Mitä on viimeinen tuomio?

 

Mitä on viimeinen tuomio? Essee anonyymista armokuninkaasta Matteuksen evankeliumin luvussa 25:31-46

”Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa kaikkialla hänen valtakunnassaan.” (Ps. 103:22)

Tahdon tässä kirjoitelmassa valottaa sitä, mitä kuuluisa kohta viimeisestä tuomiosta eli Matteuksen evankeliumin luvun 25 loppu tarkoittaa. Kohta on kieltämättä haastava monellakin tapaa – ei vähiten siitä syystä, että tekstin avulla usein maalataan kuva, jossa vain osa ihmiskunnasta pelastuu. Syy, miksi kohta on minulle erityisen kiinnostava, on se, että tutkin kaikkien pelastumisen toivoa (teen siitä väitöskirjaa). Se, että Jeesus on sovittanut kaikkien synnit ja Pyhä Henki johtaa kaikki ylistämään Jumalaa, on myös minun henkilökohtainen vakaumukseni. Suomen ev.lut. kirkkoon vihittynä pappina ja innokkaana kirkossa kävijänä Matt 25:31-46 tulee minulle myös jatkuvasti vastaan. Se on kirkkoni kirkkovuoden viimeisen sunnuntain, tuomiosunnuntain eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntain, evankeliumitekstinä poikkeuksetta joka vuosi.

Matt 25:31-46 tunnetaan erityisesti synkältä vaikuttavalta lopustaan: ”Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” Monille tämä on niin sanotusti sillä sipuli. Kaikkien pelastuminen on turha toivo. Suorasukainen tuomio tulee, halusipa sitä tai et. Jos ei ihan näin pitkälle mennä, niin kaikkien pelastumista pidetään silti ehkä useimmiten vähintäänkin epävarmana asiana, joka jää meiltä tällä hetkellä salatuksi.

Se, että toiset päätyvät päättymättömään kadotukseen ja toiset ikuiseen elämään, on niin sanotusti perinteinen helvettikäsitys, jossa uskotaan ikuisen piinahelvetin olemassaoloon. Tätä vahvaa infernalismia ei ainakaan isoissa kirkoissa kannateta kovin suoraan (lukuun ottamatta tiettyjä herätysliikkeitä). Yleensä asia jätetaan avoimeksi saarnastuoleissa ja vakavissa mielipidekirjoituksissa. Kaikkien pelastumista voidaan toivoa, mutta sitä ei voi eikä ehkä saakaan (ainakaan virallisesti) luvata. Tällaisen käsityksen tekninen nimitys on toiveikas universalismi. Universalismi ei tarkoita tässä yhteydessä ”kaikki tiet vievät taivaaseen” -tyyppistä ajattelua.

Selvennyksen vuoksi haluan tässä vaiheessa ilmaista, etten tässä kirjoituksessa aio puhua käsityksestä, jonka mukaan kaikki uskonnot tai uskon puutekin johtavat samaan päätepisteeseen. Käsitys on sinänsä mielenkiintoinen, mutta itse en suoraan sanoen ajattele näin. Siitä syystä, että kaikkien pelastuminen sekoitetaan tällaiseen populaariin universalismiin, niin se, mistä teen tutkimusta ja mitä ajattelen itsekin, jää usein kuulematta. Itse uskon kristilliseen tai kolminaisuusopilliseen universalismiin (vaikka sekaannuksen vuoksi usein vältänkin termiä ”universalismi”). Kristillisen universalismin mukaan kaikki pelastuvat siksi, että lopulta kaikki saavat osakseen uskon Jeesuksen. Lisäksi kaiken perustana on Isän rakkaus, Jeesuksen sovitustyö ja Pyhän Hengen ylistystä luova toiminta. Kolminaisuuden rakkauden, olemuksen ja toiminnan takia uskon, että kaikki pelastuvat varmasti. Tämä on niin sanottua dogmaattista universalismia, joka ei tarkoita toki jähmeää dogmaattisuutta, vaan yksinkertaisesti vakaumusta. Täältä voit lukea, miten päädyin ajattelemaan näin.

Siirrytään nyt käsittelemään varsinaista tekstiä.

Viimeinen tuomio

Annetaan ensiksi tekstin puhua omasta puolestaan. Avaan kuitenkin asiayhteyttä viittaamalla suoraan sen jakson alkuun ja loppuun, mihin tämä vertaus kuuluu. Jakso alkaa näin: ”Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: "Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle." Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: "Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?” (Matt 24:1-3) Jakson lopun katsomme varsinaisen tekstin jälkeen.

Matt. 25:31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Tämän kohdan jälkeen Matteuksen evankeliumi jatkaa välittömästi tällä tavoin: ”Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän, hän sanoi opetuslapsilleen: "Kahden päivän kuluttua, niin kuin tiedätte, on pääsiäinen. Silloin Ihmisen Poika luovutetaan ristiinnaulittavaksi."” (Matt 26:1-2)

Kirjaimellinen taso?

Lähdetään liikkeelle siitä, mikä usein nähdään tekstin kirjaimellisena tasona.

