Te olette pyhiä

SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA PYHÄINPÄIVÄNÄ 2016
Petri Samuel Tikka

Te olette pyhiä. Uuden testamentin mukaan Kristukseen uskovat ovat pyhiä. Tähän viitaten alkaa esimerkiksi kirje efesolaisille: ”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, tervehtii Efesoksessa asuvia, Kristukseen Jeesukseen uskovia pyhiä.” Uskominen on rakastettuna olemista. Uskovan ei tarvitse tietää uskovansa, hän voi olla lapsi. Hän tarrautuu ristiinnaulittuun Rakkauteen. Usko on ihmeellistä ja arkista luottamusta. Emme purista uskoa esiin itsestämme. Pyhä Henki saa sen aikaan silloin, kun emme huomaa. Uskova on pyhä siksi, että se, kehen hän luottaa, on pyhä, aivan erityinen. Uskova on hyvä sillä perusteella, että se, ketä hän julistaa, on hyvä, aivan armollinen. Sen sijaan uskova ei ole pyhä sen takia, että hän olisi omassa itsessään jotakin erityistä tai parempaa. Ennen kaikkea uskova ei ole rakastetumpi kuin maailma. Pyhyydessä eläminen on itse asiassa siihen hyvyyteen luottamista, joka tulee lopulta jokaisen ihmisen osaksi ilman poikkeusta. Pyhyys on armoon nojautumista. Tänään on kaikkien pyhien, armoon nojautuvien, päivä. Te, Pertunmaan seurakuntalaiset, kuulutte pyhien joukkoon. (Niin myös sinä, tämän saarnan lukija!) Antakoon tämä pyhäinpäivä meille näkökykyä siihen, kuinka äärettömän toivon Jumalan rakkaus antaa.

Ennen kristillistä toivoa oli laki, joka kehotti ihmisiä rakastamaan nykyisessä maailmassamme. Mooseksen laissa pyhyys perustui ensisijaisesti tekoihin, ei uskoon, kuten Jumala sanoi: "Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.” (3. Moos. 19: 2) Kuka ei itse asiassa haluaisi olla pyhä? Pyhyys on jotakin suurta ja erilaista, käsittämätöntä. Raamatun mukaan pyhyys on hyvyyttä ja heikoista huolehtimista. Siksi pyhyys on samalla erottautumista pahasta. Suomen kielen sana ”pyhä” on sukua sanalle ”piha”. Jos jollakulla on piha, hänellä on itselleen erotettu alue. Jos joku on pyhä, hän itse on hyvälle Jumalalle erotettu alue. Erottautuminen voi kuitenkin johtaa harhaan. Kun arvostelee maailman nykymenoa, samalla julistaa olevansa erilainen, pyhä. Maailmasta erottautuminen ei kuitenkaan ole Jeesuksen Kristuksen tahto. Onhan hän maailmaa rakastava ja maailmaan tullut Jumala.

On helppoa jäädä hyviin tekoihin tai asenteisiin perustuvan pyhyyden tielle. Sitä kutsutaan käytännössä tekopyhyydeksi. Tässä yhteydessä on syytä huomata, että Vanhassa testamentissa pyhiksi kutsuttiin lähinnä enkeleitä. Kuva ihmisistä oli maanläheinen ja totuudenmukainen. Heprealaiset eivät kyenneet toteuttamaan lain pyhyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Vaikka pyhyyteen ei kukaan yllä, Jeesus meni sitäkin pitemmälle sanoen vuorisaarnassaan: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5: 48) Tämä täydellisyys tarkoittaa vihollisten rakastamista. Ihminen on tarkoitettu rakastamaan iloisesti ja halulla niitä, joiden kanssa hänellä on pahoja ongelmia. Meidän on määrä palavasti toivoa hyvää nille, joiden tekoja ja asenteita arvostelemme syystä. Jeesus tahtoi tällaista täydellisyyttä, koska se on erottautumisen vastakohta. Kristuksen mukaan Isä ”antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” Jumala rakastaa koko maailmaa. Hän antaa satoa varten niin auringon kuin sateen kaikille samalla tavoin. Luoja ei ole valheellinen. Hän ei ole toisenlainen teoissaan ja omassa sydämessään. Jumalalla ei ole aikaa arvostella. Meidän Isämme rakastaa uskollisesti kaikkia koskaan eläneitä ihmisiä heidän luonteensa hyvistä ja pahoista piirteistä riippumatta.

Kuka meistä on kuin Jumala? Kuka meistä jaksaa rakastaa aina ja kaikissa tilanteissa? Emme ainakaan kykene näkemään, kuinka hyvyys voisi saavuttaa kaikki lähimmäisemme. Leimaamme helposti joitakuita toivottomiksi tapauksiksi tai emme näe sitä hyvää, mitä vajavaisia kanssaihmisiä voisi odottaa. Vaikka ymmärtäisimmekin heidän mahdollisesti vaikeita taustojaan, silti, jos emme näe tulevia mahdollisuuksia, kuinka kykenemme hyvään? Älkäämme kuitenkaan masentuko, vaikka meiltä odotetaan tällaista täydellistä, joka tilanteeseen soveltuvaa rakkautta. Sanoohan Vapahtaja samassa vuorisaarnassa: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Köyhä ei tarkoita Raamatussa ainoastaan sitä, jolta puuttuu rahaa. Köyhä on vaivainen, apua tarvitseva. Tällaisen Herra toteaa autuaaksi eli onnelliseksi. Psalmi 41 kuitenkin sanoo: ”Hyvä on sen osa, joka pitää huolta avuttomasta.” Mutta nyt hyväosaiseksi on julistettu se, joka itse on köyhä ja avun tarpeessa. Mitä on sitten köyhyys, joka on luonteeltaan hengellistä, henkistä? Se on voimattomuutta rakastaa. Niin kuin Paavali sanoo kirjeessään Korintin seurakunnalle: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” (1. Kor. 13:3). Emme voi tulla hengellisesti rikkaiksi edes suurimmilla uhrauksilla.

Sen sijaan Raamattu opettaa moneen kertaan, että autuas on se, joka saa syntinsä anteeksi. Kuka saa anteeksi? Aivan jokainen. Jeesus rukoili ristillään armoa murhaajilleen: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät." (Luuk. 23:34) Jeesus oli armollinen tuossa käsittämättömässä, pahimmassa tilanteessa. Kuinka joku voisi sitten väittää, että Jeesus lakkaisi olemasta armollinen? Armollisuus on koko hänen luonteensa. Se ei ole vain armopalojen jakelemista. Isä, joka rakastaa kaikkia eroituksetta, kuuli Poikansa rukoukset. Isä Jumala antoi rauhan ja sovinnon ihmisten keskelle. On tullut uusi aika, aika, jota ei enää rajoita meidän vajavaisuutemme rakastaa. Vapahtajan risti näyttää meille juuri nyt, juuri tässä Pertunmaan kirkossa, aivan toisenlaiset, toivon näköalat. Ristiinnaulittu Jumala on rakastanut ja rakastaa vihollisiaan. Kuinka hän ei rakastaisi meitä kaikkia aivan loppuun saakka? Hänhän on kuollut puolestamme, eikä vain meidän, vaan koko maailman puolesta!

Kun koemme näin valtavan rakkauden sydämessämme, kuinka se voisi olla laajentamatta meidän mieltämme? Kuinka voisimme olla näkemättä, kuinka arvokas jokainen kanssaihmisemme on? Jokainen ihminen on itsensä Jumalan veren arvoinen, ei pelkästään meidän välittämistämme tarvitseva. Sanoohan pyhä Paavali roomalaiskirjeessään israelilaisista ihmisistä: ”Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!” (Room. 9:5) Jumala ei tullut turhaan keskellemme. Hän tuli pyhittämään meidät. Jeesus Kristus tuli tehdäkseen meistä ihmisiä, jotka uskovat rakastavaan Jumalaan. Jumala on kaikkivaltias. Hän kykenee kaikkeen. Hän saa aikaan sen, mitä hän tahtoo. Raamatun mukaan Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:4) Jeesus Kristus on totuus. Totuus on järkähtämätöntä uskollisuutta. Totuuden tuntemisesta tulevat osallisiksi kaikki ihmiset Jumalan sanan ja profeettojen lupausten mukaan. Tämä on sen ristin voima, jolla täydellinen rakkaus ilmeni koko pyhyydessään.

