Jeesus, kaikkien ihmisten Pelastaja

Jeesus, kaikkien ihmisten Pelastaja
Loppiaisen eli epifanian 2020 saarna Pitäjänmäen kirkossa
saarnaaja: pastori Petri Samuel Tikka

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni. Joka näkee minut, näkee lähettäjäni. Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.”
Joh. 12: 44-47

Rakkaat ystävät,

On todella mukava olla tänään loppiaisena Pitäjänmäen kirkossa. Olen täällä hetken aikaa kappalaista sijaistavana pastorina, mutta päätehtäväni on tehdä väitöskirjatutkimusta teologiasta. Loppiaisen aihe liittyy itselleni henkilökohtaisesti rakkaaseen aiheeseen, joka on tuonut paljon toivoa elämääni: koko maailman pelastumiseen. Oman väitöskirjanikin aihepiiri on se, että Jeesus on tullut pelastamaan kaikki ihmiset. Tästä myös kuulimme isäni Kari Tikan lukemassa loppiaisen saarnatekstissä.

Loppiaisena joulun ilo leviää kaikille ihmisille, alkaen itäisten maiden viisaimmista, tähtitieteiljöistä. Tämä juhla on oikeastaan joulun huipentuma (ei sen loppu – kirkkovuoden joulujakso jatkuu aina kynttilänpäivään asti). Betlehemin pienen kylän ihme kuuluu koko maailmankaikkeudelle. Loppiaisen perinteinen nimi on epifania, joka tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Jumalan armo, hänen periksiantamaton rakkautensa, ilmestyy kaikille kansoille ja johtaa kaikki kansat kohti iloa ja toivoa.

Tämän tähden tahdon tänään puhua meille jokaisen ihmisen pelastumisesta Jeesuksen ristin työn kautta. Keskityn aluksi siihen, mitä pelastuminen ylipäätänsä tarkoittaa, sitten siihen, kuinka pelastus kuuluu kaikille, ja lopuksi siihen, miten näin suuri toivo on mahdollinen ristin tähden.

Pelastus – usko, joka on lahjaa

Aloitan siis sillä, mitä pelastuminen tarkoittaa. Adventtivirren viimeisestä säkeistöstä tiedämme: ♪ ”Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.” ♪ (13:4) Pelastus alkoi jo jouluna, ja se toteutui pääsiäisenä. Pelastus ei ole tässä hetkessä, vuonna 2020 jälkeen joulun tuoman pelastuksen, vain jotakin, mikä saavutetaan myöhemmin. Pelastus ja toivo ei ole meitä odottamassa vasta kuoleman jälkeen, taivaassa, vaikka toki sielläkin. Pelastus ei ole myöksään vain pelastumista jostakin, esimerkiksi kadotuksesta, vaan ennen kaikkea pelastus on pelastumista johonkin.

Meidät on pelastettu, meidät on parannettu ja vapautettu iloon. Ilo on jo alkanut täällä ja nyt. Pelastuminen on ylistystä, kiitosta, musiikkia, tanssia. Pelastuminen on sitä, että luottamus puhkeaa kukkaan jokapäiväisen elämän iloissa ja suruissa. Pelastuminen on anteeksiannon vapautta. Aivan olennaisesti pelastuminen on yhteyttä toisiin. Kaiken kaikkiaan pelastuminen on toivoa, joka kantaa, toivoa, joka antaa rohkeuden.

Pelastuminen on siis kaikkea hyvää, mitä kukin meistä voi itselleen kuvitella, ja enemmän, paljon, paljon enemmän. Valtavuudestaan huolimatta pelastus ei ole asia, joka jää vain juhlapuheisiin. Se on parantumista, sielun haavojen lääkityksi tulemista aivan jokapäiväisessä elämässä. Stressi ei enää hallitse kaikkea. Vaikka olisi surua tai suurtakin murhetta, luja luottamus, jokin, mikä ei ole meistä itsestä kiinni, pysyy sydämen sopukoissa. Tätä on se valo, jota Jeesus tuli syntymänsä myötä loistamaan jokaiselle ihmiselle, rajoituksetta. Kukaan ei jää pimeyteen hänen inhimillisen rakkautensa tähden, joka yltää syvimpään yksinäisyyteen asti.

Kukaan ei jää yksin! Luottamusta, toivoa ja yhteyttä varten kristinusko on olemassa. Ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, sillä kaikki on Kristuksen tähden hyvin. Kaikki on myös lopulta hyvin. Kukaan ei jää ulkopuolelle, sitä ei tarvitse pelätä, sen tien on Kristus jo jokaisen ihmisen puolesta kulkenut. Yhteinen ilo on alkanut, ilo, joka kutsuu, ilo, joka sulkee sisäänsä. Voi luottaa, voi uskoa johonkin suurempaan kuin itseensä tai siihen, mikä näkyy juuri nyt. Kirkko on sitä, että tällaista luottamusta jaetaan, siitä iloitaan – ja se on iloa, jota kenelläkään ei ole oikeutta viedä pois. Kristinusko on jotakin hyvin käytännöllistä ihan jokaiselle yksilölle. Usko ja luottamus antaa voiman ja mahdollisuuden toimia vapaasti elämässä. Se elämän apu, jonka kristitty saa Jumalalta, kuuluu ehdottomasti jokaiselle, sillä se apu ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Pelastuminen ei ole mitenkään meidän kenenkään aikaansannosta. Se on Jumalan lahja ja teko, sen Jumalan, joka on sanansa mukaan tullut pelastamaan maailman.

Kaikkien pelastuminen – Jumalan tahto

Pelastus on siis uskoa, joka on lahjaa. Usko on luottamusta ja iloa. Seuraavaksi keskityn siihen, että tämä uskon lahja tulee lopulta jokaisen ihmisen osaksi. Sitä on kaikkien pelastuminen: yhteyttä Kristukseen. Se on itse asiassa Jumalan sanan lupaus, niin kuin kuulimme Jeesuksen sanovan. Kaikkien pelastuminen perustuu Jumalan tahtoon ja siihen, mitä hän on Pojassaan tehnyt.

Ehdoton, uskollinen, periksiantamaton rakkaus eli sanalla sanoen armo tuli maailmaan ensimmäisenä jouluna. Jumala on tullut armossaan maailmaan jäädäkseen. Hän on tullut tänne johdattaakseen kaikki kansat ylistykseen. Jeesuksen, ihmiseksi tulleen Jumalan, rakkaus kääntää ihmisten sydämet. Niin kuin jo Jesaja tänään kuullun profetian mukaan kertoi Jumalan sanoneen Messiaalle: ”Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka.”

Jeesus, itse Messias, on tullut maailmaan pelastaakseen sen, omien sanojensa mukaan: ”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.” Israelin Messias on tullut kansojen keskelle pelastaakseen Israelin ja kaikki kansat. Tämä on loppiaisen sanoma ja itse asiassa kristinuskon sanoma. Nikean uskontunnustuksen mukaan Jumalan Poika tuli ihmiseksi ja teki kaiken muunkin ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Kristinuskossa on kyse ilosanomasta, koko maailmaa eli jokaista ihmistä koskevasta ilosanomasta. Itse asiassa maailma on vielä enemmän kuin vain me ihmiset, siihen kuuluvat myös enkelit ja henkivallat, galaksit ja tähdet ja kaikki muu. Kaiken Jeesus on tullut asettamaan kohdalleen, tehdäkseen maailmankaikkeudestamme toivon ja ilon alati laajenevan valtakunnan.

Vanhassa ja Uudessa testamentissa sekä monella varhaisen kristinuskon yleisesti arvostetulla opettajalla esiintyy hyvin selkeä ajatus kaikille kuuluvasta pelastuksesta. Jumalan sanan antama toivo on todella vahva ja äärimmäisen kaiken kattava. Jeesus, maailman pelastaja, ei jätä työtään kesken kenenkään luotunsa kohdalla. Hän vie meidät, jokaisen luomansa, pelastukseen, hän parantaa meidät hämärretyt silmämme, niin että näemme Jumalan ihanan rakkauden. Taivasta maan päällä on kokea se, kuinka Jumalan armo on suuri ja vankkumaton ja kaiken elämän perusta. Se hyvä turva, jonka Jeesus antaa, vie aivan jokaisen ihmisen Jumalan luo. Kukaan ei jää pimeyteen, sillä kaikille annetaan usko, luottamus Jumalan uskollisuuteen. Jumala, Pyhä Henki itse, jakaa uskoa, omaa uskollisuuttaan, auliisti ja runsaasti kaikkialla maailmassa. Sitä on lähetystyö. Siellä, missä sanaa ei saa julistaa esimerkiksi islamilaisen fundamentalismin tähden, Jeesus tai hänen äitinsä Maria ilmestyy ihmisille unissa johdattaakseen ihmisiä kirkkoon.

Vaikka uskoa on julistettu pitkään kaikkialla maailmassa, jokaisen yksilön kohdalla usko on kuitenkin yllätystä. Usko, pelastus, kaikki se turva, mitä jokainen tarvitsee, on jotakin, joka tulee sekä pakottamatta että ilman omaa puristusta sydämeen. Usko antoi lohdun, kun en osannut sitä itse löytää. Siksi haluan - siksi haluamme - olla kristittyjä. Kristittynä, uskovana oleminen ja Jumalan saaminen elämän armopohjaksi on sitä, että tulee ilon yllättämäksi. Uskon syntyminen on erityisesti kasteen tarkoitus. Kun pappina katson juuri kastamaani lasta silmiin, näen kirkkaan katseen, koen häneen merkityksellistä, iloista yhteyttä. Pyhä Henki on läsnä.

Usko kykenee yllättämään yhtä lailla pienen sylilapsen kuin lähetystyön ulottumattomissa olleen. Mitään esteitä ei ole, Jumalan puhuttelun voimaa ei voi rajata. Ja miksi emme haluaisi aivan jokaiselle lähimmäiselle sitä lahjaksi, mikä on omassa elämässä ollut yllättävintä ja rakentavinta? Tällainen toivo ei ole turha tai perusteeton, sillä Jumalan sana lupaa pelastusta ylitse kaikkien rajojen. Miten me voisimmekaan toivoa jotakin, mikä ei perustuisi hyvän toivon kirjaan, Raamattuun? Apostoli Paavalin ensimmäinen kirje Timoteukselle julistaa, että Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1. Tim 2:4). Filippiläiskirjeen mukaan jokainen kieli, niin taivaassa, maan päällä kuin maan allakin, on tunnustava Kristuksen ja ylistävä Jumalaa (Fil. 2:10-11; Room 14:11). Profeetta Jesajan mukaan Kaikkivaltiaan tahto ei voi olla toteutumatta, sillä Jumala sanoo: ”kaiken, mitä tahdon, minä toteutan” (Jes. 46:10). Jumala itse toteuttaa sen, mitä hän tahtoo: jokaisen luomansa ihmisen pelastamisen. Tämän hän tekee omalla tavallaan, omalla ajallaan.