Moni tuntee seuraavan selityksen, joka näyttää suoraviivaiselta ja kirjaimelliselta, jokseenkin kiistämättömältä. Vaikka tulkitsija antaisi tekstille muitakin tasoja, tästä tulkinnasta ei päästä pakoon muuta kuin ohittamalla se nopeasti. Tulkinnan mukaan jokainen yksilö tuomitaan viimeisenä päivänä sen jälkeen, kun Jumala on herättänyt ihmiskunnan ruumiillisesti kuolleista. Tuomio tapahtuu tekojen perusteella, sen mukaan, miten olet kohdellut tiettyjä toisia yksilöitä. Pahaa tehneet joutuvat helvettiin. Se on oikeudenmukaista rangaistusta ja Jumalasta erossa olemista. Helvetistä ei voi koskaan päästä pois. Hyvää tehneet pääsevät sen sijaan taivaaseen. Siellä uskovaiset elävät ikuisesti onnellisina. Siinä tilassa he ovat saavuttaneet ihmisen varsinaisen päämäärän, esteettömän yhteyden Jumalaan, hänen näkemisensä kasvoista kasvoihin.

Tässä selväpiirteiseltä vaikuttavassa tulkinnassa on kuitenkin tietty keskeinen ja ratkaisematon ongelma, joka tulee usein ilmi. Eikö kristillisen uskon mukaan ihminen pelastu yksinomaan armosta, yksin uskosta, ilman tekoja? Näin painotetaan erityisesti luterilaisuudessa ja toki yleisesti kristillisyydessä myös. Armon keskeisyys on monelle tärkeä asia, syy, miksi he ylipäätänsä uskovat. Jumala rakastaa minua ehdoitta, vaikka olen epätäydellinen ihminen. Usko on lahjaa – vai onko? Miten tässä kohdassa sitten tuomitaan pahaa tehnyt ilman armoa ansaittuun rangaistukseen, ilman edes ulospääsyn mahdollisuutta?

On vaikea sovittaa edellä esitettyä tulkintaa päättymättömästä helvetistä ja ansaitusta taivaasta yhteen armon kanssa. Yrityksiä on kuitenkin monia.

Yksi on se, että keskitytään painottamaan kärsivien auttamista. Se on kuitenkin helposti ongelman ohittamista, ei selittämistä, vaikka sinänsä aivan tähdellistä asiaa. Omatunnon ääni on todellakin rakkauden ääni, jota Jumalan armoon ja rakkauteen uskova ei voi ohittaa. Voimme myös odottaa oikeudenmukaisuutta maailmaan. Mutta jos tuomio on lopulta tekoihin perustuva ja loputtomuudessaan armoton, missä on armo ja laupeus ja yhteys, joihin hyvillä teoilla tähdättiin? Tutun tulkinnan ankaruus ei häviä painottamalla hyviä tekoja ja ohittamalla ikuisen tuomion. Päinvastoin, rakkauden vaatimus vain vahvistuu ja neuvottomuus ja syyllisyys samalla.

Toinen mahdollisuus on selittää, että usko tuottaa hyviä tekoja. Hyvät tekomme ovat kuitenkin vajavaisia, ja jos lopulta tuomio tapahtuukin tekojen perusteella, armo on jälleen ohitettu. Emme pelastukaan yksin uskosta, yksin armosta, vaan tekojen perusteella, kaikkein tarkimman lain (rakkauden lain) alaisina.

Kolmas selitys on sanoa, että ihminen itse valitsee, uskooko vai ei. Tämä mahdollisuus rajataan kuitenkin usein vain rajattuun aikaan, esimerkiksi tähän elämään. Tällöin pelastus perustuu kuitenkin valitettavasti jälleen tiettyyn suoritukseen ja omaan itseen, ei armoon. Ne, jotka tekevät oikean valinnan uskon suhteen, pelastuvat. Väärän valinnan tehneet joutuvat helvettiin, eroon Jumalasta, mitä halusivatkin. Toki on niin, että Jumala ei pakota ketään yhteyteensä, jos hän on rakastava Isä. Silti – tämäkin valintakeskeinen selitys ohittaa sen, että kaikki on armoa. Armo pätee myös siihen, että osaan uskoa. Uskoa ei voi jättää koskaan toivomatta samalla tavoin toisille, jos rakastaa heitä. Lisäksi tulkinta ohittaa itse asiassa Matt. 25:ssä varinaisesti odotetut teot, jotka eivät liity uskon valitsemiseen.

Mikä on sitten ratkaisu? Pitäänkö meidän muuttaa tulkintamme kristinuskosta ja hylätä armo tämän tekstin perusteella? Tekstin sanomahan on selvä - tehdään hyviä tekoja ja valintoja ja pelastutaan? Jätetään pahat tai epäuskoiset oman onnensa nojaan? Kärjistän nyt – mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Armosta ei noin vain luovuta, jos kristittyinä itseämme pidämme. Näin ainakin toivon! Ja juuri siksihän, armon ja rakkauden tähden, selitysyritykset ovat olleet monet. Ne vain eivät oikein toimi. Armo jää vajaaksi Matt 25:n merkityksen tulkinnassa.

Mihin tämä teksti sitten oikein viittaa?

Kirjaimellisen tason löytäminen tekstissä on itse asiassa vaikeaa yhdestä yksinkertaisesta syystä. Kysymyksessä on vertaus – vuohista ja lampaista, anonyymista kuninkaasta, tulesta ja valtakunnasta jne. Rangaistuksen ja elämän sisältöä ei tarkemmin avata – keston ilmeinen loputtomuus ei avaa kirjaimellista sisältöä. Kirjaimellisesti ottaen kyseessä ei ole siis kirjaimellinen teksti. Sen takia erilaiset selitysyritykset menevät vielä helpommin metsään.

