Joulutervehdykseni 2022

Isäni Kari Tikka

On jo hieman yli kaksi kuukautta isäni kuolemasta. On erittäin häkellyttävää, että niin energisen, myötätuntoisen, eläväisen ja rakastavan ihmisen näkyvä läsnäolo on poissa. Tiesin tämän jo aikoinaan äitini äidin, Sirkka-mummin, kuolemasta. Nyt sama kokemus on kuitenkin iskenyt aivan uudella tasolla. Mieli koittaa keksiä muita syitä (esim. maailman pahuutta) hämmennykseen, vaikka koko ajan tietää, mistä hämmennys todella johtuu.

Missä sitten isäni on? Mitä on hänen läsnäololleen käynyt? Vaikka sellainen toki tarjoutuu vaihtoehdoksi maailmanajassamme, minulla on aina viime kädessä ravisuttavan valtavia vaikeuksia uskoa, että isäni elämä on loppunut taikka hänen armolahjansa sammuneet. Tämä ei johdu niinkään kuoleman tosiasioiden kiistämisestä, vaikka toki tunnetasolla tavallaan niinkin voisi olla: tule takaisin, isä, tarvitsen läsnäoloasi, rohkaisuasi ja tukeasi juuri nyt, elämäni haasteisiin ja käänteisiin.

Viime kädessä isäni totaalisen kuoleman kyseenalaistamisen taustalla on kuitenkin juuri eläväisyys eli ennen kaikkea täydellinen armo ja hyväksyntä, joita isäni osoitti. Nämä asenteet eivät tarkoittaneet hempeyttä tai asioiden katsomista läpi sormien, kuten monet isäni tunteneet varmasti voivat ymmärtää. Kyse oli pikemminkin siitä, että elämä ja sen toimet ja ilot jatkuvat, eloa ei pysäytä mikään eikä saakaan pysäyttää, sillä tuomio ja itsesyytökset on jo kertakaikkisesti voitettu meistä riippumatta mutta meidän keskellämme: eli Jeesuksen, Jumalan Pojan, ristillä. Tällainen usko oli isälleni arkipäiväistä toimintaa ja arvostuksen osoittamista niin läheisille kuin – kuten on monilta tullut kuultua – ihan kaikille säädystä riippumatta. Varsin erilainen kuva kristinuskosta kuin monilla, sekä kristityillä että ei-kristityillä. Kyse oli yksin Kolminaisuuden armon, Jumalan sanan, rukouksen ja ehtoollisen myötä tulleesta vapaudesta, joka katkaisee häpeän kierteet ja vie totaalisesti terän syyllisyydeltä ilman ehtoja ja omia yrityksiä.

Sikäli kun laupeus ja armo vielä ovat olemassa, eikä tätä ole kiistäminen, tällaisiin armorikkaisiin todellisuuksiin itsensä iloissaan ja koettelemuksissaan liittänyt isäni on olemassa. Näin on sanominen siksi, että isääni on vaikea, suorastaan mahdoton, erottaa armosta, jota hän julisti, johon hän turvasi, jota hän siis kaiken kaikkiaan vanhurskaudessaan ja syntisyydessään, ihmisyydessään, edusti. Armo eli Jumalan vakaa rakkaus on lähtökohtaisesti sellaista, joka ei muuksi muutu, ei vähene, ei epäröi, ei hupene. Nykykristillisyys arvostaa toki paljon epäilystä ja epävarmuutta. Se on tavallaan hyvää vastapainoa entistaikan pakotuksille. Nykyaikainen epävarmuus tuntuisi kuitenkin niin epäluontevalta Kari-isäni elämää ja, niin, tulevaisuutta miettiessä.