Ristin takia kaikki on mahdollista

Mikä on sitten se Jumalan oma tapa, jolla hän pelastaa ihan koko maailman? Miten hän toteuttaa tahtonsa ja antaa kaikille ihmisille kaikkina aikoina uskon ja ilon? Miten se voi olla mahdollista? Miten näin suuri toivo voi olla jotakin muuta kuin vain unelmaa? Kaikkien pelastumisella on luja ja vankka perusta: Kristuksen risti.

Syntyessään Jeesus toi armon maailmaan. Kuollessaan hän antoi armon jokaisen ihmisen osaksi. Messussa lauletaan aina ennen ehtoollisen nauttimista: ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin.” Muistan lapsuudestani edellisen liturgian sävelmän ja sanat: ♪ ”Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda, armahda meitä.” ♪ Lapsenuskolla näin, mitä tämä Jumalan sana ja liturgian pysyvä kohta sanoo: armo kuuluu kaikille, Kristus ottaa koko maailman synnin ja vääryyden pois. Kristus itse pelastaa kaikki ihmiset rajattoman myötäkärsimyksensä kautta ristillä. Kristus ei ole kaukana yhdestäkään meistä, vaikka miltä tuntuisi, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi – ja näinhän usein on. Jeesus, joka joutui maailman hylkäämäksi, ei hylkää yhtäkään.

Johanneksen evankeliumissa, samassa yhteydessä kuin kuulemamme saarnateksti mutta aiemmin, Jeesus sanoo: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Tällä Jeesus viittasi kuolemaansa. Hänet korotettiin ristilllä maasta. Hänen ristinsä ylle kirjoitettiin: ”Israelin kuningas.” Itämaan viisaiden palvoma pieni Messias on ristillä kaikkien kansojen valo. Hän on valo, joka loistaa pimeydessä. Kristus on valo, joka valaisee jokaisen maailmaan syntyneen ihmisen, valo, jota paha ei saa valtaansa (Joh. 1:5,9; Viis. 7:30).

Valo paljastaa kaiken, sen, mitä hyvää on saatu aikaan, mutta myös sen, mikä rikkoo ja on rikkinäistä. Se, mikä on rikki ja haavoittunutta, paljastuu kuitenkin vain sen takia, että se parannettaisiin. Kun Isän rakkaus haavoittaa, kun Kristuksen valo osuu sydämeen, silloin se, mikä on kipeää, se paha, mikä puhuu toivoa vastaan, muuttuu tieksi kohti lähimmäisen ymmärtämistä. Jos olen kokenut toivon voiman sydämessäni, omat toivottomuuden tietkin paljastuvat toivon kirkastumiseksi. Silloin uskallan välittää toivoa niille, jotka ovat laillani kokeneet tuskaa. Ja sitähän kaikki ovat osakseen saaneet.

Haavoittava ja parantava, lähimmäisen luokse vievä valo loistaa Kristuksen ristin ja rakkauden tähden koko maailmalle. Niin kuin kuulimme epistolassa: ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.” (Kol. 1:27) Kirkkona me levitämme valoa kaikille.

Isäni Kari Tikka, joka luki saarnatekstin, on tehnyt oopperan, jonka nimi on: Rakkaus on väkevä kuin kuolema. Otsikko on Raamatusta, Laulujen laulusta (8:6), ja oopperan aihe liittyy rakkauden parantavaan voimaan ja kaikkien pelastumisen toivoon. Ooppera kantaesitetään huhtikuun viimeiseinä viikonloppunna Aleksanterin teatterissa. Isäni sävelsi ja kirjoitti sen ennen sairastumistaan haimasyöpään, josta hän seurakunnan rukousten tukemina parantui. Oopperan yhteydessä järjestän yleisölle avoimen seminaarin, joka koskee kaikkien pelastumista kristillisessä teologiassa. Oopperan käännekohta on se, kun kuoro laulaa näillä sanoilla, joihin samalla päätän saarnani:

Rakkaus haavoittaa, rakkaus paljastaa, rakkaus parantaa!
Rakkauden nuoli sattuu – kaikki kielet laulavat,
vapauden voima tarttuu – kaikki kielet laulavat!

Usko on Jumalan tekoa

Kaikki katsovat odottaen sinuun,

ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi
ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.

Ps. 145: 15-16

Joh. 6: 24-35

Ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta.

He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: ”Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” He kysyivät: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”

He sanoivat Jeesukselle: ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”

He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”

Saarna Helsingin tuomiokirkon viikkomessussa 30.3.2017

”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.” Näin sanoen Herra Jeesus opettaa, että usko meissä on Jumalan tekoa. Uskon kohteella on vastuu saada aikaan se, että häneen uskotaan. Näin on erityisesti silloin, kun puhutaan Jumalasta, mutta niin on myös ihmisten välisissä suhteissa. Usko on nimittäin luottamista, ja luottamuksen kohteen on määrä olla ensin luottamuksen arvoinen. Onko esimerkiksi lapsen usko isään tai äitiin hänen omaa aikaansaannostaan? Eivätkö pikemminkin vanhemmat vala luottamuksen pienokaiseen? Ja lahjaluontoista on myös aikuisten välinen usko. Rakkaus naisen ja miehen välillä puhkeaa täyteen loistoon, kun kumpikin hengittää armon vakaata ilmapiiriä.

Kun mietimme Jumalaa ja häneen uskomista, on syytä muistaa, että hän on kaiken hyvän antaja. Hän on itse Hyvyys eikä missään vertauskuvallisessa mielessä. Hän on se todellinen Hyvä, jota kaiken muun hyvän hyvyys vain heijastaa. Hän ravitsee kaikki luotunsa eikä vain ruumiillisesti. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jo Vanhan testamentin mukaan Jumalan Sanasta. Jumalan Sana, joka on itse Kristus, saa aikaan uskon. Kristuksen sanat ja teot nimittäin osoittavat, että Luoja on uskollinen luoduilleen tässä maailmassa. Hän on vastuussa meistä, vastuussa ristin häpeään asti, hän kantaa kaiken tuskamme. Hän, johon uskomme, saa itse aikaan sen, että häneen uskotaan.

Usko on lahjaa. Ihminen pelastuu yksin uskosta, niin kuin jo uskonpuhdistuksen juhlavuosi meille opettaa. Pelastuminen tarkoittaa pääsyä kaikesta pahasta. Kaikki, mikä on tarpeen, on Jumalan omaa tekoa. Hän itse lahjoittaa uskon, joka on ainoa tukemme ja pelastuksemme. Usko tarkoittaa Jumalan armon ja sen luoman toivon antamaa ääretöntä, valtavaa perspektiiviä. Se sydämessämme me emme lannistu. Uskon avaamin silmin ei tarvitse enää pyöriä omien onnistumisten tai epäonnistumisten noidankehissä.

Mutta miksi on loppujen lopuksi olennaista tanittaa sitä, että usko on Jumalan tekoa ja siksi lahjaa?
Tämä ei tarkoita sitä, että olisi joitakuita, jotka vain eivät olisi saaneet lahjaa. Näin jotkut ovat sanoneet itsestään, hieman surullisina, ehkä kadehtien toisten saamaa uskon iloa. Usko ei kuitenkaan ole lahjaa siinä mielessä, että se annettaisiin joillekuille ja toisille ei. Usko on Jumalan teko, joka on olemassa jokaiselle, joka on kastettu, ja joka tapahtuu jokaiselle, joka kuulee tämän yksinkertaisen Sanan: Jumala on rakkaus. Tämä totuus kaikuu kaikkialla. Hän rakastaa sinua. Usko on tosiasioita ja elämää, ei mielipiteitä ja vakaumuksia. Usko on se fakta, että Jumala on hyvä ja hän rakastaa eikä tee meissä mitään muuta kuin meidän absoluuttista parastamme.

Uskon lahjaluonne tarkoittaa sitä, että usko ei ole omatekoista uskottelua. Usko ei perustu esimerkiksi henkilökohtaisiin ratkaisuihimme, jotka näyttäisivät sulkevan pois ne, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa kuin me. Oma terve takertuminen Jumalan Sanaan ei saa sulkea pois niitä, jotka kokevat ajatuksen vieraiksi. Aivan päinvastoin: mitä enemmän kristittyinä rakastamme Jeesusta, joka on Jumalan Sana, sitä enemmän tajuamme, että kaikki me ihmisinä olemme samanarvoisia kerjäläisiä. Kaikki tarvitsevat Jumalan antamaa ruokaa, joka pitää yllä ja kasvattaa olemustamme.

Usein Jeesuksen toista tulemista pidetään pelottavana asiana ja siihen kehotetaan olemaan valmiita. Tosiasiassa se on aika, jolloin köyhät ravitaan ja kaikki ihmiset tunnustavat hänen nimensä. Jeesus sanoo itse antavansa elämän maailmalle. Hän antaa uuden elämän ja pelastuksen koko maailmalle, kaikille langenneille, siis kaikille ihmisille, kun kerran kaikki ovat langenneita ja kaikki olemme pois harhailevia. Voimme olla valmiina tässä mielessä: älkäämme olko esteinä evankeliumille. Tarjotkaamme jokaiselle lähimmäisellemme armollisen uskon ravintoa. Se enkelten leipä on olemassa täällä vain siinä määrin, että se kuuluu koko Jumalan luomalle ihmiskunnalle kaikkine jäsenineen. Muutoin – tämän ohittaen – me näivetymme, pitkäksikin aikaa.

Nälkä
Totuuden nälkä
Oikeuden nälkä
Läheisyyden nälkä

Sinä lähetät nälän

Jumala, et olekaan kaipauksemme kohde,
Vaan kaipauksemme lähde
Mutta silti: sinua me janoamme

Sana
Sana ei hylkää
Kukaan ei ymmärrä
Sitä ei nähdä, sitä ei jaeta

Aikaa
Onko aikaa
päästää tuulemaan
uusi todellisuus

Me kaipaamme nälkää
Huohotamme suut auki toivoa janoten
Ja kun pelastus on toisen,
On sen aika olla meidän...

Aivan itsestään Jeesus sanoo itsestään: ”Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”

Kristuksen rakkaus voittaa epäuskon

SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA
19.3. ARMON VUONNA 2017
3. PAASTONAJAN SUNNUNTAI "OCULI"

Virret: 273; 385:2-4; 938:1-3,7; 310:1,5-8; 922; 58:4; 718; 316; 957; 222; 939

Evankeliumi

Joh. 12: 37-43

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
      - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
      Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
      - Hän on sokaissut heidän silmänsä
      ja paaduttanut heidän sydämensä,
      jotta he eivät silmillään näkisi
      eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
      jotta he eivät kääntyisi
      enkä minä parantaisi heitä.
    Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
    Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Johdanto

Rakkaat ystävät, Pertunmaan pyhät,

”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kanssamme, kaikkein kanssa! Aamen.” (virsi 210)

kuvan otti kappalainen Maria Sirén

Olen kiitollinen siitä, että sain jälleen tulla tänne kauniiseen kotikirkkoonne iloitsemaan yhteisestä toivostamme. Viimeksi olin täällä pyhäinpäivänä. Puhuin silloin siitä, kuinka me olemme pyhiä heikkoina, tavallisina ihmisinä. Juuri tällaisina saamme voiman julistaa toisille Kristuksen armoa elämämme keskellä.

