Häpeilemätön kiitos

"Häpeilemätön kiitos"
Saarna viikkomessussa Helsingin tuomiokirkossa 9.9.2021 
Petri Samuel Tikka

1. Tess. 5:16–24

Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.

Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.

Tämän viikon aihe on kirkkovuodessa kiitollisuus. Suomalainen sananlasku kuuluu, että lopussa seisoo kiitos. Raamattu maalaa meille tähän vertautuvat valtavat näkymät siitä, mikä meitä odottaa. Jopa kaikki ihmiset, kaikki koskaan eläneet ihmiset, kiittävät. He tekevät näin vapaasti, ilman pakkoa, ilman pelkoa, Pyhän Hengen ilossa, inspiroituina, vapautettuina. Jokaisen kieli kiittää Jeesusta.

Kirjoitan itse väitöskirjaa siitä, kuinka Kolminaisuus johtaa kaikkia ihmisiä luokseen palavassa rakkaudessaan, kärsimyksemme voittaen. Mutta miten lopussa voi seisoa kiitos? Viime aikoina tutkimuksessani olen tullut siihen tulokseen, että lopussa Pyhä Henki innoittaa meidät näkemään, vahvistaa meille sen, että me olemme kauniita. Me olemme arvokkaita. Meitä tarvitaan. Kun häpeä poistuu, voimme häpeilemättömästi kiittää Jumalaa itsestämme ja kaikista muista ihmisistä.

Jos lopussa seisoo kiitos, mitä tapahtui aluksi? Mihin Aadam ja Eeva lankesivat? Ensimmäinen ja perinteinen vastaus on tietysti: syntiin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Raamatun alkulehdiltä voi nähdä, että nämä ensimmäiset ihmiset, ihmisyyden ikään kuin prototyypit, eivät tunteneet häpeää alastominakaan. Lankeemus johtii siihen, että he peittivät itsensä ja pelkäsivät omaa Luojaansa. Omanarvontunne katosi – ei siksi, että me olimme vielä pahoja, vaan siksi, että me meitä huijattiin ja me erehdyimme. Yritimme itse vahvistaa kauneuttamme, joka oli jo totta.

Meidän ihmisten elämää ajaa niin usein syvältä lähtevä häpeä, omanarvontunteen puute, itsemme todistamisen tarve. Häpeä johtaa pelkoon, pelko suojautumiseen, suojautuminen epäluuloon ja lopulta vihaan, siihen syntiin, eroon toisista. Synti ei ole kuitenkaan aluksi, eikä syytös ole kaiken takana. Aluksi on lamaannuttava erehdys, usko siihen, että me olemme huonoja.

Tämän kaiken on Jeesus tullut kumoamaan. Hän on Sana, joka sanoo: sinä olet rakas, arvokas, tärkeä, hyvä, taitava, välttämätön. Hän on se sama Sana, joka on luonut meidät, Sana, joka sanoi: tulkoon pimeyteen valo. Häpeä peittää sen kirkkaan totuuden, joka on Jeesuksessa: meidän äärettömän arvomme. Se, että saamme syntisinä syntimme anteeksi, ja se, että me olemme todella kauniita, eivät kumoa toisiaan. Synti saa voimansa siitä, että unohdamme Pyhän Hengen inspiroiman päämäärämme: kasvun kohti kauneutta, joka on uskollista, kohti yhdistävää harmoniaa.

Seurakunnan tarkoitus on siinä, että toisiamme tukien ja rohkaisten voimme elää todeksi sitä, että Jeesus antaa meille uuden sydämen, kauniiksi luodun sisimmän. Toisiamme kannustaen ja kiittäen ja armahtaen voimme helpommin uskoa siihen päämärään, joka odottaa meitä. Lopussa kiitos seisoo, vapaus, yhteys. Me olemme kauniita, seurakuntana, yhdessä. Sen tietää Jumalan Pyhä Henki, joka johtaa kaikkia ihmisiä yhteen ja samaan, yhdistävään omanarvontuntoon.