Kohta koittaa joulu, jolloin vanhakirkollisen ajatuksen mukaan juhlitaan sitä, että Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tästäkin tuli varmasti puhuttua isän kanssa, ns. jumalallistumisopista (theosis). Tuntuisi, että ihmisen inhimillisyyden painottaminen, jota isäni korosti armon asialla, olisi tällaista ajatusta vastaan. Olen kuitenkin kokenut toisin. Viimeksi koin näin, kun äitini vastikään siteerasi psalmin sanaa: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” (Ps. 121:1-2) Äitini oli surussaan ja heikkoudessaan turvautunut tähän kohtaan. Äitini psalmin sanoja toistaessaan ja omaa pienuuttaan ja Jumalan suuruutta miettiessään koin jotakin sanoin kuvaamatonta: äitini on yhtä Jumalan kanssa. Jumala on ottanut äitini haltuun, hän näyttäytyy suoraan äidissäni ja äitini kautta. Kun rakkaus yhdistää luodun Luojaan tai pikemminkin Luojan luotuun, ero Jumalan ja ihmisten taikka ero ihmisten ja ihmisten välillä hälvenee. Toisin sanoen: emme koe Jumalaa erillään siitä, miten koemme rakkautta toistemme välillä ja armoa. Varmasti äitini oli itselleen edelleen pelkästään vajavainen ihminen – ja niin pitääkin! Minulle hän kuitenkin oli juuri siinä heikkouden ja Jumalaan turvautumisen ihmettelyn hetkessä se, kuka Jumala, Pyhä Henki, on: Lämpöä ja Armoa.

Jouluna siis Jumala syntyi ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tarkoitan tällä oman kokemukseni suhteen sitä, etten voisi puhua Jeesuksesta eikä minulla siis olisi kosketusta Jumalan inhimillisyyteen ilman vanhempieni arkipäiväistä, inhimillistä ja aina hyväksyvää ja ravistelevaa rakkautta. Tämä johtuu toki siitä, että he itse ovat tulleet ravistelluiksi ja hyväksytyiksi ja ihmetelleet armoa, josta (nyky)maailma ei kovin paljoa puhu. Päinvastoin: välilllä vastakkainasettelu kasvaa rajustikin, ja toiset hyväkyessään maailma hylkää toiset. Mutta onneksi jotakin muutakin on nähtävissä, koettavissa, suorastaan aistittavissa. Niin, ehkä on laajempikin aisti, sellainen, joka kattaa näkökyvynkin, mutta ei typisty siihen ihan pelkästään. Voimme haistaa, kokea, aavistella ja ylistellä armoa ja toivoa, persoonallisia, hengittäviä todellisuuksia.

Nyt isäni olemassaolo on sillä tasolla kuin muiden pyhien olemassaolo – vaikka neitsyt Marian – taikka itse Jeesuksen. Olen aina uskonut Kolminaisuuteen, vaikka häntä ei voikaan lähtökohtaisesti nähdä. Toisaalta voi, siinä määrin kuin Kolminaisuus on Rakkaus. Kun jaksaa kiittää ja ihmetellä, kun armon vielä ottaa siihen peliin, Rakkaus eli Armo tuleekin aavistuksenomaisesti aistittavaksi, koettavaksi, kosketettavaksi. Näin käy, kun keskustelee Jeesuksen kanssa Hengitellen Isän armoa esim. Jeesuksen rukouksen kautta (”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”). Tätäkin rukoilin isän kanssa hänen viime kuukausinaan. Kolminaisuus eli Isä ja Poika ja Pyhä Henki ei ole jotakin mystistä ja outoa, vaikka näinkin usein kuvitellaan. Kun kaipaan isääni, kaipaan samalla erottelematta ja sekoittamatta Isän Jumalan rakkautta, joka on tullut ilmi esteettä hänen Poikansa ristillä ja ylösnousemuksessa. Tätä ilmaa, Hengen ilmaa, armon kokonaisuutta, hengitän kaipauksessa, surussa, epätoivossa, hämmennyksessä, tuskassa, ilossa, työssä, toimettomuudessa ja ihmettelyssä.

Ehkäpä kaiken tämän haluan sanoa sinulle rohkaisuksi, sillä mitä tämä elämä muuta olisikaan kuin keskinäistä jakamista ja ihmettelyä. Omissa pahoissa oloissamme, joita surukin puhkaisee ja joista se muistuttaa, on näköaloja, jotka vievät epätoivossa epätoivon tuolle puolen. Kristinuskossa on kyse siitä, että heikkoina olemmekin voimakkaita ja voimme uskoa siihen, että meidät on luotu hyväksi ja sellaisia olemme, vaikka tummat ajatukset ja halut niin usein sumentavat järkeämme. Me tai meidän kaipauksemme eivät ole sitä, mitä muut ovat halunneet meidän olevan, vaan rehellisesti sanottuna pelkkä toivo siintää rikkinäisyytemme keskeltä. Tällaista olen isältäni oppinut, isältäni, joka niin kovia joutui myös elämässään kokemaan. Ennen kaikkea opin tämän hänen asenteestaan ja rohkaisustaan, mutta samalla sanoistaan, jotka vahvistivat armotodellisuuden. Tästä on kristinuskossa kyse: siitä, että Jumala itse tuntee Jeesuksena meidän tilanteemme, ei lannistu, vaan voittaa ymmärtäen, kokien ja nostaen. ”Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella...” Sinä ja minä olemme täysin sen arvoisia, että täydellinen Hyvyys ja Lämpö on yhtä meidän kanssamme. Siksi voimme kiittää Jeesusta. Minäkin. Vaikket olisi kokenut Jeesusta näin, ehkä voimme yhdessä löytää jonkin muun perspektiivin. Helppoa se ei maailman koettelemusten keskellä ole – vaikka kun miettii kaikkea hyvää, mitä on kokenut, Jeesuksen helppous nostelee päätään.