Nyt olemme tiellä kohti pääsiäistä. Tämä paastonajan sunnuntai julistaa meille sitä, että Kristus voittaa pahan vallan. Hänessä ilmenee Jumalan rakkaus täydellisesti. Ristintiellä kaikki epäuskon esteet raivataan pois tieltä. Meidän on syytä olla rohkeita, etenkin silloin, kun se, mitä elämässämme tapahtuu, tuntuu turhauttavalta.

Kristus, joka meni vastustuksen ytimeen ristillä, hän on itse Sana, joka lupaa enemmän kuin osaamme odottaa. Kaikille julistetaan toivo, joka kantaa. Kaikki käsittävät lopulta, että Jumala on rakkaus. Sitä ei kenenkään tarvitse nyt tai koskaan epäillä, se on käynyt ilmi ristillä. Tällaista Jumalan rakkautta me heikkoina pyhät osoitamme ja opetamme.

Tahdon tässä saarnassa puhua siitä, kuinka Kristuksen rakkaus voittaa kaiken pahan, kaiken epäuskon. Tätä julistaa meille risti. Lähden aluksi liikkeelle siitä, että ilosanoma voittaa eikä sitä voi estää. Siirryn siihen, että Jumalan pelastussuunnitelma loistaa epäuskon keskellä. Ennen loppupäätelmiä keskitymme siihen, miten uskomme Jumalan mahdollisuuksiin kirkastuu.


Ilosanoma voittaa

Haluan aluksi siis tähdentää sitä, että evankeliumi toimii ja voittaa. Usein jokin meissä ihmisissä ei ymmärrä ilosanomaa. Siksi on myös niin, että moni meistä ihmisistä ei kuule armon ääntä, se ei houkuta. Jos Jumalan rakkaus ei vetoa meihin, se ei lopeta hänen palavaa rakkauttaan hetkeksikään. Lakkaisiko sulhanen haluamasta morsiantaan? Sellaista on Jumalan rakkaus, uskokaa tai älkää, ja paljon vakaampaa kiihkeydessään!

Jokainen ihminen on yhtä lailla Jumalan armosta osallinen. Jokaista johdetaan henkilökohtaisella tavalla Kristuksen luo. Joskus me ihmiset emme kuule tai usko, niin kuin tämän päivän evankeliumissa. Kristus ei kuitenkaan poistu paikalta. Raamattu kertoo sen, millaiseksi Jumala on ilmoittanut pysyvän tahtonsa. Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:3-4) Näin mainitaan ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle.

Kun päivän evankeliumi puhuu siitä, että ihmiset eivät ylipäätänsä uskoneet Jeesukseen, yksi ryhmä mainitaan kuitenkin erikseen. Nämä olivat juutalaisten suuren neuvoston jäseniä, hallitusmiehiä. He olivat kaikkein epätodennäköisintä väkeä uskomaan Jeesukseen, koska Kristuksen tunnustaminen olisi tarkoittanut yhteiskunnallisen ja uskonnollisen aseman menettämistä. Epäuskon ihmettely ei tarkoita evankeliumissa toivottomuutta, koska kaikkein mahdotonkin ryhmä kuulee ilosanoman.

Vaikka joku uskoisi Jeesukseen, jokin, isompi tai pienempi asia, voi kuitenkin lamauttaa. Pelko jättää uskon vain sisäiseksi, vain henkilökohtaiseksi. Usko ei pääse avautumaan maailmalle, se ei pääse vaikuttamaan lähimmäisen parasta. Tuomarien kirjassa mainitaan Gideon, joka tuhosi isänsä epäjumalankuvan ja -alttarin: ”Gideon otti mukaansa kymmenen palvelijaa ja teki niin kuin Herra oli käskenyt. Mutta hän ei uskaltanut tehdä tätä päivällä, vaan teki sen yöllä, koska hän pelkäsi sukulaisiaan ja kaupungin väkeä.” (Tuom. 6:27) Yksi Jeesukseen uskoneista hallitusmiehistä oli Nikodemos, joka hänkin pelkäsi ja lähestyi Herraa yöllä. Hänelle Kristus sanoi, että jokaisen tulee syntyä vedestä ja Hengestä mennäkseen sisällä Jumalan valtakuntaan. (Tämä oli viittaus kasteeseen.)

Miten pääsemme yöstä päivään? Miten uskomme kirkastuu? Mikä voittaa pelon? Miten opimme rakastamaan Jumalan antamaa kunniaa enemmän kuin ihmisten antamaa arvonantoa? Näihin kysymyksiin antaa vastauksia sen miettiminen, millainen on Jumalan rakastava tahto. Sanassa meille kerrotaan, miten se käy toteen. Hänellä on horjumaton aikomus voittaa pahan valta eli epäusko meistä ihmisistä.



Epäusko väistyy

Paavalin toisessa kirjeessä korinttilaisille kerrotaan: ”Jumala, joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo", valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:6) Kirkossa uskomme Jumalan rakkauteen kirkastuu entisestään. Siitä voi aina oppia uutta. Hänen vakaa toimintansa tähtää juuri siihen, että opimme tuntemaan hänet yhä selkeämmin ja terävämmin. Hämäryydet poistetaan.

Kuitenkin yhtä lailla kirkon ulkopuolella, aivan räikeässä epäuskossa Kristus on läsnä yhtään himmenemättä. Tähän evankelista Johannes viittaa, kun hän selittää ihmisten epäuskoa Vanhan testamentin profetioiden avulla: ”Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.” Johannes viitaa Jesajan kirjan kohtaan, jossa ihmiset eivät usko, eivät käänny eivätkä parane. Jeesuksen kirkkaus kuitenkin loistaa kaiken tämän keskellä. Evankelista tiesi, että koko maailma on hyvän Jumalan käsissä. Epäuskon valtaan meidät jätetään vain hetkeksi, jotta oppisimme, ettei Jumala välitä meistä ehdollisesti. Hän rakastaa meitä aina.

Aivan hetkeä ennen evankeliumissaan Johannes viittaa Jeesuksen sanoihin: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:31-32) Toisaalla evankeliumissa Herra Jeesus Kristus sanoo: ”Jokainen, joka on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee minun luokseni.” (Joh. 6:45) Isä siis opettaa kaikkia tuntemaan itsensä. Epäuskosta puhuvan päivän evankeliumin jälkeen Vapahtaja sanoo: ”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.” (Joh. 12:47) Pelastus on Kristuksen tunnustamista.

Myös Jesajan mukaan sillä, että ihmiset eivät kuule, on rajansa. Lopullinen tila ei ole se, etteivät kaikki ihmiset ole vielä oppineet ymmärtämään uskoa Jumalaan. Kun Jesaja kysyi epäuskon kestosta, ”Kuinka pitkäksi aikaa, Herra?”, Herra Kristus, vastasi: ”Siksi kunnes kaupungit ovat autioina... Herra vie ihmiset kauas... Mutta puustakin jää kanto, ja siitä kannosta kasvaa pyhien suku.” (Jes. 6:11-13) Tämä puu on Jeesuksen, hylätyn Messiaan, ristinpuu. Siitä kasvaa pelastusta julistava suku. Myöhemmin Jesaja profetioi, että lohdun saaneiden kansa julistaa kaikille kuuluvaa armoa: ”Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin.” (Jes. 12:5)

Aikaisemmin näyssään Kristuksesta Jesaja oli kuullut serafien hymnin, jota mekin aina laulamme messussa: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.” (Jes. 6:3) Kerran kaikki me ihmiset, kaikki me Jumalan kuvat, tunnemme rakastavan Jumalan. Silloin maailma on täynnä hänen kirkkauttaan. Ihmisinä me heijastamme Jumalan rakkautta toisillemme ja luomakunnalle. Tuo lopullinen näky odottaa toteutumistaan, mutta se on jo läsnä. Se, että Jeesus Kristus voittaa pahan ja pelastaa maailman, tarkoittaa sitä, että hän tuhoaa epäuskon. Ristillä hän kantoi pois sen, että me ihmiset emme luota Herran rakkauteen.

Pahan voittamisen näyttäisi olevan kuitenkin pitkä tie, jos katsotaan ihmisiin, liian pitkä. Meissä kuolevaisissa on sokeutta Jumalan hyvyyttä kohtaan. On vaikea muistaa sitä, että Luojan rakkaus on aivan arkipäiväinen tosiasia, joka ilmenee kaikessa ruoasta ystävyyteen. Toisaalta voi olla vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka tärkeää Jumalan rakkaus on sinulle tai minulle. Miten siis voimme kirkastaa uskoamme hänen rakkauteensa?


Kirkastuminen / Jumalan harrastus
Ehkä asiaa voisi lähestyä yllättävältä kannalta. Mitkä ovat sinun harrastuksiasi? Mikä on sinusta mukavaa? Mitä haluat tehdä ihan luonnostasi, omasta ilosta? Joku kutoo sukkia. Joku kalastaa. Joku viettää aikaa ystävien kanssa. Joku lukee, joku tanssii, joku kävelee, joku harrastaa kuorolaulua. Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. En osu kauas maalista, jos sanon, että Jumala nauttii ja iloitsee jokaikisestä meistä niin kuin parhaasta ajanvietteestään. Hän vain on paljon pitkäjänteisempi harrastuksessaan kuin me rakkaimmassakaan huvissamme. Hän ei turhaudu, ikinä.

Iloiseen harrastukseen liittyy se, että haluaa tehdä sitä toisen kanssa tai kertoa siitä muille. Jos Jumalan harratus on jokaikisen ihmisen rakastaminen, hän ottaa meidät mukaan tähän. Hän keskustelee ihmisistä kanssamme ja touhuaa elämässä mukanamme. Jos yhteinen harrastus on tehnyt jotkut läheisiksi, silloin puhutaan ystävistä. Lauloimmekin alkuvirressä: ”Jeesus, parhain ystäväni, löytäisinkö vertaista?” Hän on paras ystävä siksi, että hän ei mene pois rinnaltamme, jos ja kun kyllästymme.

Kaveria ei jätetä. Ystävä katsoo silmiin ja kuuntelee silloin, kun emme jaksa. Synnintunnustusvirressä 385, kolmannessa säkeistössä veisasimme: ”Anteeksiantoosi suo minun luottaa, että en sortuisi katkeruuteen.” Kun huomaamme hänen armonsa suuruuden, saamme halun katsoa häntä myös takaisin. Niin kuin lauloin psalmista 25: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta.” Tästä tulee tämän kolmannen paastonajan sunnuntain latinankielinen nimi: oculi eli silmät. Silmiemme avautuminen on pahan vallan kukistumista maailmassa.

Kun katsomme Herraan, meidän luottamuksemme häneen kirkastuu. Uskomme elämään palautuu. Katsomme toisiin ihmisiin ymmärryksellä, kiinnostuksella ja ihailulla. Tajuamme, että rakkaus on hänen lahjaansa. Saamme innon pyytää kaikkea hyvää häneltä. Niin kuin veisasimme virressä 938, seitsemännessä säkeistössä: ”Pimeydestä nostit meidät iloon, valoon, rakkauteen. Kutsu meidät puolellesi joka päivä uudelleen.”

