Lectio (alkuluento) väitöksessäni 19.12.2025: Pyhä Kolminaisuus ja kaikkien pelastuminen

Hugo van der Goes: Kolminaisuuden alttaritaulu

LECTIO PRAECURSORIA 19.12.2025

TM Petri Samuel Tikka

Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat.

Tahdon nyt ensiksi esittää kymmenen vuoden matkan tämän väitösprosessin äärellä, sitten johdatan meidät tutkimukseni keskeisten asioiden ytimeen sekä esitän pääargumenttini.

Tie kohti väitöstutkimusta

On itselleni merkityksellistä olla tänään tässä salissa, jossa olin ensimmäisillä luennoilla maisterinopintoja aloittaessani kaksikymmentä vuotta sitten. En olisi varmasti ajatellut ryhtyväni tutkimaan kaikkien pelastumista väitöstutkimuksessa. Monet yhdistävät kaikkia koskevan tuonpuoleisen toivon Antti Kylliäisen kirjaan ”Kaikki pääsevät taivaaseen”, joka aiheutti keskustelua vuosituhannan vaihteessa. Tuo aihepiiri ei kuulunut silloin kiinnostukseni kohteisiin. Väitöskirjanikaan ei käsittele tuota käsitystä. Teologisessa tiedekunnassa opin kuitenkin jo Gregorios Nyssalaisesta, jolla oli 300-luvulla vahva ajatus siitä, että lopulta kaikki tunnustaisivat Jeesuksen ja näin pelastuisivat vaikka pitkänkin ojennuksen jälkeen. Näin saatoin aavistaa, että laajalla toivolla pelastuksesta voi olla sisältö, joka on tarkempi kuin taivas kaikille heti kuoleman jälkeen.

Graduni tein J.R.R. Tolkienin maailman Jumala-käsityksestä. Tavallaan sillä polulla olen pysynyt nytkin, sillä väitöskirjani koskee juurikin käsityksiä Jumalasta. Myös lopullisesta toivosta Tolkienilla on maailmassaan sanottavaa. Postuumisti julkaistussa, Christopher Tolkienin kokoamassa kirjassa Morgoth's Ring puhutaan korkeahaltioiden kielisestä käsitteestä estel, lujasta toivosta, joka perustuu Jumalan omaan olemukseen. Sen vastinpari on amdir, epävarma ja ailahteleva odotus. Haltiaruhtinas Finrod sanoo kirjassa näin keskustellessaan ihmisen kanssa: ”Jos me todella olemme Eruhín, Ainoan lapsia, niin hän ei voi kärsiä joutua eroon omistaan, ei minkään vihollisen riistäessä, ei meidän itsemmekään aikaansaamana. Tämä on estelin viimeinen perusta, josta pidämme kiinni jopa loppua miettiessämme: kaikkien hänen suunnitelmiensa tarkoituksena täytyy olla hänen lastensa ilo.”

Viittaamatta Tolkieniin väitöskirjani käsittelee juuri näitä aiheita: toivoa, Jumalan ja hänen lastensa lopullista kärsimystä tai iloa sekä yhteyttä Jumalaan. Kysymykset lopullisesta pelastuksesta ovat tulleet relevanteiksi sekä työssänni evankelis-luterilaisen kirkon pastorina että henkilökohtaisessa rukouselämässäni, jota tässä sekulaarissa kontekstissa ei voi avata sen enempää. Henkilökohtaiset vakaumukset voivat kuitenkin vaikuttaa tutkimukseen. Oman vakaumukseni ytimessä on Isän Jumalan kunnioitus Poikansa pelastustyötä kohtaan ja Hengen toiminta tämän toteuttamiseksi. Sisäiset kiinnostuksen kohteeni ovat monien mutkien kautta saaneet teologisen tutkimuksen muodon.

Kolminaisuus, kaikkien pelastumisen toivo ja helvetti

Väittelen tänään kolminaisuusopista ja käsityksistä ihmiskunnan lopullisesta kohtalosta. Väitöskirjani nimi olisi suomeksi käännettynä ”Pyhä Kolminaisuus ja kaikkien pelastuminen: tutkimus Jumalan rakkaudesta ja impassibiliteetista”. Tuon tässä tutkimuksessa yhteen kaksi keskustelua tai väittelyä, joita ei ole ennen yhdistetty. Toinen keskustelu koskee sitä, kuka Jumala on ja millainen on hänen rakkautensa luonne, eli tarkemmin kolminaisuusoppia sekä Jumalan rakastavan tunne-elämän muuttumattomuutta. Toinen keskustelu koskee taas sitä, mitä voi odottaa Jumalan rakkaudessaan saavan aikaan tai sallivan omille luoduilleen kaiken lopussa.

Kolminaisuusopin sisällöksi käsitetään yleisesti nykykeskusteluissa juuri rakkaus: Jumala on rakkaus, hän ei elä yksinäisyydessä, vaan hän on Isä, joka rakastaa Poikaansa ja maailmaansa Pyhässä rakkauden Hengessä. Jumala on yhteyttä kolmen persoonan välillä. Siksi Kolminaisuusopin seurauksena usein ajatellaan, että Jumala tahtoo ehdoitta yhteyttä ihmisten ja itsensä välillä. Keskustelua kolminaisuusopin ja lopullisten asioiden välillä ei ole jostakin syystä käyty. Itse löysin rakentavan lähestymiskulman asioihin, kun luin helvetin käsitteen erään tunnetuimman akateemisen puolustuksen.

