehän varmistaa auttamisen myös tulevaisuudessa. Mies etsi turvaa Jumalalta, kokosi aarteita taivaaseen. Samalla hän kuitenkin jäi kiinni itseensä, omaan hyvyyteensä.

Eräs kirkon ensimmäisten vuosisatojen opettaja, Hilarius Poitierslainen, selittää evankeliumin erittäin osuvasti. Hän kirjoittaa 300-luvulla näin: ”Nuori mies tuli ylimieliseksi lain noudattamisen kautta. Hän ei huomannut, että lain täyttymys on Kristus. Hän oletti, että voisi tulla vanhurskaaksi tekojen avulla. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Jeesus oli tullut Israelin huoneen kadonneita lampaita varten, eikä siitä, että laki ei voinut pelastaa paitsi vanhurskauttavan uskon kautta. Hän kysyi kysymyksiä lain Herralta ja ainoasyntyiseltä Jumalalta ikään kuin tämä olisi tavallinen lakiin kirjoitettujen säännösten opettaja. Siksi Herra hylkäsi tämän teennäisen uskonilmaisun, sillä kysymys esitettiin hänelle ikään kuin hän olisi pelkkä lainopettaja. Hän vastasi: 'Miksi kutsut minua hyväksi?' Tehdäkseen tiettäväksi kuinka paljon hänet kuului tunnistaa ja tunnustaa hyväksi, hän julisti: 'Kukaan ei ole hyvä paitsi Jumala yksin.' Hän ei olisi hylännyt hyvyyden määritettä,

jos se olisi osoitettu hänelle Jumalana.” Näin kirkkoisä Hilarius. [Käänsin englanninkielen kautta kirkkoisien Markuksen evankeliumin tulkintojen kokoelmateoksesta.]

Evankeliumin selitys on osuva. Jeesus, Jumalan ikuinen Poika, ei ole vain lainopettaja. Hänhän ei vain opeta, mikä on hyvää, hän ei vain osoittele tietä taivaaseen. Hän itse on Hyvä. Hän itse itsessään on tie Isän luo. Niin kuin Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Rikkaan miehen ei olisi tarvinnut katsoa omaa rikkauttaan, olkoonpa se hyvien tekojen aarreaittaa tai omaa maallista hyvinvointiaan. Itse ikuinen elämä, itse ikuinen turva, oli suoraan hänen edessään, katsoi häntä, rakasti häntä. Hän on aarre taivaassa. Jeesus kehottaa luopumaan kaikesta muusta paitsi hänestä. Turva, taivaallinen aarre, on yksin Jeesus. Meidän ei tarvitse turvautua maalliseen hyvinvointiimme eikä hyvien tekojemme aarreaittaan. Jeesus on todellinen aarrekammio, ikuista hyvyyttä pullollaan.

Jeesus on ikuinen elämä

Ikuinen elämä on Jeesuksen suhdetta meihin ja meidän suhdettamme häneen Pyhässä Hengessä. Ikuinen elämä on sitä, että Jeesus katsoo meihin, rakastaa meitä. Ikuinen elämä ei ole jotakin, joka hankitaan tai peritään. Se ei myöskään odota meitä vasta kuoleman jälkeen taivaassa. Katekismus kertoo näin: ”Ne, jotka luottavat Jumalaan, elävät iankaikkista elämää jo tässä ajassa.” Katekismuksen väite selittyy sillä, että Jumalaan luottaminen ei petä nyt eikä koskaan. Pääasia ei ole se, millaisia me olemme tai mitä me teemme. Ei meidän oma luottamuksemme tai uskommekaan ole ikuisen elämän avain. Kaikki perustuu Jeesukseen itseensä, siihen, kuka on hän, siihen, kuinka hän rakastaa meitä.

