Joulutervehdykseni 2022

Isäni Kari Tikka

On jo hieman yli kaksi kuukautta isäni kuolemasta. On erittäin häkellyttävää, että niin energisen, myötätuntoisen, eläväisen ja rakastavan ihmisen näkyvä läsnäolo on poissa. Tiesin tämän jo aikoinaan äitini äidin, Sirkka-mummin, kuolemasta. Nyt sama kokemus on kuitenkin iskenyt aivan uudella tasolla. Mieli koittaa keksiä muita syitä (esim. maailman pahuutta) hämmennykseen, vaikka koko ajan tietää, mistä hämmennys todella johtuu.

Missä sitten isäni on? Mitä on hänen läsnäololleen käynyt? Vaikka sellainen toki tarjoutuu vaihtoehdoksi maailmanajassamme, minulla on aina viime kädessä ravisuttavan valtavia vaikeuksia uskoa, että isäni elämä on loppunut taikka hänen armolahjansa sammuneet. Tämä ei johdu niinkään kuoleman tosiasioiden kiistämisestä, vaikka toki tunnetasolla tavallaan niinkin voisi olla: tule takaisin, isä, tarvitsen läsnäoloasi, rohkaisuasi ja tukeasi juuri nyt, elämäni haasteisiin ja käänteisiin.

Viime kädessä isäni totaalisen kuoleman kyseenalaistamisen taustalla on kuitenkin juuri eläväisyys eli ennen kaikkea täydellinen armo ja hyväksyntä, joita isäni osoitti. Nämä asenteet eivät tarkoittaneet hempeyttä tai asioiden katsomista läpi sormien, kuten monet isäni tunteneet varmasti voivat ymmärtää. Kyse oli pikemminkin siitä, että elämä ja sen toimet ja ilot jatkuvat, eloa ei pysäytä mikään eikä saakaan pysäyttää, sillä tuomio ja itsesyytökset on jo kertakaikkisesti voitettu meistä riippumatta mutta meidän keskellämme: eli Jeesuksen, Jumalan Pojan, ristillä. Tällainen usko oli isälleni arkipäiväistä toimintaa ja arvostuksen osoittamista niin läheisille kuin – kuten on monilta tullut kuultua – ihan kaikille säädystä riippumatta. Varsin erilainen kuva kristinuskosta kuin monilla, sekä kristityillä että ei-kristityillä. Kyse oli yksin Kolminaisuuden armon, Jumalan sanan, rukouksen ja ehtoollisen myötä tulleesta vapaudesta, joka katkaisee häpeän kierteet ja vie totaalisesti terän syyllisyydeltä ilman ehtoja ja omia yrityksiä.

Sikäli kun laupeus ja armo vielä ovat olemassa, eikä tätä ole kiistäminen, tällaisiin armorikkaisiin todellisuuksiin itsensä iloissaan ja koettelemuksissaan liittänyt isäni on olemassa. Näin on sanominen siksi, että isääni on vaikea, suorastaan mahdoton, erottaa armosta, jota hän julisti, johon hän turvasi, jota hän siis kaiken kaikkiaan vanhurskaudessaan ja syntisyydessään, ihmisyydessään, edusti. Armo eli Jumalan vakaa rakkaus on lähtökohtaisesti sellaista, joka ei muuksi muutu, ei vähene, ei epäröi, ei hupene. Nykykristillisyys arvostaa toki paljon epäilystä ja epävarmuutta. Se on tavallaan hyvää vastapainoa entistaikan pakotuksille. Nykyaikainen epävarmuus tuntuisi kuitenkin niin epäluontevalta Kari-isäni elämää ja, niin, tulevaisuutta miettiessä.

Kohta koittaa joulu, jolloin vanhakirkollisen ajatuksen mukaan juhlitaan sitä, että Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tästäkin tuli varmasti puhuttua isän kanssa, ns. jumalallistumisopista (theosis). Tuntuisi, että ihmisen inhimillisyyden painottaminen, jota isäni korosti armon asialla, olisi tällaista ajatusta vastaan. Olen kuitenkin kokenut toisin. Viimeksi koin näin, kun äitini vastikään siteerasi psalmin sanaa: ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” (Ps. 121:1-2) Äitini oli surussaan ja heikkoudessaan turvautunut tähän kohtaan. Äitini psalmin sanoja toistaessaan ja omaa pienuuttaan ja Jumalan suuruutta miettiessään koin jotakin sanoin kuvaamatonta: äitini on yhtä Jumalan kanssa. Jumala on ottanut äitini haltuun, hän näyttäytyy suoraan äidissäni ja äitini kautta. Kun rakkaus yhdistää luodun Luojaan tai pikemminkin Luojan luotuun, ero Jumalan ja ihmisten taikka ero ihmisten ja ihmisten välillä hälvenee. Toisin sanoen: emme koe Jumalaa erillään siitä, miten koemme rakkautta toistemme välillä ja armoa. Varmasti äitini oli itselleen edelleen pelkästään vajavainen ihminen – ja niin pitääkin! Minulle hän kuitenkin oli juuri siinä heikkouden ja Jumalaan turvautumisen ihmettelyn hetkessä se, kuka Jumala, Pyhä Henki, on: Lämpöä ja Armoa.

