Lain loppu / The End of the Law

Evankeliumi (Joh. 13: 31-35)

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Ennen kavalluksen yötä Jeesus puhui kirkastumisestaan näin: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12: 32) Tällä Jeesus viittasi omaan ristinkuolemaansa ja kaikkiin koskaan eläneisiin tai eläviin ihmisiin. Samalla tavoin Kristuksen apostoli Paavali, vietyään päätökseen kuulemamme roomalaiskirjeen kohdan (Room. 10: 1-13) ajatukset, ilmoitti, että kansojen täyteys on tuleva Jumalan valtakuntaan ja koko Israel on pelastuva (Room. 11: 25-26). Ristiinnaulittu Jeesus Kristus on lain loppu niin, että meille asetettuja pelastusehtoja ei enää ole olemassakaan. Messiaan ylösnousemuksen voima loistaa niin omaehtoisen kirkkaana, että se yksin tekee toivosta totta.

Paavali oli alunperin sellainen ihminen, joka uskoi lakiin eli siihen, että oikeanlainen elämäntapa pelastaa ihmisen pahan vallasta. Nähtyään ylösnousseen Vapahtajan apostoli sen sijaan päätteli, että Jeesus Kristus on lain loppu. Täydellinen rauha kuuluu kaikille kansoille, yhtä lailla meille suomalaisille, joiden hallussa ei ole virheetöntä lakia, kuin juutalaisille, joille pyhät enkelit toivat elämään opastavan  Mooseksen lain.

Tämä 19. viikko helluntaista opettaakin meitä sopivasti mikkelinpäivän jälkeen, että vaikka me kuolevaiset emme kykene olemaan palvelevia enkeleitä, niin saamme vielä ihmeellisemmin osan. Jokainen ihminen haluaisi kyllä saavuttaa täydellisen rauhan. Elämän ristiriitaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että mitä kattavampi ja parempi on rauhaan johtava ohje, sitä varmemmin se johtaa pelkoon ja epätoivoon. Paavali päätteli, että kaikki on hyvän Jumalan lahjaa, eikä kaikkeen kuulukaan vaatimus ja ehto. Lahjaa on usko ylösnousemukseen, joka on ainoa rauha maan korvessa kulkiessamme. Jos mahdoton moralisti oppi huutamaan avuksi ristiinnaulittua, lain edessä häpäistyä Herraa, miksi eivät kaikki muutkin oppisi luottamaan armoon? Rajoittunut uskonnollisuus ei kykene estämään itseltään elämää, joka on täynnä rajatonta armoa. Me emme ole arkienkeleitä, jotka vain palvelevat, vaan aivan tavallisina, epätäydellisinä ihmisinä Jumalan ystäviä.

Meidän sisimpämme ei kuitenkaan tohdi luopua Jumalan hyvästä laista, koska sen sisältö on rakkaus. Miten hyvän asian tavoittelu voisi tuottaa pahaa? Sisimpämme ääni kutsuu meitä kohti maailmaa, jossa lähimmäistä rakastetaan yhtä palavasti kuin itseään ja Jumalaa, rakkauden lähdettä, kaiken yli. Miksi ihana ja avara laki, joka käskee pitämään huolta kaikista erotuksetta, ilman syrjintää, pitäisi jättää sikseen?

Kymmenen käskyn alku kuuluu: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta.” (2. Moos. 20: 2) Ennen kuin voi olla mitään hyvää elämää on se, mitä Jumala on tehnyt meidän hyväksemme. Vaikka lain tarkoitus oli auttaa hyvän elämän rakentumisessa, se johdattaakin meitä väärinkäsitykseen omasta tarkoituksestamme maailmassa. Ratkaisevaa meidän elämässämme ei ole se, mitä me tahdomme tai ehdimme (Room. 9: 16). Elämämme tärkein ja perustavin asia on se, että Jumala armahtaa, se, että hän rakastaa meitä loppumattomalla, palavalla, persoonallisella ja ehdottomalla rakkaudella.

Lain aika on loppunut. Kristillinen pelastuminen tarkoittaa pelastumista sinänsä hyvien moraaliohjeiden hirmuvallasta, niiden tuomasta orjuudesta. Tässä uudessa maailmanajassa me emme rakasta toisiamme niin kuin vaivalloisia toisia ihmisiä tai edes kuin lähimmäisiä, lähellä mutta tarpeeksi kaukana olevia, vaan rakastamme saman perheen, peräti saman ruumiin jäseninä. Kaikki on uutta tämän Kristuksen sanan tähden: ”Minä olen rakastanut teitä.” Hän on rakastanut meitä niin paljon.

Tunnustakaamme nyt Isällemme etäisyytemme toisistamme, tunnustakaamme hänelle vanhan lain pelko, joka sitoo meitä niin helposti. Kaikki se, mikä on turhaa ja merkityksetöntä, on kääntynyt Jeesuksen, meidän puolestamme kuolleen Veljen, tähden hyväksi, armoksi. 



St Paul's Epistle to the Romans, chapter 10, verses 1-13

Brothers and sisters, my heart’s desire and prayer to God for them is that they may be saved. 2 I can testify that they have a zeal for God, but it is not enlightened. 3 For, being ignorant of the righteousness that comes from God, and seeking to establish their own, they have not submitted to God’s righteousness. 4 For Christ is the end of the law so that there may be righteousness for everyone who believes.

