Terve, Kuningatar

Terve, Kuningatar: luterilaisia ja ekumeenisia ajatuksia neitsyt Mariasta ja toivosta
pastori Petri Samuel Tikka, 26.3.2020

Kirjoitin esseen dominikaanisessa kulttuurikeskuksessa, Studium Catholicumissa yleensä kokoontuvaa torstaista ekumeenista aamurukousta varten, joka rukoilee nyt etänä - ajatukset kuuluvat yhtä lailla kaikille, jotka rukoilemme.  

"La Anunciación", Fra Angelico (1395-1455)

25.3. on tasan yhdeksän kuukautta jouluun eli maailman Vapahtajan syntymään. Siksi kyseinen päivä on Marian ilmestyspäivä, vanhan kansan nimitykseltään Kevät-Maria. Luterilaisessa kirkossa juhla on siirretty sunnuntaille (tänä vuonna 22.3.). Juhla liittyy mm. Nikean uskontunnustuksen kohtaan, jonka mukaan "meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden" Jeesus, Jumala Jumalasta "astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta..." 25.3. siis tapahtui jotain käsittämätöntä ja suurta, jotain, mikä antoi toivon maailmalle, mutta samalla jotain meiltä lähes täysin salattua ja vasta vähitellen aukeavaa.

Näin neitsyt Marian ilmestyspäivän jälkimainingeissa on hyvä miettiä, mikä merkitys Marialla on, mikä uskolla, kaikella sillä, mikä avaa meille toivon näkymiä. Missä näemme hiljaisia mutta vahvoja toivon ja laupeuden merkkejä tässä eri tavoin vaivatussa maailmassamme? Nyt toki erityisesti pandemian sekä sen pelon vavisuttamassa maailmassa. Paavi Franciscus kehottikin 25.3. klo 13 Helsingin aikaa kaikkia kristittyjä veljiä ja sisariaan rukoilemaan Isä meidän sen puolesta, että pandemia päättyy. Sama rukous jatkuu, tähän meidät on kutsuttu ekumeenisina rukoilijoina: rukoilemaan yhdessä maailmamme puolesta.

Emme ole yksin rukouksissamme, vaikka siltä näyttäisi. Meillä on todistajia kokonainen pilvi (Hepr. 12:1). Myös luterilainen kirkko kehottaa muistamaan pyhiä ja heidän uskoaan. Itse asiassa vasta myöhään 1700-luvulla alettiin Ruotsi-Suomen luterilaisessa kirkossa siirtämään apostoleiden ja Marian pyhiä pistepyhistä sunnuntaiksi tai jopa kokonaan pois. Pyhien yhteys on totta ja rohkaisee meitä – erityisesti murrosten keskellä. Itselläni on ollut rakas Sirkka-mummini ja hänen lempivirtensä ”Päivä vain ja hetki kerralansa” mielessä viime aikoina.

Pyhiä voi tosiaan muistella laulujen kanssa. Enkeli Gabrielin tervehdykseen perustuva Ave Maria ja siihen perustuvat sävellykset ovat tuttua kauraa myös luterilaisessa kirkossa. Eräs toinen neitsyt Marialle omistettu hymni on Salve Regina eli ”Terve, Kuningatar”. Se tunnetaan ainakin 1100-luvulta. Erityisesti sitä käytetään kompletorion (rukoushetki päivän päättyessä) päätösmusiikkina tiettyinä kirkkovuoden aikoina katolisessa kirkossa. Se on myös Marialle omistetun ruusukkorukouksen yksi tavallinen päätösrukous. Minä ja muut Tikat laulamme sitä usein (myös ev-lut virsikirjan virsi 937 perustuu siihen).

Alla ovat latinankielisen hymnin sanat suomeksi. Suosittelen kuuntelemaan dominikaanisen (siis tietysti kaikkein oikeimman) version, alla video. Veli Gabriel ja vähän minäkin lauloimme tätä äskettäin ekumeenisen rukouksen kahveilla.

”Terve, Kuningatar, laupeuden äiti,elämämme, ihanuutemme ja toivomme, terve.
Sinua me avuksi huudamme, Eevan maanpaossa elävät lapset,
sinun puoleesi käännymme vaikeroiden ja itkien tässä kyynelten laaksossa.
Eijaa, puolustajamme, käännä laupiaat silmäsi meihin.
näytä meille Jeesus, kohtusi siunattu hedelmä, tämän maanpakolaisuuden ajan jälkeen.
Oi lempeä, oi hurskas, oi ihana Neitsyt Maria.”