Epäkirjaimellisuus ei vähennä tekstin syvämerkityksisyyttä ja vahvuutta, mutta ei voi olettaa, että oma tulkinta osuu heti maaliin. Tarvitaan laajempaa kontekstia, jotta tekstiä voidaan ymmärtää. Olennaista on muistaa, että teksti joka tapauksessa puhuu Jeesuksesta, armon antajasta. Jeesus on armon perusta, jota tämäkin teksti kirkastaa, jos sillä on meille mitään annettavaa. Ja uskon, että on. Jeesus toimi ajassa ja paikassa auttaakseen meitä ajassa ja paikassa eläviä ihmisiä. Siksi historiallisen asiayhteyden etsiminen voi auttaa. Tämä lienee päättymättömiä painajaisia tai unelmia juurevampaa kirjaimellisuutta. Pääsemme kyllä toki lopulta aivan ikuisuuksia syleilevään merkitystasoon. Mutta ei saa vetää mutkia suoraksi.

Tekstin kirjaimellinen konteksti on erilainen kuin se, mihin ehkä ollaan totuttu, mutta ei ehkä vieras vähän raamatunajan historiaan perehtyneille. Vertaus anonyymista kuninkaasta on huipentuma Jeesuksen ns. lopunajallisessa puheessa ennen kuolemaansa. Kristinuskossa on yleisesti ottaen totuttu ajattelemaan, että lopunaika tarkoittaa maailmanloppua, jolloin tuntemamme maailma tuhoutuu ja iankaikkisuus alkaa. Jeesuksen lopunajallinen puhe saa kuitenkin alkunsa siitä, että hän ennustaa oman kansansa rakkaan ja ainoan pyhäkön, kansan kokoavan symbolin, Jerusalemin temppelin, tuhoutuvan. Tämä tapahtuikin vuonna 70 jKr, nelisenkymmentä vuotta Jeesus Nasaretilaisen kuoleman jälkeen. Näin ei siis käynyt vasta maalailemassamme maailmanlopussa - kyse olikin aikakauden lopusta. (”Maailmana” usein käännetty aioon tarkoittaa itse asiassa aikakautta.) Lisäksi on olennaista muistaa tämä: vain kahden päivän päässä oli Jeesuksen oma kuolema, johon hän viittaa välittömästi vertauksensa jälkeen.

Kun Jeesuksen lopunajallinen puhe liittyy temppelin tuhoutumiseen, pitää miettiä, minkä merkityksen Jeesus antaa Matteuksen evankeliumissa tälle tapahtumalle. Itse asiassa merkitys löytyy välittömästi ennen sitä, kun Jeesus alkaa puhua temppelin tuhosta ja aikakauden lopusta. Jeesus suree sitä, että hänen oman rakkaan kansansa johtohahmot eivät ota häntä eikä hänen armosanomaansa vastaan. Suru huipentuu tähän toteamaan: ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'" (Matt. 23:38-39)

Jeesuksen profetioissa ei tämän perusteella ole pääasiana katastrofien povaaminen. Tuhonkaan tapahduttua pelastuksen mahdollisuus ei lopu. Jeesus on tullut armossaan pelastamaan maailman, sillä hän on se, jonka tuleminen tarkoittaa pelastusta ja iloa. Tämän pelastuksen näkemisen ja kokemisen mahdollisuus ei lopu koskaan kuin seinään. (”Herran kunnia ilmestyy, kaikki saavat sen nähdä. Näin on Herra puhunut.” Jes. 40:5) Jeesuksen ajan johtajat eivät tosin osanneet ymmärtää armon merkitystä, niin kuin emme mekään usein nykyäänkään. Armon unohtaminen tai ohittaminen ei kuitenkaan tarkoittanut toivotonta loppua, jossa Jumala on pysyvästi poissa.

Kansat, uskonnot ja armo

Juutalaisuus ja kristinusko olivat alunperin samaa uskontoa. Kummatkin uskonnot perustuvat Jumalan puhtaaseen armoon ja hänen huolenpitoonsa. Pääasiallinen painotusero on siinä, että kristinuskon mukaan Jeesusta pidetään Messiaana, Jumalan Poikana ja Pelastajana, joka kärsi kaikkien ihmisten puolesta ja kaikkien kanssa saattaakseen armon voimaan. On kuitenkin monia juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen (he kutsuvat itseään usein messiaanisiksi juutalaisiksi). Juutalaisuuden ja kristinuskon virallinen erkaantuminen alkoi silti varhain. Se kärjistyi erityisesti Jeesuksen ennustaman temppelin tuhoutumisen myötä. Uskontojen ero johti vähitellen myös juutalaisvastaisuuteen. Se on järjetöntä ja totuudenvastaista, sillä maailman Vapahtaja on itse juutalainen.

