Luento isosta toivosta: "Toivo ja usko"

KAKSI LUENTOA ISOSTA TOIVOSTA

ma 6. ja 13.3. klo 17 Kallion kirkossa, Vihreä sali
Petri Samuel Tikka
1. TOIVO JA USKO

Tervetuloa!
Pidän nyt ja ensi maanantaina kahden luennon mittaisen luentosarjan. Sarja on lyhyt, mutta aihe vie pitkälle. Kyse on toivosta, isosta toivosta. Tarkemmin sanottuna käsittelemme kaikkein suurinta toivoa, sellaista, joka koskee aivan kaikkia ihmisiä.

Pidän luennot, koska teen väitöskirjatutkimusta kaikkien pelastumisesta, etenkin kansainvälisestä nykykeskustelusta asian tiimoilta. Taustalla sekä tutkimuksessani että näillä luennoilla ovat Raamattu, varhaiskirkon kirkkoisät ja luterilaisuus. Jeesuksen lunastustyön luoma toivo on minulle rakas, läheinen ja voimaannuttava. Tämä on henkilökohtainen lähtökohtani sille, että haluan pitää aihetta esillä kirkossa ja seurakunnissa.

Tämän luentokerran tarkempi aihe on toivon suhde uskoon. Seuraavalla kerralla toivoa kirkastaa taas rakkaus. Toivoa, uskoa ja rakkautta kutsutaan teologisiksi hyveiksi. Niiden käsitteleminen sopii erityisesti nyt paastonaikana, tiellä kohti pääsiäistä. Laskiaisen, paastoon laskeutumisen juhlan alaotsikko on ”Jumalan rakkauden uhritie”. Tälle tielle lähdimme ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannentoista luvun tunnelmissa: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13: 13) Rukoilen, että näillä toivoluennoilla saisimme lisätä uskoamme Jumalan rakkauteen, joka kestää ja voittaa kaiken ja jolle mikään ei ole mahdotonta.

Päästäksemme alkuun tällä luennolla, joka koskee toivon ja uskon suhdetta, käsittelemme aluksi toivorikkaan uskon lähtökohtia ja siihen liittyviä kysymyksenasetteluja. Sitten siirrymme perusteisiin, joissa palataan Raamatun ja varhaiskirkon ajatuksiin. Lopuksi, ennen mahdollisuutta teidän kysymyksiinne, tähdennän vielä sitä, kuinka elimellisesti toivo liittyy uskomiseen. Tämä hetkemme vihreässä salissa päättyy vähän vaille kuusi. Kirkkosalin puolella on heti kuudelta messu, jossa jatketaan saman toivon lähteillä Sanan ja sakramentin äärellä. 

Tähän väliin veisattiin virsi 65 
 

Lähtökohdat ja kysymyksenasettelut

Lähtekäämme liikkeelle toivon lähtökohdista ja muutamista haasteista, jotka liittyvät asiaan. Toivo tekee mahdolliseksi uskoa siihen, että asioilla on tarkoitus ja kaikki kääntyy lopulta hyvin päin. Toivo siis luo uskoa Jumalaan, ja samalla se luo uskoa myös elämään. Toivon ja uskon suhde toisiinsa ei ole pelkästään akateeminen, teologinen asia, vaan hyvin käytännönläheinen. Juuri toivon tähden ihminen jaksaa uskoa ja mennä eteenpäin elämässä, ja kristillinen usko tekee toivosta enemmän kuin toivetta. Mikä kristinuskossa siis vahvistaa toivoa?

Ennen kuitenkin toivon sisältöön siirtymistä, on huomattava, että toivo on yleisinhimillinen kaipaus ja voima. Kaikki tarvitsevat toivoa ja sitä on olemassa jo ilman uskoon liittyviä perusteluja. Jo antiikin Roomassa tunnettiin ajatus: ”missä on elämää, siellä on toivoa”. Tämä ajatus pohjautuu siihen, että elämä on sinnikästä eikä sairaana tai muussakaan ahdistuksessa luovuta helpolla. Se, että elämä pyrkii pitämään kiinni viimeisestäkin toivosta, on useimmiten totta. Ihmiselämä on kuitenkin monimutkaista. Sielu voi lannistua joko osittain tai totaalisesti elämän vastoinkäymisten myötä. Ihminen onkin ainoa tunnettu elävä olento, joka voi esimerkiksi tehdä itsemurhan, kun toivon näköalat hämärtyvät.