Millaista on tuo ikuinen elämä? Se on elämää, jonka Jumala antaa. Ikuinen elämä on sitä, että Jumalan rakkaus yllättää. Ikuinen elämä on nyt. Ikuinen elämä tulee silloin, kun sitä ei osaa odottaa. Ikuinen elämä on iloa ja tanssia, ei hankkimista, ei laskelmointia. Ikuinen

elämä on sanalla sanoen sitä, että Jumala on hyvä, niin kuin Jeesus sanoi. ”Ainoastaan Jumala on hyvä...” - eivät meidän tekomme, eivät meidän ansiomme. Ikuinen elämä on armoa eli Jumalan sulaa, uskollista hyvyyttä. Ikuinen elämä on Jumalan sydämellistä rakkautta ja rakkautta, jonka Pyhä Henki saa meissä roihumaan. Ikuinen elämä perustuu siihen, että Jumala, Jumala on yksinomaan hyvä. Psalmin 86 sanat kuvaavat sitä, kuinka ikuinen elämä valtaa sinut, minut ja kaikki: ”Täytä palvelijasi ilolla! Sinä, Herra, olet hyvä, sinä annat anteeksi...Sinä olet luonut kaikki kansat. Ne tulevat eteesi ja kumartavat sinua ... sinun hyvyytesi ja uskollisuutesi on suuri.” (Ps. 86)

Jeesuksen mukaan Jumalalle on kaikki mahdollista – myös aivan mahdottomien tapausten (ja tilanteiden) pelastaminen. Pelastus on ikuisen elämä antamista. Jeesushan on Jumala, Kolminaisuuden toinen Persoona. Jeesukselle on siis kaikki mahdollista. Jeesus kykenee pelastamaan kaikkein mahdottomimman tapauksen – tuomaan hänet ikuiseen elämään. Se, minkä Jumala tahtoo tehdä, hän myös tekee. Tämä on Jumalan ihmettä, tämä on Jumalan yllätystä. (Ks. Fil 2:9-11) Ikuinen elämä ei kuulukaan ensin sille, jolla sen pitäisi ensisijaisesti kuulua. Lasten evankeliumi, jossa Jeesus siunaa lapsia, edeltää tämän päivän evankeliumia. Ikuinen elämä sulkee syliinsä lasten kaltaiset - ne, jotka eivät ole tajunneet ihailla hyvien tekojensa aarreaittaa. Lopulta ristin voima pelastaa myös aikuisten kaltaiset. Ikuinen elämä yltää rikkaisiin, vastuuta hankkineisiin, sen kyttyröittämiin ihmisiin. Kameli hyppää vapaana ja iloisena - neulansilmästä läpi!

Niin kuin eräs teologi, Jürgen Moltmann, kirjoittaa: ”Ei uskoni luo minulle pelastusta, vaan pelastus luo minulle uskon.” Ikuinen elämä, pelastus, on Jumalan lahja Jeesuksessa. Tuo lahja antaa uskonvarmuuden sinulle, minulle ja jokaiselle. Pelastus ja ikuinen elämä tiivistyvät päivän psalmin 28 sanoihin: ”Minä sain avun, ja minun sydämeni riemuitsee, minä laulan ja ylistän Herraa.” Samaa sanoo virsi 352, joka perustuu psalmiin ja josta laulamme myöhemmin: ”Aina olet auttamassa, siitä kiitän, iloitsen...” Jumala auttaa aina, ikuisesti. Hyvän Jumalan väsymättömästä avusta kumpuaa ikuinen elämä – eli ylistys, ilo ja toivo. Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Armo ylittää kaiken

Rembrandt: Tuhlaapojan paluu

Päivän virsi 269: 3, 4, 6, 8 

Evankeliumi Luuk. 15:11-32 

Armo ylittää kaiken - Saarna Rajamäen kirkon jumalanpalveluksessa su 28.6.2020 
Petri Samuel Tikka

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty! 

”Rakkaus kuin liekki hohtaa, lapsensa kun Isä kohtaa.” Näin kirjoittaa Paul Gerhardt hienossa virressä, jonka juuri veisasimme. Virren teemana on ansaitsematon armo. Se perustuu Luukkaan evankeliumin viidenteentoista lukuun, josta kuulimme vertauksen tuhlaajapojasta ja hänen isosta veljestään. Virrellään Gerhardt haluaa painottaa, että Jumalan armo ja rakkaus ovat äärettömiä, vailla rajaa, ne palavat sydämen pohjasta. Vaikka löytyisi tuhat maailmankaikkeutta, jonka synnit olisit tehnyt, se ei läheskään riittäisi sammuttamaan maamme päällä loistavaa täyttä armon valoa! 