5 Moses writes concerning the righteousness that comes from the law, that “the person who does these things will live by them.” 6 But the righteousness that comes from faith says, “Do not say in your heart, ‘Who will ascend into heaven?’” (that is, to bring Christ down) 7 “or ‘Who will descend into the abyss?’” (that is, to bring Christ up from the dead). 8 But what does it say?

“The word is near you, on your lips and in your heart”(that is, the word of faith that we proclaim); 9 because if you confess with your lips that Jesus is Lord and believe in your heart that God raised him from the dead, you will be saved. 10 For one believes with the heart and so is justified, and one confesses with the mouth and so is saved. 11 The scripture says, “No one who believes in him will be put to shame.” 12 For there is no distinction between Jew and Greek; the same Lord is Lord of all and is generous to all who call on him. 13 For, “Everyone who calls on the name of the Lord shall be saved.”

Gospel according to John, chapter 13, verses 31-34

When he had gone out, Jesus said, “Now the Son of Man has been glorified, and God has been glorified in him. 32 If God has been glorified in him, God will also glorify him in himself and will glorify him at once. 33 Little children, I am with you only a little longer. You will look for me; and as I said to the Jews so now I say to you, ‘Where I am going, you cannot come.’ 34 I give you a new commandment, that you love one another. Just as I have loved you, you also should love one another. 35 By this everyone will know that you are my disciples, if you have love for one another.”

Sermon by Rev. Petri Tikka
In Helsinki Lutheran Cathedral, Thursday, October 8th AD 2015

Before the night he was betrayed, Jesus spoke of his glorification in this way: ”And I, when I am lifted up from the earth, will draw all people to myself.” (John 12: 32) With this, Jesus was referring to his death and every person who ever lived (or will live). In a like manner, Paul, an apostle of Christ, having led to conclusion the thoughts he expressed in the passage we heard from his epistle to the Romans, declared that the fullness of the nations shall come into the kingdom of God and that all of Israel shall be saved (Rom 11: 25-26). Jesus Christ who was crucified is the end of the law, so that conditions for being saved no longer exist. The power of the resurrection of the Messiah shines with such self-conditioned brightness that it alone makes hope true.

St Paul was originally a person of the type who believes in the Law, that is, in the idea that the right kind of living will save a person from the power of evil. Having seen the resurrected Saviour, the apostle instead reasoned that Jesus Christ is the end of the Law. Perfect peace belongs to all nations, just as well to us Finns who don't have a flawless law, as well as to Jews to whom the holy angels brought the Law of Moses (the Torah) that guides towards life.

This 19. week after Pentecost, which occurs now after the Sunday of All Angels (Michaelmas), quite fittingly teaches us that even though we mortals are not able to be angels that serve we instead gain an even more wondrous lot. Each human being would like to achieve perfect peace. Nevertheless, the contradictions of life include the fact that the more all-inclusive and better the guideline that leads to life is, all the more certainly it will lead to fear and despair. St Paul concluded that everything is a gift from the God who is good, instead of everything including a requirement, a demand. Also faith, faith in the Resurrection which is our only hope as we walk on the wilderness of the earth, is a gift. If an impossible moralist learns to call upon the Lord who was crucified, shamed in front of the Law, why wouldn't everybody else learn to trust in grace? A limited religiousity cannot hinder life from itself, the life that is full of unlimited grace. We are not everyday angels, who only serve, but just as normal, imperfect people friends to God.

Nevertheless, our inner being does not dare to let go of the good Law of God, for its content is love. How could pursuing a good thing bring about something bad? The voice of our inner being calls us towards a world where the neighbour is loved with the same fire as you love yourself, and God, the source of love, is loved above all. Why should we give up on the wonderful and broad Law which commands us to take care of all without distinction, without discrimination?

The beginning of the Ten Commandments goes like this: ”I am the Lord your God, who brought you out of the land of Egypt, out of the house of slavery” (Exodus 20:2).  Before there can be any form of good life, there is that which God has done for us. Even though the purpose of the Law was to help in building a good life, instead it gives us a wrong impression of our purpose in the world. What matters in our life is not what we decide or have time to do (Rom 9: 16). The most important and foundational thing in our life is that God is merciful, that he loves us with a never-ending, burning, personal and unconditional love.

The time of the Law has ended. Christian salvation means being saved from the reign of terror of well-intentioned moral guidelines, from the slavery they brought. In this new age we do not love each other as cumbersome other persons or even as neighbours, who are close but yet sufficiently distant,  but we love love as the members of the same family, no less than members of the same body. Everything is new because of this word of Christ: ”I have loved you.” He has loved us so much.

Let us confess now our distance from one another to our Father, let us confess the fear of the old Law to him, for it binds us so easily. Everything that is vain and without meaning has turned into goodness and grace because of Jesus, the Brother who died for us.

---- After the Mass, a friend of mine called Johanna Kare photographed me. The Word is close to our hearts.

