Ilolaulu Rakkaudesta

Psalmilause

Kuka voi sanoiksi pukea Herran voimateot,

kuka voi häntä kyllin ylistää?

Ps. 106: 2

Evankeliumi

Luuk. 7: 36-50

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.

    Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Simon, minulla on sinulle puhuttavaa.” ”Puhu vain, opettaja”, fariseus vastasi.

    ”Oli kaksi miestä”, sanoi Jeesus. ”He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” Simon vastasi: ”Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” ”Aivan oikein”, sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: ”Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” Ja hän sanoi naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”

    Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: ”Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.” Mutta Jeesus sanoi naiselle: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.”

Tämä on pyhä evankeliumi. Ylistys sinulle, Kristus.

kuvan otti Liisa Bourgeot

ILOLAULU RAKKAUDESTA 

eli ”Joka anteeksi saa paljon, rakastaa entistä enemmän”

saarna 28.2. klo 10 Pitäjänmäen seurakunnassa

Rakkaat kristityt lähellä, / Pitäjänmäellä täällä, / eri puolin maata, maailmaa,

Joka anteeksi saa paljon / rakastaa entistä enemmän. 

Tänään siksi soikoon meissä / ilolaulu Rakkaudesta. 

Tekee mieli ihmetellä, / ylistää ja mietiskellä    

Jeesuksen hyvyyttä suurta, / ystävyytensä syvyyttä, 

läheisyyttä meitä kohtaan, / armoa ja lempeyttä, 

joka kohtaa syntisiä, / auttaa meitä vaivattuja

sykkeellä sydämen soivan, / sopusoinnulla sulolla.   

  

Että voisin tunnustella, / tarkastella, mietiskellä  

armoa ja rakkautta, / Luojamme lämmintä hyvyyttä  

kielellä syvällä sydämen, / vakavin ja varmoin mielin,

siksi saarnaan tällä lailla, / kotimaamme vanhoin keinoin,

äitiemme laulusuulla, / Kalevala-mittaa virkon, 

isänmaassa kun on jälleen / suomalaisen kulttuurimme 

unhoon jäävä merkkipäivä, / muisto Lönnrotin kokoelman.

Puheen ollen kulttuurista / siitä täytyykin sanoa:

vaikka onkin paastonaika, 

koskaan ei ole hyvästä / pitää paastoa kulttuurista. 

Koronan kovilla teillä / taiteita me tarvitsemme. 

Nyt verkkoon tarttuu kulttuurimme / ja messutkin netissä koolla. 

Suuremmallakin siis syyllä, / yhteyden etänä ollen 

ilolauluja tarvitsemme, / toivon soinnun tuntemista, 

juuria sydämen myöten, / sopukkoihin sielujemme.

Menkäämme toki asiaan, / käykäämme Jumalaa kohti. 

Kuinka alkaa paastonaika, / jota tässä viettelemme? 

Epistola laskiaisen / kertoi Paavalin sanoilla: 

” Tämä kolmikko se säilyy: / rakkaus ja usko, toivo, 

rakkaus näistä suurimpana. / Rakkaus koskaan ei häviä.” 

Tuhkakeskiviikko kertoi / Viisauden kirjan miettein: 

”Jos, Luoja, jotain vihaisit, / et mitään olisi luonut.

Siksi kaikille armollinen / olet rakkaudessasi.”

Armossaan Jumala tahtoi, / että Poikansa osamme otti

kiusaukset voittaaksensa. / Teki Kristus näin halulla.   

Rakkautta kohti käymme / paastonaikaa pohteissamme

ristin riemuun kulkeissamme, / pääsiäiseen päästäksemme.

Tiedämmehän nyt ja aina / Raamatun ydinasian,

jota kuulutti Johannes: / ”Jumala on itse Rakkaus:

Isä, Poika, armas Henki.” 

Rakkautta vain ainoastaan / kaikki on teot Jumalan: 

luominen, lunastus, usko; / ihmiset, pelastus, toivo. 

Järkeemme ei kaikki mahdu, / sydämeen suuretkin asiat. 

Vaivainen kykymme nähdä, / luottamus vajaaksi jääpi.

Se ei armoa vähennä, / Jumala on uskollinen.  

Siksi hän Poikansa lähetti, / siksi hän soi Ainoansa, 

näyttääksensä meille armon, / vakaan, varman rakkautensa. 

Herran väkevistä teoista, / hyvyydestä Kristuksemme

kerrotaan myös kirjasessa, / runossa, joka nimeltään 

on Ilolaulu Jeesuksesta. 

Mattias Salamnius sen laati / tuhatkuusisataaluvulla. 

Siinä meille näin hän kertaa, / miten toimi Jeesuksemme, 

armoisasti, lempeästi:   

”Vaan koska ikä eneni, Astui virkahan omahan;

Kautta kastehen isältä Vahvistettu virkahansa,

Kosk' oli vuosia ijässä Kolme kymmentä kulunut.

Saarnasi sanat Isänsä, Näytti töillänsä todeksi,

Muutti viinaksi vedetkin Kaanan häissä kaunihisti;

Teki rammat terveheksi, Spitaliset puhtahaksi,

Kuurot tarkkakuuloiseksi, Selväsilmäksi sokeat;

Mykät käänsi kieleväksi Hajotteli halvaukset,

Virvotti vesikipuiset, Ajoi poijes perkelehet,

Kutsui kuollehet elohon. 

Kukas suullansa sanoopi, Kenen kieli kertoneepi, 

Mit' on tehnyt ollessansa Täällä syntisten seassa?

Viel' oli enämpi virka, Isältäns' etehen pantu.

Otettu omalla mielin, Piti käydä piinan alle,

Synnin maksoksi suruhun, Luotuen lunastukseksi;

Koska koko kolme vuotta Oli saarnannut sanansa

Että työnsä ilmoittanut. [...]

Pahat neuvoja nivovat Jalon surmaksi Jumalan,

Palkaksi parahan neuvon...”

Salamnius näin siis kertoo / meille Jeesuksen teoista, 

joka muisti heikoimpia, / sairaille loi terveyden

ja myös armon soi pahoille, / kurjille toi rakkauden, 

itse kulki surman suuhun / syntiset pelastaaksensa.

Mitenkä rakastaa jaksaa, / haluaa armahtaa Jumala, 

niitä, jotka ei välitä, / niitä, jotka ei rakasta? 

Hengestään, elämästäänkin / luopuuhan Jumalan Poika.  

Rakkaudettomiakin / rakastaa pyhä Jumala. 

Selvyyttä me tästä saamme, / kun Raamattua kuuntelemme.

Rakkauden kokemus muutti, / sydämen kulttuuri auttoi 

erästä ihmistä kerran. / Hän oli taidetta Jumalan, 

nainen, pilkattu pahaksi. / Kyynelillä, voiteillakin 

antoi vastauksen ihanan, / todellisen, koskettavan.

Luoja lahjoittaa aseman, / tasa-arvon syrjitylle.

Miehet käyttivät hyväksi, / sitten vain sivuun sysäsi. 

Jumala loasta nostaa / laitapuolen kulkijansa.

Suuri anteeksijulistus, / armon rohkea sanoma:

joka anteeksi saa paljon, / rakastaa entistä enemmän. 

Siksi Luojamme rakastaa / mahdottomia, myös meitä. 

Meistä monella on kokemus, / todistus ja tuntemuskin 

lapsuudessa, aikuisena, / elämän myös kolhiessa 

taikka armon koskettaissa, / kaiken aikaa kantaessa, 

rakkaudesta Jumalan, / hyvyydestä Kaikkivallan, 

anteeksannon ihmeestäkin, / niin kuin kerran sai kokea 

evankeliumimme nainen. 

Rakkauden kokemustasi / mieti aina itseksesi, 

kerro joskus toisellekin. / Siitä se ilo leviää, 

tuntemus hyvän Jumalan / tuoksuöljyn lailla tuoksuu, 

kuin fariseuksen kodissa, / tilanteessa oudoimmassa.  

Me elämme rakkaudessa, / kokemuksen puutteessakin, 

silloin, kun tuntuu, että / etänä on vain Jumala.

Vaan lähellä on Rakkaus itse, / hän, joka antaa uuden arvon 

sinulle nyt ja hetikin, / poloisellekin, minulle, 

joka niin usein hätäilen, / mietin toista ihmistäkin 

arvuutellen aikeitansa / enkä hyvyyttä Jumalan, 

joka ei minusta luovu. / Hän on ainoa Jumala. 

Isä, äiti jo sanoivat / kertoivat minulle kerran: 

ennen alkua ajankaan / olin Herran aatoksissa, 

ajatuksissa Jumalan, / rakas lapsi kaiken Luojan. 

Sanassa on kaikki luotu, / Kristuksessa armo suotu. 

Valittiinhan Jeesuksessa / ihminen ihan jokainen. 

Rakkaus on perustus kaiken. / Tämä on Raamatun opetus,

Paavalin toden teolla, / kirkollistenkin isien.

Tätä toistaa myös isäni, / äitini taas ylistystä. 

Ja nyt tekstihin palataan, / katsotaan taas sen sanomaa. 

Arvon ainainen palautus / tuon ikirakkauden kokemus 

tuli naisenpa osaksi. / Ota vaarin nyt sanasta! 