Meillä ei ole mitään pelättävää. On tullut pyhien päivä rohkeasti julistaa rakkautta, joka ei petä. Se päivä koitti jo Golgatalla, mutta yhtä lailla kaikkialla siellä, missä ristin rakkaus murtaa rajamuurit. Rakkaus astuu voimaan. Rajaton rakkaus ottaa vallan. Kristuksen, Jumalan Pojan, ylösnousemuksen myötä on alkanut uusi aikakausi. Vaikka meitä siis hämmästeltäisiin tai hävettäisiin, kun julistamme Jumalan rakkauden suuruutta, olemme autuaita, onnellisia. Kun rakennamme rauhaa ilosanoman voimalla, olemme luottavaisia Jumalan lapsia. Armahtavaisuus on astunut voimaan ja tullut kouriintuntuvaksi Jeesuksessa. Ne, jotka nälissään kaipaavat sitä, että kaikki on lopulta hyvin, heidät ravitaan. Kärsivällisyys palkitaan. Murheelliset saavat lohdutuksen. Siskot ja veljet kohtaavat, tutut ja tuntemattomat halaavat. Kaikki tämä kuuluu hengellisesti köyhille, meille, joille rakastaminen hämärtyy, meille omahyväisille ja pelkääville. Armo on koko maailmankaikkeuden valtaava myrsky! Sitä ei voi estää! Se kuuluu sinulle! Kristus on pelastanut sinut, hyvä ystävä! Sinä olet pyhä, te olette pyhiä, jokainen teistä on äärettömän rakas.

Tätä samaa sanomaa, evankeliumia, kaikki pyhät julistavat. Ilosanomaa ei estä mikään. Jeesus sanoi Pietarille, että tuonelan portit eivät voita kirkkoa. Siksi evankeliumin iloa levittävät yhä edelleen ne, jotka ovat kuolleet uskossa. Vapahtaja sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11:25-26) Jumalan Sana lupaa, että kaikki ihmiset nousevat viimeisenä päivänä kuolleista ruumiineen sieluineen. Lopulta jokaisen ihmisen, jopa jokaisen luodun suu on ylistävä Jumalaa ja tunnustava Jeesuksen Herraksi ja Jumalaksi. Näin opettaa pyhän Paavalin kirje filippiläisille ja lukemattomat muut Raamatun kohdat. Suun tunnustus tuo pelastuksen, ja uskomme on rakkautta ja yhteyttä kaikkien ihmisten välillä. Viimeisenä päivänä alkavat sellaiset juhlat ja kestit ja tanssit, että emme aavistakaan.

Jumala pelastaa meidät saamalla itse meissä aikaan sellaisen luottamuksen, jota maailma tai oma itse ei järkytä. Tätä myöten me emme vain saa palkkaa taivaassa, vaan palkkamme on jo nyt suuri taivaissa. Me istumme taivaallisissa paikoissa juuri tällä hetkellä Jeesuksen Kristuksen vierellä. Me olemme pyhiä ja meillä on yhteys kaikkiin pyhiin, sekä niihin, joita näemme, että niihin, joita kaipaamme. Juuri tavallisina, vajavaisina ihmisinä olemme pyhiä, pyhitettyjä.

--------------------------

Pertunmaan kappeliseurakunnan kappalainen Maria Sirén oli kutsunut minut seurakuntansa puolesta saarnaamaan pyhäinpäivänä 5.11.2016. Seuraavana päivänä palvelin myös, liturgina sunnuntain sanajumalanpalveluksessa. Pertunmaalla ollaan uudistushenkisiä ja palvelumielisiä, jumalanpalvelus tallennettiin siellä ensi kertaa esim. laitoksia ja huonosti liikkuvia varten. Sitä voi myös katsella kuka vain, virkeää, jykevää ja mielenkiintoista..

Pääsiäinen: voitto ja tulevaisuus

Evankeliumi (Joh. 20: 1-10)

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.


PÄÄSIÄINEN: VOITTO JA TULEVAISUUS
saarna Helsingin Vanhassa kirkossa pääsiäispäivänä 20.4.2014, pastori Petri Tikka

Ystävät, tänään me tutkimme maailmanhistorian käänteentekevintä tapahtumaa: Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta. Se on muuttanut todellisuuden rakenteen, tehnyt kuolemastakin väliaikaisen asian. Elävä Kristus on tehnyt menneisyyttä menneisyyden varjoista. Nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Kristuksen lähettiläs Paavali on tiivistänyt asian tällaiseen ylistykseen:

Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! (1. Kor. 15: 54, 57)

Tänään haluan puhua siitä, minkä voiton Jeesus on ylösnousemuksellaan hankkinut, ja kuinka hänen elämänsä tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Pohdimme asiaa kolmelta näkökannalta. Ensinnäkin: Kristuksen ylösnousemus järkyttää ihmiskunnan suunnitelmia perin juurin. Toiseksi: pääsiäinen on vallankumous syntiinlankeemusta vastaan. Kolmanneksi: Kristuksen voitto tekee mahdolliseksi sen, että kaikki asetetaan ennalleen - entistäkin parempaan tulevaisuuteen.

Ensimmäisenä oli järkytys. Tyhjä hauta oli sokki. Jeesus oli kyllä ilmoittanut asian opetuslapsilleen etukäteen. Heillä ei myöskään ollut maailmankuvallisia esteitä uskoa ihmeiden mahdollisuuteen. He olivat vain odottaneet toisenlaista hyvän voittoa pahasta – sellaista aitoa muutosta, mitä uskonnot ja ideologiat yhä tarjoavat. Ei odotettu silloin eikä nytkään voittoa näkymättömistä pahuuden valloista, vaan näkyvistä pahuuden vaikutuksista. Juutalaisten ja monien muidenkin keskuudessa eli ja elää edelleen käsitys, että Messias toisi mukanaan uuden maailmanajan, kouriintuntuvan rauhan. Kaikki kääntyisivät pahoilta teiltään ja uskoisivat Jumalaan. Tätä seuraisi lopulta yleinen ylösnousemus. Messiaan omasta yksityisestä ylösnousemuksesta ei ollut tietoakaan. Kristuksen kuolema oli jo vienyt opetuslapsilta toivon uudesta uljaasta aikakaudesta.

Mutta - nousemalla kuolleista Kristus on yksin hoitanut kaikki lopulliseen onneen liittyvät asiat, jotta ne voisivat toteutua kaikille. Hän yksin tuo tulevaisuuden tähän hetkeen... Inhimillinen elämämme on väistämättömän kahtiajakoista: täynnä tavatonta hyvyyttä ja uskomatonta pahuutta, elämän intoa ja sukupolvesta toiseen jatkuvaa kuolemaa. Tarvitseeko pahuutta väittää epätodeksi, ponnistuksillamme kumottavaksi, jotta hyvyys säilyisi? Näin on kuitenkin aina yritetty, yhä edelleen. Kristuksen voitto pahasta on paljastanut pahuuden sisäsyntyisen heikkouden niin, ettei se muserra jo alkujaan meitä. Pahuus ei tuokaan mukanaan eroa elämästä ja hyvyydestä, sillä armo on suurempi kuin syyllisyys, elämä enemmän kuin kuolema! Päädymme toiseen pohdittavaan asiaan: ylösnousemuksen järkytys on vallankumous, vallankumous syntiinlankeemuksen maailmassa.