Yksinäisten sairaala / The Hospital For All The Forlorn

YKSINÄISTEN SAIRAALA kirjoitti Petri Tikka, 30.7.2013 Miksi on niin helppoa  kirkostasi erota,  kun saa siihen liittymään  tuskanhuuto viimeistään.  Tuskanhuuto hylätyn,  petetyn ja jätetyn  kirkkosi loi päälle maan,  yksinäisten sairaalan.  Kaikki tässä joukossa,  kirjavassa seurassa  ovat yhtä yhdessä,  unohdetun käsissä.  Miksi on niin vaikeaa  kuulla kirkon sanomaa?  Kaikki sen jo tietävät,  paitsi kaikkitietävät.  "Uskon kyllä, mutta en  mukaan kirkon oppien"  - väite tragikoominen  maailmassa ristien.  Jumala on ihminen,  ensimmäinen, viimeinen.  Hän on itse elämä,  kuolevaisten ystävä.  Siksi seurakunta on  sekalainen, koruton.  Yksin kirkko ylistää  yksinäistä kärsijää.

THE HOSPITAL FOR ALL THE FORLORN  written by Petri Tikka To leave your Church, one click away,  a choice made easily today;  yet, Lord, it takes a cry of pain  to have one join your Church again.  A cry of pain of one betrayed,  forsaken, left, that is what made  your Church on earth, to be for all  who are forlorn a hospital.  Those wand'ring in this trying troup,  all in this mixed and ragged group  are one, united in the one  who those more healthy all did shun.  One asks: why is it hard to hear  the message that the Church holds dear?  For all already know it well,  save those who know it all so well.  "Oh, I believe in my own way,  not like the Church's dogmas say"  - a phrase of tragicomedy.  The cross: for none a novelty.  God's not humane by only name;  he's fully human, stays the same.  No wonder, he himself is life,  the friend of all in mortal strife.  And so your Church will always be  a motley crew, crude company.  For we alone dare sing and groan  to you who suffer still alone.

Sermon (with Tolkienian themes) / Saarna (Tolkien-teemoja)

Saarna 12. sunnuntaina helluntaista, 11.8.2013 Temppeliaukion kirkossa. Paikallisten kirkossa kävijöiden lisäksi messussa oli mukana kansainvälisen Tolkienin kielten konferenssin (Omentielva lempea) osallistujia. Siksi oli luontevaa tarkastella professori J.R.R. Tolkienin teoksiin ja uskoon liittyviä teemoja. Suuri joukko suomalaisia Tolkien-faneja saapui paikalle.

Sermon at Temppeliaukio Church, Helsinki, on the 12th Sunday after Pentecost, August 11th 2013. In addition to local Church goers, the Sunday Service was attended by participants of Omentielva Lempea, the Fifth International Conference on J.R.R. Tolkien's Languages. Therefore reflecting on Tolkienian themes was natural in this context, and a large number of Finnish Tolkien fans attended the Mass.

Evankeliumi (The Gospel)

Luuk. 18: 9-14 (Gospel of Luke 18:9-14)

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
    »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'
    Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

 

Rakkaat ystävät,
Dear friends from near and afar,
Melde nildonyar,

All that is gold does not glitter,
Not all those who wander are lost;
The old that is strong does not wither,
Deep roots are not reached by the frost.

From the ashes a fire shall be woken,
A light from the shadows shall spring;
Renewed shall be blade that was broken,
The crownless again shall be king.

Tämä oli runo Tarusta sormusten herrasta. Se, mikä on sisältä kultaa, ei aina loista ulospäin. Tuhkasta nousee tuli, varjoista valo. Tolkienin runossa nuhruinen maankiertäjä onkin kuningas. Päivän evankeliumissa kaksinaamainen veronkiertäjä onkin Jumalan ystävä.

Elämän perimmäiset kysymykset ovat fantasiakirjallisuudessa vahvasti läsnä. Teemat ovat viime kädessä samoja kuin mitä kirkossa käsitellään. Monissa fantasiakirjoissa näkyy niiden kirjoittajien kristillinen usko. Näin on esimerkiksi C.S. Lewisin Narnian tarinoissa sekä J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjoissa. Nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isä, Tolkien itse, piti teoksiaan luonteeltaan perimmiltään kristillisinä. Niiden arvopohjan voi tiivistää näin: vähäisin on vahvin, armo käy yli oikeuden, hyvä voittaa pahan. Samalla kun kirkon jäsenmäärä akuutisti vähenee, esimerkiksi Tolkienin teoksiin perustuvat elokuvat ovat jatkuvassa suosiossa. Harva tietää, että Tolkien kävi joka sunnuntai messussa.

The values represented by the works of J.R.R. Tolkien are essentially Christian. These values can be summed up with the word: grace. Works of fantasy often deal with good and evil, and deep moral issues. Frequently this leads, or is thought to lead, to a black and white world view. Even Tolkien is blamed of this. Yet: “Not all those who wander are lost”. Not everything is at it seems. Grace, unmerited love and acceptance, is more primary than justice in defining the nature of goodness. This is the case in the world we live in, as well as in the Middle-earth of Tolkien’s legendarium.