Sinuakaan ei hän hylkää, / ei voi hän sinua jättää,

hän, ken kuuntelee jokaista, / isän lailla armahtava,

hän, ken lähti kuolemaankin, / jotta kuulisit sanoman, 

totuuden Jumalan töistä, / niin, uskollisuudestansa, 

ihan alusta loppuun asti / Henkensä Pyhän avulla.  

Mitä hän naiselle lupasi, / sitä hän sinulle kertoo: 

anteeksi-sanaa vain pelkkää / sekä rauhaa ja lepoa.

Armo kuuluu sulle juuri. / Se perustuu rakkautteensa. 

Rakkaus on ollut aina, / ennen muita aikeitakaan. 

Persoonaa olihan kolme: / Isä, Poika, armas Henki, 

luona on Isänsä Poika, / rakkauden Henki heissä. 

Ennen voimaa, vallan mieltä, / osaamista, tietämistä 

oli pelkkää lempeyttä, / ystävyyttä, yhteyttä, 

joka on Jumala itse, / ristin Herra, armon tuoja. 

Siis yrittelyä edelsi, / paremmuutta ennen loisti 

pelkkä rakkaus Jumalan. / Ainoa totuus on armo. 

Älkäämme aatelko pahoja / kenestäkään lähimmästä

läheisestä, kaukaisesta, / maailman menosta, kodin väestä. 

Älkäämme katsoko lakia, / vaikka toikin sen Jumala, 

saatika ihmisten sanoja, / jos hyvään pyrimme täällä. 

Ei paremmaksi tee moraali, 

ei hullua hurskaammaksi / katselu omien tekojen.  

Ristiä vain seuratkaamme, / väkevyyttä täyden armon, 

rakkauden painovoimaa. / Vetää luoksensa, kokoaa 

Jeesus, näinhän hän lupasi, / kaikki ihmiset ikinä 

ristin rakkauden avulla.

Ken tekoja voisi Luojan / koskaan sanoiksi pukea? 

Kuka häntä voi ylistää, / niin kuin riemuita tulisi? 

Onneksi meitä on parempi / iloitsemaan itse Herra. 

Hän tanssii ja juoksentelee, / hyppii suuresta ilosta

laulaa innolla runoja, / veisaa virttä virren jälkeen

onnesta sulasta siitä, / että on sinun Jumalas, 

ystävä, sinun takias! / Kertoi kerran näin Sefanja. 

Tästä syystä ristille hän lähti / vapaudella, riemumielin.

Ryövärin hän armahtelee, / niin kuin tuoksuöljyn tuojan,

myös kieltäjän, Pietarimme, / fariseukset pelastaa,  

niin kuin meidät, kristitykin, / kuin Paavalin, mahdottomat.  

Hän ristille meni ilosta, / joka on Herralla edessään,  

kun syntiset tuodaan luokse / armoistuimen ikuisen,  

juurelle ristin riemuitsevan, / luo Kolminaisuuden juhlapaalun.  

Silloin me halata saamme / Luojaa, myöskin toisiamme.  

Ei välejä enää olekaan, / kun katoaa koronat kaikki

ja muutkin murheemme menevät. 

Rakkauden tuntemukseen / tuoksuöljyllä valelee 

palvellen jokaista itse / hän, joka uudeksi luo kaikki. 

Kulttuurin aseman palautus, / sydäntaiteen ennallistus!  

Sinä olet Jumalan maalaus, / Kristuksen oma sävellys, 

välähdys, ajatus suuri, / joka viedään loppuun asti. 

Ristillä teos toteutui, / kasteessa omakseen signeerasi,

lopulta vie sinut esille, / galleriaan, estradeille. 

Ristiltä, jo katso, kuulet / armon, rakkauden sävelen, 

takaajan tulevan toivon. / Se kaikuu tätä totuutta: 

”Joka anteeksi saa paljon, / rakastaa entistä enemmän.” 

Tällainen oli sanoma, / ilolaulu Rakkaudesta. 

Kristuksen rakkaus voittaa epäuskon

SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA
19.3. ARMON VUONNA 2017
3. PAASTONAJAN SUNNUNTAI "OCULI"

Virret: 273; 385:2-4; 938:1-3,7; 310:1,5-8; 922; 58:4; 718; 316; 957; 222; 939

Evankeliumi

Joh. 12: 37-43

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
      - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
      Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
      - Hän on sokaissut heidän silmänsä
      ja paaduttanut heidän sydämensä,
      jotta he eivät silmillään näkisi
      eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
      jotta he eivät kääntyisi
      enkä minä parantaisi heitä.
    Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
    Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Johdanto

Rakkaat ystävät, Pertunmaan pyhät,

”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kanssamme, kaikkein kanssa! Aamen.” (virsi 210)

kuvan otti kappalainen Maria Sirén

Olen kiitollinen siitä, että sain jälleen tulla tänne kauniiseen kotikirkkoonne iloitsemaan yhteisestä toivostamme. Viimeksi olin täällä pyhäinpäivänä. Puhuin silloin siitä, kuinka me olemme pyhiä heikkoina, tavallisina ihmisinä. Juuri tällaisina saamme voiman julistaa toisille Kristuksen armoa elämämme keskellä.

Nyt olemme tiellä kohti pääsiäistä. Tämä paastonajan sunnuntai julistaa meille sitä, että Kristus voittaa pahan vallan. Hänessä ilmenee Jumalan rakkaus täydellisesti. Ristintiellä kaikki epäuskon esteet raivataan pois tieltä. Meidän on syytä olla rohkeita, etenkin silloin, kun se, mitä elämässämme tapahtuu, tuntuu turhauttavalta.

Kristus, joka meni vastustuksen ytimeen ristillä, hän on itse Sana, joka lupaa enemmän kuin osaamme odottaa. Kaikille julistetaan toivo, joka kantaa. Kaikki käsittävät lopulta, että Jumala on rakkaus. Sitä ei kenenkään tarvitse nyt tai koskaan epäillä, se on käynyt ilmi ristillä. Tällaista Jumalan rakkautta me heikkoina pyhät osoitamme ja opetamme.

Tahdon tässä saarnassa puhua siitä, kuinka Kristuksen rakkaus voittaa kaiken pahan, kaiken epäuskon. Tätä julistaa meille risti. Lähden aluksi liikkeelle siitä, että ilosanoma voittaa eikä sitä voi estää. Siirryn siihen, että Jumalan pelastussuunnitelma loistaa epäuskon keskellä. Ennen loppupäätelmiä keskitymme siihen, miten uskomme Jumalan mahdollisuuksiin kirkastuu.


Ilosanoma voittaa

Haluan aluksi siis tähdentää sitä, että evankeliumi toimii ja voittaa. Usein jokin meissä ihmisissä ei ymmärrä ilosanomaa. Siksi on myös niin, että moni meistä ihmisistä ei kuule armon ääntä, se ei houkuta. Jos Jumalan rakkaus ei vetoa meihin, se ei lopeta hänen palavaa rakkauttaan hetkeksikään. Lakkaisiko sulhanen haluamasta morsiantaan? Sellaista on Jumalan rakkaus, uskokaa tai älkää, ja paljon vakaampaa kiihkeydessään!

Jokainen ihminen on yhtä lailla Jumalan armosta osallinen. Jokaista johdetaan henkilökohtaisella tavalla Kristuksen luo. Joskus me ihmiset emme kuule tai usko, niin kuin tämän päivän evankeliumissa. Kristus ei kuitenkaan poistu paikalta. Raamattu kertoo sen, millaiseksi Jumala on ilmoittanut pysyvän tahtonsa. Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:3-4) Näin mainitaan ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle.

Kun päivän evankeliumi puhuu siitä, että ihmiset eivät ylipäätänsä uskoneet Jeesukseen, yksi ryhmä mainitaan kuitenkin erikseen. Nämä olivat juutalaisten suuren neuvoston jäseniä, hallitusmiehiä. He olivat kaikkein epätodennäköisintä väkeä uskomaan Jeesukseen, koska Kristuksen tunnustaminen olisi tarkoittanut yhteiskunnallisen ja uskonnollisen aseman menettämistä. Epäuskon ihmettely ei tarkoita evankeliumissa toivottomuutta, koska kaikkein mahdotonkin ryhmä kuulee ilosanoman.

Vaikka joku uskoisi Jeesukseen, jokin, isompi tai pienempi asia, voi kuitenkin lamauttaa. Pelko jättää uskon vain sisäiseksi, vain henkilökohtaiseksi. Usko ei pääse avautumaan maailmalle, se ei pääse vaikuttamaan lähimmäisen parasta. Tuomarien kirjassa mainitaan Gideon, joka tuhosi isänsä epäjumalankuvan ja -alttarin: ”Gideon otti mukaansa kymmenen palvelijaa ja teki niin kuin Herra oli käskenyt. Mutta hän ei uskaltanut tehdä tätä päivällä, vaan teki sen yöllä, koska hän pelkäsi sukulaisiaan ja kaupungin väkeä.” (Tuom. 6:27) Yksi Jeesukseen uskoneista hallitusmiehistä oli Nikodemos, joka hänkin pelkäsi ja lähestyi Herraa yöllä. Hänelle Kristus sanoi, että jokaisen tulee syntyä vedestä ja Hengestä mennäkseen sisällä Jumalan valtakuntaan. (Tämä oli viittaus kasteeseen.)

