Luento isosta toivosta: "Toivo ja rakkaus"

KAKSI LUENTOA ISOSTA TOIVOSTA
ma 6. ja 13.3. klo 17 Kallion kirkossa, Vihreä sali 
Petri Samuel Tikka

2. TOIVO JA RAKKAUS

Alkuun virsi 591

Rakkaat ystävät! 

Olemme nyt kaksiosaisen luentosarjan toisella luennolla. Tänään aiheena on toivo ja rakkaus, edellisen kerran teemana oli taas toivon suhde uskoon. Voin aluksi tiivistää edellisen kerran sisällön kertauksena sekä valaisuksi niille, jotka eivät olleet viimeksi täällä. Viikko sitten maanantaina avasin sitä, että kristillisessä toivossa oli alkukirkossa kysymys kaikkien pelastumisesta. Pelastus merkitsee uskomista ja luottamista hyvään Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Pyhän Paavalin mukaan lopulta kaikki ihmiset ja henkivallatkin tunnustavat Kristuksen ja ylistävät hänen nimeään. Tämä on yksinomaan Herramme risitintyön ansiota ja ylösnousemuksen hedelmää. Voi siis täydellä sydämellä väittää, että kristinuskossa on kysymys siitä, että ”loppu hyvin” tulee todella olemaan ”kaikki hyvin”. Siitä äsken laulamamme virsikin kertoo. 

Viime kerralla tuli pohjustettua aihetta todella paljon, sillä kuulemme nykyään todella harvoin sellaisesta kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ja johon liittyy pelastus eikä vain taivaaseen pääsy tai esim. psykologinen tai sosiaalinen hyvinvointi. Tällä kertaa luento on toivon mukaan hieman väljempi. On lupa esittää tarkentavia kysymyksiä luennon aikana (tai jälkikäteen esim. Facebookissa). 

Näillä luennoilla on oikeastaan kysymys kolmesta teologisesta hyveestä: uskosta, toivosta ja rakkaudesta (pistis, elpis, agapee). Tarkastelun keskipisteessä on toivo ja sen laajuus. Viime kerralla, kun puhuttiin toivon ja uskon liittymisestä toisiinsa, oli jo aika paljon pohjustusta tämän päivän aiheelle, Toivolle ja rakkaudelle. Oli puhetta siitä, että suurta toivoa tarvitaan, jotta voisimme rakastaa lähimmäisiä johdonmukaisesti. Luonnollinen toivomme, halumme elää ja välittää, tarvitsee perusteet, jotta se jaksaisi. Kristillinen usko on tukena toivomallemme, ja evankeliumi antaa toivolle sisällön ja muodon.  

Tänään syvennymme siihen todellisuuteen, josta toivo ja usko kumpuavat. Käsittelemme sitä ääretöntä voimaa, mistä sekä usko että toivo saavat lähtölaukauksensa eivätkä pelkästään muotoa. Kyse on tietysti rakkaudesta, Jumalan rakkaudesta. Tämän luennon rakenne on se, että lähdemme liikkeelle Jumalan rakkaudesta, siirrymme toiseksi Jumalan rakastamiseen ja kolmantena siihen, että Jumala on rakkaus. Punaisena lankana on se, miten rakkaus liittyy suurimpaan mahdolliseen toivoon, siihen, että Jumalan rakkaus ja hänen tuntemisensa lopulta täyttävät koko maailmankaikkeuden. Luento päättyy kirkkosalissa vietettävään messuun.


Jumalan rakkaus

Viime kerralla perustelin sitä, että hellittämätön toivo on välttämätöntä lähimmäisen rakastamisessa. Tajuan sen, että parhainkin sisältö voi helposti muuttua vaatimukseksi sisällämme. Me emme pysty puristamaan toivorikasta rakkautta sisältämme ulos. 

Toivon perusta on kuitenkin se, että meitä rakastetaan. Kaikki uskonopit kertovat siitä, kuinka meitä rakastetaan. Me lähdemme elämässä ja tälläkin luennolla liikkeelle siitä, että Jumala rakastaa meitä. Jumalan rakkaus on perusta sille, että rakkautta on olemassa ihmisten kesken. Jumalan rakkaus perustuu hänen omaan olemukseensa, sillä ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8,15). 