On paradoksaalista, että kirkon jäsenmäärän vähetessä sen sanoma kaikuu yhä vahvana fantasiakirjallisuudessa. Fantasiasta löydetään lohtu, joka puhuu hyvän voitosta ja armon arvosta. Se taho, jonka olemukseen kuuluu julistaa tämän lohdun todellisuutta ja voimaa, koetaan yhä vähemmän omaksi. Monet sanovat: ”Uskon kyllä, mutten niin kuin kirkko opettaa.” Harva kuitenkin toteaisi: ”Luen kyllä fantasiakirjoja, mutta niiden sisältö ei kosketa minua.” Jos kirkon julistama usko koetaan moraaliopiksi, suuntaan tai toiseen, sen kiinnostavuus on tasan nolla. Jos kirkko sen sijaan julistaa maailman parasta kertomusta, joka on käynyt toteen ja edelleen jatkuu, väitteet dogmien kahlitsevuudesta muuttuvat jokseenkin erikoisiksi.

The life and soul of the Church is to proclaim a story that has come true and is still going on. The story of the Church is the victory of good over evil – what fantasy literature also talks about. This Gospel tells how grace can and has trumped justice – as does the best of fiction. In the soul of every human being there is a desire for the victory of good over evil – the desire agitates and stirs. We cannot escape the fact that our experiences in life tell a simultaneous story of the victory of evil over good, of death over life, of disappointments over dreams. The world is a paradox of good and evil. Stories that tell how good conquers evil become easily and impassively associated only with fantasy. The story of the Church, longed for and believed by many, is for some a shadow of a possible hope, at most, and for others, a lie breathed through silver.

Kaikki toivovat hyvän voittoa pahasta. Elämän kohtalot puhuvat toista tarinaa: kuolema voittaa elämän, pettymykset murhaavat unelmat. Kirkon kertomus hyvän voitosta voi muuttua naiiviksi irvikuvakseen, fantasiaksi ilman perustaa. Mitään muuta ei evankeliumi voikaan olla kuin perusteeton tarina, jos sen vastaanottamiseen lisätään vaatimus. Pahan voittaminen ei ole ihmisen ratkaisuvallan alainen asia – onneksi. Elämän suorittamisen luoma huoli on nimittäin sairastuttanut koko maailman. Emme uskalla uskoa unelmiin, ja harmaus on voittanut värit. Siksi Jumala on päättänyt "salakuljettaa" evankeliuminsa sanomaa parhaimpien fantasiakertomusten kautta. Niissä kuitenkin monet näkevät välähdyksen todellisuudesta, joka on ihan jotain muuta. Se on kuin valo, joka kajastaa vaatimusten vankilaan.

In a world that does not dare or does not care to see the power of goodness, goodness manifests itself – or rather, Himself – in unexpected places. The deepest of facts can find its way into fiction. The power of truth is so strong that it is no problem for it to appear in a weak, indefensible form: made-up stories. In situations where hostility to direct proclamation was impossible, Lord Jesus Christ used parables. They are stories that have no factual evidence to support them – whether fact or fiction. The Lord of the Rings – for many the most loved book of the 20th century - is a parable, the point of which becomes apparent in its climax. In it, the hero does not conquer evil. Evil is represented by a ring that brings absolute power to him who wields it. He succumbs to its temptation. His mission was to destroy it. He does not. But he is saved by mercy – by mercy he had shown to a wretched creature and by mercy now shown to him from beyond. And thus the world is saved – by grace, by love that is not based on merit. That sort of love comes from God. And in parables, God is present. Mentioning His name would only be taking it in vain.

Tolkienin fantasiakertomukset ovat kuin vertauksia, joiden syvin sisältö on armo. Tarun sormusten herrasta pääsankari ei onnistu tehtävässään, vaan lankeaa kiusaukseen. Sitä on ihmisluonto – ja hobittihan on vain vertauskuva pienestä, vähäpätöisestä ihmisestä. Tolkienin sankarien hyvyys ei ole heissä itsessään. Siksi hänen tarinansa koskettavat. Ne puhuvat siitä kuinka ihmisellä on elävä toivo, vaikka hän on joutunut syvään ahdinkoon. Jeesuksen vertauksessa tällainen ihminen oli publikaani, talousrikollinen. Hänet annetaan esimerkiksi elämäänsä täydellisesti suorittavalle fariseukselle. Fariseuksen maailmaan mahtuivat vain kovat faktat. Hänelle oli silkkaa fantasiaa se, että elämässään epäonnistuva voisi kelvata Jumalalle. Apua tarvitsevalla on kuitenkin aina toivo. Sillä, joka ei tarvitse apua, ei ole mitään – vaikka hän kuvittelee omistavansa kaiken.

We speak in many languages. The reason why language exists is to tell a story. Words become alive when they carry the message of absolute grace and forgiveness. The words are no longer just words – they carry something infinitely deep in them. The depth of all words – be they in our steadfast Finnish, winsome English or melodic Quenya – their depth is in the story of a weak and humiliated man. He was a light who sprang from the shadows. He was a king without a crown – except one of thorns. The least of all human beings was infact God, and nobody acknowledged it. Salvation was achieved by His willing submission to damnation, to the demands and anguishes of humanity. The story never ceases to be surprising. Becoming more and more familiar with it through life and hearing increases its profundity by paradoxical steps. The climax of the story has been achieved. In the story of life we live page by page. We are in the last pages, turning them, not quite knowing when and how the very end will present itself. One continues to turn the pages anxiously and patiently – waiting for the awesome conclusion.