Vastuu on paljon arvostettu, mutta vähän perusteltu asia. Ihmiskunta tekee vastuullisuudesta elämän peruspilarin, jolla saavutettaisiin paratiisi ja uusi maailmanaika. Me kaiken vastuun itsellemme ottaneet ihmiset syytämme kuitenkin elämää ja Jumalaamme heti, kun asiat menevät huonosti. Mutta Jumalalla on aina ollut suunnitelma. Kristuksen voitto pahan vallasta tekee mahdolliseksi uskomisen tähän suunnitelmaan. Koska pahuus on vain väliaikaiseksi tarkoitettu, kuului Jumalan tarkoituksiin pahuuden hirmuvalta hetken aikaa. Tässä siis puhutaan meidän pahuudestamme, perisynnistä, ei jostakin ulkopuolisten tuomittavasta teosta. Syntiinlankeemus onkin onnellinen asia, vaikka ihmiskunnassa vellova typerryttävä pahuus on pohjamutiin asti ahdistava tragedia. Syntiinlankeemus on niin järkyttävän suuri asia, että sitä usein joko loputtomasti kauhistelee tai alitajuisella vimmalla torjuu. Mutta mihin kauhistelu päätyy? Kovuuteen. Ja mihin torjunta vie? Välinpitämättömyyteen. Kovuus naulitsi Kristuksen ristille ja välinpitämättömyys katsoi sivusta, kun Jumala tuli näennäisen tuntemattomana historian keskelle.

Mutta tuo tuntematon Jumala otti kovuuden ja välinpitämättömyyden mukanaan kuoleman valtakuntaan. Nämä kokivat oman kuolemansa. Toistettava on: nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Ilman syntiinlankeemusta meidän osaksemme ei olisi tullut elämän ylösnousemusta, jossa Jumala on osoittanut ilon ja hyvyyden ylivoimaisuuden. Kunnioitetut, langenneet esivanhempamme Aadam ja Eeva syyttivät vuorollaan aina toista osapuolta lankeemuksesta. Kuitenkin heidän häpeilynsä oli peitetty varsin heikosti, viikunanlehdillä. Tähän syntipukki-syndroomaan ei ole enää tarvetta. Yhteisen lankeemuksen lopputulos oli, kiitos Jeesuksen, positiivinen. Tämä on Jumalan vallankumous, joka kumoaa inhimilliset valtakuviot. Latteiden vastuullisuuksien tilalle tulee elämä, yltäkylläinen elämä.

Kristuksen ylösnousemus oli järkyttävän tehokas vallankumous, täydellinen voitto syntiinlankeemuksesta. Siirrymme kolmanteen kysymykseen, kaiken ennalle asettamiseen - entistä parempaan tulevaisuuteen. Enää ei ole tarvetta katsoa taaksepäin ja hukkua syyllisyyden pohjamutiin, elämän kiistämättömiin ja väistämättömiin tragedioihin. Nyt voimme tehdä paluun tulevaisuuteen, johon olimme väkipakolla yrittäneet päästä. Käykin niin, että tulevaisuus tuodaan meille. Me saamme elämän suunnan ja unelmat lahjana. Tulevaisuutemme tähden Kristus kulki ristintien, hukkui meidän syyllisyyteemme, elämän kiistämättömimpään ja väistämättömimpään tragediaan. Kristus tiesi ennalta, mitä opetuslapset eivät havainneet kirjoituksista, mitä kaikkea Hoosean profetia tarkoittaa: ”Hän on raadellut, mutta hän myös parantaa, hän on lyönyt, mutta hän myös sitoo haavat. Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.”

Tuonelaan laskeutunut Kristus antoi elämän haudoissa oleville. Näkyvyys ei ole enää olemassaolon ehto. Pienin ja vähäisin on Herrassa suurin ja voimakkain. Viisauden kirjan sanoin: ”...oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen.” Kristuksen ruumiillinen ylösnousemus teki mahdolliseksi sen, että näkymätön hyvyyden voima tulee näkyväksi ja todelliseksi tämän maailman keskellä. Emme enää kulje kohti tuonpuoleista taivasta tai maanpäällistä paratiisia, vaan uusia taivaita ja uutta maata. Todellisuus on oleva yhtä, ilman jakoa hengelliseen ja maalliseen. Suvivirsikin saa kaikua toreilla, ja me saamme elää ja palvella Luojaamme. Sanoma, joka luo kaiken uudeksi, kaikuu Vanhassa kirkossa myös. Tänään kahdeskymmenes päivä huhtikuuta armon vuonna 2014 on pääsiäinen. Nousemalla kuolleista Kristus on voittanut pahuuden vallat. Hän tuo tulevaisuuden tähän hetkeen. Sillä:

Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon?

Saarna Septuagesima-sunnuntaina ("Ansaitsematon armo")
Helsingin vanhassa kirkossa 16.2.2014, pastori Petri Tikka

Nousemme kuulemaan ilosanomaa.

Matt. 19: 27-30

Pietari sanoi Jeesukselle: "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" Jeesus sanoi heille:
"Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä."

Tämä on pyhä evankeliumi. Halleluja, halleluja, halleluja.

Miten voin ansaita ansaitsemattoman armon? Miten ansaitsen kaikki nämä lahjat, mitä elämä antaa: ruumiin, mielen, ruoan, ystävät, luonnon - kaiken? Mitä minun pitää tehdä tästä hyvästä? Ja mitä minun pitää suorittaa, jotta voisin olla oma itseni? Miten löydän onnen ja rauhan? Miten minun pitää ajatella ja toimia? Minkä pitää olla asenteeni, näkemykseni?

Tällaisten kysymysten kulkeminen mielessä on ihmisen osa. Pyrkimys, halu on kohti täydellistä, hyvää, oikeaa, totta ja todellista. Sydämessä on valtava aukko, joka vaatii täyteyttä. Täyteyttä ei tuppaa täyttämään itsensä vakuutteleminen sanoen, että vähempikin riittää. Se ei ole armoa, rakkautta ihmisen osaa kohtaan. Meidät on luotu sitä varten, että me koko ajan eläisimme elämää täysillä ja tekisimme hyvää. Jos pysähtyy ja taantuu, silloin läkähtyy ja masentuu.

Tästä syystä ovat syntyneet uskonnot ja ideologiat, henkisyys ja hengellisyys, aatteet ja periaatteet. Ne ovat erilaisia pyrkimyksiä kohti sitä täydellistä hyvää, jota varten ihminen on luotu ja jota kohti kurotamme. Eihän jotain elämäänsä ohjaavaa suuntausta valitse muuta kuin siitä syystä, että siinä on pyrkimystä hyvään. Esimerkiksi voi todeta, että vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen korostus perustuu yhteiseen ihmisarvoon. Sinänsä syvä pyrkimys on myös nykyään suositussa joogassa: ruumiin ja mielen tasapaino. Ja laaja oikea halu on vaikeuksia kokevassa hyvinvointiyhteiskunnassa, halu tasa-arvoiseen toimeentuloon kaikille. Mitä hyvän tarkoitusperän ideologisoituminen saa aikaan, sen voi aina arvoida erikseen. Tuleeko ilmenemismuodosta ihmisyydelle vieras, lopulta turhauttava?

Emme elä tällä hetkellä, emme ole eläneet emmekä tule elämään maallistuneessa maassa. Se on, Luojan kiitos, mahdotonta. Asia on itse asiassa käynyt viime vuosina varsinkin täällä Helsingissä yhä enemmän selväksi. Uskonnon sisältö kiinnostaa. Jos merkitystä ja totuusarvoa ei havaita, ajatussuuntaa tarkistetaan. Me olemme harkitsevia yksilöitä, emme halua olla laumaeläimiä. Ihmisinä janoamme totuutta ja mielenrauhaa ja etsimme niitä sieltä, mistä rehellisesti uskomme niitä saavamme.

