Onko Jumalassa vihaa?

Vitkor Vasnetsov: Tuonelan tyhjentäminen

Matt. 25:14–30

Jeesus sanoi:

”Silloin on käyvä näin: Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa. Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta.

Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan.

Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!

Myös se, joka oli saanut kaksi talenttia, tuli ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle kaksi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset kaksi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!’

Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ’Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen. - Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.’”

Onko Jumalassa vihaa?
Saarna Nummelan kirkon messussa 6.8.2023 10. sunnuntaina helluntaista
pastori Petri Samuel Tikka

Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.

Päivän evankeliumissa kuulemme vertauksen miehestä, joka uskoo työnantajansa olevan ankara ja vaativa. Usein tuo isäntä, tuo työantaja, on käsitetty vertaukseksi Jumalasta. Koska isäntä näyttää lopulta kohtelevan palvelijaansa suorasukaisin ottein, voi tuntua siltä, että Jeesus haluaa esittää kuvan äärimmäisen oikeudenmukaisesta ja vaativasta Jumalasta. Näin on usein käsitettykin, niin kuin eräässä virressä veisataan talentteihin leivisköinä viitaten: ”Jokainen hyödytön hetkistäs on hukkaan tuhlattu leiviskäs.” Jumala on kyllä armollinen, mutta lopulta hän myös vaatii omansa takaisin korkojen kera. En ole aivan samaa mieltä tämän tulkinnan kanssa, mutta jotta voisin selittää, miksi ajattelen eri tavalla, täytyy meidän tutkistella kristillisen Jumala-kuvan ydintä. Millainen Jumala oikein on luonteeltaan?

Jumala on yksin Rakkaus

Lienee yleinen käsitys Jumalasta se, että hän on täsmällisen oikeudenmukainen ja pyhä, sillä haluammehan, että asiat asetetaan kohdalleen. Näin ovat myös monet viisaat opettaneet. Valistuksen ajan filosofin Immanuel Kantin mukaan Jumala on se taho, joka takaa, että hyvää tehneet saavat lopulta osansa. Jumalasta tulee Kantin ajattelussa käytännössä vain se, joka ylläpitää moraalia ja oikeutta. Jumala on viimeinen tuomari. Muuta tarkoitusta hänellä ei ole – ei ole Jumalan tuomaa pelastusta, ei armoa, ei ihmeitä, rukouksilla ei ole merkitystä. Vaikka käsityksemme Jumalasta ei ihan näin pitkälle typistyisi moraalin alueelle, helposti odotamme Jumalalta nimenomaan viimeistä, painavaa sanaa.

Vaikka uskoisimmekin todella vaativaan Jumalaan, hänestä voidaan puhua kyllä myös samaan aikaan anteeksiantavana ja rakastavana. Jumala on sekä oikeudenmukainen että armollinen. Huomioon pantavaa on kuitenkin se, että oikeus ja armo nähdään usein ikään kuin toistensa vastakohtina. Yhdessä ja ainoassa Jumalassa on kaksi puolta. Eräässä synninpäästössä sanotaankin: ”Jumala on pyhä, mutta hän on myös anteeksiantava ja laupias.” Jumala voidaan käsittää ehdottoman tarkaksi ja pelon ja kunnioituksen arvoiseksi, vaikka hän on kuitenkin samaan aikaan hyvä ja armollinen. Nähdäkseni on kuitenkin syytä kysyä, onko tällainen kahtiajako tarpeellinen. Jumala ei ole enää yksi ja jakamaton luonteeltaan. Jumalassa alkaa olla ”muttia” - hän on vaativa, mutta kuitenkin laupias. Myös sana ”kuitenkin” kuuluu Jumalan luonteeseen – hän on joku, joka on oikeudennmukainen ja kuitenkin armollinen.