Luther kirjoittaa kirjassaan Marian ylistyslaulu (suom. Anja Ghiselli) vuodelta 1521 seuraavasti: ”Kohtuus on tarpeen, ettei mennä liian pitkälle nimittämällä häntä taivaan kuningattareksi. Onhan se tosin totta...” Luther ei halunnut Mariaa rukoiltavan epäjumalattarena, mutta sitä eivät halua katolilaisetkaan eivätkä muutkaan kristityt. Kuitenkaan Luther ei kieltänyt Marian olevan taivaan kuningatar tai vielä enemmän: Jumalansynnyttäjä, Jumalanäiti. Myöhemmin tällaisia nimityksiä on epäluterilaisesti ja myös jakamattoman kirkon kirkolliskokousten vastaisesti vältelty. Maria nimittäin synnytti itse iankaikkisen Jumalan eli Vapahtajamme Jeesuksen ajalliseen elämään. Maria ei synnyttänyt vain ihmistä, vaan itse Jumalan ja näin ollen maailman Pelastajan. 

Maria ei tietysti ole itse Jumala eikä meidän Pelastajamme. Tätä ei yksikään kristillinen kirkko väitäkään. Maria, Joakimin ja Annan tytär, on tavallinen ihminen. Hän ei ole yhtä aikaa täysi Jumala ja täysi ihminen, niin kuin Vapahtajamme Kristus, Marian Poika, yksin on. Mutta tarkoittaako kaikki tämä sitä, että meidän pitäisi väheksyä Mariaa? 

Jos jollakulla on kaunis vaimo, hän toivon mukaan ylistää tämä kauneutta päivittäin ja sanoo rakastavansa tätä. Jos jollakulla on rakastavat vanhemmat, hän haluaa olla yhteydessä heihin tavalla tai toisella, soittamalla tai auttamalla, mahdollisimman usein. Mikään tällainen – kehu tai yhteys – ei vähennä Jumalan kunniaa, päinvastoin. Mitä enemmän rohkaisemme, kannustamme, kiitämme toisiamme ja iloitsemme toisistamme, sitä enemmän Jumalan, meidän jokaisen Luoja, joka rakastaa meitä, iloitsee ja riemuitsee ja tanssii ja laulaa.

Maria oli tavallinen ihminen, joka uskoi. Onko mitään sitä ihmeellisempää? Hän oli saanut uskon lahjaksi jo aivan pienestä, jo äitinsä kohdussa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä ylpeäksi, vaan hän halusi vain ihmetellä ja kiittää sitä enemmän, mitä sai Jumalaltaan kaikkea hyvää. Hän halusi rakastaa. Salve Reginan suomennoksessa ”hurskaaksi” käännetty pia tarkoittaa myös rakastavaa.

Minun ymmärtääkseni Marian ylistäminen tarkoittaa sitä, että meillä kristittyinä on hyvä ja terve ja Jumalan armon suuruuden mukainen itsetunto. Maria oli autuas, koska hän uskoi enkelin sanomaan ja Jumalan antamaan tehtävään. Hän oli ja on autuas uskon vuoksi. Ylistyvirressään (Magnificat) Elisabetin luona hän laulaa: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi...” Marian ylistäminen tarkoittaa sitä, että me uskomme, että pienellä ihmisellä on merkitys. Sinulla on. Sinun rukouksillasi. Minulla. Meillä yhdessä – kirkkona. Ja Marialla, jonka hämmästyksestä, uskosta, ihmettelystä, rakkauden sydänliekistä kaikki lähti liikkeelle.

Voiko pienellä ihmisellä olla näin suuri merkitys? Voi ja totisesti on! Se on Marian ilmestyspäivän ihme. Pienellä ihmisellä on suuri merkitys, jokaiselle on avattu arvaamaton, mutta merkityksellinen, tulevaisuus, avoimet taivaat. Mariasta on tullut taivaan kuningatar, sillä tästä ihmisestä on tullut taivaan, itsensä Jeesuksen, portti tähän maailmaan. Meidän etuoikeutemme on avata ovia, niin kuin hän, rukouksella, kuuntelulla. Tässä maailmantilanteessa se todellisuus, että olemme maanpakolaisia tässä maailmassa, tulee lähemmäksi. Olkoon se meille vain rukouksen tienviittana, että Marian lailla alamme kuunnella hiljaisia merkkejä, enkeliä, paimenia, jotain sellaista, joka menee ohi arkisilta silmiltä. Meillä on toivon silmät, silmät, joka näkevät Marian kanssa, Marian lailla, Marian tietä kulkien kohti Jeesusta, häntä, joka pyyhkii silmistä joka ainoan kyyneleen, kohti häntä, joka luo kaiken uudeksi.