Kysymyksessä on Eleonore Stumpin artikkeli vuodelta 1986 ”Dante's Hell, Aquinas's Moral Theory, and Love of God”. Stump puolustaa Tuomas Akvinolaisen käsitysten perusteella Dante Alighierin (1265-1321) helvettikuvausta. Danten teoksessa Jumalainen näytelmä helvetin porttien yllä lukee: ”Ma johdan kaupunkihin kärsimyksen, / ma johdan tuskaan iankaikkisehen, / ma johdan kadotetun kansan joukkoon. // Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni: / loi minut jumalainen Kaikkivalta / ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus. // Mua ennen luotua ei ollut mitään, / iäistä vain, myös itse kestän iki: / ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.” (Kolmas laulu, Eino Leinon käännös).

Puolustaessaan Danten ideoita Stump painottaa Jumalan rakkauden antamaa vapaata tahtoa. Se onkin keskeisin nykyaikainen vasta-argumentti kaikkien pelastumisen toivoa vastaan. Stumpin Akvinolaiseen perustuvan käsityksen mukaan Jumalan rakkaus on erityisesti yhteyden halua. Jumala on antanut ihmisille vapaan tahdon, jota ilman ei voi olla vapaata ja näin ollen aitoa yhteyttä Jumalaan. Jumala sallii rakkaudessaan vapauden myös kieltäytyä. Siksi Jumalan ikuinen rakkaus on saanut aikaan ikuisen helvetin.

Stumpin artikkelia miettiessäni minulle alkoi herätä kysymys. Voiko kolmiyhteinen Jumala halutessaan yhteyttä luotuihinsa olla tyytyväinen tai iloinen, kun tuo rakkaus hylätään pysyvästi ja peruuttamattomasti?

Monien muiden lailla Stump puolustaa toisessa yhteydessä sellaista Jumala-kuvaa, johon ei kuulu tragedia. Stump kirjoittaa kirjassaan Atonement, että ”Kolminaisuuden elämän elimellinen piirre on ilo, ei kärsimys; ja ihmiset kutsutaan tuohon elämään jakamaan tätä iloa. Ilon, ei kärsimyksen, on määrä olla tarinan loppu; ja rakastava Jumala kestää ja sallii kärsimystä ainoastaan keinona kärsivän hyväksi, ei lainkaan hyvänä sellaisenaan”. Silti vapaa tahto, jonka kärsimyksen voittava Jumala on antanut, johtaakin iankaikkisen kärsimyksen tilaan, jossa ”saa kaiken toivon heittää”.

Keskeiset käsitteet

Koin siis, että ikuisen helvetin oppi saattaa olla ristiriidassa kolmiyhteisen Jumalan yhteyden halun kanssa. Ajastuksenkulku vei minut kristinuskon erään vanhan peruskäsityksen äärelle. Stump olettaa, että Jumala ei kärsi eikä muutu rakkaudessaan. Tämän käsityksen nimi on impassibiliteetti-oppi. Se tarkoittaa, että Jumala on muuttumaton tunne-elämältään, kuten hän on myös muuttumaton ja luotettava pelastusteoissaan. Hänen pysyvä tunteensa on autuus eli täysi ilo (”beatitude”), jota hän jakaa rakkaudessaan eteenpäin.

Käsittelen tutkimuksessani myös nykykeskustelua, jossa impassibiliteettia on laajalti kyseenalaistettu. Jeesus, Jumalan Poika, kärsi ristillä – joten mitä ilmeisimmin Jumala kärsii ihmisten kanssa. Oppi Jumalasta sisäisesti kärsivänä on nimeltään passibiliteetti, ja se painottaa Jumalan myötätuntoa ja yhteyttä maailmaan autuuden kustannuksella.

Väitöskirjani lopullisuuteen liittyvät käsitteet nousevat viime vuosikymmeninä etenkin anglo-amerikkalaisessa kontekstissa vilkkaana käydystä keskustelusta ihmiskunnan lopullisesta kohtalosta. Aihepiiri on eskatologiaa, joka viittaa käsityksiin lopullisista asioista. Väitöskirjan otsikossa viitataan universaaliin eli kaikkien pelastukseen, jolla tarkoitan kristinuskon alkuvuosisadoista asti esiintynyttä patristista universalismia. Käsitys tunnetaan myös kolminaisuusopillisena universalismina ja apokatastasis-oppina eli kaiken ennalleen asettamisena. Käsityksen mukaan kaikki ihmiset pelastuvat tunnustettuaan Jeesuksen. Mahdollinen tuonpuoleinen ojennus, katumukseen ja kääntymykseen vievä helvetti tai kiirastuli, on osa tätä käsitystä. Tutkimuksessa ei tarkastella pluralistista universalismia, jonka mukaan kaikki pääsevät taivaaseen uskosta riippumatta, eikä ultrauniversalismia, jonka mukaan taivas toteutuu väistämättä heti kuoleman jälkeen. Rajaus johtuu siitä, ettei kahdeksi viimeksimainitulla käsityksellä ole tietääkseni yhteyksiä kolminaisuusoppiin, jopa päinvastoin.

Kansainvälisessä nykykeskustelussa esiintyy myös niin sanottu infernalismi, jonka mukaan jotkut päätyvät ikuiseen eroon Jumalasta. Lisäksi tarkastelen tyhjiin raukeamista eli annihilationismia. Se on yhä enemmän kannatusta saava käsitys, jonka mukaan ne, jotka kieltäytyvät yhteydestä Jumalaan, lakkaavat olemasta, koska vain Jumalassa on ikuinen elämä. Lisäksi nykyään hyvin yleinen käsitys varsinkin isommissa kirkkokunnissa on toiveikas universalismi (”hopeful universalism”). Patristiseen universalismin yhteyteen kuuluu usein, muttei aina, ns. dogmaattinen universalismi eli vakaumus siitä, että lopulta kaikki valitsevat vapaasti pelastuksen Kolminaisuudessa. Toiveikas universalisti toivoo tätä lopputulemaa, mutta ei pidä sitä esimerkiksi ihmisen tai Jumalan vapauden tähden varmana.