Sitä ryhtyy tiedostaen tai tiedostamattaan seuraamaan johtotähteä. Sitä todella haluaa ja onnistuukin perustamaan elämänsä oikeutetulle periaattelle, hyvälle tahdolle. Innostuksen vallassa, myös vaivannäön, työn ja kuormien uuvuttamana mieli kysyy: mitä me tästä kaikesta saamme? Tuleeko yhteiskunnastamme onnellinen? Tuleeko elämästäni ehyt? Kunpa ihmiset eivät enää ajattelisi väärällä tavalla! Ja samalla: kunpa kaikki hyväksyttäisiin sellaisina kuin he ovat! Olemme antautuneet oikein toimimiseen ja ajattelemiseen. Mitä me siitä saamme?

Virren sanoin voi todeta: "Vaan rauhattomuus / maan lapsia raastaa ja turvattomuus." Loputon, oikea pyrkimys hyvään johtaakin vaatimukseen. Vaatimus esitetään elämälle, alitajuisesti Jumalalle, joka on itse tie, totuus ja elämä. Miksi kaikki ei ole oikein? Miksi minä epäonnistun? Miksi muut voivat huonosti, vaikka minä ja (ehkä) monet muutkin pyrimme hyvään? Mitä tämä on olevinaan? Kuka on tämä näkymätön, sokea valtias, elämäksi kutsuttu?

Elämällä on kyllä hyvät suuntaviivat. Ne ovat Jumalan olemukseen perustuva rakkauden laki. Rakasta elämää ja Jumalaa, rakasta ihmisyyttä ja lähimmäistä. Tähän tarttuvat osiltaan ja eri tavoin hyvä pyrkimys ja tahto, oikeat aatteet ja periaatteet. Ne johtavat kuitenkin paradoksaaliseen lopputulokseen. Kun ihminen kurottaa kohti oikeaa elämää täydellisen antaumuksen palolla, kun hän pyrkii seuraamaan elävän Jumalan lakia sellaisenaan, lopputulos on yllättävän selkeä: epätoivo tai syytös. Syytös syntyy siitä, että hyvä pyrkimys ei johdakaan haluttuun hyvään. Epätoivo kehkeytyy siitä, että en onnistu saamaan oikeaa elämää.

Kuten sanonta kuuluu: tie helvettiin on päällystetty hyvin aikomuksin. The road to hell is paved with good intentions. Meilläkin tänään tänne kokoontuneilla on hyviä aikomuksia, hyvä tahto olla osa laajempaa kokonaisuutta. Emme kuitenkaan ole keltatiilisellä ihmemaa-tiellä, joka johtaa hämäävien koneistojen, savun ja tulikiven katkun luokse. Emme ole periaatteellisessa tai utopistisessa kokoontumisessa. Tänään täällä olemme osa Kristuksen kirkkoa, jolla on vereslihalla oleva ja uskottava perusta. Me seuraamme elämän itsestään antamaa todistusta (alttarilla on kuva siitä, risti). Me luotamme itsensä tunnetuksi tehneeseen Jumalaan. Hämmästyttävässä läheisyydesään hän on paljon salaperäisempi kuin pilvenreunalla istuvat oikeiden periaatteiden jumalat.

Uskallamme olla täällä niin radikaaleja, että uskomme niin kuin kirkko opettaa. Uskomme siis ihan omalla tavallamme. Mihin uskomme, mihin periaatteeseen tai ajatukseen? Me olemme itse asiassa jättäneet omaan arvoonsa asiat ja mielipiteet, ja kyselemme keskenämme: kehen uskomme, kehen periaatteeseen tai ajatukseen? Luotamme nimittäin erääseen persoonaan, joka tuli täyttämään periaatteet, jotta emme olisi enää niiden vietävissä. Hänessä on viisautta, ajatusta, toimintatapaa. Uskomme sellaiseen viisauteen, joka mahtuu hyvin kertomuksiin. Hän ilmenee kertomuksissa, joissa periaatteet tulevat täytetyiksi periaatteettomissa tilanteissa. Siis - nimenomaan tosielämän kertomuksissa, koska vain todellisuudessa hyvä ja paha menevät limittäin lomittain.

Emme usko vain kertomuksiin, jotka ovat syntyneet kaksituhatta vuotta sitten. Meillä on pitemmät juuret - ja laajemmat oksat. Jos uskommekin nasaretilaiseen puuseppään, näemme täsmälleen samanlaista toimintaa ennen ja jälkeen ajanlaskun vaihteen. Kaikkialla ja kaikkina aikoina sama myötäkärsivä todellisuus, ansaitsematonta rakkautta pauhaten julistava ääni kaikuu. Koska Luoja on elävä todellisuus eikä vain periaate, hän otti konkreettiseen otteen historiaan, ilmaisi itsensä. Hän valitsi erään kansan ja päätti kamppailla toden teolla tämän kanssa. Muita kansoja hän säästi, antoi niiden elää omalla painollaan oman aikansa - ei tosin enää. Mutta kansaa, jonka kanssa Jumala armossaan ensin kamppaili ja edelleen kamppailee, kutsutaan juutalaisiksi, Israeliksi. Israel tarkoittaa "kamppailee Jumalan kanssa".

Israelin kansassa on vanhastaan kaksitoista heimoa. Kaksi heimoista polveutuu Joosefista, heprealaisesta miehestä, josta tuli nykytermein ilmaistuna Egyptin pääministeri. Hän pelasti aikoinaan nälänhädästä Lähi-idän ennakoivan varastoinnin tuloksena. Joosefin elämä kuvataan eräässä unohdetussa Raamatun kirjassa, Vanhan testamentin virallisiin apokryfikirjoihin kuuluvassa Viisauden kirjassa lyhyesti näin: "Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen."

Mitä me siitä saamme, että seuraamme periaatteita, viisautta? Valtikka voi lopulta tulla, mutta sitä et voi välttää, että veljesi heittävät sinut kaivoon. Viisaus on silti sinun vierelläsi. Jos orjuutetuksi joudut, sielun ja ruumiin kahleissa se sekin on mukana. Periaatteellinen aate ei paljoa lohduta, mutta tämä viisaus näyttää varsin tehokkaasti estävän aidon epätoivon. Myös Pietari, kirkon ensimmäinen johtaja, katolilaisittain sanottuna paavi, kysyi nasaretilaiselta puusepältä, mitä tämän viisaan rabbi-Jeesuksen seuraamisesta hänelle ja muille apostoleille seuraisi. Vastaus: kahdentoista heimon valtikat, samanlaiset kuin Joosefilla! Jos Joosef aikoinaan esti nälänhädän Lähi-idässä, mikäköhän olisi apostolien viisauden, kirkon opin seuraus Lähi-idässä nykyään? Pistää hiljaiseksi.

Suomessa olemme kyllä kaukana sivilisaation ja viinin kehdon, Lähi-idän, piiristä. Emme ole kahdentoista heimon jäneniä, vaan vanhanaikaisesti sanottuna osa Suomen heimoa. Ongelmiamme on itsekriittisyys. Tulee meilläkin kyllä varmaan omat valtaistuimet olemaan viime peleissä, ei tarvitse hävitä Israelin heimoille. Apostoli Johanneksen ilmestyksessä puhutaan peräti kahdestakymmenestäneljästä vanhimmasta. Kaksitoista valtaistunita siis jää jäljelle muille kansoille myös. Istuinten luvut on jaettu epätasa-arvoisesti, jos ottaa huomioon Israelin kansan pienuuden ja muiden kansojen ison määrän. Mutta tasa-arvo ei olekaan tasapäistämistä. Niin kuin kuulimme tuolta lukupulpetista tänään: "Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi - olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä..."