Laulan tekemäni laulun: ”Kun Pyhä Henki on meissä, me voimme uskoa, me voimme toivoa, me voimme rakastaa, sillä tiedämme, että kaikki käy hyvin.”

Armo ylittää kaiken

Rembrandt: Tuhlaapojan paluu

Päivän virsi 269: 3, 4, 6, 8 

Evankeliumi Luuk. 15:11-32 

Armo ylittää kaiken - Saarna Rajamäen kirkon jumalanpalveluksessa su 28.6.2020 
Petri Samuel Tikka

Ylistetty olkoon Jeesus Kristus! Olkoon hän aina ylistetty! 

”Rakkaus kuin liekki hohtaa, lapsensa kun Isä kohtaa.” Näin kirjoittaa Paul Gerhardt hienossa virressä, jonka juuri veisasimme. Virren teemana on ansaitsematon armo. Se perustuu Luukkaan evankeliumin viidenteentoista lukuun, josta kuulimme vertauksen tuhlaajapojasta ja hänen isosta veljestään. Virrellään Gerhardt haluaa painottaa, että Jumalan armo ja rakkaus ovat äärettömiä, vailla rajaa, ne palavat sydämen pohjasta. Vaikka löytyisi tuhat maailmankaikkeutta, jonka synnit olisit tehnyt, se ei läheskään riittäisi sammuttamaan maamme päällä loistavaa täyttä armon valoa! 

Näin Gerhardt, luterilaisen kirkon suuri virsirunoilija, opettaa armon suuruutta. Tällä tavoin hän taas painottaa Isän rakkautta säkeistössä, jota ei löydy virsikirjastamme: ”Jumalalla on Isän mieli. Meidän hätämme saa hänet hätään. Meidän onnettomuutemme on hänen tuskansa. Meidän kuolemamme haavoittaa hänen sydämensä.” Tällähän tavoin tuhlaajapoikakertomuksen isän sisin toimii. Sisuksistaan asti hän rakastaa, armo valtaa hänet kokonaan, hän halaa poikaansa pohjattomalla ilolla. Hän on Isä, joka on hyvä.

Vielä Gerhardt sanoo näin: ”Mutta mitä syntiä on tehtykään, sen hän peittää ja unohtaa, sen, kuinka olemme loukanneet häntä; kaikki, kaikki on haudattu.” Jumala ja hänen armonsa on suurempi kuin itse elämä (Ps. 63:4) - kaikki on Jumalan ja häneen armoonsa verraten pientä. Hänen armonsa liitää vapaana yllä kaikkien syntiemme, olivatpa ne ajatuksia tai tekoja. Jumalan sydämen rinnalla, opettaa Gerhardt, syntiesi meri on vain sormenpään kantolastin veroinen. Niin kuin Raamattu opettaa: ”Vain hiukkanen vaakakupissa on koko maailma sinun edessäsi...” (Viisauden kirja) Näin myös kaikki maailman synnit, jotka Jumalan Poika on kantanut.

Armo ei lopu

Tänään laulamme myös eri kohdissa toista Paul Gerhardtin virttä, virttä 270. Sen kertosäe kuuluu: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.” Mummini Sirkka toisti tätä virrenvärssyä sananpartena jatkuvasti. Myöhemmin laulan myös isäni Kari Tikan säveltämän Armolaulun, joka perustuu Paavalin armorikkaisiin sanoihin. Seurakunnassa saamme muistella armon aarteita ja ammentaa niistä – miten sinulle on armo tullut rakkaaksi? Ja miten se voisi tulla vieläkin rakkaammaksi? Mikään ei se murtaa, minussa tai sinussa, armon valtavuutta, armon todellisuutta ja merkitystä. Sen varaan rakentuu koko elämä, mitä elämme, huomasimmepa tai tunnustaisimmepa sitä tahi emme.