On vielä lisättävä se nähdäkseni kaikkein ihmeellisin tosiasia, että tässä Jeesus-armossa ei ole vaaraa petetyksi tai hylätyksi tulemisesta. Isä Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan - eli kaikkia meitä ihmisiä - sellaisella loppumattomuudella ja jalomielisyydellä ja tuomitsemattomuudella, johon kenelläkään meistä ei ole suoraa pääsyä. Mutta juuri siksi toivo ja pelottomuus onkin niin suuri, kun lähestymme sitä Isää, jota Jeesus teoillaan ja sanoillaan julistaa. Raamattu lupaa, ettei suurinkaan syntinen ole armosta osaton. Lopulta kaikki ihmiset, armon Hengen inspiroimina ja Isää ihmetellen, ylistävät Jeesusta (Fil. 2:10-11). Tällaiseen laajaan toivoon kaikkien helvettienkin läpi, joiden läpi Jeesus meidän mukana on mennyt, Kari-isäni uskoi.

Missä siis isäni on? Hän on siellä, missä hän on aina ennenkin ollut. Armossa. Samassa paikassa, johon Isä Jumala juuri nyt sinut vetää tänään Tuomaan päivänä. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi...” Epäilevä Tuomas julistaa Jeesuksen jumaluutta eli armoa ja myötätuntoa. Hyvää joulua, Kolminaisuuden riemujuhlaa, rakkaat ystäväni! Ja toivorikasta vuotta 2023 maailman Vapahtajan, ehtoollisen Herran, syntymästä!

Jeesus, kaikkien ihmisten Pelastaja

Jeesus, kaikkien ihmisten Pelastaja
Loppiaisen eli epifanian 2020 saarna Pitäjänmäen kirkossa
saarnaaja: pastori Petri Samuel Tikka

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni. Joka näkee minut, näkee lähettäjäni. Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.”
Joh. 12: 44-47

Rakkaat ystävät,

On todella mukava olla tänään loppiaisena Pitäjänmäen kirkossa. Olen täällä hetken aikaa kappalaista sijaistavana pastorina, mutta päätehtäväni on tehdä väitöskirjatutkimusta teologiasta. Loppiaisen aihe liittyy itselleni henkilökohtaisesti rakkaaseen aiheeseen, joka on tuonut paljon toivoa elämääni: koko maailman pelastumiseen. Oman väitöskirjanikin aihepiiri on se, että Jeesus on tullut pelastamaan kaikki ihmiset. Tästä myös kuulimme isäni Kari Tikan lukemassa loppiaisen saarnatekstissä.

Loppiaisena joulun ilo leviää kaikille ihmisille, alkaen itäisten maiden viisaimmista, tähtitieteiljöistä. Tämä juhla on oikeastaan joulun huipentuma (ei sen loppu – kirkkovuoden joulujakso jatkuu aina kynttilänpäivään asti). Betlehemin pienen kylän ihme kuuluu koko maailmankaikkeudelle. Loppiaisen perinteinen nimi on epifania, joka tarkoittaa Jumalan ilmestymistä. Jumalan armo, hänen periksiantamaton rakkautensa, ilmestyy kaikille kansoille ja johtaa kaikki kansat kohti iloa ja toivoa.

Tämän tähden tahdon tänään puhua meille jokaisen ihmisen pelastumisesta Jeesuksen ristin työn kautta. Keskityn aluksi siihen, mitä pelastuminen ylipäätänsä tarkoittaa, sitten siihen, kuinka pelastus kuuluu kaikille, ja lopuksi siihen, miten näin suuri toivo on mahdollinen ristin tähden.