Miten pääsemme yöstä päivään? Miten uskomme kirkastuu? Mikä voittaa pelon? Miten opimme rakastamaan Jumalan antamaa kunniaa enemmän kuin ihmisten antamaa arvonantoa? Näihin kysymyksiin antaa vastauksia sen miettiminen, millainen on Jumalan rakastava tahto. Sanassa meille kerrotaan, miten se käy toteen. Hänellä on horjumaton aikomus voittaa pahan valta eli epäusko meistä ihmisistä.



Epäusko väistyy

Paavalin toisessa kirjeessä korinttilaisille kerrotaan: ”Jumala, joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo", valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:6) Kirkossa uskomme Jumalan rakkauteen kirkastuu entisestään. Siitä voi aina oppia uutta. Hänen vakaa toimintansa tähtää juuri siihen, että opimme tuntemaan hänet yhä selkeämmin ja terävämmin. Hämäryydet poistetaan.

Kuitenkin yhtä lailla kirkon ulkopuolella, aivan räikeässä epäuskossa Kristus on läsnä yhtään himmenemättä. Tähän evankelista Johannes viittaa, kun hän selittää ihmisten epäuskoa Vanhan testamentin profetioiden avulla: ”Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.” Johannes viitaa Jesajan kirjan kohtaan, jossa ihmiset eivät usko, eivät käänny eivätkä parane. Jeesuksen kirkkaus kuitenkin loistaa kaiken tämän keskellä. Evankelista tiesi, että koko maailma on hyvän Jumalan käsissä. Epäuskon valtaan meidät jätetään vain hetkeksi, jotta oppisimme, ettei Jumala välitä meistä ehdollisesti. Hän rakastaa meitä aina.

Aivan hetkeä ennen evankeliumissaan Johannes viittaa Jeesuksen sanoihin: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:31-32) Toisaalla evankeliumissa Herra Jeesus Kristus sanoo: ”Jokainen, joka on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee minun luokseni.” (Joh. 6:45) Isä siis opettaa kaikkia tuntemaan itsensä. Epäuskosta puhuvan päivän evankeliumin jälkeen Vapahtaja sanoo: ”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.” (Joh. 12:47) Pelastus on Kristuksen tunnustamista.

Myös Jesajan mukaan sillä, että ihmiset eivät kuule, on rajansa. Lopullinen tila ei ole se, etteivät kaikki ihmiset ole vielä oppineet ymmärtämään uskoa Jumalaan. Kun Jesaja kysyi epäuskon kestosta, ”Kuinka pitkäksi aikaa, Herra?”, Herra Kristus, vastasi: ”Siksi kunnes kaupungit ovat autioina... Herra vie ihmiset kauas... Mutta puustakin jää kanto, ja siitä kannosta kasvaa pyhien suku.” (Jes. 6:11-13) Tämä puu on Jeesuksen, hylätyn Messiaan, ristinpuu. Siitä kasvaa pelastusta julistava suku. Myöhemmin Jesaja profetioi, että lohdun saaneiden kansa julistaa kaikille kuuluvaa armoa: ”Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin.” (Jes. 12:5)

Aikaisemmin näyssään Kristuksesta Jesaja oli kuullut serafien hymnin, jota mekin aina laulamme messussa: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.” (Jes. 6:3) Kerran kaikki me ihmiset, kaikki me Jumalan kuvat, tunnemme rakastavan Jumalan. Silloin maailma on täynnä hänen kirkkauttaan. Ihmisinä me heijastamme Jumalan rakkautta toisillemme ja luomakunnalle. Tuo lopullinen näky odottaa toteutumistaan, mutta se on jo läsnä. Se, että Jeesus Kristus voittaa pahan ja pelastaa maailman, tarkoittaa sitä, että hän tuhoaa epäuskon. Ristillä hän kantoi pois sen, että me ihmiset emme luota Herran rakkauteen.

Pahan voittamisen näyttäisi olevan kuitenkin pitkä tie, jos katsotaan ihmisiin, liian pitkä. Meissä kuolevaisissa on sokeutta Jumalan hyvyyttä kohtaan. On vaikea muistaa sitä, että Luojan rakkaus on aivan arkipäiväinen tosiasia, joka ilmenee kaikessa ruoasta ystävyyteen. Toisaalta voi olla vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka tärkeää Jumalan rakkaus on sinulle tai minulle. Miten siis voimme kirkastaa uskoamme hänen rakkauteensa?


Kirkastuminen / Jumalan harrastus
Ehkä asiaa voisi lähestyä yllättävältä kannalta. Mitkä ovat sinun harrastuksiasi? Mikä on sinusta mukavaa? Mitä haluat tehdä ihan luonnostasi, omasta ilosta? Joku kutoo sukkia. Joku kalastaa. Joku viettää aikaa ystävien kanssa. Joku lukee, joku tanssii, joku kävelee, joku harrastaa kuorolaulua. Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. En osu kauas maalista, jos sanon, että Jumala nauttii ja iloitsee jokaikisestä meistä niin kuin parhaasta ajanvietteestään. Hän vain on paljon pitkäjänteisempi harrastuksessaan kuin me rakkaimmassakaan huvissamme. Hän ei turhaudu, ikinä.

Iloiseen harrastukseen liittyy se, että haluaa tehdä sitä toisen kanssa tai kertoa siitä muille. Jos Jumalan harratus on jokaikisen ihmisen rakastaminen, hän ottaa meidät mukaan tähän. Hän keskustelee ihmisistä kanssamme ja touhuaa elämässä mukanamme. Jos yhteinen harrastus on tehnyt jotkut läheisiksi, silloin puhutaan ystävistä. Lauloimmekin alkuvirressä: ”Jeesus, parhain ystäväni, löytäisinkö vertaista?” Hän on paras ystävä siksi, että hän ei mene pois rinnaltamme, jos ja kun kyllästymme.

Kaveria ei jätetä. Ystävä katsoo silmiin ja kuuntelee silloin, kun emme jaksa. Synnintunnustusvirressä 385, kolmannessa säkeistössä veisasimme: ”Anteeksiantoosi suo minun luottaa, että en sortuisi katkeruuteen.” Kun huomaamme hänen armonsa suuruuden, saamme halun katsoa häntä myös takaisin. Niin kuin lauloin psalmista 25: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta.” Tästä tulee tämän kolmannen paastonajan sunnuntain latinankielinen nimi: oculi eli silmät. Silmiemme avautuminen on pahan vallan kukistumista maailmassa.

Kun katsomme Herraan, meidän luottamuksemme häneen kirkastuu. Uskomme elämään palautuu. Katsomme toisiin ihmisiin ymmärryksellä, kiinnostuksella ja ihailulla. Tajuamme, että rakkaus on hänen lahjaansa. Saamme innon pyytää kaikkea hyvää häneltä. Niin kuin veisasimme virressä 938, seitsemännessä säkeistössä: ”Pimeydestä nostit meidät iloon, valoon, rakkauteen. Kutsu meidät puolellesi joka päivä uudelleen.”

Tässä hyvässä Hengessä tajuamme, että ojentavatkin sanat Jeesukselta ovat vain meidän hyväämme varten. Ilmestyskirjan kohta opetti tänään, miten itseriittoisuus ja tylsämielisyys poistuvat sielustamme. Se tapahtuu pukeutumalla Jeesukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että unohdamme edes välillä itsemme. Silloin näemme sen Hyvän, mitä hän tahtoo meille antaa. Valkoisiin pukeutuminen kasteessa tarkoittaa juuri Kristuksen pukemista ylleen.

Päätelmät

”Luja toivonne olkoon, te ahdistetut, vaikka kiusoja, vaivoja saatte.” Näin veisasimme äsken päivän virressä. Sen jälkeen hiljennyimme virrellä 922 kuuntelemaan Jumalan läsnäoloa. Jumalan läsnäolo on lujaa toivoa. Se on pahan kukistumista. Se on rakkautta, jonka antaa lahjana Jumala. Me ihmiset olemme hänen harrastuksensa, emmekä vain sitä, vaan hänen suurimman ilonsa kohde. Hän on meidän ystävämme, hän katsoo silmiin, hän välittää sinusta kaikessa rakkaudessaan. Hän rakastaa teitä halulla niin kuin mies vaimoaan. Hän kantaa ja tukee meitä niin kuin tässä maailmassa vain vaimo miestään.

Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluu Viisauden kirja. Kirja ilmaisee viisaasti, kuinka Jumala rakkaudessaan voittaa pahan valtaa maailmassa ja poistaa epäuskoa. Näin Viisauden kirja: ”Mutta sinä olet kaikille armollinen, koska kaikki on sinulle mahdollista... sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä... jotta he pääsisivät pahasta eroon ja uskoisivat sinuun, Herra.” Jokainen ihminen kuuluu langenneeseen ihmissukuun. Herran opetuksessa jokaisella ihmisellä on kuoleman ja ylösnousemuksenkin jälkeen toivo, joka on ilmaistu virressä 316: "Myös helkkyy minun riemuni, kun risti vaihtuu kruunuksi ja haihtuu kyyneleeni iäiseen autuuteeni."

Mainitsin aikaisemmin Jesajan näyn, jossa hän näki valtaistuimella istuvan eli Kristuksen kirkkaudessaan. Sen mukaan kaikki on täynnä hänen kirkkauttaan. Itse näin kerran näyn siitä, kuinka Isä, Poika ja Pyhä Henki osoitti rakkautensa. Näyn sisältö oli risti. Ristillä tapahtui kaikkien koskaan eläneiden ihmisten pelastus, pelastus kaikesta pahasta. Jumalan uhri, Jumalan kuolema oli liian suuri totuus jäädäkseen vaille hedelmää. Sen kertakaikkisen pelastuksen ansiosta aivan jokainen ihminen on lopulta ylistävä Jumalaa. 