Armo tarkoittaa Jumalan vakaata, loputtoman uskollista rakkautta. ARMO on myös ikään kuin lyhenne sanoista: Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme. Armo on Jumalan rakkautta, joka ei lopu koskaan, vaan kestää ikuisesti (ks. Psalmin 136 kertosäe "Iäti kestää hänen armonsa."). Se ei petä kenenkään meidän kohdallamme. Voisiko ajatella, että Jumala, kaiken hyvä Luoja ja Kaikkivaltias, rakastava Herra, voisi unohtaa omat lapsensa – meidät ihmiset? Ei! Ei ketään, ei mistään, kamalimmastakaan syystä. Sellaista väärää häpeää ei saa panna Luojan harteille – Isä Jumala ei hylkää sinua eikä minua. Hän uudistaa ja parantaa meidät, hän ei luovu suunnitelmastaan.

Jumalan suunnitelma on tuoda lapsensa kotiin, takaisin luokseen. Hän on luonut meidät ja hänellä on tarkoitus elämäämme varten. Isä haluaa jokaisen luokseen, hän haluaa henkilökohtaisen suhteen jokaiseen lapseensa. Vertauksessa tuhlaajapojan veljen ääni jää vaimeaksi. Keskeinen on ilon ääni, ilo, johon meitä haastetaan. Tuhlaajan isä sanoo: ”Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.” Kaikki on muuttunut, eikä muutosta voi estää.

Isä juoksee

Isä varmasti haluaa tehdä kaikista ihmisistä omia opetuslapsiaan Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Voi niin helposti pettyä, kun usko jää niin monelle ohueksi tai vaikeaksi asiaksi. Mutta emmekö iloitsisi siitä, mitä Jumala tekee? Sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kasteelle tuotavista lapsista ja heidän perheistään. Monista, monista rippikoulunuorista. Kaikissa näissä tilanteissa ja monissa muissa toteutuu Isän Jumalan rakkauden juhla. Meidän pitää katsoa Isän sydämeen. Hän vetää ilolla ja rakkaudella ja armolla kaikkia luokseen. Hän armahtaa meitä, itsessään ja seurakunnassaan.

Meillä on tehtävä rukoilla kaikkien ihmisten pelastumisen puolesta. Se on juuri seurakunnan tehtävä. Tehtävä on viettää ilojuhlaa ja kutsua yhteiseen iloon, uskoa iloon. Tehtävämme ei ole katsoa karsaasti, ketään tai mitään. Ei tuhlaajapoika ollut täydellinen, kun hän tuli isän luo. Hän halusi vain turvaa. Näin haluavat niin monet turvaa Jumalalta, ja Isä antaa sen turvan, laskelmoimatta motiiveja. Hän tekee näin meille jokaiselle joka päivä. Hän on hyvä Isä, joka antoi meille Poikansa kuolemaan – ilman ansioitamme ja ennen valintojamme.

Isän Jumalan oma sana muuttaa kaiken. Muutoksen ydin ei ole meissä itsessämme. Jumalan anteeksiannon voima, hänen juoksunsa meidän rinnallemme, meidän asemaamme, on kaiken ydin. Tämän juoksun lähellemme hän on tehnyt Pojassaan ja meidän veljessämme Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus on Jumalan juoksu-Poika! (Samaan tapaan opettaa Juliana Norwichlainen vertauksessaan kuninkaan luota lähtevästä innokkaasta, juoksevasta lähettiläästä...) Hänessä, Jumalan Sanassa ja Pojassa, Isä sanoo minusta ja sinusta ja kaikista: ”Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.”

Juhla on meidän

Näin isä sanoo kahdesti tuhlaajapoikakertomuksessa, ensin palvelijoille, jotka valmistavat juhlan, sitten isolle veljelle, joka ei ymmärrä armon laajuutta. Ilojuhla oli kuitenkin valmis. Sen olivat valmistaneet palvelijat – joka tarkoittaa Jumalan sanansaattajia, ilosanoman tuojia. Se, että muutos on jo tapahtunut, kutsuu isoa veljeäkin juhliin takaisin. Isä ei syytä isoa veljeäkään. Hän sanoo: ”kaikki, mikä on minun, on sinun.” Se on ihmeellinen tosiasia. Koko maailmankaikkeus on Isän Jumalan - ja kaikki tuodaan Isän luo Jeesuksessa. Maailmankaikkeus on meidän. Ilojuhla on meidän.