Puhun nyt Jumalasta, vaikka itse asiassa tällainen kahtiajako kohtaa meitä itsessämme ja maailmassa riippumatta mistään tietoisesta Jumala-uskosta. Olemme suvaitsevaisia, mutta tarkkoja suvaitsevaisuuden ehdottomuudessa, taikka tarkkoja säännöistä, mutta kuitenkin lempeitä läheisten ja ystävien seurassa. Oikeudenmukaisuus, turvallisuus, sorrettujen auttaminen tai moni muu tärkeä arvo on sinänsä välttämätön. Samalla teemme niistä ideologioita, joiden avulla arvotamme lähimmäisiämme, punnitsemme, tuomitsemme eläviä ihmisiä. Ehkä armoa heruu, kunhan toinen mukautuu odotuksiimme. Olemme vuorenvarmoja arvoistamme ja kuitenkin kaikin puolin kelpokansalaisia, armollisia tai vähintään kohtuullisia. Kysyn: olemmekohan ”kuitenkin” lähimmäisillemme - nouseeko minussa ”muttia” rakkaudelle?

Nähdäkseni on tarpeen harkita sitä mahdollisuutta, että heijastamme oman kahtiajakoisuutemme Jumalaan, kun puhumme Jumalasta toisaalta oikeudenmukaisena, toisaalta armollisena. Saatan nähdä oman vastahakoisuuteni rakastaa ja armahtaa, omat kielteiset tunteeni, taivaan tai todellisuuden perimmäisinä ominaisuuksina. Ehkä teen Jumalasta ankaran, koska haluan suojella itseäni ja läheisiäni. Raamatun mukaan Jumalan sisimmälle luonteelle löytyy kuitenkin vain yksi määritelmä. Se ei ole ankaruus eikä edes oikeus. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus. Rakkaudessa ei Johanneksen mukaan ole pelkoa eikä rangaistusta. Psalmien mukaan Herra on anteeksiantava ja laupias. Turhaan ankaraksi haukutun Vanhan testamentin mukaan Jumalan hyvyys kestää läpi elämän. Kun jotakin muulta tuntuvaa ominaisuutta ilmenee, kuten vihaa, siitä sanotaan, että se kestää vain hetken. Kirkon varhaisen opetuksen mukaan Jumalan hetkittäinen oikeudenmukaisuuden vaatimus, rangaistuksen tuli, on luonteeltaan ojentavaa ja nousee hänen rakkaudestaan. Jumala ei harrasta rangaistusta rangaistuksen vuoksi eikä nosta totuudella itseään, vaikka onkin itse Totuus. Siinä määrin kun Jumalassa on oikeudenmukaisuutta ja totuutta, niiden tarkoitus on yksinomaan johtaa meidät ihmiset hänen rakkautensa ja armonsa maailmaan. Jumala on täynnä ihmisrakkautta, muuta hän ei koskaan halua tai aio ollakaan.

Jumala ei siis ole toisaalta oikeudenmukainen, toisaalta rakastava taikka toisaalta pyhä, toisaalta anteeksiantava. Hänen olemuksensa on yksi. Hän on Rakkaus. Jumalan oikeudenmukaistenkin tekojen tarkoitus on tuoda jokainen takaisin hänen rakkautensa piiriin. Kirkon perinteen viisaimmissa virroissa on joskus jopa radikaalisti opetettu, että Jumala ei toimi edes oikeudenmukaisuuden perusteella eikä se ole osa hänen luonteenpiirteitänsä lainkaan. Tähän tapaan julisti Iisak Niniveläinen 700-luvulla näin sanoen: ”Oikeudenmukaisuus ei kuulu kristilliseen elämäntapaan, eikä siitä ole mainintaa Kristuksen opetuksissa.” Jeesushan, kuten hyvin tiedämme, opetti rakastamaan vihollisia ja rukoilemaan heidän puolestaan – ei maksamaan välillä kovaa kovalla. Se, joka on yrittänyt rukoilla omaa elämäänsä haitannutta ihmistä, tietää, kuinka tuskaisaa ja vihastuttavaa vihollisen rakastaminen on. Raivo ja kiivastus, joka nousee synnistä ja epäoikeudenmukaisuudesta, voi suojella sisintä. Juutalais-kristillinen maailmankuva antaa tunteille tilansa. Heikointa lähimmäistä tulee myös määrätietoisesti suojella. Samalla viha ei ole se tie, jolle Isän ainoa Poika meitä käytännössä kutsuu. Oikeus huutaa rangaistusta, mutta se veisi heti kaiken altaan. Toimintamme tulee tähdätä sen sijaan heikoimpien suojeluun ja sovinnon tuomiseen. Ainoastaan Jumala itse, joka on armo ja rakkaus, voi muuttaa väärintekijät sieltä mistä pitääkin: sisältä käsin. Kun Raamatussa puhutaan syntisten tai heidän tiensä tuhosta, se ei viittaa ikuiseen piinaan helvetissä. Syntinen tuhoutuu, kun hänestä tulee uusi ihminen. Ihminen synnytetään uudesti: vanha minä poistetaan, uusi tulee tilalle kastevedestä, Hengestä ja julistetusta sanasta.