Jotta pääsisimme käsiksi syvällisempään, inhimilliseen käsitykseen toivosta, on syytä kuunnella viime vuosisadan juutalaisvainoissa henkensä antanutta Anne Frankia. Hän ei kirjoittanut päiväkirjaansa ”missä on elämää, siellä on toivoa”, vaan aivan päinvastoin: ”missä on toivoa, siellä on elämää”. Juutalaisen tytön ajatus on lähempänä sitä, mitä toivo tarkoittaa myös kristillisesti. Toivo antaa rohkeuden ja voiman kestää tiet, joista ei ole ulospääsyä.
 

Toivo on välttämätöntä elämän taistelujen keskellä. Jokapäiväisessä elämässämme kristillinen toivo koskettaa sitä, mistä saamme voiman jaksaa. Kristillinen usko ei ole irrallaan arkielämän kysymyksistä tässäkään suhteessa, päinvastoin. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen toi toivon, joka ei jää juhlatunnelmiin tai vain sisäisiin mielenliikkeisiin. Kristinusko antaa toivolle sen sijaan perusteet, jotta se kestäisi. Muuten toivo muuttuu helposti vastakohdikseen: joko sinnittelyksi ja viimein epätoivoksi tai peräti uskotteluksi ja haihatteluksi. Mikään näistä ei tietenkään kanna loppupeleissä.

On syytä tähdentää sitä, että usko ei korvaa luonnollista toivoamme, sitä, että haluamme pitää kiinni elämästä. Kuten keskiajan suuri teologi Tuomas Akvinolainen on sanonut: ”Armo ei kumoa luontoa, vaan edellyttää ja täydellistää sen.” Kristillisen ilosanoma olisi aina kaikunut tyhjille korville, jos ihminen ei joka tapauksessa toivoisi jotakin enemmän tulevaisuudelta. On olemassa elämän arvokkuutta ja ihmisarvoa, mistä kuka tahansa voi pitää kiinni ja mitä halutaan puolustaa loppuun asti. Kristillinen usko vahvistaa sen, että perääntymätön halu hyvään lopputulokseen ei tule jäämään vaille hedelmää. Se, että Jeesus nousi kuolleista, vahvistaa nimittäin sen, että toivo ei ole turhaa toivetta. Samalla pääsiäisen tuoma toivo ohjaa luonnollisen toivomme kohti sen alkuperäistä kaipausta: kohti Jumalaa.

Kristillinen usko, evankeliumi, esittää meille kuitenkin myös haasteen: miten toivo voi olla totta eikä vain hyvää toivetta? Ollakseen todellista toivo ei voi olla vain yksilökeskeistä, omakohtaista toivoa, vaikka sekin on tärkeä asia. Henkilökohtainen usko voi rakentaa ihmistä, mutta jos se ei avaudu maailmalle ja lähimmäisille, se näivettyy. Ongelma on siinä, että avautuessamme alamme rakastaa ja rakastaessamme meillä on menetettävää. Näin ollen rakastaminen jää usein puolitiehen emmekä edes tule ajatelleeksi toisten kohtaloa vakavasti, vaikka huokailisimme pelastusta itsellemme.

Elämä kuitenkin antaa tarpeen saada vakuutuksen omien läheistemme hyvästä tulevaisuudesta. Näin on siitä huolimatta, ettemme voi tietää toisen tietä tai se jopa näyttäisi menevän jo nyt pieleen. Kuitenkin meidänhän tulee osata rakastaa jokaista lähimmäistämme niin kuin itseämme. Emme saa toivoa hyvää edes vain läheisille, vaan kaikille. Voi silti olla, ettemme vain jaksa uskoa hyvään lopputulokseen jokaisen kohdalla. Näin on silloin, kun asiaan ei löydy toivorikasta näkökulmaa. Pahimmillaan emme edes halua hyvää tulevaisuutta toiselle. Oli niin tai näin, uskonelämä ja toivo irtaantuvat tällaisissa tilanteissa helposti toisistaan. Kun emme voi toivoa parasta mahdollista tulevaisuutta muille, haasteita on tällöin kaksi. Ensimmäinen haaste on ihmisiin ja toinen Jumalaan liittyvä. Haasteiden kääntöpuoli on toivorikkaan näkökulman kirkastuminen.

