Blog post on Eclectic Orthodoxy!

Al Kimel, an Orthodox priest from the US, hosts Eclectic Orthodoxy, a blog that must be the number one place to go for those interested in what's going on with the theology of Trinitarian universal salvation. I was greatly honoured to receive an invitation to write something for the blog. The main point: do not hesitate to be insistent on unconditional grace! Receive the Spirit to proclaim and showcase mercy on all - whether you, they or anybody likes it or not! Link here:

https://afkimel.wordpress.com/2023/08/01/preach-the-offense-of-insistent-grace/

More to come on that blog!

--- 

Here's more...! 

https://afkimel.wordpress.com/2023/08/13/grace-alone/

Pessimistinen universalismi

Rapanhapakko ankeriaita kalastamassa (kuva: Pauline Baynes)

Katsoin juuri Katie-vaimoni kanssa vanhaa BBC:n televisiotuotantoa C.S. Lewisin Hopeisesta tuolista. Siinä on hahmo nimeltä Rapanhapakko, joka on äärimmäisen pessimistinen. Verrattuna toisiin kansansa (suistokaisten) jäseniin hän on kuitenkin kertomansa mukaan aivan huikentelevainen. Saadakseen vakavamman katsantokannan elämään hän lähtee tarinan nuorten ihmissankareiden mukana suorittamaan seikkalua, jossa pitää löytää Narnian kadonnut prinssi. Eihän valtakunnan tulevaisuus muutenkaan ole valoisa, niin voi yhtä hyvin olla muualla, matkalla ”pohjoiseen juuri talven tehdessä tuloaan”, etsimässä ”prinssiä joka ei todennäköisesti ole siellä, läpi rauniokaupungin jota kukaan ei ikinä ole nähnyt”.

Kaikista Narnian tarinoista suosittelisin yleensäkin Hopeista tuolia luettavaksi sen eskistentiaalisen syvyyden tähden, jossa käydään syvissä vesissä. Suomalaisia ajatellen suosittelisin sitä siksi, että Rapanhapakko on kuin ilmielävä suomalaiskansallinen sankari täysin tietämättään ja tahtomattaan. Kyseisen suistokaisen puheet ovat tavattoman humoristisia loputtomassa pessimismissään. Rapanhapakko on hyvin samanlainen tapaus kuin esimerkiksi Mielensäpahoittaja tai Puolangan pessimistit. Tarinassa on kuitenkin käänne, joka tuo kaikkeen pessimismiin syvyyttä.

Ennen tuon käänteen kertomista (jos sitä kerron) on kuitenkin alettava valottamaan, mistä tämän blogitekstin otsikossa on kyse. Katie-vaimoni ehdotti, että kirjoittaisin blogitekstin pessimistisestä universalismista. Tämä lähti liikkeelle siitä, kun Rapanhapakosta ilahtuneena ja järkyttyneenä sanoin, että (itselleni ja muutenkin tärkeä ja välttämätön) usko kaikkien pelastumisen toivoon ei tarkoita optimismia. Ei tarvitse olla ollenkaan elämänmyönteistä lähestymistapaa omiin ja maailman kohtaloihin, jotta voi kiinnittyä Jumalaan, joka pelastaa mahdottomat tapaukset. Siis: myös suomalainen voi uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi (kuten Juliana Norwichlainen ja monet muut kristityt kautta historian ja maailman ovat uskoneet).

Tuntuu nimittäin joskus siltä, että on äärimmäisen vaikeaa suomalaisena uskoa siihen, että asiat voivat lopulta olla hyvin. Suomalaisen perusasenne on hyvässä ja pahassa valmistautua pahimpaan ja päivitellä säätä ja kaikkea mahdollista. Suomi on maailman vaikein kieli, ei sitä kukaan voi oikein oppia. Ihan poikkeustapaus on, jos oppii. Ja sauna on tosi kuuma paikka. Mukavaahan on siellä olla, mutta pitää olla varovainen, liian kauan siellä viipyminen on vaarallista. Ihan eri juttu kuin esim. amerikkalaisen uimahallin sauna. (Ymmärrettävästi ja vahingossa olen pelästyttänyt amerikkalaisia käymästä saunassa). Suomalainen osaa varmasti jatkaa tätä ajattelumallia ja antaa lisää esimerkkejä tällaisesta lähestymistavasta.

Tällainen pessimismi ei kuitenkaan aina ole tarkoituksellista negatiivisuutta. Se on vain sitä valmistautumista pahimpaan. Esimerkiksi naimisiin meneviä morsiamia on ennen muinoin peloteltu sillä, että sukulaiset haukkuvat ”kyykäärmeeksi” jne., kun anoppilaan pääsee/joutuu. Tosiasiassa tilanne ei välttämättä ollut läheskään noin paha. Tämä esimerkki on menneestä maailmasta, mutta sama ajatuskulku pätenee edelleen. Jos on valmis siihen, että jää voi pettää, osaa ensinnäkin varautua ja toisaalta hiljaa itsekseen ilahtua siitä, että näin ei päässytkään käymään.

Tarkoitan tällä seuraavaa. Tällainen pessimismi on oikeastaan vain liioiteltua realismia. Se ei tarkoita sitä, että hyvä lopputulema tai toivo on pois suljettu. Toivoon oikeastaan vain varaudutaan varovaisuudella. Varottuamme hetken aikaa ollaan hiljaisesti mutta sitäkin todemmin entistä iloisempia asioiden kääntyessä hyväksi.

Tällaista toivorikasta käännettä, joka pulpahtaa pahimman keskellä odottamatta mutta kuitenkin luontevasti, voi syvätasolla verrata yhteen käsitteeseen Lewisin ystävän, J. R. R. Tolkienin filosofiassa. Tolkienin mukaan saduissa on usein eukatastrofi, käänteinen, hyvä katastrofi (eu- ”hyvä” on sama kuin ev- evankeliumissa eli hyvässä sanomassa). Kaikki on menossa pieleen. Sitten jotakin tarinan omasta syvemmästä luonteesta johtuvaa sattuu ja tilanne muuttuu. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei ilman verta ja hikeä. Tämä hyvien satujen logiikka pätee Tolkienin mukaan lopulta todellisuuden tasolla evankeliumiin, jossa ristin tappiota ja sen hedelmänä seuraa ylösnousemus ja toivo. 

Tolkien oli katolilainen, ja hyvä niin, vaikka olen gradussani väittänyt, että hän oli armo-opiltaan luterilaisempi kuin voisi luulla. Luterilaiselle tällainen toivorikas realismi on sitä, että minä olen yhtä aikaa täysin syntinen ja täysin vanhurskautettu. Ei tarvitse odotella liikoja - tai oikeastaan mitään – omasta itsestään. Kristus on toinen asia.

Kuitenkin sekä luterilaisuutta että suomalaisuutta (vieläpä usein oudolla tavalla avioituneena toisiinsa) välillä tahraa toisenlainen pessimismi, jota julkikuulutetaan lähes vastaansanomattamalla voimalla. Ei tee mieli nyt tuoda esimerkkejä suomalaisesta tosipessimismismistä, mutta uskon valitettavan varmasti, että kukin suomalainen lukija pystyy keksimään halutessaan esimerkkejä. Liittyen siihen toivoon, että Jeesus ei aio hylätä yhtään syntistä ja eksynyttä ihmistä, tämä teilataan juuri siksi, että se tarjoaa liian ruusuisen kuvan todellisuudesta. Ei ole mukavaa, että jotkut eivä pelastu: mutta juuri siksi päättymätön kadotus on totta. Se on vakavasti otettava todellisuus. Vapaa tahto vielä (huom. ei vapautettu tahto). Vielä vakavampi mutta armottomampi on syytös, että ”universalismi” ei ota pahaa vakavasti, kun se ei saa ansaittua palkkaansa.

Ymmärrettävästi usein vältän sanaa ”universalismi”, koska se herättää tällaisia mielikuvia, joissa ohitetaan kristillisen laajan toivon perustus, Kristuksen kuolema ja rakkaus (vakavasti otettavia asioita, jos niitä on). Tämän blogitekstin tarkoitus ei ole kutenkaan ruveta vänkäämään teologisista yksityiskohdista. (Jos jonkun siis tekee mieli tehdä niin tämän luettuaan, päivitelköön jotenkin muuten rakentavasti, mutta ei mieluusti vastauksena verkkolokissa tahi kasvokirjassa.) Todellinen pessimisti ei kuitenkaan katso siihen, mikä vain nyt näkyy. Kaikki voi todellakin mennä täysin pieleen...

Rapanhapakko kohtaa lopussa vihreän velhon, joka väittää (muunnettavat muuntaen sadusta teologiaksi), että hyvää maailmaa, jossa kaikki ystävät ovat, ei ole olemassa eikä Jumalaakaan. Rapanhapakko myöntää, että näin varmaankin on, mutta hän ei suostu elämään tällaisen toivottoman näköalan sanelemana. Hän työntää kätensä velhon lumottuun tuleen, polttaa kätensä ja kumoaa lumouksen. Ihmissankarit vapautuvat ja velhon pahaksi käännyttämä prinssikin pelastuu.

Rankalaisen universalistin ja reformoidun kristityn, filosofi Jacques Ellulin (1912-1994) mukaan kaikkien lopullinen pelastuminen on totta perisynnin takia. Kaikki ovat mahdottomia tapauksia, itsessään pelastuksen ulkopuolella. Siksi Jeesus pelastaa yhtä lailla kaikki. Ei ole sen parempia tai huonompia tapauksia. 

En ole itse luonteeltani pessimisti, mutta en optimistikaan. Riippuu tilanteesta ja aiheesta. Halusin tällä blogilla kuitenkin sanoa sen, että suomalaisina voimme odottaa kaikenlaista pahaa tulevaisuudelta ja maailmalta. Voimme silti olla pessimistisiä universalisteja eli odottaa hiljaa Jumalalta sitä, että kaiken yritettyämme, petyttyämme ja yksin ja yhdessä kuoltuamme tapahtuu jotain. Ja se, mitä tapahtuu, ei ole jotain abstraktia ja epärealistista ”hyvää”. Se hyvä on Jumalan Henki, Jumala itse ja vain, liikkumassa kaaosvetten päällä, hautoen. Kastettuinahan me tämän tiedämme – emme tosiaankaan mahdottoman itsemme tai muiden suhdanteiden tähden.

”Jumalan osan hän täytti,
muttei tarttunut oikeuteensa
olla Jumalan vertainen.

Hän tyhjensi itsensä täysin
ja omaksui orjan osan,
tuli ihmisen kaltaiseksi
ja otti ihmisen muodon.

Hän alensi itse itsensä
ja oli kuuliainen
kuolemaansa asti, ristinkuolemaan.

Siksi Jumala korotti hänet
kaikkea korkeammalle
ja antoi hänelle nimen
kaikkia korkeamman.

Jeesuksen nimi saa
jokaisen polvistumaan
taivaassa, maan päällä ja sen alla.

Jeesus Kristus on Herra!
Sen myöntävät vielä kaikki
Isän Jumalan kunniaksi.”

Fil. 2: 6-11 (UT2020-käännös)

P.S. Hyvää kirkastussunnuntaiviikkoa! Voikaa hyvin!

Kenestä helvetissä on oikein kysymys?

Kenestä helvetissä on oikein kysymys?
Jumala-keskeisen toivon tunnustus ja puolustus
Petri Samuel Tikka

Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! (Joh. 1:29)
(Kuva: Petri Tikka; kirkosta Aix-en-Provencessa)

Sain juuri lukea blogikirjoituksen, joka käsittelee aihetta, josta puhutaan nykyään Suomessakin enemmän ja ehkä vakavammin kuin ennen: helvetistä ja kaikkien pelastumisesta. Teen tähän aihepiiriin liittyen väitöskirjaa. Järjestin universaalia pelastusta käsittelevän Toivo-seminaarin viime vuonna isäni Kari Tikan Rakkaus on väkevä kuin kuolema -oopperan yhteydessä. Katolisen tutkijan Eetu Mannisen tuore kirjoitus ”"Paavin teologi" ja Jumalan laupeus - Osa 2: Helvettiopin puolustus" blogissa ”Katolista hapatusta” viittaa käytyyn keskusteluun, johon minä muiden joukossa olen saanut ottaa osaa niin tutkijana, luterilaisena pastorina kuin kaikkien pelastumista tunnustavana kristittynä.

Kirjoitus menee asioiden ytimeen kritisoiden kristillistä universalismia siitä, ettei se huomioi sitä, että helvetissä on kyse erosta Jumalasta, ei vain ulkoisesta piinasta. Onko tosiaan näin, sitä on tarkasteleminen. Mutta kiitän jo tässä vaiheessa Mannista siitä, että hän keskittyy pääasiaan: Jumalaan. Itse kirjoitan väitöskirjaa, jossa lähden liikkeelle Jumala-opista mutta päädyn toiseen lopputulokseen. Perustelen kaikkien pelastumista juuri sillä, kuka kolmiyhteinen Jumala on. Koska Jumala on sekä Pyhässä Hengessä aidosti yhteyttä haluava ja luova että Kristuksen sovitustyössä muuttumattomasti (teologisella jargonilla ja tarkemmin: impassiibelisti) uskollinen omalle olemukselleen, ero hänestä ei voi olla pysyvä ja päättymätön. Nostan nämä väitöskirjani argumentit esille tässä kirjoituksessa.