Eri eskatologiset käsitykset eivät ole sisällöltään pelkästään tuonpuoleisia. On olemassa esimerkiksi evankelista tai evankelikaalista universalismia, jonka mukaan kaikkien pelastumisen toivo kannustaa ilosanoman eteenpäin viemiseen tässä ajassa. Tällainen ajattelutapa tulee tutkimukseni mukaan hyvin lähelle luterilaista teologiaa. Sekä evankelisen universalismin että väitöskirjassani käsittelemien luterilaisten teologien, Robert Jensonin ja Gerhard Forden mukaan Jumala on pelkästään rakkautta ja on Pojassaan jo sovittanut maailman. Kirkolle on annettu toivo, että tämä sanoma tulee kuulluksi kaikkialla – evankelisen universalismin mukaan kaikki myös ottavat vastaan kuulemansa viestin.

Tutkimukseni keskeiset löydöt ja sen merkitys

Väitöskirjan ensimmäisessä osassa argumentoin Stumpin teologiaa tarkastellen, että yhteyttä haluavan Jumalan rakkaus pysyy kärsimyksen ylittävänä parhaiten, jos kaikki pelastetaan. Lisäksi väitän, että yhteys, jota varten vapaa tahto on annettu, ei voi toteutua päättymättömässä erossa Jumalasta. Jos joku ihminen päätyisi pysyvästi eroon Jumalasta ja Jumala olisi tähän lopputulokseen tyytyväinen, näkemykseen ihmisten Luojasta kolmiyhteisenä eli yhteyttä luovana tulisi ristiriitoja. Toisessa osassa argumentoin Stumpia ja kolminaisuusopillista universalistia Thomas Talbottia peilaten, että kaikkien pelastuminen vähentää passibiliteetin eli kärsivän Jumala-kuvan painoarvoa. Kärsittyäänkin Kristuksessa Jumala kykenee saavuttamaan autuaat päämääränsä eli kaikkien pelastamisen Pyhän Hengen työnä. Kolmannessa pääosassa käsittelen luterilaisten teologien Jensonin ja Forden käsityksiä armonvälineistä ja Pyhästä Hengestä. Jensonin ja Forden teologian perusteelle kriittisesti rakentaen kaikkien pelastumisen toivon voi nähdä osana armonvälineiden pelastavaa logiikkaa, jossa opitaan tuntemaan Pyhä Henki. Hän on Jensonin mukaan Jumalan ja samalla luodun maailman tulevaisuus.

Kaiken kaikkiaan esitän väitöskirjassani, että vapaalla tahdolla perusteltu ikuinen ero Jumalasta ei sovi yhteen klassisen Jumala-käsityksen kanssa. Käsittelemieni tapausesimerkkien perusteella impassibiliteetti, kolminaisuusoppi, passibiliteetin edellyttämä Jumalan myötätuntoinen tunne-elämä sekä luterilainen käsitys Hengen armonvälineistä sopivat paremmin yhteen patristisen universalismin ns. dogmaattisen muodon kanssa. Infernalismi, annihilationismi ja toiveikas universalismi sopivat heikommin yhteen näiden käsitysten kanssa, osittaisena poikkeuksena toiveikas universalismi myötätunnon suhteen.

Onko siis tutkimukseni universaalin pelastuksen apologia? En sen enempää puolusta väitöskirjassani kaikkien pelastumista, kolminaisuusoppia kuin impassibiliteettiakaan – näen sen sijaan eri oppien välillä luontevia yhteyksiä. Yliopistossa tapahtuva teologinen keskustelu ei voi ottaa kantaa uskonnollisten totuuskysymysten lähtökohtiin. Kuitenkin eri näkemysten keskinäisen johdonmukaisuuden käsitteleminen on analyyttisen järjen käyttöä, joka nimenomaan kuuluu yliopistoon. Syy, miksi tällainen tutkimus on relevanttia sekulaarissa kontekstissa, on se, että ihmisinä emme elä maailmankatsomuksellisissa tyhjiöissä. Ehkä tekoäly voi elää ilman oletuksia siitä, miltä ihmiskunnan lopullinen tulevaisuus näyttäytyy. Ihmisen tunne-elämä, joka koneelta puuttuu, vie meidät olemassaoloa koskevien odotusten ja näin ilon ja epätoivon äärelle riippumatta uskonnosta tai käsityksestä Jumalan olemassaolosta.

Väitöskirjani on omistettu äidilleni, pastori Eeva Tikalle ja edesmenneelle isälleni, säveltäjä Kari Tikalle. Väitöskirjani päättyy sanoihin: ”Toisin sanoen: Pyhä Kolminaisuus on kaikkien pelastuminen yksin armosta.” Tässä voi kuulla kaikuja isäni Armolaulusta, jossa lauletaan Paavalin sanoin: ”Sillä armosta me olemme pelastetut”. Vaikken käsitelläkään armon käsitettä tutkimuksessani tarkasti, näen, että kolmiyhteisen Jumalan muuttumaton, impassiibeli rakkaus on aika lailla synonyymi armolle, jos se käsitetään Jumalan vakaana ja ehdottomana rakkautena.

Pyydän Teitä, Arvoisa Professori Serafim Seppälä tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne huomiot, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

Onko Jumalassa vihaa?

Vitkor Vasnetsov: Tuonelan tyhjentäminen

Matt. 25:14–30

Jeesus sanoi:

”Silloin on käyvä näin: Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa. Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta.

Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan.

Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!

Myös se, joka oli saanut kaksi talenttia, tuli ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle kaksi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset kaksi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!’

Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ’Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen. - Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.’”

Onko Jumalassa vihaa?
Saarna Nummelan kirkon messussa 6.8.2023 10. sunnuntaina helluntaista
pastori Petri Samuel Tikka

Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.