Ensinnäkin ihmisistä: jos pidämme jonkun lopullista tulevaisuutta epävarmana, myös tämänhetkinen näkökykymme kapenee. Emme enää havaitse sitä hyvää ja niitä mahdollisuuksia, jotka Jumala on jokaiseen ihmiseen asettanut. Hyvä Jumalahan on luonut kaikki ihmiset omaksi kuvakseen eli heijastamaan hänen hyvyyttään. Hyvyys on tarkoitettu kaikkien osaksi.

Mutta jos katsomme vain ulkokuorta, voimme lannistua. Emme ehkä jaksa tai viitsi rakastaa toivottomina pitämiämme tapauksia, vaikka sellaisia ei ole. Tämä pätee eläviin ihmisiin, velvoittaahan rakkaus meitä uskomaan toisistamme parasta. Toivo kuitenkin yltää pidemmällekin. Uskonpuhdistajamme Martti Luther kertoi sielunhoidollisessa asiayhteydessä, ettei Jumalan pelastusvoimalle saa asettaa rajaa kuolemankaan jälkeen, ei edes itsemurhan tehneen kohdalla. Sitä pidettiin aikanaan pidettiin kuolemansyntinä, vaikka se on hätähuuto.

Toinen toivon kapenemisen haaste liittyy Jumalaan. Rakkaus velvoittaa meitä toivomaan parasta mahdollista, ja paras mahdollinen hyvähän on itse Jumala. Mutta Jumalaa ei voi toivoa toiselle vain osittain. Mehän olemme kristittyjä sen takia, että kaipaamme rakasta Jumalaa enemmän kuin mitään ja huudamme hänen puoleensa. Emmekö haluaisi lähimmäisellemme sitä valtavaa hyvää, mitä janoamme itsellemme? Emmekö siis haluaisi kaikkien uskovan Herraan? Samalla kysymme: kuinka on mahdollista uskoa, että Jumala tulee kaikkien ihmisten osaksi? Luterilaisina tiedämme, että ihminen pelastuu yksin uskosta. Mutta monethan sanovat, että eivät usko.

Kuitenkin, jos joku sanoo uskovansa, hän ei voi tukeutua siihen, että olisi itse saanut uskonsa aikaan tai edes ylläpitänyt sitä. Usko on Jumalan lahja. Kaikki me olemme samalla viivalla, sekä uskovina että vähemmän uskovina. Ainoa toivo on Jeesus, ei se, mihin itse pyrimme omaksi parhaaksemme. Jeesuksen uhritie, uskon lähtökohta, on myös kaiken toivon perusta. Sillä tiellä itse Jumalan Poika, Jumalan oma sydän, kuoli. Hän kuoli syntisen, mutta Jumalan rakastaman, ihmissuvun puolesta. Voiko olla suurempaa, tietoisempaa uhria? Meillä ei ole minkäänlaista oikeutta väheksyä tämän jumalallisen uhrautumisen voimaa kenenkään kohdalla. Näin on etenkin silloin, kun saamme armon uskoa sen hedelmät omalle kohdallemme kaikissa heikkouksissamme.

Pelastuminen tarkoittaa pääsyä Jumalan yhteyteen, ei esimerkiksi taivaaseen pääsemistä, ei myöskään esim. tavaroita tai ruokaa. Sallinette kuitenkin maallisen vertauksen: kristillinen tasajako ei voi päteä vain ruokapöydässä. Kaikkien on saatava juuri omalle kohdalleen myös itse Jumala. Jos saamme jotain itsellemme, kristittyinä toivomme samaa muille.

Jeesuksen uhritie on todistanut Jumalan rakkauden rikkinäisessä maailmassa. Jumala ei ole kaukana. Miten voimme vahvistaa kristillistä, rakkauteen perustuvaa toivoa kaikkien pelastumisesta? Ja miten voisimme antaa vähemmän painoarvoa lähimmäistemme puolesta pelkäämiselle, epävarmuustekijöille? Nehän estävät meitä näkemästä lähimmäisemme hyvää tulevaisuutta, jota meidän tulee vakaasti toivoa. Eikä toivo, jos sitä hyveeksi kutsutaan, voi olla vain toivotus tai toive. 