Nämä taustat huomioon ottaen on nähtävissä, että Matt. 25:31-46 voi viitata kristinuskon ja juutalaisuuden jatkuvaan yhteyteen, viralliseen erkaantumiseen ja uuteen toivoon niiden tulemisesta takaisin täysin yhteen. Paavalilla on kohtia tällaisesta toivosta esimerkiksi Roomalaiskirjeessään. Ne ”vähäisimmät”, joiden kautta Jeesus on Matt 25:ssä anonyymisti läsnä, viitannee mitä ilmeisemmin Jeesukseen uskoviin juutalaisia ja muiden kansojen edustajiin. ”Vähäisimpien” viittaaminen Jeesukseen uskoviin on itse asiassa tulkinta, joka oli vallalla ennen 1800-luvulla tullutta uutta tulkintaa, jonka mukaan ”vähäisimmät” viittaavat kaikkin ahdingossa eläviin (tämä on sinänsä pätevä tulkinta, mutta vain eri näkökulma). ”Vähäisiin” viitataan useassa kohtaa Matteuksen evankeliumissa, ja nämä tarkoittavat eri-ikäisiä Jeesukseen uskovia. Tässä on yksi esimerkki, jossa on jo evankeliumiimme viittaavia vivahteita: ”Ja joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi -- totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:42)

Alkukielisessä tekstissä puhutaan vain kansoista, ei ihmisyksilöistä, jotka tuodaan tuomiolle. Jeesuksen varsinainen opetus kohdistuu kansoihin, niiden yleisiin tai virallisiin käsityksiin, ajatusrakennelmiin. Yksilöitä tai uskontoja ei leimata. Ne tahot ja kansat, jotka auttavat vainottuja Jeesuksen opetuslapsia, saavat sen osan, mikä on tarkoitettu kaikille ihmisille. He saavat uskoa armoon ja iloita siitä jo nyt. Yksilöt, jotka eivät tällä hetkellä käsitä tarvetta Jeesukselle, eivät ole samalla kuitenkaan tuomion kohteina. Teksti ei missään nimessä tuomitse kenenkään kansan edustajia (ei tietysti myöskään Jeesuksen omia sisaria ja veljiä, juutalaisia) yksilöinä, vaikka nämä eivät ymmärtäisi Jeesusta. Kuitenkin ne tahot, jotka osoittavat välinpitämättömyyttä ja halveksintaa Jeesusta tai hänen ”vähäisimpiä” edustajiaan kohtaan, saavat kokea jotakin kansallisina tai muina instituutioina – mutta ei sitä, mitä odottaisimme (esim. totaalituhoa).

Kohdasta kuultaa läpi se, että Jeesus suri sitä, ettei hänen oma rakas kansansa virallisten johtajiensa tasolla hyväksynyt häntä. Jeesuksen omassa kontekstissa on kysymys juutalaisuuden sisäisestä uskonnollisesta retoriikasta. Uskonnollisen instituution tasolla Jeesusta ei hyväksytty, ja tästä seuraa jotakin. Seuraamus ei ole se, että Jeesus mitenkään hylkäisi oman kansansa, edes sen johtajia. Hän toimii aina kansansa puolesta (niin kuin muidenkin kansojen puolesta). Hän on läsnä vähäisimmissä juutalaisissa ja muissa seuraajissaan, halveksituissa syntisissä (kuten veronkerääjissä), myös ennen muinoin niin väheksytyissä lapsissa sekä armoa loppuun asti painottavissa oudoissa ”paavaleissa”. Kaikki nämä ovat vähäisimpiä Jeesuksen seuraajia, joissa hän on armahtajana läsnä. Juuri siinä, että viralliset tahot, uskonnolliset johtajat, havahtuvat tähän, yllättyvät Jeesuksen läsnäolosta odottamattomissa paikoissa, juuri siinä on heidän ojennuksensa.

Viittaan tässä kohtaa Roomalaiskirjeeseen: ”Veljet, jotta ette olisi oman viisautenne varassa, teidän tulee tuntea tämä salaisuus: paatumus, joka on kohdannut osaa Israelin kansasta, kestää siihen asti kun muista kansoista koottava määrä on tullut täyteen. Sen tapahduttua koko Israel on pelastuva...” (Room. 11:25-26) 

Ojennus ja moraali

Tuohon Paavalin kohtaan voisi oikeastaan tiivistää Jeesuksen vertauksen kirjaimellisen tarkoituksen, joka on aivan erilainen kuin ikuisen kadotuksen retoriikka. Kohta ei ole helppo, mutta kysymys on silti toivosta, joka koskee kaikkia kansoja, alkaen Jeesuksen omasta kansasta, jonka oli ja on määrä julistaa toivoa kaikille. Kävi vain niin, että monet muut kansat iloitsivat ensin enemmän Jeesuksesta. Se ei tarkoita, että Jumalan omaa kansaa olisi kielletty iloitsemasta Messiaasta!

Mutta eihän rangaistus, josta kohta puhuu, voi olla hyvä asia, varsinkaan ikuinen sellainen? Alkukielen ”rangaistuksena” käännetty sana tarkoittaa kuitenkin pikemminkin ”ojennusta” tai ”oksien karsimista” (kolasis). ”Ikuinen rangaistus” ei viittaa rangaistuksen piinavuuteen tai kestoon, vaan siihen, että kyseisellä ojennuksella on ikuiset vaikutukset ja hyvä tarkoitus. Huonojen oksien karsiminen vapauttaa juurten elinvoiman (tämän avulla uusitaan nykyään metsiä kehitysmaissa). Israelin kansa onkin varsinainen juuri, josta myös kristinusko saa elinvoimansa. Juutalaisen kansan kunnioittaminen ja heidän tragedioidensa vakavasti ottaminen ovat osa sitä prosessia, johon Jeesus profeetallisesti viittaa.