Sanoissa on voima. Jokainen kieli saa syvyytensä siitä kertomuksesta, jota ne välittävät. Se kertomus on elämä itse. Tässä kertomuksessa kirjailija astui itse sisälle kirjoittamaansa kertomukseen: ihmiselämään. Varjoista tuli valo. Heikoin oli voimakkain. Kuningas kruunattiin orjantappuroilla. Vaatimusten painolasti ja kärsimyksen pohjattomuus tuli yhden kannettavaksi. Me luemme elämän kirjaa – käännekohta on saavutettu.
Sydämemme kieli puhuu lupaavasta lopusta.
The language of our heart speaks of a promise.
Órelva quete.

Elämän kirjailija on tulossa. The author is coming. I maitar túla.

Saarna neljäntenä adventtisunnuntaina

Hallelujasäe

Hän ylentää tomusta mitättömän
ja korottaa tuhkasta köyhän,
sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon
ja antaa heille kunniasijan.

1. Sam. 2: 8

Evankeliumi

Matt. 1: 18-24

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: "Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä."

Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:

- Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,
ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -
se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.

Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.

Saarna

Neitsyt oli tullut raskaaksi. Tämä Maria-niminen nuori nainen oli kihloissa. Kukaan ei tietenkään uskonut hänen tarinaansa, että enkeli oli ilmestynyt hänelle. Pyhä Henki eli Jumalan Henki oli luonut uuden ihmisen Marian kohdussa. Näin tyttö väitti. Minä tunnen pari ihmistä, jotka näkevä tusein enkeleitä. Maria sattui näkemään vain kerran yhden enkelin. Ihmisen on kuitenkin hyvin vaikea hyväksyä tavallisuudesta poikkeavia tapahtumia sellaisenaan. Enekeleitä näkevät ihmiset eivät juuri levittele tarinoitaan hulluksi leimaamisen pelossa.

Olettamus oli se, että Maria oli ollut toisen miehen kanssa ja nyt peitteli karvasta totuutta. Joosef, Marian kihlattu, oli kuitenkin lempeä mies. Juutalaisen lain mukaan sellaisen ihmisen, joka rikkoi avioliittoa tai kihlasopimusta vastaan, sai kivittää. Niin vakava oli rikos. Joosef halusi purkaa kihlasopimuksen salaisesti, jotta Maria voisi jatkaa elämäänsä joko vanhempiensa hoivissa tai mahdollisesti sen oletetun miehen kanssa, joka oli saattanut Marian raskaaksi. Se, että Maria olisi puhunut totta, ei kuitenkaan sopinut hänen maailmankuvaansa. Joosef saattoi ajatella: "Ei neitsyt voi tulla itsestään raskaaksi. Se on mahdotonta ja käsittämätöntä. Kihlattuni on menettänyt järkensä."

Näitä asioita ajatellessaan Joosef sai kokea ensimmäisen enkelinäkynsä. Maria oli nähnyt enkelin hereillä ollessaan. Joosef sai nyt ja jatkossa nähdä enkeleitä vain nukkuessaan, ehkä siksi, että hänen olisi helpompi ottaa vastaan ihmeelliset ilmestykset. Enkeli ensinnäkin vahvisti Joosefille sen, ettei lapsi Marian kohdussa ollut luonnollisen lisääntymisen seurausta. Pyhä Henki, joka liikkui luovana voimana jo maailmaan luotaessa, oli tehnyt ihmeen. Nimeksi lapselle tuli antaa Jeesus. Se on sama nimi kuin Joosua. Vanhassa testamentissa Joosua-niminen mies oli johdattanut Israelin kansan luvattuun maahan. Nimi Joosua eli Jeesus tarkoittaa: "Herra pelastaa."

Lapselle kuului antaa nimi Jeesus, koska hän pelastaisi Israelin kaikista sen synneistä. Enkeli viittaa tänään kuulemaamme psalmiin 130, jonka mukaan Herra Jumala lunastaa Israelin kaikista sen synneistä. Tämä Pyhästä Hengestä siinnyt lapsi ei ollut vain tavallinen lapsi. Hän tulisi tekemään sellaisia asioita, joita vain Jumala voi tehdä, kuten pelastaa synneistä. Matteus, evankeliumin kirjoittaja, viittaa toiseen Vanhan testamentin kohtaan, jonka mukaan neitsyestä syntyvän poja nimi on Immanuel. Se merkitsee "Jumala on meidän kanssamme". Jeesus on ihmiseksi tullut Herra Jumala. Jeesus lunastaa oman kansansa ja koko maailman rakkaudettomuuden vallasta. Jeesus on yhtä aikaa täysin Jumala ja täysin ihminen. Sen takia me ihmiset voimme sanoa: Jumala on meidän kanssamme. Luojamme on syntynyt veljeksemme.

Jumala syntyi ihmiseksi neitsyestä. Tämä tapahtui juuri näin, tälle järjelle käsittämättömällä tavalla, siksi, että me tajuaisimme uskon valtavan merkityksen. Vain usko voi ottaa vastaan sen, mikä on näkymätöntä. Uskon avulla me nämme, että joku rakastaa meitä. Rakkautta ei voi todistaa. Se pitää ikään kuin nähdä, todeta ja kokea. Vain usko voi ottaa vastaan myös Jumalan rakkauden. Heprealaiskirjeessä sanotaan: "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." Neitsyt Maria ei kohdannut toisen ihmisen rakkautta, kun hän tuli raskaaksi. Inhimillinen rakkauskin on kyllä aina vain lahjaa Jumalalta. Se voi kuitenkin särkyä ja kadota. Neitsyt Maria sai kohdata Jumalan kaikkivoivan, kaiken luovan rakkauden suoraan. Hän uskoi siihen pelastavaan ihmeeseen, mitä Jumala lupasi hänelle, että hän synnyttäisi Pelastajan. Uskon avulla hän tuli raskaaksi. Hän, neitsyt Maria, sai synnyttää Jumalan Sanan.