Joskus me suomalaiset emme meinaa tyytyä omaan pieneen vahvuuteemme, vaan närkästymme jopa hopeasijasta olympialaisissa. Itsetuntomme yksilöinä ja kansana on kolhiintuvaa sorttia. Vaikken ole yleensä urheilumiehiä, sain eilen ihmetellä naisten viestihiihtojoukkueen riemullista asennetta voitettuaan hopeaa. Pohjatyö tehtiin tiimitoveruuden pohjalta. Into perustui yksinkertaisesti hyvään henkeen, ei täydellisyyden nyrpeään tavoitteluun. Eikö tämä ole armon tekosia, ilosanoma-asennetta? Iloiseen mielenlaatuun, innostuneisuuteen meitä Suomen-heimoisia nyt ravistellaan. Kulkekaamme tässä hengessä apostoli Paavalin sanoin: "Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat." Ja hänen omiaan ovat kaikki ihmiset kaikista heimoista, koska yksi ihminen on kuollut kaikkien puolesta.

Me tunnemme Jumalan siitä, että hän itse päätti täyttää kaikki ne elämän pyrkimykset, jotka oli kerran ihmiskuntaan asettanut. Me tunnemme Jumalan Jeesuksesta Kristuksesta, joka on täyttänyt hyvien periaatteiden lain ja kärsinyt sen loppuun asti vaativat seuraukset. Ensimmäisestä tuli viimeinen, jotta viimeisistä tulisi ensimmäisiä. Siinä on toisenlainen olympiatulos. Olemme iloisesti perisyntisiä, emme valittaen periaatteellisia. Me ihmiset emme ole arkienkeleitä, vaan annamme arkkienkeleiden hoitaa ihan omat hommansa. Me julistamme inhimillisen Jumalan edustajina kaikille lähimmäisille armoa eli ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Ja mitä me siitä saamme, kummeksuntaako vain? Ei tosiaan! Ehkei täsmälleen kahtatoista heimoa, mutta kuitenkin: Varsinais-Suomen, Kainuun, Savon, Karjalan, Lapin, Hämeen, Uudenmaan ja Satakunnan. Satakertaisesti takaisin. Iloisesti voivan yhteiskunnan, syntisten tasa-arvon, mielen ja ruumiin ykseyden (ruumiin vapauttava hengitys: "Herra, armahda") ja vieläpä iankaikkisen elämän. Kiitos ja aamen.

Hyvyys

Hyvyys puhe Vanhan kirkon aamumessussa keskiviikkona 12.2.2014

Raamatunluku
Room. 6:17–23

Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu. Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta – käytän yksinkertaista kieltä, jotta voisitte ymmärtää minua. Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät.

Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema. Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Puhe

Rakkaat ystävät,

Täällä Vanhassa kirkossa on sunnuntain messun alussa usein toistettu lausetta: ”Herra on hyvä kaiken aikaa.” Ajatus on erinomainen ja tärkeä sisällöltään. Sellaisella perusvireellä rukoilimme Herraamme virrellä 302. Vapahtajamme Jeesuksen jumalalliseen hyvyyteen vedotaan siinä monin eri sanakääntein: kaunista sydän huoneeksesi, rohkaise hyvyydelläsi, lahjoita rauha, viisaus, rakkaus, voima ja luottamus.

Siis: Herra antaa ja tekee mahdolliseksi sen, mitä voisi nykykielellä kuvata positiiviseksi elämänasenteeksi. Kaikkein parasta on se, että ylipäätänsä otamme elämän vastaan. Sitä teemme luottaessamme hyvyyden voimaan, innostuessamme elämästä sekä osoittaessamme vastavuoroista hyvyyttä eli rakkautta. Meillä on kaikki tämä vastaanottokyky. Me omistamme koko elämän, siis kaiken. Koko elämä on kokonaan lahjaa. Kaikki on lahjaa.

Mutta: on olemassa tuo aina esille ponnahtava sana ”mutta”… Jokaista hyvän mahtia puolustavaa ajatusta vastaan on aina vastalause. Se alkaa usein ulkonaisesta pahuudesta: jos kerran hyvä voittaa pahan, jos kerran Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, miksi maailmassa tapahtuu kaikenlaista pahaa; riitoja, sotia, katastrofeja? Tosiaan: miksi? Miksi meidän kunkin elämässämme tapahtuu kaikenlaista pahaa: väheksyntää, kaunistelua, epäilyä - torjuvaa vastaanottokykyä, epätoivon lietsontaa? Miksi? Tämä miksi-huuto kohoaa taivaisiin.

Jano hyvyyteen eli Jumalan puoleen on olemassa kaikissa ihmisissä. Kukaan ei ole vailla jotain jumalaa, jotain tahoa, jolta odottaa kaikkea hyvää. Takertuminen muuhun kuin oikeaan Jumalaan tuottaa pysyvää pettymystä, mutta hapuileva kaipaus johonkin todella kestävään ei lakkaa. On lähtökohtaisen tärkeää ja ajankohtaista pitää mottona ja käytäntönä juuri tällaista ajatusta: ”Herra on hyvä kaiken aikaa.”

Paavalin mainitsema pahuuden palveleminen tarkoittaa yksinkertaisesti ajautumista turvautumaan johonkin muuhun kuin häneen, joka on vain hyvä. Mutta kiitos Jumalalle: me olemme kristittyjä, uskovia, tuntuipa miltä tuntui! Meillä ei ole hätää. Meidät on kastettu. Kuulumme Jeesukselle, epäuskon hirmumahdin voittajalle. Miten voimme auttaa tänään niitä, jotka hapuilevat? Unohtakaamme itsemme, antautukaamme aktiiviseen, innostuneeseen rakkauteen. Silloin todistamme hänestä, joka on niin lähtökohtaisen hyvä ja innostava, että sietää olla hänen kanssaan päivät ilman määrää.

Abrahamin usko

Petri Tikan saarna Langinkosken kirkossa 6.10.2013
20. sunnuntaina helluntaista (”Usko ja epäusko”)


”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Näin kerrottiin roomalaiskirjeessä uskon isästä, Abrahamista. Tämä mies eli neljätuhatta vuotta sitten. Hän oli vanha mies, jolla ei ollut omia lapsia eikä hän enää voinut niitä saada. Jumala lupasi hänelle yhtä paljon jälkeläisiä kuin maailmankaikkeudessa on tähtiä. Kun Abraham uskoi tähän käsittämättömään lupaukseen, se riitti Jumalalle. Abraham sai perustaa elämänsä yksin Jumalan varaan. Mitään lisättävää ei ollut.

Rakkaat ystävät: me emme olisi nyt täällä seurakuntana kokoontuneena, ellei Abrahamille olisi annettu uskoa. Abraham uskoi elävään ja toimivaan Herraan keskellä maailmanaikaa, joka palvoi henkiolentoja jumalina. Abraham on maailman ensimmäisen monoteistisen eli yhteen Jumalaan uskovan kansan esi-isä. Abrahamista polveutuvat juutalaiset. Juutalaisista polveutuu inhimillisen syntyperänsä puolesta Jeesus Kristus.

Abrahmin ajoista on tuhansia vuosia, mutta onko maailma edes ehtinyt olennaisesti muuttua? Voimmeko yhä oppia siitä, mitä Abraham koki? Lähdemmekö hänen yksinäiselle matkalleen kohti luvattua maata, kohti jotain parempaa ja todellisempaa kuin mitä yleinen mielipide tarjoaa? Länsimaissa ei enää uskota henkiolentoihin maailmaa ohjaavina voimina, mutta kuviteltujen voimavaltojen kunnioittaminen ei ole kadonnut mihinkään. Luonnontieteiden on käsitetty selittävän maailman olemuksen. Muun muassa tämän nojalla on uskoa määritelty yksityisasiaksi. Haluaapa tai ei, jokaisen pitää hyväksyä sattuman ja luonnon valinnan laki tosiasioina, jotka hallitsevat maailmaa – muuten on sivistyneen keskustelun ulkopuolella. Toisaalta turhautuminen materialistiseen, puhtaasti aineeseen perustuvaan maailmanselitykseen johtaa ihmisiä esimerkiksi itämaisten opetusten äärelle tai muuten elämäänsä parantelemaan ja uskottelemaan paremmaksi.