Kansojen kohtalon ”kirjaimellisen tason” lisäksi kohdalla on toki moraalinen merkitys, sen suuntainen, mistä ainakin Helsingin seudun saarnastuoleista usein kuulee. Sekään ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen seikka. Emme voi teoillamme väittää olevamme ”lampaita”. Meissä kaikissa on sekä armollisuutta että armottomuutta, välittämistä ja välinpitämättömyyttä – ainakaan ei ole mitään syytä ulkoistaa syyllisyyttä toisiin. Armottomien, välinpitämättömien oksien (tekojen ja ajatusten) poistaminen on Jumalan Pyhän Hengen aloittama prosessi, johon meistä jokainen pääsee tai joutuu (näkökulmasta riippuen). Itse Vapahtaja mainitsee puhdistavan tulen, tulen, jolla jokainen suolataan (Mark. 9:49). Suola puhdistaa (käytän itse usein suolasaippuaa), ja tulella on myös kauterisoitu eli hoitotarkoituksessa poltettu haavoja. ”Ikuinen tuli” on jotakin, joka kuuluu meille kaikille, jotta armottomuus poltettaisiin pois. Meidän pitää olla armollisia myös niitä ”vuohia” kohtaan, koska nekin kärsivät ja koska me itse olemme myös ”vuohia”.

Risti

Jeesuksen vertaus on monisyinen, eikä se tyhjene edes kansojen kohtaloon tai moraaliin ja sisäiseen uudistukseen. Jeesuksella on kirkkauden valtaistuin. Kansoja verrataan vuohiin ja lampaisiin, jotka paimen erottaa. (Mitä me tiedämme paimenista nykyaikaina kaupungeissa ainakaan?) Jeesus on ollut anonyymisti - ei siis suoraviivaisen kirjaimellisesti - läsnä vankeina, alastomina, nälkäisinä. Hän on ilmeisesti Ihmisen Poika (tässä pitäisi näköjään tuntea Danielin kirjan 7. luku, josta termi juontaa juurensa). Ihmisen Pojan lisäksi on enkeleitä, henkiolentoja, sekä hyviä että pahoja sellaisia. Läsnä on myös tuli ja valtakunta, elämä ja rangaistus. Näiden viimeksi mainittujen tarkkaa sisältöä ei määritellä. Niitten kesto näyttää käännöksessämme silmiinpistävän selvältä: ”iankaikkinen” - iän eli ajan kaikkinensa kestävä, kaiken iäisyyden kattava ajanjakso. Mitä kaikki tämä tarkoittaa? Viittaako vahvojen kuvien kirjo sittenkin ikuiseen piinahelvettiin tai taivaaseen, joka vain uskovia odottaa?

Keskeistä tässä kohden on huomata se, että loppujen lopuksi Matt 25:n loppu on vain yksi vertaus muiden joukossa. Tällä en halua vähätellä sen merkitystä. Vertauksen jälkeen Jeesus puhuu kuitenkin kuolemastaan, ja sillä sekä ylösnousemuksella kertomus jatkuu. Matteuksen evankeliumi ei pääty tähän ojennuksen ja elämän salaperäiseen kuvaukseen, vaan ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen selkeään käskyyn tehdä aivan kaikki kansat hänen opetuslapsikseen ja hänen länsäolonsa varmaan lupaukseen. Evankeliumin laajempi konteksti palautuu aina Jeesuksen persoonaan, joka kuoli, ylösnousi ja kutsuu kaikki luokseen. Myöksään Matt 25:n välitön konteksti ei tyhjene tuleviin olotiloihin. Kohdalla on kuitenkin oma vahva hengellinen ja peruuttamaton merkityksensä, joka ilmenee selkeästi asiayhteydestä. Se asiayhteys on Jeesus ja hänen pelastustekonsa: ristinuhri.

Mainitsin aiemmin temppelin tuhoutumisen sekä ristin puheen ympäröivänä kontekstina. Heti Matt 25:n jälkeen Jeesus puhuu kuolemastaan, joka tapahtuu aivan pian. Jeesus käyttää Johanneksen evankeliumissa temppelin tuhoutumista kuvana omasta kuolemastaan (Joh. 2:19). Temppeli, joka tuhoutuu, ei viime kädessä olekaan hänen kansansa oma pyhäkkö. Jeesus ei halua tuomiota eikä minkäänlaista tuhoa omalle kansalleen. Sen sijaan hän tahtoo kantaa kansansa ja kaikkien kansojen rikkomukset ja syyllisyyden.

Mikä on se ”hänen kirkkautensa valtaistuin”, jolla Jeesus hallitsee kuninkaana? Alkuperäisessä juutalaisessa kontekstissaan ns. ”armoistuin” viittaa Jumalan läsnäoloon, joka ilmenee temppelin kaikkein pyhimmässä, liiton arkin päällä. Nyt valtaistuin on kuitenkin risti. Jeesus sanoi: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Ristillään Jeesus on korotettu korkealle - hallitsemaan kansoja ylhäiseltä ja armolliselta ristinvaltaistuimeltaan, näin vetämään ne rakkaudellaan ja armollaan luokseen, Jumalan luokse. Rakkaus ja myötäkärsimys on Kristuksen kuninkuuden, jumaluuden ja voiman varsinainen todiste. Näin Jeesus ei poista temppeliä, Jumalan läsnäoloa, vaan vahvistaa sen rakkaudellaan kaikille – avaa niin sanotusti kirkon ovet apposen auki.