Jumalan rakkaus on toivorikasta, sillä hän tiesi, mitä teki, luodessaan meidät. Hän loi meidät omassa rakkaudessaan ja omaa rakkauttaan varten. Herran rakkaus on aina lähtökohtaisesti ennen meitä, myös kaikissa elämämme vaiheissa. Niin kuin apostoli Johannes sanoo: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) Myös Jumalan antama syntien anteeksianto tarkoittaa sitä, että hän rakastaa meitä silloin, kun emme häntä muista. 

Jumala siis rakastaa meitä ainakin kahdella tavalla ennen kuin me häntä. Ensinnäkin Jumalan rakkaus on ennen meitä niin, että hän rakkaudessaan luo ja hoitaa meitä. Näin hän pitää meitä rakkaudessaan niin, että saamme myös ilon rakastaa häntä. Toiseksi Jumalan rakkaus edeltää meidän rakkauttamme niin, että hänen rakkautensa ei lainkaan vähene, kun emme toimi tai ajattele hänen hyvyytensä mukaisesti. Hänen rakkautensa pikemminkin tehostuu, jotta silmämme avautuisivat ja saisimme katumuksen armon. Jumala antaa meille ilon ja vapauden takaisin ja näin aivan uudistuneen halun rakastaa häntä.

Miten Jumalan rakkaus eroaa ihmisten rakkaudesta? Isän tai äidin, hyvän ystävän tai puolison rakkaus voi heijastaa Jumalan rakkautta suuresti ja parhaimmillaan tarkasti. Inhimillinen rakkaus ei kuitenkaan ole suoraan verrattavissa Jumalan rakkauteen. Jumala rakastaa meitä ehdottoman vakaasti ja varmasti. Hänen rakkautensa on aina ollut sekoittamattoman kirkasta. Hänen rakkautensa ei koskaan muutu muuksi, ei vähene eikä lakkaa. Kaikkein parhainkaan ihminen ei voi ymmärtää sinua tai minua sillä tavoin suoraan kuin Jumala äärettömässä, luovassa rakkaudessaan.

Monen ihmisen elämä kuluu etsiessä tällaista rakkautta maan päältä. Ihminen etsii tällaista rakkautta esimerkiksi parisuhteesta. Odotukset lähentelevät ääretöntä jo silloin, kun ihminen kaipaa suhteesta vain jotakuta, joka ymmärtää. Ymmärrystä ja arvostusta ei joku toinen löydä mistään kohtaa lähipiiriään. Jotkut katkeroituvat ja hylkäävät hyvän, kun eivät ole tunteneet heijastusta koko olemuksemme kaipaamasta asiasta. Se on Jumalan, Luojan, meidän Hyvämme, ääretön rakkaus. 

Rakkautta, ymmärrystä, ei löydy ihmisten keskuudesta siinä määrin kuin sitä kaipaamme. Rakkaus ei ole romanttinen tunne. Se ei ole hyviä tekoja, jotka kestävät vain hetken. Rakkaus ei ole edes tahtotila, ainakaan omana suorituksenamme, sillä tahtommekin on lähtenyt jostakin liikkeelle ja on perimmiltään lahjaa. Rakkaus, jota kaipaamme, on niin tavanomaisesta poikkeavaa, etteivät arkiset ajattelutapamme yllä siihen.

Onneksi meitä valaisevat pyhät kirjoitukset eli Raamattu, jota on kutsuttu Jumalan rakkauskirjeeksi maailmalle. Siinä paljastetaan Jumalan käsittämätön ja yllättävä rakkaus. Raamatun sanat perustuvat apostolien ja profeettojen todistukselle siitä, kuinka Luoja on rakastanut maailmaa Pojassaan. Sitä rakkautta, joka toimii meistä tai meidän ajatuksistamme riippumatta, ylistää erityisesti Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmastoista luku. Vaikka se kuullaan usein häissä, sen ensisijainen kirkollinen asiayhteys on laskiainen, paastonajan alku. Kun epistolassa puhutaan rakkaudesta, on syytä muistaa, että rakkaus tarkoittaa Jumalaa. Jokaisen sanan ”rakkaus” voisi korvata nimellä ”Jeesus” ilman, että teksti menettäisi merkitystään. Kohta kertoo siitä, kuinka Jumala rakastaa meitä. Luen nyt teksin. Mietiskelkäämme eli meditoikaamme samalla sitä, kuinka Jumalan rakkaudesta avautuu elämääkin suurempi toivo: 

1 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 2 Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 3 Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, 5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. 7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. 9 Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista,10 mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
11 Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 12 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
13 Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Virsi 430: 1, 3, 6

Hiljaisen lauantain krusifiksi Kallion kirkossa

Jumalan rakastaminen

Kirkkomme katekismus alkaa sanoilla: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Jumala vetää meitä puoleensa rakkaudellaan, ja hänen kohtaamisensa saa aikaan rakkautta häntä kohtaan. Se, että rakastamme häntä, on kaikkein tärkeintä, mitä elämässämme voi tapahtua. Aina ensin on kuitenkin Jumalan oma rakkaus, sitten se, että me pystymme rakastamaan häntä myös takaisin. 