Rakkaat ystävät, usko ei saa jäädä yksityisasiaksi, koska Jumala ei ole yksityisasia. Jumala on kaikkien Jumala. Abrahamin aikaan oli kyllä yksittäisiä Jumalaan uskovia ihmisiä – mutta yleisen mielipiteen pelossa he eivät päässeet ilmaisemaan uskoa. Yksittäisten uskovien ääni ei kaikunut yhtenäisenä kokonaisuutena, se ei läpäissyt julkista ilmapiiriä. Ei ollut ihmisten kokonaisuutta, joka olisi enemmän kuin osiensa summa. Abrahamin valitseminen loi tällaisen kokonaisuuden, äänitorven Jumalalle – ei uskonlahkoa, tuomitsevaa pasuunaa, vaan tavallisen kansan kansojen joukossa. Tällaiseksi maanläheiseksi, luottamuksen ja uskon ääneksi on samoin meidät kirkkona tarkoitettu. Jumala on luonut maailman ja jokaisen ihmisen. Kaikilla on luovuttamaton ihmisarvo. Kristus on kuollut kaikkien vääryyksien tähden, jotta ihmisarvomme voisi kukoistaa vapaana tuomiosta. Tältä pohjalta meidän on toimittava elävään Jumalaan uskoen – niin että Kristuksen armosta tulee yleisesti hyväksytty tosiasia. Tätä me emme voi omin voimin saada aikaan, vaan Pyhän Hengen rohkaisemina toimimme luottamuksen lähettiläinä.

Miten sitten suhtautua tämän maailmanajan hämäryyksiin ja epäuskoon? Pitääkö meidän kauhistella epäuskon ilmapiiriä tai pelätä tämän maailmanajan harhoja? Kuuluisiko meidän peräti tuomita kaikki sekaopit suoralta kädeltä? Harhoja ja valheita vastaan kuuluu kyllä taistella – muttei ihmisiä vastaan. Ihminen harhailee aina sen hämäryyden perustella, mikä eniten kuvastaa hänen omaa luonnettaan. Epäuskoa vastaan tulee taistella epäuskoista ihmistä ymmärtävästi. Muuten vahingossa taistelee ihmistä eikä hänen ongelmiaan vastaan. Tällaiseen taisteluun antaa meille esimerkin tämän päivän teksti Vanhan testamentin apokryfikirjoista, Viisauden kirjasta:

"Tyhjän veroisia ovat luonnoltaan ne ihmiset,

jotka eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa.
Näkemässään hyvässä
he eivät ole nähneet Häntä joka on
eivätkä hänen töitään katsellessaan
ole tunnistaneet niiden tekijää.
Tuli ja tuuli ja ilman vire,
tähtiholvi, pauhaavat vedet ja taivaan valot –
siinä heidän jumalansa, maailman herrat.
Jos he ovat ihastuneet niiden kauneuteen
niin että ovat luulleet niitä jumaliksi,
ajatelkoot, kuinka ylivertainen on niiden valtias,
sillä itse kauneuden alkusyy on ne luonut.
Jos he ovat ihailleet niiden mahtia ja voimaa,
päätelkööt näkemästään,
kuinka paljon mahtavampi niiden luoja on.
Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa,
katsoo samalla sen tekijää.

Kovin ankarasti heitä ei silti tule moittia –

ehkä he ovat vain eksyneet
etsiessään Jumalaa, pyrkiessään löytämään hänet.
Hänen töittensä keskellä eläessään
he ovat tutkineet niitä,
ja niiden kauneus on saanut heidät valtoihinsa.
Silti heille ei voi antaa anteeksi.
Jos heistä tuli niin viisaita,
että he pystyivät tutkimaan maailmankaikkeutta,
kuinka he eivät jo aikaisemmin löytäneet sen Herraa?" (Viis. 13:1-9)

Kuten Viisauden kirja opettaa, viisainkaan opetus tai keskustelu ei saa välttämättä ihmistä oikealle polulle. Keskustelu voi tosin kyllä raivata tietä, muttei luoda itse tietä. Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Vääryyttä, syntiä ja harhaa ei voi sovittaa kukaan muu kuin Jeesus. Vain hän voi johtaa ihmisen oikealle polulle, koska hän itse on se oikea polku. Hän on kuollut meidän syntiemme tähden, jotta meidän ihmisarvomme pääsisi kukoistamaan. Ja niin me ja tämä maailma pääsee hänen kauttaan vapauteen, pois siitä vankilasta, jonka yleisen mielipiteen eri yksittäiset harhat luovat. On olemassa vapaus sitoutumattomuudesta rakastettuun – se vapaus on Kristuksen sitoutuminen meihin. On olemassa vapaus kiroilusta – se vapaus on siinä, että Kristus siunaa meidät kokonaan. On olemassa vapaus alkoholismista – se vapaus on siinä, että Kristus on humaltunut palavasta rakkaudestaan syntistä kohtaan. Ja vapauden luettelo voi jatkua loppumattomiin, pidemmälle kuin mikään lista synneistä voi ikinä yltää.

Jumala sanoo meille, niin kuin sanoi Abrahamille: ”Älä pelkää... Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.” Syntisinä, rakastettuina ja täysin vanhurskautettuina – eli Jumalalle kelpaavina – me elämme todeksi Abrahamin uskoa. Meillä on suoja pahaa vastaan ja meille on luvattu elämä, yltäkylläinen elämä Kristuksessa. Niin kuin kuulimme Abrahamista sanottavan: ”Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: ’Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.’ Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Mikään siis ei ole mahdotonta Jumalallemme Kristukselle.  Hän lupasi Abrahamille, jonka oli ikänsä puolesta mahdotonta saada lapsia, jälkeläisiä yhtä paljon kuin tähtiä. Tunnetussa maailmankaikkeudessa on arviolta noin 70 000 triljoonaa tähteä. Niin suuri kansanjoukko uskonperillisiä Abrahamille luvattiin – moninkertaisesti enemmän kuin maailmassa on koskaan ollut ihmisiä. Tämä, jos mikään, on toivon näkökulma toimiessamme uskon asialla tämän yksittäisen kansakunnan keskellä, jossa asiat menevät kirkon kannalta ulkonaisesti huonoon suuntaan. Levollisen uskon ja määrätietoisen rukouksen lahjojen kautta sadosta tulee satakertainen. Me saamme vielä samaistua päivän evankeliumin tilanteeseen: ”Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ’Tällaista emme ole ikinä nähneet.’”

Sermon (with Tolkienian themes) / Saarna (Tolkien-teemoja)

Saarna 12. sunnuntaina helluntaista, 11.8.2013 Temppeliaukion kirkossa. Paikallisten kirkossa kävijöiden lisäksi messussa oli mukana kansainvälisen Tolkienin kielten konferenssin (Omentielva lempea) osallistujia. Siksi oli luontevaa tarkastella professori J.R.R. Tolkienin teoksiin ja uskoon liittyviä teemoja. Suuri joukko suomalaisia Tolkien-faneja saapui paikalle.

Sermon at Temppeliaukio Church, Helsinki, on the 12th Sunday after Pentecost, August 11th 2013. In addition to local Church goers, the Sunday Service was attended by participants of Omentielva Lempea, the Fifth International Conference on J.R.R. Tolkien's Languages. Therefore reflecting on Tolkienian themes was natural in this context, and a large number of Finnish Tolkien fans attended the Mass.

Evankeliumi (The Gospel)

Luuk. 18: 9-14 (Gospel of Luke 18:9-14)

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
    »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'
    Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

 

Rakkaat ystävät,
Dear friends from near and afar,
Melde nildonyar,

All that is gold does not glitter,
Not all those who wander are lost;
The old that is strong does not wither,
Deep roots are not reached by the frost.

From the ashes a fire shall be woken,
A light from the shadows shall spring;
Renewed shall be blade that was broken,
The crownless again shall be king.