Matteuksen evankeliumin kohta puhuu kirotuista. Nimenomaan niiden puolesta, jotka ovat erilaiseen välinpitämättömyyksiin ajavien liikuttimien pauloissa eli vahvalla kielellä ”kirottuja”, ulottuu Kristuksen myötäkärsivä rakkaus: ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: "Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun."” (Gal. 3:13) Jumalan kansalle annetun lain tarkoitus on tuottaa hyviä tekoja, mutta kummalla tavalla hyvien tekojen vaatimus muuttuu helposti itsessään rakkaammaksi kuin lähimmäisen aito tilanne ja hänen voimaannuttamisensa. Jeesus toi vapauden vaatimusten kirouksesta, ei kumoten hyviä tekoja, vaan ottamalla vastaan sen, mitä tapahtuu, kun usko omiin kykyihin saa vallan. Silloin hengellistä tai fyysistä hätää kärsivä lähimmäinen jää toissijaiseksi. Hänet jopa annetaan ristiinnaulittavaksi. Näin Kristukselle kävi.

Miten Jeesus, joka tällä tavoin on kärsinyt meidän kirottujen puolesta, voi kuitenkin sanoa, että ”kirottujen” tulee mennä ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen”? Jeesus itse asiassa kutsui Pietariaa vielä ihan suoraan saatanaksi (Matt 16:23) – sana tarkoittaa syyttäjää. Hänestä oli kuitenkin tulossa ja tulikin kirkon maanpäällinen johtaja. Silti Kristus sanoinäin , koska Pietari ei halunnut antaa Jeesuksen kärsiä ja kuolla. Se on ymmärrettävä reaktio, mutta perustui myös siihen, että hän ei halunnut Jeesuksen tuovan maailmaan armoa, vaan välitöntä oikeutta alistetulle Israelille kansalle. Tällainen vapaustaisteluasenne johtaa syytösten kierteeseen. Kuitenkin Jeesus tuli kantamaan sekä kaikkien ”syyttäjien” syytökset että koko maailman syyllisyyden ja tuodakseen ylösnousemuksensa kautta pelastuksen. Näin ollen hänen ristinkuolemansa on itse asiassa kuolema ”saatanien” eli syyttäjien ja Jeesuksen myötäkärsimyksen kieltäjien puolesta, myös Pietarin, joka Jeesuksen tuomion aikana kolme kertaa kielsi tämän. Jos Pietarista, joka oli ”saatana/syyttäjä”, tulikin Jeesuksen armon tähden kirkon johtaja, yhtä lailla kaikki, jotka elävät syytösten ja vaatimusten pauloissa, päästetään sisäisesti vapaiksi. Pietari ei ollut ollenkaan sen mahdollisempi tapaus kuin kukaan muukaan. Kaikki on armoa.

Jeesus oli aivan pian itse kärsimässä ja kuolemassa nälkäisenä (ks. Matt. 21:18), janoisena (Joh. 19:28), kodittomana (ks. Matt. 8:20), alastomana (Matt. 27:35), sairaana (Jes. 53:4) ja vangittuna (Matt. 26:50). Pietari ja muut miesopetuslapset (poikkeuksena Johannes) eivät antaneet Jeesukselle ruokaa eivätkä juomaa eivätkä käyneet katsomassa häntä ristiinnaulittuna, kun hän oli alaston ja verille lyöty vanki. Ovatko itse apostolit tuomittuja päättymättömään kadotukseen välinpitämättömyytensä tähden? Tässä kohden on huomioitava, että Jeesuksen naispuoliset opetuslapset ja hänen äitinsä tulivat häntä katsomaan. Aikansa patriarkaaliset odotukset kumotaan. Samoin odotuksemme siitä, mitä Matt. 25:31-46 tarkoittaa.

Jeesus kärsi pelastaakseen kaikki, jotka ovat välinpitämättömiä häntä ja hänen armosanomaansa kohtaan. Hän kärsi opetuslastensa puolesta. Hän kärsi oman kansansa johtajien puolesta. Hän kärsi roomalaisten puolesta, jotka langettivat kuolemantuomion. Sanalla sanoen hän: ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes. 53:5) Jeesus lähti rangaistujen ja kirottujen kanssa rangaistukseen ja kiroukseen. Apostolisen uskontunnustuksen mukaan hän ”astui alas tuonelaan”. Kaikkein vähäisin veli on itse Messias. Matteuksen evankeliumissa opetuslapsia kutsutaan yleensä ”vähäisiksi”, ei ”vähäisimmiksi”. On siis opetuslapsia kuuliaisempi Jumalan kuuntelija: Jeesus.