Perusteet

Siirtykäämme nyt kysymyksistä rohkeasti vastauksiin, ja rukoilkaamme mieliimme valoa vastausten näkemiseen ja soveltamiseen. Epäilykset ovat osa elämää, mutta niitä ei tarvitse pyhittää. Löytääksemme valaisua siihen, miten voimme vahvistaa toivoamme, on palattava alkulähteille. Pääasiallinen alkulähteemme on itse Jeesus, elävä Jumalan Sana. Hänen ristinsä työ on toivon perusta. Kristuksen olemuksen ja tekojen ymmärtämistä kirkastaa Raamattu. Pyhien kirjoitusten tulkinnassa meitä auttavat taas ne kristityt, jotka elivät lähimpänä niiden kirjoittamista. Varhaisen kirkon opetuksessa toivo oli voimallisena pohjavireenä aina läsnä. Alkukirkon suuria opettajia kutsutaan kirkkoisiksi, vaikka joukkoon mahtui toki myös hengellisiä äitejä.

Raamatun ja varhaiskirkon aikana peruslähtökohdat olivat selviä. Jumala on rakkaus. Jumala on kaikkivaltias. Hän ei luo ketään turhaan, ja hän tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät langenneet ihmiset takaisin omaan yhteyteensä. Kirkon tehtävä maailmassa käsitettiin osaksi tätä pelastusprosessia. Julistamalla maailmassa, kastamalla uuteen elämään ja opettamalla Kristuksen tietä kirkko jatkoi sitä, minkä Vapahtaja oli aloittanut. Tässä kaikessa ei pitäisi olla mitään tuntematonta meillekään 2000-luvun helsinkiläisessä seurakuntaelämässä.

Poikkeavia olivat kuitenkin kaksi asiaa: näköalan laajuus ja se painoarvo, joka annettiin hyveille. Nykyään kirkon työn nähdään hyvin paljon tämänhetkisestä ja tämänpuoleisesta näkökulmasta. Siksi ehkä kiinnitetään paljon huomiota jäsentilastoihin ja vallitseviin mielipiteisiin ja niistä kiistelemiseen. Pelastusasioitakin käsitellään usein siltä pohjalta, että se tuo yksilöllisen lohdun juuri tähän hetkeen. Alkukirkossa toivo kuitenkin oli maailmoja syleilevä asia. Se oli kaiken työn pohjavire. Kristuksen työn lopullinen toteutuminen, koko maailman ja ihmiskunnan pelastuminen, oli se näköala, jonka kantamina työtä tehtiin.

Miksi emme kuitenkaan esimerkiksi Raamattua lukiessamme aina havaitse tämän toivon laajuutta? Tämä voi johtua siitä, että sekä Raamatussa että varhaiskirkossa annettiin suuri painoarvo hyveille ja elämän uudistumiselle. Toivo tuntuu meistä tässä valossa ehdolliselta: jos emme ole kilttejä, toivo ei välttämättä toteudukaan. Uudistumiseen kehottaminen ei kuitenkaan johtunut alun perin moralismista, vaan siitä vapaudesta, jonka evankeliumi oli tuonut. Vapaus rakastaa lähimmäistä muuttuu tosiaan kuitenkin meidän raadollisuutemme takia helposti pakoksi. Kristillistä moraalia odotettiin niin paljon, että tekojen vaatimus vei viimeistään 500-luvulle tultaessa toivorikkaan näköalan taka-alalle. Me luemme edelleen Raamattua siltä pohjalta, että hyviin tekoihin kehottamisen taustalla on ehto. Jos et toimi oikein, katoat ikuisesti.

Ajatus siitä, että kuoleman jälkeen mennään joko välittömästi taivaaseen tai helvettiin, oli kyllä jo eri tavoin olemassa varhaiskirkon aikana. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa näkökulma asiaan. Raamatun kuvaukset tulesta ja ikuisesta rangaistuksesta toki tunnettiin. Ne kuitenkin tulkittiin inhimillisemmällä tavalla. Keskiajalla muotoutunut käsitys helvetistä perustuu ajatukseen, että jokainen rikkomus Jumalan ikuista majesteettia vastaan ansaitsee päättymättömän rangaistuksen. Koska tässä vaakakupit menevät tasan, ajatusta on vaikea kiistää. Asia on kuitenkin itse Isän Jumalan omalta kannalta monimutkaisempi kuin vain oikeuskäytäntö. Varhaisen kirkon kirkkoisien opetus perustui enemmänkin siihen, että Jumala haluaa kasvattaa niitä, jotka hän on itse luonut. Hän ei luo turhaan. Jumala on viisas, hyvä ja suoraviivainen opettaja, ei ehdoton ja ankara tuomari.