Kiitos teille, rukousystävät! Maria rukoilee puolestamme! Voittanut kirkko rukoilee puolestamme! Kristuksessa kaikki enkelit ja kaikki profeetat ja uskonsa vuoksi kärsineet rukoilevat puolestamme, ovat kanssamme. Rukoilkaamme me Kristuksemme, lempeän Marian Pojan, kanssa; Kristuksen, rakastavan Mariamme Pojan, kautta; ja Kristuksessa, ihanan Marian ikuisessa Pojassa, pyhien yhteydessä autuaina, rakastettuina, tulevaisuuteen yhdessä kääntyneinä: Isä meidän...

"Tähän lopetamme tällä kertaa ja pyydämme Jumalalta Magnificatin oikeaa ymmärtämistä, niin ettei se vain valaise ja puhu, vaan että se palaa ja elää ruumiissa ja sielussa. Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukousten kautta. Amen." Sanoi Martti Luther. 

TREMOR NATALIS. Ajatuksia kaikkien pelastumisesta.

TREMOR NATALIS

ajatuksia kaikkien pelastumisesta
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka

Jouluisena päivänä tuli netissä vastaan artikkeli, jonka mukaan vain uskovat tulevat pelastumaan. Pelastuminen tarkoittaa tässä yhteydessä astumista päättymättömään iloon, kuoleman ja kaiken muunkin jälkeen. Artikkelin kirjoittaja oli evankelinen, siis vahvasti luterilaisen herätysliikkeen edustaja. Niinä joulun päivinä ennen uutta vuotta yllättävä hätkähdys vavisutti sieluni rakenteita.

Voiko konkreettinen, elävä, rakas ihminen päätyä kadotukseen (sulkeutuneisuutensa tuomaan ikuiseen piinaan – pahuuteen, joka ei pääty)?

Olin kokenut samana vuonna aikaisemmin erään ihmissuhteen päättymisen, josta olin (kiitos Kristuksen) toipunut. Kun suhde läheiseen ihmiseen katkeaa, se on kuin kuolema. Edelleen huolehtii, mitä poismenneelle tapahtuu jatkossa. Tuo edellä mainittu oudon tyypillinen artikkeli sai minut kauhistavan ihmetyksen valtaan. Sydämessäni muodostui sen intention vastainen ajatus: jos itse uskoin rakastaneeni erästä ihmistä vereslihalle asti, kuinka paljon enemmän kaikkivaltias Jumala, joka on mennyt kuolemaan asti rakkautensa tähden, pitäisi huolta kaikista rakkaistaan. Siis kaikista ihmisistä.

Mikseivät siis kaikki pelastuisi?

Tämä kysymys tuli vääjämättä minua vastaan. Ja mitä siinä olisikaan uskomani evankeliumin vastaista? Luterilaisen opin mukaan Kristus on kuollut ristillä kaikkien puolesta eikä ihminen ratkaise pelastumiseensa liittyviä asioita. Erehtyväisyytemme, rikkinäisyytemme on yhtä jaettua, yhtä yhteistä kuin jumalallinen ihmisarvomme. Ei ole huonompaa eikä parempaa ihmistä. Kristuksen tuoman sovinnon tarkoitus on ilman väkivaltaa ohjata tahtomme pois kaikista kipeistä, rajaavista ratkaisuista, jotka johtuvat peloista ja toivomme katoamisesta. Vieläpä Raamattuun ja luterilaiseen oppiin sisältyy käsitys, että Jumala määrää ihmisiä ennalta vain ja ainoastaan pelastukseen. Herätysliikeluterilaisuuden pelastusvarmuus on henkilökohtaisessa varmuudessa omasta hyvästä tilastaan. Evankeliumin iloon perustuva pelastusvarmuus on yhteinen, laajempi ja ennen kaikkea objektiivisempi: Jumalan omaan työhön ja luonteeseen perustuva.