Toki, kun puhun yksinomaan rakastavasta ja tuomitsemattomasta Jumalasta, tiedostan sen, että meidän oma lihamme ja maailma voi käyttää taivaan Isän hyväksyvää luonnetta tekosyynä omille kipeille harhapoluillemme. Jumala rakastaa jokaista ihmistä ja hän kutsuu meistä esiin kunnioittavaa, vastuullista ja rakastavaa toimintaa. Jos emme kunnioita toista emmekä toimi elämän omien lakien ja armon mukaan, tuotamme itsellemme ja lähellä oleville täysin tarpeetonta tuskaa. Jumala ei kuitenkaan meitä tästä tuomitse ulkopuolisena tuomarina, vaan hän antaa meidän oman omantuntomme puhutella meitä. Näin Jumala sallii käydä, jotta emme toimisi rakastavasti vain ulkoapäin annettujen vaateiden vuoksi, vaan pelkästään toisten ihmisten ja heidän lähtemättömän arvon takia.

Jeesus ei hylkää ketään

Jumalan luonnetta ihmeteltyämme on syytä palata evankeliumitekstiin. Kun evankeliumit selittävät Jeesuksen vertausten tarkoitusta, Herra itse antaa ymmärtää, että vertausten tarkoitus on tahallaan saattaa meidät hämmennykseen valtaan: paljastaa jotakin, piilottaa jotakin. Voin toki loukkaantua hämmennyksestä ja odottaa Jumalalta suoria vastauksia hänen luonteestaan ja tarkoituksistaan. Aina en kuitenkaan ole valmis suoraan puhutteluun. Kertomukset avaavat usein enemmän kuin tarkat määrittelyt. Päivän evankeliumissa kuuljalle jää vastuu, niin kuin savolaiset sanovat. Näenkö hyvän Jumalan isännässä, joka palkitsee ja kutsuu ilojuhlaan ja antaa palvelijansa kokea nahoissaan sen, mitä ankaraa hän on ajatellut isännästä? Tietyn tulkinnan mukaan Jeesus halusi vertauksellaan ravistella lainoppineita, jotka pidättelivät itsellään Jumalan valtakunnan aarteita. Tai onko mahdollista nähdä itse Jumalan Poika palvelijassa, joka joutuu uloimpaan pimeyteen järjettömien vaatimusten koettelemuksessa? Jeesustahan itseään syytettiin lain rikkomisesta, kun hän teki vain hyvää mutta ei kuitenkaan heti muuttanut kaikkea monin kerroin paremmaksi. Vai onko jokin muu tapa tulkita tämä evankeliumi? Tarvitseeko siinä nähdä Jeesusta tai Jumalaa yksyhteen ollenkaan? On kuitenkin myös sanottu, että monissa kertomuksissa kuulija itse on samaan aikaan kaikki henkilöt. Olenko siis sekä kelvoton että tehokas palvelija, sekä ankara että iloinen isäntä? Tältä pohjalta voisi ehkä ajatella, että kun annan armon vallita, sisimmästäni tulee esiin sekä työniloa että lepojuhlaa, mutta kun olen tarkka ja rankaisen itseäni, jätän sisimpäni surun ja vihan vuoropuheluun.