Lopussa kiitos seisoo. Filippiläiskirjeen mukaan jokaisen ihmisen ja luodun kieli on ylistävä Jumalaa ja kaikki tulevat polvistumaan Herran Jeesuksen edessä. Tämä on se ilojuhla, joka on jo meidän ja jota me odotamme. Iloa ei saa estää. Isän Jumalan kunniaa ei saa viedä. Hän ottaa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa pois maailman synnin. Hän tahtoo ja aikoo antaa jokaiselle uskon Pyhän Hengen kautta. Hän luoksee – nyt ja aina – jokaisen, sinun, minun ja lähimmäisesi luo, luodakseen meihin henkilökohtaiseen suhteen ja antaakseen elämällemme tarkoituksen ja mielen ja ennen kaikkea ilon ja ylistyksen ja leikin.

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Rajam%C3%A4en_kirkko.jpg

Armo, ylistys!

Armo, ylistys!
Saarna Hämeenkylän kirkon messussa su 14.7., 5. sunnuntaina helluntaista
Petri Samuel Tikka +

Messun virret: alkuvirsi: 172; psalmin kertosäe: 763; kiitosvirsi: 495; päivän virsi: 589; saarnavirsi: 932:1,4; uhrivirsi: 536:1-; ehtoollisvirsi: 445; ylistysvirsi: 421:1,3,7-9
Liturgina oli Katja-Maria Vilén ja kanttorina Hannu Lehtikangas.

Alku

Rakkaat ystävät,

Tulkoon osaksemme armo ja rauha Isältä Jumalalta. Hänen on ylistys Pyhän Hengen voimasta seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien. Aamen. (ks. 2. Joh 1:3; Ef. 3:21)

Hämeenkylän seurakuntalaiset ja muut ystävät. Pyydän teitä katsomaan alttaripöydän takana olevaa Martti Aihan keltaista taideteosta. Voit hetken katsella kuvaa. Mitä tunnelmia, ajatuksia tai mitä tahansa muuta veistos tuo? Siinä on myös teksti: ”Hän huusi kovalla äänellä: Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Annan mietiskelyyn hetken aikaa. Tämä ei ole tehtävä, jossa odotetaan vastausta. Palaan myöhemmin saarnassani teokseen.

 

 

 

Armahdus ja ylistys

Tämä päivän aihe on ”Armahtakaa!” Armahtaminen tuleekin vahvasti esille päivän Raamatun kohdissa. Mukana on kuitenkin yllättäen toinenkin käsite. Armahtamisen rinnalla tämä sunnuntai puhuu ylistyksestä.

 
Päivän psalmi kertoo: ”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle...” Armon kokeminen johtaa ylistyksen puhkeamiseen minussa ja sinussa.

Joonan kirjassa armahduksen saa taas yksilön sijaan kokonainen kaupunki. Israelin pahimman vihollisen, Assyrian, pääkaupunki Ninive saa yllättäen armon. Joona ei kuitenkaan ylistä tästä Jumalaa, vaan katkeroituu. Jumala opettaa hetken aikaa Joonaa varjostavan kasvin avulla, että meidän ei tarvitse katkeroitua, kun toiset, väärät tapaukset, väärään aikaan, liian myöhään, tulevat armahdetuiksi. Iäti kestää hänen armonsa! Näin toistavat psalmit.

Roomalaiskirjeen kohta opettaa, että me emme saa tuomitsemalla myöskään katkeroittaa toisia. Meidän ei tarvitse luoda eripuraa erilaisten käsitysten vuoksi. Syy tähän on se, että joka ikinen meistä itse kohtaa lopulta Jumalan ainutkertaisena persoonana. Armoistuimen edessä ei pelätä, vaan jokainen kuuluu kaikkien puolesta kuolleelle Herralle. Ylösnousseen Jeesuksen tuomioistuin on armoistuin. Armotuomiota odottava kristillinen elämänasenne ei johda toisten ajattelun tai toiminnan paheksuntaan. Armon ilmapiiri yhdistää ihmisiä ja vie iloon, ylistykseen. 