Näin Gerhardt, luterilaisen kirkon suuri virsirunoilija, opettaa armon suuruutta. Tällä tavoin hän taas painottaa Isän rakkautta säkeistössä, jota ei löydy virsikirjastamme: ”Jumalalla on Isän mieli. Meidän hätämme saa hänet hätään. Meidän onnettomuutemme on hänen tuskansa. Meidän kuolemamme haavoittaa hänen sydämensä.” Tällähän tavoin tuhlaajapoikakertomuksen isän sisin toimii. Sisuksistaan asti hän rakastaa, armo valtaa hänet kokonaan, hän halaa poikaansa pohjattomalla ilolla. Hän on Isä, joka on hyvä.

Vielä Gerhardt sanoo näin: ”Mutta mitä syntiä on tehtykään, sen hän peittää ja unohtaa, sen, kuinka olemme loukanneet häntä; kaikki, kaikki on haudattu.” Jumala ja hänen armonsa on suurempi kuin itse elämä (Ps. 63:4) - kaikki on Jumalan ja häneen armoonsa verraten pientä. Hänen armonsa liitää vapaana yllä kaikkien syntiemme, olivatpa ne ajatuksia tai tekoja. Jumalan sydämen rinnalla, opettaa Gerhardt, syntiesi meri on vain sormenpään kantolastin veroinen. Niin kuin Raamattu opettaa: ”Vain hiukkanen vaakakupissa on koko maailma sinun edessäsi...” (Viisauden kirja) Näin myös kaikki maailman synnit, jotka Jumalan Poika on kantanut.

Armo ei lopu

Tänään laulamme myös eri kohdissa toista Paul Gerhardtin virttä, virttä 270. Sen kertosäe kuuluu: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.” Mummini Sirkka toisti tätä virrenvärssyä sananpartena jatkuvasti. Myöhemmin laulan myös isäni Kari Tikan säveltämän Armolaulun, joka perustuu Paavalin armorikkaisiin sanoihin. Seurakunnassa saamme muistella armon aarteita ja ammentaa niistä – miten sinulle on armo tullut rakkaaksi? Ja miten se voisi tulla vieläkin rakkaammaksi? Mikään ei se murtaa, minussa tai sinussa, armon valtavuutta, armon todellisuutta ja merkitystä. Sen varaan rakentuu koko elämä, mitä elämme, huomasimmepa tai tunnustaisimmepa sitä tahi emme.

Armo tarkoittaa Jumalan vakaata, loputtoman uskollista rakkautta. ARMO on myös ikään kuin lyhenne sanoista: Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme. Armo on Jumalan rakkautta, joka ei lopu koskaan, vaan kestää ikuisesti (ks. Psalmin 136 kertosäe "Iäti kestää hänen armonsa."). Se ei petä kenenkään meidän kohdallamme. Voisiko ajatella, että Jumala, kaiken hyvä Luoja ja Kaikkivaltias, rakastava Herra, voisi unohtaa omat lapsensa – meidät ihmiset? Ei! Ei ketään, ei mistään, kamalimmastakaan syystä. Sellaista väärää häpeää ei saa panna Luojan harteille – Isä Jumala ei hylkää sinua eikä minua. Hän uudistaa ja parantaa meidät, hän ei luovu suunnitelmastaan.

Jumalan suunnitelma on tuoda lapsensa kotiin, takaisin luokseen. Hän on luonut meidät ja hänellä on tarkoitus elämäämme varten. Isä haluaa jokaisen luokseen, hän haluaa henkilökohtaisen suhteen jokaiseen lapseensa. Vertauksessa tuhlaajapojan veljen ääni jää vaimeaksi. Keskeinen on ilon ääni, ilo, johon meitä haastetaan. Tuhlaajan isä sanoo: ”Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.” Kaikki on muuttunut, eikä muutosta voi estää.