Oman väitöskirjanikin taustanikin huomioiden tahdon kiittää Eetu Mannista blogijutusta, jossa hän puolustaa ns. perinteistä helvettioppia. Ensimmäinen syy, miksi näen kiitoksen olevan paikallaan, on se, että valitettavan harvoin saa lukea jäsenneltyä ja ymmärrykseen pyrkivää keskustelua tästä aihepiiristä. Helvetti kuumentaa tunteita. Taustaoletuksia on paljon, kuten Manninen itsekin kirjoittaa, ja nämä juuri estävät ottamasta huomioon erilaisia argumentteja puolesta ja vastaan sellaisina kuin ne ovat.

Kyseinen kirjoitus on ilmestynyt blogissa, jonka kirjoittajat ovat katolisen kirkon jäseniä. Toinen kiitollinen asia tässä on se, että avoin tunnustuksellisuus on nähdäkseni tästä aiheesta puhuttaessa eduksi. Asiat alkavat usein kiertää kehää puhtaan akateemisessa keskustelussa, jossa saattaa peittyä kirjoittajan omat taustalähtökohdat. Esimerkiksi keskustelu vapaasta tahdosta, joka on jo itsessään monimutkainen ja toki tärkeä vyyhti, vie huomion sieltä, mikä on keskeisintä myös universaalin pelastuksen suhteen. Jos kristinuskosta puhutaan, on syytä ensisijaisesti huomata, mistä kaikki tulee ja mihin kaiken pitää perustua: itse Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Keskeinen syy, miksi Mannisen juttu on arvokas, on juuri siinä, että tässä päästään asian ytimeen. Hänen argumenttinsa keskiössä on se, että helvetissä on kyse nimenomaan erosta Jumalasta itsestään. Muut seikat ovat toissijaisia. Olen Mannisen kanssa tästä lähtökohdasta samaa mieltä, vaikken yhdykään siihen, että tämä olisi perustelu ns. perinteisen helvettiopin puolesta. On joka tapauksessa puhuttava Jumalasta. Kuten aion perustella, se, että helvetistä on kyse pysyvästä erosta Jumalasta, on argumentti pysyvää helvettiä vastaan. Tämä liittyy siihen, kuka ja millainen Jumala on. Aion siis tässä puolustaa Jumala-keskeistä universalismia. Toisaalta: haluan antaa mahdollisuuden luopua puolustus- ja vastustusasetelmasta ja herätellä mahdollisuutta rakentavaan dialogiin.

Rembrandt: Tuhlaajapojan paluu

Harhaoppia?

On alkuun sanottava, että ns. kristillisenä universalistina asetelma on lähes aina varsin mielenkiintoinen. Asiasta etsitään aukkoja, sitä ns. kritisoidaan - ja sitten tarvitsee puolustautua. Jossakin määrin tästäkin on kyse Mannisen blogissa, jossa hän esittää universalismin helvettioppia kohtaan osoittaman kritiikin ”pinnallisena”, sillä ne eivät (Mannisen mukaan) keskity helvettiin erona Jumalasta. Itse en syyttäisi vastaavasti perinteisen helvettiopin perusteluja lähtökohtaisesti pinnallisuudesta, sillä niillä on syvät juuret. Pääkohta on se, että Jeesuksen sovitustyötä tarvitaan. Siitä helvetti, olkoonpa sen pituus mikä tahansa, todistaa. Itse asiassa ilman Jeesuksen pelastustyötä ja osallisuutta siihen me kaikki todellakin joutuisimme helvettiin ja pysyvästi. Tätä ei ole vaikea uskoa, kun katsoo maailman menoa ja ennen kaikkea omaa itseään ja kykeneväisyyttään ylpeyteen, syntiin ja kaikenlaisiin haluihin. Kolminaisuusopillinen universalismi ei kumoa tätä syvää helvettiopin perustaa: sovitustyön välttämättömyyttä. Se vain väittää, että sovitustyö myös todella tuo sovituksen jokaiselle ihmiselle Pyhän Hengen työn seurauksena.

Tästä lähtökohdasta käsin kuuluttaisin ekumeenista dialogia, rakentavaa ja yhteistä etsivää vuoropuhelua. Manninen heti bloginsa alussa kutsuu apokatastasis-oppia (eli kaiken ennalleen asettamista, mistä nyt puhumme) varhaiskristilliseksi harhaopiksi. Toki olen ollut haastateltavana Markus Finnilän Harhaoppia-podcastissa, jolla on tahallaan provokatiivinen nimi. Kuitenkin siinäkin selitän, että kyse ei ole harhaopista, vaan varhaiskirkollisesta näkemyksestä ja opista. Sitä ei kolminaisuusopillisessa muodossaan ole varhaiskirkossa tuomittu (ainoastaan panteistisessa, siis Jumalan ja ihmisen sekoittavassa, muodossa). Esim. patristisen aikakauden ”isien isä” ja kolminaisuusopin puolustaja Gregorios Nyssalainen tunnusti kaikkien pelastumista. Tästä taustasta voi lukea lisää kirjoittamastani blogitekstissä, jossa esittelen kristillisen universalismin oppihistorian tutkijan Ilaria Ramellin kirjaa.

Vaikka Manninen pyrkiikin asialliseen keskusteluun, yleisesti ottaen väittelykeskeinen asetelma on silti aina valitettava. Ekumeenisissa keskusteluissa eri kristillisten näkemysten välillä on pyritty jättämään taakse harhaoppiväitteet. Esim. luterilaisuuden ja katolisuuden vuoropuhelussa on todettu, että 1500-luvun harhaoppisyytökset eivät koske enää nykyisiä kirkkoja sellaisina kuin ne ovat. Eikö samaa voisi sanoa hyvässä hengessä myös apokatastasis-opista – se muoto, jossa se on tuomittu, ei ehkä kohdistu siihen toivoon, josta nyt puhutaan? Joka tapauksessa harhaoppiväite asettaa taakan sille, jonka pitää sitten ikään kuin kiivetä ylämäkeä ylös, sillä harhaoppisuus on vakava väite, joka voi viitata kristinuskon ulkopuolelle päätymiseen. Tämä ei luo kovin hedelmällistä maaperää kunnioittavalle ekumeeniselle dialogille.

Universalismi on toki harhaanjohtava termi ja se voidaan liittää ei-kristillisiin lähtökohtiin (jolloin se on ”harhaoppi”, jos tätä termiä tarvitsee käyttää; asiallisempaa lienee puhua ei-kristillisestä tai kristillisperäisestä universalismista). Kristillisessä ja nimenomaan kolminaisuusopillisessa universalismissa on kyse vakavasti otettavasta ja kristinuskon Jumala-opillisiin perusteisiin kytkeytyvästä maailmankuvasta. Sitä eri tavalla ajattelevat kristityt voivat lähestyä oman tunnustuksensa kautta yhteisymmärrykseen pyrkivässä hengessä, vaikkeivät olisikaan samaa mieltä. Tarkoitan siis sitä, että ensisijaisesti aukkojen löytämisen sijaan voi myös nähdä, missä ollaan samaa mieltä, mitä yhteisiä intressejä on ja miten voidaan rakentaa toista.

Tällaisessa hengessä voin itse asiassa tietyssä määrin yhtyä Manniseen käsitykseen, että kaikkien pelastuminen on ”harhaoppia” - tai pikemminkin, että se voi olla harhaanjohtavaa. Pelastuminen, myös universaali sellainen, on nimittäin varsin tyhjä käsite, jos ei tiedetä, mihin ja mistä pelastetaan ja ennen kaikkea kuka pelastaa. Jos esimerkiksi pelastan itseni tekojen kautta vapauteen maallisista kärsimyksistä, kyse ei olisi varhaiskristillisestä toivosta, joka perustuu Jumalan armoon (ja jossa pelastetaan uskoon ja synnin vallan alta). Jos kaikkien pelastumista ei perustella nimenomaan siltä kannalta, että se on Jumalan tahto ja aikomus (ks. 1. Tim. 2:3-4), on se oman käsityksen mukaan kristinuskon ulkopuolella. On olemassa myös kristinuskon sisällä vaikuttavia käsityksiä, jossa toivo ei keskeisesti perustu Jumalaan, vaan muihin tekijöihin (esim. ihmisen perimmäiseen hyvyyteen). Nämä eivät ole kuitenkaan hedelmällisiä lähtökohtia ekumeeniselle keskustelulle (eikä Manninen onneksi pyri sekoittamaan näitä käsityksiä; sellaista myös näkee). Lisäksi voi mainita, että esim. pelastumista armosta voi esiintyä kristinuskon ulkopuolellakin eikä se silloin perustuu kolmiyhteiseen Jumalaan. Kuitenkin aika harva väittäisi pelastumista yksin armosta (ts. luterilaisuutta/protestantismia) harhaoppiseksi, saatikka uskontoja sekoittavaksi liikkeeksi.

Asiaa toki saattaa hämätä se, ettei kristillinen universalismi ole yleensä kirkkokunta, jonka kanssa käydään keskustelua. Sitä ei tosin ollut alun perin esim. luterilaisuuskaan, vaan se oli katolisessa kirkossa vaikuttava reformiliike. Toista osapuolta enemmän tai vähemmän yksipuolisesti tarkasteleva keskustelu kummaltakin suunnalta johti toki pian uuden kirkkokunnan syntyyn. Kaikkien pelastumisen toivoa kannattavia kristittyjä löytynee useimmista suurista kirkkokunnista, eikä sen ympärille yleensä muodosteta kolminaisuusopillisia kirkkokuntia (ainoa tuntemani poikkeus tällä hetkellä on General Lutheran Church, pieni luterilainen kaikkien pelastumista tunnustava konservatiivinen kirkkokunta). Tämä kolminaisuusopillisen universalismin tietty piilossa olevuus ja sitä myöten tuleva järjestyneisyyden puute tekee ylämäkikamppailusta vieläkin haastavampaa. Tästäkin syystä pyytäisin, mikäli mahdollista, välttämään harhaoppiasetelmaa.

Tizian: Salvator Mundi

Vai kristillinen vakaumus muiden joukossa?

Vaikka siis aionkin esittää hieman kolminaisuusopillisen universalismin puolustusta, puolustautuminen ei oikeastaan ole minulle pääasia. Se on pikemminkin asian ja vakaumuksen, tunnustuksen, esillä pitäminen. Kysymys on maailmankuvasta, jossa voi elää, sydämen tunnustuksesta ja toivosta, ei spekulatiivisten väitelauseiden ja ajatusten kokoelmasta. Toki on tarpeen myös välillä puolustaa, mistä on kysymys, mutta se ei ole se, mihin haluan keskittyä. Tehtävä on kuitenkin haastava, koska lähestymistapa vaikuttaa lähes jokaiseen asiaan, esim. Raamatun tulkintaa. Manninen onneksi tunnustaa sen, että Raamatun yksityiskohdista vänkäämällä ei pitkälle päästä, sillä jokaisen jakeen voi tulkita omista lähtökohdistaan. Sitäkin suuremmalla syyllä on tarpeen tunnistaa toisen lähtökohdat. Monimutkaisen asiasta tekee sen, että on sekä yhteisiä että poikkeavia lähtökohtia.

Lähden itse liikkeelle siitä, että kaikkien pelastuminen on sekä perusteltavissa oleva että käytännöllinen oppi. Se on oppi, joka nousee kristinuskon peruslähtökohdista: kolmiyhteisen Jumalan armosta ja rakkaudesta. Toivorikkaana asennoitumisena se on myös käytännöllinen katsantokanta, ei vain uskonnollista puhetta vailla kosketuspintaa elämään eikä tosiaan vain älyllistä väittelyä suuntaan tai toiseen. Kaikki lähtee liikkeelle suhteesta Jumalaan, siitä, että Jumala on tärkeä ja välttämätön. Näen, että Manninen yhtyisi katolisena kristittynä tähän Jumala- ja armokeskeisyyteen, vaikkei vedäkään siitä samoja johtopäätöksiä (tämä käy ilmi hänen edeltävästä blogitekstistään). Tällainen Jumala-keskeisyys on juurikin ihailtavaa katolisessa kirkossa suhteessa esim. nykyluterilaisuuteen Suomessa, missä joskus keskitytään Jumala-puheen vaikeuteen (näin esim. jokunen ev.-lut. piispa on tehnyt). Provokatiivisesti itse luterilaisena pappina voinen sanoa: se, että kirkossa on kysymys Jumalasta eikä esim. jäsenmäärän ylläpidosta, hämärtyy selkeästi sanoitettavan Jumala- ja täten myös armokeskeisyyden kadotessa.

Minulla siis universaali pelastus on uskoa Jumalaan ja lähtee liikkeelle siitä, että usko on hänen antamaansa lahjaa ja kaikki, koko elämä, perustuu hänen armoonsa. Tuskin kukaan tapaa ihmistä, joka kannattaisi vakaumuksellista universalismia, ellei tämä ihminen ole tunnustava kristitty. Toki on jonkinlaista ”kaikki pääsevät taivaaseen” -ajattelua, joka voi perustua mututuntumaan, mutta tällaisen mielipiteen kannattajat eivät kauan jaksa puhua aiheesta. Kristillisessä universalismissa kyse ei joka tapauksessa ole siitä, että joku pääsisi taivaaseen, vaan yhteydestä Jumalaan. Luottamuksella Jumalan pelastavaan voimaan on toki kaikenkattavia seurauksia ihan käytännöllisesti. On mahdollista uskoa siihen, että Jumala kääntää kaikki asiat hyvin, myös ne asiat, jotka ovat meidän kannalta mahdottomia ratkaista. Oppi tarkoittaa sitä, että meidän ei tarvitse pidätellä sitä, kuinka paljon toivomme ja kaipaamme kaikkea hyvää toisille, läheisillemme ja muille. Erityisesti ajattelen nimenomaan sitä keskeisintä hyvää: yhteyttä Jumalaan suureen ja lämpimään armoon, jossa vain on elämämme, kenenkään elämän, merkitys.