Rakkaan Luojamme tehtävä maailmassa on olla sen armahtava Pelastaja. Meillä on omat tehtävämme: olla tavallisia (rakastettuja, siis rakastavia) ihmisiä.

Tällä tavoin, kristillisen avarasti olen lapsesta asti uskonut. Siksi evankelisen (siis evankeliumiin perustuvan) pelastusvarmuuden kääntäminen päälaelleen, itselleen omituksi oikeudeksi, järkytti minua niin syvästi. Pitää muistaa, ettei usko ole mikään vakaa suure. Ihminen vajoaa päivittäin murheisiin, jotka pimittävät näköaloja. Jumala tuo aina uudestaan rauhallisen luottamuksen, siis uskon – ja uudistaa myös uskoa selkeämpään suuntaan usein raskaiden vaiheiden läpi. Näin tapahtui tuona jouluna, samoin oli käynyt minulle nuorempana. Joskus nuoruuden ja lapsuuden välimaastossa olin jokseenkin suhteellistanut kristillisen uskon merkitystä ”kaikki uskonnot sopivat yhteen” -tyyppisillä spekulaatioilla. Jumala itse on valaissut kaikkia koskevan Kristus-uskon radikaalin, laajan aintulaatuisen sisällön henkilökohtaisella työllään. Kristus on kaikkien kansojen Jumala, sen osoittaa ahdistukset voittava ristin voima. Jos siis monin eri tavoin, käytännön luterilaisen kokemuksen perusteella usko on uudistuvaa, puhdistuvaa lahjaa, miten on mahdollista, että uskosta tehdäänkin pelastuksen ehto? Niin tehtiin siinä ”evankelisessa” artikkelissa ja myös siinä, miten virallisesti on useimmiten kristillisyyttä ja jopa luterilaisuutta tulkittu.

Miten usko – kaikille tarkoitettuna lahjana! - voisi estää kaikkien pelastumisen? Eikö kristillinen usko juuri mahdollista sen?

Voinen kuitenkin valaista sitä, miksi uskon ehdollisuudelle voi muodostua suuri viehätys, kertomalla tuosta edellisessä kappaleessa mainitusta eräästä käänteestäni. Lukiolaisena sielunelämäni suunnattiin vakaammalle pohjalle, kun kaiken kyseenalaistavan filosofian kohtaaminen vei ilon ajatussuuntausten yhdenvertaistamiselta (noilta yllä mainituilta spekulaatioilta). Miksi ateismi kieltää vain Jumalan? Yhtä järjellisesti tai järjettömästi voisi kiistää ihmisyyden olemassaolon (ei ihmisen sisintäkään nähdä silmillä). Pystyykö kaiken tuhoavaa epäilystä vastaan vastaamaan suhteellisuudella, eri uskomusten yhteen sovittamisella? Jouduin suureen eskistentiaaliseen (ihmiselämisen luonnetta koskevaan, epätoivottuun) ahdistukseen. Aloin pitää selkeää kristillistä uskoa välttämättömänä olemassaolon mielekkyyden ja sitä myöten pelastuksen kannalta. Evankeliumin usko toi minulle syvän avun – ihmisyys on olemassa, sillä Kristus (Ihmisen Poika) on kaiken siihen kuuluvan pimeyden ja epäilyksen keskellä.

Kun kuitenkin ymmärsin tämän uskon merkityksen, laitoin valitettavasti omaehtoista painoa uskolle sinänsä (vaikka se on lahjaa).

Uskon merkitystä äärimmäisyyksiin asti painottavilla populääreillä kristillisillä mielipiteillä oli tarttumapintaa minuun. Omaksuin itseeni nopeasti sen, että kirkko järjestään pitää uskon ehdollista pelastusluonnetta lähes luovuttamattomana asiana. Koin kirkon näkyvään elämään (erityisesti messuun) uudelleen rakastuvana ihmisenä alitajuisesti, että tulee suhtautua myöntyvästi tähän yleiseen käsitykseen. Uskonelämän lahjaluonne oli kylvetty kuitenkin jo vastaansanomattoman ihanasti minuun muun muassa vanhempieni ja Sirkka-mummini sekä lapsena kuullun Jumalan sanan ja pienenä vakaimmin vastaanotetun ehtoollisen kautta (puhumattakaan kasteen järisyttävästä mysteeristä). Tiesin koko ajan uskon paradoksaalisen, omista ratkaisuistani riippumattoman lahjaluonteen, joten en ole voinut varmuudella väittää, että joku joutuu helvettiin. Pidin vain uskon tärkeyden tähden, siksi, että se juuri on välttämätön pelastuksen kannalta, kadotusta ehkä mahdollisena.