Nähdäkseni tärkeämpää kuin evankeliumitekstin oikea tulkinta on se, kuka siinä puhuu. Jumalan sana viittaa aina Jumalan Sanaan isolla S:llä. Jumalan Sana on ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus. Koska Jumala on Rakkaus, Jeesus on itse asiassa ihmiseksi tullut Rakkaus. Hän on lähempänä minua kuin minä olen itseäni. Hän kutsuu minua olemaan itseni. Kun Jeesus on minussa, minun sisimpäni ei väisty, vaan tulee kirkkaana kaikille esille, muuttuen rakkaudeksi. Sanat eivät riitä kuvaamaan Jeesuksen, Messiaan, ihmeellisyyttä ja lempeyttä. Voisinko tehdä suurempaa rikkomusta häntä kohtaan kuin väittää, että hän tuomitsee toista, samalla kun hän pelkästään nostaa minua? Että Jeesus hylkää jonkun, mutta minua syntistä loputtomasti rohkaisee? Näin en voi sanoa. Messua viettäessämme meidän on erityisesti välttämätöntä muistaa ehtoollisen merkitys Jumalan rakkauden kannalta. Tämän ilmaisee hyvin mielestäni kiitosakatistos, ortodoksisen perinteen mukainen rukous, jossa kiitetään Jumalaa kaikesta. Akatistoksessa sanotaan näin: ”Kuinka monta kertaa olet jumalallisella kädelläsi tarjonnut minulle Ruumiisi ja Veresi. Minä, suuri syntinen, olen vastaanottanut pyhät Lahjasi ja olen saanut tuntea sanoin kuvaamattoman, yliluonnollisen rakkautesi.” Toisin sanoen: Jumala, itse Jeesus, lähestyy meitä ehtoollisella lempeästi, haavoittuvana, pelkkänä leipäpalana ja viinitilkkana. Hän ei esitä ehtoja, hän antaa itsensä avoimesti ja nöyrästi. Tämä on sanoin kuvaamatonta rakkautta. Tämäkö Jumala, ehtoollisen laupias Herra, heittäisi minut tai sinut tai jonkun toisen uloimpaan pimeyteen, yksinäisyyteen, tuhoon?

Kolminaisuus kyllä mitä ilmeisimmin käsittämättömässä hyvyydessään ja kunnioituksessaan sallii meidän erehtyvien lastensa kulkea omia polkujamme ja olla ankaria isäntiä itsellemme. Tämä ei ole kuitenkaan millään muotoa hyvän Jumalan oma tahto. Hän on johtamassa sinua kääntymykseen, ilon ja lempeyden teille. Tätä nyt hänen apostoliensa, ylösnousemuksen todistajien seuraajana julistan sinulle: sinä kuulut Jumalalle, sinä et kuulu tuholle, et pelolle, et vihalle, et ankaruudelle. Sinä olet Jeesuksen, koetpa itsesi uskovaksi tai et, hyväksi tai et, sinua ja kaikkia sinun ympärilläsi rakastetaan ja pelastetaan. Henki rohkaiskoon seurakuntaa, meitä, näin toinen toisillemme sanomaan, keskittymään Jeesukseen, toimimaan hänen hyvyytensä lähettiläinä. Kuitenkin, jos toista polkua täällä kuljetaan, kun päädytään hammasten kiristysten, oikeuden vaatimusten, surun teille, meidän ei tarvitse menettää toivoa. Jeesus on kaikessa läsnä - eikö hän laskeutunut tuonelaan? Vihan ja katkeruuden pohjasakasta ei siis ole pitkä matka pinnalle.