Matteuksen evankeliumin 25:n luvun kuvaus vuohista ja lampista viittaa toki ikuiseen rangaistukseen. Saman asian voi kääntää Uuden testamentin alkukielen, muinaiskreikan, pohjalta myös ikuiseksi ojennukseksi. Tämä ei tarkoita kuritusta, joka kestäisi loputtamista, vaan opetusta, jolla on pysyvät seuraukset. Ja Raamatun kuvaukset tulesta, joka kohtaa syntisiä, kirkkoisät tulkitsivat puhdistavaksi tuleksi, rakkauden tuleksi, joka kohtaa kaikkia. Entisajan lääketieteessä tulta käytettiin verenvuoden lopettamiseen ja haavojen puhdistamiseen. Vapahtajamme tarkentaa myös itse, mitä hän tarkoittaa tulella: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella” (Mark. 9: 49). Suolaa käytetään puhdistamiseen tai säilömiseen.

Kun joku ojentaa sinua eli opettaa, miten asiat oikeasti menevät, ojennus ei välttämättä tunnu hyvältä. Jos kuitenkin huomaat ojentajan olevan ystävä, et kärsi ojennuksesta pitkään, vaan tajuat pian sen hyvän tarkoituksen. Samoin entisaikojen kauterisaatio eli tulen käyttäminen parannustarkoituksessa ei takuulla tuntunut hyvältä potilaasta. Lopulta hän kuitenkin kiitti lääkäriään. Tähän tapaan Gregorios Nyssalainen puhui puhdistavasta tulesta 300-luvulla.

Entäs sitten taivas? Ajateltiinko varhaiskirkossa, että kaikki pääsevät välittömästi kuoleman jälkeen taivaaseen? Näin ei toki ollut. Lopputulos tulisi olemaan jokaisen kohdalla hyvä, mutta se veisi aikansa. Pelastuksessa ei ollut kysymys välittömästä tyydytyksestä, unelmien välittömästä täyttymyksestä. Vaikka pelastus käsitettiin Jumalan tuomaksi lahjaksi, se oli myös prosessi. Raamatussa pelastus tarkoittaa kääntymystä ja Jumalan kiittämistä hänen armostaan, ei taivaaseen pääsemistä kuoleman jälkeen. Se on asia erikseen. Kirkkoisät ja Raamattu viittaavat kaikkien pelastumiseen ja siihen, että Jumala tahtoo ja aikoo saada sen aikaiseksi. He eivät kuitenkaan vielä viitanneet pastori Antti Kylliäisen tunnetuksi tekemään Kaikki pääsevät taivaaseen -ajatukseen. Se on nykyaikaisempi käsitys, jonka tekninen termi on ultrauniversalismi.

Varhaiskristilliseen ajatukseen kaikkien pelastumisesta liittyy tuli ja ojennus. Uskonpuhdistuksen myötä syntyneessä luterilaisessa kirkossa meidän pappien tulee julistaa lakia ja evankeliumia. Ojennus liittyy lakiin, samoin tuli. Evankeliumia on taas se, että kuolema on voitettu. Jumala ojentaa kaikkia ihmisiä elämän eri vaiheiden kautta. Evankeliumi, Kristuksen työ ristillä ja ylösnousemuksessa, näyttää meille sen, että kaikki perustuu Jumalan ihmisrakkauteen. Meidän ei siis tarvitse pelätä mitään. Meitä kasvatetaan kohti parempaa, kohti Jumalaa, kohti lähimmäistä, myös silloin, kun emme ymmärrä mistä on kysymys. Niin kuin virressä 336 sanotaan: ”Oi rakkautta! Palavammin ei kukaan voisi rakastaa. Se loistaa aina hehkuvammin, kun kohtaa tuskaa, kuolemaa.”

