14.2.2023

"Vilja on kypsä korjattavaksi"

SAARNA TEMPPELIAUKION KIRKOSSA 12.2.2023
Toinen sunnuntai ennen paastonaikaa (sexagesima) 
Petri Samuel Tikka



Sanat, jotka Herra on puhunut,
ovat henki ja elämä.
- Joh. 6:63


Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: ”Rabbi, tule syömään.” Mutta hän sanoi heille: ”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat keskenään: ”Onko joku tuonut hänelle syötävää?” Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät."
Joh. 4:31–38



Rakkaat ystävät,

Minä pidän Kolminaisuudesta. Varmasti sinäkin! Päivän saarnan sanoma on siis tänään tämä: mitä jos me Töölön seurakuntalaisina, Temppeliaukion väkenä ja kristittyinä alkaisimme rukoilla niin sanottua herätystä Töölöön, Helsinkiin ja Suomeen? Herätyksellä tarkoitan iloa ja toivoa, jotka tulevat uskosta Jumalaan. Hänestähän me pidämme – mikseivät muutkin? Päivän ilosanoma rohkaisee meitä toivomaan kaikkein parasta jo nyt, ei vasta myöhemmin. Jeesuksen mukaan me saamme hänen opetuslapsinaan korjata uskon satoa, jonka edestä itse emme ole nähneet lainkaan vaivaa. Kaikki on jopa jo edelty valmistettu: ihmiset ovat valmiita uskomaan Jeesukseen maailman Vapahtajana. Voisiko tämä olla totta nyt: Suomessa, Helsingissä, Töölössä? Taikka täällä Temppeliaukiossa, jonka turvakallioihin niin monen kansan edustajat hakeutuvat.

Haluan tänään puhua seuraavista asioista. Ensinnäkin tällainen herätysrukous voisi yhdistää meitä seurakuntana. Toiseksi voisimme miettiä sitä, että ehkä Jumalaan turvautuminen ei ole mahdotonta kenellekään. Kolmanneksi puhun siitä, että rukouksen herätyksen puolesta ei tarvitse ole pakon sanelemaa. Sitten tuon esille näköaloja väitöstutkimukseni pohjalta, joka koskee uskon tulevaisuutta. Jumalan sanan lupausten perusteella meidän ei tarvitse pelätä rukoustemme valuvan hukkaan.

Vastakkainasettelusta armoon

Ensiksi siis voimme miettiä, voisiko uskon puolesta rukoileminen viedä meitä seurakuntana takaisin yhteyteen ja armoon. Armon ja Jeesus-uskon sato, joka on luvattu, ei vaadi mitään ja tuntuu rohkaisevalta. Aikahistoriallisesti se sato, mihin Jeesus viittasi, koski nykyäänkin pyhällä maalla elävää heprealaissukuista kansaa eli samarialaisia. He olivat liiankin samanlaisia juutalaisille sekä etnisesti että uskonnollisesti. Läheisyys luo kuitenkin keskinäisiä pelkoja. Usein meille tänä päivänäkin on ehkä kaikkein vaikeinta ottaa todesta, että lähellä olevat ihmiset voisivat alkaa miettiä uskon asioita. Kadulla vastaan tulevista olemme parhaiten tietänivämme, että he ovat monimutkaisia tai ehkä ouodolla tavalla ajattelevia. Helpompi miettiä uskoa itselle tai abstrakteille henkilöille kuin lihaa ja verta oleville. Lisäksi vaikka meillä on kirkkona yhteinen tehtävä viedä uskoa eteenpäin, kirkossamme on erimielisyyksiä ja vastakkainasetteluja, joiden avulla rikotaan keskinäistä luottamusta. Alamme myös yhteiskunnassa hyvää hyvyyttämme pitää mielipiteitä ja arvoja ratkaisevina asioina. Karsinointi vie kuitenkin fokuksen pois Jumalasta ja hänen armostaan. Me emme anna Luojan itse hoitaa lähimmäisten elämää ja arvoja tolalleen. Meidän tehtävänämme ei ole nimittäin pelon ajamina lokeroida toisiamme kirkossa tai muualla. Sen sijaan jo Paavalin mukaan meidän on syytä kiittää kaikista ihmisistä ja rukoilla kaikkien pelastumisen puolesta. Jeesuksen mukaan keskinäinen rakkautemme on se, joka tuo ihmiset uskoon.