Vapahtajamme julisti Vanhaan testamentin ajatusten pohjalta rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10: 27) Raamatussa ei eroteta toisistaan Jumalan rakastamista ja hänen luomiensa ihmisten rakastamista. Onko kuitenkin näillä jokin ero?

Meidän on hyvä sanoa jollekulle läheiselle mahdollisimman usein: minä rakastan sinua. Samoin meidät on luotu tekemään rakkauden työtä ja tekoja kanssaihmistemme hyväksi. Maailmassa arvostetaan hyväntekeväisyyttä ja diakoniaa, se on suurin syy, miksi moni kuuluu Helsingissä kirkkoon. Jumalan rakastaminen ihan hänen itsensä takia tuntuu kuitenkin olemattomalta käsitteeltä. Kirkossakin se usein samaistuu toisista ihmisistä huolehtimiseen, jota se tietysti myös on. 

Jumalaa voi kuitenkin rakastaa ihan hänenä itsenään. Daavid sanoo Psalmissa 18 Jumalalle: ”Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani.” (Ps. 18:2) Tämä rakastaminen perustuu psalmissa siihen, että Jumala pelastaa hädästä ja antaa voiman taistella elämää tuhoavia voimia vastaan. Miksi sitten ihmisten rakastamista painotetaan nykyään Jumalan rakastamisen kustannuksella? Ennen ehkä oli päinvastoin, mikä sekään ei ole parempi. Jos joku sanoo rakastavansa hyvää Jumalaa, hän tahtoo hyvää myös muille ja toimii sen mukaan. Jos joku sanoo rakastavansa ihmisiä, hän rakastaa myös heidän Luojaansa. Mikä on sitten ristiriita? 

Syy siihen, miksi Jumalan ja ihmisten rakastaminen asetaan tavalla tai toisella vastakkain, on mielestäni toivon unohtuminen. Juuri toivo opettaa ihmisen rakastamaan Jumalaa ja Jumalassa lähimmäistään. Toivo saattaa ihmisen jakamaan Jumalan rakkautta eteenpäin vapaasti ja ilman kaunaa. Jos toivo unohtuu, ihminen pitää Jumalan rakastamista omana omaisuutenaan. Hän ei uskalla nähdä, että se on myös toisille kuuluva todellisuus. Ahtaan uskonnollisuuden tähden Jumalan rakastaminen joutuu huonoon huutoon. 

Samoin jos toivo unohtuu, lähimmäisenrakkauden nimissä ohitetaan Jumala ja hänen tuomansa vapaus. Ilman jumalallista toivoa emme voi tehdä hyvää toisillemme ilman pelkoa. Lähimmäisestä tulee velvollisuuksiemme pakonomainen kohde, kun emme tunnista sitä näkymätöntä hyvää, joka hänelle kuuluu ja joka häntä odottaa. Lähimmäiseltä viedään hänen rakastamisensa nimissä vapaus olla silloin, kun toivo puuttuu. Rakkaudesta tulee pakkopaita, kun ei uskota, että Jumala johta lopulta asiat hyvään lopputulokseen jokaisen kohdalla. 

Mutta entäs jos ihminen vastustaa Jumalan rakastamista? Entä jos joku ei halua yhtetttä siihen suurimpaan Hyvään, jota ihminen tarvitsee, eli yhteyttä meidän olemuksemme Luojaan ja Isään? Voiko hän tahdollaan torjua lopullisesti ja pysyvästi tämän toivon? Jos katsomme vain ulkokuorta, meidän ei ole syytä pettyä vain ateisteihin, vaan ihan jokaiseen meistä. Kukaan meistä ei ymmärrä jatkuvalla voimalla sitä, että Jumala on suurin Hyvämme. Kukaan meistä ei rakasta häntä sillä palavuudella, jota meidän järjellisesti tulisi. Aivan jokaisen ihmisen, yhtä lailla kristityn kuin ateistin, ymmärrys on hämärtynyt suhteessa häneen, jota me kaipaamme ja tarvitsemme eniten. 