Tämä oli runo Tarusta sormusten herrasta. Se, mikä on sisältä kultaa, ei aina loista ulospäin. Tuhkasta nousee tuli, varjoista valo. Tolkienin runossa nuhruinen maankiertäjä onkin kuningas. Päivän evankeliumissa kaksinaamainen veronkiertäjä onkin Jumalan ystävä.

Elämän perimmäiset kysymykset ovat fantasiakirjallisuudessa vahvasti läsnä. Teemat ovat viime kädessä samoja kuin mitä kirkossa käsitellään. Monissa fantasiakirjoissa näkyy niiden kirjoittajien kristillinen usko. Näin on esimerkiksi C.S. Lewisin Narnian tarinoissa sekä J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjoissa. Nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isä, Tolkien itse, piti teoksiaan luonteeltaan perimmiltään kristillisinä. Niiden arvopohjan voi tiivistää näin: vähäisin on vahvin, armo käy yli oikeuden, hyvä voittaa pahan. Samalla kun kirkon jäsenmäärä akuutisti vähenee, esimerkiksi Tolkienin teoksiin perustuvat elokuvat ovat jatkuvassa suosiossa. Harva tietää, että Tolkien kävi joka sunnuntai messussa.

The values represented by the works of J.R.R. Tolkien are essentially Christian. These values can be summed up with the word: grace. Works of fantasy often deal with good and evil, and deep moral issues. Frequently this leads, or is thought to lead, to a black and white world view. Even Tolkien is blamed of this. Yet: “Not all those who wander are lost”. Not everything is at it seems. Grace, unmerited love and acceptance, is more primary than justice in defining the nature of goodness. This is the case in the world we live in, as well as in the Middle-earth of Tolkien’s legendarium.

On paradoksaalista, että kirkon jäsenmäärän vähetessä sen sanoma kaikuu yhä vahvana fantasiakirjallisuudessa. Fantasiasta löydetään lohtu, joka puhuu hyvän voitosta ja armon arvosta. Se taho, jonka olemukseen kuuluu julistaa tämän lohdun todellisuutta ja voimaa, koetaan yhä vähemmän omaksi. Monet sanovat: ”Uskon kyllä, mutten niin kuin kirkko opettaa.” Harva kuitenkin toteaisi: ”Luen kyllä fantasiakirjoja, mutta niiden sisältö ei kosketa minua.” Jos kirkon julistama usko koetaan moraaliopiksi, suuntaan tai toiseen, sen kiinnostavuus on tasan nolla. Jos kirkko sen sijaan julistaa maailman parasta kertomusta, joka on käynyt toteen ja edelleen jatkuu, väitteet dogmien kahlitsevuudesta muuttuvat jokseenkin erikoisiksi.

The life and soul of the Church is to proclaim a story that has come true and is still going on. The story of the Church is the victory of good over evil – what fantasy literature also talks about. This Gospel tells how grace can and has trumped justice – as does the best of fiction. In the soul of every human being there is a desire for the victory of good over evil – the desire agitates and stirs. We cannot escape the fact that our experiences in life tell a simultaneous story of the victory of evil over good, of death over life, of disappointments over dreams. The world is a paradox of good and evil. Stories that tell how good conquers evil become easily and impassively associated only with fantasy. The story of the Church, longed for and believed by many, is for some a shadow of a possible hope, at most, and for others, a lie breathed through silver.

Kaikki toivovat hyvän voittoa pahasta. Elämän kohtalot puhuvat toista tarinaa: kuolema voittaa elämän, pettymykset murhaavat unelmat. Kirkon kertomus hyvän voitosta voi muuttua naiiviksi irvikuvakseen, fantasiaksi ilman perustaa. Mitään muuta ei evankeliumi voikaan olla kuin perusteeton tarina, jos sen vastaanottamiseen lisätään vaatimus. Pahan voittaminen ei ole ihmisen ratkaisuvallan alainen asia – onneksi. Elämän suorittamisen luoma huoli on nimittäin sairastuttanut koko maailman. Emme uskalla uskoa unelmiin, ja harmaus on voittanut värit. Siksi Jumala on päättänyt "salakuljettaa" evankeliuminsa sanomaa parhaimpien fantasiakertomusten kautta. Niissä kuitenkin monet näkevät välähdyksen todellisuudesta, joka on ihan jotain muuta. Se on kuin valo, joka kajastaa vaatimusten vankilaan.

In a world that does not dare or does not care to see the power of goodness, goodness manifests itself – or rather, Himself – in unexpected places. The deepest of facts can find its way into fiction. The power of truth is so strong that it is no problem for it to appear in a weak, indefensible form: made-up stories. In situations where hostility to direct proclamation was impossible, Lord Jesus Christ used parables. They are stories that have no factual evidence to support them – whether fact or fiction. The Lord of the Rings – for many the most loved book of the 20th century - is a parable, the point of which becomes apparent in its climax. In it, the hero does not conquer evil. Evil is represented by a ring that brings absolute power to him who wields it. He succumbs to its temptation. His mission was to destroy it. He does not. But he is saved by mercy – by mercy he had shown to a wretched creature and by mercy now shown to him from beyond. And thus the world is saved – by grace, by love that is not based on merit. That sort of love comes from God. And in parables, God is present. Mentioning His name would only be taking it in vain.

Tolkienin fantasiakertomukset ovat kuin vertauksia, joiden syvin sisältö on armo. Tarun sormusten herrasta pääsankari ei onnistu tehtävässään, vaan lankeaa kiusaukseen. Sitä on ihmisluonto – ja hobittihan on vain vertauskuva pienestä, vähäpätöisestä ihmisestä. Tolkienin sankarien hyvyys ei ole heissä itsessään. Siksi hänen tarinansa koskettavat. Ne puhuvat siitä kuinka ihmisellä on elävä toivo, vaikka hän on joutunut syvään ahdinkoon. Jeesuksen vertauksessa tällainen ihminen oli publikaani, talousrikollinen. Hänet annetaan esimerkiksi elämäänsä täydellisesti suorittavalle fariseukselle. Fariseuksen maailmaan mahtuivat vain kovat faktat. Hänelle oli silkkaa fantasiaa se, että elämässään epäonnistuva voisi kelvata Jumalalle. Apua tarvitsevalla on kuitenkin aina toivo. Sillä, joka ei tarvitse apua, ei ole mitään – vaikka hän kuvittelee omistavansa kaiken.

We speak in many languages. The reason why language exists is to tell a story. Words become alive when they carry the message of absolute grace and forgiveness. The words are no longer just words – they carry something infinitely deep in them. The depth of all words – be they in our steadfast Finnish, winsome English or melodic Quenya – their depth is in the story of a weak and humiliated man. He was a light who sprang from the shadows. He was a king without a crown – except one of thorns. The least of all human beings was infact God, and nobody acknowledged it. Salvation was achieved by His willing submission to damnation, to the demands and anguishes of humanity. The story never ceases to be surprising. Becoming more and more familiar with it through life and hearing increases its profundity by paradoxical steps. The climax of the story has been achieved. In the story of life we live page by page. We are in the last pages, turning them, not quite knowing when and how the very end will present itself. One continues to turn the pages anxiously and patiently – waiting for the awesome conclusion.

Sanoissa on voima. Jokainen kieli saa syvyytensä siitä kertomuksesta, jota ne välittävät. Se kertomus on elämä itse. Tässä kertomuksessa kirjailija astui itse sisälle kirjoittamaansa kertomukseen: ihmiselämään. Varjoista tuli valo. Heikoin oli voimakkain. Kuningas kruunattiin orjantappuroilla. Vaatimusten painolasti ja kärsimyksen pohjattomuus tuli yhden kannettavaksi. Me luemme elämän kirjaa – käännekohta on saavutettu.
Sydämemme kieli puhuu lupaavasta lopusta.
The language of our heart speaks of a promise.
Órelva quete.

Elämän kirjailija on tulossa. The author is coming. I maitar túla.