Tietysti katolisessa kristinuskossa vapaalla tahdolla on sellainen asema, että sen nähdään estävän universaalia pelastusta. Tahdon myös kunnioittaa tätä vapauden näkökulmaa tässä kirjoituksessa. Kyseessä on mielestäni viime kädessä puolin ja toisin hengelliset vakaumukset, joita on vaikea muuttaa rationaalisilla argumenteilla. Vain Jumala itse persoonallisena toimijana voi viime kädessä paljastaa oman luonteensa ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Tällä en kuitenkaan tarkoita fideismiä eli sitä, että vedottaisiin vain ylimalkaan uskoon eikä asioita voitaisi perustella. Kullakin meistä kristittynä on osamme siinä, miten ihmiseksi tullut Jumala eli Jeesus haluaa paljastaa itsestään ihmisten keskellä ja vetää maailmaa puoleensa. Olemme Paavalin sanoin Jumalan työtovereita (2. Kor. 6:1). Jos emme julista sitä, minkä ilosanomaksi käsitämme, mitä me olisimme? Me voimme ja meidän tuleekin tunnustaa totuutta (eli Jeesusta) parhaamme mukaan toisillemme ja itsellemme hyödyksi, pelastukseksi ja iloksi. Tällaista asennetta näen myös Mannisen tekstissä ja siinä, miten hän käyttää Raamattua. 

On kuitenkin sanottava suoraan, että vakaan toivon vakaumuksesta luopuminen on itselleni yhtä mahdotonta ja outoa kuin sanoa, että kristityn pitäisi luopua esimerkiksi ehtoollisesta ollakseen oikeaoppinen kristitty. Me tarvitsemme Kristusta, jonka me otamme vastaan konkreettisesti ehtoollisessa, juuri siksi, että hän olisi meidän sisimmässämme toivona tämän maailman raastavien huolien, syntien ja vaikeuksien keskellä: ”Kristus teissä, kirkkauden toivo”. (Kol. 1:27). Keskeisiä syitä tällaiseen vakaumukseen käynee ilmi tästä kirjoituksesta. Toki ymmärrän syyt siihen, miksi kaikkien pelastumista vastustetaan, sillä itse olin kymmenen vuoden ajan sitä kohtaan kriittinen.

Ero Jumalasta

Lucas Cranach nuorempi: Weimarin alttaritaulu

Manninen perustelee, että ns. perinteisen helvettiopin vastustajat eivät ota tarpeeksi keskeisesti huomion sitä, mistä helvetissä on oikein kysymys: kyse on erosta Jumalaan. Pääasia ei ole helvetin kesto tai sen piinojen luonteet. Olen itse asiassa samaa mieltä. Samaan tapaan opetetaan esim. luterilaisessa rippikoulussa. Kadotus on eroa Jumalasta. Voi kuitenkin heti sanoa, etteivät perinteisen kristillisen universalismin kannattajat kiistä helvetin olemassaoloa eivätkä sen ensisijaista luonnetta. Se on yhtä lailla heidän mielestään eroa Jumalasta. Näin opetti esim. 1700-luvulla luterilainen ja pietistinen universalisti, pastori Georg Klein-Nicolai, joka vaikutti suuresti universalismin historiaan kirjoitustensa välityksellä. Ne, jotka vähättelevät Jumalan armoa tuomitsemalla toisia ihmisiä helvettiin, joutuvat Klein-Nicolain mukaan kokemaan Jumalan hylkäämänä olemisen (jopa tuntien sen ikuiseksi). Tämän tuskan suuruutta Klein-Nicolai vertaa kärsivään Kristuksen, joka huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”

Manninen mainitsee Lari Launosen artikkelin kautta uskonnonfilosofi Thomas Talbottin argumentteja kaikkien pelastumisen puolesta. Se, miten Talbottin argumentit esitetään, vie kuitenkin ohi hänen argumenttinsa ytimen ja johtaa siis harhaan. Talbottilla on sama lähtökökohta kuin muillakin kristityillä, mukaan lukien kristillisillä universalisteilla: helvetti on nimenomaan eroa Jumalasta, kieltäytymistä hänen yhteydestään. Esimerkiksi Talbott ei väitä, että helvetin piinojen valitseminen sellaisenaan on niin irrationaalista, että sitä ei voi pitää rationaalisena ratkaisuna. Asian ydin Talbottilla on se, että jos joku valitsee eron Jumalasta, hän valitsee jotakin, joka vie hänet eroon oman olemassaolonsa ja kaiken onnen ja mielekkyyden lähteestä. Kyseinen valinta ei näin ollen voi lähtökohtaisesti olla rationaalinen. Tämä ongelma on hyvin tiedossa uskonnonfilosofisessa keskustelussa. Usein helvetin valinnan irrationaalisuutta ei kiistetäkään, vaan vedotaan ns. libertaariseen vapauskäsitykseen: ihminen on vapaa niin kauan kuin hän voi valita, mitä haluaa. Rationaalisuudesta tulee toissijainen kriteeri vapauden kannalta, päinvastoin kuin esimerkiksi Tuomas Akvinolaisella (joka toki ei ollut universalisti) ja häntä jo paljon aiemmin monella kirkkoisällä.

Mannisen lähtökohdat ovat hyvät ja aikomus on ottaa kristillisen universalistien todelliset argumentit huomioon eikä heittää vain väitteitä universalismista. Kuten olen kirjoittanut, tällainen ihan normaali jalomielisyys on valitettavan harvinaista näissä keskusteluissa. Jotta saisimme kuitenkin paremman kuvan siitä, mistä Talbott todellisuudessa lähtee liikkeelle argumenteissaan, on syytä mennä lähteille. Siteeraan tässä kappeletta Talbottin kirjasta The Inescapable Love of God (eli ”Jumalan väistämätön rakkaus”), suomeksi kääntäen:

”...alkakaamme nyt tutkia, mitä saattaisi tarkoittaa se, että joku vapaasti hylkää Jumalan ikiajoiksi. Sisältääkö tämä käsitys itse asiassa johdonmukaista merkitystä? Uskonnolliset ihmiset puhuvat joskus Jumalasta niin kuin hän olisi vain yksi inhimillinen virkamies muitten joukossa, sellainen, joka etsii omaa kunniaansa ja vaatii tottelevaisuutta tottelevaisuuden vuoksi; he jopa puhuvat niin kuin voisimme hylätä sielujemme Luojan ja Isän hylkäämättä itseämme, vastustaa hänen tahtoaan elämämme suhteen vastustamatta, jakomielisesti ehkä, omaa tahtoamme elämämme suhteen. Craig näin ollen puhuu ”uppiniskaisesta kieltäytymisestä taivuttaa tahtoaan toisen tahdon mukaan”. Mutta jos Jumala on rakastava Luojamme, silloin hän tahtoo meille sitä, mitä me perustavanlaatuisimmalla tasolla haluamme itsellemme; hän tahtoo, että me kokisimme suurimman onnen, että syvimmät kaipauksemme täyttyisivät ja että kaikki tarpeemme ja puutteemme tulisivat kohdatuiksi. Niinpä jos tämä on totta, jos Jumala tahtoo meille sitä, mitä me todella tahdomme itsellemme, tiedämmepä sen tai emme, miten meidän tulisi ymmärtää inhimillinen tottelemattomuus ja vastustus Jumalaa kohtaan?” (s. 172, 2. painos)

Tällaisessa yhteydessä Talbott siis puhuu siitä, miten Jumalan hylkääminen tarkoittaa. Hän on hyvin tietoinen siitä, että kyse on nimenomaan yhteyden hylkäämisestä Jumalaan. Kun siis Talbott perustelee, että Jumalan hylkääminen ikuisesti on yhtä järjenvastaista kuin se, että lapsi työntäisi kätensä tuleen, harhaanjohtavasta tulisymboliikasta huolimasta kyse ei ole helvetin tuskien valitsemista. Kyse on nimenomaan siitä, että ihminen valitsee eron Jumalasta. On toki olemassa univeralistista polemiikkia ja muutakin argumentaatiota, joka keskittyy nimenomaan helvetin tuskallisen kokemuksen suhteettomuuteen. Se on asia erikseen, ja tähän keskittyminen voi toki viedä huomion pääasiasta. Jos kuitenkin haluaa kutsua universalistista argumentaatiota pinnalliseksi, suosittelen siihen tutustumista syvällisesti. Muuten argumentaatiokaan ei voi lähteä kunnolla liikkeelle, vaikka toki mieluummin etsitään yhteisiä nimittäjiä. Kuten olen sanonut, en itse näe perinteisen helvettiopin premissejä mitenkään pinnallisina. En vain ole samaa mieltä johtopäätöksistä. 

Talbott ei siis kiistä sitä, etteikö ihminen voisi valita eroa Jumalasta. Hän yksinkertaisesti argumentoi, ettei kyseinen valinta voi olla viime kädessä järjenmukainen ja siksi se ei täytä täysin vapaan valinnan kriteerejä. Talbottin mukaan yksi vapaan valinnan olemassaolon edellytyksistä on se, että on tietoinen siitä, mitä valitsee ja mitä siitä voi seurata. Vaikka Manninen ei näytä olevan tietoinen Talbottin varsinaisista argumenteista, jotka liittyvät nimenomaan Jumalan hylkäämiseen, hän kuitenkin kiistää Jumalan vapaan ja pysyvän hylkäämisen vaativan täyttä tietoisuutta asian vakavuudesta. Sen sijaan Manninen olettaa, että Matteuksen evankeliumin luvun 25 mukaan Jumalan hylkääminen pysyvästi voi olla vähemmän kuin informoitua sekä silti tuomittavaa.

Helvetistä, vapaudesta ja elämämme tarkoituksesta

kuva: Petri Tikka
(sateenkaari on alun perin juutalais-kristillinen toivon symboli, Nooan liiton merkki)

Manninen myöntää, että Raamattu-argumentaatio ei johda pitkälle eri tulkintojen mahdollisuudesta johtuen, mutta silti tarpeen tullen nojautuu siihen. Hän lähtee liikkeelle siitä oletuksesta, että Matt. 25 puhuu päättymättömästä tuomiosta ja todistaa sillä, että ihminen voi vapaasti ja pysyvästi hylätä Jumalan olematta täysin informoitu siitä, mitä tekee. Tämä yllättävä lähestyminen on toki tavallaan ymmärrettävää Raamatun keskeisyyden takia, mutta kannattanee silti pidättäytyä siinä argumentaatiotavassa, johon on päätynyt. Itse olen taas kyseistä kohtaa käsittelevässä kirjoituksessani argumentoinut, että Matt. 25 ”ikuiseksi rangaistukseksi” käännetyssä asiassa on kyse ikuisesta ojennuksesta. (Rangaistuksen käännettävä sana tarkoittaa varsinaisesti ojennusta eli rangaistusta, joka tehdään rangaistavan hyväksi.) Ojennus on ikuinen siinä merkityksessä, että ojennuksella on pysyvät ja väistämättömät seuraukset. Jumala ei tyydy rakkaudettomuuteen eikä vähättele sitä, vaan ojentaa ja opettaa näkemään, että lähimmäisen hylkäämisessä on kyse itse elämän lähteen, elävän Jumalan, hylkäämisestä. Tietämättömyyden lääke ei ole siis tuomio, vaan tuomion kautta tuleva osallisuus uskosta ja armosta.

Olen toki samaa mieltä Mannisen kanssa, että Jumalan voi tietämättään hylätä, kun hylkää lähimmäisen ja rakkauden. Ratkaisu siihen ongelmaan, että joku hylkää Jumalan ja rakkauden, ei kuitenkaan ole pysyvä ero Jumalasta. Jumalan ehdoton oikeudenmukaisuus, joka perustuu hänen rakkautensa ja armonsa suuruuteen, ei voi edellyttää Jumalan ja rakkauden hylkäämisen jatkumista. Rakkaudettomuus pitää tuhota, ja tämä on kova helvetti, paljon kovempi helvetti kuin ajallisuuteen tai tiettyihin piinoihin perustuva helvetti. Ihminen joutuu kohtaamaan oman sisimpänsä synkkyyden, Jumalasta erossa olemisen, jota hän on muun ihmiskunnan mukana kantanut itsessään. Tavanomaisessa helvettiopissa ihminen joutuu sen sijaan joko Jumalan tai itsensä päätöksen kautta sellaiseen tilaan, jossa hänen paha tahtonsa ei voi katua eikä siis kohdata totuutta itsestään. Jos ihmisen valinnat lukitsevat hänen olemuksensa, synti jää olemaan olemassa ainakin jollakin eksistentiaalisella tasolla luomakuntaa.