Jeesuksen armo, Hengen yhteys ja Jumala rakkaus edellä voimme vapain mielin rukoilla herätystä, uskoa, iloa, toivoa maahamme ja Töölöön. Tämän ei pitäisi olla aivan ufo juttu meille kristittyinä. Rukoilisimmehan vain sitä, mikä on meille tässä ajassamme rakasta, minkä olemme kokeneet itsellemme ravitsevaksi. Miksi emme voisi olla valmiita rukoilemaan sitä, että jospa Jumala-yhteys tulisikin tärkeäksi vielä tänään myös toisille? Tarvitsemme lisää ihmettelijöitä. Ehkä kristillisestä uskosta voisi tulla edelleen iloa, kauneutta ja turvaa. Näin ovat viime aikoina kokeneet muuten monet New Age -liikkeen ihmiset.

Kohti turvaa, jota kaikki tarvitsevat


Toiseksi voimme miettiä sitä, miksi uskovana eläminen ja siksi myös uskon puolesta rukoileminen tuntuu usein vaikealta. Innokas tai edes varovainen herätyksen odotus ei nimittäin tunnu välttämättä ollenkaan luontevalta, koska usko niin usein pannaan sivuun. Saatamme uskomme tähden enemmän tai vähemmän kohdata sellaista tuntumaa, että olemme jotenkin erityisiä. Ehkä olet kuullut sellaisia väitteitä, että uskoa harrastavilla on jotakin sellaista, jota tavallisella ihmisellä ei voisi olla. Oletukset voivat tuntua meistä oudoilta ja vaikeilta vastata. Tämä saattaa lannistaa. Ehkä rupeamme ajattelemaan tästäkin syystä, ei pelkästään karsinoinnin takia, vähemmän toisten uskoa ja laajempia näköaloja. Keskitymme oman elämämme itsessään tärkeisiin huoliin ja haemme niihin uskosta turvaa. Rukousta toisten uskon puolesta ei ole kuitenkaan tarpeen toisten uskon kummastelun tähden unohtaa. Meillä on nimittäin yhteinen kokemusmaailma niitten kanssa, jotka eivät ajattele uskoa niin paljon.


Jokainen ihminen on nähdäkseni perusluonteeltaan uskonnollinen, vaikka se pukeutuukin yllättäviin muotoihin. Jokaisella on jotakin, johon yrittää elämässään turvautua. Sekä uskovat että ei-uskovat kiinnittyvät päivittäin Jumala-uskon kaltaisella palolla oikeassaoloon ja muihin maallisiin turviin. Näin synnytetään itseämme ja ympäristöämme kuluttavaa toimintaa. Kuitenkin vain Jumala, joka on pelkkää rakkautta, antaa rauhan. Kun palamme ennemmin tai myöhemmin loppuun, uskosta Korkeimpaan tulee välttämättömyys – joko siihen havahtuen tai siinä uudistuen. Niin kuin pyhä Augustinus opettaa: sieluni on levoton, kunnes se löytää rauhan sinusta, Jumala. Näin uskonelämä ja rukous ovat perustarpeita, eivät hienomman ihmisen suorituksia. Rukoilemalla pääsee eteenpäin huolesta, kun annan sen Jumalan hoidettavaksi. Rukous toki edellyttää suurta luottamusta siihen, että Luoja jollakin ihmeellisellä mutta todellisella tavalla hoitaa asioita, koko maailmaa, ihmisiä, pienimpiä yksityiskohtia. Mutta luottamus Jumalan toimintaan ei kasva omavoimaisesti, vaan yhteisössä eli seurakunnassa, yhdessä ja pikkuhiljaa. Rukous ja usko ovat arkipäiväistä oman pienuuden kohtaamista.

Tästä on päätteleminen, että kuka tahansa rikkkinäisessä maailmassamme toivoa ja turvaa hakeva voi havahtua lopulta siihen, että tarvitsee rukousta ja Jumalaa. Sitten kun itsensä suojakuoreen panneen ihmisen turvan tarve tulee esille, usko ei enää olekaan outo mahdottomuus. Meillä ei näin ollen ole syytä antaa liikaa painoarvoa sinänsä statistisesti yleiselle uskon hyllylle panemiselle. Jos kukaan uumoilee omaa mahdottomuuttaan uskon saralla, se on itse asiassa toivon viesti uskon ja Jumalan tarpeesta.


Tarvitseeko rukoilla?

Meidän ei siis tarvitse huolehtia toisten uskosta sen ollessa Jumalan tehtävä. Tämä tuo eteemme kolmannen seikan: sen, että pakko ei sanele rukousta herätyksen puolesta sekä tähän liittyvän sudenkuopan. Ajatus siitä, että Jumala huolehtii toisten uskosta, voi rohkaista etenkin, jos on saanut ahdistavia kokemuksia näistä asioista. Ehkä rukoukseen on kehotettu mahdollisen toisten kadotuksen uhan takia. On turvallisempaa ajatella, että toisten uskosta ei tarvitse itse kantaa vastuuta.