Päivän evankeliumissa kuulemme vertauksen miehestä, joka uskoo työnantajansa olevan ankara ja vaativa. Usein tuo isäntä, tuo työantaja, on käsitetty vertaukseksi Jumalasta. Koska isäntä näyttää lopulta kohtelevan palvelijaansa suorasukaisin ottein, voi tuntua siltä, että Jeesus haluaa esittää kuvan äärimmäisen oikeudenmukaisesta ja vaativasta Jumalasta. Näin on usein käsitettykin, niin kuin eräässä virressä veisataan talentteihin leivisköinä viitaten: ”Jokainen hyödytön hetkistäs on hukkaan tuhlattu leiviskäs.” Jumala on kyllä armollinen, mutta lopulta hän myös vaatii omansa takaisin korkojen kera. En ole aivan samaa mieltä tämän tulkinnan kanssa, mutta jotta voisin selittää, miksi ajattelen eri tavalla, täytyy meidän tutkistella kristillisen Jumala-kuvan ydintä. Millainen Jumala oikein on luonteeltaan?

Jumala on yksin Rakkaus

Lienee yleinen käsitys Jumalasta se, että hän on täsmällisen oikeudenmukainen ja pyhä, sillä haluammehan, että asiat asetetaan kohdalleen. Näin ovat myös monet viisaat opettaneet. Valistuksen ajan filosofin Immanuel Kantin mukaan Jumala on se taho, joka takaa, että hyvää tehneet saavat lopulta osansa. Jumalasta tulee Kantin ajattelussa käytännössä vain se, joka ylläpitää moraalia ja oikeutta. Jumala on viimeinen tuomari. Muuta tarkoitusta hänellä ei ole – ei ole Jumalan tuomaa pelastusta, ei armoa, ei ihmeitä, rukouksilla ei ole merkitystä. Vaikka käsityksemme Jumalasta ei ihan näin pitkälle typistyisi moraalin alueelle, helposti odotamme Jumalalta nimenomaan viimeistä, painavaa sanaa.

Vaikka uskoisimmekin todella vaativaan Jumalaan, hänestä voidaan puhua kyllä myös samaan aikaan anteeksiantavana ja rakastavana. Jumala on sekä oikeudenmukainen että armollinen. Huomioon pantavaa on kuitenkin se, että oikeus ja armo nähdään usein ikään kuin toistensa vastakohtina. Yhdessä ja ainoassa Jumalassa on kaksi puolta. Eräässä synninpäästössä sanotaankin: ”Jumala on pyhä, mutta hän on myös anteeksiantava ja laupias.” Jumala voidaan käsittää ehdottoman tarkaksi ja pelon ja kunnioituksen arvoiseksi, vaikka hän on kuitenkin samaan aikaan hyvä ja armollinen. Nähdäkseni on kuitenkin syytä kysyä, onko tällainen kahtiajako tarpeellinen. Jumala ei ole enää yksi ja jakamaton luonteeltaan. Jumalassa alkaa olla ”muttia” - hän on vaativa, mutta kuitenkin laupias. Myös sana ”kuitenkin” kuuluu Jumalan luonteeseen – hän on joku, joka on oikeudennmukainen ja kuitenkin armollinen.

Puhun nyt Jumalasta, vaikka itse asiassa tällainen kahtiajako kohtaa meitä itsessämme ja maailmassa riippumatta mistään tietoisesta Jumala-uskosta. Olemme suvaitsevaisia, mutta tarkkoja suvaitsevaisuuden ehdottomuudessa, taikka tarkkoja säännöistä, mutta kuitenkin lempeitä läheisten ja ystävien seurassa. Oikeudenmukaisuus, turvallisuus, sorrettujen auttaminen tai moni muu tärkeä arvo on sinänsä välttämätön. Samalla teemme niistä ideologioita, joiden avulla arvotamme lähimmäisiämme, punnitsemme, tuomitsemme eläviä ihmisiä. Ehkä armoa heruu, kunhan toinen mukautuu odotuksiimme. Olemme vuorenvarmoja arvoistamme ja kuitenkin kaikin puolin kelpokansalaisia, armollisia tai vähintään kohtuullisia. Kysyn: olemmekohan ”kuitenkin” lähimmäisillemme - nouseeko minussa ”muttia” rakkaudelle?

Nähdäkseni on tarpeen harkita sitä mahdollisuutta, että heijastamme oman kahtiajakoisuutemme Jumalaan, kun puhumme Jumalasta toisaalta oikeudenmukaisena, toisaalta armollisena. Saatan nähdä oman vastahakoisuuteni rakastaa ja armahtaa, omat kielteiset tunteeni, taivaan tai todellisuuden perimmäisinä ominaisuuksina. Ehkä teen Jumalasta ankaran, koska haluan suojella itseäni ja läheisiäni. Raamatun mukaan Jumalan sisimmälle luonteelle löytyy kuitenkin vain yksi määritelmä. Se ei ole ankaruus eikä edes oikeus. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus. Rakkaudessa ei Johanneksen mukaan ole pelkoa eikä rangaistusta. Psalmien mukaan Herra on anteeksiantava ja laupias. Turhaan ankaraksi haukutun Vanhan testamentin mukaan Jumalan hyvyys kestää läpi elämän. Kun jotakin muulta tuntuvaa ominaisuutta ilmenee, kuten vihaa, siitä sanotaan, että se kestää vain hetken. Kirkon varhaisen opetuksen mukaan Jumalan hetkittäinen oikeudenmukaisuuden vaatimus, rangaistuksen tuli, on luonteeltaan ojentavaa ja nousee hänen rakkaudestaan. Jumala ei harrasta rangaistusta rangaistuksen vuoksi eikä nosta totuudella itseään, vaikka onkin itse Totuus. Siinä määrin kun Jumalassa on oikeudenmukaisuutta ja totuutta, niiden tarkoitus on yksinomaan johtaa meidät ihmiset hänen rakkautensa ja armonsa maailmaan. Jumala on täynnä ihmisrakkautta, muuta hän ei koskaan halua tai aio ollakaan.