Usein väitetään, ettei kristillinen universalismi ota syntiä tai Jumalan oikeudenmukaisuutta vakavasti, koska pahimmat rikolliset (kuten raiskaajat tai kansanmurhaajat) eivät saa ansaitsemaansa rangaistusta. Tähänkin viitataan blogissa. Tavallisessa helvettiopissa kuitenkin eri syntien ydin, rakkauden vastaisuus ja Jumalan hylkääminen, jäävät olemaan. Tässä mielessä jopa annihilationismi, jonka mukaan synnin palkkana on tyhjiinraukeaminen, olemassaolon lakkaaminen, on parempi ratkaisu. Se ei kuitenkaan kelpaa ratkaisuksi, sillä paha poistetaan pahan avulla eli tuhoamalla Jumalan luotu. Vakavin ja paras ratkaisu synnin ongelmaan on se, että synti poistetaan ja ihminen säilytetään uudistettuna. Toimivia, Jumalan rakkauden suuruuteen johdonmukaisesti nojaavia ratkaisuja eivät ole se, että syntinen lakkaa olemasta, taikka se, että hän jäisi syntiseksi. Tällaisia näkemyksiä siitä, että apokatastasis-opin helvetti ottaa synnin paljon vakavammin kuin tavallinen helvettikäsitys, on toki aiemminkin esitetty. Jumalan rakkauden ja armon ensisijaisuus hänen ominaisuuksiensa joukossa pätee myös oikeudenmukaisuuteen, kuten Mannisen käsittelemä Walter Kasperkin näyttää sanovan (en toki tunne lähdettä sen tarkemmin). Tästä kristilliset universalistit vetävät sen johtopäätöksen, että Jumalan oikeudenmukaiset tuomiot palvelevat hänen armollisia päämääriään, samaten kuin sen, että Jumalan armo on oikeudenmukaista, koska se poistaa pahan ja antaa pahantekijän kokea tekojensa vääryyden. 

Se, mikä Mannisen kirjoituksesta kuultaa läpi, on monelle nykyaikaiselle helvetin puolustajalle tyypillinen ratkaisu, jonka mukaan helvetin todellisuutta tavallaan lievennetään tai sen negatiivinen luonne ohitetaan toissijaisena asiana. Ihmisen vapaan tahdon tähden helvetti on välttämätön oletus. Helvetin sisältö jää kuitenkin jossain määrin epäselväksi, sillä pääasia on se, että helvetti on vapaa tahto -opin johtopäätös. Luterilaisena toki voisi painottaa sitä, että usko Jumalaan ja suhde häneen ei perustu ihmisen valintaan, vaan Jumalan armoon. Mutta en kiinnitä tässä siihen sen enempää huomiota, sillä keskityn Jumala-oppiin. Helvetin välttämättömyys sen takia, että suhde Jumalaan edellyttää vapaata valintaa, ei joka tapauksessa sinänsä helpota helvetin kauhua. Pikemminkin tilanne on päinvastoin.

Suomen ev.-lut.-kirkon nykyinen katekismus ja kristinoppi alkavat näillä sanoilla ensimmäisen käskyn selityksessä: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Jos ihminen jää vaille yhteyttä Jumalaan, häneltä puuttuu siis hänen elämänsä tärkein ja perustavin asia. Kyse on objektiivisesta pahasta. Toki ero Jumalasta, se, ettei uskota häneen, on monen lähimmäisemme kohdalla totta tällä hetkellä. Kysymys on siitä, voiko ero Jumalasta olla jollakin mahdollisella tasolla lopullinen totuus jonkin lähimmäisen kohdalla. Ei ole väliä sillä, miltä tämä kokemus tuntuisi, piinalta vai joltakin muulta. Itse asiassa jos kokemus olisi jollakin harhaisella tavalla miellyttävä helvetissä olevalla, se olisi jopa kauheampaa sille, joka vielä rakastaisi tätä lähimmäistä ja haluaisi hänelle yhteyttä Jumalaan. Mitään objektiivisesti negatiivisempaa ei ole kuin ero Jumalasta. Voimmeko siis hyväksyä eron Jumalasta mahdollisena lopullisena totuutena maailmasta, jonka Jumala on itse luonut ja luonut hyväksi, omaa Kuvaansa, Kristusta, heijastamaan?

Jos lähimmäinen sitten valitsee tämän kaikkein suurimman objektiivisen pahan, pysyvän eron Jumalasta, tietämättään sen seurauksia, voi kysyä, mitä mieltä Jumala itse olisi tästä, hän, joka on antanut itsensä maailmalle Kristuksessa korkeimpana Hyvänä. Emme voi toki spekuloida mitään ohi ilmoituksen. Se, että syntinen vetoaisi omaan tietämättömyyteensä, ei myöskään takaa välitöntä anteeksiantoa. Synnin seuraukset on kohdattava, niin kuin Matt. 25 opettaa. Kuitenkin Vapahtaja itse sanoo ristillä omiin murhaajiinsa viitaten: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:24) Tietämättömyys, joka valitsee eron Jumalasta, voidaan siis antaa anteeksi. Jumala kykenee uudistamaan paatuneimmankin syntisen.

Jos miettii omaa elämää ja sitä, miten usko on tullut itselleen tärkeäksi, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että Jumala on antanut ne olosuhteet (kuten sakramentit ja rakastavan perheen), joissa olen voinut ymmärtää ottaa hänet aina uudestaan vastaan elävänä Rakkautena elämäni keskipisteeksi. Oma syntisyys ja väärät valinnat eivät estä Jumalan uutta luovaa työtä; jos ei minun tai sinun kohdalla, miksi toisten? Usein esitetään, että Jumalalla tulee joskus raja vastaan, että hän lakkaa syystä tai toisesta vaikuttamasta anteeksiantoaan, esim. ihmisen kuoltua. Jos kuitenkin oletamme rajoja, jotka tulisivat vastaan, on mietittävä, millaiseen Jumalaan me uskomme ja miksi sitten näin olettaisimme.

Jumalan olemus ja kaikkien pelastuminen

Tässä kohden päästään omaan väitöskirjani täsmällisempään sisältöön. Siinä perustelen universaalia pelastusta Jumalan ominaisuuksilla ja kolminaisuusopilla. Voin tässä kohden vain raapaista pintaa, joten tarkempi keskustelu asiasta kannattanee käydä vasta väitöskirjan tultua valmiiksi ja julkaistuksi. Väitöskirjani joka tapauksessa jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäinen osio keskittyy Jumalan ominaisuuksiin, toinen luku käsittelee Kristuksen kuolemaa ja kolmas Pyhän Hengen toimintaa.

Ensimmäisessä pääluvussa esittelen Jumala-oppiin liittyvän argumentin, jossa perustelen Jumalan sisäisten ominaisuuksien tasapainone edellyttävän universaalia pelastusta. Teen tämän väitteen tarkastelemalla katolisen teologin Eleanore Stumpin argumenttia, jonka mukaan ikuista helvettiä voidaan perustella Jumalan rakkaudella. Stumpin artikkelin ”Dante's Hell, Aquinas's Moral Theory, and Love of God” (Danten helvetti, Tuomas Akvinolaisen moraalioppi ja Jumalan rakkaus) mukaan yhteys Jumalaan edellyttää vapaata tahtoa. Tässä kohden hänen oletuksensa on siis sama kuin Mannisen, joka viittaa myös katolisen kirkon katekismukseen. Stump kuitenkin kirjoittaa myös, että Jumalan rakkaus tarkoittaa aitoa yhteyden halua ihmiseen. Tuoreessa kirjassaan ”Atonement” Stump lisäksi perustelee, että yhteyden halu tarkoittaa tietyssä mielessä myös tarvetta. Selkeästi sanoen: Jumala ei ole kylmäkiskoinen. Hän on ainakin periaatteessa haavoittuvainen yhteyden puutteelle, sillä yhteys edellyttää vastavuoroista avautumista, oman itsensä paljastamista. Stump ei tosin laajenna sitä, mitä tämä haavoittuvuus voisi käytännössä merkitä, paitsi tältä osin: yhteyden halu ja siihen haavoittuvuus ei tarkoita puutetta tai vajausta, ei myöskään Jumalassa. Jumala haluaa ihmistä tätä itseään ajatellen, ei siksi, että hän tarvitsisi rakkauden täyttymystä.

Stump ei siis tahdo kiistää teologien piirissä paljon kiisteltyä ns. impassibiliteetti-oppia. Myös Manninen viittaa tähän ongelmakenttään edellisessä artikkelissaan (Kasper näyttää haluavan lieventää Jumalan impassibiliteettia hänen läheisyytensä vuoksi, mikäli ymmärsin ollenkaan oikein). Impassibiliteettia on vaikea suomentaa, mutta se tarkoittaa vaihtelevasti sitä, että Jumala ei kärsi esim. puutteen, surun, pahan tai ailahtelevien tunteiden perusteella. On myös esitetty (esim. Steven J. Duby), että impassibiliteetti-opin kääntöpuoli on oppi Jumalan lähtemättömästä autuudesta eli ilosta. Jumala toki voi kärsiä surua ja tuskia, mutta ainoastaan omaksumalla inhimillisen luonnon Kristuksessa. Samalla hän ei kuitenkaan luovu omasta impassibiliteetistaan. Dominikaaninen ja tomistinen teologi Michael J. Dodds perustelee kirjassaan The Unchanging Love of God (Jumalan muuttumaton rakkaus), että impassibiliteettioppi on oikeastaan edellytys sille, että Kristus voi voittaa kärsimystensä kautta kuoleman ja näin ollen valmistaa pelastuksen. Dodds tarkoittaa sitä, että Kristus ei alistu kärsimysten tuottamaan tuskaan, vaan pystyy tuomaan kärsimyksen ja kaiken pahan ylittävän voiton keskellä langennutta maailmaa. Vastaavanlaista ajattelua esiintyy myös Martti Lutherilla, kuten David J. Luy. perustelee kirjassaan Dominus Mortis: Martin Luther on the Incorruptibility of God in Christ (Kuoleman Herra: Martti Luther ja Jumalan turmeltumattomuus Kristuksessa).

Argumenttini ydin ensimmäisessä pääluvussa on se, että Jumalan impassibiliteetti (tai muut vastaavat ehdottomat ominaisuudet, kuten autuus, muuttumattomuus ja aseitetti eli itse itsessään oleminen) ja rakkaus yhteyden haluna edellyttävät yhdessä sitä, ettei yksikään persoona joudu peruuttamattomasti kadotukseen. Mikäli Jumala kokee tunteita, mitä esim. Stump ei kiistä, on impassibiliteetti-opin valossa vaikea nähdä, että hän voisi kokea surua yhteyden kadotessa. Suruhan on objektiivinen paha. Tämä on tietysti nykyaikana kiistelty väite, sillä Jumalan aidon läheisyyden ja empatian nähdään edellyttävän sympatiaa, mukaan lukien surua ja tuskia. Dodds kuitenkin perustelee, että empatiaan riittää toisen asemaan asettuminen ja tuskien lievittäminen. (Nämä asiat ovat analyysini mukaan läsnä Kristuksen kärsimyksessä.) Mutta jos Jumala ei voi impassiibelina kokea surua yhteyden kadotessa, miten hän voi olla aidosti rakastava? Argumenttini on se, että hän voi säilyttää impassibiliteettinsa, jos tämä ominaisuus vaikuttaa yhteyden luomista. Näin on esim. Doddsin ajattelussa ristin suhteen. Jos yhteyden luonti onnistuu lopulta universaalisti ristintyön hedelmänä, siis jokaisen ihmisen kohdalla, Jumalan yhteyden halu voi olla aidosti olemassa kuitenkaan johdattamatta Jumalaa pois hänen muuttumattomasta ilostaan.

Toisessa pääluvussa täydennän tätä argumentia sillä perusteella, että kadotuksen estäminen
perustuu kristinuskossa Kristuksen sovitustyöhön. Jumalan ominaisuuksien tasapainon tulee siis ilmetä jo ristillä, ei vasta sovituksen mahdollistaman universaalin pelastuksen toteuduttua. Vertailemalla ja tarkastelemalla kriittisesti Thomas Talbottia, luterilaista Gerhard Fordea ja Stumpia sekä eräitä muita teologeja hahmotan kuvan, jossa Kristuksen kärsimyksessä ilmenee Jumalan rakkauden periksiantamattomuus, joka voidaan linkittää Jumalan impassibiliteettiin. Kristuksen kärsimyksen kärsimykset ylittävä ja voittava luonne menettäisi merkityksensä, mikäli hän joutuisi uudestaan kokemaan päämääränsä vastaisen tuloksen: jonkun luotunsa kadotukseen joutumisen.

Kuitenkin nykyaikaisessa teologiassa tällaisia Jumalan ehdottomia ominaisuuksia, kuten muuttumattomuus ja järkähtämätön autuus, kritisoidaan myös niin, että ne vaikeuttavat yhteyttä Jumalaan. Jos siis Kristuksen risti ilmentää sellaista ehdotonta Jumalan ominaisuutta, joka ei suostu muuhun kuin kaikkien pelastumiseen ja armottomuuden häviämiseen, on mahdollista, että tämä olisi ihmiselle ns. liikaa. Luterilaisen Gerhard Forden ajatuksin: armoton ihminen ei halua ehdotonta armoa. Forden ratkaisuna on ollut lieventää Kristuksen jumalallisia ominaisuuksia ristillä ja tuoda ne takaisin julistuksessa. Kristus kärsii vailla muuttumattomuutta ristillä, jotta se olisi todellinen tragedia, johon ihminen voi samastua. Jumalan armon kokeminen varmasti omaksi osakseen edellyttää kuitenkin sitä, että Jumalan armo ankkuroituu uudelleen hänen muuttumattomaan luonteeseensa. Esitän Fordea kritisoiden, että Kristuksen ristin ehdottomuutta ei tarvitse lieventää armon vastaanottamista varten. Sen sijaan tarvitaan vahvempi pneumatologia eli oppi Pyhästä Hengestä, joka Fordelta lähes tyystin puuttuu.