Armo, armahdetuksi tuleminen, ja ylistys liittyvät näin toisiinsa. Myös alkuvirressä veisasimme seurakuntana itsellemme: ”Vie armon hyvä uutinen maailman ääriin asti. Halleluja! soi silloin kaikkialta.” Halleluja tarkoittaa juuri: ylistäkää Herraa!

Palaan ylistykseen tarkemmin lopussa. Tähän väliin puhun armosta ja sen vastakohdista.

Kastettu mielenmaisema

Armollinen elämänasenne on se, mihin meidät kasteessa kastetaan ja upotetaan. Armosta aukeaa uusi, kastettu mielenmaisema. Armo on kristityn toimintatapa, jolla me siunaamme toisia. Armo on toisenlainen maailma. Armo on avara maailma, johon sujahdetaan yllättäen – ja kuka ei siihen haluaisi mukaan? Armo on sitä, että ei ole esteitä yhteyteen. Ei ole katkeruutta, ei kaunaa, ei pitkävihaisuutta tai unohtamattomuutta. On lahjoja, avokätistä ystävällisyyttä ja häpeilemätöntä vieraanvaraisuutta. On toisten vapauttamista pahasta omastatunnosta tai mistä tahansa muusta. On huumoria.

Tätä kaikkea on armo. Tähän kaikkeen meitä vapauttaa armahtaminen. Armadetuksi tuleminen ei ole niinkään harvojen ja valittujen osaksi tuleva portti jonnekin muualle, taivaaseen, joskus. Armo on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen rakkaudessaan ja läsnäolossaan elämistä tässä hetkessä.

Armoa ilmensi mielestäni oivallisesti viime aikoina seurakuntamme pihaseurat tässä aivan lähellä. Niiden lopuksi laulettiin yllättäen yhdessä ”Bridge Over Troubled Water” eli silta yli myrskyisten vetten sekä ”All You Need Is Love” eli rakkaudessa on kaikki. Armahtaminen ja armahdetuksi tuleminen on silta yli myrskyisten vetten kohti sitä, että Jumala on rakkaudessaan meille kaikki kaikessa.

 

Armottomuuden absurdius

 

Jeesuksen sanoihin viitaten on kuitenkin syytä huomauttaa, että maailma näyttää hyvin erilaiselta hirsi silmässä kuin ilman sitä. Vapahtaja painottaa evankeliumissa armahtamisen tärkeyttä vertaamalla armotonta ja ylimielistä asennetta ihmiseen, jolla on valtava tukki tai honka silmänsä kulmassa. Ei hän edes huomaa sen kirvelevän.

 

Monille ehdoton armo ja armahtaminen ovat kristinuskon vaikeimpia asioita, koska ne tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Joko ajattellaan aivan suoriivaisesti, että maksetaan samalla mitalla takaisin. Salakavalampaa on osoittaa armahtavaisuutta ja hyvyyttä toisille, mutta kuitenkin ajatella, että armo kuuluu varsinaisesti minulle tai minun joukolleni.

Sokeus on sitä, ettei armahda toista ihmistä, kaltaistaan. Se, joka tulee sokean taluttajansa veroiseksi, tulee yhtä armottomaksi kuin opettajansa. Keskittäkäämme mielemme siis armo-oppiin.