Ketkä tai kuka meneekään sitten viime kädessä ”ikuiseen rangaistukseen”? Äitini sai äskettäin kirkossa kokemuksen katsoessaan krusifiksia tekstiämme miettiessään: Kristus itse on se, joka hylättiin ja rangaistiin ristillä. Katsoin alkutekstiä, ja siinä ”he”-pronominina käännetty sana viimeisessä jakeessa viittaisi lähikontekstin perusteella luontevimmin ”vähäisimpiin” ja laajemman kontekstin perusteella ”kirottuihin”. Mutta onko näillä kahdella eroa, jos Kristus on se ”vähäisin” (hakattu vanki), joka tulee ”kirotuksi” kirottujen puolesta? Kirotut (keitä he ovatkaan – jotkut muu vai minä?) saattavat olla helvetissä tai väärällä tiellä, rangaistettuina ja ojennettuina, mutta Kristus (ja hänen rajattoman myötätuntonsa tietä seuraavat) ovat pysyvästi näiden pahoiksi ikuisesti julistettujen kanssa.

Loppu

Me julistamme toisia ihmisiä ikuisesti pahoiksi. Meillä on tähän usein hyvät syyt. Hitler tulee aina mieleen. Mutta unohdamme oman taipuksemme pahaan. Se ei, Luojan kiitos, tule useimmiten ilmi. Mutta syyllisyys jää silti kalvamaan. Ehkä haluamme oikeutta maailmaan vaatimalla rangaistusta pahoille, koska haluamme päästä eroon pahasta itsessämme emmekä kuitenkaan halua myöntää sisäistä tarvettamme parantavalle sovitukselle. Syyllisyys saa meidät uskomaan, ettemme kelpaa Jumalalle, emme mihinkään, emme kenellekään. Tämä tunne on liikaa, se ohitetaan tai sen alle lamaudutaan.

Syylisyyden tuoma sokeus ei vaikuta tosiasioihin. Ristillä Kristus on tuhonnut syyllisyyden, joka erottaa mielemme Jumalasta. Hän on näyttänyt, että hän on kanssamme aina, poikkeuksetta, vaikka olemme syllisyytemme sokeuttamina hylänneet hänet ja muita kärsiviä, lähimmäisiämme äärettömässä arvossaan – tai itseämme, joka on myös Jumalan kuva. Vaikka syyllisyytemme saa tuntemaan olomme kaukaisiksi Jumalasta, Jumala ei ole kuitenkaan koskaan ollut kaukana meistä. Kristus on meidän keskellämme olevana Jumalana sovittanut pelkät pahat ajatukset; myös toisen ohittavat sanat; teot, joilla tuhotaan; laiminlyönnit, jotka johtavat ristille. Tämä sovitus ei ole vain mielikuvia. Ristillä ilmi käynyt anteeksianto johtaa sovintoon ihmisten kesken. Sen saa aikaan Pyhä Henki, joka mahdollistaa sekä anteeksiannon että oikeuden.

Helluntaina Pyhä Henki voimaannutti opetuslapset julistamaan Jumalan armoa ja Jeesuksen ylösnousemusta. Mutta jo kuollessaan Jeesus antoi maailmalle Jumalan Hengen, joka pelastaa: ”Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.” (Matt. 27:50) Pyhä Henki johtaa alati uudistuvaan, armoon luottavaan ja vapautuneeseen elämään ja ajatteluun ja sitä myöten rakkaudelliseen toimintaan, vapaana syyllisyyden taakasta. Pyhä Henki rakentaa sen valtakunnan, ”joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti”.

On tärkeä huomata tämä: juuri Jumalan valtakunta on evankeliumimme mukaan varattu ihmisille jo alusta asti. Sen sijaan puhdistava, pahan pois kuluttava tuli on varattu ihan muille tahoille kuin ihmisille. Se on tarkoitettu syyllistäville voimavalloille. Mikäli kuitenkin yhdistymme näihin moralistisiin, ylpeyteen vieviin ajattelutapoihin, Pyhän Hengen rakkauden tuli kuluttaa tämän mielenlaadun poroksi. Tällainen hengellinen tuli ei ole paha asia, vaikka se siltä tuntuisi. Sanoohan Vapahtaja: "Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” (Luuk. 12:49)

Palavassa rakkaudessaan luotujaan kohtaan ja loppumattomassa myötäkärsimyksessään Jeesus on itse läsnä siinä tulessa, joka kuluttaa ylpeytemme ja myös syyllisyytemme kuin tuhkaksi tuuleen. Hän on kuin kolme miestä tulisessa pätsissä Danielin kirjassa. He katuivat syntejään, rukoilivat väärintekijöidensä puolesta, että nämä uskoisivat Jumalaan, ja kutsuivat kaikki ihmiset ja koko luomakunnan kiittämään Herraa (Dan. lis. C). Vastaavasti itse Vapahtaja toimii tulessa, joka kuluttaa syyllisyytemme. Hän katuu puhtaassa, synnittömässä armollisuudessan syntejämme voimallisemmin kuin meidän pitäisi emmekä pysty. Vakaalla luottamuksella hän rukoilee pahuuteen langenneen maailmansa palautumista oikeuden tielle. Hän vetää koko valtakuntansa eli luomakunnan ja kaikki ihmiset ylistämään Isää. Näin hän teki jo tuonelassa, ja näin hän yhä tekee kirkkautensa temppelissä palavalla suitsutuksella, rukouksella meidän kaikkien puolesta lakkaamatta (Hepr. 7:25; 9:27).