Evankeliumin tähden kullakin meistä voi olla omakohtainen toivo, että elämän käänteet johtavat lopulta hyvään lopputulokseen. Mutta entäs kun kohtaamme ihmisiä, joilla ei ole riittävästi toivoa? Nämä voivat olla ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan tai sellaisia, jotka kieltävät uskovansa. Voimme myös pelätä lähimmäisemme tulevaisuuden puolesta ilman mitään syytä, jota voisimme tarkemmin kuvata. Tiedämme vain elämän epävarmuuden. Pelko voi nousta erityisen suureksi varsinkin silloin, jos olemme menettäneet yhteyden johonkuhun tai joku on kuollut. Jos huolehdimme suuresti toisen uskon tai elämän tulevaisuudesta, teemme oikein, vaikka se tuntuisi kuinka raskaalta. Muuten meille käy niin kuin kirkkoisä Augustinus on sanonut: ”Sillä ken haluaa pitää omanaan sen mitä kuuluu kaikille, sanoutuu itse irti siitä mikä on kaikkien yhteistä omaisuutta – eikä hänellä jää muuta kuin oma epätodellisuutensa.”

Itselleni näissä kysymyksissä tuli muutamia vuosia sitten lohdutukseksi yksinkertaisesti Kristuksen risti. Miettiessäni sitä, miten ihmisille ja läheisille käy, koin ja näin ristille toteutuneen rakkauden. Ennen kaikkea koin, että itse Pyhä Henki on ristillä läsnä, hän, joka luo uskon. Kristuksen käsittämättömän tuskan meidän puolestamme selitti ainoastaan se, että Isä ei lähettänyt Poikaansa turhaan kuolemaan. Isä oli itse ristillä ihmisrakkaudessaan, rakkaudessaan omaa Poikaansa ja koko maailmaa kohtaan. Vaikka Poika kärsi, hän ei ollut ristille epätietoisena siitä, mitä tulisi tapahtumaan, hän ei ollut Isän sijaisuhri. Pojalla oli tuskassaan toivo, että kaikkien hänen luomiensa ihmisten pelastus toteutuisi. Sen varman toivon vahvisti Pyhä Henki, hän, joka oli kuin voimallinen tuuli ristin liepeillä.

Luin välittömästi näkyni jälkeen Raamattua. Huomasin, kuinka pyhät kirjoitukset selventävät sitä, mistä ristissä ja pelastuksessa ja Jumalan tahdossa on kysymys. En tiedä muut selitystä sille, miksi Raamattu kirkastaa Kristusta niin hyvin, kuin sen, että kyseessä on Kristuksen silminnäkijät ja profeetat. Ilman Raamattua olemme vailla pelastuksen kielioppia.

Kun olen lukenut kaikkien pelastumisen toivoon liittyvää kirjallisuutta, olen havainnut, että yksi tärkeimmistä toivoon liittyvistä raamatunkohdista on filippiläiskirjeen toisen luvussa. Se on hymni, laulu, joka kertoo Kristuksen alentumisesta: 

  
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra." (Fil. 2: 6-11)

Miten tämä liittyy kaikkien pelastumiseen? Pyhä Paavali kirjoittaa toisissa kirjeissään siitä, että pelastuminen liittyy olennaisesti Jeesuksen Kristuksen nimen tunnustamiseen. Roomalaiskirje kertoo: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10: 9-10) Kun vertaamme tätä filippiläiskirjeen hymniin, huomaamme, että lopulta kaikki tunnustavat Jeesuksen Herraksi eli Jumalaksi. Kaikki ovat siis pelastuva, kaikki tulevat olemaan kristittyjä eli Kristuksen nimen tunnustajia. Lähetyskäsky toteutuu.

Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille Paavali puhuu vieläpä näin: ”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: "Jeesus on kirottu." Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12: 3) Se, että kukaan tai kaikki pelastuvat, on yksinomaan Pyhän Hengen työtä, ei meidän työtämme eikä meidän toiveittamme heijastumaa. Kaikkien pelastumisella on myös oma Raamattuun perustuva terminsä. Kerron sen kohta, mutta ensin on sanottava, että se perustuu siihen, mitä Pietari puhui temppelissä apostolien tekojen mukaan viitaten Jeesukseen: ”Taivas oli oleva hänen asuinsijansa siihen aikaan saakka, jolloin kaikki pannaan kohdalleen, niin kuin Jumala ikiajoista asti on luvannut pyhien profeettojensa suulla.” (Ap. t. 3: 21) Asioiden kohdalleen paneminen on kreikaksi apokatastasis. Termi viittaa siihen, että ihmiskunta ja koko luomakunta tulevat takaisin Jumalan yhteyteen, niin kuin alun perin oli tarkoitettu.