Tässä hyvässä Hengessä tajuamme, että ojentavatkin sanat Jeesukselta ovat vain meidän hyväämme varten. Ilmestyskirjan kohta opetti tänään, miten itseriittoisuus ja tylsämielisyys poistuvat sielustamme. Se tapahtuu pukeutumalla Jeesukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että unohdamme edes välillä itsemme. Silloin näemme sen Hyvän, mitä hän tahtoo meille antaa. Valkoisiin pukeutuminen kasteessa tarkoittaa juuri Kristuksen pukemista ylleen.

Päätelmät

”Luja toivonne olkoon, te ahdistetut, vaikka kiusoja, vaivoja saatte.” Näin veisasimme äsken päivän virressä. Sen jälkeen hiljennyimme virrellä 922 kuuntelemaan Jumalan läsnäoloa. Jumalan läsnäolo on lujaa toivoa. Se on pahan kukistumista. Se on rakkautta, jonka antaa lahjana Jumala. Me ihmiset olemme hänen harrastuksensa, emmekä vain sitä, vaan hänen suurimman ilonsa kohde. Hän on meidän ystävämme, hän katsoo silmiin, hän välittää sinusta kaikessa rakkaudessaan. Hän rakastaa teitä halulla niin kuin mies vaimoaan. Hän kantaa ja tukee meitä niin kuin tässä maailmassa vain vaimo miestään.

Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluu Viisauden kirja. Kirja ilmaisee viisaasti, kuinka Jumala rakkaudessaan voittaa pahan valtaa maailmassa ja poistaa epäuskoa. Näin Viisauden kirja: ”Mutta sinä olet kaikille armollinen, koska kaikki on sinulle mahdollista... sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä... jotta he pääsisivät pahasta eroon ja uskoisivat sinuun, Herra.” Jokainen ihminen kuuluu langenneeseen ihmissukuun. Herran opetuksessa jokaisella ihmisellä on kuoleman ja ylösnousemuksenkin jälkeen toivo, joka on ilmaistu virressä 316: "Myös helkkyy minun riemuni, kun risti vaihtuu kruunuksi ja haihtuu kyyneleeni iäiseen autuuteeni."

Mainitsin aikaisemmin Jesajan näyn, jossa hän näki valtaistuimella istuvan eli Kristuksen kirkkaudessaan. Sen mukaan kaikki on täynnä hänen kirkkauttaan. Itse näin kerran näyn siitä, kuinka Isä, Poika ja Pyhä Henki osoitti rakkautensa. Näyn sisältö oli risti. Ristillä tapahtui kaikkien koskaan eläneiden ihmisten pelastus, pelastus kaikesta pahasta. Jumalan uhri, Jumalan kuolema oli liian suuri totuus jäädäkseen vaille hedelmää. Sen kertakaikkisen pelastuksen ansiosta aivan jokainen ihminen on lopulta ylistävä Jumalaa. 

Viime aikoina olen miettinyt sitä, eikö voisi joka päivä sanoa: ”Minä rakastan sinua, Jumala.” Näinhän miehen olisi hyvä sanoa vaimolleen ja vaimon miehelleen, joka päivä. Ehtoollisvirressä lauletaan tänään Kristuksesta: ”Itsensä hän meille jälleen tahtoo antaa.” Tämä on kiihkeää, palavaa rakkautta. Aviopuolisoiden rakkaudesta tämä poikkeaa siinä, että näiden tunteiden ei tarvitse jäädä mitenkään yksityisiksi. Tämä rakkaus koskee aivan jokaista. Kutsukaamme toisiamme kirkkoon, tätä rakkautta palvomaan ja ihmettelemään. Meidän jokaisen iloinen tehtävä on saada hiljalleen ja houkutellen lisää yhteistä iloa aikaan. 

Jumalan rakkauden suurempaan ymmärtämiseen meitä ohjaa nyt erityisen armorikkaalla tavalla paastonajan matka. Tämä on aika, jolloin kuljetaan kohti ristin rakkautta ja pääsiäisen voittoa. Tämä on otollinen tie ja oikea hetki oppia jotain uutta Hengen hyvyydestä. Kristukseen, Pahan vallan voittajaan, suuntaamme tänä paastonajan sunnuntaina katseemme. Hän voittaa kaikkien epäuskon. Viimeisen virren viimeisessä säkeistössä pyydämme: ”Liitä meidät langenneet armahduksen yhteyteen. Kanssamme näin matkaa teet pääsiäiseen ainaiseen.” Aamen. 

Luento isosta toivosta: "Toivo ja usko"

KAKSI LUENTOA ISOSTA TOIVOSTA

ma 6. ja 13.3. klo 17 Kallion kirkossa, Vihreä sali
Petri Samuel Tikka
1. TOIVO JA USKO

Tervetuloa!
Pidän nyt ja ensi maanantaina kahden luennon mittaisen luentosarjan. Sarja on lyhyt, mutta aihe vie pitkälle. Kyse on toivosta, isosta toivosta. Tarkemmin sanottuna käsittelemme kaikkein suurinta toivoa, sellaista, joka koskee aivan kaikkia ihmisiä.

Pidän luennot, koska teen väitöskirjatutkimusta kaikkien pelastumisesta, etenkin kansainvälisestä nykykeskustelusta asian tiimoilta. Taustalla sekä tutkimuksessani että näillä luennoilla ovat Raamattu, varhaiskirkon kirkkoisät ja luterilaisuus. Jeesuksen lunastustyön luoma toivo on minulle rakas, läheinen ja voimaannuttava. Tämä on henkilökohtainen lähtökohtani sille, että haluan pitää aihetta esillä kirkossa ja seurakunnissa.

Tämän luentokerran tarkempi aihe on toivon suhde uskoon. Seuraavalla kerralla toivoa kirkastaa taas rakkaus. Toivoa, uskoa ja rakkautta kutsutaan teologisiksi hyveiksi. Niiden käsitteleminen sopii erityisesti nyt paastonaikana, tiellä kohti pääsiäistä. Laskiaisen, paastoon laskeutumisen juhlan alaotsikko on ”Jumalan rakkauden uhritie”. Tälle tielle lähdimme ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannentoista luvun tunnelmissa: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13: 13) Rukoilen, että näillä toivoluennoilla saisimme lisätä uskoamme Jumalan rakkauteen, joka kestää ja voittaa kaiken ja jolle mikään ei ole mahdotonta.

Päästäksemme alkuun tällä luennolla, joka koskee toivon ja uskon suhdetta, käsittelemme aluksi toivorikkaan uskon lähtökohtia ja siihen liittyviä kysymyksenasetteluja. Sitten siirrymme perusteisiin, joissa palataan Raamatun ja varhaiskirkon ajatuksiin. Lopuksi, ennen mahdollisuutta teidän kysymyksiinne, tähdennän vielä sitä, kuinka elimellisesti toivo liittyy uskomiseen. Tämä hetkemme vihreässä salissa päättyy vähän vaille kuusi. Kirkkosalin puolella on heti kuudelta messu, jossa jatketaan saman toivon lähteillä Sanan ja sakramentin äärellä. 

Tähän väliin veisattiin virsi 65 
 

Lähtökohdat ja kysymyksenasettelut

Lähtekäämme liikkeelle toivon lähtökohdista ja muutamista haasteista, jotka liittyvät asiaan. Toivo tekee mahdolliseksi uskoa siihen, että asioilla on tarkoitus ja kaikki kääntyy lopulta hyvin päin. Toivo siis luo uskoa Jumalaan, ja samalla se luo uskoa myös elämään. Toivon ja uskon suhde toisiinsa ei ole pelkästään akateeminen, teologinen asia, vaan hyvin käytännönläheinen. Juuri toivon tähden ihminen jaksaa uskoa ja mennä eteenpäin elämässä, ja kristillinen usko tekee toivosta enemmän kuin toivetta. Mikä kristinuskossa siis vahvistaa toivoa?

Ennen kuitenkin toivon sisältöön siirtymistä, on huomattava, että toivo on yleisinhimillinen kaipaus ja voima. Kaikki tarvitsevat toivoa ja sitä on olemassa jo ilman uskoon liittyviä perusteluja. Jo antiikin Roomassa tunnettiin ajatus: ”missä on elämää, siellä on toivoa”. Tämä ajatus pohjautuu siihen, että elämä on sinnikästä eikä sairaana tai muussakaan ahdistuksessa luovuta helpolla. Se, että elämä pyrkii pitämään kiinni viimeisestäkin toivosta, on useimmiten totta. Ihmiselämä on kuitenkin monimutkaista. Sielu voi lannistua joko osittain tai totaalisesti elämän vastoinkäymisten myötä. Ihminen onkin ainoa tunnettu elävä olento, joka voi esimerkiksi tehdä itsemurhan, kun toivon näköalat hämärtyvät.

Jotta pääsisimme käsiksi syvällisempään, inhimilliseen käsitykseen toivosta, on syytä kuunnella viime vuosisadan juutalaisvainoissa henkensä antanutta Anne Frankia. Hän ei kirjoittanut päiväkirjaansa ”missä on elämää, siellä on toivoa”, vaan aivan päinvastoin: ”missä on toivoa, siellä on elämää”. Juutalaisen tytön ajatus on lähempänä sitä, mitä toivo tarkoittaa myös kristillisesti. Toivo antaa rohkeuden ja voiman kestää tiet, joista ei ole ulospääsyä.
 

Toivo on välttämätöntä elämän taistelujen keskellä. Jokapäiväisessä elämässämme kristillinen toivo koskettaa sitä, mistä saamme voiman jaksaa. Kristillinen usko ei ole irrallaan arkielämän kysymyksistä tässäkään suhteessa, päinvastoin. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen toi toivon, joka ei jää juhlatunnelmiin tai vain sisäisiin mielenliikkeisiin. Kristinusko antaa toivolle sen sijaan perusteet, jotta se kestäisi. Muuten toivo muuttuu helposti vastakohdikseen: joko sinnittelyksi ja viimein epätoivoksi tai peräti uskotteluksi ja haihatteluksi. Mikään näistä ei tietenkään kanna loppupeleissä.

On syytä tähdentää sitä, että usko ei korvaa luonnollista toivoamme, sitä, että haluamme pitää kiinni elämästä. Kuten keskiajan suuri teologi Tuomas Akvinolainen on sanonut: ”Armo ei kumoa luontoa, vaan edellyttää ja täydellistää sen.” Kristillisen ilosanoma olisi aina kaikunut tyhjille korville, jos ihminen ei joka tapauksessa toivoisi jotakin enemmän tulevaisuudelta. On olemassa elämän arvokkuutta ja ihmisarvoa, mistä kuka tahansa voi pitää kiinni ja mitä halutaan puolustaa loppuun asti. Kristillinen usko vahvistaa sen, että perääntymätön halu hyvään lopputulokseen ei tule jäämään vaille hedelmää. Se, että Jeesus nousi kuolleista, vahvistaa nimittäin sen, että toivo ei ole turhaa toivetta. Samalla pääsiäisen tuoma toivo ohjaa luonnollisen toivomme kohti sen alkuperäistä kaipausta: kohti Jumalaa.