Isä juoksee

Isä varmasti haluaa tehdä kaikista ihmisistä omia opetuslapsiaan Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Voi niin helposti pettyä, kun usko jää niin monelle ohueksi tai vaikeaksi asiaksi. Mutta emmekö iloitsisi siitä, mitä Jumala tekee? Sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kasteelle tuotavista lapsista ja heidän perheistään. Monista, monista rippikoulunuorista. Kaikissa näissä tilanteissa ja monissa muissa toteutuu Isän Jumalan rakkauden juhla. Meidän pitää katsoa Isän sydämeen. Hän vetää ilolla ja rakkaudella ja armolla kaikkia luokseen. Hän armahtaa meitä, itsessään ja seurakunnassaan.

Meillä on tehtävä rukoilla kaikkien ihmisten pelastumisen puolesta. Se on juuri seurakunnan tehtävä. Tehtävä on viettää ilojuhlaa ja kutsua yhteiseen iloon, uskoa iloon. Tehtävämme ei ole katsoa karsaasti, ketään tai mitään. Ei tuhlaajapoika ollut täydellinen, kun hän tuli isän luo. Hän halusi vain turvaa. Näin haluavat niin monet turvaa Jumalalta, ja Isä antaa sen turvan, laskelmoimatta motiiveja. Hän tekee näin meille jokaiselle joka päivä. Hän on hyvä Isä, joka antoi meille Poikansa kuolemaan – ilman ansioitamme ja ennen valintojamme.

Isän Jumalan oma sana muuttaa kaiken. Muutoksen ydin ei ole meissä itsessämme. Jumalan anteeksiannon voima, hänen juoksunsa meidän rinnallemme, meidän asemaamme, on kaiken ydin. Tämän juoksun lähellemme hän on tehnyt Pojassaan ja meidän veljessämme Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus on Jumalan juoksu-Poika! (Samaan tapaan opettaa Juliana Norwichlainen vertauksessaan kuninkaan luota lähtevästä innokkaasta, juoksevasta lähettiläästä...) Hänessä, Jumalan Sanassa ja Pojassa, Isä sanoo minusta ja sinusta ja kaikista: ”Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.”

Juhla on meidän

Näin isä sanoo kahdesti tuhlaajapoikakertomuksessa, ensin palvelijoille, jotka valmistavat juhlan, sitten isolle veljelle, joka ei ymmärrä armon laajuutta. Ilojuhla oli kuitenkin valmis. Sen olivat valmistaneet palvelijat – joka tarkoittaa Jumalan sanansaattajia, ilosanoman tuojia. Se, että muutos on jo tapahtunut, kutsuu isoa veljeäkin juhliin takaisin. Isä ei syytä isoa veljeäkään. Hän sanoo: ”kaikki, mikä on minun, on sinun.” Se on ihmeellinen tosiasia. Koko maailmankaikkeus on Isän Jumalan - ja kaikki tuodaan Isän luo Jeesuksessa. Maailmankaikkeus on meidän. Ilojuhla on meidän.

Lopussa kiitos seisoo. Filippiläiskirjeen mukaan jokaisen ihmisen ja luodun kieli on ylistävä Jumalaa ja kaikki tulevat polvistumaan Herran Jeesuksen edessä. Tämä on se ilojuhla, joka on jo meidän ja jota me odotamme. Iloa ei saa estää. Isän Jumalan kunniaa ei saa viedä. Hän ottaa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa pois maailman synnin. Hän tahtoo ja aikoo antaa jokaiselle uskon Pyhän Hengen kautta. Hän luoksee – nyt ja aina – jokaisen, sinun, minun ja lähimmäisesi luo, luodakseen meihin henkilökohtaiseen suhteen ja antaakseen elämällemme tarkoituksen ja mielen ja ennen kaikkea ilon ja ylistyksen ja leikin.

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Rajam%C3%A4en_kirkko.jpg

Toivon julistus ja kosketus - ilman turvaväliä!

PÄÄSIÄISEN SAARNA
eli Toivon julistus ja kosketus - ilman turvaväliä!
12.4.2020 Pitäjänmäen seurakunta, Radio Deissä
Petri Samuel Tikka

"Kuolema on nielty ja voitto saatu." (1. Kor. 15:54) 


Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 20.