Kolmannessa pääluvussa esittelen erityisesti Robert Jensonin teologiaa täydentäen mallin, jossa jumalallinen yhteyden halu ja yhteyden luominen linkittyvät Pyhän Hengen persoonaan. Robert Jenson oli luterilainen teologi, joka tunnetaan ekumeenisesta lähestymistavastaan. Hän ei ollut varsinaisesti universalisti, mutta ei nähnyt kaikkien pelastumiselle esim. Jumalaan attribuutteihin liittyviä esteitä. Luterilaisena hän ajatteli, että Jumala pystyy johtamaan ihmisen varmuudella yhteyteensä rikkomatta tämän vapautta. Sama (teknisesti ottaen kompatibilistinen) logiikka pätisi hänen mukaansa myös pelastukseen kaikkia koskevana: Jumala voisi armollaan pelastaa kaikki rikkomatta heidän vapauttaan. Pääasiallinen este sille, ettei Jenson tunnusta universaalia pelastusta varmuutena, on se, ettei Raamatussa esiinny viitteitä siitä, kuinka Jumala voisi puhutella jo kuolleita. (Tästä kyllä voidaan olla monta mieltä esim. Pietarin kirjeiden perusteella, joita on tulkittu niin, että Kristus laskeutui tuonelaan pelastamaan Jumalan hylänneitä syntisiä).

Pääasia Jensonin teologiaan liittyen on kuitenkin se, kuinka hän muotoilee Pyhän Hengen vaikuttavuuden. Jensonille Pyhä Henki on Jumalan oman tulevaisuuden Voima, Kristuksen ylösnousemuksessa ilmi tullut. Pyhä Henki takaa sakramenttien reaalipreesensin ja anteeksiannon julistuksen ehtoja vailla olemisen. Pyhä Henki on myös vastaus siihen, miten Jumalan ehdottomat ominaisuudet ja rakkaus yhteyden haluna kuuluvat yhteen. Kärsimyksen maailmassa on nimittäin vaikea hahmottaa, miten kaikkivaltias Jumala voi kuitenkin olla rakastava (ns. teodikean eli pahan ongelma). Jenson ei kuitenkaan tahdo avata sitä, mitä Pyhä Henki vastauksena tähän saattaisi tarkoittaa. Henki lähinnä vain on sellaisenaan vastaus Jumalan tulevaisuuden uutta luovana voimana, ja vastauksen luonne käy julki vasta lopussa.

Yhdyn siihen, että täyttä harmoniaa Jumalan ehdottomien ominaisuuksien ja hänen rakkautensa välillä ei voi löytää kuin vasta lopussa - kuitenkin vain, mikäli tämä loppu ilmentää Jumalan rakkauden voittoa eli universaali pelastusta. Perustelen, että Jumalan kärsimyksen voittava rakkaus, Kristuksen ristin rakkaus, joka tuo universaalin pelastuksen, ilmenee jo ja nimenomaan kirkon Hengen voimaannuttamassa toiminnassa. Jumalan aito yhteyden halu jää epäselväksi yläpuheeksi ilman sitä näkökulmaa, että kirkko Jumalan rakkauden edustajana tuo helpotusta maailman kärsimyksiin, olkootpa ne tämän- tai tuonpuoleisia. Julistamalla armoa, jakamalla sakramentteja ja toimittamalla laupeudentyötä ja arkipäiväistä rakkautta Kristuksen kirkko ilmentää sitä Jumalan Rakkautta, joka Pyhä Henki on. Saadessaan tuskiensa keskellä henkilökohtaisen kosketuksen Pyhään Henkeen ihminen kykenee tunnistaman, että sekä Jumalan rakkaus että hänen muuttumaton, kärsimyksen voittava luonteensa ovat yhtä lailla totta. Tämä luo ihmisen sisimpään toivon, että sama kärsimyksen voitto, jota hän Hengessä kokee, kuuluu myös muille lähimmäisille. Toivosta saadaan varmuus ensisijassa jumalanpalveluksessa ja ylistyksessä, joissa Jumalan voima, luonne ja armo tunnistetaan kaiken kattavaksi, niin omaa kuin toisten elämää kantavaksi voimaksi (vrt. Fil. 2:11). Tämä toivo ilmenee sitten lähimmäistä palvelevana rakkautena, johon Pyhä Henki ihmistä kirkon yhteydessä inspiroi.

Armo

Mannisen mielestä lähimmäistä voi rakastaa, vaikka hän joutuisikin eroon Jumalasta: ”Eihän läheistemme ja ystäviemme hengellinen tila estä meitä rakastamasta heitä tämänpuoleisessakaan – saati sitten kokemasta Jumalan läsnäoloa omassa elämässämme.” Näin toki on. Mutta se olisi rakkautta vailla toivoa rakkauden voitosta lähimmäisemme elämässä. Jumala Rakkautena on toki jo kerran objektiivisesti voittanut ristillä kuoleman ja Saatanan ja muut pahat voimat, kuten kristityt useinkin onneksi tunnustavat. Kerran tämä voitto tulee myös ilmi ilman mitään peitettä, viimeisen tuomion jälkeen. Mutta mitä tuo voitto tarkoittaisi, jos sen päämäärä, kaikkien ihmisten pelastuminen, jäisi vajaaksi? Siitä olen jo toki kirjoittanut Jumalan näkökulmasta väitöskirjaani liittyen. Mutta entä meidän näkökulmasta? Jos Rakkaus ei käy todeksi jonkun lähimmäisemme kohdalla, olkoonpa se täysin tuntematon tai aivan läheinen, meidänkään halumme yhteyteen ei voi toteutua. Suru olisi pysyvä osa todellisuutta.

Kristitty voi mielestäni oikeutetusti ihmisenä surra sitä, että oma lähimmäinen ei usko Jumalaan ja näe Jumalaa oman elämänsä voimana. Suru ei todellakaan estä rakkauttamme lähimmäiseen eikä Jumalaan, siinä Manninen osuu nappiin. Itse asiassa tilanne on päinvastoin: suru voi vahvistaa Jumala-suhdetta, sillä huoli lähimmäisestä perustuu nimenomaan Jumalaan, joka on Rakkaus. Me emme voi kyllä surullamme muuttaa todellisuutta, paitsi muuttamalla sen rukoukseksi toisten puolesta, sillä rukoukseen liittyy Jeesuksen lupaus niitten kuulemisesta (Joh. 15:13). Jos emme voi kuitenkaan luottaa varmasti siihen, että (Jeesuksen sanoin Juliana Norwichlaiselle) ”kaikki kääntyy hyväksi” tai että Jeesus luo kaiken uudeksi (Ilm. 21:5), siunatuinkin suru voi käydä meille rajallisille ihmisille liian raskaaksi. Jumala pystyy muuttamaan ristinsä surun voitoksi. Me emme – paitsi luottamalla surumme keskellä Jumalan lupauksiin siitä, että jokainen kieli lopulta ylistää Jumalaa (Room. 14:11; Jes. 45:23).

Kyse on viime kädessä kuitenkin todellisista ihmisistä. Kyse ei ole teologisesta spekulaatiosta. Jos joku rakastamamme ihminen jää vaille sitä parasta hyvää eli Jumalaa, joka vain voi antaa kaikelle muulle merkityksen, silloin merkitys on hävinnyt todellisuudesta jonkun kohdalla. Tämä on todellisuutta tässä maailmanajassa. Mutta että sama synkkä kuva jatkuisi myös tulevassa maailmanajassa, se muuttaa uskon luottavaista luonnetta radikaalisti. Kadoksissa olemisen kesto ei ole täysin irrelevanttia, vaikka Manninen pyrkii luomaan tällaisen kuvan lieventämällä helvetin tuskien kammari -luonnetta. Ehkäpä hyvä. Kuitenkin: jos kadotuksesta tulee lukkoon lyöty asiantila, jota ei voi muuttaa, on se silti jotain ihan toista kuin vain hetken (ehkä todella pitkänkin hetken) kestävä kadotus. Loputon kadotus vie toivon. Lähimmäisemme hetken kestävä kadotus ei vie sitä pois meiltä kristityiltä, kun säilytämme Pyhän Hengen ja rukouksen sydämessämme.

Manninen esittää taivas ja helvetti -kahtiajaon ikään kuin eksistentiaalisena näkökulmana, joka jää avoimeksi. Kysymys on ihmisen vapaudesta, joka on Jumala-suhteen edellytys. Kuten aion perustella Eleanore Stumpiin viitaten väitöskirjassani, on hankalaa asettaa ihmisen vapautta ristiriitaan sen kanssa, että Jumala on itse antanut tämän vapauden juuri Jumala-yhteyttä varten. Varhaiskirkon ajattelijoista ainakin harhaoppiseksi postuumisti julistettu mutta aikoinaan kunnioitettu Origenes perusteli kaikkien pelastumisen toivoa sillä, että kukaan ei ole Jumalalla parantumaton tapaus. Juuri siksi, että ihmisellä on aina vapaa tahto, ei voi väittää Platonin tavoin, että olisi paatumattomia syntisiä, joita ei voi pelastaa tuonelan tuskista. Kysymys on pikemminkin siitä, sulkeeko vapauden perspektiivi toivon vai avaako se sitä.

Kysymys on siis viime kädessä nimenomaan näkökulmasta, perspektiivistä tai oikeammin paradigmasta (kokonaisajattelusta). Yksinkertaistaen voisi sanoa, että tulevaisuuden avoimuus voi näyttää joko synkältä tai valoisalta. Emme voi ennen loppua tietää kaikkia yksityiskohtia emmekä ehkä perustella käsityksiämme helvetistä tai toivosta aukottomasti, ainakaan pelkästään sanojen avulla (rakkaus ja laupeus on asia erikseen). Kuitenkin, seuraavan voin sanoa omasta puolestani ja tiedän, että tämä on monen kokemus jo ennen sitä kuin päättää kannattaa kristillisen universalismin toivoa. Jos yhdenkään ihmisen joutuminen eroon Jumalasta on edes vain mahdollinen lopputulos, tulevaisuuden edessä on jo kertaheitolla liian synkkä varjo, jotta se voitaisiin kokea valoisana, paikkana, jossa Jumala armossaan ja voimassan vaikuttaa. Jumala olisi silloin, David Bentley Hartin argumentin mukaan, luonut maailman heittämällä arpaa, uhkapelaamalla lopputuloksen kanssa. Vaikka tulos olisikin hyvä, näkökulma Jumalaan olisi jo tummentunut. Jumalan riippumattomuuden vuoksi on kuitenkin sanottava, ettei luominen ollut jokin välttämättömyys – vain Rakkaus on tätä. Luomalla maailman omassa vapaudessaan Jumala samalla sitoutui siihen, että hän tietää sen tulevan luokseen, ainoan Hyvän yhteyteen. Siksi hän lähetti Poikansa.

Kauhu siitä, mitä toiselle (tai itselle) voi tapahtua, on todellinen kokemus, jota ei voi hevillä sivuuttaa, vaikka toiset tekisivät näin puolestasi. Itselleni tämä on ainakin ollut todellinen kokemus, joka on johtanut turvautumaan ristiin ja Kolminaisuuteen sekä näkemään myös neitsyt Marian uskon ja luottamuksen merkityksen uudella tavalla. Meillä on esimerkki luottamuksesta, joka ei herpaannu: Maria, joka tunnusti Poikansa rakkauden voiman joka hetki. Ratkaisu nykyään unohdetun helvetinpelon ongelmaan ei voi olla helppoheikkinen ja pinnalliseksi väitetty universalismi vailla helvettipiinaa, sillä se ei ratkaise Mannisenkin esittämää ongelmaa suhteesta Jumalaan. Ratkaisu on yksinkertaisesti Kristuksen risti, jolla Jumala takasi pelastuksen kaikille luomilleen ihmisille. Isä ei antanut Poikansa kuolla turhaan eikä pelkästään mahdollisuuden tähden, jos oman Pojan kuolema otetaan riittävällä vakavuudella huomioon. Kenestä siis helvetissä on kysymys? Ei sinusta eikä minusta, vaan Kristuksesta, joka on helvetti helvetille, kuolema kuolemalle. Hän on taipumaton, suorastaan kärsimätön rakkaudessaan, hän, joka vapauttaa meidän tahtomme pelastukseen synnin vallasta Pyhän rakkauden Henkensä kautta. 

”Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan.”

Laulujen laulu 8:6-7

Mitä on viimeinen tuomio?

 

Mitä on viimeinen tuomio? Essee anonyymista armokuninkaasta Matteuksen evankeliumin luvussa 25:31-46

”Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa kaikkialla hänen valtakunnassaan.” (Ps. 103:22)

Tahdon tässä kirjoitelmassa valottaa sitä, mitä kuuluisa kohta viimeisestä tuomiosta eli Matteuksen evankeliumin luvun 25 loppu tarkoittaa. Kohta on kieltämättä haastava monellakin tapaa – ei vähiten siitä syystä, että tekstin avulla usein maalataan kuva, jossa vain osa ihmiskunnasta pelastuu. Syy, miksi kohta on minulle erityisen kiinnostava, on se, että tutkin kaikkien pelastumisen toivoa (teen siitä väitöskirjaa). Se, että Jeesus on sovittanut kaikkien synnit ja Pyhä Henki johtaa kaikki ylistämään Jumalaa, on myös minun henkilökohtainen vakaumukseni. Suomen ev.lut. kirkkoon vihittynä pappina ja innokkaana kirkossa kävijänä Matt 25:31-46 tulee minulle myös jatkuvasti vastaan. Se on kirkkoni kirkkovuoden viimeisen sunnuntain, tuomiosunnuntain eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntain, evankeliumitekstinä poikkeuksetta joka vuosi.