Jumala ei siis ole toisaalta oikeudenmukainen, toisaalta rakastava taikka toisaalta pyhä, toisaalta anteeksiantava. Hänen olemuksensa on yksi. Hän on Rakkaus. Jumalan oikeudenmukaistenkin tekojen tarkoitus on tuoda jokainen takaisin hänen rakkautensa piiriin. Kirkon perinteen viisaimmissa virroissa on joskus jopa radikaalisti opetettu, että Jumala ei toimi edes oikeudenmukaisuuden perusteella eikä se ole osa hänen luonteenpiirteitänsä lainkaan. Tähän tapaan julisti Iisak Niniveläinen 700-luvulla näin sanoen: ”Oikeudenmukaisuus ei kuulu kristilliseen elämäntapaan, eikä siitä ole mainintaa Kristuksen opetuksissa.” Jeesushan, kuten hyvin tiedämme, opetti rakastamaan vihollisia ja rukoilemaan heidän puolestaan – ei maksamaan välillä kovaa kovalla. Se, joka on yrittänyt rukoilla omaa elämäänsä haitannutta ihmistä, tietää, kuinka tuskaisaa ja vihastuttavaa vihollisen rakastaminen on. Raivo ja kiivastus, joka nousee synnistä ja epäoikeudenmukaisuudesta, voi suojella sisintä. Juutalais-kristillinen maailmankuva antaa tunteille tilansa. Heikointa lähimmäistä tulee myös määrätietoisesti suojella. Samalla viha ei ole se tie, jolle Isän ainoa Poika meitä käytännössä kutsuu. Oikeus huutaa rangaistusta, mutta se veisi heti kaiken altaan. Toimintamme tulee tähdätä sen sijaan heikoimpien suojeluun ja sovinnon tuomiseen. Ainoastaan Jumala itse, joka on armo ja rakkaus, voi muuttaa väärintekijät sieltä mistä pitääkin: sisältä käsin. Kun Raamatussa puhutaan syntisten tai heidän tiensä tuhosta, se ei viittaa ikuiseen piinaan helvetissä. Syntinen tuhoutuu, kun hänestä tulee uusi ihminen. Ihminen synnytetään uudesti: vanha minä poistetaan, uusi tulee tilalle kastevedestä, Hengestä ja julistetusta sanasta.

Toki, kun puhun yksinomaan rakastavasta ja tuomitsemattomasta Jumalasta, tiedostan sen, että meidän oma lihamme ja maailma voi käyttää taivaan Isän hyväksyvää luonnetta tekosyynä omille kipeille harhapoluillemme. Jumala rakastaa jokaista ihmistä ja hän kutsuu meistä esiin kunnioittavaa, vastuullista ja rakastavaa toimintaa. Jos emme kunnioita toista emmekä toimi elämän omien lakien ja armon mukaan, tuotamme itsellemme ja lähellä oleville täysin tarpeetonta tuskaa. Jumala ei kuitenkaan meitä tästä tuomitse ulkopuolisena tuomarina, vaan hän antaa meidän oman omantuntomme puhutella meitä. Näin Jumala sallii käydä, jotta emme toimisi rakastavasti vain ulkoapäin annettujen vaateiden vuoksi, vaan pelkästään toisten ihmisten ja heidän lähtemättömän arvon takia.

Jeesus ei hylkää ketään

Jumalan luonnetta ihmeteltyämme on syytä palata evankeliumitekstiin. Kun evankeliumit selittävät Jeesuksen vertausten tarkoitusta, Herra itse antaa ymmärtää, että vertausten tarkoitus on tahallaan saattaa meidät hämmennykseen valtaan: paljastaa jotakin, piilottaa jotakin. Voin toki loukkaantua hämmennyksestä ja odottaa Jumalalta suoria vastauksia hänen luonteestaan ja tarkoituksistaan. Aina en kuitenkaan ole valmis suoraan puhutteluun. Kertomukset avaavat usein enemmän kuin tarkat määrittelyt. Päivän evankeliumissa kuuljalle jää vastuu, niin kuin savolaiset sanovat. Näenkö hyvän Jumalan isännässä, joka palkitsee ja kutsuu ilojuhlaan ja antaa palvelijansa kokea nahoissaan sen, mitä ankaraa hän on ajatellut isännästä? Tietyn tulkinnan mukaan Jeesus halusi vertauksellaan ravistella lainoppineita, jotka pidättelivät itsellään Jumalan valtakunnan aarteita. Tai onko mahdollista nähdä itse Jumalan Poika palvelijassa, joka joutuu uloimpaan pimeyteen järjettömien vaatimusten koettelemuksessa? Jeesustahan itseään syytettiin lain rikkomisesta, kun hän teki vain hyvää mutta ei kuitenkaan heti muuttanut kaikkea monin kerroin paremmaksi. Vai onko jokin muu tapa tulkita tämä evankeliumi? Tarvitseeko siinä nähdä Jeesusta tai Jumalaa yksyhteen ollenkaan? On kuitenkin myös sanottu, että monissa kertomuksissa kuulija itse on samaan aikaan kaikki henkilöt. Olenko siis sekä kelvoton että tehokas palvelija, sekä ankara että iloinen isäntä? Tältä pohjalta voisi ehkä ajatella, että kun annan armon vallita, sisimmästäni tulee esiin sekä työniloa että lepojuhlaa, mutta kun olen tarkka ja rankaisen itseäni, jätän sisimpäni surun ja vihan vuoropuheluun.