Pelastus – usko, joka on lahjaa

Aloitan siis sillä, mitä pelastuminen tarkoittaa. Adventtivirren viimeisestä säkeistöstä tiedämme: ♪ ”Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.” ♪ (13:4) Pelastus alkoi jo jouluna, ja se toteutui pääsiäisenä. Pelastus ei ole tässä hetkessä, vuonna 2020 jälkeen joulun tuoman pelastuksen, vain jotakin, mikä saavutetaan myöhemmin. Pelastus ja toivo ei ole meitä odottamassa vasta kuoleman jälkeen, taivaassa, vaikka toki sielläkin. Pelastus ei ole myöksään vain pelastumista jostakin, esimerkiksi kadotuksesta, vaan ennen kaikkea pelastus on pelastumista johonkin.

Meidät on pelastettu, meidät on parannettu ja vapautettu iloon. Ilo on jo alkanut täällä ja nyt. Pelastuminen on ylistystä, kiitosta, musiikkia, tanssia. Pelastuminen on sitä, että luottamus puhkeaa kukkaan jokapäiväisen elämän iloissa ja suruissa. Pelastuminen on anteeksiannon vapautta. Aivan olennaisesti pelastuminen on yhteyttä toisiin. Kaiken kaikkiaan pelastuminen on toivoa, joka kantaa, toivoa, joka antaa rohkeuden.

Pelastuminen on siis kaikkea hyvää, mitä kukin meistä voi itselleen kuvitella, ja enemmän, paljon, paljon enemmän. Valtavuudestaan huolimatta pelastus ei ole asia, joka jää vain juhlapuheisiin. Se on parantumista, sielun haavojen lääkityksi tulemista aivan jokapäiväisessä elämässä. Stressi ei enää hallitse kaikkea. Vaikka olisi surua tai suurtakin murhetta, luja luottamus, jokin, mikä ei ole meistä itsestä kiinni, pysyy sydämen sopukoissa. Tätä on se valo, jota Jeesus tuli syntymänsä myötä loistamaan jokaiselle ihmiselle, rajoituksetta. Kukaan ei jää pimeyteen hänen inhimillisen rakkautensa tähden, joka yltää syvimpään yksinäisyyteen asti.

Kukaan ei jää yksin! Luottamusta, toivoa ja yhteyttä varten kristinusko on olemassa. Ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, sillä kaikki on Kristuksen tähden hyvin. Kaikki on myös lopulta hyvin. Kukaan ei jää ulkopuolelle, sitä ei tarvitse pelätä, sen tien on Kristus jo jokaisen ihmisen puolesta kulkenut. Yhteinen ilo on alkanut, ilo, joka kutsuu, ilo, joka sulkee sisäänsä. Voi luottaa, voi uskoa johonkin suurempaan kuin itseensä tai siihen, mikä näkyy juuri nyt. Kirkko on sitä, että tällaista luottamusta jaetaan, siitä iloitaan – ja se on iloa, jota kenelläkään ei ole oikeutta viedä pois. Kristinusko on jotakin hyvin käytännöllistä ihan jokaiselle yksilölle. Usko ja luottamus antaa voiman ja mahdollisuuden toimia vapaasti elämässä. Se elämän apu, jonka kristitty saa Jumalalta, kuuluu ehdottomasti jokaiselle, sillä se apu ei ole kenenkään yksityisomaisuutta. Pelastuminen ei ole mitenkään meidän kenenkään aikaansannosta. Se on Jumalan lahja ja teko, sen Jumalan, joka on sanansa mukaan tullut pelastamaan maailman.

Kaikkien pelastuminen – Jumalan tahto

Pelastus on siis uskoa, joka on lahjaa. Usko on luottamusta ja iloa. Seuraavaksi keskityn siihen, että tämä uskon lahja tulee lopulta jokaisen ihmisen osaksi. Sitä on kaikkien pelastuminen: yhteyttä Kristukseen. Se on itse asiassa Jumalan sanan lupaus, niin kuin kuulimme Jeesuksen sanovan. Kaikkien pelastuminen perustuu Jumalan tahtoon ja siihen, mitä hän on Pojassaan tehnyt.

Ehdoton, uskollinen, periksiantamaton rakkaus eli sanalla sanoen armo tuli maailmaan ensimmäisenä jouluna. Jumala on tullut armossaan maailmaan jäädäkseen. Hän on tullut tänne johdattaakseen kaikki kansat ylistykseen. Jeesuksen, ihmiseksi tulleen Jumalan, rakkaus kääntää ihmisten sydämet. Niin kuin jo Jesaja tänään kuullun profetian mukaan kertoi Jumalan sanoneen Messiaalle: ”Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka.”