Matt 25:31-46 tunnetaan erityisesti synkältä vaikuttavalta lopustaan: ”Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” Monille tämä on niin sanotusti sillä sipuli. Kaikkien pelastuminen on turha toivo. Suorasukainen tuomio tulee, halusipa sitä tai et. Jos ei ihan näin pitkälle mennä, niin kaikkien pelastumista pidetään silti ehkä useimmiten vähintäänkin epävarmana asiana, joka jää meiltä tällä hetkellä salatuksi.

Se, että toiset päätyvät päättymättömään kadotukseen ja toiset ikuiseen elämään, on niin sanotusti perinteinen helvettikäsitys, jossa uskotaan ikuisen piinahelvetin olemassaoloon. Tätä vahvaa infernalismia ei ainakaan isoissa kirkoissa kannateta kovin suoraan (lukuun ottamatta tiettyjä herätysliikkeitä). Yleensä asia jätetaan avoimeksi saarnastuoleissa ja vakavissa mielipidekirjoituksissa. Kaikkien pelastumista voidaan toivoa, mutta sitä ei voi eikä ehkä saakaan (ainakaan virallisesti) luvata. Tällaisen käsityksen tekninen nimitys on toiveikas universalismi. Universalismi ei tarkoita tässä yhteydessä ”kaikki tiet vievät taivaaseen” -tyyppistä ajattelua.

Selvennyksen vuoksi haluan tässä vaiheessa ilmaista, etten tässä kirjoituksessa aio puhua käsityksestä, jonka mukaan kaikki uskonnot tai uskon puutekin johtavat samaan päätepisteeseen. Käsitys on sinänsä mielenkiintoinen, mutta itse en suoraan sanoen ajattele näin. Siitä syystä, että kaikkien pelastuminen sekoitetaan tällaiseen populaariin universalismiin, niin se, mistä teen tutkimusta ja mitä ajattelen itsekin, jää usein kuulematta. Itse uskon kristilliseen tai kolminaisuusopilliseen universalismiin (vaikka sekaannuksen vuoksi usein vältänkin termiä ”universalismi”). Kristillisen universalismin mukaan kaikki pelastuvat siksi, että lopulta kaikki saavat osakseen uskon Jeesuksen. Lisäksi kaiken perustana on Isän rakkaus, Jeesuksen sovitustyö ja Pyhän Hengen ylistystä luova toiminta. Kolminaisuuden rakkauden, olemuksen ja toiminnan takia uskon, että kaikki pelastuvat varmasti. Tämä on niin sanottua dogmaattista universalismia, joka ei tarkoita toki jähmeää dogmaattisuutta, vaan yksinkertaisesti vakaumusta. Täältä voit lukea, miten päädyin ajattelemaan näin.

Siirrytään nyt käsittelemään varsinaista tekstiä.

Viimeinen tuomio

Annetaan ensiksi tekstin puhua omasta puolestaan. Avaan kuitenkin asiayhteyttä viittaamalla suoraan sen jakson alkuun ja loppuun, mihin tämä vertaus kuuluu. Jakso alkaa näin: ”Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: "Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle." Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: "Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?” (Matt 24:1-3) Jakson lopun katsomme varsinaisen tekstin jälkeen.

Matt. 25:31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Tämän kohdan jälkeen Matteuksen evankeliumi jatkaa välittömästi tällä tavoin: ”Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän, hän sanoi opetuslapsilleen: "Kahden päivän kuluttua, niin kuin tiedätte, on pääsiäinen. Silloin Ihmisen Poika luovutetaan ristiinnaulittavaksi."” (Matt 26:1-2)

Kirjaimellinen taso?

Lähdetään liikkeelle siitä, mikä usein nähdään tekstin kirjaimellisena tasona.

Moni tuntee seuraavan selityksen, joka näyttää suoraviivaiselta ja kirjaimelliselta, jokseenkin kiistämättömältä. Vaikka tulkitsija antaisi tekstille muitakin tasoja, tästä tulkinnasta ei päästä pakoon muuta kuin ohittamalla se nopeasti. Tulkinnan mukaan jokainen yksilö tuomitaan viimeisenä päivänä sen jälkeen, kun Jumala on herättänyt ihmiskunnan ruumiillisesti kuolleista. Tuomio tapahtuu tekojen perusteella, sen mukaan, miten olet kohdellut tiettyjä toisia yksilöitä. Pahaa tehneet joutuvat helvettiin. Se on oikeudenmukaista rangaistusta ja Jumalasta erossa olemista. Helvetistä ei voi koskaan päästä pois. Hyvää tehneet pääsevät sen sijaan taivaaseen. Siellä uskovaiset elävät ikuisesti onnellisina. Siinä tilassa he ovat saavuttaneet ihmisen varsinaisen päämäärän, esteettömän yhteyden Jumalaan, hänen näkemisensä kasvoista kasvoihin.

Tässä selväpiirteiseltä vaikuttavassa tulkinnassa on kuitenkin tietty keskeinen ja ratkaisematon ongelma, joka tulee usein ilmi. Eikö kristillisen uskon mukaan ihminen pelastu yksinomaan armosta, yksin uskosta, ilman tekoja? Näin painotetaan erityisesti luterilaisuudessa ja toki yleisesti kristillisyydessä myös. Armon keskeisyys on monelle tärkeä asia, syy, miksi he ylipäätänsä uskovat. Jumala rakastaa minua ehdoitta, vaikka olen epätäydellinen ihminen. Usko on lahjaa – vai onko? Miten tässä kohdassa sitten tuomitaan pahaa tehnyt ilman armoa ansaittuun rangaistukseen, ilman edes ulospääsyn mahdollisuutta?

On vaikea sovittaa edellä esitettyä tulkintaa päättymättömästä helvetistä ja ansaitusta taivaasta yhteen armon kanssa. Yrityksiä on kuitenkin monia.

Yksi on se, että keskitytään painottamaan kärsivien auttamista. Se on kuitenkin helposti ongelman ohittamista, ei selittämistä, vaikka sinänsä aivan tähdellistä asiaa. Omatunnon ääni on todellakin rakkauden ääni, jota Jumalan armoon ja rakkauteen uskova ei voi ohittaa. Voimme myös odottaa oikeudenmukaisuutta maailmaan. Mutta jos tuomio on lopulta tekoihin perustuva ja loputtomuudessaan armoton, missä on armo ja laupeus ja yhteys, joihin hyvillä teoilla tähdättiin? Tutun tulkinnan ankaruus ei häviä painottamalla hyviä tekoja ja ohittamalla ikuisen tuomion. Päinvastoin, rakkauden vaatimus vain vahvistuu ja neuvottomuus ja syyllisyys samalla.

Toinen mahdollisuus on selittää, että usko tuottaa hyviä tekoja. Hyvät tekomme ovat kuitenkin vajavaisia, ja jos lopulta tuomio tapahtuukin tekojen perusteella, armo on jälleen ohitettu. Emme pelastukaan yksin uskosta, yksin armosta, vaan tekojen perusteella, kaikkein tarkimman lain (rakkauden lain) alaisina.

Kolmas selitys on sanoa, että ihminen itse valitsee, uskooko vai ei. Tämä mahdollisuus rajataan kuitenkin usein vain rajattuun aikaan, esimerkiksi tähän elämään. Tällöin pelastus perustuu kuitenkin valitettavasti jälleen tiettyyn suoritukseen ja omaan itseen, ei armoon. Ne, jotka tekevät oikean valinnan uskon suhteen, pelastuvat. Väärän valinnan tehneet joutuvat helvettiin, eroon Jumalasta, mitä halusivatkin. Toki on niin, että Jumala ei pakota ketään yhteyteensä, jos hän on rakastava Isä. Silti – tämäkin valintakeskeinen selitys ohittaa sen, että kaikki on armoa. Armo pätee myös siihen, että osaan uskoa. Uskoa ei voi jättää koskaan toivomatta samalla tavoin toisille, jos rakastaa heitä. Lisäksi tulkinta ohittaa itse asiassa Matt. 25:ssä varinaisesti odotetut teot, jotka eivät liity uskon valitsemiseen.

Mikä on sitten ratkaisu? Pitäänkö meidän muuttaa tulkintamme kristinuskosta ja hylätä armo tämän tekstin perusteella? Tekstin sanomahan on selvä - tehdään hyviä tekoja ja valintoja ja pelastutaan? Jätetään pahat tai epäuskoiset oman onnensa nojaan? Kärjistän nyt – mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Armosta ei noin vain luovuta, jos kristittyinä itseämme pidämme. Näin ainakin toivon! Ja juuri siksihän, armon ja rakkauden tähden, selitysyritykset ovat olleet monet. Ne vain eivät oikein toimi. Armo jää vajaaksi Matt 25:n merkityksen tulkinnassa.

Mihin tämä teksti sitten oikein viittaa?

Kirjaimellisen tason löytäminen tekstissä on itse asiassa vaikeaa yhdestä yksinkertaisesta syystä. Kysymyksessä on vertaus – vuohista ja lampaista, anonyymista kuninkaasta, tulesta ja valtakunnasta jne. Rangaistuksen ja elämän sisältöä ei tarkemmin avata – keston ilmeinen loputtomuus ei avaa kirjaimellista sisältöä. Kirjaimellisesti ottaen kyseessä ei ole siis kirjaimellinen teksti. Sen takia erilaiset selitysyritykset menevät vielä helpommin metsään.

Epäkirjaimellisuus ei vähennä tekstin syvämerkityksisyyttä ja vahvuutta, mutta ei voi olettaa, että oma tulkinta osuu heti maaliin. Tarvitaan laajempaa kontekstia, jotta tekstiä voidaan ymmärtää. Olennaista on muistaa, että teksti joka tapauksessa puhuu Jeesuksesta, armon antajasta. Jeesus on armon perusta, jota tämäkin teksti kirkastaa, jos sillä on meille mitään annettavaa. Ja uskon, että on. Jeesus toimi ajassa ja paikassa auttaakseen meitä ajassa ja paikassa eläviä ihmisiä. Siksi historiallisen asiayhteyden etsiminen voi auttaa. Tämä lienee päättymättömiä painajaisia tai unelmia juurevampaa kirjaimellisuutta. Pääsemme kyllä toki lopulta aivan ikuisuuksia syleilevään merkitystasoon. Mutta ei saa vetää mutkia suoraksi.

Tekstin kirjaimellinen konteksti on erilainen kuin se, mihin ehkä ollaan totuttu, mutta ei ehkä vieras vähän raamatunajan historiaan perehtyneille. Vertaus anonyymista kuninkaasta on huipentuma Jeesuksen ns. lopunajallisessa puheessa ennen kuolemaansa. Kristinuskossa on yleisesti ottaen totuttu ajattelemaan, että lopunaika tarkoittaa maailmanloppua, jolloin tuntemamme maailma tuhoutuu ja iankaikkisuus alkaa. Jeesuksen lopunajallinen puhe saa kuitenkin alkunsa siitä, että hän ennustaa oman kansansa rakkaan ja ainoan pyhäkön, kansan kokoavan symbolin, Jerusalemin temppelin, tuhoutuvan. Tämä tapahtuikin vuonna 70 jKr, nelisenkymmentä vuotta Jeesus Nasaretilaisen kuoleman jälkeen. Näin ei siis käynyt vasta maalailemassamme maailmanlopussa - kyse olikin aikakauden lopusta. (”Maailmana” usein käännetty aioon tarkoittaa itse asiassa aikakautta.) Lisäksi on olennaista muistaa tämä: vain kahden päivän päässä oli Jeesuksen oma kuolema, johon hän viittaa välittömästi vertauksensa jälkeen.

Kun Jeesuksen lopunajallinen puhe liittyy temppelin tuhoutumiseen, pitää miettiä, minkä merkityksen Jeesus antaa Matteuksen evankeliumissa tälle tapahtumalle. Itse asiassa merkitys löytyy välittömästi ennen sitä, kun Jeesus alkaa puhua temppelin tuhosta ja aikakauden lopusta. Jeesus suree sitä, että hänen oman rakkaan kansansa johtohahmot eivät ota häntä eikä hänen armosanomaansa vastaan. Suru huipentuu tähän toteamaan: ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'" (Matt. 23:38-39)

Jeesuksen profetioissa ei tämän perusteella ole pääasiana katastrofien povaaminen. Tuhonkaan tapahduttua pelastuksen mahdollisuus ei lopu. Jeesus on tullut armossaan pelastamaan maailman, sillä hän on se, jonka tuleminen tarkoittaa pelastusta ja iloa. Tämän pelastuksen näkemisen ja kokemisen mahdollisuus ei lopu koskaan kuin seinään. (”Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.” Jes. 40:5) Jeesuksen ajan johtajat eivät tosin osanneet ymmärtää armon merkitystä, niin kuin emme mekään usein nykyäänkään. Armon unohtaminen tai ohittaminen ei kuitenkaan tarkoittanut toivotonta loppua, jossa Jumala on pysyvästi poissa.