Vaikka meillä olisi armoa, vaikka olisimme saaneet sitä osaksemme, emme halua luonnostamme sitä aktiivisesti jakaa. Jeesus kuitenkin eli itse niin kuin opetti. Hän osoitti vihollisrakkautta ja armahdusta loppuun asti. Hän itse uudistaa kaiken ja tekee uudeksi kaiken. Kasteessa meidät liitetään Jeesuksen ruumiin alati uudistuviksi jäseneksi. Armoton hirsi väistyy kasteen kautta katseestamme. Kaste on armoliitto. Niin kuin jo vanha kunnon Sirak opettaa: ”...muista liittoa, jonka Korkein solmi, ja katso toisen ihmisen virheitä ymmärtäväisesti.” (Sir. 28:7)

”In de gloria”

Armo on jo itsessään ylenpalttista. Vapahtaja kuitenkin opettaa, että armoa saadaan armon päälle. Jumala jakaa armoa Porvoon mitalla. Runsas mitta tarkoittaa reilua määrää. Armo ei ole vain sitä, että me annamme anteeksi ja saamme anteeksi. Se on kyllä totisesti sitä, ja näin se on ihmeellinen portti yhteyteen Jumalan ja myös toisten kanssa. Armahtaminen on kuitenkin perimmiltään sisuksista asti lähtevää hyvyyttä. Se on antamista ja vapauttamista mitä äärettömimmin tavoin.

Jumala rakastaa meitä kuin parempaakin parempi isä tai äiti, hän iloitsee, riemuitsee, tanssii ja laulaa meistä. Juuri sinusta ja minusta, kaikissa tilanteissa, niin yöllisessä stressissä kuin humoristisissa hetkissä. Tällaisesta Jumalan omasta ilosta eläen me saamme enemmän kuin voimme koskaan kuvitella. Ja mikä on enemmän ja ihmeellisempää ja mahdottomampaa kuin se, että me saamme toinen toisemme? Me saamme enkelit, me saamme luomakunnan. Me saamme kaiken.

Kuten jo sanoin, roomalaiskirje opettaa, että jokainen kieli, jokaisen ihmisen suu on ylistävä Jumalaa. Tämä on yksinomaan armon ansiota, Jumalan ylenpalttistakin ylenpalttisemman hyvyyden syytä. Se ei ole reilua, paitsi reilua Porvoon mitalla. Armo on ärsyttävää, koska emme saa olla oikeassa itse. Jumala on kuitenkin oikeassa. Totuus ei häviä, vaan Totuus on Kristus, joka on oikea tie ja koko elämä. Hänet tunnetaan Pyhän Hengen ja seurakunnassa lahjoitetun uskon kautta.

Vielä toisessa kohtaa roomalaiskirje opettaa näin: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen. [...] Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.” (Room. 11:32,36) Jos joku on nyt pahalla tiellä, armottomilla poluilla, sillä on oma aikansa. Kaikki tapahtuu sitä varten, että kukin saisi kokea henkilökohtaisella tasolla, Jumalan työn seurauksena, armon ihmeen. Ja tähän työhön tarvitaan meitä, sitä, että osoitamme armoa toisillemme ja maailmalle.

Loppu

Alttaritaulussa lukee: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Nämä olivat Kristuksen viimeiset sanat ristillä. Samalla hän uskoi meidät syntiset ihmiset armossaan Jumalan haltuun. Hän oli anonut niille, jotka hänet surmasivat, Isän anteeksiantoa. Ylösnoussut ja taivaaseen astunut Herra antaa myös lopullisessa lopussa kaikki ihmiset Isän haltuun. Paavali opettaa korinttilaisille: ”sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman […] että Jumala olisi kaikki kaikissa.” (1. Kor. 15: 24,28) Niin kuin Amazing Grace, ihmeellisen armon laulu, sanoo: ”On Herra itse kaikkeni taivaassa, päällä maan.” Armo vie ylistykseen, kaikkien kohdalla. [veisasimme tähän väliin virrestä 938 ensimmäisen ja neljännen säkeistön; se piti laulaa aiemmin, mutta sopi näin hyvin!]

Lopuksi tällainen arvoitus Suomen kansan arvoituskirjasta: ”Syö köyhät, juo kerjäläiset, sentään kuninkaille kelpaa.” (Jyväskylästä) Mikä se on? … Ehtoollinen.  (Paina hiirtä pohjassa ja vedä tyhjän kohdan yli nähdäksesi vastauksen; messukansasta kuului kyllä vastaus!) Siinä polvistutaan kiittämään ja ylistämään yhteisestä armosta.