Se on totta. Mutta tarkoittaako Jumalan vastuu uskosta samalla sitä, että ehkä sitten minun ei tarvitsekaan erityisesti rukoilla herätystä? Pakkoa ei toki ole, mutta halu ja yhteys on asia erikseen. Tässä on syytä muistaa sellainen perspektiivi, että rukous ei ole niinkään asioiden omaehtoista, väkipakoista muuttamista. Rukous on sisimmän puhetta rakastavan ja hyväksyvän Jumalan kanssa. Se on näin ollen samalla turvallista valmistautumista tulevaan. Sitten kun usko alkaakin koskettaa monia Jumalan niin huolehtiessa, voimme rukouksen pehmittäminä ottaa iloisin mielin tämän ihmeen vastaan. Rukous herätyksen puolesta ei näin ollen edellytä kapeakatseista herätyskristillisyyttä, vaikka se ei olekaan mitenkään iloista herätyskristillisyyttä vastaan – päinvastoin.

Rukoileminen toisten uskon puolesta ei siis ole pakkoa, vaan se valmistaa meitä rakkauden tielle, toisten vastaan ottamiseen. Rakkaus tarkoittaa toisen parhaan mukaan toimimista. Eikö juuri tänä päivänä uskon tuoma turva voisi olla sitä parasta, mitä naapurimme, asuinalueemme ja maamme tarvitsevat? On vaikea olla ajattelematta, etteivätkö pandemia ja sodan läheisyys olisi saaneet monet uumoilemaan sitä, että emme voi turvautua vain repiviin arvoihimme ja maallisiin laskelmointeihin. Tähän tyyliin esimerkiksi Tommy Hellsten mietiskeli äskettäin.


Lupauksia

Neljänneksi haluan tuoda esille rohkaisevia näköaloja uskon tulevaisuudesta, jotka perustuvat osaltaan omaan loppusuoralla olevaan tutkimukseeni Kolminaisuuden rakkaudesta ja kaikkien uskoviksi tulemisesta.

Kaikesta edeltä sanotusta huolimatta voi nimittäin tuntua, että rukoukset valuvat tyhjillä korville. Turvan toivominen toisille valmistaa rakkauteen, mutta se voi turhauttaa, jos ei ulkonaisia merkkejä näy. Siksi on nähdäkseni syytä myös kysellä sitä, että ehkä meillä voisi olla mahdollisuus myös kuulla rohkaisua Jumalalta: ei puhua vain hänelle. Rukouksen yhteyteen kuuluu nimittäin lupaus, kun rukoilemme toistemme puolesta ja kiitämme ihmisistä. Monen tutkijan mielestä esimerkiksi apostoli Paavali (ks. Fil. 2:10-11) ja monet ensimmäisten vuosisatojen kristityt uskoivat, että esirukouksiimme myös vastataan ylhäältä: lopulta kaikki uskovat. Tähänhän mielestäni myös Jeesus viittaa evakeliumissa: sato on valmis, se on valmistettu meistä riippumatta, antaudutaan Jumalan omaan työhön. Rukous ja lupaus, puhe ja vastaus, kuuluvat yhteen. Paavali kirjoittaa juuri tähän tyyliin ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle: ”Ennen kaikkea kehotan pyytämään ja rukoilemaan kaikkien ihmisten puolesta. Muistakaa kaikkia rukouksissanne ja kiittäkää Jumalaa heidän puolestaan. Rukoilkaa kuninkaiden ja muiden vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme elää kaikessa rauhassa, kaikin puolin kunnolla ja arvokkaasti. Se on oikein ja mieluista Jumalalle, pelastajallemme. Hän tahtoo, että kaikki pelastuvat ja oppivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:1-4)


Jumalan suunnitelma ja tahto on se, että Kristus pelastaa kaikki ihmiset Pyhän Hengen yhteyteen. Kaikkien lopullinen pelastuminen ei samalla tarkoita katteettomia lupauksia siitä, että omaa pahuutta ei tarvitsi kohdata taikka että tie olisi kaikille helppo. Aivan tavalliset kristitytkin kuitenkin ovat hätänsä keskellä vuosisadasta toiseen turvautuneet Sanan lupauksiin Jumalan pelastavasta ja parantavasta toiminnasta. Oma Sirkka-mummini joutui kohtaamaan kovia, muun muassa itsemurhia, lähipiirissään. Hän löysi aikanaan tänään kuulemamme epistolan kohdan, jonka mukaan Kristus-perustus säilyy. Mummini päätteli, että kaikki pelastuvat tuolla perustalla, toiset kuin tulen läpi, vaikeuksien kautta, Pyhän Hengen, ristin rakkauden liekin kotiin vieminä. Näin ajatteli myös varhaiskirkossa Gregorios Nyssalainen.