"Totuus ja harha" - saarna konfirmaatiomessuissa

Rakkaat ystävät, hyvä seurakunta,

Rippikoulu on opetusta, johon kaikki seurakunnan jäsenet kutsutaan mukaan. Siellä opiskellaan sitä, mikä on kaiken perusta. Mitä on rakkaus – mikä on elämän tarkoitus – kuka Jumala on. Rippikoulussa etsitään sitä, mikä on elämän perimmäinen mieli, sitä, mikä on perustavanlaatuisesti totta. Tämä sunnuntai [9. sunnuntai helluntaista] kirkkovuodessa onkin aiheeltaan ”Totuus ja harha”. Totuuden etsiminen on rankkaa, koska samalla joutuu kohtaamaan itsessään ja maailmassa sitä mikä on väärin eikä kestä. ”Totuus ja harha” – tämä aihe ravistelee meitä niin rippikoulussa kuin elämän koulussa. Totuuden ja harhan eron käsitteleminen on kuitenkin tarpeellista – ja lopulta vapauttavaakin – meille kaikille.

Ihminen kaipaa sisimmässään turvaa, vakautta. Sisimpämme kurottautuu kohti jotain, mikä ei järky – jotain kohti, mikä tuo pysyvää iloa ja kantaa vaikka oman elämämme edellytykset järkkyisivät. Ihminen kaipaa totuutta. Sielumme ja ruumiimme janoaa todellisuutta – ja on levoton ilman sitä.

Totuuden puhumisen nimissä ihmisen sisintä kuitenkin satutetaan. Kerrotaan ilman lempeyttä, miten olet toiminut väärin – tai painostetaan ajattelamaan tietyllä tavalla. Haavat jäävät usein hoitamatta. Kun todellisuus maalautuu ihmiselle synkin värisävyin, turvana on se, että kaikki on kuitenkin suhteellista. Ei tarvitsekaan pelätä musertavaa totuutta. Totuuden suhteellisuuteen luotetaan usein yllättävän vakaasti. Tottahan se on: kaikki, mitä maailmassa on, on suhteellista. Mikään ei ole pysyvää. Mutta mitä jää jäljelle, kun unohdetaan asioiden ja ihmisten vaihtelevat suhteet, ja mietitään, mikä on todellisuuden ja ihmisyyden perimmäinen luonne?

Voi ajatella: nyt tuo pappi yrittää kyllä liikoja. Onko totuus kenenkään käsissä? Onko se kuvattavissa sanoin? Miten hän voisi tietää totuuden, jos minä, samanarvoinen ihminen, en saavuta sitä? Kuvitteleeko hän olevansa minun yläpuolellani? Kaikki nämä ovat perusteltuja kysymyksiä, kuten myös tämä vanha lause: Mitä on totuus?

Perimmäistä totuutta ei saakaan vangittua ihmisen eikä papin sanoihin tai ajatuksiin. Siihen ei totuus alistu. Siksi se pakenee meidän ulottuvistamme niin lujaa. Se väistyy ja piiloutuu. Se peittää itsensä – kirkastaakseensa taas itsensä uudestaan. Totuus elää omaa elämäänsä. Sillä on oma tahtonsa. Totuus on persoonallista – ajattelevaa, itsenäisesti toimivaa.

Jos puhuisin totuudesta jonakin asiana, jonka minä omistan, valehtelisin ja tekisin Jumalastakin valehtelijan. Jos kuitenkin totuus elää ja toimii ja on kenenkä tahansa kohdattavissa, en puhukaan yksinoikeudella. Puhun sillä äänellä, joka minulle on lahjana annettu. Ja mitä muuta mielekästä sillä voisinkaan tehdä kuin puhua totuudesta. Sillä, kuten eräs ajattelija on sanonut, totuus tekee meidät vapaiksi.

Tuo ajattelija, josta puhun, on Jeesus Kristus. Hän on sanonut itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Hänen sanansa voivat tuntua suvaitsemattomilta – jopa töykeiltä. Eivätkö muka muslimit tai hindut pääse Isän Jumalan luo, vaikka he eivät tuntisikaan Jeesusta? Eikö kristinusko ole suvaitsematon uskonto, kun se vaatii kaikkia uskomaan tähän ihmeelliseen Jeesukseen?

Jeesus ei kuitenkaan ole jonkinlainen outo puolijumala tai ehtoja vaativa profeetta. Päivän lukukappale Johanneksen kirjeestä puhui siitä, että Jeesus on täysi ihminen, lihaa ja verta. Ainoa, minkä kristinusko pistää ihmisen ja Jumalan väliin, on toinen ihminen. Jeesuksessa paljastuu totuus siitä, mitä on olla ihminen. Jumalan voi kohdata vain inhimillisyyden kautta. Ja ihmeellisesti mutta varmasti: juuri inhimillisten tekojensa ja rakastavan asenteensa kautta Jeesus todetaan Jumalaksi ja totuudeksi. Inhimillisin teko, minkä hän teki (ja mitä kukaan voi tehdä), oli kärsiä ja kantaa ihmiskunnan tuska, ahdistus ja synti loppuun asti. Se on ristin tie, ihmisen tie.

Kuten rippikoulussakin opittiin: Jeesus on yhtä aikaa täysi Jumala ja täysi ihminen. Jumalan inhimillisyys osoittaa, ettei kristinusko ole uskonnolisuutta. Se on inhimillisyyttä, tavallista elämää, arkea ja juhlaa, toisen ihmisen muistamista. Päivän evankeliumissa Jeesus tuomitsee ankarasti kaiken sinänsä hyvänkin uskonnollisuuden, jossa unohdetaan lähimmäisen tarve ja hätä. Herran nimen varjolla ei voi eikä saa luoda rajamuureja ihmisten välille – ei myöskään uskovien ja ei-uskovien välille. Kaikki me olemme yhtä lailla ihmisiä, syntisiä ja rakastettuja. Ja ihmisyyteen meitä kaikkia kutsutaan. Usko Jumalaan ilmenee inhimillisyytenä - eli rakastamisena.

Ja rakastaminen on paljon rankempaa ja paljon syvälle käyvempää kuin se, miten olemme usein tottuneet sen näkemään. Rakkaus ei olekaan romanttisia tunteita – jotka kestävät hetken aikaa. Myöskään erittäin tarpeellinen suvaitsevaisuus ei paljasta kuin osan rakkauden luonteesta. Eihän pelkkä lähimmäisen suvaitseminen auta häntä. Jumalan, meidän Luojamme, rakkauden valossa on mahdollista rakastaa niin, että totuus tulee samalla ilmi. Sanotaanhan Jeesuksesta: hän oli täynnä armoa ja totuutta.

Totuus voi satuttaa. Mutta rippikoulussamme huomasimme paljon enemmän, että totuus vapauttaa. Rakkauden ja totuuden äärellä aito laulu pystyy kaikumaan suusta. Kun ei rupea olemaan turhaan kaino totuuden paljastumisen edessä, pystyy myös innoissaan leikkimään ponileikkiä vaikka vanhemmat saapuvat paikalle.

Elämä on niin kuin rippikoulu. Rippikoulussa on pieniä isosryhmiä, joita vastaa elämässä lähimmät ystävät. On isommat opetusryhmät, joita vastaavat elämässä esimerkiksi koulu tai työpaikka. Ja on se, mikä tuo meidät yhteen – veisut ja sketsit iltaohjelmassa, hiljentyminen jumalanpalvelukseen ja hartauksiin. Elämän suola on se, että me tulemme yhteen – ja huomaamme: me kaikki olemme arvokkaita. Me olemme enemmän yhdessä kuin yksin.

Mitä on siis totuus? Katsokaa: totuus on meidän keskellämme. Totuus on siinä, että me olemme tässä yhdessä. Totuus on siinä, että itse rakkaus on tuonut meidät tänään yhteen. Elämän syvin totuus on messu eli sekalainen seurakunta yhdessä.