Viime aikoina olen miettinyt sitä, eikö voisi joka päivä sanoa: ”Minä rakastan sinua, Jumala.” Näinhän miehen olisi hyvä sanoa vaimolleen ja vaimon miehelleen, joka päivä. Ehtoollisvirressä lauletaan tänään Kristuksesta: ”Itsensä hän meille jälleen tahtoo antaa.” Tämä on kiihkeää, palavaa rakkautta. Aviopuolisoiden rakkaudesta tämä poikkeaa siinä, että näiden tunteiden ei tarvitse jäädä mitenkään yksityisiksi. Tämä rakkaus koskee aivan jokaista. Kutsukaamme toisiamme kirkkoon, tätä rakkautta palvomaan ja ihmettelemään. Meidän jokaisen iloinen tehtävä on saada hiljalleen ja houkutellen lisää yhteistä iloa aikaan. 

Jumalan rakkauden suurempaan ymmärtämiseen meitä ohjaa nyt erityisen armorikkaalla tavalla paastonajan matka. Tämä on aika, jolloin kuljetaan kohti ristin rakkautta ja pääsiäisen voittoa. Tämä on otollinen tie ja oikea hetki oppia jotain uutta Hengen hyvyydestä. Kristukseen, Pahan vallan voittajaan, suuntaamme tänä paastonajan sunnuntaina katseemme. Hän voittaa kaikkien epäuskon. Viimeisen virren viimeisessä säkeistössä pyydämme: ”Liitä meidät langenneet armahduksen yhteyteen. Kanssamme näin matkaa teet pääsiäiseen ainaiseen.” Aamen. 

Luento isosta toivosta: "Toivo ja rakkaus"

KAKSI LUENTOA ISOSTA TOIVOSTA
ma 6. ja 13.3. klo 17 Kallion kirkossa, Vihreä sali 
Petri Samuel Tikka

2. TOIVO JA RAKKAUS

Alkuun virsi 591

Rakkaat ystävät! 

Olemme nyt kaksiosaisen luentosarjan toisella luennolla. Tänään aiheena on toivo ja rakkaus, edellisen kerran teemana oli taas toivon suhde uskoon. Voin aluksi tiivistää edellisen kerran sisällön kertauksena sekä valaisuksi niille, jotka eivät olleet viimeksi täällä. Viikko sitten maanantaina avasin sitä, että kristillisessä toivossa oli alkukirkossa kysymys kaikkien pelastumisesta. Pelastus merkitsee uskomista ja luottamista hyvään Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Pyhän Paavalin mukaan lopulta kaikki ihmiset ja henkivallatkin tunnustavat Kristuksen ja ylistävät hänen nimeään. Tämä on yksinomaan Herramme risitintyön ansiota ja ylösnousemuksen hedelmää. Voi siis täydellä sydämellä väittää, että kristinuskossa on kysymys siitä, että ”loppu hyvin” tulee todella olemaan ”kaikki hyvin”. Siitä äsken laulamamme virsikin kertoo. 

Viime kerralla tuli pohjustettua aihetta todella paljon, sillä kuulemme nykyään todella harvoin sellaisesta kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ja johon liittyy pelastus eikä vain taivaaseen pääsy tai esim. psykologinen tai sosiaalinen hyvinvointi. Tällä kertaa luento on toivon mukaan hieman väljempi. On lupa esittää tarkentavia kysymyksiä luennon aikana (tai jälkikäteen esim. Facebookissa). 

Näillä luennoilla on oikeastaan kysymys kolmesta teologisesta hyveestä: uskosta, toivosta ja rakkaudesta (pistis, elpis, agapee). Tarkastelun keskipisteessä on toivo ja sen laajuus. Viime kerralla, kun puhuttiin toivon ja uskon liittymisestä toisiinsa, oli jo aika paljon pohjustusta tämän päivän aiheelle, Toivolle ja rakkaudelle. Oli puhetta siitä, että suurta toivoa tarvitaan, jotta voisimme rakastaa lähimmäisiä johdonmukaisesti. Luonnollinen toivomme, halumme elää ja välittää, tarvitsee perusteet, jotta se jaksaisi. Kristillinen usko on tukena toivomallemme, ja evankeliumi antaa toivolle sisällön ja muodon.  

Tänään syvennymme siihen todellisuuteen, josta toivo ja usko kumpuavat. Käsittelemme sitä ääretöntä voimaa, mistä sekä usko että toivo saavat lähtölaukauksensa eivätkä pelkästään muotoa. Kyse on tietysti rakkaudesta, Jumalan rakkaudesta. Tämän luennon rakenne on se, että lähdemme liikkeelle Jumalan rakkaudesta, siirrymme toiseksi Jumalan rakastamiseen ja kolmantena siihen, että Jumala on rakkaus. Punaisena lankana on se, miten rakkaus liittyy suurimpaan mahdolliseen toivoon, siihen, että Jumalan rakkaus ja hänen tuntemisensa lopulta täyttävät koko maailmankaikkeuden. Luento päättyy kirkkosalissa vietettävään messuun.


Jumalan rakkaus

Viime kerralla perustelin sitä, että hellittämätön toivo on välttämätöntä lähimmäisen rakastamisessa. Tajuan sen, että parhainkin sisältö voi helposti muuttua vaatimukseksi sisällämme. Me emme pysty puristamaan toivorikasta rakkautta sisältämme ulos. 

Toivon perusta on kuitenkin se, että meitä rakastetaan. Kaikki uskonopit kertovat siitä, kuinka meitä rakastetaan. Me lähdemme elämässä ja tälläkin luennolla liikkeelle siitä, että Jumala rakastaa meitä. Jumalan rakkaus on perusta sille, että rakkautta on olemassa ihmisten kesken. Jumalan rakkaus perustuu hänen omaan olemukseensa, sillä ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8,15). 

Jumalan rakkaus on toivorikasta, sillä hän tiesi, mitä teki, luodessaan meidät. Hän loi meidät omassa rakkaudessaan ja omaa rakkauttaan varten. Herran rakkaus on aina lähtökohtaisesti ennen meitä, myös kaikissa elämämme vaiheissa. Niin kuin apostoli Johannes sanoo: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) Myös Jumalan antama syntien anteeksianto tarkoittaa sitä, että hän rakastaa meitä silloin, kun emme häntä muista. 

Jumala siis rakastaa meitä ainakin kahdella tavalla ennen kuin me häntä. Ensinnäkin Jumalan rakkaus on ennen meitä niin, että hän rakkaudessaan luo ja hoitaa meitä. Näin hän pitää meitä rakkaudessaan niin, että saamme myös ilon rakastaa häntä. Toiseksi Jumalan rakkaus edeltää meidän rakkauttamme niin, että hänen rakkautensa ei lainkaan vähene, kun emme toimi tai ajattele hänen hyvyytensä mukaisesti. Hänen rakkautensa pikemminkin tehostuu, jotta silmämme avautuisivat ja saisimme katumuksen armon. Jumala antaa meille ilon ja vapauden takaisin ja näin aivan uudistuneen halun rakastaa häntä.

Miten Jumalan rakkaus eroaa ihmisten rakkaudesta? Isän tai äidin, hyvän ystävän tai puolison rakkaus voi heijastaa Jumalan rakkautta suuresti ja parhaimmillaan tarkasti. Inhimillinen rakkaus ei kuitenkaan ole suoraan verrattavissa Jumalan rakkauteen. Jumala rakastaa meitä ehdottoman vakaasti ja varmasti. Hänen rakkautensa on aina ollut sekoittamattoman kirkasta. Hänen rakkautensa ei koskaan muutu muuksi, ei vähene eikä lakkaa. Kaikkein parhainkaan ihminen ei voi ymmärtää sinua tai minua sillä tavoin suoraan kuin Jumala äärettömässä, luovassa rakkaudessaan.

Monen ihmisen elämä kuluu etsiessä tällaista rakkautta maan päältä. Ihminen etsii tällaista rakkautta esimerkiksi parisuhteesta. Odotukset lähentelevät ääretöntä jo silloin, kun ihminen kaipaa suhteesta vain jotakuta, joka ymmärtää. Ymmärrystä ja arvostusta ei joku toinen löydä mistään kohtaa lähipiiriään. Jotkut katkeroituvat ja hylkäävät hyvän, kun eivät ole tunteneet heijastusta koko olemuksemme kaipaamasta asiasta. Se on Jumalan, Luojan, meidän Hyvämme, ääretön rakkaus. 

Rakkautta, ymmärrystä, ei löydy ihmisten keskuudesta siinä määrin kuin sitä kaipaamme. Rakkaus ei ole romanttinen tunne. Se ei ole hyviä tekoja, jotka kestävät vain hetken. Rakkaus ei ole edes tahtotila, ainakaan omana suorituksenamme, sillä tahtommekin on lähtenyt jostakin liikkeelle ja on perimmiltään lahjaa. Rakkaus, jota kaipaamme, on niin tavanomaisesta poikkeavaa, etteivät arkiset ajattelutapamme yllä siihen.