Mutta ei neitsyt Maria tullut raskaaksi vain itseään varten. Hän otti vastaan Jumalan hyvyyden, jotta se tulisi kaikkien osaksi. Ensimmäinen, joka sai uskon silmin ymmärtää, mitä Marialle oli tapahtunut, oli hänen kihlattunsa Joosef. Hän toimi inhimillisten normien puitteissa eikä nähnyt Jumalan toimintaa elämässään. Kihlatun raskaaksi tulo tuntui vain kamalalta. Enkeli paljasti Joosefille, ettei sovinnainen suvaitsevaisuus voinut häntä auttaa. Omassa hyveellisyydessään hän olisi vain hylännyt Vapahtajan äidin. Nyt Joosef ymmärsi: "Tämä lapsi on siinnyt Marian kohdussa minua vasrten. Hän pelastaa minutkin synneistäni, rakkaudettomuudesta, epäuskosta." Joosef otti Marian vaimokseen pelkäämättä sitä, mitä ihmiset ajattelisivat. Hänelle riitti Jumalan tuoma hyvä mieli, eikä hänen tarvinnut miellyttää muita ihmisiä. Hänen luottavainen asenteensa perustui siihen, mitä hänen lapsensa tulisi tekemään.

Niin, Jeesuksesta tuli myös Joosefin lapsi, vaikka Jumalan Poika tuli ihmiseksi vain neitsyt Mariasta. Uskon avulla Joosef sai voiman ottaa Marian vaimokseen. Uskon avulla heistä tuli aviopari. Uskon avulla Jumalan Pojasta tuli myös hänen lapsensa. Kun ensimmäinen joulu saapui talvisen Juudean keskiyöhön, kun talliluolan hämärässä kuului lapsen ensimmäinen parkaisu, Joosef oli ottamassa vastaan Jumalan Poikaa. Ja hän näki: "Jumala on minun sylissäni. Jumala on minun kanssani."

Saarna hyvän paimenen sunnuntaina (Sermon on John 21:15-19)

Langinkosken kirkko

Saarnasin 8.5.2011 Langinkosken seurakunnan messussa. Oli yhtä aikaa hyvän paimenen sunnuntai ja äitienpäivä. Lauloin myös minun ja isäni sävellyksen Psalmi 23 sekä virolaisen laulun Äidin sydän, sekä avustin ehtoollisessa. Liturgina oli Tero Hietanen, kanttorina Niina Venäläinen. Saarnaan myös ensi sunnuntaina Langinkoskella Kotkassa, ja minut vihitään papiksi Mikkelin tuomiokirkossa 22.5.

English summary: I preached in Langinkoski Church (in Kotka, Finland) on John 21:15-19. Jesus asked Peter "do you love me?" three times, like Peter had denied Him three times, and gives him a new task: "feed my sheep". The fisher of men becomes a pastor, a shepherd, of men. Fishing, gaining new disciples, is futile without shepherding, feeding those who believe with forgiveness. Peter had learned this the hard way: he had denied Jesus, but had been forgiven by the same sacrificial death he could not understand. Jesus pastored Peter through His death and resurrection, and through His words. Jesus takes care of us with forgiveness like a good shepherd. His grace gives our love its strength.

Evankeliumi

Joh. 21: 15-19

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo."
    Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

Rakkaat kristityt, nyt on kevät! Elämme pääsiäisaikaa. Hyvän paimenen sunnuntai sopii mainiosti äitienpäivään. Kumpikin juhlapäivä kertoo meille siitä, miten ylitsevuotava rakkaus toimii maailmassa.

Simon Pietari oli ammatiltaan kalastaja, kalojen kalastaja, Jeesuksen kutsusta myös ihmisten kalastaja. Viime sunnuntain evankeliumissa Pietari oli ollut muiden opetuslasten kanssa kaloja kalastamassa. Aluksi he eivät saaneet mitään saalista. Jeesuksen ilmestyttyä rannalle ja neuvottuaan heitä opetuslapset saivat kuitenkin sataviisikymmentäkolme kalaa. Antiikin maailmassa oli aikansa käsityksen mukaan yhteensä 153 kansaa. Toisin sanoen kalasaaliin runsas määrä on vertauskuva apostolien tulevasta varsin menestyksekkäästä lähetystyöstä.

Tämän päivän evankeliumissa kalastajasta tulee kuitenkin paimen. Apostolin virkaan ei kuulu pelkästään ihmisten kalastaminen, mihin Jeesus oli aluksi kutsunut opetuslapset. Ihmisten kalastaminen on uusien ihmisten tuomista pelastuksen yhteyteen evankeliumin ja armon julistuksella. Paimentaminen on taas niiden jatkuvaa hoitamista, jotka ovat uskon ja kasteen kautta pelastettuja. Paimentehtävään kuuluu ruokkiminen eli ehtoollisen jakaminen ja kaitseminen eli sanan saarnaaminen. Sana ”pastori” tarkoittaa alun perin juuri paimenta.