Tämä jatkuva, elävä toiminta on sitä kirkkautta, joka liittyy Ihmisen Poikaan (Kristukseen ihmiskunnan puolesta puhujana) ja hänen valtaistuimeensa (ristiin). Apostolien teoissa toistetaan ”Jumala, Isä, Kaikkivaltias” kaksi kertaa, ensin Luojana, sitten hänen oikea puolensa mainitaan ”paikkana”, josta Jeesus tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hyvä Isä, joka kaikkivaltiaana kykenee pelastamaan luotunsa, on se kirkkaus, josta Kristus tulee tuomitsemaan maailmaa. Tuo tuomio on totaalinen vanhurskauttaminen. Kun syytökset ja syyllisyydet on poistettu, kun ne on käyty kertakaikkisesti läpi, on jäljellä vain se, mitä Nikean uskontunnustuksen mukaan odotamme: ”...tulevan maailman elämää.” Apostolisessa ja Nikean uskontunnustuksissa ei mainita rangaistusta, vaikka tuomio on tulossa. Näin ei liene siksi, etteikö meitä tarvitsisi ojentaa, vaan siksi, että viimeinen tuomio tuo ilmi sen, että Kristus on koko ajan ollut meidän kanssamme (Matt. 1:23). Hän on elämä. Ja lopussa vain hän, ikuisena Elämänämme ja me hänessä, on jäljellä. Rangaistus on kärsitty.

Mitä sitten?

Olen hyvin tietoinen siitä, että kyseisen kohdan voi edelleen halutessaan tulkita täysin toisella tavalla. Tulkintoja on monia, mutta niiden on pidettävä yhtä armon kanssa. Emme saa päätyä uudestaan samoihin ongelmiin kristinuskon armo-olemuksen kanssa. Pääasiana on lopulta se, että tämä evankeliuminkohta muiden lailla viittaa siihen, että Kristus on tullut vanhurskauttamaan maailmansa, joka on ajautunut sekä jumalattomuuteen että lamauttavaan syyllisyyteen. Jeesus on meidän ojennukseen joutuvien tai pääsevien kanssa.

Vertaus anonyymista kuninkaasta ei siis opeta meille oikeaa käyttäytymistä vain joitakin heikkoja kohtaan, vaan Kristuksen läsnäoloa kaikissa meissä kärsivissä - niin hyvissä kuin pahoissa. Se ei opeta meitä luottamaan omaan uskoommekaan, joka sitten tuottaisi tarvittavia hyviä tekoja. Luottamuksemme kohdistuu yksinomaan Kristukseen, joka astui vapaaehtoisesti tuomittavaksi, ettemme tuomitsisi itseämme tai toisiamme. Kaikkein vähiten opettaa evenkeliumi meitä panemaan toivoaan mihinkään muuhun kuin Jumalan armoon, esimerkiksi siihen, että olemme pystyneet valitsemaan uskon oikeaan aikaan. Tuomio perustuu siihen, kuinka Kristus on läsnä meidän heikkoudessamme ja kärsimyksessämme, myös siinä, ettemme ole todellakaan osanneet valita uskoa tai Jeesusta (niin kuin ei Pietarikaan).

Lopuksi haluan tiivistää antimme. Sen voi hahmottaa keskiaikaisen Raamatun tulkinnan jaottelun avulla: kirjaimellinen, moraalinen, kristologinen (eli typologinen) sekä eskatologinen = tulevaisuuden toivoon viittaava (eli anagoginen) taso.

Kirjaimellisella tasolla vertaus anonyymista kuninkaasta viittaa siihen, että Jumalan oma kansa tuodaan yhdessä kaikkien muiden kansojen kanssa näkemään Jeesus Messiaana ja armahtavana Pelastajana. Moraalinen taso on siinä, että Kristus on kaikissa meissä kärsivissä (niin ”hyvissä” kuin ”pahoissa”) läsnä, meidän tulee siis pyrkiä ymmärtämään kaikkia ja luomaan sovinnon mahdollisuuksia, armahtaa. Kristologinen eli Kristuksen persoonaan ja sovitustyöhön viittaava taso on siinä, että Kristus on kantanut meidän syyllisyytemme ja syntimme ja kärsii kanssamme silloin, kun koemme sisimmässämme ojennusta tai rangaistusta. Eskatologinen taso on siinä, että Kristuksen läsnäolo maailmassamme ja hänen ristinsä vanhurskauttaa koko maailman eli johtaa meidät uskoon ja rakkauteen.

Näin yksin Kristuksen ja hänen armotuomioidensa kautta meille avautuu jokaista koskaan elänyttä ihmistä koskeva toivo, luottamus, joka ei petä. Kaikki pelastuvat, sillä kaikki ylistävät vielä kerran Jumalaa hänen pettämättömästä hyvyydestään. Anonyymi armokuningas on suorittanut työnsä niin vuohien kuin lampaiden paimenena – vaikka olen kaupunkilainen, kuitenkin muun Raamatun perusteella perusteella olen huomannut, että kummatkin otukset ovat osa laumaa. Ja me ihmiset taidamme olla vuohilampaita.

P.S. Vuohena käännetty sana tarkoittaa kiliä tai nuorvuohta. Ehkäpä ne pitää erottaa lampaista, jotta ne pääsisivät omien emiensä luo ja saisivat maitoa. Voi vain miettiä, kuinka erilainen tämä konteksi on kuin idea pahoista, tuomituista vuohista. Se, että eksyy omasta oikeasta paikastaan, ei tarkoita päättymätöntä kadotusta. Hyvä paimen on tullut etsimään sen, mikä on kadonnut (Matt. 18:11).

"...ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -- se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme." (Matt 1:23)