Onneksi meitä valaisevat pyhät kirjoitukset eli Raamattu, jota on kutsuttu Jumalan rakkauskirjeeksi maailmalle. Siinä paljastetaan Jumalan käsittämätön ja yllättävä rakkaus. Raamatun sanat perustuvat apostolien ja profeettojen todistukselle siitä, kuinka Luoja on rakastanut maailmaa Pojassaan. Sitä rakkautta, joka toimii meistä tai meidän ajatuksistamme riippumatta, ylistää erityisesti Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmastoista luku. Vaikka se kuullaan usein häissä, sen ensisijainen kirkollinen asiayhteys on laskiainen, paastonajan alku. Kun epistolassa puhutaan rakkaudesta, on syytä muistaa, että rakkaus tarkoittaa Jumalaa. Jokaisen sanan ”rakkaus” voisi korvata nimellä ”Jeesus” ilman, että teksti menettäisi merkitystään. Kohta kertoo siitä, kuinka Jumala rakastaa meitä. Luen nyt teksin. Mietiskelkäämme eli meditoikaamme samalla sitä, kuinka Jumalan rakkaudesta avautuu elämääkin suurempi toivo: 

1 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 2 Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 3 Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, 5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. 7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. 9 Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista,10 mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
11 Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 12 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
13 Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Virsi 430: 1, 3, 6

Hiljaisen lauantain krusifiksi Kallion kirkossa

Jumalan rakastaminen

Kirkkomme katekismus alkaa sanoilla: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Jumala vetää meitä puoleensa rakkaudellaan, ja hänen kohtaamisensa saa aikaan rakkautta häntä kohtaan. Se, että rakastamme häntä, on kaikkein tärkeintä, mitä elämässämme voi tapahtua. Aina ensin on kuitenkin Jumalan oma rakkaus, sitten se, että me pystymme rakastamaan häntä myös takaisin. 

Vapahtajamme julisti Vanhaan testamentin ajatusten pohjalta rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10: 27) Raamatussa ei eroteta toisistaan Jumalan rakastamista ja hänen luomiensa ihmisten rakastamista. Onko kuitenkin näillä jokin ero?

Meidän on hyvä sanoa jollekulle läheiselle mahdollisimman usein: minä rakastan sinua. Samoin meidät on luotu tekemään rakkauden työtä ja tekoja kanssaihmistemme hyväksi. Maailmassa arvostetaan hyväntekeväisyyttä ja diakoniaa, se on suurin syy, miksi moni kuuluu Helsingissä kirkkoon. Jumalan rakastaminen ihan hänen itsensä takia tuntuu kuitenkin olemattomalta käsitteeltä. Kirkossakin se usein samaistuu toisista ihmisistä huolehtimiseen, jota se tietysti myös on. 

Jumalaa voi kuitenkin rakastaa ihan hänenä itsenään. Daavid sanoo Psalmissa 18 Jumalalle: ”Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani.” (Ps. 18:2) Tämä rakastaminen perustuu psalmissa siihen, että Jumala pelastaa hädästä ja antaa voiman taistella elämää tuhoavia voimia vastaan. Miksi sitten ihmisten rakastamista painotetaan nykyään Jumalan rakastamisen kustannuksella? Ennen ehkä oli päinvastoin, mikä sekään ei ole parempi. Jos joku sanoo rakastavansa hyvää Jumalaa, hän tahtoo hyvää myös muille ja toimii sen mukaan. Jos joku sanoo rakastavansa ihmisiä, hän rakastaa myös heidän Luojaansa. Mikä on sitten ristiriita? 

Syy siihen, miksi Jumalan ja ihmisten rakastaminen asetaan tavalla tai toisella vastakkain, on mielestäni toivon unohtuminen. Juuri toivo opettaa ihmisen rakastamaan Jumalaa ja Jumalassa lähimmäistään. Toivo saattaa ihmisen jakamaan Jumalan rakkautta eteenpäin vapaasti ja ilman kaunaa. Jos toivo unohtuu, ihminen pitää Jumalan rakastamista omana omaisuutenaan. Hän ei uskalla nähdä, että se on myös toisille kuuluva todellisuus. Ahtaan uskonnollisuuden tähden Jumalan rakastaminen joutuu huonoon huutoon. 

Samoin jos toivo unohtuu, lähimmäisenrakkauden nimissä ohitetaan Jumala ja hänen tuomansa vapaus. Ilman jumalallista toivoa emme voi tehdä hyvää toisillemme ilman pelkoa. Lähimmäisestä tulee velvollisuuksiemme pakonomainen kohde, kun emme tunnista sitä näkymätöntä hyvää, joka hänelle kuuluu ja joka häntä odottaa. Lähimmäiseltä viedään hänen rakastamisensa nimissä vapaus olla silloin, kun toivo puuttuu. Rakkaudesta tulee pakkopaita, kun ei uskota, että Jumala johta lopulta asiat hyvään lopputulokseen jokaisen kohdalla. 

Mutta entäs jos ihminen vastustaa Jumalan rakastamista? Entä jos joku ei halua yhtetttä siihen suurimpaan Hyvään, jota ihminen tarvitsee, eli yhteyttä meidän olemuksemme Luojaan ja Isään? Voiko hän tahdollaan torjua lopullisesti ja pysyvästi tämän toivon? Jos katsomme vain ulkokuorta, meidän ei ole syytä pettyä vain ateisteihin, vaan ihan jokaiseen meistä. Kukaan meistä ei ymmärrä jatkuvalla voimalla sitä, että Jumala on suurin Hyvämme. Kukaan meistä ei rakasta häntä sillä palavuudella, jota meidän järjellisesti tulisi. Aivan jokaisen ihmisen, yhtä lailla kristityn kuin ateistin, ymmärrys on hämärtynyt suhteessa häneen, jota me kaipaamme ja tarvitsemme eniten. 

Vanhan kirkon opetuksen mukaan tahto kohti Hyvää on kuitenkin ihmisessä perustavanlaatuinen asia, vaikka tämä kaipaus olisi kokonaan tai osittain hämärretty. Vääristynyt tahtomme kuitenkin pitää omaa hetkellistä hyväänsä kaiken hyvyyden mittarina. Meissä on siis ikään kuin kaksi tahtoa. Ihmisen langennutta tahtoa kutsutaan ”vanha aatamiksi”. Kuitenkin tämäkin tahto on vain huijattu luulemaan omahyväisyyttänsä todelliseksi hyväksi. ”Uusi Aatami” tuo tämän alkuperäisen tahdon takaisin. Aatamissa kaikki kuolevat, mutta Kristuksessa, uudessa Aatamissa, aivan kaikki tehdään eläviksi, niin kuin Paavali opettaa. 

Toivoa luo myös se, että tahtomme ei ole lähtökohtaisesti kaikkivaltias. Me pelkäämme luopua tahtomme vallasta, sillä pidämme kaikkivaltiasta Jumalaa ja hänen tahtoaan meille vastakkaisina. Näin ei kuitenkaan ole. Kirkkoisien käsitys tahdosta ei ollut voluntaristinen. Voluntaristinen tahto on nykyaikaisempi käsitys, ja sen mukaan ihminen päättää tehdä sitä, mitä hän tahtoo. Varhaisen kirkon käsitys tahdosta perustui järkeen, ei omapäisyyteen. Ihminen tekee sitä, minkä hän omassa, usein vajaassa ja jopa täysin harhautetussa järjessään katsoo oikeaksi. Tähän hän suuntaa tahtonsa parhaansa mukaan. Jos siis ihminen tekee tai ajattelee väärin, häntä ei pidä syytellä tai jättää toivottomuuden varaan, vaan ojentaa, kasvattaa ja pelastaa. 

Luterilaisittain on huomautettava, että ihmisellä on sidottu ratkaisuvalta pelastusasioissa. Reformaattorimme Luther nimitti kirjaansa Sidottu ratkaisuvalta tärkeimmäksi teoksekseen. Ihmisen tahto on suuntautunut pahaan eikä kykene pelastamaan itseään, ja katumuskin voi vain tehdä ihmisen epätoivoiseksi. Siksi tahdonkin asiassa tärkeintä on evankeliumi, ilosanoma siitä, että meille langenneille ihmisille, Jumalan rakkaille kuville, on tullut koko olemuksemme Pelastaja. Jumala pelastaa sen, kenet tahtoo, myös sen, jonka tahto on kaikkein omapäisin ja Jumalaa vastustavin: eihän muunlaisia ihmisiä ole! Jos Jumalan tahto on pelastaa kaikki, meille avautuu varsiin toivorikkaat näköalat jokaisen vastustavan, kiukuttelevan ajatuksen ja ihmisen suhteen.
  
Meissä on kaksi tahtoa, alkuperäinen ja uudistettu Hyvää kohti suuntautuva tahto ja harhautettu ”vanhan aatamin” tahto. Kristuksessa on myös kaksi tahtoa, mutta ei paha ja hyvä tahto, vaan jumalallinen ja inhimillinen tahto. Näin on meidän pelastuksemme tähden. Jeesuksen Pyhän Hengen valaisema ihmistahto parantaa meidän rikkoutuneen tahtomme. Hänessä ihmisyytemme oppi sisältäkäsin suuntautumaan uudestaan kohti todellista Hyvää eli Jumalaa. 