Kristillinen usko, evankeliumi, esittää meille kuitenkin myös haasteen: miten toivo voi olla totta eikä vain hyvää toivetta? Ollakseen todellista toivo ei voi olla vain yksilökeskeistä, omakohtaista toivoa, vaikka sekin on tärkeä asia. Henkilökohtainen usko voi rakentaa ihmistä, mutta jos se ei avaudu maailmalle ja lähimmäisille, se näivettyy. Ongelma on siinä, että avautuessamme alamme rakastaa ja rakastaessamme meillä on menetettävää. Näin ollen rakastaminen jää usein puolitiehen emmekä edes tule ajatelleeksi toisten kohtaloa vakavasti, vaikka huokailisimme pelastusta itsellemme.

Elämä kuitenkin antaa tarpeen saada vakuutuksen omien läheistemme hyvästä tulevaisuudesta. Näin on siitä huolimatta, ettemme voi tietää toisen tietä tai se jopa näyttäisi menevän jo nyt pieleen. Kuitenkin meidänhän tulee osata rakastaa jokaista lähimmäistämme niin kuin itseämme. Emme saa toivoa hyvää edes vain läheisille, vaan kaikille. Voi silti olla, ettemme vain jaksa uskoa hyvään lopputulokseen jokaisen kohdalla. Näin on silloin, kun asiaan ei löydy toivorikasta näkökulmaa. Pahimmillaan emme edes halua hyvää tulevaisuutta toiselle. Oli niin tai näin, uskonelämä ja toivo irtaantuvat tällaisissa tilanteissa helposti toisistaan. Kun emme voi toivoa parasta mahdollista tulevaisuutta muille, haasteita on tällöin kaksi. Ensimmäinen haaste on ihmisiin ja toinen Jumalaan liittyvä. Haasteiden kääntöpuoli on toivorikkaan näkökulman kirkastuminen.

Ensinnäkin ihmisistä: jos pidämme jonkun lopullista tulevaisuutta epävarmana, myös tämänhetkinen näkökykymme kapenee. Emme enää havaitse sitä hyvää ja niitä mahdollisuuksia, jotka Jumala on jokaiseen ihmiseen asettanut. Hyvä Jumalahan on luonut kaikki ihmiset omaksi kuvakseen eli heijastamaan hänen hyvyyttään. Hyvyys on tarkoitettu kaikkien osaksi.

Mutta jos katsomme vain ulkokuorta, voimme lannistua. Emme ehkä jaksa tai viitsi rakastaa toivottomina pitämiämme tapauksia, vaikka sellaisia ei ole. Tämä pätee eläviin ihmisiin, velvoittaahan rakkaus meitä uskomaan toisistamme parasta. Toivo kuitenkin yltää pidemmällekin. Uskonpuhdistajamme Martti Luther kertoi sielunhoidollisessa asiayhteydessä, ettei Jumalan pelastusvoimalle saa asettaa rajaa kuolemankaan jälkeen, ei edes itsemurhan tehneen kohdalla. Sitä pidettiin aikanaan pidettiin kuolemansyntinä, vaikka se on hätähuuto.

Toinen toivon kapenemisen haaste liittyy Jumalaan. Rakkaus velvoittaa meitä toivomaan parasta mahdollista, ja paras mahdollinen hyvähän on itse Jumala. Mutta Jumalaa ei voi toivoa toiselle vain osittain. Mehän olemme kristittyjä sen takia, että kaipaamme rakasta Jumalaa enemmän kuin mitään ja huudamme hänen puoleensa. Emmekö haluaisi lähimmäisellemme sitä valtavaa hyvää, mitä janoamme itsellemme? Emmekö siis haluaisi kaikkien uskovan Herraan? Samalla kysymme: kuinka on mahdollista uskoa, että Jumala tulee kaikkien ihmisten osaksi? Luterilaisina tiedämme, että ihminen pelastuu yksin uskosta. Mutta monethan sanovat, että eivät usko.

Kuitenkin, jos joku sanoo uskovansa, hän ei voi tukeutua siihen, että olisi itse saanut uskonsa aikaan tai edes ylläpitänyt sitä. Usko on Jumalan lahja. Kaikki me olemme samalla viivalla, sekä uskovina että vähemmän uskovina. Ainoa toivo on Jeesus, ei se, mihin itse pyrimme omaksi parhaaksemme. Jeesuksen uhritie, uskon lähtökohta, on myös kaiken toivon perusta. Sillä tiellä itse Jumalan Poika, Jumalan oma sydän, kuoli. Hän kuoli syntisen, mutta Jumalan rakastaman, ihmissuvun puolesta. Voiko olla suurempaa, tietoisempaa uhria? Meillä ei ole minkäänlaista oikeutta väheksyä tämän jumalallisen uhrautumisen voimaa kenenkään kohdalla. Näin on etenkin silloin, kun saamme armon uskoa sen hedelmät omalle kohdallemme kaikissa heikkouksissamme.

Pelastuminen tarkoittaa pääsyä Jumalan yhteyteen, ei esimerkiksi taivaaseen pääsemistä, ei myöskään esim. tavaroita tai ruokaa. Sallinette kuitenkin maallisen vertauksen: kristillinen tasajako ei voi päteä vain ruokapöydässä. Kaikkien on saatava juuri omalle kohdalleen myös itse Jumala. Jos saamme jotain itsellemme, kristittyinä toivomme samaa muille.

Jeesuksen uhritie on todistanut Jumalan rakkauden rikkinäisessä maailmassa. Jumala ei ole kaukana. Miten voimme vahvistaa kristillistä, rakkauteen perustuvaa toivoa kaikkien pelastumisesta? Ja miten voisimme antaa vähemmän painoarvoa lähimmäistemme puolesta pelkäämiselle, epävarmuustekijöille? Nehän estävät meitä näkemästä lähimmäisemme hyvää tulevaisuutta, jota meidän tulee vakaasti toivoa. Eikä toivo, jos sitä hyveeksi kutsutaan, voi olla vain toivotus tai toive. 

Perusteet

Siirtykäämme nyt kysymyksistä rohkeasti vastauksiin, ja rukoilkaamme mieliimme valoa vastausten näkemiseen ja soveltamiseen. Epäilykset ovat osa elämää, mutta niitä ei tarvitse pyhittää. Löytääksemme valaisua siihen, miten voimme vahvistaa toivoamme, on palattava alkulähteille. Pääasiallinen alkulähteemme on itse Jeesus, elävä Jumalan Sana. Hänen ristinsä työ on toivon perusta. Kristuksen olemuksen ja tekojen ymmärtämistä kirkastaa Raamattu. Pyhien kirjoitusten tulkinnassa meitä auttavat taas ne kristityt, jotka elivät lähimpänä niiden kirjoittamista. Varhaisen kirkon opetuksessa toivo oli voimallisena pohjavireenä aina läsnä. Alkukirkon suuria opettajia kutsutaan kirkkoisiksi, vaikka joukkoon mahtui toki myös hengellisiä äitejä.

Raamatun ja varhaiskirkon aikana peruslähtökohdat olivat selviä. Jumala on rakkaus. Jumala on kaikkivaltias. Hän ei luo ketään turhaan, ja hän tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät langenneet ihmiset takaisin omaan yhteyteensä. Kirkon tehtävä maailmassa käsitettiin osaksi tätä pelastusprosessia. Julistamalla maailmassa, kastamalla uuteen elämään ja opettamalla Kristuksen tietä kirkko jatkoi sitä, minkä Vapahtaja oli aloittanut. Tässä kaikessa ei pitäisi olla mitään tuntematonta meillekään 2000-luvun helsinkiläisessä seurakuntaelämässä.

Poikkeavia olivat kuitenkin kaksi asiaa: näköalan laajuus ja se painoarvo, joka annettiin hyveille. Nykyään kirkon työn nähdään hyvin paljon tämänhetkisestä ja tämänpuoleisesta näkökulmasta. Siksi ehkä kiinnitetään paljon huomiota jäsentilastoihin ja vallitseviin mielipiteisiin ja niistä kiistelemiseen. Pelastusasioitakin käsitellään usein siltä pohjalta, että se tuo yksilöllisen lohdun juuri tähän hetkeen. Alkukirkossa toivo kuitenkin oli maailmoja syleilevä asia. Se oli kaiken työn pohjavire. Kristuksen työn lopullinen toteutuminen, koko maailman ja ihmiskunnan pelastuminen, oli se näköala, jonka kantamina työtä tehtiin.

Miksi emme kuitenkaan esimerkiksi Raamattua lukiessamme aina havaitse tämän toivon laajuutta? Tämä voi johtua siitä, että sekä Raamatussa että varhaiskirkossa annettiin suuri painoarvo hyveille ja elämän uudistumiselle. Toivo tuntuu meistä tässä valossa ehdolliselta: jos emme ole kilttejä, toivo ei välttämättä toteudukaan. Uudistumiseen kehottaminen ei kuitenkaan johtunut alun perin moralismista, vaan siitä vapaudesta, jonka evankeliumi oli tuonut. Vapaus rakastaa lähimmäistä muuttuu tosiaan kuitenkin meidän raadollisuutemme takia helposti pakoksi. Kristillistä moraalia odotettiin niin paljon, että tekojen vaatimus vei viimeistään 500-luvulle tultaessa toivorikkaan näköalan taka-alalle. Me luemme edelleen Raamattua siltä pohjalta, että hyviin tekoihin kehottamisen taustalla on ehto. Jos et toimi oikein, katoat ikuisesti.

Ajatus siitä, että kuoleman jälkeen mennään joko välittömästi taivaaseen tai helvettiin, oli kyllä jo eri tavoin olemassa varhaiskirkon aikana. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa näkökulma asiaan. Raamatun kuvaukset tulesta ja ikuisesta rangaistuksesta toki tunnettiin. Ne kuitenkin tulkittiin inhimillisemmällä tavalla. Keskiajalla muotoutunut käsitys helvetistä perustuu ajatukseen, että jokainen rikkomus Jumalan ikuista majesteettia vastaan ansaitsee päättymättömän rangaistuksen. Koska tässä vaakakupit menevät tasan, ajatusta on vaikea kiistää. Asia on kuitenkin itse Isän Jumalan omalta kannalta monimutkaisempi kuin vain oikeuskäytäntö. Varhaisen kirkon kirkkoisien opetus perustui enemmänkin siihen, että Jumala haluaa kasvattaa niitä, jotka hän on itse luonut. Hän ei luo turhaan. Jumala on viisas, hyvä ja suoraviivainen opettaja, ei ehdoton ja ankara tuomari.

Matteuksen evankeliumin 25:n luvun kuvaus vuohista ja lampista viittaa toki ikuiseen rangaistukseen. Saman asian voi kääntää Uuden testamentin alkukielen, muinaiskreikan, pohjalta myös ikuiseksi ojennukseksi. Tämä ei tarkoita kuritusta, joka kestäisi loputtamista, vaan opetusta, jolla on pysyvät seuraukset. Ja Raamatun kuvaukset tulesta, joka kohtaa syntisiä, kirkkoisät tulkitsivat puhdistavaksi tuleksi, rakkauden tuleksi, joka kohtaa kaikkia. Entisajan lääketieteessä tulta käytettiin verenvuoden lopettamiseen ja haavojen puhdistamiseen. Vapahtajamme tarkentaa myös itse, mitä hän tarkoittaa tulella: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella” (Mark. 9: 49). Suolaa käytetään puhdistamiseen tai säilömiseen.