Kalastaminen on voittojen hankkimista, paimentaminen pitkäjänteistä toimintaa. Kumpaakin tarvitaan Jumalan valtakunnan työssä. Ennen Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta Pietari oli kuitenkin tajunnut vain kalastuksen, välittömän voiton, merkityksen. Kun hän joutui lopullisesti pettymään itseensä, juuri silloin alkoi myös paimentehtävän merkitys kirkastua. Tappion jälkeen Jeesus ei hylkää, vaan hoitaa anteeksiannolla ja rakkaudella niin kuin hyvä paimen.

Pietari oli Juudaksen jälkeen Jeesuksen kaikkein selvimmin pettänyt opetuslapsi. Kukaan muu apostoleista ei kieltänyt julkisesti opettajaansa. Suurin osa vain karkasi. Miksi Pietari, joka oli tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi, kielsi hänet kolme kertaa? Koska hän ei voinut kestää sitä, että Jumalan kunnia murtui ristin tiellä. Pietari katsoi kaikessa ensisijaisesti Jumalan kunniaa ja pyrki miellyttämään häntä kiivailemalla uskonnon puolesta. Vahvaa Jumalaa etsivä tekojen ja tahdon hurskaus koki takaiskun.

Jeesuksen kolminkertainen kysymys ”rakastatko minua?” tuo siis kipeän asian esille. Eteenpäin ei päästä, ellei menneisyyttä ole kohdattu. Tuomion sanaa ei kuulu, vain kysymys, johon Jeesus jo tietää vastauksen. Pietari on kohdannut oman itsetietoisen ylpeytensä ja nähnyt Jeesuksen rakkauden ylösnousemuksessa. Kolminkertaisella kysymyksellään Jeesus näkee Pietarin sellaisena kuin hän on, kohtaa hänen sisimpänsä, vapauttaa hänet ja antaa hänen nähdä samanaikaisesti heikkoutensa ja mahdollisuutensa. Tällä tavoin hyvä paimen katsoo kaikkia meitä. Armosta voimansa saanut rakkaus saa tehtävän, kun Jeesus sanoo Pietarille: ”Ruoki minun karitsoitani.”

Niin kuin Jeesus oli rakastanut ja hoitanut opetuslastaan, saa nyt Pietari tehtävän hoitaa muita eksyneitä, haavottuneita ja karanneita lampaita. Juuri tänään äitienpäivänä mieleemme tulevat myös kaikki äidit, jotka ehdoitta rakastavat ja arvostavat lapsiaan kaikilla heidän teillään. Niin kuin paimenet, myös äidit ottavat omat karitsansa syliinsä, hoitavat, ruokkivat ja opastavat heitä.

Herra on meidän paimenemme. Hänen armostaan meidän rakkautemme saa voimansa. Elämä ei ole suoritusta, vaan lahjaa. Pietari oppi tämän kovan tien kautta, ja kalastajasta tuli paimen. Ylösnousseen askelissa on hyvä kulkea. Me saamme kulkea vihreillä, avarilla niityillä, vapauden maisemissa, rakastaen toisiamme ja rakastaen Jumalaa. 

Jesus Christ, my God and Love

Jesus Christ, my God and Love,
the Saviour of creation.
Your blood is the ransom of my soul, 
it is my true salvation.

Joy and light, your countless might,
were great beyond all measure.
To me, to this sinner poor you gave
it all, yourself as treasure.

How I cry I’m full of sin,
I’m bound by it in prison.
But why should I anguish without cause?
The cross is in my vision.

Hail now Cross, I say once more,
I hail you hope of ages!
Your radiant light, O King of might
shines there where you paid wages.

Spirit pure of loveliness,
now cleanse my tarnished being
with word of forgiveness, sacrament
thus be in me indwelling.

Father, now I pray to you
through God the Son, believing
you’ll give me a future, present, past
through blood from death reprieving.

Proclamation

This I believe, this I confess, this I proclaim:
Jesus of Nazareth has forgiven all your sins.
Yours, my friend, you who are reading this.
Jesus, our Lord, is the friend of sinners 

- that means me and you.
His death killed our selfishness, pride and lovelessness.
He rose again to justify us by His grace.
This is most certainly true. This love is real. 

Sermon on God and Tolkien in Victoria, BC

Sermon at St. John the Divine (Anglican Church) in Victoria, British Columbia on July 25th '10
Father. That is what God is called. Everybody seems to know this. But what does it mean? Many people consider God’s fatherhood to mean that He loves and accepts us just the way we are. That’s of course a very general message. It does not seem to carry any particular meaning. If we consider ourselves good people, it is not very surprising that a good, loving God would accept us. But if we consider ourselves bad people, failed in one way or the other, we would not like our sinfulness to be accepted. Thus the whole notion of God as a loving Father falls rather flat. But could there be something else to God’s fatherhood than a supposed accepting nature?

For sure, it is evident that the notion of God being a Father includes a sense of a loving God. But the specific meaning of love depends on the way it actually occurs. Love is not a general notion. It is something that happens in a specific context, to specific people. This also applies to fatherhood. Nobody of us has a father in general. Usually, one knows one’s father’s name and how he has taken care of you. The same should apply to God as a Father.