Jumalan sanan rohkaisevista lupauksista huolimatta voimme kuitenkin ajatella, että eihän ketään voi pakottaa uskoon. Jumala kunnioittaa antamaansa suurta lahjaa, vapautta. Tästä usein päätellään, että voi ehkä olla, että jotkut kieltäytyvät vapauttaan käyttäen lopullisesti uskosta. Voivatko siis rukouksemme jonkun uskon puolesta valua hiekkaan? Eivät nähdäkseni kuitenkaan voi. Niin kuin mummini myös monien lailla opetti, kukaan rukousten lapsi ei voi päätyä hukkaan. Uskon nimittäin, että juuri kunnioittammalla lastensa vapautta Pyhä Henki ei hylkää, vaan johtaa kaikki kotiin. Kukaan ei voi niin lämpimästi ja läpikotaisin tuntea meitä ja harha-askeliamme kuin Jeesuksen rakkauden Henki. Hän, Rakkaus, vain voi myös kertoa kullekin rehellisen totuuden siitä, miten olen kohdellut kaltoin lähmmäisiäni. Suorakin Jumalan sana on ihmisen vapauden kunnioitusta. Se sana on samalla kehotusta turvautua Jeesuksen myötätuntoon. Hän jopa pyysi Isältä anteeksiantoa murhaajilleen sinä hetkenä, kun hänet naulittiin ristille. Jeesuksen myötätunto on niin äärimmäinen, että hän apostoli Pietarin mukaan astui alas tuonelaan antaakseen uuden mahdollisuuden munaisten aikojen pahimmille rikollisille (1. Piet. 3:19-20).

Jos Jumala näin kunnioittaa kaikkia kulkien ihmisen rinnalla hänen harha-askelissaan, voisimmeko me puolestamme kunnioittaa Jumalan käsittömätöntä työtä niin paljon, että osallistuisimme siihen rukoustemme kautta? Omalla kohdallani juuri kunnioitus, jota erityisesti vanhempani ovat osoittaneet minulle niin oikein kuin väärin tehdessäni, on pitänyt minut Jumalaan uskovana. En voi oikein ajatella, etteikö Jeesus toteuttaisi Jumalan kunnioittavaa, uskoa luovaa tehtävää muittenkin kohdalla. Sanoohan hän tänään: ”
Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.”

Loppupäätelmä

Kaiken kaikkiaan kehotan siis meitä rukoilemaan herätystä Töölöön, Helsinkiin ja Suomeen, koska se vapauttaa meidät armottomasta vastakkainasettelusta, koska usko ei ole täysi mahdottomuus ja koska rukous valmistaa meitä vapain ja rakastavin mielin tulevaan. Rakkaus siis kehottaa meitä ajattelemaan turvaa myös toisille. Jumalan sana ei olekaan pelottavaa, vaan antaa meille lupauksia Jumalan käsittämättömästä armosta. Kaveria ei jätetä.

Rukoukseen, rakkauteen ja omista pyyteistä luopumiseen kehottaa meitä erityisesti kohta koittava paastonaika, joka vie Jumalan rakkauden uhritien kautta ylösnousemuksen iloon. Ehkä voisimme paastota vaikka sosiaalisen median vastakkainasetteluista, kun rukoilemme turvaa ympäristöömme. Käytännöllisenä ehdotuksena voitaisiin pohtia, jos kotona joka päivä pääsiäiseen asti toivoisimme, että Jumala voisi luoda uutta uskon turvaa Töölöön, Temppeliaukiossa vieraileville ja muualle, minne sitä tarvitaan. Rukoushuokauksen voi ehkä päästää ilmoille jonkun lähimmäisen puolesta. Yhteinen rukous antaa kaikupohjaa tunnoillemme. Mitä jos myös toisimme kodin ulkopuolella ympäristöömme keveyttä. Monet katsovat hartaasti julkisessa liikenteessä ruutujaan. Mitä jos katselisimme ikoneja sen sijaan? Hämmästys olisi ainakin suuri, jos ei nyt sentään herätys!

Loppurohkaisuna rukoukseen haluan laulaa meille isäni Kari Tikan säveltämän laulun, joka perustuu Jeesuksen sanoihin, joita isäni toisti joka päivä äitini kanssa iltarukouksessa.

Laulun sanat: "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen." (Joh. 16:23-24)




Suositut tekstit | The most popular posts