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Toisella kotimaisella: Kristus är uppstånden! – Sannerligen uppstånden!
Pohjoissaameksi: Kristus bajásčuožžilii jápmimis – Duođai bajásčuožžilii
Ja latinaksi: Christus resurrēxit! Vērē resurrēxit!
Myös unkariksi: Krisztus feltámadt! Valóban feltámadt!
Sekä hepreaksi: Hameshiach qam! Be'emet qam!
Yhtä lailla arabiaksi: al-Masīḥ qām! Ḥaqqan qām!
Ja viroksi: Kristus on ülestõusnud! Tõesti on ülestõusnud!
Ja karjalan kielellä: Kristos nouzi kuolennoiz! Tovessah nouzi! 

Ilo! Ilo. Ilosanoma kaikille kielille, kaikille kansoille. Maailmassa on reilut 7000 puhuttua kieltä ja vielä enemmän niitä, joita ei juuri puhuta. Emme ehdi ihan kaikilla kielillä toivottamaan pääsiäistervehdystä, ainakaan heti. Pääsiäinen on kuitenkin ilon ja toivon juhla, ikuisen ilon ja pysäyttämättömän toivon juhla. Meidän ilonamme on julistaa toivoa. Jokainen ihminen saa koskettaa elävää, ylösnoussutta toivoa, joka on itse Jeesus. Eikä toivoa tarvitse pienentää eikä epäillä, missään kohden.

Näistä asioista, ilon ja toivon julistamisesta, toivon koskettamisesta ja sen laajuudesta, haluan puhua teille tänään, kanssakristittynä, joka elää sydänjuuriaan myöten Kristuksen tuomasta toivosta. Teen toivosta jopa tutkimusta yliopistossa ja järjestän Toivo-nimisen seminaarin lokakuussa isäni Kari Tikan Rakkaus on väkevä kuin kuolema -oopperan yhteydessä.

ILON JA TOIVON JULISTUS

Päivän virtemme (88) raikui: ”Jälkeen pitkäperjantain näin pääsiäinen koitti.” Pitkäperjantai oli toivon alku. Pääsiäisen toivo loistaa yhtä lailla jo kaiken vaikean keskellä kuin sen jälkeen. Ilo ja laulu ovat elämän syvällä virtaavat pohjavireet, ilman esteitä. Kuten kirjoittaa eräs viisas mies pääsiäisen vahvistamaa toivoa kuvaten: "Eletystä elämästä itsestään tulee ylistyslaulu. Myös tuskissa ja ahdistuksissa yhteys ristiinnaulitun Kristuksen kanssa tuo elämän keskelle luottamuksen kipinöitä ja toivon valoja.” Näin Jürgen Moltmann kirjassaan Jumalan tulemisesta.

Väkevästi ja uhmakkaasti virtemme jatkui: ”Niin kuin taivaan enkeli mekin iloitsemme.” Suomalainen sanonta kuitenkin kuuluu: ”Kell' onni on, se onnen kätkeköön” Kristuksen ylösnousemuksen valossa mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Toivo ei saa jäädä salaisuudeksi. Se kuuluu jokaiselle, se on tullut avoimeksi asiaksi. Kuolema on voitettu, Kristus on noussut kuolleista, ruumiineen sieluineen. Myös me ”Saamme rientää kertomaan: Nyt elää Jeesuksemme.” - avoimesti, kätkemättä.

Se tiedetään sanomattakin, että olemme koronaviruksen tähden piiloissamme, etäällä. Kuitenkin vain odotamme. Kaikki, myös tämä, kestää oman aikansa. Jumalan rakkaus, Jumalan ääretön armo jatkuu ajasta aikaan ja kaikkien aikakausien tuolle puolen. Rakkautta ei voi pysäyttää. Rakkaus tuokoon lohdutuksen suruun. Toivo avartakoon kapeat näköalat. Pelon keskellä yllättäköön meidät ilo. Kaikkea tätä meillä on etuoikeus omalta majapaikaltamme, omana itsenämme julistaa.