Jumala on yksi, hän on Rakkaus, hän ei vihaa, hän on Jeesus, joka ei hylkää ketään. Jumala on hyvä Isä, hän lähettää rakkauden elävän Hengen, joka sinulle juuri nyt puhuu. Seuratkaamme häntä, kilvoitelkaamme uskossa ja toivossa, rukoilkaamme häneltä uudistusta seurakuntaamme, eri seurakuntiin ja koko Kristuksen kirkkoon. Suostukaamme hänen lempeän ikeensä, pelkän armon, kantajiksi. Silloin emme pidättele itsellämme Jumalan valtakunnan ihmettä, armon aarretta, kaiva maahan talenttiamme, joka kuuluu kaikille. Niin kuin Iisak Niniveläinen opettaa: ”Armo ja oikeudenmukaisuus yhdessä sielussa on kuin mies, joka palvoo Jumalaa ja epäjumalia samassa talossa.” Välttäkäämme epäjumalanpalvelusta, hylätkäämme epäily ja viha, oikeassaolo, eripura. Keskittykäämme ristiinnaulittuun Jeesukseen, ainoaan todelliseen Jumalaan, ja yksin hänen armoonsa. Eri kirkkojen ja seurakuntien yhteiset talentit moninkertaistuvat, kun lisäämme armoa armon päälle. Silloin rohkenemme häpäilemättä kutsua kaikkia seurakuntien tapahtumiin, ilosanoman äärelle, riemun voimalla. Ilojuhla on katettu kaikille eikä yksikään jää Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Mitä järkeä siinä olisi? Jokainen sielu on levoton, kunnes se saa levon Luojassaan. Onhan Raamatussa luvattu, että jokainen ihminen on ylistävä Jumalaa ja tunnustava Kristuksen Herraksi. Kunnia siis Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Jumala rakastaa sinua

"Jumala rakastaa sinua"
Saarna kasteen sunnuntaina, 1. su. loppiaisesta 
Pitäjänmäen kirkko, 12.1.2020 - pastori Petri Samuel Tikka


Jumala rakastaa sinua. Jumala rakastaa sinua todella paljon. 

Tunnemme kyllä varmaan oman pienuutemme, turhautumisemme ja erehdyksemme. Todennäköisesti liiankin hyvin. Pääasia tuppaa unohtumaan. Jumala rakastaa sinua. Jumala rakastaa minua. Jumala rakastaa.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon...” (Joh. 3:16) Lopun ehkä tiedätkin. Pääasia on se, että kaikki, mitä Jumala tekee, perustuu rakkauteen. Sinä myös olet jotakin, mitä Jumala on tehnyt. Sinä siis perustut rakkauteen. 

Eräs muinainen kirjoittaja tunsi meidän pienuutemme hyvin sanoessaan Jumalalleen: ”Kuin hiukkanen vaakakupissa on koko maailma sinun edessäsi, kuin maahan pudonnut aamukasteen pisara.” Kuitenkin hän tiesi: ”sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi – jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Jos et jotakin olisi halunnut, kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää?” (Viis 11: 22, 24-25) Sanat ovat Viisauden kirjasta, Vanhan testamentin apokryfikirjoista, joita Lutherkin suositteli luettavaksi.

Erilaiset turhautumisemme vievät oikean näköalan pois. Rehellisyys on jotakin muuta kuin pessimismia. Kestävä totuus on se, että Jumala rakastaa sinua, on aina rakastanut sinua eikä voi olla rakastamatta sinua. Ei ole järkevää ajatella kaikkiviisaan Jumalan luoneen turhaan, vailla tarkoitusta tai suunnitelmaa, mitään tai ketään. Ei minua, ei sinua. Minä ja sinä olemme olemassa sen takia, että Jumala rakastaa minua Petri Samuelia ja sinua, jonka hän tuntee samoin nimeltä, henkilökohtaisesti.