Kun joku ojentaa sinua eli opettaa, miten asiat oikeasti menevät, ojennus ei välttämättä tunnu hyvältä. Jos kuitenkin huomaat ojentajan olevan ystävä, et kärsi ojennuksesta pitkään, vaan tajuat pian sen hyvän tarkoituksen. Samoin entisaikojen kauterisaatio eli tulen käyttäminen parannustarkoituksessa ei takuulla tuntunut hyvältä potilaasta. Lopulta hän kuitenkin kiitti lääkäriään. Tähän tapaan Gregorios Nyssalainen puhui puhdistavasta tulesta 300-luvulla.

Entäs sitten taivas? Ajateltiinko varhaiskirkossa, että kaikki pääsevät välittömästi kuoleman jälkeen taivaaseen? Näin ei toki ollut. Lopputulos tulisi olemaan jokaisen kohdalla hyvä, mutta se veisi aikansa. Pelastuksessa ei ollut kysymys välittömästä tyydytyksestä, unelmien välittömästä täyttymyksestä. Vaikka pelastus käsitettiin Jumalan tuomaksi lahjaksi, se oli myös prosessi. Raamatussa pelastus tarkoittaa kääntymystä ja Jumalan kiittämistä hänen armostaan, ei taivaaseen pääsemistä kuoleman jälkeen. Se on asia erikseen. Kirkkoisät ja Raamattu viittaavat kaikkien pelastumiseen ja siihen, että Jumala tahtoo ja aikoo saada sen aikaiseksi. He eivät kuitenkaan vielä viitanneet pastori Antti Kylliäisen tunnetuksi tekemään Kaikki pääsevät taivaaseen -ajatukseen. Se on nykyaikaisempi käsitys, jonka tekninen termi on ultrauniversalismi.

Varhaiskristilliseen ajatukseen kaikkien pelastumisesta liittyy tuli ja ojennus. Uskonpuhdistuksen myötä syntyneessä luterilaisessa kirkossa meidän pappien tulee julistaa lakia ja evankeliumia. Ojennus liittyy lakiin, samoin tuli. Evankeliumia on taas se, että kuolema on voitettu. Jumala ojentaa kaikkia ihmisiä elämän eri vaiheiden kautta. Evankeliumi, Kristuksen työ ristillä ja ylösnousemuksessa, näyttää meille sen, että kaikki perustuu Jumalan ihmisrakkauteen. Meidän ei siis tarvitse pelätä mitään. Meitä kasvatetaan kohti parempaa, kohti Jumalaa, kohti lähimmäistä, myös silloin, kun emme ymmärrä mistä on kysymys. Niin kuin virressä 336 sanotaan: ”Oi rakkautta! Palavammin ei kukaan voisi rakastaa. Se loistaa aina hehkuvammin, kun kohtaa tuskaa, kuolemaa.”

Evankeliumin tähden kullakin meistä voi olla omakohtainen toivo, että elämän käänteet johtavat lopulta hyvään lopputulokseen. Mutta entäs kun kohtaamme ihmisiä, joilla ei ole riittävästi toivoa? Nämä voivat olla ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan tai sellaisia, jotka kieltävät uskovansa. Voimme myös pelätä lähimmäisemme tulevaisuuden puolesta ilman mitään syytä, jota voisimme tarkemmin kuvata. Tiedämme vain elämän epävarmuuden. Pelko voi nousta erityisen suureksi varsinkin silloin, jos olemme menettäneet yhteyden johonkuhun tai joku on kuollut. Jos huolehdimme suuresti toisen uskon tai elämän tulevaisuudesta, teemme oikein, vaikka se tuntuisi kuinka raskaalta. Muuten meille käy niin kuin kirkkoisä Augustinus on sanonut: ”Sillä ken haluaa pitää omanaan sen mitä kuuluu kaikille, sanoutuu itse irti siitä mikä on kaikkien yhteistä omaisuutta – eikä hänellä jää muuta kuin oma epätodellisuutensa.”

Itselleni näissä kysymyksissä tuli muutamia vuosia sitten lohdutukseksi yksinkertaisesti Kristuksen risti. Miettiessäni sitä, miten ihmisille ja läheisille käy, koin ja näin ristille toteutuneen rakkauden. Ennen kaikkea koin, että itse Pyhä Henki on ristillä läsnä, hän, joka luo uskon. Kristuksen käsittämättömän tuskan meidän puolestamme selitti ainoastaan se, että Isä ei lähettänyt Poikaansa turhaan kuolemaan. Isä oli itse ristillä ihmisrakkaudessaan, rakkaudessaan omaa Poikaansa ja koko maailmaa kohtaan. Vaikka Poika kärsi, hän ei ollut ristille epätietoisena siitä, mitä tulisi tapahtumaan, hän ei ollut Isän sijaisuhri. Pojalla oli tuskassaan toivo, että kaikkien hänen luomiensa ihmisten pelastus toteutuisi. Sen varman toivon vahvisti Pyhä Henki, hän, joka oli kuin voimallinen tuuli ristin liepeillä.

Luin välittömästi näkyni jälkeen Raamattua. Huomasin, kuinka pyhät kirjoitukset selventävät sitä, mistä ristissä ja pelastuksessa ja Jumalan tahdossa on kysymys. En tiedä muut selitystä sille, miksi Raamattu kirkastaa Kristusta niin hyvin, kuin sen, että kyseessä on Kristuksen silminnäkijät ja profeetat. Ilman Raamattua olemme vailla pelastuksen kielioppia.

Kun olen lukenut kaikkien pelastumisen toivoon liittyvää kirjallisuutta, olen havainnut, että yksi tärkeimmistä toivoon liittyvistä raamatunkohdista on filippiläiskirjeen toisen luvussa. Se on hymni, laulu, joka kertoo Kristuksen alentumisesta: 

  
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra." (Fil. 2: 6-11)

Miten tämä liittyy kaikkien pelastumiseen? Pyhä Paavali kirjoittaa toisissa kirjeissään siitä, että pelastuminen liittyy olennaisesti Jeesuksen Kristuksen nimen tunnustamiseen. Roomalaiskirje kertoo: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10: 9-10) Kun vertaamme tätä filippiläiskirjeen hymniin, huomaamme, että lopulta kaikki tunnustavat Jeesuksen Herraksi eli Jumalaksi. Kaikki ovat siis pelastuva, kaikki tulevat olemaan kristittyjä eli Kristuksen nimen tunnustajia. Lähetyskäsky toteutuu.

Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille Paavali puhuu vieläpä näin: ”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: "Jeesus on kirottu." Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12: 3) Se, että kukaan tai kaikki pelastuvat, on yksinomaan Pyhän Hengen työtä, ei meidän työtämme eikä meidän toiveittamme heijastumaa. Kaikkien pelastumisella on myös oma Raamattuun perustuva terminsä. Kerron sen kohta, mutta ensin on sanottava, että se perustuu siihen, mitä Pietari puhui temppelissä apostolien tekojen mukaan viitaten Jeesukseen: ”Taivas oli oleva hänen asuinsijansa siihen aikaan saakka, jolloin kaikki pannaan kohdalleen, niin kuin Jumala ikiajoista asti on luvannut pyhien profeettojensa suulla.” (Ap. t. 3: 21) Asioiden kohdalleen paneminen on kreikaksi apokatastasis. Termi viittaa siihen, että ihmiskunta ja koko luomakunta tulevat takaisin Jumalan yhteyteen, niin kuin alun perin oli tarkoitettu.

Palatakseni vielä filippiläiskirjeen kohtaan, sitä selittää terävästi kirkkoäiti Makrina. Hän oli Gregorios Nyssalaisen sisar. Gregorios kirjasi kuolinvuoteella olleen siskonsa ajatukset kirjaansa Sielusta ja ylösnousemuksesta. Siinä Makrina sanoo selittäen sitä, mitä apostoli Paavali tarkoittaa puhuessaan taivaassa, maan päällä ja maan alla olevien yhteistä tunnustuksesta: ”Minun nähdäkseni jumalallinen apostoli ei tarkoita jaotella älyllistä olemusta paikan mukaan, vaikka hän käyttääkin nimityksiä 'taivaallinen', 'maanpäällinen' ja 'maanalainen'. Järjellisellä luonnolla on kolme olomuotoa. Yksi on saanut alusta alkaen osakseen ruumiittoman elämän, ja tätä me nimitämme enkelilliseksi. Toinen on kietoutunut lihaan, ja tätä me kutsumme inhimilliseksi. Kolmas taas on kuoleman kautta irronnut lihasta, ja se esiintyy sieluissa. Uskoakseni jumalallinen apostoli syvässä viisaudessaan näkee tämän ja tarkoittaa sanoillaan kaiken järjellisen luonnon kerran toteutuvaa sopusointua hyvässä. Hän kutsuu taivaalliseksi enkelillistä ja ruumiitonta, maanpäälliseksi ruumiilliseen punoutunutta, ja maanalaiseksi hän kutsuu jo ruumiista erkaantunutta.” (s. 87)

Gregorios ja Markina uskoivat siihen, että lopulta kaikki ajattelevat olennot, kaikki koskaan eläneet ihmiset ja kaikki henkivallat ylistävät yhdessä Kristusta. Tämä ylistys perustuu siihen, mitä Kristus on tehnyt Isän ja Hengen kanssa. Ylitsevuotava ja ylistettävä rakkaus tuli julkiseksi uutiseksi maailmalle Kristuksen ristintiellä. Rakkauden tie oli voitokas, sillä sen myötä Jumalan Poika nousi kuolleista. Jeesus on itse Jumala, joka on omaksunut ihmisluonnon. Pääsiäisen jumalallinen tarkoitus on itse ihmisyyden, koko ihmiskunnan, ylösnousemus. Ylösnousemus ei tarkoita vain ruumiin palautumista kuolemasta, vaikka sitäkin. Jo nyt on nähtävissä ylösnousemuksen hedelmät aina silloin, kun Kristuksen ansiosta koemme olevamme kotona ruumiissamme, omassa elämässämme. Kristuksen ihmisrakkaus ei katso kenenkään kykyä olla hyvä. Hänen armonsa kuuluu kaikille. Pääsiäinen on olemassa juuri sitä varten, että kaikilla ihmisillä olisi toivo. Tämä toivo tähtää ylösnousemukseen eli kaiken kohdalleen asettamisesta, siihen, että kaikki on todella, todella hyvin.

Usko on sen tukena, mitä toivotaan...