ILON JA TOIVON KOSKETUS

Tyhjän haudan edessä ensimmäinen reaktio ei kuitenkaan ollut usko, vaan hämmennys. Se, että joku voisi kukistaa kuoleman nousemalla kuolleista, ei ole itsestäänselvä ajatus – ei, vaikka Jeesus oli itse herättänyt Lasaruksen kuolleista. Se oli toisen eloon herättäminen, ei yllättävä ylösnousemus ilman välikäsiä. Miten kaikki voisi mennä kohdallleen niin nopeasti, ilman pitkää prosessia, ilman edes suruaikaa? Hämmennys valtasi. Kuitenkin Johannes uskoi nähdessään tyhjän haudan, vain tyhjän paikan, ymmärtämättä kaikkea. Ja pian Jeesus ilmestyikin, kaikille opetuslapsille.

Kristus nousi kuolleista, ristin haavat käsissään. Niitä koskettaessaan epäilevä Tuomas uskoi myös. Toivo on realismia. Ylösnoussutta Jumalan Poikaa estä paikka, ei hidasta aika, ei pysäytä mikään. Niin kuin pääsiäisvirsi (104) kertoo: ”Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi, kuolleista hän noussut on.”

Jumala ei voittanut kuolemaa ohittamalla ja vähättelemällä sitä tai mitään muutakaan inhimillistä tuskaa. Rakkaudessaan Jumalan itse koki kuoleman voittaakseen sen. Kristus on Jumala, joka on kuolemallaan voittanut kuoleman. Pääsiäinen näyttää: näin on. Jeesus sanoo: ”minä itse tässä olen” (Luuk. 24:39)

Elämä on murtautunut esiin. Sairaiden parantaja, sielujemme lääkäri Jeesus Kristus on noussut kuolleista. Hän on toivo. Hän on elävä toivo. Toivo ei ole vain ajatus, ei vain toivetta, ei unelmaa, johon ei voisi tarttua. Hän on elävä, hengittävä ihminen. Hän on yhtä todellinen kuin sinä, lihaa ja verta.

Mutta kuka voi uskoa, että toivo voi olla totta, verta ja lihaa? Kenen on mahdollista luottaa, että Jeesus ja toivo ei ole vain unelmaa? Kuka kokee sen, että Jeesus tulee lähelle, sen, että hänen kosketuksensa ei ole vain kuvitelmaa? Se, joka on kokenut hyökkäyksen rakkauden olemassaoloa vastaan. Se, joka on kärsinyt tuskaa särkyneen omantunnon kanssa. Näille toivon kokeminen tulee todeksi. Näille, epätoivoisille, epäonnistuneille – siis kaikille – Jeesuksen kohtaaminen on todellisuutta. Jeesus tulee lähelle – sinua lähellä – minua lähelle. Hän ei ole aave, ei vain toive. Tämä on erilainen turvavälin ylitys, sellainen, joka on nytkin sallittu, nyt ja aina. Tätä toivoa, Jeesusta, saa ottaa kädestä kiinni. Ja tämä kosketus parantaa.

ILO JA TOIVO – VAILLA RAJAA!

Kuitenkin: jos on vaikea kohdata toista ihmistä kasvokkain, on vaikea nähdä Jumalankaan kasvoja. En jaksa kurkottaa kohti Jeesusta, joka tuntuu näkymättömältä, saati koskettaa häntä. Näen kuitenkin jotain, näen sen, mitä puuttuu. Tunnen tyhjiön ja tiedän: tarvitsen toivoa. Sisimpäni huutaa yhteyden puoleen, läheisyyden puoleen. Nälkä on merkki ruoan tarpeesta. Tyhjä, väsynyt ja epäilevä sisin on merkki Jumalan tarpeesta. Jumala tekee come-backin. Tyhjä sisin on kuin tyhjä hauta – se tarkoittaa, että Kristus, elävä Jumala, on liikkeellä.