Kansat, uskonnot ja armo

Juutalaisuus ja kristinusko olivat alunperin samaa uskontoa. Kummatkin uskonnot perustuvat Jumalan puhtaaseen armoon ja hänen huolenpitoonsa. Pääasiallinen painotusero on siinä, että kristinuskon mukaan Jeesusta pidetään Messiaana, Jumalan Poikana ja Pelastajana, joka kärsi kaikkien ihmisten puolesta ja kaikkien kanssa saattaakseen armon voimaan. On kuitenkin monia juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen (he kutsuvat itseään usein messiaanisiksi juutalaisiksi). Juutalaisuuden ja kristinuskon virallinen erkaantuminen alkoi silti varhain. Se kärjistyi erityisesti Jeesuksen ennustaman temppelin tuhoutumisen myötä. Uskontojen ero johti vähitellen myös juutalaisvastaisuuteen. Se on järjetöntä ja totuudenvastaista, sillä maailman Vapahtaja on itse juutalainen.

Nämä taustat huomioon ottaen on nähtävissä, että Matt. 25:31-46 voi viitata kristinuskon ja juutalaisuuden jatkuvaan yhteyteen, viralliseen erkaantumiseen ja uuteen toivoon niiden tulemisesta takaisin täysin yhteen. Paavalilla on kohtia tällaisesta toivosta esimerkiksi Roomalaiskirjeessään. Ne ”vähäisimmät”, joiden kautta Jeesus on Matt 25:ssä anonyymisti läsnä, viitannee mitä ilmeisemmin Jeesukseen uskoviin juutalaisia ja muiden kansojen edustajiin. ”Vähäisimpien” viittaaminen Jeesukseen uskoviin on itse asiassa tulkinta, joka oli vallalla ennen 1800-luvulla tullutta uutta tulkintaa, jonka mukaan ”vähäisimmät” viittaavat kaikkin ahdingossa eläviin (tämä on sinänsä pätevä tulkinta, mutta vain eri näkökulma). ”Vähäisiin” viitataan useassa kohtaa Matteuksen evankeliumissa, ja nämä tarkoittavat eri-ikäisiä Jeesukseen uskovia. Tässä on yksi esimerkki, jossa on jo evankeliumiimme viittaavia vivahteita: ”Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi -- totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:42)

Alkukielisessä tekstissä puhutaan vain kansoista, ei ihmisyksilöistä, jotka tuodaan tuomiolle. Jeesuksen varsinainen opetus kohdistuu kansoihin, niiden yleisiin tai virallisiin käsityksiin, ajatusrakennelmiin. Yksilöitä tai uskontoja ei leimata. Ne tahot ja kansat, jotka auttavat vainottuja Jeesuksen opetuslapsia, saavat sen osan, mikä on tarkoitettu kaikille ihmisille. He saavat uskoa armoon ja iloita siitä jo nyt. Yksilöt, jotka eivät tällä hetkellä käsitä tarvetta Jeesukselle, eivät ole samalla kuitenkaan tuomion kohteina. Teksti ei missään nimessä tuomitse kenenkään kansan edustajia (ei tietysti myöskään Jeesuksen omia sisaria ja veljiä, juutalaisia) yksilöinä, vaikka nämä eivät ymmärtäisi Jeesusta. Kuitenkin ne tahot, jotka osoittavat välinpitämättömyyttä ja halveksintaa Jeesusta tai hänen ”vähäisimpiä” edustajiaan kohtaan, saavat kokea jotakin kansallisina tai muina instituutioina – mutta ei sitä, mitä odottaisimme (esim. totaalituhoa).

Kohdasta kuultaa läpi se, että Jeesus suri sitä, ettei hänen oma rakas kansansa virallisten johtajiensa tasolla hyväksynyt häntä. Jeesuksen omassa kontekstissa on kysymys juutalaisuuden sisäisestä uskonnollisesta retoriikasta. Uskonnollisen instituution tasolla Jeesusta ei hyväksytty, ja tästä seuraa jotakin. Seuraamus ei ole se, että Jeesus mitenkään hylkäisi oman kansansa, edes sen johtajia. Hän toimii aina kansansa puolesta (niin kuin muidenkin kansojen puolesta). Hän on läsnä vähäisimmissä juutalaisissa ja muissa seuraajissaan, halveksituissa syntisissä (kuten veronkerääjissä), myös ennen muinoin niin väheksytyissä lapsissa sekä armoa loppuun asti painottavissa oudoissa ”paavaleissa”. Kaikki nämä ovat vähäisimpiä Jeesuksen seuraajia, joissa hän on armahtajana läsnä. Juuri siinä, että viralliset tahot, uskonnolliset johtajat, havahtuvat tähän, yllättyvät Jeesuksen läsnäolosta odottamattomissa paikoissa, juuri siinä on heidän ojennuksensa.

Viittaan tässä kohtaa Roomalaiskirjeeseen: ”Veljet, jotta ette olisi oman viisautenne varassa, teidän tulee tuntea tämä salaisuus: paatumus, joka on kohdannut osaa Israelin kansasta, kestää siihen asti kun muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen. Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva...” (Room. 11:25-26) 

Ojennus ja moraali

Tuohon Paavalin kohtaan voisi oikeastaan tiivistää Jeesuksen vertauksen kirjaimellisen tarkoituksen, joka on aivan erilainen kuin ikuisen kadotuksen retoriikka. Kohta ei ole helppo, mutta kysymys on silti toivosta, joka koskee kaikkia kansoja, alkaen Jeesuksen omasta kansasta, jonka oli ja on määrä julistaa toivoa kaikille. Kävi vain niin, että monet muut kansat iloitsivat ensin enemmän Jeesuksesta. Se ei tarkoita, että Jumalan omaa kansaa olisi kielletty iloitsemasta Messiaasta!

Mutta eihän rangaistus, josta kohta puhuu, voi olla hyvä asia, varsinkaan ikuinen sellainen? Alkukielen ”rangaistuksena” käännetty sana tarkoittaa kuitenkin pikemminkin ”ojennusta” tai ”oksien karsimista” (kolasis). ”Ikuinen rangaistus” ei viittaa rangaistuksen piinavuuteen tai kestoon, vaan siihen, että kyseisellä ojennuksella on ikuiset vaikutukset ja hyvä tarkoitus. Huonojen oksien karsiminen vapauttaa juurten elinvoiman (tämän avulla uusitaan nykyään metsiä kehitysmaissa). Israelin kansa onkin varsinainen juuri, josta myös kristinusko saa elinvoimansa. Juutalaisen kansan kunnioittaminen ja heidän tragedioidensa vakavasti ottaminen ovat osa sitä prosessia, johon Jeesus profeetallisesti viittaa.

Kansojen kohtalon ”kirjaimellisen tason” lisäksi kohdalla on toki moraalinen merkitys, sen suuntainen, mistä ainakin Helsingin seudun saarnastuoleista usein kuulee. Sekään ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen seikka. Emme voi teoillamme väittää olevamme ”lampaita”. Meissä kaikissa on sekä armollisuutta että armottomuutta, välittämistä ja välinpitämättömyyttä – ainakaan ei ole mitään syytä ulkoistaa syyllisyyttä toisiin. Armottomien, välinpitämättömien oksien (tekojen ja ajatusten) poistaminen on Jumalan Pyhän Hengen aloittama prosessi, johon meistä jokainen pääsee tai joutuu (näkökulmasta riippuen). Itse Vapahtaja mainitsee puhdistavan tulen, tulen, jolla jokainen suolataan (Mark. 9:49). Suola puhdistaa (käytän itse usein suolasaippuaa), ja tulella on myös kauterisoitu eli hoitotarkoituksessa poltettu haavoja. ”Ikuinen tuli” on jotakin, joka kuuluu meille kaikille, jotta armottomuus poltettaisiin pois. Meidän pitää olla armollisia myös niitä ”vuohia” kohtaan, koska nekin kärsivät ja koska me itse olemme myös ”vuohia”.

Risti

Jeesuksen vertaus on monisyinen, eikä se tyhjene edes kansojen kohtaloon tai moraaliin ja sisäiseen uudistukseen. Jeesuksella on kirkkauden valtaistuin. Kansoja verrataan vuohiin ja lampaisiin, jotka paimen erottaa. (Mitä me tiedämme paimenista nykyaikaina kaupungeissa ainakaan?) Jeesus on ollut anonyymisti - ei siis suoraviivaisen kirjaimellisesti - läsnä vankeina, alastomina, nälkäisinä. Hän on ilmeisesti Ihmisen Poika (tässä pitäisi näköjään tuntea Danielin kirjan 7. luku, josta termi juontaa juurensa). Ihmisen Pojan lisäksi on enkeleitä, henkiolentoja, sekä hyviä että pahoja sellaisia. Läsnä on myös tuli ja valtakunta, elämä ja rangaistus. Näiden viimeksi mainittujen tarkkaa sisältöä ei määritellä. Niitten kesto näyttää käännöksessämme silmiinpistävän selvältä: ”iankaikkinen” - iän eli ajan kaikkinensa kestävä, kaiken iäisyyden kattava ajanjakso. Mitä kaikki tämä tarkoittaa? Viittaako vahvojen kuvien kirjo sittenkin ikuiseen piinahelvettiin tai taivaaseen, joka vain uskovia odottaa?

Keskeistä tässä kohden on huomata se, että loppujen lopuksi Matt 25:n loppu on vain yksi vertaus muiden joukossa. Tällä en halua vähätellä sen merkitystä. Vertauksen jälkeen Jeesus puhuu kuitenkin kuolemastaan, ja sillä sekä ylösnousemuksella kertomus jatkuu. Matteuksen evankeliumi ei pääty tähän ojennuksen ja elämän salaperäiseen kuvaukseen, vaan ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen selkeään käskyyn tehdä aivan kaikki kansat hänen opetuslapsikseen ja hänen länsäolonsa varmaan lupaukseen. Evankeliumin laajempi konteksti palautuu aina Jeesuksen persoonaan, joka kuoli, ylösnousi ja kutsuu kaikki luokseen. Myöksään Matt 25:n välitön konteksti ei tyhjene tuleviin olotiloihin. Kohdalla on kuitenkin oma vahva hengellinen ja peruuttamaton merkityksensä, joka ilmenee selkeästi asiayhteydestä. Se asiayhteys on Jeesus ja hänen pelastustekonsa: ristinuhri.

Mainitsin aiemmin temppelin tuhoutumisen sekä ristin puheen ympäröivänä kontekstina. Heti Matt 25:n jälkeen Jeesus puhuu kuolemastaan, joka tapahtuu aivan pian. Jeesus käyttää Johanneksen evankeliumissa temppelin tuhoutumista kuvana omasta kuolemastaan (Joh. 2:19). Temppeli, joka tuhoutuu, ei viime kädessä olekaan hänen kansansa oma pyhäkkö. Jeesus ei halua tuomiota eikä minkäänlaista tuhoa omalle kansalleen. Sen sijaan hän tahtoo kantaa kansansa ja kaikkien kansojen rikkomukset ja syyllisyyden.

Mikä on se ”hänen kirkkautensa valtaistuin”, jolla Jeesus hallitsee kuninkaana? Alkuperäisessä juutalaisessa kontekstissaan ns. ”armoistuin” viittaa Jumalan läsnäoloon, joka ilmenee temppelin kaikkein pyhimmässä, liiton arkin päällä. Nyt valtaistuin on kuitenkin risti. Jeesus sanoi: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Ristillään Jeesus on korotettu korkealle - hallitsemaan kansoja ylhäiseltä ja armolliselta ristinvaltaistuimeltaan, näin vetämään ne rakkaudellaan ja armollaan luokseen, Jumalan luokse. Rakkaus ja myötäkärsimys on Kristuksen kuninkuuden, jumaluuden ja voiman varsinainen todiste. Näin Jeesus ei poista temppeliä, Jumalan läsnäoloa, vaan vahvistaa sen rakkaudellaan kaikille – avaa niin sanotusti kirkon ovet apposen auki.

Matteuksen evankeliumin kohta puhuu kirotuista. Nimenomaan niiden puolesta, jotka ovat erilaiseen välinpitämättömyyksiin ajavien liikuttimien pauloissa eli vahvalla kielellä ”kirottuja”, ulottuu Kristuksen myötäkärsivä rakkaus: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: "Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun."” (Gal. 3:13) Jumalan kansalle annetun lain tarkoitus on tuottaa hyviä tekoja, mutta kummalla tavalla hyvien tekojen vaatimus muuttuu helposti itsessään rakkaammaksi kuin lähimmäisen aito tilanne ja hänen voimaannuttamisensa. Jeesus toi vapauden vaatimusten kirouksesta, ei kumoten hyviä tekoja, vaan ottamalla vastaan sen, mitä tapahtuu, kun usko omiin kykyihin saa vallan. Silloin hengellistä tai fyysistä hätää kärsivä lähimmäinen jää toissijaiseksi. Hänet jopa annetaan ristiinnaulittavaksi. Näin Kristukselle kävi.

Miten Jeesus, joka tällä tavoin on kärsinyt meidän kirottujen puolesta, voi kuitenkin sanoa, että ”kirottujen” tulee mennä ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen”? Jeesus itse asiassa kutsui Pietariaa vielä ihan suoraan saatanaksi (Matt 16:23) – sana tarkoittaa syyttäjää. Hänestä oli kuitenkin tulossa ja tulikin kirkon maanpäällinen johtaja. Silti Kristus sanoinäin , koska Pietari ei halunnut antaa Jeesuksen kärsiä ja kuolla. Se on ymmärrettävä reaktio, mutta perustui myös siihen, että hän ei halunnut Jeesuksen tuovan maailmaan armoa, vaan välitöntä oikeutta alistetulle Israelille kansalle. Tällainen vapaustaisteluasenne johtaa syytösten kierteeseen. Kuitenkin Jeesus tuli kantamaan sekä kaikkien ”syyttäjien” syytökset että koko maailman syyllisyyden ja tuodakseen ylösnousemuksensa kautta pelastuksen. Näin ollen hänen ristinkuolemansa on itse asiassa kuolema ”saatanien” eli syyttäjien ja Jeesuksen myötäkärsimyksen kieltäjien puolesta, myös Pietarin, joka Jeesuksen tuomion aikana kolme kertaa kielsi tämän. Jos Pietarista, joka oli ”saatana/syyttäjä”, tulikin Jeesuksen armon tähden kirkon johtaja, yhtä lailla kaikki, jotka elävät syytösten ja vaatimusten pauloissa, päästetään sisäisesti vapaiksi. Pietari ei ollut ollenkaan sen mahdollisempi tapaus kuin kukaan muukaan. Kaikki on armoa.