Lopuksi muistutusta siitä, mikä meitä vielä haastaa uskon ja toivon suhteen käsittämisessä. On syytä kysyä: onko meillä ihmis- vai Jumala-keskeinen käsitys elämästä? Kun nyt puhumme toivosta ja pelastuksesta, voimme kysyä itseltämme: kumpi painaa isoissa, koko kohtaloamme koskevissa asioissa enemmän, meidän Luojamme vai me ihmiset? Tunnettehan sanonnan: ihminen päättää, Jumala säätää. Se, että Luoja johtaa meitä, tuntuu kuitenkin monesta pelottavalta. Tämä johtuu siitä, että pidämme Jumalaa vapautemme riistäjänä, emme sen antajana. Jumala on Vapahtaja. Meillä on omat elämiseemme liittyvät rajalliset vastuumme ja niiden puitteissa teemme ratkaisuja. Mutta voimmeko kristittyinä ajatella, että ihminen lopulta itse vastaisi omasta elämästään? Eikö meitä johda Jumala, joka on rakkaus? Vai olisiko Jumala heittänyt meidät yksinäisiksi atomeiksi, päättämään itsestämme vailla hänen lämmintä läheisyyttään?

Jos jollakulla on kuitenkin väärä käsitys Jumalasta, Jumalan rakkautta ei silloin edes havaita olemassa olevaksi. Jumalaa voidaan pitää jopa pahana, ja siksi hänen olemassaoloaan ei haluta. Me ihmiset voimme ihan syystä ajatella, että jos jollakulla on meistä täysin väärä ajatus, jos joku pitää meitä pahana, me lakkaisimme olemasta tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa. Se voi olla joskus ihan käytännöllinen ratkaisu. Jumala ei kuitenkaan näin tee, hän ei voi antaa itselleen lupaa tähän. Me voimme todeta jossakin tilanteessa, ettemme pysty toimimaan vihamielisen lähimmäisen parhaaksi muuta kuin rukoilemalla. Jumala on kuitenkin itse juuri se lähimmäisen paras, jota rakkaus kehottaa jakamaan. Sen takia Jumala ei koskaan lakkaa toimimasta sen hyväksi, että kaikki uskoisivat häneen, että kaikilla olisi suhde häneen.

Messussa myöhemmin kuultava lukukappale on heprealaiskirjeestä (Hepr. 2: 9, 17-18). Siihen jo alustuksena viitaten on syytä huomata, että kirjeen mukaan Kristus astui kuolemaan jokaisen ihmisen puolesta pelastaakseen kaikki kuolemaa pelkäävät (Hepr. 2: 9, 14-15). Onko yhtäkään ihmistä, joka ei tuntisi epävarmuutta kaiken katoavaisuuden tähden? Jeesus, joka on ikuisesti ylistetty Jumala eli Kaikkivaltias, tuli pelastamaan aivan kaikki. Jeesus on kuitenkin myös ihminen, niin kuin mekin. Miten hän uskalsi astua kärsimysten tielle, joka päättyisi kuolemaan? Heprealaiskirje vastaa tähän sanoen (Hepr. 12: 2): ”Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset...” Edessään olleen ilon tähden! Kaikkivaltias Jumala suokoon, että meillä on tällainen ihmeellinen ilo kaikissa vastoinkäymisissä ja haasteissa. Kirje heprealaisille kertoo myöskin Vapahtajasta (Hepr. 5: 7): ”...hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon.” Ja Raamatusta myös tiedämme, että Jumala tahtoo pelastaa kaikki ihmiset (1. Tim. 2: 4).

Jeesuksen uhrirukous on kuultu, ja hän astui kärsimykseen edessään olevan ilon tähden. Hän astui ihmisten hylkäämäksi lahjoittaakseen meille oman mielenlaatunsa. Se tarkoittaa luottamusta Isään Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Tämä asenne antoi Vapahtajalle varmuuden siitä, että hänen Isänsä pelastustahto toteutuisi. Olkoon meillä tällainen ilo, joka kaikissa koettelemuksissakin saa voimansa toivosta. Kuulin myös eräältä vanhalta kappalaiselta viime perjantaina tällaisen viisauden, jonka eräs piispa oli sanonut: ”toivo on Jumalan käskysana, joka toteutuu ajallaan”.

Heprealaiskirjeen mukaan usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan (Hepr. 11: 1). Pyhän Makrinan tulkinnan mukaan usko on peräti tukena toivomallemme. Apostoli Pietari kehottaa ensimmäisessä kirjeessään meitä kristittyjä pyhittämään Herra Kristuksen sydämessämme ja olemaan aina valmiita antamaan vastaus niille, jotka kysyvät, mihin toivomme perustuu (1. Piet. 3: 15). Ennen mahdollisuutta kysymyksiin haluan vielä kerran viitata heprealaiskirjeeseen. Sen mukaan toivo ei tosiaankaan ole hento kuin toive, vaan vahva kuin valtava ankkuri, joka ei anna laivan sortua valtamerten myrskyissä. Muistaen sen, että uskomme mukaan Kristus on kuollut pelastaakseen kaikki pelkäävät ihmiset, siis aivan kaikki ihmiset, kuulkaamme tämä sana: ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni, kun hän oli tullut ylipapiksi, jonka pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 6: 19) Melkisedek tarkoitta vanhurskauden kuningasta. Vanhurskaus on sitä, että kaikki on harmoniassa ja kohdallaan. Tällä toivon tiellä kuninkaamme meitä johtakoon.

Laskiaismaanantain saarna rakkaudesta, uskosta ja toivosta

SAARNA (Petri Samuel Tikka saarnasi)
Kallion kirkossa laskiaismaanantaina 8.2.2016

Rakkaat kristityt, rakkaat ystävät,

Lauloin psalmin kertosäkeenä antifonin ”Non nobis”, sävelen elokuvasta Kuningas Henrik V, sanat psalmista 115: ”Älä meille, Herra, älä meille anna kunniaa, mutta anna kunnia omalle nimellesi, sinä hyvä ja uskollinen!” Kohta näiden sanojen jälkeen psalmi kuvaa Jumalaa näin: ”Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.”

Ensimmäisen Johanneksen kirjaan mukaan Jumala on rakkaus. Ensimmäisen korinttilaiskirjeen mukaan rakkaus ei koskaan katoa, häviä eikä epäonnistu. Laulujen laulun mukaan rakkaus on väkevä kuin kuolema.

Rakkaus ei kuulunut hyveiden luetteloon antiikin maailmassa. Neljä hyvettä olivat: kohtuus ja ymmärrys, oikeamielisyys ja rohkeus. Vasta kristillinen usko lisäsi kolme teologista hyvettä: uskon, toivon ja suurimpana näistä rakkauden.

Rakkaus ei ole suurin näistä kolmesta siksi, että se vaatii tai pyytää meiltä kaikkein eniten, eikä siksi, että usko ja toivo olisivat jotenkin kakkosluokan juttuja. Rakkaus on suurin, voimakkain ja keskeisin sen tähden, että Jumala itse on rakkaus. Herra, todellinen, elävä Jumala, on armollinen. Armo tarkoittaa juuri suurinta rakkautta, uskollista, kestävää rakkautta, joka ei perustu kohteensa hyvyyteen. Armo on ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme.

Kristillinen usko on uskoa tuollaiseen rakkauteen. Usko on sitä, että tuntee Jumalan olevan uskollinen rakkaudessaan. Uskon ja luottamuksen saa aikaan Jumalan uskollisuus, Jumalan oma Sana itsestään; me emme tuota uskoa häneen puristamalla sitä itsestämme. Me ihmiset alamme luottaa toisiimme sitä myöten, kun huomaamme olevamme uskollisia, luotettavia toisiamme kohtaan. Samoin Jumala itse osoittaa uskollisuutensa niin, että alamme uskoa häneen.

Mutta entäpä toivo? Usein toivo jää kolmikossa sivuosaan, täysin unohdetuksi. Toivo saattaa muuttua alistetuksi toiveeksi. Silloin toivo kapinoi valheelliselta vaikuttavaa rakkautta ja tuntematonta uskoa kohtaan. Mutta toivo ei ole ristiriidassa näiden kanssa. Usko tukee toivoa, antaa sille luottamuksen ja pohjan. Jumalan rakkaus ja uskollisuus kertovat, että toivo on totta.

Raamatun mukaan Jumala ei halua yhdenkään ihmisen joutuvan hukkaan, vaan hän tahtoo kaikille pelastuksen. ”Kaiken, mitä hän tahtoo, hän myös tekee.” Jumalan rakkauden uhritie on laskiaisen aihe. Jumalallinen rakkaus voitti antaessaan itsensä alttiiksi kuolemaan kaikkien ihmisten puolesta. Rakkaus, joka ei voi kadota, katosi meidän puolestamme. Rakkaus astui pimeyteen, johon me olimme uponneet, syntiin, joka harhauttaa meitä aina uudestaan elämästä. Sen tähden emme pyydä paastonaikana kunniaa itsellemme, vaan laskeudumme paastoon näyttääksemme maailmalle, itsellemme ja toinen toisillemme, kuinka paljon Jumala rakastaa. Hän rakasti meitä kuolemaan asti ja kohotti koko ihmiskunnan uuden armon todellisuuteen nousemalla ylös kuolleista.

Ja koska uusi armon aika, Jumalan oma elämä on tullut keskuuteemme, on tämä laskiaisen aika täyttä karnevaalia, elämän juhlaa. Kiitos Pyhälle Hengelle, joka johtaa kaikki koskaan eläneet ihmiset hyvään lopputulokseen, pääsiäisen elämään ja iloon! Meidän Isämme on hyvä ja uskollinen.

Usko ja vapaus

Hallelujasäe

Herran käsi on meidän yllämme.
Herran käsi on voimallinen!

Ps. 118: 16

Evankeliumi

Joh. 9: 24–38

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.
    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

USKO JA VAPAUS
SAARNA 26.10.2014 HELSINGIN VANHASSA KIRKOSSA
Petri Tikka


Rakkaat ystävät Kristuksessa,

Tämän päivän teema, usko ja epäusko, on haastava ja hyvinkin henkilökohtainen. Luulisi, että asiasta ei tarvitsisi oikeastaan kovinkaan pitkään saarnata – uskossahan on tärkeintä uskon kohde eli Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja. Kristillisessä uskossa ei panna toivoa meidän omaan uskomiseemme. Epäuskoa ei ehdi myöskään etsiä muista, jos on rehellinen omalle heikkoudelleen, ailahtelevalle olemukselleen ihmisenä. Toisen uskon arvioiminen ei ole toisen ihmisen asia. Jos ristiinnaulittu syntisen maailman Pelastaja on tullut jollekulle rakkaaksi, kuinka hänellä voi ylipäätänsä olla aikaa muuhun kuin uskosta iloitsemiseen? Itse uskon ja luottamuksen lähde, omalla verellään armon hankkinut Lunastaja, ylittää kaiken. Ei jää aikaa toisten ihmisten uskon ja epäuskon mittailemiseen, kun on vain halu melkeinpä laulaa täyden lunastuksen ihanuudesta, suuruudesta ja voimasta.