Jouluna siis Jumala syntyi ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Tarkoitan tällä oman kokemukseni suhteen sitä, etten voisi puhua Jeesuksesta eikä minulla siis olisi kosketusta Jumalan inhimillisyyteen ilman vanhempieni arkipäiväistä, inhimillistä ja aina hyväksyvää ja ravistelevaa rakkautta. Tämä johtuu toki siitä, että he itse ovat tulleet ravistelluiksi ja hyväksytyiksi ja ihmetelleet armoa, josta (nyky)maailma ei kovin paljoa puhu. Päinvastoin: välilllä vastakkainasettelu kasvaa rajustikin, ja toiset hyväkyessään maailma hylkää toiset. Mutta onneksi jotakin muutakin on nähtävissä, koettavissa, suorastaan aistittavissa. Niin, ehkä on laajempikin aisti, sellainen, joka kattaa näkökyvynkin, mutta ei typisty siihen ihan pelkästään. Voimme haistaa, kokea, aavistella ja ylistellä armoa ja toivoa, persoonallisia, hengittäviä todellisuuksia.

Nyt isäni olemassaolo on sillä tasolla kuin muiden pyhien olemassaolo – vaikka neitsyt Marian – taikka itse Jeesuksen. Olen aina uskonut Kolminaisuuteen, vaikka häntä ei voikaan lähtökohtaisesti nähdä. Toisaalta voi, siinä määrin kuin Kolminaisuus on Rakkaus. Kun jaksaa kiittää ja ihmetellä, kun armon vielä ottaa siihen peliin, Rakkaus eli Armo tuleekin aavistuksenomaisesti aistittavaksi, koettavaksi, kosketettavaksi. Näin käy, kun keskustelee Jeesuksen kanssa Hengitellen Isän armoa esim. Jeesuksen rukouksen kautta (”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”). Tätäkin rukoilin isän kanssa hänen viime kuukausinaan. Kolminaisuus eli Isä ja Poika ja Pyhä Henki ei ole jotakin mystistä ja outoa, vaikka näinkin usein kuvitellaan. Kun kaipaan isääni, kaipaan samalla erottelematta ja sekoittamatta Isän Jumalan rakkautta, joka on tullut ilmi esteettä hänen Poikansa ristillä ja ylösnousemuksessa. Tätä ilmaa, Hengen ilmaa, armon kokonaisuutta, hengitän kaipauksessa, surussa, epätoivossa, hämmennyksessä, tuskassa, ilossa, työssä, toimettomuudessa ja ihmettelyssä.

Ehkäpä kaiken tämän haluan sanoa sinulle rohkaisuksi, sillä mitä tämä elämä muuta olisikaan kuin keskinäistä jakamista ja ihmettelyä. Omissa pahoissa oloissamme, joita surukin puhkaisee ja joista se muistuttaa, on näköaloja, jotka vievät epätoivossa epätoivon tuolle puolen. Kristinuskossa on kyse siitä, että heikkoina olemmekin voimakkaita ja voimme uskoa siihen, että meidät on luotu hyväksi ja sellaisia olemme, vaikka tummat ajatukset ja halut niin usein sumentavat järkeämme. Me tai meidän kaipauksemme eivät ole sitä, mitä muut ovat halunneet meidän olevan, vaan rehellisesti sanottuna pelkkä toivo siintää rikkinäisyytemme keskeltä. Tällaista olen isältäni oppinut, isältäni, joka niin kovia joutui myös elämässään kokemaan. Ennen kaikkea opin tämän hänen asenteestaan ja rohkaisustaan, mutta samalla sanoistaan, jotka vahvistivat armotodellisuuden. Tästä on kristinuskossa kyse: siitä, että Jumala itse tuntee Jeesuksena meidän tilanteemme, ei lannistu, vaan voittaa ymmärtäen, kokien ja nostaen. ”Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella...” Sinä ja minä olemme täysin sen arvoisia, että täydellinen Hyvyys ja Lämpö on yhtä meidän kanssamme. Siksi voimme kiittää Jeesusta. Minäkin. Vaikket olisi kokenut Jeesusta näin, ehkä voimme yhdessä löytää jonkin muun perspektiivin. Helppoa se ei maailman koettelemusten keskellä ole – vaikka kun miettii kaikkea hyvää, mitä on kokenut, Jeesuksen helppous nostelee päätään.

On vielä lisättävä se nähdäkseni kaikkein ihmeellisin tosiasia, että tässä Jeesus-armossa ei ole vaaraa petetyksi tai hylätyksi tulemisesta. Isä Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan - eli kaikkia meitä ihmisiä - sellaisella loppumattomuudella ja jalomielisyydellä ja tuomitsemattomuudella, johon kenelläkään meistä ei ole suoraa pääsyä. Mutta juuri siksi toivo ja pelottomuus onkin niin suuri, kun lähestymme sitä Isää, jota Jeesus teoillaan ja sanoillaan julistaa. Raamattu lupaa, ettei suurinkaan syntinen ole armosta osaton. Lopulta kaikki ihmiset, armon Hengen inspiroimina ja Isää ihmetellen, ylistävät Jeesusta (Fil. 2:10-11). Tällaiseen laajaan toivoon kaikkien helvettienkin läpi, joiden läpi Jeesus meidän mukana on mennyt, Kari-isäni uskoi.

Missä siis isäni on? Hän on siellä, missä hän on aina ennenkin ollut. Armossa. Samassa paikassa, johon Isä Jumala juuri nyt sinut vetää tänään Tuomaan päivänä. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi...” Epäilevä Tuomas julistaa Jeesuksen jumaluutta eli armoa ja myötätuntoa. Hyvää joulua, Kolminaisuuden riemujuhlaa, rakkaat ystäväni! Ja toivorikasta vuotta 2023 maailman Vapahtajan, ehtoollisen Herran, syntymästä!