Jeesus oli aivan pian itse kärsimässä ja kuolemassa nälkäisenä (ks. Matt. 21:18), janoisena (Joh. 19:28), kodittomana (ks. Matt. 8:20), alastomana (Matt. 27:35), sairaana (Jes. 53:4) ja vangittuna (Matt. 26:50). Pietari ja muut miesopetuslapset (poikkeuksena Johannes) eivät antaneet Jeesukselle ruokaa eivätkä juomaa eivätkä käyneet katsomassa häntä ristiinnaulittuna, kun hän oli alaston ja verille lyöty vanki. Ovatko itse apostolit tuomittuja päättymättömään kadotukseen välinpitämättömyytensä tähden? Tässä kohden on huomioitava, että Jeesuksen naispuoliset opetuslapset ja hänen äitinsä tulivat häntä katsomaan. Aikansa patriarkaaliset odotukset kumotaan. Samoin odotuksemme siitä, mitä Matt. 25:31-46 tarkoittaa.

Jeesus kärsi pelastaakseen kaikki, jotka ovat välinpitämättömiä häntä ja hänen armosanomaansa kohtaan. Hän kärsi opetuslastensa puolesta. Hän kärsi oman kansansa johtajien puolesta. Hän kärsi roomalaisten puolesta, jotka langettivat kuolemantuomion. Sanalla sanoen hän: ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes. 53:5) Jeesus lähti rangaistujen ja kirottujen kanssa rangaistukseen ja kiroukseen. Apostolisen uskontunnustuksen mukaan hän ”astui alas tuonelaan”. Kaikkein vähäisin veli on itse Messias. Matteuksen evankeliumissa opetuslapsia kutsutaan yleensä ”vähäisiksi”, ei ”vähäisimmiksi”. On siis opetuslapsia kuuliaisempi Jumalan kuuntelija: Jeesus.

Ketkä tai kuka meneekään sitten viime kädessä ”ikuiseen rangaistukseen”? Äitini sai äskettäin kirkossa kokemuksen katsoessaan krusifiksia tekstiämme miettiessään: Kristus itse on se, joka hylättiin ja rangaistiin ristillä. Katsoin alkutekstiä, ja siinä ”he”-pronominina käännetty sana viimeisessä jakeessa viittaisi lähikontekstin perusteella luontevimmin ”vähäisimpiin” ja laajemman kontekstin perusteella ”kirottuihin”. Mutta onko näillä kahdella eroa, jos Kristus on se ”vähäisin” (hakattu vanki), joka tulee ”kirotuksi” kirottujen puolesta? Kirotut (keitä he ovatkaan – jotkut muu vai minä?) saattavat olla helvetissä tai väärällä tiellä, rangaistettuina ja ojennettuina, mutta Kristus (ja hänen rajattoman myötätuntonsa tietä seuraavat) ovat pysyvästi näiden pahoiksi ikuisesti julistettujen kanssa.

Loppu

Me julistamme toisia ihmisiä ikuisesti pahoiksi. Meillä on tähän usein hyvät syyt. Hitler tulee aina mieleen. Mutta unohdamme oman taipuksemme pahaan. Se ei, Luojan kiitos, tule useimmiten ilmi. Mutta syyllisyys jää silti kalvamaan. Ehkä haluamme oikeutta maailmaan vaatimalla rangaistusta pahoille, koska haluamme päästä eroon pahasta itsessämme emmekä kuitenkaan halua myöntää sisäistä tarvettamme parantavalle sovitukselle. Syyllisyys saa meidät uskomaan, ettemme kelpaa Jumalalle, emme mihinkään, emme kenellekään. Tämä tunne on liikaa, se ohitetaan tai sen alle lamaudutaan.

Syylisyyden tuoma sokeus ei vaikuta tosiasioihin. Ristillä Kristus on tuhonnut syyllisyyden, joka erottaa mielemme Jumalasta. Hän on näyttänyt, että hän on kanssamme aina, poikkeuksetta, vaikka olemme syllisyytemme sokeuttamina hylänneet hänet ja muita kärsiviä, lähimmäisiämme äärettömässä arvossaan – tai itseämme, joka on myös Jumalan kuva. Vaikka syyllisyytemme saa tuntemaan olomme kaukaisiksi Jumalasta, Jumala ei ole kuitenkaan koskaan ollut kaukana meistä. Kristus on meidän keskellämme olevana Jumalana sovittanut pelkät pahat ajatukset; myös toisen ohittavat sanat; teot, joilla tuhotaan; laiminlyönnit, jotka johtavat ristille. Tämä sovitus ei ole vain mielikuvia. Ristillä ilmi käynyt anteeksianto johtaa sovintoon ihmisten kesken. Sen saa aikaan Pyhä Henki, joka mahdollistaa sekä anteeksiannon että oikeuden.

Helluntaina Pyhä Henki voimaannutti opetuslapset julistamaan Jumalan armoa ja Jeesuksen ylösnousemusta. Mutta jo kuollessaan Jeesus antoi maailmalle Jumalan Hengen, joka pelastaa: ”Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.” (Matt. 27:50) Pyhä Henki johtaa alati uudistuvaan, armoon luottavaan ja vapautuneeseen elämään ja ajatteluun ja sitä myöten rakkaudelliseen toimintaan, vapaana syyllisyyden taakasta. Pyhä Henki rakentaa sen valtakunnan, ”joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti”.

On tärkeä huomata tämä: juuri Jumalan valtakunta on evankeliumimme mukaan varattu ihmisille jo alusta asti. Sen sijaan puhdistava, pahan pois kuluttava tuli on varattu ihan muille tahoille kuin ihmisille. Se on tarkoitettu syyllistäville voimavalloille. Mikäli kuitenkin yhdistymme näihin moralistisiin, ylpeyteen vieviin ajattelutapoihin, Pyhän Hengen rakkauden tuli kuluttaa tämän mielenlaadun poroksi. Tällainen hengellinen tuli ei ole paha asia, vaikka se siltä tuntuisi. Sanoohan Vapahtaja: "Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” (Luuk. 12:49)

Palavassa rakkaudessaan luotujaan kohtaan ja loppumattomassa myötäkärsimyksessään Jeesus on itse läsnä siinä tulessa, joka kuluttaa ylpeytemme ja myös syyllisyytemme kuin tuhkaksi tuuleen. Hän on kuin kolme miestä tulisessa pätsissä Danielin kirjassa. He katuivat syntejään, rukoilivat väärintekijöidensä puolesta, että nämä uskoisivat Jumalaan, ja kutsuivat kaikki ihmiset ja koko luomakunnan kiittämään Herraa (Dan. lis. C). Vastaavasti itse Vapahtaja toimii tulessa, joka kuluttaa syyllisyytemme. Hän katuu puhtaassa, synnittömässä armollisuudessan syntejämme voimallisemmin kuin meidän pitäisi emmekä pysty. Vakaalla luottamuksella hän rukoilee pahuuteen langenneen maailmansa palautumista oikeuden tielle. Hän vetää koko valtakuntansa eli luomakunnan ja kaikki ihmiset ylistämään Isää. Näin hän teki jo tuonelassa, ja näin hän yhä tekee kirkkautensa temppelissä palavalla suitsutuksella, rukouksella meidän kaikkien puolesta lakkaamatta (Hepr. 7:25; 9:27).

Tämä jatkuva, elävä toiminta on sitä kirkkautta, joka liittyy Ihmisen Poikaan (Kristukseen ihmiskunnan puolesta puhujana) ja hänen valtaistuimeensa (ristiin). Apostolien teoissa toistetaan ”Jumala, Isä, Kaikkivaltias” kaksi kertaa, ensin Luojana, sitten hänen oikea puolensa mainitaan ”paikkana”, josta Jeesus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hyvä Isä, joka kaikkivaltiaana kykenee pelastamaan luotunsa, on se kirkkaus, josta Kristus tulee tuomitsemaan maailmaa. Tuo tuomio on totaalinen vanhurskauttaminen. Kun syytökset ja syyllisyydet on poistettu, kun ne on käyty kertakaikkisesti läpi, on jäljellä vain se, mitä Nikean uskontunnustuksen mukaan odotamme: ”...tulevan maailman elämää.” Apostolisessa ja Nikean uskontunnustuksissa ei mainita rangaistusta, vaikka tuomio on tulossa. Näin ei liene siksi, etteikö meitä tarvitsisi ojentaa, vaan siksi, että viimeinen tuomio tuo ilmi sen, että Kristus on koko ajan ollut meidän kanssamme (Matt. 1:23). Hän on elämä. Ja lopussa vain hän, ikuisena Elämänämme ja me hänessä, on jäljellä. Rangaistus on kärsitty.

Mitä sitten?

Olen hyvin tietoinen siitä, että kyseisen kohdan voi edelleen halutessaan tulkita täysin toisella tavalla. Tulkintoja on monia, mutta niiden on pidettävä yhtä armon kanssa. Emme saa päätyä uudestaan samoihin ongelmiin kristinuskon armo-olemuksen kanssa. Pääasiana on lopulta se, että tämä evankeliuminkohta muiden lailla viittaa siihen, että Kristus on tullut vanhurskauttamaan maailmansa, joka on ajautunut sekä jumalattomuuteen että lamauttavaan syyllisyyteen. Jeesus on meidän ojennukseen joutuvien tai pääsevien kanssa.

Vertaus anonyymista kuninkaasta ei siis opeta meille oikeaa käyttäytymistä vain joitakin heikkoja kohtaan, vaan Kristuksen läsnäoloa kaikissa meissä kärsivissä - niin hyvissä kuin pahoissa. Se ei opeta meitä luottamaan omaan uskoommekaan, joka sitten tuottaisi tarvittavia hyviä tekoja. Luottamuksemme kohdistuu yksinomaan Kristukseen, joka astui vapaaehtoisesti tuomittavaksi, ettemme tuomitsisi itseämme tai toisiamme. Kaikkein vähiten opettaa evenkeliumi meitä panemaan toivoaan mihinkään muuhun kuin Jumalan armoon, esimerkiksi siihen, että olemme pystyneet valitsemaan uskon oikeaan aikaan. Tuomio perustuu siihen, kuinka Kristus on läsnä meidän heikkoudessamme ja kärsimyksessämme, myös siinä, ettemme ole todellakaan osanneet valita uskoa tai Jeesusta (niin kuin ei Pietarikaan).

Lopuksi haluan tiivistää antimme. Sen voi hahmottaa keskiaikaisen Raamatun tulkinnan jaottelun avulla: kirjaimellinen, moraalinen, kristologinen (eli typologinen) sekä eskatologinen = tulevaisuuden toivoon viittaava (eli anagoginen) taso.

Kirjaimellisella tasolla vertaus anonyymista kuninkaasta viittaa siihen, että Jumalan oma kansa tuodaan yhdessä kaikkien muiden kansojen kanssa näkemään Jeesus Messiaana ja armahtavana Pelastajana. Moraalinen taso on siinä, että Kristus on kaikissa meissä kärsivissä (niin ”hyvissä” kuin ”pahoissa”) läsnä, meidän tulee siis pyrkiä ymmärtämään kaikkia ja luomaan sovinnon mahdollisuuksia, armahtaa. Kristologinen eli Kristuksen persoonaan ja sovitustyöhön viittaava taso on siinä, että Kristus on kantanut meidän syyllisyytemme ja syntimme ja kärsii kanssamme silloin, kun koemme sisimmässämme ojennusta tai rangaistusta. Eskatologinen taso on siinä, että Kristuksen läsnäolo maailmassamme ja hänen ristinsä vanhurskauttaa koko maailman eli johtaa meidät uskoon ja rakkauteen.

Näin yksin Kristuksen ja hänen armotuomioidensa kautta meille avautuu jokaista koskaan elänyttä ihmistä koskeva toivo, luottamus, joka ei petä. Kaikki pelastuvat, sillä kaikki ylistävät vielä kerran Jumalaa hänen pettämättömästä hyvyydestään. Anonyymi armokuningas on suorittanut työnsä niin vuohien kuin lampaiden paimenena – vaikka olen kaupunkilainen, kuitenkin muun Raamatun perusteella perusteella olen huomannut, että kummatkin otukset ovat osa laumaa. Ja me ihmiset taidamme olla vuohilampaita.

P.S. Vuohena käännetty sana tarkoittaa kiliä tai nuorvuohta. Ehkäpä ne pitää erottaa lampaista, jotta ne pääsisivät omien emiensä luo ja saisivat maitoa. Voi vain miettiä, kuinka erilainen tämä konteksi on kuin idea pahoista, tuomituista vuohista. Se, että eksyy omasta oikeasta paikastaan, ei tarkoita päättymätöntä kadotusta. Hyvä paimen on tullut etsimään sen, mikä on kadonnut (Matt. 18:11).

"...ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -- se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme." (Matt 1:23)