Nähdäkseni tärkeämpää kuin evankeliumitekstin oikea tulkinta on se, kuka siinä puhuu. Jumalan sana viittaa aina Jumalan Sanaan isolla S:llä. Jumalan Sana on ihmiseksi tullut Jumala, Jeesus. Koska Jumala on Rakkaus, Jeesus on itse asiassa ihmiseksi tullut Rakkaus. Hän on lähempänä minua kuin minä olen itseäni. Hän kutsuu minua olemaan itseni. Kun Jeesus on minussa, minun sisimpäni ei väisty, vaan tulee kirkkaana kaikille esille, muuttuen rakkaudeksi. Sanat eivät riitä kuvaamaan Jeesuksen, Messiaan, ihmeellisyyttä ja lempeyttä. Voisinko tehdä suurempaa rikkomusta häntä kohtaan kuin väittää, että hän tuomitsee toista, samalla kun hän pelkästään nostaa minua? Että Jeesus hylkää jonkun, mutta minua syntistä loputtomasti rohkaisee? Näin en voi sanoa. Messua viettäessämme meidän on erityisesti välttämätöntä muistaa ehtoollisen merkitys Jumalan rakkauden kannalta. Tämän ilmaisee hyvin mielestäni kiitosakatistos, ortodoksisen perinteen mukainen rukous, jossa kiitetään Jumalaa kaikesta. Akatistoksessa sanotaan näin: ”Kuinka monta kertaa olet jumalallisella kädelläsi tarjonnut minulle Ruumiisi ja Veresi. Minä, suuri syntinen, olen vastaanottanut pyhät Lahjasi ja olen saanut tuntea sanoin kuvaamattoman, yliluonnollisen rakkautesi.” Toisin sanoen: Jumala, itse Jeesus, lähestyy meitä ehtoollisella lempeästi, haavoittuvana, pelkkänä leipäpalana ja viinitilkkana. Hän ei esitä ehtoja, hän antaa itsensä avoimesti ja nöyrästi. Tämä on sanoin kuvaamatonta rakkautta. Tämäkö Jumala, ehtoollisen laupias Herra, heittäisi minut tai sinut tai jonkun toisen uloimpaan pimeyteen, yksinäisyyteen, tuhoon?

Kolminaisuus kyllä mitä ilmeisimmin käsittämättömässä hyvyydessään ja kunnioituksessaan sallii meidän erehtyvien lastensa kulkea omia polkujamme ja olla ankaria isäntiä itsellemme. Tämä ei ole kuitenkaan millään muotoa hyvän Jumalan oma tahto. Hän on johtamassa sinua kääntymykseen, ilon ja lempeyden teille. Tätä nyt hänen apostoliensa, ylösnousemuksen todistajien seuraajana julistan sinulle: sinä kuulut Jumalalle, sinä et kuulu tuholle, et pelolle, et vihalle, et ankaruudelle. Sinä olet Jeesuksen, koetpa itsesi uskovaksi tai et, hyväksi tai et, sinua ja kaikkia sinun ympärilläsi rakastetaan ja pelastetaan. Henki rohkaiskoon seurakuntaa, meitä, näin toinen toisillemme sanomaan, keskittymään Jeesukseen, toimimaan hänen hyvyytensä lähettiläinä. Kuitenkin, jos toista polkua täällä kuljetaan, kun päädytään hammasten kiristysten, oikeuden vaatimusten, surun teille, meidän ei tarvitse menettää toivoa. Jeesus on kaikessa läsnä - eikö hän laskeutunut tuonelaan? Vihan ja katkeruuden pohjasakasta ei siis ole pitkä matka pinnalle.

Jumala on yksi, hän on Rakkaus, hän ei vihaa, hän on Jeesus, joka ei hylkää ketään. Jumala on hyvä Isä, hän lähettää rakkauden elävän Hengen, joka sinulle juuri nyt puhuu. Seuratkaamme häntä, kilvoitelkaamme uskossa ja toivossa, rukoilkaamme häneltä uudistusta seurakuntaamme, eri seurakuntiin ja koko Kristuksen kirkkoon. Suostukaamme hänen lempeän ikeensä, pelkän armon, kantajiksi. Silloin emme pidättele itsellämme Jumalan valtakunnan ihmettä, armon aarretta, kaiva maahan talenttiamme, joka kuuluu kaikille. Niin kuin Iisak Niniveläinen opettaa: ”Armo ja oikeudenmukaisuus yhdessä sielussa on kuin mies, joka palvoo Jumalaa ja epäjumalia samassa talossa.” Välttäkäämme epäjumalanpalvelusta, hylätkäämme epäily ja viha, oikeassaolo, eripura. Keskittykäämme ristiinnaulittuun Jeesukseen, ainoaan todelliseen Jumalaan, ja yksin hänen armoonsa. Eri kirkkojen ja seurakuntien yhteiset talentit moninkertaistuvat, kun lisäämme armoa armon päälle. Silloin rohkenemme häpäilemättä kutsua kaikkia seurakuntien tapahtumiin, ilosanoman äärelle, riemun voimalla. Ilojuhla on katettu kaikille eikä yksikään jää Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Mitä järkeä siinä olisi? Jokainen sielu on levoton, kunnes se saa levon Luojassaan. Onhan Raamatussa luvattu, että jokainen ihminen on ylistävä Jumalaa ja tunnustava Kristuksen Herraksi. Kunnia siis Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Ehdolla seurakuntavaaleissa

 

Päädyin taas ehdolle seurakuntavaaleihin. Olen ehdolla Töölön seurakunnassa (Meilahti, Taka-Töölö, Etu-Töölö, Länsi-Pasila, Pikku-Huopalahti jne.). Olen ehdolla sekä Helsingin ev.-lut. seurakuntien yhteiseen kirkkovaltuustoon numerolla 21 (valkoinen äänestyslipuke) että paikalliseen seurakuntaneuvostoon numerolla 48 (oranssi äänestyslipuke). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit ovat sunnuntaina 20.11.2022 eri seurakuntien pääkirkon messun jälkeen. Tulkaamme siis kaikki kirkon jäsenet joukoin messuun ja sen jälkeen äänestämään paikallista ehdokastamme!