Hämeenkylän kirkon alttari. Kuvat: PST.

"Sisin ajatus": saarna 1. sunnuntaina joulusta

"Sisin ajatus" eli "Sinua meidän tulee kumartaa, Valtias" (Jeremian kirje, jae 5)

saarnasi Petri Tikka Vanhassa kirkossa (Helsinki) 30.12.2018

Evankeliumi

Luuk. 2: 33–40

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”
    Siellä oli myös naisprofeetta Hanna, Asserin heimoon kuuluvan Penuelin tytär. Hän oli jo hyvin vanha. Mentyään neitsyenä naimisiin hän oli elänyt miehensä kanssa seitsemän vuotta, mutta nyt hän oli ollut leskenä jo kahdeksankymmenenneljän vuoden ajan. Hän ei poistunut temppelistä minnekään, vaan palveli Jumalaa yötä päivää paastoten ja rukoillen. Juuri sillä hetkellä hän tuli paikalle, ja hän ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.
    Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Lapsi kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä.

Rakkaat ystävät, tahdon lukea teille ylistyslaulua: 

"Laulakaa, riemuitkaa... 
Musta portti on murtunut, 
ja kuninkaanne on siitä käynyt 
ja hän on voitokas. 

Laulakaa, iloitkaa... 
sillä kuninkaanne palaa 
ja hän asuu parissanne 
kaikki ikänne päivät. 

Ja Puu joka kuihtui uusiutuu jälleen, 
ja hän istuttaa sen kukkuloille, 
ja kaupunki siunataan. 

Laulakaa, kaikki väki!" 

Mistä tämä ylistyslaulu on? Se ei ole Raamatusta, vaikka se muistuttaa psalmia tai kiitosvirttä. Laulu on Tarusta sormusten herrasta, jonka on kirjoittanut harras katolilainen Englannista, J.R.R. Tolkien. Kirjassa ylistystä veisaa kotka, joka tuo valtakunnan pääkaupunkiin tiedon kuninkaan voitosta ja pimeyden ruhtinaan häviöstä. Voitto on kuitenkin pienten hobittien ansiota, jotka saattoivat vallalla turmelevan sormuksen tuhoon. 

Sadut suovat niin aikuisille kuin nuoremmillekin hyräilyä siitä, kuinka synkimmän katastrofin keskellä toivon valo kaataa Mustan tornin. Joulu, Vapahtajan syntymä, on se todellisuus, mihin ihmissielun kaipauksen luomat tarinat ja sävelet viittaavat. Niin kuin Tiernapojat sen ilmaisevat: 

"On lapsi syntynyt meille 
ja poika annettu on. 
Hänestä elämän löysin, 
Jumalan suosion. 
Hän on sen ylhäisen koitto, 
mi maailmaa valaisevi, 
vaan ehkä hänen soittons' 
maan ympär' kajahtavi." 

Vanhassa suomessa "ehkä" ei tarkoita vain "mahdollisesti", vaan se merkitsee samaa kuin "joskin, vaikka". Ilolaulu Jeesuksesta ei soi vain mahdollisesti, vaan todellisesti, vaikka on pimeää. Jeesus on "Jumala Jumalasta, valo valosta", niin kuin Nikean uskontunnustus Vapahtajaa ylistää (vrt. "ylhäisen koitto..."). Vaikka "maan päällä metelin alla" kansat sotivat toisiaan vastaan, niin vauvan hartioilla lepäilee Herruus. Hänen rauhansa valo säteilee lauluissa. 

Kirkkomme täyttyvät, kun ylistyslaulut kutsuvat mukaan. Suosituin yksittäinen pyhä on 1. adventti, jolloin riemukas "Hoosianna"-virsi kajahtaa. Kauneimmissa joululauluissa kaiku soi sielusta sieluun. Jouluaattona, -yönä ja -päivänä ylistetään Jumalaa yhdessä enkelien ja paimenten kanssa Lutherin "Enkeli taivaan" -virrellä. 