Vanhan kirkon opetuksen mukaan tahto kohti Hyvää on kuitenkin ihmisessä perustavanlaatuinen asia, vaikka tämä kaipaus olisi kokonaan tai osittain hämärretty. Vääristynyt tahtomme kuitenkin pitää omaa hetkellistä hyväänsä kaiken hyvyyden mittarina. Meissä on siis ikään kuin kaksi tahtoa. Ihmisen langennutta tahtoa kutsutaan ”vanha aatamiksi”. Kuitenkin tämäkin tahto on vain huijattu luulemaan omahyväisyyttänsä todelliseksi hyväksi. ”Uusi Aatami” tuo tämän alkuperäisen tahdon takaisin. Aatamissa kaikki kuolevat, mutta Kristuksessa, uudessa Aatamissa, aivan kaikki tehdään eläviksi, niin kuin Paavali opettaa. 

Toivoa luo myös se, että tahtomme ei ole lähtökohtaisesti kaikkivaltias. Me pelkäämme luopua tahtomme vallasta, sillä pidämme kaikkivaltiasta Jumalaa ja hänen tahtoaan meille vastakkaisina. Näin ei kuitenkaan ole. Kirkkoisien käsitys tahdosta ei ollut voluntaristinen. Voluntaristinen tahto on nykyaikaisempi käsitys, ja sen mukaan ihminen päättää tehdä sitä, mitä hän tahtoo. Varhaisen kirkon käsitys tahdosta perustui järkeen, ei omapäisyyteen. Ihminen tekee sitä, minkä hän omassa, usein vajaassa ja jopa täysin harhautetussa järjessään katsoo oikeaksi. Tähän hän suuntaa tahtonsa parhaansa mukaan. Jos siis ihminen tekee tai ajattelee väärin, häntä ei pidä syytellä tai jättää toivottomuuden varaan, vaan ojentaa, kasvattaa ja pelastaa. 

Luterilaisittain on huomautettava, että ihmisellä on sidottu ratkaisuvalta pelastusasioissa. Reformaattorimme Luther nimitti kirjaansa Sidottu ratkaisuvalta tärkeimmäksi teoksekseen. Ihmisen tahto on suuntautunut pahaan eikä kykene pelastamaan itseään, ja katumuskin voi vain tehdä ihmisen epätoivoiseksi. Siksi tahdonkin asiassa tärkeintä on evankeliumi, ilosanoma siitä, että meille langenneille ihmisille, Jumalan rakkaille kuville, on tullut koko olemuksemme Pelastaja. Jumala pelastaa sen, kenet tahtoo, myös sen, jonka tahto on kaikkein omapäisin ja Jumalaa vastustavin: eihän muunlaisia ihmisiä ole! Jos Jumalan tahto on pelastaa kaikki, meille avautuu varsiin toivorikkaat näköalat jokaisen vastustavan, kiukuttelevan ajatuksen ja ihmisen suhteen.
  
Meissä on kaksi tahtoa, alkuperäinen ja uudistettu Hyvää kohti suuntautuva tahto ja harhautettu ”vanhan aatamin” tahto. Kristuksessa on myös kaksi tahtoa, mutta ei paha ja hyvä tahto, vaan jumalallinen ja inhimillinen tahto. Näin on meidän pelastuksemme tähden. Jeesuksen Pyhän Hengen valaisema ihmistahto parantaa meidän rikkoutuneen tahtomme. Hänessä ihmisyytemme oppi sisältäkäsin suuntautumaan uudestaan kohti todellista Hyvää eli Jumalaa. 

Me emme ole pahoja, vaan syntisiä, mutta tietämättömyydessään tahto suuntautuu kohti pahaa. Paha ei tarkoita pelkästään asioita, jotka tuhoavat elämää, vaan valintoja, jotka eivät kanna ja vie hyvään lopputulokseen. Jos Jumala kerran poistaa pahan olemassaolon, mikä estää meitä päätymästä katoavaisuuteen, kaikkeen siihen, mihin tahtomme suuntautuu? Meidän toivomme on siinä, että Jumala armossaan itse kasvattaa jokaista meistä pääsemään eroon pahasta. Se on hänen työtään. 

Tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi se, kuinka varhaisessa kirkossa opetettiin kaiken pahan kerran häviävän kokonaan. Pyhä Makrina, Gregorios Nyssalaisen sisar ja opettaja 300-luvulla, puhui kuolinvuoteellaan näin: ”Paha on näet kertakaikkisesti karkotettava olevaisen piiristä, ja kuten on jo sanottu, olevaiseen kuulumaton ei saa olla lainkaan. Pahuuden luonto on sellainen, ettei sitä ole olemassa tahdon ulkopuolella, ja kun kaikki tahto kerran on Jumalassa, katoaa pahuus täydellisesti, koska sille ei jää paikkaa olla.” (s. 112)

Jumalan armo kestää iankaikkisesti. Se on toivomme perusta, sen perusta, että me päädymme siihen lopputulokseen, jota kaipaamme, Jumalan yhteyteen. Kun muistamme toivoa ja sen suurutta, voi rohjeta sanoa Jumalalle joka päivä: ”Minä rakastan sinua.” Jumalan rakastaminen on samalla toivon kasvamista meidän sisällämme. Sen tunnustaminen, että rakastamme häntä, muistuttaa meitä hänestä, joka kantaa. Siksi Jumalan rakastaminen on hänen omaa työtään meissä. 

Marian kruunaaminen Lohjan Pyhän Laurin kirkossa

Jumala on rakkaus

Jumala on rakkaus. Kaikki hänessä on rakkautta. Jeesus tuli tuomaan tulta maan päälle ja hän tahtoi sen syttyvän. Jumala, joka tahtoo vain meidän parastamme, tarkoitti tulellaan rakkauden tulta, joka puhdistaa ja jalostaa. Pyhän Hengen tuli vuodatettiin apostolien päälle helluntaina. Siinä voimassa he kehottivat ihmisiä tulemaan kasteelle, Kristuksen puhdistamiksi. Apostoli Paavalin ja kirkkoisien mukaan tämä sama puhdistava tuli kastaa tässä maailmassa parantumattomaksi jääneet sielut. Se tuli on ikään kuin kauterisaatio, joka puhdistaa ja lopettaa verenvuodon. Se ei tunnu aluksi hyvältä, mutta lopulta potilas kiittää lääkäriään. Näin opetti Gregorios Nyssalainen tulesta Isossa katekismuksessaan.

Tästä Jeesuksen tuoman tulen traditiosta juontaa juurensa niin opit helvetistä kuin kiirastulestakin. Alun perin sama tuli koski kaikkia, niin kristittyjä kuin pakanoitakin. Myöhemmin Jumalasta luopuneille ja pakanoille varattiin paikka tulessa, joka ei koskaan lakkaisi, kun taas kiirastuleen päätyisivät vielä parantumiseen kykenevät sielut. (Kiirastulen ”kiiras”-osa tarkoittaa puhdistavaa, samoin kuin sanassa kiirastorstai.) Varhaisessa kirkossa kirkkokansa kuitenkin uskoi, että myös pahat ihmiset, jopa kristittyjen vainoajat, olisivat lopulta samassa pöydässä heidän kanssaan. Kristittyjen yleisimmän käsityksen mainitsevat mm. kirkkoisät Augustinus ja Hieronymus, jotka kummatkin muuttivat käsitystään lopullisesta toivosta elämänsä aikana pessimistisempään suuntaan. Se, että huonommat ihmiset joutuisivat pysyvästi huonompaan paikkaan, oli alun perin pakanallinen käsitys. (Sankarit kohosivat tähtiin jumalten luo, kun taas tavalliset pulliaiset päätyivät ankeaan tuonelaan.) Tämä tiedetään myös siitä, että uusplatonilaiset filosofit rupesivat matkimaan kristittyjen toivorikasta näkemystä 300-luvun tienoilla. 

Lähinnä kirkon läntisessä osassa opetettiin jo 100- ja 200-lukujen vaihteissa joskus sitä, että joidenkuiden tuskat kestäisivät ehdottoman päättymättömästi. Tämä lienee ollut selväsanaisena kantana yhtä harvinainen kuin se näkemys, että Kristuksen valtakuntaan kuuluvat lakkaisivat olemasta. Sitä kutsutaan annihilaatio-opiksi, ja muun muassa kristityt adventistit ja ei-kristityt Jehovan todistajat kannattavat käsitystä nykypäivänä. 

Jumala on kuitenkin rakkaus. Siksi aika harvat kristityt nykyään ajattelevat, että Jumala rankaisisi hänestä luopuneita. Helvetin portit ovat pikemminkin sisältä päin suljettuja. Näin ajatteli viime vuosisadalla mm. C. S. Lewis. En voi oikein kuitenkaan uskoa, että helvetti olisi lopullisesti ja peruuttamattomasti suljettu sisältäpäin. Ilmestyskirjan mukaan Kristuksella itsellään on kuoleman ja tuonelan avaimet, ei meillä. Hän pystyy avaamaan sydämen, joka on suljettu, kirkastamaan itsensä ihmiselle, joka ei ymmärrä, kuka Jumala on. Hänelle on mahdoton enemmän kuin mahdollista. Rakkaus on kaikkivaltias. 