Vaaliohjelmani seuraa. 

Seurakunta on yhtä kuin sen messuelämä, joka kutsuu mukaan kaikki, rukoilee kaikkien puolesta eikä vaadi ketään koskaan tulemaan paikalle. Ehtoollisen eli Jeesuksen äärelle tuleminen tarkoittaa samalla paikallista kohtaamista. Sen keskeisyyden tähden Töölön seurakunta on syytä jakaa kirkkopiireihin (Temppeliaukio, Töölön kirkko, Meilahden kirkko, mahdollisesti Fokus). Keskitetään toiminta kirkoittain ruohonjuuritasoisesti, seurakuntalaislähtöisesti ja tutuin diakonein, papein ja muin työntekijöin.

Kokonaiskirkon ja paikallisen seurakunnan pääasiallisen yhteiskunnallisen tehtävän tulisi olla Jeesuksen käskyjä seuraten nuorten, lasten ja muiden heikkojen oikeuksien konkreettinen ajaminen ja heidän voimaannuttamisensa. Neuvoston ja työntekijöiden tulee aina huolehtia siitä, että väärinkäytökset ennaltaehkäistään. Lapsia, muita uskovaisia tai ketään ihmistä ei syrjitä sivuun messusta, pelotella helvetillä, ahdistella kirkkopoliittisilla epäilyksillä taikka pahimmillaan hyväksikäytetä. Ihmisarvon pyhyyden tähden jokaiseen seurakuntaan tarvitaan anglikaanikirkon tyyliin suojeluvaltuutettu ("safeguarding officer"). 

Kaikkien, kansasta ja uskonnosta riippumatta, pitää olla vapaasti tervetulleita kirkkoon kohtaamaan ilon, toivon ja rakkauden. Töölön seurakunnassa tämä koskee erityisesti matkailijoita, joita virtaa Temppeliaukioon. Kirkon pääsymaksu tulee muuttaa vapaaehtoiseksi niin, että suuri osa rahoista menee kansainväliseen diakoniaan ja ympäristötyöhön. Tämä mahdollistaisi matkailijoiden voimaannuttamisen hyvän tekemiseen ja kompensoisi matkustamisen tuottamia ympäristöhaittoja. 

Seurakuntien ja kirkon pitää kaiken kaikkiaan luopua jäsenkadon pelosta sekä arvokiistoista ja keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä: tuoda ilosanoma ja armo Kolminaisuuden rakkaudesta ilman ehtoja kaikille. Tämä myös vain voi mahdollistaa jäsenkadon ja rahojen menetyksen eston, mikäli Luoja niin haluaa. Kirkon ei tarvitse pelätä asemaansa ja tulevaisuuttansa, koska sillä on tarjota sisäisen ja yhteiskunnallisen transformaation eväät messun ja lähimmäisten diakonisen auttamisen lisäksi painottamalla kristillistä meditaatiota. Kaiken kaikkiaan on syytä palauttaa kirkon ajattelua Jeesus-keskeiseksi samalla vastustaen esim. ikuisen helvetin tai muun pysyvästi hylätyksi tulemisen pelon mahdollisuutta. Jeesus on nimittäin avannut koko ihmiskunnalle uuden elämän voittamalla kuoleman, synnin ja epäuskon kokonaan. Vanhakirkollisen mutta usein harhaopiksi parjatun apokatastasis-opin (kaiken ennalleen asettamisen) mukaan kaikki lopulta ylistävät maan päällä Jeesusta. Tätä kohti myös vaalien kautta - kohti realistista, konkreettista, armorikasta rauhan näkyä! Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä.

Lisää tietoa seurakunnan ja kirkon tulevaisuuteen liittyvistä ehdotuksistani löydät vaalikonevastauksistani: https://www.seurakuntavaalit.fi/vaalikone#/seurakunta/464/ehdokas/2497

Kiitos, kun äänestät seurakuntavaaleissa! :-) 

---

Lisäys 28.10.

Seurakuntavaalit ja kirkon asiat yleisemmin ovat taas mielessä, sillä tänään vietettiin ehdokaslistani Seurakunnassa kohdataan -vaalitilaisuutta. Olen ollut perustamassa listan töölöläistä edeltäjää 12 vuotta sitten. Kyseessä on laajapohjainen lista eli saa olla eri mieltä kirkollispoliittisista kiistakysymyksistä samalla, kun seurakunnan ydintehtävän eli messun ja ilosanoman keskeisyys yhdistää ja fokusoi. Lista on nähdäkseni entistäkin ajankohtaisempi näinä polarisoituvina aikoina.

Puhuen ihan omasta puolestani siitä, mitä mietteitä nykyinen kirkollinen tilanne herättää, tahtoisin kysyä ensinnäkin itseltäni: olenko valmis olemaan tietämättä kaikkea? Olenko valmis olemaan tiellä ja kuuntelemaan? Kokemukseni on nimittäin omasta puolestani se, että silloinkin ja ehkä etenkin silloin kun olen ajanut nähdäkseni oikeaa asiaa, olen samalla kuitenkin tullut ohittaneeksi toisia ihmisiä ja heidän viestiään. Voin tärkeän taistelun melskeen keskellä kuuroutua kaikkein hiljaisemmista äänistä, olkoonpa kyse oman elämäni ongelmista tai lähellä olevien kärsimyksestä. 