Me emme ole pahoja, vaan syntisiä, mutta tietämättömyydessään tahto suuntautuu kohti pahaa. Paha ei tarkoita pelkästään asioita, jotka tuhoavat elämää, vaan valintoja, jotka eivät kanna ja vie hyvään lopputulokseen. Jos Jumala kerran poistaa pahan olemassaolon, mikä estää meitä päätymästä katoavaisuuteen, kaikkeen siihen, mihin tahtomme suuntautuu? Meidän toivomme on siinä, että Jumala armossaan itse kasvattaa jokaista meistä pääsemään eroon pahasta. Se on hänen työtään. 

Tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi se, kuinka varhaisessa kirkossa opetettiin kaiken pahan kerran häviävän kokonaan. Pyhä Makrina, Gregorios Nyssalaisen sisar ja opettaja 300-luvulla, puhui kuolinvuoteellaan näin: ”Paha on näet kertakaikkisesti karkotettava olevaisen piiristä, ja kuten on jo sanottu, olevaiseen kuulumaton ei saa olla lainkaan. Pahuuden luonto on sellainen, ettei sitä ole olemassa tahdon ulkopuolella, ja kun kaikki tahto kerran on Jumalassa, katoaa pahuus täydellisesti, koska sille ei jää paikkaa olla.” (s. 112)

Jumalan armo kestää iankaikkisesti. Se on toivomme perusta, sen perusta, että me päädymme siihen lopputulokseen, jota kaipaamme, Jumalan yhteyteen. Kun muistamme toivoa ja sen suurutta, voi rohjeta sanoa Jumalalle joka päivä: ”Minä rakastan sinua.” Jumalan rakastaminen on samalla toivon kasvamista meidän sisällämme. Sen tunnustaminen, että rakastamme häntä, muistuttaa meitä hänestä, joka kantaa. Siksi Jumalan rakastaminen on hänen omaa työtään meissä. 

Marian kruunaaminen Lohjan Pyhän Laurin kirkossa

Jumala on rakkaus

Jumala on rakkaus. Kaikki hänessä on rakkautta. Jeesus tuli tuomaan tulta maan päälle ja hän tahtoi sen syttyvän. Jumala, joka tahtoo vain meidän parastamme, tarkoitti tulellaan rakkauden tulta, joka puhdistaa ja jalostaa. Pyhän Hengen tuli vuodatettiin apostolien päälle helluntaina. Siinä voimassa he kehottivat ihmisiä tulemaan kasteelle, Kristuksen puhdistamiksi. Apostoli Paavalin ja kirkkoisien mukaan tämä sama puhdistava tuli kastaa tässä maailmassa parantumattomaksi jääneet sielut. Se tuli on ikään kuin kauterisaatio, joka puhdistaa ja lopettaa verenvuodon. Se ei tunnu aluksi hyvältä, mutta lopulta potilas kiittää lääkäriään. Näin opetti Gregorios Nyssalainen tulesta Isossa katekismuksessaan.

Tästä Jeesuksen tuoman tulen traditiosta juontaa juurensa niin opit helvetistä kuin kiirastulestakin. Alun perin sama tuli koski kaikkia, niin kristittyjä kuin pakanoitakin. Myöhemmin Jumalasta luopuneille ja pakanoille varattiin paikka tulessa, joka ei koskaan lakkaisi, kun taas kiirastuleen päätyisivät vielä parantumiseen kykenevät sielut. (Kiirastulen ”kiiras”-osa tarkoittaa puhdistavaa, samoin kuin sanassa kiirastorstai.) Varhaisessa kirkossa kirkkokansa kuitenkin uskoi, että myös pahat ihmiset, jopa kristittyjen vainoajat, olisivat lopulta samassa pöydässä heidän kanssaan. Kristittyjen yleisimmän käsityksen mainitsevat mm. kirkkoisät Augustinus ja Hieronymus, jotka kummatkin muuttivat käsitystään lopullisesta toivosta elämänsä aikana pessimistisempään suuntaan. Se, että huonommat ihmiset joutuisivat pysyvästi huonompaan paikkaan, oli alun perin pakanallinen käsitys. (Sankarit kohosivat tähtiin jumalten luo, kun taas tavalliset pulliaiset päätyivät ankeaan tuonelaan.) Tämä tiedetään myös siitä, että uusplatonilaiset filosofit rupesivat matkimaan kristittyjen toivorikasta näkemystä 300-luvun tienoilla. 

Lähinnä kirkon läntisessä osassa opetettiin jo 100- ja 200-lukujen vaihteissa joskus sitä, että joidenkuiden tuskat kestäisivät ehdottoman päättymättömästi. Tämä lienee ollut selväsanaisena kantana yhtä harvinainen kuin se näkemys, että Kristuksen valtakuntaan kuuluvat lakkaisivat olemasta. Sitä kutsutaan annihilaatio-opiksi, ja muun muassa kristityt adventistit ja ei-kristityt Jehovan todistajat kannattavat käsitystä nykypäivänä. 

Jumala on kuitenkin rakkaus. Siksi aika harvat kristityt nykyään ajattelevat, että Jumala rankaisisi hänestä luopuneita. Helvetin portit ovat pikemminkin sisältä päin suljettuja. Näin ajatteli viime vuosisadalla mm. C. S. Lewis. En voi oikein kuitenkaan uskoa, että helvetti olisi lopullisesti ja peruuttamattomasti suljettu sisältäpäin. Ilmestyskirjan mukaan Kristuksella itsellään on kuoleman ja tuonelan avaimet, ei meillä. Hän pystyy avaamaan sydämen, joka on suljettu, kirkastamaan itsensä ihmiselle, joka ei ymmärrä, kuka Jumala on. Hänelle on mahdoton enemmän kuin mahdollista. Rakkaus on kaikkivaltias. 

Jääkö toivo alakynteen, kun usko, toivo ja rakkaus pitävät juoksukilpailun? Rakkaus on kyllä suurin ja voimakkain, mutta kukaan ei pysy sen perässä. Toivo vetää mukanaan maaliin Rakkauden luo kaikki, jotka kompastuvat ja kaatuvat elämän matkalla. Ja kaikkihan kaatuvat. Usko taas tukee toivoa, antaa sille tarpeellisen veden, kannustuksen ja energian. Elämän juoksukilpailussa Rakkaus eli Jumala olisi ainoa voittaja, ellei toivo tekisi meistä kaikista heikoista hänen kanssavoittajiaan. Ja näin todella on.

Luen loppuhuipennukseksi Viisauden kirjaa (11:21-12:1) Vanhan testamentin apokryfikirjoista. Kohta kuvaa rakastavan Jumalan toimintatapaa maailmassaan:

"Suuri mahtisi on aina valmiina käyttöön -
kenestä olisi vastustamaan käsivartesi voimaa?
Kuin hiukkanen vaakakupissa
on koko maailma sinun edessäsi,
kuin maahan pudonnut aamukasteen pisara.
Mutta sinä olet kaikille armollinen,
koska kaikki on sinulle mahdollista,
sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä,
jotta he kääntyisivät,
sillä sinä rakastat kaikkea olevaa
etkä inhoa mitään luomaasi -
jos jotakin olisit vihannut,
et olisi luonut sitä.
Jos et jotakin olisi halunnut,
kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää?
Jos et jotakin olisi kutsunut elämään,
kuinka se olisi säilynyt hengissä?
Mutta sinä säästät kaikki,
koska kaikki kuuluu sinulle,
sinä, Valtias, rakastat kaikkea elävää,
sillä sinun katoamaton henkesi on kaikessa olevassa.
Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä,
varoitat heitä muistuttamalla heidän synneistään,
jotta he pääsisivät pahasta eroon
ja uskoisivat sinuun, Herra."

Loppuun virsi 336: 2, 5

---------------------

Messussa laulettiin yhdessä Lasse Mårtensonin "Jumala rakastaa maailmaa" sekä virsikirjasta 440, 805a ja 757:1,5. Luennon jälkeen luettiin seuraava evankeliumi:

Mark. 8:22-26


He tulivat Betsaidaan. Siellä Jeesuksen luo tuotiin sokea mies ja häntä pyydettiin koskettamaan tätä. Jeesus otti sokeaa kädestä ja vei hänet kylän ulkopuolelle. Sitten hän sylkäisi miehen silmiin, pani kätensä hänen päälleen ja kysyi: ”Näetkö mitään?” Mies avasi silmänsä ja sanoi: ”Minä näen ihmisiä – näen ikään kuin puita, mutta ne kävelevät.” Jeesus pani uudestaan kätensä miehen silmille, ja nyt tämä näki tarkasti. Hän oli täysin parantunut ja näki selvästi kaiken. Jeesus lähetti hänet kotiin ja sanoi: ”Älä edes poikkea kylään.”

Ja pidin tällaisen puheen:

Tarkka näkö on toivon näkökyky.
Jeesus on jokaisen ihmisen Luoja.
Ei ole yhtäkään toivotonta tapausta.
Mutta näemmekö metsän puilta?
Ovatko ihmiset vain yksilöitä,
tapauksia, käveleviä puita?
Missä on ihmiskunta,
kokonaisuus, metsä puissa?

Joskus pitää mennä henkisesti
kylä- tai kaupunkiyhteisön ulkopuolelle,
jotta näkisi kokonaisuuden.
Täytyy ajatella toisella tavalla.
Puu on kuitenkin sielläkin,
yksinäinen puu, josta versoaa metsä.
Se on Kristuksen ristinpuu,
elävä puu, uusi ajattelutapa.