Onko lyhyestä virsi kaunis? Joulu on nyt, ja joulun juhla-aika kestää aina loppiaiseen asti. Senkin jälkeen kirkkovuoden joulujakso jatkuu loppiaisaikana. Meillä on täysi syy toivottaa toisillemme hyvää joulua juuri nyt. "We wish you a Merry Christmas and a Happy New Year!" 

Maailmassa ilon ja laulun rajat joskin uhkaavat meitä. Jouluaattona tapahtunut surma Arabianrannassa murtaa sydämen, ja rukouksemme ovat kärsivien luona. Viattomien lasten päivänä, 4. joulupäivänä, rukoiltiin Betlehemissä Herodeksen tappamien lasten kanssa. Langenneessa maailmassa jouluun kuuluu murhe. Me emme surussa alistu pahan alle, vaan pyydämme Jumalaa hiljentämään maan. 

Vuonna 63 eKr Rooma valtasi Juudean ja Jerusalemin. Harras Hanna, joka evankeliumissa ylistää Jumalaa ja Jeesus-lasta, oli silloin jo Jerusalemin temppelissä yötä päivää. Hän oli todistamassa 12 000 juutalaisen kuolemaa, kun sotapäällikkö Pompeius otti osaa valtion sisäiseen valtataisteluun. Apuun tullut Rooma kuitenkin posti Juudean itsenäisyyden. Valta ja aseet eivät tuoneet vakautta eivätkä oikeutta. Kaikkea tätä todistanut Hanna odotti Jerusalemin lunastusta, uudenlaista valta-asetelmaa, täysin toisenlaista maailmaa. Ja se maailma koitti Vapahtajassa. Kun Hanna näki pienen kuninkaan ilman maallista valtaa, hän puhkesi toivoon, ylistykseen ja tunnustukseen. 

"Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella." Näin laulaa Kanteletar. Kun kaikki on pysähtynyttä, kuin kovaa jäätä, jokin liikahtaa, joku liikahtaa. Hoosianna tarkoittaa "auta, pelasta". Avunhuuto onkin ylistys. Jumala liikkuu, on liikkeellä. Ihminen menettää voimansa, vastauksensa. Jää jäljelle vain ihminen ja Jumala. Jeesuksessa on sekä ihminen että Jumala. Hän on Sana, joka tuli lihaksi ja asuu meidän keskellämme kaikki ikämme päivät. 

Hanna kuului Asserin heimoon, ja nimenä Asser tarkoittaa onnellista. Hän sai asua Herran huoneessa päiviensä loppuun asti (ks. Ps. 23), ja se tarkoitti päivän psalmin sanoin tätä: "Minä en luovu toivostani enkä lakkaa sinua ylistämästä." (Ps. 71:14) Tämä on viisautta, jota Hanna meille opettaa. Samaa opettaa myös Maria, Jumalan synnyttäjä, hän, joka toimi todellisena huoneena, kotina, Herralle. Hänen sielunsa lävisti miekka, kun hänen Poikansa kuoli. Hän kuitenkin uskoi ylösnousemukseen ja rajattomaan iloon, jonka hänen Poikansa toi pääsiäisenä maailmaan. 

Kun kaikki muu unohtuu, jäljelle jää ylistys. Se on ainainen joulu, joka on ihmisellä. Ylistys, avunhuuto; siinä on onni, siinä, että ei luovu toivosta. Toivo on totta joulun lapsessa. Hänessä on voimakkain voima, joka puhkeaa sisimmäksi ajatukseksi, kiitosvirreksi.

Eedenin puu, paratisiin puu, joka kuihtui, uusiutuu jälleen ristinpuuna. Siitä virtaa kaste, jolla meidät kaikki kastetaan. Meillä on kaupunki, jonka "portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan." (Ilm. 21:25) "Sinulle kiitos, kunnia, Jumalan Poika armoisa, kun viimein saavuit luoksemme, kaivattu, kallis vieraamme." (virsi 26:2)