Nähdäkseni tällaiset inhimilliset lainalaisuudet pätevät myös kirkollisella kentällä laajemmin, rakenteissa ja meissä ihmisissä ja meidän vuorovaikutuksessamme. Olemme ehkä heikkoja kuulemaan hiljaisia signaaleja ennen kuin tai ellei Jumalan ehtoja vailla oleva rakkaus vapauta meitä olemaan oma pieni itsemme. Oman turvattomuuden tähden tulee helposti etsittyä erilaisia leirejä yhteiskunnassa tai kirkossa, tulee isompi olo. Samalla kuutenkin saatamme unohtaa ja ohittaa ne, joilla ei voi lähtökohtaisesti olla omaa järjestäytynyttä ja isoa ääntä ja leiriä takanaan. Näitä ovat esimerkiksi lapset ja nuoret, joita media taikka yhteisöt (mukaan lukien seurakunnat) kohtelevat kaltoin ja manipuloivat, sekä ihmiskaupan uhrit. Etsimme turvaa ja hyväksyntää vääristä paikoista, kun addiktoidumme omaan oikeassaoloon, jonka avulla lähimmäisen ihmisarvo ja vapaus jäävät helposti varjoon. On myös mahdollista sortua rakenteellisia vääryksiä edistäviin asioihin, kuten ihmiskauppaa usein edistävään pornografiaan. 

Tällaisiin ja moniin muihin vakaviin asioihin kirkolla olisi ravisteleva viesti, joka vie eteenpäin. Armo eli Jumalan ehdoton rakkaus Jeesuksessa mahdollistaa sen, että voimme tunnustaa virheemme päivittäin ja päästä eteenpäin sokeista pisteistämme. Armon toitottaminen ilman toivoa ei kuitenkaan vie pitkälle, jos nimittäin pelkäämme, että siellä lopussa tai ikuisuudessa minut saatetaan perin pohjin hylätä. Sen sijaan syntisimmällekin (siis sinulle ja minulle!) pitää tarjota ikuisen vapautuksen näköala, ei syntien hyväksymisen takia, vaan juuri siksi, että synneistä päästäisiin eteenpäin ja voitaisiin samalla korjata myös rakenteellisia vääryyksiä. Jeesuksen ristinkuoleman tuoma voitto, hänen ylösnousemuksensa, tarjoaa eväät siihen, että kirkon ei tarvitse juuttua polarisaatioon, vaan se voi edistää armon ja oikeudenmukaisuuden voittoa jo tässä ajassa. Tähän, meidän perisiunatun olemuksemme kirkastamiseen, keskeisiä eväitä ovat muun muassa ehtoollinen sekä Jeesuksen rukous. Tuossa toistetaan hitaasti ja hengeitellen: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä” taikka ihan vain ”Jeesus”. Suuri muutos ei ole mahdotonta tänä kärjistyvänäkään aikana. Olemmehan luotuja Kolminaisuuden kuviksi eli yhteyteen ja dialogiin, ihmisarvon totuuden vääristämättömään julkituomiseen.

Hartauskirjoitus Kymen Sanomissa 28.8.2011

Usko

”Minä uskon Jumalaan…” Näin selkeästi ja yksinkertaisesti alkaa Apostolinen uskontunnustus, kristillisen uskon lyhyt selitys. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Lehdissä ”Jumala” kirjoitetaan usein pienellä alkukirjaimella, vaikka viitatessa kristinuskon Jumalaan kyseessä on erisnimi. Puuttuu ymmärrys siitä, että Jumala on henkilö, persoona. Joko Jumala kielletään kokonaan tai hänet yhdistetään johonkin universaaliseen elämänvoimaan. Kristillinen usko Jumalaan viittaa sen sijaan siihen, että kaiken takana on persoona, hän: välittävä, rakastava, puhuva Jumala. Tämä antaa perustavanlaatuisen merkityksen myös kaikille ihmissuhteille. Jumala on luonut meidät rakkaudessaan ja on tarkoittanut meidät välittämään toisistamme. Rakkaus ja huolenpito ovat iankaikkisia asioita.

”Ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan…” Monet sanovat uskovansa Jumalaan, mutteivät ymmärrä mihin Jeesusta tarvitaan. Mutta – tarvitseeko isä poikaansa? Jumalan olemukseen persoonana, rakastavana, sisältyy se, että hän iankaikkisuudessa rakastaa Poikaansa. Usein Jeesuksen merkitys avautuu henkilökohtaisesti vasta sitten, kun huomaa oman vajavaisuutensa ja rikkinäisyytensä. Synti ei ole hävettävä asia, vaan edustaa meidän inhimillisyyttämme. Jeesus on voittanut synnin tuoman eron Jumalasta, rakkaudesta. Syyttömän kuolema syyllisenä, Jumalan Poika Jumalan hylkäämänä, on kyllin radikaali tapahtuma parantamaan ihmiskunnan eksistentiaalisen ahdingon. Ylösnousemuksen ihme vakiinnuttaa uuden maailmanjärjestyksen: armon.

”Ja Pyhään Henkeen…” On mielenkiintoista huomata, että kaikkein eniten juuri Pyhän Hengen persoonan nimi kirjoitetaan pienillä alkukirjaimilla. Sanana ”henki” tarkoittaa kuitenkin hyvän ilmapiirin ja henkiolennon lisäksi persoonaa. Ihmisellä on henki, sisin, sielu, mikä tekee meistä keitä me olemme. Huoneessa on yllättävän usein monta henkeä. Jumalan Pyhä Henki on kolmas Kolminaisuuden Persoona, ja hän on Rakkauden Henki, jota täynnä Isä ja Poika ovat. Ilman Henkeä usko jää vain teoriaksi. Hän synnyttää uskon, kiinnittää Jeesukseen ja johtaa hyviin tekoihin. On yleinen tosiasia, että toisesta välittävä haluaa antaa rakkaalleen kaikkea hyvää. Pyhä Henki on Jumalan suurin lahja.

Petri Tikka, pastori, Langinkosken seurakunta