Palatakseni vielä filippiläiskirjeen kohtaan, sitä selittää terävästi kirkkoäiti Makrina. Hän oli Gregorios Nyssalaisen sisar. Gregorios kirjasi kuolinvuoteella olleen siskonsa ajatukset kirjaansa Sielusta ja ylösnousemuksesta. Siinä Makrina sanoo selittäen sitä, mitä apostoli Paavali tarkoittaa puhuessaan taivaassa, maan päällä ja maan alla olevien yhteistä tunnustuksesta: ”Minun nähdäkseni jumalallinen apostoli ei tarkoita jaotella älyllistä olemusta paikan mukaan, vaikka hän käyttääkin nimityksiä 'taivaallinen', 'maanpäällinen' ja 'maanalainen'. Järjellisellä luonnolla on kolme olomuotoa. Yksi on saanut alusta alkaen osakseen ruumiittoman elämän, ja tätä me nimitämme enkelilliseksi. Toinen on kietoutunut lihaan, ja tätä me kutsumme inhimilliseksi. Kolmas taas on kuoleman kautta irronnut lihasta, ja se esiintyy sieluissa. Uskoakseni jumalallinen apostoli syvässä viisaudessaan näkee tämän ja tarkoittaa sanoillaan kaiken järjellisen luonnon kerran toteutuvaa sopusointua hyvässä. Hän kutsuu taivaalliseksi enkelillistä ja ruumiitonta, maanpäälliseksi ruumiilliseen punoutunutta, ja maanalaiseksi hän kutsuu jo ruumiista erkaantunutta.” (s. 87)

Gregorios ja Markina uskoivat siihen, että lopulta kaikki ajattelevat olennot, kaikki koskaan eläneet ihmiset ja kaikki henkivallat ylistävät yhdessä Kristusta. Tämä ylistys perustuu siihen, mitä Kristus on tehnyt Isän ja Hengen kanssa. Ylitsevuotava ja ylistettävä rakkaus tuli julkiseksi uutiseksi maailmalle Kristuksen ristintiellä. Rakkauden tie oli voitokas, sillä sen myötä Jumalan Poika nousi kuolleista. Jeesus on itse Jumala, joka on omaksunut ihmisluonnon. Pääsiäisen jumalallinen tarkoitus on itse ihmisyyden, koko ihmiskunnan, ylösnousemus. Ylösnousemus ei tarkoita vain ruumiin palautumista kuolemasta, vaikka sitäkin. Jo nyt on nähtävissä ylösnousemuksen hedelmät aina silloin, kun Kristuksen ansiosta koemme olevamme kotona ruumiissamme, omassa elämässämme. Kristuksen ihmisrakkaus ei katso kenenkään kykyä olla hyvä. Hänen armonsa kuuluu kaikille. Pääsiäinen on olemassa juuri sitä varten, että kaikilla ihmisillä olisi toivo. Tämä toivo tähtää ylösnousemukseen eli kaiken kohdalleen asettamisesta, siihen, että kaikki on todella, todella hyvin.

Usko on sen tukena, mitä toivotaan...

Lopuksi muistutusta siitä, mikä meitä vielä haastaa uskon ja toivon suhteen käsittämisessä. On syytä kysyä: onko meillä ihmis- vai Jumala-keskeinen käsitys elämästä? Kun nyt puhumme toivosta ja pelastuksesta, voimme kysyä itseltämme: kumpi painaa isoissa, koko kohtaloamme koskevissa asioissa enemmän, meidän Luojamme vai me ihmiset? Tunnettehan sanonnan: ihminen päättää, Jumala säätää. Se, että Luoja johtaa meitä, tuntuu kuitenkin monesta pelottavalta. Tämä johtuu siitä, että pidämme Jumalaa vapautemme riistäjänä, emme sen antajana. Jumala on Vapahtaja. Meillä on omat elämiseemme liittyvät rajalliset vastuumme ja niiden puitteissa teemme ratkaisuja. Mutta voimmeko kristittyinä ajatella, että ihminen lopulta itse vastaisi omasta elämästään? Eikö meitä johda Jumala, joka on rakkaus? Vai olisiko Jumala heittänyt meidät yksinäisiksi atomeiksi, päättämään itsestämme vailla hänen lämmintä läheisyyttään?