Meillä ihmisillä on kuitenkin tapa kyseenalaistaa toinen toistemme usko, jos joku katsoo asioita eri näkökulmasta. Ensinnäkin ateistilla tai ylipäätänsä sillä, jonka usko kohdistuu kaikkeen muuhun paitsi Jumalaan, on taipumus pitää Jumalaan uskovaa vähän tärähtäneenä. Toiseksi se, joka uskoo, muttei niin sanotusti niin kuin kirkko opettaa, voi pitää ketä tahansa Kristuksesta puhuvaa joko outona tai tiukkapipona. Sitten on vielä uskovainen, joka pitää toisen ihmisen uskoa heikkona, jos tämä ei ole oppinut pitämään tietynlaista uskonnäkemystä asioiden mittapuuna. Toisaalta, on syytä huomauttaa: kenelläkään meistä ei ole myöskään varaa ruveta arvioimaan toisten arvoistelijoiden uskoa. Usko on Jumalan lahja, ja syntinen arvostelumme katoaa Pyhän Hengen työn tähden yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Silloin kun toisen usko tulee kirkkaana esille, esimerkiksi vastoinkäymisten paljastamana, hävettää, jos on epäloogisesti tuominnut tuomitsijoita ja arvostellut arvostelijoita.

Yhtä paljon kuin toisen uskon arvioimista on myös vältettävä sitä ehkäpä vielä yleisempää tapaa, että vaietaan kuoliaaksi uskosta kaikenlaisten väärinkäsitysten pelosta johtuen. Uskosta puhuminen on varmasti riski, mutta se on riski, jota ei voi välttää näivettämättä omaa olemustaan. Vain paljastamalla sydämemme toinen toisillemme voimme levittää luottamusta, jolla on suurempi pohja kuin kuvitelmillamme. Me luulemme Jumalasta ja toinen toisistamme hämäriä asioita, jos emme ole valmiita paljastamaan elämämme tuntoja. Minä ja sinä alamme pitää kaikkivaltiasta, rakastavaa Jumalaa kykenemättömänä toimimaan elämässämme, jos emme Jumalan kuvina kerro toinen toisillemme suurta ilosanomaa, hänen vapautusarmoaan, joka nostaa meidät ahdistetut loasta. Emme anna toinen toisillemme tilaa hengittävään olemassaoloon ja luontevaan kasvuun, jos uskon rauhalliselle luottamukselle ei anneta edes mahdollisuutta päästä vapaille ilmoille sanoina. Usko, joka jää vain omaan sisimpään, on itsessään – sinulle – kyllä arvokas asia, mutta jää valitettavasti vaille ulospäin suuntautuvaa muotoa. Uskon avautuminen yhteiseksi tuo mukanaan yhteyden ilon ja voimakkuuden.

Uskon kohteesta sekä uskon turhanpäiväisestä arvioinnista ja uskon jakamisesta on myös päivän evankeliumissa kyse – ja näiden asioiden lomassa uskon syntymisen ja muotoutumisen tavasta. Sokeana syntyneen miehen uskoa arvioitiin, vaikka hän ei itse aluksi oikein tietoisesti tiennyt, kehen uskoi. Mutta juuri se, että hänen jäsentämätöntä uskoaan arvosteltiin ilman näkyvää syytä, sai myös hänen sisäiset silmänsä näkemään selkeämmin. Tässäkin asiassa uskon käsitysten jakaminen oli lopulta hyödylllistä– arvostelijoiden silmitön kyynisyys kääntyi itseään vastaan! Aluksi sokeana syntynyt ei ollut varma, onko Jeesus syntinen vai ei. Kun kuitenkin Jeesuksesta sanottiin, ettei hän ole mistään kotoisin, sokeana syntynyt mies järkyttyi. Hänhän oli saanut tältä mieheltä näkönsä takaisin! Sokeudesta päässeelle heräsi halu tietää, mistä tämä ihme oli itse asiassa peräisin. Ihmeen lähde oli Ihmisen Poika, ihmisyyden ihmistä inhimillisemmin toteuttanut Kristus. Kaikki loksahti paikoilleen. Uskon kohde itse avasi tien luottamukseen kohta kohdalta, käyttäen jopa vastustajiensa kiihkoa avuksi paljastaakseen ihmeiden ihmeen.

Usko syntyy ja muototuu itse uskon kohteen työnä, Jumalan vapauttavana vuorovaikutuksena meidän elämässämme. Tätä vastaa ihmisten välisessä elämässä tämä: luottamus toiseen ihmiseen syntyy ja muotoutuu sitä myöten, kun ihminen elää suhteessa toiseen ihmiseen iloisena, vapaana ja avuliaana. Koska me ihmiset olemme epätäydellisiä, siis syntisiä, on kuitenkin periaatteessa mahdollista loppuun asti vältellä luottamasta toisiin ihmisiin ja jäädä vaille vastavuoroisen luottamuksen suhteita – siis ilman ystävyyttä ja rakkautta. Mutta Jumala on aina, vakaasti, muuttumatta iloinen, vapaa ja avulias. Toisin me tosin kuvittelemme, koska heijastamme Jumalaan oman yhteisen sisimpämme vajavuuksia, teemme Jumalasta keskinäisen kyräilymme syntipukin. Eiköhän tästä syystä yksi meidän luterilaisen kirkkomme peruskirjoista, tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje, opeta vapaan tahtomme, ratkaisuvaltamme kyvyistä näin:


Puhdas, Jumalan sanan mukainen oppi tältä osin


1. Me opetamme, uskomme ja tunnustamme, että ihmisen ymmärrys ja järki ovat hengellisissä asioissa sokeat. Hän ei omilla kyvyillään ymmärrä mitään, niin kuin on kirjoitettu: (1 Kor. 2:14) "Luonnollinen ihminen ei ota ensinkään vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hulluus, eikä hän voi sitä ymmärtää", jos häneltä kysellään hengellisiä asioita.


Mitä tämä merkitsee? Sitä voi miettiä. Sokeudesta näköön pääsemisen fyysinen ihme ei ole mitään sen hengellisen ihmeen rinnalla, että epäuskoinen sydän uskoo. Kolme asiaa hämärtävät ymmärrystämme ja sisimpämme hengellisissä asioissa sokeiksi. Ensinnäkin tietämättömyys siitä, kuka Jumala on, sen unohtaminen, että hän on ylipäätänsä läsnä. Toiseksi tulevat kaikki harhat ja valheet, jotka puhuvat elämän perusluonteesta pahaa ja Jumalasta lokaa. Kolmantena sokeuden kruunaa eksyneisyytemme, nuo ailahetelevat halumme, jotka synniksi kasvavina kiinnittävät katseemme tietämättömyyden kautta valheisiin. Loppupäätelmä hengellisestä sokeudesta: kaiken elämän lähteestä, hyvästä Jumalasta, tulee silmittömän vihan kohde, ja hänet ristiinnaulitaan olemattomaksi. 


Mutta kun nämä kolme asiaa, tietämättömyys, harhautus ja hallitsemattomat halut, raivataan tieltä, sydämemme vapautuu. Tieto: Jumala on tässä. Totuus: hän on hyvä. Kaiken kruunaava ilosanoma: ristiinnaulittu Jumala on noussut kuolleista! Vapautettu sydän näkee takuulla, ilman pelkoja ja esteitä, että Jumala on hyvä kaiken aikaa. Jumala on pelastanut ihmiskunnan! Vai voimmeko valita ikuisen kohtalomme? Täydellinen vapaus tekee kyllä kaikki vapaat valinnat mahdollisiksi, mutta voimmeko me muka sanoa juuta tai jaata siihen, onko Jumala hyvä vai ei? Voimmeko ratkaista sitä, onko Kristus kuollut meidän puolestamme? Voimmeko jälkikäteen päättää, olemmeko vai emmekö ole tehneet ihmisinä niin huonoja ratkaisuja – jos niitä niiksi edes kehtaa kutsua! - että ne vaativat meistä täysin riippumatonta sovitusta? Voimme kyllä uskoa ikuisen kohtalomme olevan hyvän, Kristuksen hyvyyden ja lunastustyön tähden, mutta ratkaisemme elämämme ikuisen lopun yhtä vähän kuin sen, että elämämme ylipäätänsä lähti Jumalan hyvästä tahdosta liikkeelle. Kaikki, alku ja loppu, ovat Luojan työtä, Luojan, joka on Kristus, ei kaukainen olento, vaan lähellä kärsimystäsi, pienuuttasi. Sinut on vapautettu! Elä vain vapaudessa! Uskova ihminen: eikö juuri Jumalan hyvyys ole johtanut sinut kääntymykseen, eikö hänen rakkautensa avartanut sinun sielusi, aina ennen ja yhä uudestaan? Eikö juuri ristiinnaulittu Kristus ole valaissut sydäntäsi, että sinulle on tullut ylipäätänsä mahdolliseksi astua valoon? 


Vapauttavan, luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti me hylkäämme seuraavan väitteen, vaikka sitä opetetaan yhä vielä. Tämä siteeraus on samasta Yksimielisyyden ohjeesta, jota lainasin jo aikaisemmin:

4. Edelleen opetetaan, että vielä uudestisyntymätön ihminen on vapaan tahtonsa varassa tosin liian heikko tekemään aloitetta, omin voimin kääntymään Jumalan puoleen ja tottelemaan sydämestään Jumalan lakia, mutta kun Pyhä Henki tekee aloitteen saarnauttamalla sanaa ja tarjoaa sanassa armonsa, silloin ihmisen tahto muka kykenee omien luonnollisten kykyjensä avulla tekemään sentään jotakin, joskin kovin vähäpätöistä, auttamaan, myötävaikuttamaan, valmistautumaan armoon, tarttumaan siihen, ottamaan sen vastaan ja uskomaan evankeliumin. [alleviivaus minun, PT]

Rakkaat ystävät, tämän ajatuksen hylkääminen tarkoittaa sitä, että me emme ratkaise mitään suhteessa omaan pelastukseemme. Jumala on hyvä kaiken aikaa – hän on uskomme kohde, eivät omat ratkaisumme tai omat uskonkykymme. Usko on yhteinen, yksi ja sama kaikille, koko maailmalle. Siksi meillä on olemassa julkinen kirkko, ei kompromisseja tekevänä laitoksena, vaan elävän totuuden, loputtoman toivon lujana linnana. Kirkon sykkivä, elävä sydän on risti, emme me omaan itsetekoiseen uskovaisuuteemme pakahtuvat syntiset. Kuitenkin juuri meidän syntisten kautta Jumalan Pojan sydänäänet kaikuvat koko maailmalle. Me olemme elävä kirkko, juuri meidän syntisten on määrä ja armo jakaa kristillistä uskoa kaikille, jotta kaikki muutkin sokeat saisivat itse nähdä ja tunnustaa Kristuksen, päästä osallisiksi Kristuksen kaiken voittavasta rakkaudesta. Kenelläkään meillä ei ole syytä kerskata, sillä Jumalan sana sanoo:

Minun armossani on sulle kylliksi,
sillä voimani tulee täyteen heikkoudessa.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Olen mielistynyt heikkouteen, hätään, vainoihin,
sillä kun mä olen heikko, silloin olen väkevin.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

(Armolaulu, sävel Kari Tikka,
sanat Paavalin kirjeistä)