Toivo on yhteinen asia.
Kilvoitelkaamme siinä.
Oppikaamme elämään yhdessä
sen tosiasian kanssa,
että Jumalassa ei ole mitään muuta
kuin rakkautta.

"Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi!" (Ps. 25:6)

Vapaus on uusi alku

Gal. 5: 1-6

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä. Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.

Saarna Kallion kirkossa messussa perjantaina 23.9. armon vuonna 2016 Kristityn vapauden viikolla ja Johannes Kastajan sikiämisen päivänä Petri Samuel Tikka (täyttäessään kolmekymmentä vuotta)

Kristus vapautti meidät vapauteen. Kristus vapautti meidät vapauden avulla. Kristus on Vapahtaja, vapauttaja.

Salomon oodit ovat kristikunnan vanhin virsikirja. Oodissa 17 tuonelaan, helvetin vankilaan astunut Vapahtaja sanoo: ”Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” Kaikki, kaikki ihmiset, riippumatta heidän elämäntilanteistaan tai valinnoistaan, vapautetaan ehdottomasti. Ei jää mitään ”mutta”-sanaa, ei pakkoa, ei yhtään ehtoa.

Nykyään kuitenkin meidän pappien saarnoissa ajatus kristityn vapaudesta usein vesitetään lähes välittömästi. Kristityn vapaus onkin yhtäkkiä kaikkea mahdollista muuta kuin itse asiassa vapautta. Ruvetaan puhumaan seuraavanlaisista asioista tiloina, joihin meidät on vapautettu: vastuu, sitoutuminen, hyvän tekeminen. Hyväntahtoista puhetta on vaarallista ruveta vastustamaan. Mutta tuskin on olemassa vikkelämpää harhautusta, jotta voisi ohittaa armon, kuin jättää se sivulauseeksi.

Jumalan armoa ei saa pitää vähemmän merkittävänä kuin sitä, että ihmiset tekevät hyvää toisilleen. Jumala rakastaa meitä vapaasti ja voimakkaasti ja luovasti. Jos tätä ihmettä ei mietiskellä päivin ja öin, hyvät teot ovat pahimmillaan suorastaan haitallisia. Usko hyvän tekemiseen näyttäytyy vähempiosaisten päähän taputtamisena ja oman tulevaisuutemme omaehtoisena turvaamisena.

Synnintunnustusvirressä (282) mainittiin Manasse. Tämä epäjumalanpalveluksen uudelleen säätänyt kuningas katui aikoinaan, kun hänet oli vangittu, ja rukoili Herraa tähän tapaan: ”mittaamaton, käsittämättömän suuri on armo, jonka olet luvannut.” Kristus,  Messias, on suuri Vapahtaja. Emme puhu tarpeeksi usein sitä muun muassa psalmien sanomaa, että Jumala on suuri, kuten toisilla uskonnoilla on edelleen tapana sanoa. Vaatiiko elämä tragediaa, jotta armo alkaa tuntua isolta? Pitääkö meidän joutua henkisen sorron ja kaikenlaisen vainon alle, jotta vapaus alkaa maistua?

Ei, evankeliumi, ilosanoma, ei edellytä pahaa eikä myöskään sen odottamista. Juuri nyt, juuri tänä päivänä, tällä hetkellä me olemme vapaita. Enää ei ole olemassa sitä pelkoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pelolla ei ole mitään perustaa. Kaikki on julistettu hyväksi ja osoitettu tarkoituksenmukaiseksi. Tämän totuuden opettaa meille itse Sana. Kristus on Jumalan Sana, hänen puheensa meille. Oodissa Pelastaja sanoo: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut.” Kaikki on siis avointa ja vapaata. Tätä meille tähdentää sielujen opettaja, hän, joka on myös suuri lääkäri, parantumattomasti sairaiden parantaja.

Paavalin mukaan me odotamme vanhurskauden toivoa Hengellä ja uskon avulla. Vanhurskauden toivo tarkoittaa sen innokasta odottamista, että kaikki, aivan kaikki asiat, ovat lopulta hyvin, ja koko maailma on täynnä Herran tuntemista. Jokaisen luodun olennon kieli, niin näkyvässä kuin näkymättömässä todellisuudessa, on ylistävä Jeesusta. Vapahtajan persoona tullaan tuntemaan suurena Jumalana, Kaikkivaltiaana. Häntä kukaan ei voinut eikä lopulta halunnutkaan estää. Ristiinnaulitun Jumalan Henki johtaa kaikki, erityisesti kauaksi eksyneet ja joutuneet, yhteiseen uskoon ja tunnustukseen. Rakkaus on rakastava meidät rakastaviksi. Rakkaus kykenee kaikkeen. Niinpä Jeesuksessa Kristuksessa ainoa johonkin pystyvä asia on rakkautena vaikuttava usko.

Jumala on rakkaus. Jumala on suuri, sillä hän on ääretön. Kaikki Jumalan ominaisuudet palautuvat hänen rakkauteensa. Niinpä hänen äärettömyytensä, hänen avaruutensa, on yhtä kuin rakkautta ja armoa. Tätä on se vapaus, johon Jumalan Poika, Jeesus Kristus, meidän ja koko maailman Vapahtaja, on meidät vapauttanut. Tämä filosofia, viisaus, on jokapäiväistä elämää. Niin kuin Sirkka-mummillani oli tapana sanoa: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”

Laskiaismaanantain saarna rakkaudesta, uskosta ja toivosta

SAARNA (Petri Samuel Tikka saarnasi)
Kallion kirkossa laskiaismaanantaina 8.2.2016

Rakkaat kristityt, rakkaat ystävät,

Lauloin psalmin kertosäkeenä antifonin ”Non nobis”, sävelen elokuvasta Kuningas Henrik V, sanat psalmista 115: ”Älä meille, Herra, älä meille anna kunniaa, mutta anna kunnia omalle nimellesi, sinä hyvä ja uskollinen!” Kohta näiden sanojen jälkeen psalmi kuvaa Jumalaa näin: ”Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.”

Ensimmäisen Johanneksen kirjaan mukaan Jumala on rakkaus. Ensimmäisen korinttilaiskirjeen mukaan rakkaus ei koskaan katoa, häviä eikä epäonnistu. Laulujen laulun mukaan rakkaus on väkevä kuin kuolema.

Rakkaus ei kuulunut hyveiden luetteloon antiikin maailmassa. Neljä hyvettä olivat: kohtuus ja ymmärrys, oikeamielisyys ja rohkeus. Vasta kristillinen usko lisäsi kolme teologista hyvettä: uskon, toivon ja suurimpana näistä rakkauden.

Rakkaus ei ole suurin näistä kolmesta siksi, että se vaatii tai pyytää meiltä kaikkein eniten, eikä siksi, että usko ja toivo olisivat jotenkin kakkosluokan juttuja. Rakkaus on suurin, voimakkain ja keskeisin sen tähden, että Jumala itse on rakkaus. Herra, todellinen, elävä Jumala, on armollinen. Armo tarkoittaa juuri suurinta rakkautta, uskollista, kestävää rakkautta, joka ei perustu kohteensa hyvyyteen. Armo on ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme.

Kristillinen usko on uskoa tuollaiseen rakkauteen. Usko on sitä, että tuntee Jumalan olevan uskollinen rakkaudessaan. Uskon ja luottamuksen saa aikaan Jumalan uskollisuus, Jumalan oma Sana itsestään; me emme tuota uskoa häneen puristamalla sitä itsestämme. Me ihmiset alamme luottaa toisiimme sitä myöten, kun huomaamme olevamme uskollisia, luotettavia toisiamme kohtaan. Samoin Jumala itse osoittaa uskollisuutensa niin, että alamme uskoa häneen.

Mutta entäpä toivo? Usein toivo jää kolmikossa sivuosaan, täysin unohdetuksi. Toivo saattaa muuttua alistetuksi toiveeksi. Silloin toivo kapinoi valheelliselta vaikuttavaa rakkautta ja tuntematonta uskoa kohtaan. Mutta toivo ei ole ristiriidassa näiden kanssa. Usko tukee toivoa, antaa sille luottamuksen ja pohjan. Jumalan rakkaus ja uskollisuus kertovat, että toivo on totta.

Raamatun mukaan Jumala ei halua yhdenkään ihmisen joutuvan hukkaan, vaan hän tahtoo kaikille pelastuksen. ”Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.” Jumalan rakkauden uhritie on laskiaisen aihe. Jumalallinen rakkaus voitti antaessaan itsensä alttiiksi kuolemaan kaikkien ihmisten puolesta. Rakkaus, joka ei voi kadota, katosi meidän puolestamme. Rakkaus astui pimeyteen, johon me olimme uponneet, syntiin, joka harhauttaa meitä aina uudestaan elämästä. Sen tähden emme pyydä paastonaikana kunniaa itsellemme, vaan laskeudumme paastoon näyttääksemme maailmalle, itsellemme ja toinen toisillemme, kuinka paljon Jumala rakastaa. Hän rakasti meitä kuolemaan asti ja kohotti koko ihmiskunnan uuden armon todellisuuteen nousemalla ylös kuolleista.

Ja koska uusi armon aika, Jumalan oma elämä on tullut keskuuteemme, on tämä laskiaisen aika täyttä karnevaalia, elämän juhlaa. Kiitos Pyhälle Hengelle, joka johtaa kaikki koskaan eläneet ihmiset hyvään lopputulokseen, pääsiäisen elämään ja iloon! Meidän Isämme on hyvä ja uskollinen.