Ehkä.

Mikä riipivä, sielua ristiidoittava ”ehkä”. Ristiriidat ovat toki osa elämää, niiden kanssa on eläminen. Ihmisenä oleminen on lähtökohtaisesti paradoksaalista; sielun ja ruumin ykseyttä, sekä uuden innon toivomista että tosiasioiden myöntämistä, ennen kaikkea yhtä aikaa vastakohtaisesti syntisenä (toisen ihmisen ohittamiseen taipuvana) ja vanhurskaana (olemassaolon oikeuden omistavana) olemista. Kuinka näitä asioita voi käsittää, näitä arkisen järjen havaintojamme, voiko niitä laittaa muotteihin?

Miksei sitten kaikkia koskevaa toivoakin voi jättää paradoksaalisesti yhtä aikaa varmaksi ja kuitenkin epäselväksi?

Onhan meidän myönnettävä, että vaikka Jumala rakastaa, ihmisessä on suuria esteitä pelastuksen tiellä olemiselle. Kaikki eivät usko Jumalaan. Jotkut jopa elävät käsittämättömässä pahuudessa itse sitä tajuamattaankaan (ääriesimerkkinä terroristit). Mutta – eikö ole tullut ilmi, että yhteisessä ihmisyydessämme (tutkiskelkaamme omaa sieluamme), siis ihan kaikissa ihmisissä, asuu kyllä auttamaton taipumus hyvyyden järjettömään torjumiseen? Nuriseminen, turha pettymys, pikkumaisuus, kateus ynnä kaikki pahuus, joka saa noista polttoaineensa... Silti useimmilla ihmisillä on toivo itsensä suhteen. Jokainen tuntee oikeudekseen ajatella, että oma elämä päätyisi kuitenkin hyvälle mallille. Miksei tällainen toivo koskisi kaikkia? Olenko minä tai oletko sinä lähtökohtaisesti parempi kuin ”pahat ihmiset”? Tai miksemme uskoisi ja toivoisi kanssaihmistemme kohdalla parempaan tulevaisuuteen – vaikkapa tekojen ja sisimmän muutokseen – kun itsellemme odotamme kaikkea hyvää omat rajoittuneisuutemme ja ehkä pahat menneet erehdyksemmekin tietäen?

Mikä ristiriita piilee siinä, että kaikilla meillä tuntuu olevan syy uskoa kylläkin omaan toivoon mutta olemme kovin epävarmoja kaikkien toivon suhteen?

Tällainen ristiriitainen ajattelu näyttää tulevan meille mahdolliseksi siksi, että toivo käytännössä sekoitetaan usein jonkinaisteiseen toiveeseen tai unelmaan. Vaikkei tuomitsisi lähimmäistään hänen pahojen tekojensa tähden ikuiseen kadotukseen, voi silti jättää hänen kohtalonsa miettimisen aika huteraksi. Tuntuu riittävän se, että itse kokee olevansa jotenkin hyvällä tolalla. Ehkä ihminen ei ajattele kovin pitkälle perimmäiseen tulevaisuuteen omalla kohdallaankaan. Riittää se, kun kaikki on nyt hyvin; loppu on ”lisähyvää”. Kristillinen toivo on kuitenkin jotain muuta, suurempaa. Vai mihin tarvittaisiin todellakin johonkin ihme-Kristukseen perustuvaa toivoa, jos aivan tavanomainen toive paremmasta huomisesta olisi ainoa oikeutettu tie? Katson, että kristillinen toivo on sen sijaan kaksoispotti:

Pidämme kiinni elämän ilmiselvästä paradoksaalisuudesta, ristiriidoista, ja näemme juuri niiden keskellä käsittämättömän suuren tulevaisuuden toivon.