Jos jollakulla on kuitenkin väärä käsitys Jumalasta, Jumalan rakkautta ei silloin edes havaita olemassa olevaksi. Jumalaa voidaan pitää jopa pahana, ja siksi hänen olemassaoloaan ei haluta. Me ihmiset voimme ihan syystä ajatella, että jos jollakulla on meistä täysin väärä ajatus, jos joku pitää meitä pahana, me lakkaisimme olemasta tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa. Se voi olla joskus ihan käytännöllinen ratkaisu. Jumala ei kuitenkaan näin tee, hän ei voi antaa itselleen lupaa tähän. Me voimme todeta jossakin tilanteessa, ettemme pysty toimimaan vihamielisen lähimmäisen parhaaksi muuta kuin rukoilemalla. Jumala on kuitenkin itse juuri se lähimmäisen paras, jota rakkaus kehottaa jakamaan. Sen takia Jumala ei koskaan lakkaa toimimasta sen hyväksi, että kaikki uskoisivat häneen, että kaikilla olisi suhde häneen.

Messussa myöhemmin kuultava lukukappale on heprealaiskirjeestä (Hepr. 2: 9, 17-18). Siihen jo alustuksena viitaten on syytä huomata, että kirjeen mukaan Kristus astui kuolemaan jokaisen ihmisen puolesta pelastaakseen kaikki kuolemaa pelkäävät (Hepr. 2: 9, 14-15). Onko yhtäkään ihmistä, joka ei tuntisi epävarmuutta kaiken katoavaisuuden tähden? Jeesus, joka on ikuisesti ylistetty Jumala eli Kaikkivaltias, tuli pelastamaan aivan kaikki. Jeesus on kuitenkin myös ihminen, niin kuin mekin. Miten hän uskalsi astua kärsimysten tielle, joka päättyisi kuolemaan? Heprealaiskirje vastaa tähän sanoen (Hepr. 12: 2): ”Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset...” Edessään olleen ilon tähden! Kaikkivaltias Jumala suokoon, että meillä on tällainen ihmeellinen ilo kaikissa vastoinkäymisissä ja haasteissa. Kirje heprealaisille kertoo myöskin Vapahtajasta (Hepr. 5: 7): ”...hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon.” Ja Raamatusta myös tiedämme, että Jumala tahtoo pelastaa kaikki ihmiset (1. Tim. 2: 4).

Jeesuksen uhrirukous on kuultu, ja hän astui kärsimykseen edessään olevan ilon tähden. Hän astui ihmisten hylkäämäksi lahjoittaakseen meille oman mielenlaatunsa. Se tarkoittaa luottamusta Isään Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Tämä asenne antoi Vapahtajalle varmuuden siitä, että hänen Isänsä pelastustahto toteutuisi. Olkoon meillä tällainen ilo, joka kaikissa koettelemuksissakin saa voimansa toivosta. Kuulin myös eräältä vanhalta kappalaiselta viime perjantaina tällaisen viisauden, jonka eräs piispa oli sanonut: ”toivo on Jumalan käskysana, joka toteutuu ajallaan”.

Heprealaiskirjeen mukaan usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan (Hepr. 11: 1). Pyhän Makrinan tulkinnan mukaan usko on peräti tukena toivomallemme. Apostoli Pietari kehottaa ensimmäisessä kirjeessään meitä kristittyjä pyhittämään Herra Kristuksen sydämessämme ja olemaan aina valmiita antamaan vastaus niille, jotka kysyvät, mihin toivomme perustuu (1. Piet. 3: 15). Ennen mahdollisuutta kysymyksiin haluan vielä kerran viitata heprealaiskirjeeseen. Sen mukaan toivo ei tosiaankaan ole hento kuin toive, vaan vahva kuin valtava ankkuri, joka ei anna laivan sortua valtamerten myrskyissä. Muistaen sen, että uskomme mukaan Kristus on kuollut pelastaakseen kaikki pelkäävät ihmiset, siis aivan kaikki ihmiset, kuulkaamme tämä sana: ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni, kun hän oli tullut ylipapiksi, jonka pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 6: 19) Melkisedek tarkoitta vanhurskauden kuningasta. Vanhurskaus on sitä, että kaikki on harmoniassa ja kohdallaan. Tällä toivon tiellä kuninkaamme meitä johtakoon.