Miksi kaikki on hyvin

"Miksi kaikki on hyvin"
SAARNA Helsingin vanhassa kirkossa 
12. sunnuntaina hellutaista, 16.8.2015
Petri Samuel Tikka +

Hallelujasäe:
Herra, avaa minun huuleni, 
niin suuni julistaa sinun kunniaasi.
Ps. 51:17

Evankeliumi - Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Rakkaat ystäväni,

Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Tähän on kolme syytä. Ensinnäkin: hyvä Jumala on luonut ihmisen. Toiseksi, kuten Johannes sanoo: Jeesus Kristus ”on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman”. Kolmanneksi: rakkauden Henki antaa luottamuksen, joka pelastaa. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Jumala antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme. Kaiken kaikkiaan: Jumalalla on vastuu meistä ihmisistä.

Usein Jumalan tarkoitus ja ihmisen tahto asettuvat vastakkain. Sanotaan, että Jumala kutsuu meitä, mutta ihmiselle on lahjoitettu vapaus vastustaa. Tällöin pelastus ei olekaan enää meistä riippumaton tosiasia. Sitä, ettei jokainen yksilö tule lopulta pelastumaan, perustellaan nykyaikana useimmiten tällä tavoin: ”Jumala ei pakota ketään yhteyteensä”. Me luodut ja meitä todella rakastava Luoja kuulumme syvältä sisimmästämme yhteen. Jos vapaudumme koko olemassaoloamme koskevista suurista peloista, voiko tällaista vapauttamista kutsua pakotukseksi?

Tässä on itsemme tutkimisen paikka. Koskeeko hyvän Jumalan vastustaminen vain muita, ei minua? Kuka meistä Jumalan kuviksi luoduista kuolevaisista olisi niin vapaa, ettei kussakin meissä vaikuttaisi kahta tahtoa, kahta ymmärrystä? Ihminen sekä kaipaa Jumalaa ja kaikkea hyvää, mitä hän antaa, että vastustaa sitä. Toisaalta teemme ja ajattelemme käytännössä sitä, mikä johtaa meitä pieniin, itseriittoisiin näköaloihin ja sitä myöten pettymykseen. Toisaalta janoamme sitä, mikä on oikein, kaipaamme itse hyvyyttä, Jumalaa.

Näin kirjoittaa Johannes: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” Me kaikkihan joudumme helposti, päivittäin eri tavoin harhaan, kutsummepa itseämme uskoviksi tai emme. Me odotamme elämältä aina jotain suurta, mutta joudumme pettymyksiin, ja Jumalan hyvyys asetetaan kyseenalaiseen valoon. Errare humanum est; erehtyminen on inhimillistä. Jokainen meistä tarvitsee joka päivä tahtomme vapauttajaa, Jumalaa itseään, häntä, joka näyttää asioiden ja itsensä hyvyyden.

Jos Luoja ei kerran pakota ketään yhteyteensä, vielä vähemmän hän jättää meidät vapauttamatta elämäämme ja itseään koskevista peloista. Mutta ehkä vankeuteen tai muuten vähään tottunut pitää vapauttamistaan jonkinlaisena pakotuksena. Näköalojen laajentuminen tuntuu mahdottomalta. Annan maanläheisen esimerkin. Pienenä lapsena pidin vain muutamasta suolaisesta ruoasta, kuten spagetista ja lasagnesta, en esimerkiksi salaatista. Vähitellen houkuteltuna olen kuitenkin oppinut nauttimaan jopa hyvästä kalasta. Kaikenlainen kasvatus on näköalojen laajentamista. Sitä, että vanhemmat kärsivällisesti ohjaavat ja innostavat lastaan uusiin asioihin, ei pidetä pakotuksena, vaikka lapsi aluksi vastustelee.

Olkoonpa toinen läheinen tai ei, ihmiseen viime kädessä luotetaan, kun hän osoittautuu reiluksi ja mukavaksi. Jumalan vastusteleminen näyttää kuitenkin olevan oudompi asia. Jumalaa epäillään, vaikka hän on itse reiluus, hyvyys ja mukavuus. Tällaisessa maailmassa skeptikkoa pidetään älykkäänä, vaikka hän epäilee kaikkea paitsi oman päättelykykynsä rajoja. Eikä sana ”uskovainen” ilmeisesti nykyaikana tarkoita enää ihmistä, joka uskoo ja luottaa Jumalaan, vaan ihmistä, joka on tehnyt päätöksen uskoa Jumalaan ja tältä pohjalta arvostelee ehkä huomaamattaan toisten moraalia. Tällaista kovaäänisyyttä peläten tyydymme uskonasioissa usein hiljaisuuteen.

Kerrommeko kirkkona ääneen tosiasiallisia syitä luottaa Jumalaan? Kaikki me janoamme toivoa. Tuo kaipaus on heiveröistä ilman tukea ja perustaa. Usko on tukena toivomallemme. Ilman toivoa ihminen ei jaksa elää, hän ei pysty asettamaan tavoitteita elämälleen. Ilman toivoa ihmisestä tulee yksiulotteinen. Mutta kun ihminen joutuu elämässään umpikujaan, toivosta tulee valo. Tuemmeko silloin lähimmäisemme toivoa uskon sanoilla vai auttamatta häntä odotammeko sitä, että hän tekee yksin ratkaisunsa nousta ylös? Ehkä mielessämme on: ”kyllä hän siitä selviää”? Ettemme myöskään köyttäisi kokoon raskaita ja hankalia taakkoja määritellen toisten puolesta, miten ja milloin viimeistään ihmisen tulee ratkaista suhteensa Jumalaan?

Jos tuemme toinen toistamme elämämme vaikeimmissa käänteissä ja ratkaisuissa, sitä pidetään vapauttavana, jopa välttämättömänä. Mutta miksi meidän tarvitsisi uskoa, ettei Jumalalla, joka on itse rakkaus, olisi täyttä valtaa rohkaista meitä aina takaisin jaloillemme? Niin helposti asetamme itsemme omiksi yksinäisiksi oppimestareiksemme, ja pelkäämme olla kantavia isiä, opettajia, jotka kasvattavat lahjaksi saatuun viisauteen. Monet meistä helsinkiläisistä kirkkoon kuuluvista kieltäytyvät nykyään tuomasta lapsiaan kasteelle ja kasvattamasta heitä kristillisesti, jotta lapset voisivat itse valita uskontonsa. Kukaan ei kuitenkaan esimerkiksi jätä opettamatta lapselle omaa äidinkieltään, jotta hän voisi sitten isona ratkaista, käyttääkö hän tätä kieltä vai ei.

Jumala ei jätä meidän itsemme ratkaistavaksi, tulemmeko rakastetuiksi vai emme. Tässä ei iällä eikä millään muullakaan ole väliä. Jumalan rakkauden tunnustaminen on meidän heikkojen ihmisten voima. Rakkaus ja armo ovat ainoita asioita, joiden läsnäolossa erehtyväisyydestä, heikkoudesta eikä edes pahuudesta ole nyt tai koskaan haittaa. Kaikki sulaa Jumalan suuren rakkauden edessä. Raamatun mukaan jokainen kieli niin taivaassa, maan päällä kuin sen alla on tunnustava, että Jeesus Kristus on Herra. Pakotettu tunnustus, kun vanginvartijan edessä, ei ole minkään arvoinen. Jeesuksen rakkauden tunnustaminen on vapautta ja pelastusta.

Meillä ei ole lupaa kutsua itseämme uskomme ratkaisijoiksi. Emme ole luoneet itseämme, emme aloittaneet olemassaoloamme. Paljon vähemmän ratkaisemme ikuisen kohtalomme, lopullisen päämäärämme. Sen on tehnyt Kristus. Paavali sanoo kirjeessään roomalaisille: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa.” Kristus on murskannut kuoleman, tuonelan ja helvetin portit säpäleiksi, olemattomiin.

Eilen vietettiin ympäri maailmaa Marian taivaaseenottamisen päivää. Poikansa armon tähden yksinäinen äiti otettiin ruumiineen, sieluineen taivaalliseen kirkkauteen. Vain yksi on meille, neitsyt Marialle ja kaikille ihmisille Isä, hän, joka on taivaissa. Ainoan Poikansa äärettömän kalliin veren tähden hän on julistanut koko langenneen maailman vanhurskaaksi, syyttömäksi.

Siksi meidän kuuluu antaa lähimmäisemme kokea, että hän on rakastettu ilman ehtoja. Se on armoa. Tämä merkitsee tilan jättämistä Jumalalle, joka rakastaa ja ymmärtää rajattomasti. Jeesus sanoo varsin rajusti luomistamme ehdoista, aikatauluista ja toimintarajoista: ”itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”

Meidän ihmisten vapaus on siinä, että elämämme on iloista ja yllättävää lahjaa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen toiminta on sitä, että hän lunastaa elämämme itselleen, rakkauden omaksi. Jumala on rakkaus. Rakastaminen on koko hänen vapautensa. Jumala alensi itsensä ristille, kuin olemattomiin, jotta meidät korotettaisiin. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Kenelläkään ei ole mitään hätää. Jumala, maailman pelastaja, vapauttaa yhteyteensä meidät kaikki koskaan eläneet ihmiset. Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Ylistys olkoon Kristukselle, elämämme ainoalle ankkurille, ristin ja ylösnousemuksen Herralle. Aamen.