Ei, en jaksa uskoa. Väsyn. Epäilen. Kiistän. Epäröin. Missä on rakkaus? Maailmassa, jossa on sotaa ja vääryyttä. Itsessä, joka rimpuilee rakkautta vastaan. Näköala kapenee. Missä on rakkaus? Kaiken voimme kyseenalaistaa, mutta eikö kyseenalaistamista voi kyseenalaistaa? Se, mikä tekee epäilyksemme epäilyksenalaiseksi, on tämä Jumalan vastalause: ehdoton KYLLÄ.

Erään rukouksen sanoin:
”Herra Jeesus Kristus - 
Sinä uudistat jatkuvasti Sinun KYLLÄSI minulle, 
sen KYLLÄN, joka tulee näkyväksi syntymän ihmeessä, 
ristin kärsimyksessä ja ylösnousemuksen voitossa. 
Sinun KYLLÄSI minulle elää minun sisälläni, 
se kantaa minua ja johtaa minua, 
se antaa minulle osan 
kaikista taivaan voimista. 
Kiitos, Herra, että Sinä aina etsit tiet läpi esteiden. 
Sinä raivaat pois kaiken sen, mikä estää minua uskomasta, 
että olen Sinun rakas lapsesi.
Sinä tahdot säilyttää minussa rakkauden ja totuuden 
myönteisen suuntautumisen.  
Se auttaa minua elämään valossa, 
KYLLÄSSÄ sinulle myös pimeinä aikoina. 
Herra – Sinä olet sanonut iloitsevasi siitä, että olen Sinun lapsesi. 
Tahdon iloita koko olemuksellani siitä, 
että Sinä olet rajattoman uskollinen.” 
(Böner från S:t Davidsgården, s. 47, käänsi tähän P.S.T.; vrt. 2. Kor. 1:19)

Pyhä kaste on KYLLÄ. Se on KYLLÄ sille, että Jumala rakastaa sinua – ja minua. Kasteessa emme ajattele enää itseämme, sitä, kuinka emme jaksa, tai sitä, kuinka emme muka riitä. Jumalalla on nimi, Isä, Poika ja Pyhä Henki, ja hän tuntee sinut nimeltä. Hän antaa sinulle sen tarkoituksen, joka Jumalalla on aina sinulle ollut. 

Miksi kaikki on hyvin

"Miksi kaikki on hyvin"
SAARNA Helsingin vanhassa kirkossa 
12. sunnuntaina hellutaista, 16.8.2015
Petri Samuel Tikka +

Hallelujasäe:
Herra, avaa minun huuleni, 
niin suuni julistaa sinun kunniaasi.
Ps. 51:17

Evankeliumi - Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Rakkaat ystäväni,

Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Tähän on kolme syytä. Ensinnäkin: hyvä Jumala on luonut ihmisen. Toiseksi, kuten Johannes sanoo: Jeesus Kristus ”on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman”. Kolmanneksi: rakkauden Henki antaa luottamuksen, joka pelastaa. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Jumala antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme. Kaiken kaikkiaan: Jumalalla on vastuu meistä ihmisistä.

Usein Jumalan tarkoitus ja ihmisen tahto asettuvat vastakkain. Sanotaan, että Jumala kutsuu meitä, mutta ihmiselle on lahjoitettu vapaus vastustaa. Tällöin pelastus ei olekaan enää meistä riippumaton tosiasia. Sitä, ettei jokainen yksilö tule lopulta pelastumaan, perustellaan nykyaikana useimmiten tällä tavoin: ”Jumala ei pakota ketään yhteyteensä”. Me luodut ja meitä todella rakastava Luoja kuulumme syvältä sisimmästämme yhteen. Jos vapaudumme koko olemassaoloamme koskevista suurista peloista, voiko tällaista vapauttamista kutsua pakotukseksi?