Jeesus, itse Messias, on tullut maailmaan pelastaakseen sen, omien sanojensa mukaan: ”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.” Israelin Messias on tullut kansojen keskelle pelastaakseen Israelin ja kaikki kansat. Tämä on loppiaisen sanoma ja itse asiassa kristinuskon sanoma. Nikean uskontunnustuksen mukaan Jumalan Poika tuli ihmiseksi ja teki kaiken muunkin ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Kristinuskossa on kyse ilosanomasta, koko maailmaa eli jokaista ihmistä koskevasta ilosanomasta. Itse asiassa maailma on vielä enemmän kuin vain me ihmiset, siihen kuuluvat myös enkelit ja henkivallat, galaksit ja tähdet ja kaikki muu. Kaiken Jeesus on tullut asettamaan kohdalleen, tehdäkseen maailmankaikkeudestamme toivon ja ilon alati laajenevan valtakunnan.

Vanhassa ja Uudessa testamentissa sekä monella varhaisen kristinuskon yleisesti arvostetulla opettajalla esiintyy hyvin selkeä ajatus kaikille kuuluvasta pelastuksesta. Jumalan sanan antama toivo on todella vahva ja äärimmäisen kaiken kattava. Jeesus, maailman pelastaja, ei jätä työtään kesken kenenkään luotunsa kohdalla. Hän vie meidät, jokaisen luomansa, pelastukseen, hän parantaa meidät hämärretyt silmämme, niin että näemme Jumalan ihanan rakkauden. Taivasta maan päällä on kokea se, kuinka Jumalan armo on suuri ja vankkumaton ja kaiken elämän perusta. Se hyvä turva, jonka Jeesus antaa, vie aivan jokaisen ihmisen Jumalan luo. Kukaan ei jää pimeyteen, sillä kaikille annetaan usko, luottamus Jumalan uskollisuuteen. Jumala, Pyhä Henki itse, jakaa uskoa, omaa uskollisuuttaan, auliisti ja runsaasti kaikkialla maailmassa. Sitä on lähetystyö. Siellä, missä sanaa ei saa julistaa esimerkiksi islamilaisen fundamentalismin tähden, Jeesus tai hänen äitinsä Maria ilmestyy ihmisille unissa johdattaakseen ihmisiä kirkkoon.

Vaikka uskoa on julistettu pitkään kaikkialla maailmassa, jokaisen yksilön kohdalla usko on kuitenkin yllätystä. Usko, pelastus, kaikki se turva, mitä jokainen tarvitsee, on jotakin, joka tulee sekä pakottamatta että ilman omaa puristusta sydämeen. Usko antoi lohdun, kun en osannut sitä itse löytää. Siksi haluan - siksi haluamme - olla kristittyjä. Kristittynä, uskovana oleminen ja Jumalan saaminen elämän armopohjaksi on sitä, että tulee ilon yllättämäksi. Uskon syntyminen on erityisesti kasteen tarkoitus. Kun pappina katson juuri kastamaani lasta silmiin, näen kirkkaan katseen, koen häneen merkityksellistä, iloista yhteyttä. Pyhä Henki on läsnä.

Usko kykenee yllättämään yhtä lailla pienen sylilapsen kuin lähetystyön ulottumattomissa olleen. Mitään esteitä ei ole, Jumalan puhuttelun voimaa ei voi rajata. Ja miksi emme haluaisi aivan jokaiselle lähimmäiselle sitä lahjaksi, mikä on omassa elämässä ollut yllättävintä ja rakentavinta? Tällainen toivo ei ole turha tai perusteeton, sillä Jumalan sana lupaa pelastusta ylitse kaikkien rajojen. Miten me voisimmekaan toivoa jotakin, mikä ei perustuisi hyvän toivon kirjaan, Raamattuun? Apostoli Paavalin ensimmäinen kirje Timoteukselle julistaa, että Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1. Tim 2:4). Filippiläiskirjeen mukaan jokainen kieli, niin taivaassa, maan päällä kuin maan allakin, on tunnustava Kristuksen ja ylistävä Jumalaa (Fil. 2:10-11; Room 14:11). Profeetta Jesajan mukaan Kaikkivaltiaan tahto ei voi olla toteutumatta, sillä Jumala sanoo: ”kaiken, mitä tahdon, minä toteutan” (Jes. 46:10). Jumala itse toteuttaa sen, mitä hän tahtoo: jokaisen luomansa ihmisen pelastamisen. Tämän hän tekee omalla tavallaan, omalla ajallaan.