Jääkö toivo alakynteen, kun usko, toivo ja rakkaus pitävät juoksukilpailun? Rakkaus on kyllä suurin ja voimakkain, mutta kukaan ei pysy sen perässä. Toivo vetää mukanaan maaliin Rakkauden luo kaikki, jotka kompastuvat ja kaatuvat elämän matkalla. Ja kaikkihan kaatuvat. Usko taas tukee toivoa, antaa sille tarpeellisen veden, kannustuksen ja energian. Elämän juoksukilpailussa Rakkaus eli Jumala olisi ainoa voittaja, ellei toivo tekisi meistä kaikista heikoista hänen kanssavoittajiaan. Ja näin todella on.

Luen loppuhuipennukseksi Viisauden kirjaa (11:21-12:1) Vanhan testamentin apokryfikirjoista. Kohta kuvaa rakastavan Jumalan toimintatapaa maailmassaan:

"Suuri mahtisi on aina valmiina käyttöön -
kenestä olisi vastustamaan käsivartesi voimaa?
Kuin hiukkanen vaakakupissa
on koko maailma sinun edessäsi,
kuin maahan pudonnut aamukasteen pisara.
Mutta sinä olet kaikille armollinen,
koska kaikki on sinulle mahdollista,
sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä,
jotta he kääntyisivät,
sillä sinä rakastat kaikkea olevaa
etkä inhoa mitään luomaasi -
jos jotakin olisit vihannut,
et olisi luonut sitä.
Jos et jotakin olisi halunnut,
kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää?
Jos et jotakin olisi kutsunut elämään,
kuinka se olisi säilynyt hengissä?
Mutta sinä säästät kaikki,
koska kaikki kuuluu sinulle,
sinä, Valtias, rakastat kaikkea elävää,
sillä sinun katoamaton henkesi on kaikessa olevassa.
Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä,
varoitat heitä muistuttamalla heidän synneistään,
jotta he pääsisivät pahasta eroon
ja uskoisivat sinuun, Herra."

Loppuun virsi 336: 2, 5

---------------------

Messussa laulettiin yhdessä Lasse Mårtensonin "Jumala rakastaa maailmaa" sekä virsikirjasta 440, 805a ja 757:1,5. Luennon jälkeen luettiin seuraava evankeliumi:

Mark. 8:22-26


He tulivat Betsaidaan. Siellä Jeesuksen luo tuotiin sokea mies ja häntä pyydettiin koskettamaan tätä. Jeesus otti sokeaa kädestä ja vei hänet kylän ulkopuolelle. Sitten hän sylkäisi miehen silmiin, pani kätensä hänen päälleen ja kysyi: ”Näetkö mitään?” Mies avasi silmänsä ja sanoi: ”Minä näen ihmisiä – näen ikään kuin puita, mutta ne kävelevät.” Jeesus pani uudestaan kätensä miehen silmille, ja nyt tämä näki tarkasti. Hän oli täysin parantunut ja näki selvästi kaiken. Jeesus lähetti hänet kotiin ja sanoi: ”Älä edes poikkea kylään.”

Ja pidin tällaisen puheen:

Tarkka näkö on toivon näkökyky.
Jeesus on jokaisen ihmisen Luoja.
Ei ole yhtäkään toivotonta tapausta.
Mutta näemmekö metsän puilta?
Ovatko ihmiset vain yksilöitä,
tapauksia, käveleviä puita?
Missä on ihmiskunta,
kokonaisuus, metsä puissa?

Joskus pitää mennä henkisesti
kylä- tai kaupunkiyhteisön ulkopuolelle,
jotta näkisi kokonaisuuden.
Täytyy ajatella toisella tavalla.
Puu on kuitenkin sielläkin,
yksinäinen puu, josta versoaa metsä.
Se on Kristuksen ristinpuu,
elävä puu, uusi ajattelutapa.

Toivo on yhteinen asia.
Kilvoitelkaamme siinä.
Oppikaamme elämään yhdessä
sen tosiasian kanssa,
että Jumalassa ei ole mitään muuta
kuin rakkautta.

"Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi!" (Ps. 25:6)