Tässä on itsemme tutkimisen paikka. Koskeeko hyvän Jumalan vastustaminen vain muita, ei minua? Kuka meistä Jumalan kuviksi luoduista kuolevaisista olisi niin vapaa, ettei kussakin meissä vaikuttaisi kahta tahtoa, kahta ymmärrystä? Ihminen sekä kaipaa Jumalaa ja kaikkea hyvää, mitä hän antaa, että vastustaa sitä. Toisaalta teemme ja ajattelemme käytännössä sitä, mikä johtaa meitä pieniin, itseriittoisiin näköaloihin ja sitä myöten pettymykseen. Toisaalta janoamme sitä, mikä on oikein, kaipaamme itse hyvyyttä, Jumalaa.

Näin kirjoittaa Johannes: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” Me kaikkihan joudumme helposti, päivittäin eri tavoin harhaan, kutsummepa itseämme uskoviksi tai emme. Me odotamme elämältä aina jotain suurta, mutta joudumme pettymyksiin, ja Jumalan hyvyys asetetaan kyseenalaiseen valoon. Errare humanum est; erehtyminen on inhimillistä. Jokainen meistä tarvitsee joka päivä tahtomme vapauttajaa, Jumalaa itseään, häntä, joka näyttää asioiden ja itsensä hyvyyden.

Jos Luoja ei kerran pakota ketään yhteyteensä, vielä vähemmän hän jättää meidät vapauttamatta elämäämme ja itseään koskevista peloista. Mutta ehkä vankeuteen tai muuten vähään tottunut pitää vapauttamistaan jonkinlaisena pakotuksena. Näköalojen laajentuminen tuntuu mahdottomalta. Annan maanläheisen esimerkin. Pienenä lapsena pidin vain muutamasta suolaisesta ruoasta, kuten spagetista ja lasagnesta, en esimerkiksi salaatista. Vähitellen houkuteltuna olen kuitenkin oppinut nauttimaan jopa hyvästä kalasta. Kaikenlainen kasvatus on näköalojen laajentamista. Sitä, että vanhemmat kärsivällisesti ohjaavat ja innostavat lastaan uusiin asioihin, ei pidetä pakotuksena, vaikka lapsi aluksi vastustelee.

Olkoonpa toinen läheinen tai ei, ihmiseen viime kädessä luotetaan, kun hän osoittautuu reiluksi ja mukavaksi. Jumalan vastusteleminen näyttää kuitenkin olevan oudompi asia. Jumalaa epäillään, vaikka hän on itse reiluus, hyvyys ja mukavuus. Tällaisessa maailmassa skeptikkoa pidetään älykkäänä, vaikka hän epäilee kaikkea paitsi oman päättelykykynsä rajoja. Eikä sana ”uskovainen” ilmeisesti nykyaikana tarkoita enää ihmistä, joka uskoo ja luottaa Jumalaan, vaan ihmistä, joka on tehnyt päätöksen uskoa Jumalaan ja tältä pohjalta arvostelee ehkä huomaamattaan toisten moraalia. Tällaista kovaäänisyyttä peläten tyydymme uskonasioissa usein hiljaisuuteen.

Kerrommeko kirkkona ääneen tosiasiallisia syitä luottaa Jumalaan? Kaikki me janoamme toivoa. Tuo kaipaus on heiveröistä ilman tukea ja perustaa. Usko on tukena toivomallemme. Ilman toivoa ihminen ei jaksa elää, hän ei pysty asettamaan tavoitteita elämälleen. Ilman toivoa ihmisestä tulee yksiulotteinen. Mutta kun ihminen joutuu elämässään umpikujaan, toivosta tulee valo. Tuemmeko silloin lähimmäisemme toivoa uskon sanoilla vai auttamatta häntä odotammeko sitä, että hän tekee yksin ratkaisunsa nousta ylös? Ehkä mielessämme on: ”kyllä hän siitä selviää”? Ettemme myöskään köyttäisi kokoon raskaita ja hankalia taakkoja määritellen toisten puolesta, miten ja milloin viimeistään ihmisen tulee ratkaista suhteensa Jumalaan?