Eräs toinen pääsiäisvirsi (105) kertoo: “Epäilysten alta nousee köyhä sielu kiittämään.” Epäilysten alta nouseminen ei tarkoita, etteikö epäilyksiä olisi. Epävarmuus on osa meitä, ja näin on hyvä: meidän ei tarvitse olla täysin varmoja itsestämme. Hyvä itsetunto meillä on kuitenkin syytä olla. Toivo on elämämme luja perusta, elävä toivo. Raamatun mukaan Jumala on meidän pelastajamme ja Jeesus Kristus on meidän toivomme (1. Tim. 1:1). Ja vielä näin sanotaan ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle: ”Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien.” (1. Tim. 4:10)

Raamattu lupaa paljon. Jumala pelastaa kaikki, tekee jokaisesta uskovan. Samaa sanoo tämä kohta, jonka kuulimme tänään: “Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.” Jos Jeesus nousi kuolleista, niin kaikki nousevat myös kuolleista. Uusi elämä koskee kaikkia ihmisiä, ruumiineen sieluineen. Toisaalta on olemassa ruumiin ylösnousemus. Toisaalta uusi elämä annetaan myös kaikelle, mitä olemme, kaikelle, miten toimimme. Paavalin kirjeessä roomalaisille sanotaan vanhimman käännöksen mukaan näin: “Niinkuin siis yhden synnin kautta on kadotus tullut kaikkein ihmisten päälle, niin on myös yhden vanhurskauden kautta elämän vanhurskaus tullut kaikkein ihmisten päälle.” (Room. 5:18)

Niin laajaa kuin on epävarmuus epävarmassa maailmassa, vielä paljon kattavampi asia on toivo. Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, sairauden tuttavia. Kaikki ihmiset ovat itsessään myös eksyneitä, kadotuksesta osallisia. Kristuksessa ja hänen tähtensä asianlaita on kuitenkina toisin. Kaikki ihmiset ovatkin vanhurskaudesta osallisia. Vanhurskaus tarkoittaa sitä, että oikeus ja harmonia vallitsevat. Rauha on voimassa Jeesuksessa, joka on ristinsä kautta vetänyt kaikki ihmiset luokseen. Ei ole muuta elämää kuin Jeesus. Epävarmuus, sairaus ja kuolemakin kestävät vain aikansa. Pysyvää on ilolaulu Jeesuksesta.

Pääsiäisen toivo rohkaisee meitä olemaan pelkäämättä läheistemme puolesta. Jumala hoitaa jokaisen ihmisen luokseen, sitä varten hän antoi Poikansa. Sallisiko hän Poikansa kuolla turhaan? Ei! Ja siitä on merkkinä Jeesuksen ylösnousemus. Hän, joka kuoli kaikkien puolesta, elää. Toivo on nyt kunkin ihmisen osa, kun kerran elämän Herra nousi kuolleista. Hänellä, joka rakastaa ihmistä, on valta. Jos hän tahtoo ja aikoo hoitaa meidät kaikki Isänsä luokse, eikö hän pitäisi huolen myös muista asioista matkan varrella, olivatpa ne mitä ovat?

Näin Vapahtaja itse lupaa: “Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos te anotte jotakin Isältä, on hän sen teille antava minun nimessäni.” (Joh. 16:23) Tämän sanoo meille Jeesus, elävä toivo, johon saa tarttua ja takertua. Kell' onni on se onnen näyttäköön. Epäilysten riepottama Tuomas tarttukoon ristiinnaulittuun. Uskokaamme Johanneksen kanssa sanaan, jonka Vapahtaja rukoili Isälleen: “Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.“ (Joh. 17:2) Kuultakoon toivon ja ilon ja rakkauden pysäyttämätön sanoma maapallomme kaikissa äärissä – ja jos mahdollista, kuka tietää, etteikö vielä pidemmällä. 

Sanon sen saksaksi: Christus ist auferstanden! Er ist wahrhaft auferstanden!

Ja englannksi: Christ is risen! He is risen indeed!
Italiaksi: Cristo è risorto! È veramente risorto!

Kiinaksi: Jīdū fùhuó le! Tā quèshí fùhuó le!

Havaijin kielellä: Ua ala hou ʻo Kristo! Ua ala ʻiʻo nō ʻo Ia!
Vielä suomeksi: Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!
Ja jopa klingoniksi, Star Trekin kielellä: Hu'ta' QISt! Hu'bejta'!

Ja vieläpä quenyaksi, Tolkienin haltiakielellä: Hristo Ortane! Anwave ortanes!