Meidän ei tarvitse emmekä saakaan ohittaa elämisemme ristiriitoja. Ei pelkästään joissain muissa, pahoissa tai huonon valinnan tehneissä ihmisissä ole ristiriitaa suhteessa pelastukseen, suhteessa toivoon, vaan ihmissielun, elämisemme rakenteissa sinänsä. Maailman tilan ja oman elämänsä kömmähdykset rehellisesti kohtaava huomaisi kyllä tämän, mutta käytännössä ihmiselon perustraagisuus on liian iso pala hyväksyttäväksi, ellei ristiriitaa valaise ristin sovinto. Joku (Ihmisen Poika, Jumala, itse inhimillisyys) kantaa jokaisen yksilön vastustelut ja erehdykset, on itse asiassa jo tehnyt tämän kertakaikkisesti, jo kauan ennen kuin olemme syntyneetkään.

Ihme!

Yhteinen vääryytemme ei viekään meitä tuhoon, vaan uusi, arvaamaton ilo puhkeaa. Näin hienosti ei käy niinkään omien rajallisten ja vaillinaisten, järkeilyymme perustuvien valintojemme tähden, vaan siksi, että Isä nosti Kristuksen kuolleista – rajattoman vapaa teko! Ylösnousemus on tuonut elämään järjen ja mielekkyyden tuhon ja turhan kuoleman keskelle. Miten sitten kestämme omat erehdyksemme ja sen, ettei kaikki näytä noinkaan suuren asian (saati pienempien hyvyyksien) jälkeen menevän hyvin? Vaillinaisuutemme tuo kyllä toivottomuutta. Siksi toivo jää epäselväksi. Vajavaisuus on tarpeen viedä aina uudestaan ristille. Uhrautuvan rakkauden merkitys ei riipu ajasta tai paikasta – viimeiseen asti rakastava mielenlaatu on aina voimassa, sen tuoma elinvoima on vain tullut Ylösnousseessa julki. Tässä ei tarvitse luopua elämän todellisuudesta, paradoksista. On olemassa monin kerroin suurempi paradoksi kuin toivon ja toivottomuuden yhteen sovittaminen: oman elämämme toivo ei olekaan meissä itsessämme.

Ristiriidat kuuluvat Kristuksen ristille. Hänen ylösnousemuksensa tuo toivon, jonka avulla jaksamme elää.

Niin, ristiriidat kuuluvat ristille. Sinne ne on syytä viedä. Ei elämän perusristiriitaisuutta pysty, eikä ole tarkoituskaan, itse kantaa. Kaikki pelastuminen, olkoon kyse siitä lopullisesta pelastumisesta tai tässä maailmanajassa tapahtuvista nousemisista, on totta tosiaan lähtökohtaisesti epävarmaa. Ihmisluonto tulee olemaan vajavainen, sen puhdistumisesta emme voi itse päättää. Siksi haluamme helposti pitää kiinni epävarmuudesta - pelkäämme elämän totuuksien paljastavan omat hämäryytemme. Se on oikeutettu pelko. Mutta tarvitseeko epävarmuutta korostaa silloin, kun varmuus onkin toivoa eikä tuhoa? Kun se, mikä on varmaa, onkin vapautusta, meistä ulkopuolista ilosanomaa, eikä oman itsemme pönkittämistä? Jos joku haluaa estää kristillisyyden kaikkia puolia liikavarmuuden, kuvitellun fundamentalismin (häh?) välttämiseksi, on jossain kohden syntynyt väärinymmärrys.

Toivo! Varma toivo kaikille, kuin ankkuri ihmskunnan myrskysäällä, on kristinuskon sisältö.

Ylösnousemus on kaikkien yllättävien hyvien käänteiden lähde, joista viimeinen tulee olemaan se, että kaikki ylistämme yhdessä Jumalaa. En minäkään koskaan ajattele etukäteen, että jumalanpalvelus tulee olemaan hauskaa! Mitä enemmän näemme laajalla perspektiivillä kaiken sen hyvän, mitä on jo maailmassa ja kunkin meidän elämässämme tapahtunut, sitä uskottavammaksi osoittautuu Kristuksen ylösnousemus – ja sen tuoma mittaamaton toivo. Mutta kun meillä kerran on luontainen tapa nähdä hyvän mahdollisuudet maailmassa pienempinä kuin ne Jumalan tähden ovat, ei tee pahitteeksi palata ristin juurelle.

Kristuksen risti tuottaa kaikille pelastuksen.