Ristin takia kaikki on mahdollista

Mikä on sitten se Jumalan oma tapa, jolla hän pelastaa ihan koko maailman? Miten hän toteuttaa tahtonsa ja antaa kaikille ihmisille kaikkina aikoina uskon ja ilon? Miten se voi olla mahdollista? Miten näin suuri toivo voi olla jotakin muuta kuin vain unelmaa? Kaikkien pelastumisella on luja ja vankka perusta: Kristuksen risti.

Syntyessään Jeesus toi armon maailmaan. Kuollessaan hän antoi armon jokaisen ihmisen osaksi. Messussa lauletaan aina ennen ehtoollisen nauttimista: ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin.” Muistan lapsuudestani edellisen liturgian sävelmän ja sanat: ♪ ”Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda, armahda meitä.” ♪ Lapsenuskolla näin, mitä tämä Jumalan sana ja liturgian pysyvä kohta sanoo: armo kuuluu kaikille, Kristus ottaa koko maailman synnin ja vääryyden pois. Kristus itse pelastaa kaikki ihmiset rajattoman myötäkärsimyksensä kautta ristillä. Kristus ei ole kaukana yhdestäkään meistä, vaikka miltä tuntuisi, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi – ja näinhän usein on. Jeesus, joka joutui maailman hylkäämäksi, ei hylkää yhtäkään.

Johanneksen evankeliumissa, samassa yhteydessä kuin kuulemamme saarnateksti mutta aiemmin, Jeesus sanoo: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Tällä Jeesus viittasi kuolemaansa. Hänet korotettiin ristilllä maasta. Hänen ristinsä ylle kirjoitettiin: ”Israelin kuningas.” Itämaan viisaiden palvoma pieni Messias on ristillä kaikkien kansojen valo. Hän on valo, joka loistaa pimeydessä. Kristus on valo, joka valaisee jokaisen maailmaan syntyneen ihmisen, valo, jota paha ei saa valtaansa (Joh. 1:5,9; Viis. 7:30).

Valo paljastaa kaiken, sen, mitä hyvää on saatu aikaan, mutta myös sen, mikä rikkoo ja on rikkinäistä. Se, mikä on rikki ja haavoittunutta, paljastuu kuitenkin vain sen takia, että se parannettaisiin. Kun Isän rakkaus haavoittaa, kun Kristuksen valo osuu sydämeen, silloin se, mikä on kipeää, se paha, mikä puhuu toivoa vastaan, muuttuu tieksi kohti lähimmäisen ymmärtämistä. Jos olen kokenut toivon voiman sydämessäni, omat toivottomuuden tietkin paljastuvat toivon kirkastumiseksi. Silloin uskallan välittää toivoa niille, jotka ovat laillani kokeneet tuskaa. Ja sitähän kaikki ovat osakseen saaneet.

Haavoittava ja parantava, lähimmäisen luokse vievä valo loistaa Kristuksen ristin ja rakkauden tähden koko maailmalle. Niin kuin kuulimme epistolassa: ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo.” (Kol. 1:27) Kirkkona me levitämme valoa kaikille.

Isäni Kari Tikka, joka luki saarnatekstin, on tehnyt oopperan, jonka nimi on: Rakkaus on väkevä kuin kuolema. Otsikko on Raamatusta, Laulujen laulusta (8:6), ja oopperan aihe liittyy rakkauden parantavaan voimaan ja kaikkien pelastumisen toivoon. Ooppera kantaesitetään huhtikuun viimeiseinä viikonloppunna Aleksanterin teatterissa. Isäni sävelsi ja kirjoitti sen ennen sairastumistaan haimasyöpään, josta hän seurakunnan rukousten tukemina parantui. Oopperan yhteydessä järjestän yleisölle avoimen seminaarin, joka koskee kaikkien pelastumista kristillisessä teologiassa. Oopperan käännekohta on se, kun kuoro laulaa näillä sanoilla, joihin samalla päätän saarnani:

Rakkaus haavoittaa, rakkaus paljastaa, rakkaus parantaa!
Rakkauden nuoli sattuu – kaikki kielet laulavat,
vapauden voima tarttuu – kaikki kielet laulavat!