Jos tuemme toinen toistamme elämämme vaikeimmissa käänteissä ja ratkaisuissa, sitä pidetään vapauttavana, jopa välttämättömänä. Mutta miksi meidän tarvitsisi uskoa, ettei Jumalalla, joka on itse rakkaus, olisi täyttä valtaa rohkaista meitä aina takaisin jaloillemme? Niin helposti asetamme itsemme omiksi yksinäisiksi oppimestareiksemme, ja pelkäämme olla kantavia isiä, opettajia, jotka kasvattavat lahjaksi saatuun viisauteen. Monet meistä helsinkiläisistä kirkkoon kuuluvista kieltäytyvät nykyään tuomasta lapsiaan kasteelle ja kasvattamasta heitä kristillisesti, jotta lapset voisivat itse valita uskontonsa. Kukaan ei kuitenkaan esimerkiksi jätä opettamatta lapselle omaa äidinkieltään, jotta hän voisi sitten isona ratkaista, käyttääkö hän tätä kieltä vai ei.

Jumala ei jätä meidän itsemme ratkaistavaksi, tulemmeko rakastetuiksi vai emme. Tässä ei iällä eikä millään muullakaan ole väliä. Jumalan rakkauden tunnustaminen on meidän heikkojen ihmisten voima. Rakkaus ja armo ovat ainoita asioita, joiden läsnäolossa erehtyväisyydestä, heikkoudesta eikä edes pahuudesta ole nyt tai koskaan haittaa. Kaikki sulaa Jumalan suuren rakkauden edessä. Raamatun mukaan jokainen kieli niin taivaassa, maan päällä kuin sen alla on tunnustava, että Jeesus Kristus on Herra. Pakotettu tunnustus, kun vanginvartijan edessä, ei ole minkään arvoinen. Jeesuksen rakkauden tunnustaminen on vapautta ja pelastusta.

Meillä ei ole lupaa kutsua itseämme uskomme ratkaisijoiksi. Emme ole luoneet itseämme, emme aloittaneet olemassaoloamme. Paljon vähemmän ratkaisemme ikuisen kohtalomme, lopullisen päämäärämme. Sen on tehnyt Kristus. Paavali sanoo kirjeessään roomalaisille: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa.” Kristus on murskannut kuoleman, tuonelan ja helvetin portit säpäleiksi, olemattomiin.

Eilen vietettiin ympäri maailmaa Marian taivaaseenottamisen päivää. Poikansa armon tähden yksinäinen äiti otettiin ruumiineen, sieluineen taivaalliseen kirkkauteen. Vain yksi on meille, neitsyt Marialle ja kaikille ihmisille Isä, hän, joka on taivaissa. Ainoan Poikansa äärettömän kalliin veren tähden hän on julistanut koko langenneen maailman vanhurskaaksi, syyttömäksi.

Siksi meidän kuuluu antaa lähimmäisemme kokea, että hän on rakastettu ilman ehtoja. Se on armoa. Tämä merkitsee tilan jättämistä Jumalalle, joka rakastaa ja ymmärtää rajattomasti. Jeesus sanoo varsin rajusti luomistamme ehdoista, aikatauluista ja toimintarajoista: ”itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”

Meidän ihmisten vapaus on siinä, että elämämme on iloista ja yllättävää lahjaa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen toiminta on sitä, että hän lunastaa elämämme itselleen, rakkauden omaksi. Jumala on rakkaus. Rakastaminen on koko hänen vapautensa. Jumala alensi itsensä ristille, kuin olemattomiin, jotta meidät korotettaisiin. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Kenelläkään ei ole mitään hätää. Jumala, maailman pelastaja, vapauttaa yhteyteensä meidät kaikki koskaan eläneet ihmiset. Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Ylistys olkoon Kristukselle, elämämme ainoalle ankkurille, ristin ja ylösnousemuksen Herralle. Aamen.