Tämän esseen lähtölaukaus, jo parin vuoden takainen jouluinen hämmennykseni sai minut aivan maahan (kuvaavan merkitysvivahteen voin sanoa vanhalla kielellä: tremor natalis, jouluinen järistys, vapina). Miten ratkaista pulma uskon välttämättömyydestä ja mahdottomien, aina potentiaalisesti epäuskoisten tapausten (siis kaikkien) pelastuksesta? Tämä on todellinen, eläviä ihmisiä koskeva ongelma, ei teologinen spekulaatio. Miten voimme uskoa parempaan huomiseen ja toivoa rehellisesti Jumalan antamaa parasta rakkaimmille, jos edessä on väistämättä mahdollisuus hämärtyneiden sielujen luomiin muureihin, jotka jäisivät iäksi voimaan? Ikuinen kadotus! Sen tuska ei koskisi päättymättömänä tarinana vain kadotettuja, vaan paljon enemmän uskovaa. Hän nimittäin ymmärtäisi tämän: toinen, rakas ihmissisar- tai veli, väistää Jumalaa ja rakkautta päättymättömästi! Kauhu! Toivottomuus edessä, yleispätevä yksinäisyys. Sydäntä riipivän, ahdistavan pelon keskellä makasin sängyssäni. Sieluni huusi. Näin Jeesuksen ristin.

Miksi kaikki pelastuvat?

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. 

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."

(Filippiläiskirje 2:6-11)

Mitä tämä tarkoittaa?

Muiden käännösten ja alkukielen pohjalta on syytä huomautta, ettei kyse ole pakonomaisesta tapahtumasta (”on tunnustettava”), vaan Kristuksen työn iloisesta ja vapaaehtoisesta tunnistamisesta (”on tunnustava / tunnustaisi”). Onko käännöksiä ja kaikkea muutakin muutettava, niin että kaikkien ennalleen asettaminen, alkukirkon ja apostolien julistama apokatastasis toon pantoon (ks. Ap. t. 3:21), nähtäisiin jälleen itsestään selvänä osana kristillisyyttä? En sanoisi niin. Toivon näkemiseen kaikkialla siellä, missä se itse tahtoo olla, riittävät ristin voiman avulla toivoon viritetyt silmät. Näin minulle kävi välittömästi ristioivalluksen myötä: pyhät kirjoitukset avautuivat uudella tavalla avarina, ilman pelkoa kahleista. Pyhien kirjoitusten pyhyys on ristin, jota ne julistavat. Se on Raamatun kanteen piirrettykin ja kirkkojen torneihin pystytetty. Ja sanonhan pappina kastetilaisuudessa uskontunnustuksen jälkeen: tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastamme nyt tämän lapsen. Suurin, käsittämättömin, avartavin ja voimakkain Jumalan lupauksista on juuri se, että hänen työnsä yhdenkään meidän luotunsa, rakkaan ihmisensä kohdalla ei valu hukkaan. Tämä lupaus tekee Jumalasta elävän, tarpeellisen. Kaikkivallaton, meiltä jotain odottava tai vaativa jumala, on outo pelote. Kummituksia ei ole olemassa.

Miksemme pitäisi siis Jumalanamme Jeesusta Kristusta, koko maailman Vapahtajaa?

Jumalalta me tarvitsemme elävää, kantavaa toivoa, emme ehdotelmia. Kaikki pelastuvat. Miten ihmeessä se voi toteutua? Kristuksen ristillä osoittaman kaikkivaltiaan rakkauden tähden – hänen tähtensä, joka on luonut tahtomme ja joka sekä kykenee että aikoo uudistaa ja valaista sitä armollaan kaiken päätökseen asti. Tästä syystä saan ja saamme kaiken apatiamme keskellä voimaa luottaa, kyvyn nähdä hyvää ja innon keksiä uutta. Kiitetty olkoon elävä Jumala, josta olemme lähtöisin: hänen läsnäolostaan jokainen elää, häntä kohti kaikki me ihmiset olemme matkalla! 

P. S. Tästä aiheesta haluaisin tehdä väitöskirjan. Toivottavasti se onnistuu. ;-)

P. P. S. Jos sanotaan, että jokainen kieli on tunnustava Kristuksen, niin se tapahtuu Jumalan Pyhän Hengen vapautustyön ansiosta, ei pakotuksena. Ei siis tarvitse pelätä aivan turhaan oman tahdon, oman persoonan turhentumista. ”Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta [oikeammin: Pyhässä Hengessä eli hänen avullaan].” (1. Kor. 12: 3)