Sometimes, however, we do not either see how we have been cared for or do not understand what love really means. This might be due to the fact that we have not actually been loved in our lives, by our parents or by anyone. Or this can also occur because we have forgotten or started to forget what love means. In this sort of a situation, we need a new context, a fresh point of view wherein to understand what it means to be loved. When we see what it means to be loved, we may perhaps also see what God’s fatherhood really means.

People often seek novel perspectives for their lives in literature. Stories facilitate this, because we can relate to situations we might not have thought of or that we could never ourselves live. However, the messages that different books carry can be widely divergent. In the previous century, the 20th, the prevalent literary style was modernism, at least until the rise of post-modernism. The deconstruction of previous notions of morality, sentiment and even meaning itself were rampant. In the middle of the century of disillusion, there came an anomaly called J.R.R. Tolkien and a fantasy book called the Lord of the Rings. Tolkien was proclaimed an author of the century by many, but despised by the intelligentsia.

Truth, courage and hope are the backbone of Tolkien’s fictional work, naive and outdated notions according to some. But what were not noticed by the many critics of Tolkien were the profound realism and a sense of loss in his works. Realism does not mean avoiding everything magical and supernatural, ultimately even dismissing the soul and meaning itself, not to talk about God. Realism means seeing the power of evil both inside each individual human being and outside as forces that cannot be controlled. That was a lesson that Tolkien himself learned as an officer in the First World War, where he lost all but one of his best friends.

Tolkien was a scholar, a linguist, a professor, a scientist according to the old standard of science not including just the natural sciences. But he was not only a man of science; he was also a man of faith. Born in 1892, he was baptized in the Anglican Church. His father Arthur died when he was a small child, and his mother Mable turned to the Roman Catholic Church for help as a widow. She and her two sons became Catholic. When Ronald, as J.R.R. Tolkien was called by friends and family, was only twelve, his mother died of tuberculosis. Orphaned twice, he remained a devout Catholic through his life. He studied the English epic Beowulf, and ancient and modern languages from Gothic to Finnish. Inspired by his love for the Finnish language, he invented an Elvish language called Quenya. Because every language needs a culture and a story, he began writing his legendarium, his fictional stories set in Middle-earth, our world long ago.

While mentioned explicitly only once in the Lord of the Rings, there is a God in Tolkien’s legendarium. In the Silmarillion, the prehistory of Tolkien’s world, He is called The One, or Eru in the Elvish language. That is His holy name, His personal name, used only in solemn occasions. The name by which God is usually called is Ilúvatar, The Father of All. The reason why He is called the Father of All is that He has two races of Children in the world: the Elder Born Children, Elves, and the Second Children, Men. Elves and Men are so similar that they can be counted as the same species, but Elves are immortal and Men are mortal. The history of Elves and Men and their fight against evil are the core of the story of Tolkien’s legendarium.

Not many people know about the strong religious undercurrent of Tolkien’s works. This is partially understandable, since Tolkien did not want to preach with his books, but to entertain and move. Nevertheless, the strong sense of morality and truth in the books is very different from the relativism that became prevalent in the last century. The Lord of the Rings became popular in the 1960’s, among hippies, college students and all sorts of people who would not very easily go to any church at all. Indeed, the 60’s either proclaimed that God is dead or that it is the dawning of the Age of Aquarius. One could say that God as Father, as authority had been abandoned, and Mother Earth or Mother Goddess accepted instead.

The search for meaning that led a generation to abandon traditional Christian values and beliefs, also led it to a book that contained these very same values and beliefs in an implicit form. The Fatherhood of God had been left behind, probably due to the distance that the generation felt to their parents. Understandably, authority that does not rise out of forgiveness and love cannot be embraced. Yet love without authority will gradually dissolve into meaningless sentiment, how God being an accepting Father is often understood.

In the stories of J.R.R. Tolkien, there is a sense of meaning and truth without explicit moralization. Authority has no inherent value itself. Indeed, absolute power corrupts absolutely. The Ring of Power in The Lord of the Rings is a symbol of absolute power, and it can only corrupt those who desire it. Therefore, it must be destroyed. Destroying pure authority is the very story of The Lord of the Rings. Perhaps that is why it appealed to the radical 60’s. But the book is by no means anti-authoritarian. Indeed, the third volume of The Lord of the Rings is called The Return of the King. The authority of a righteous king, a father figure par excellence, is established in conjunction with the destruction of the ring. How can this be?

The main character in The Lord of the Rings is Frodo, the small and humble Hobbit who is granted the task to destroy the Ring. Frodo is by no means a perfect human being. He is very righteous in his judgement, and does not understand Gollum, a person completely corrupted by his lust for the Ring. However, along the way, Frodo starts to see his own failings and weakness, and has mercy on Gollum. When Frodo should destroy the Ring by casting it into the fires where it was formed, he can no longer resist the temptation. He claims the Ring as his own. At this moment, Gollum whom Frodo had spared, comes and takes the Ring from Frodo in his own lust. Gollum dances into the fires, obliviously and seemingly by chance, and the Ring is destroyed. The power of Sauron, the Lord of the Rings himself, is destroyed, and truth and justice return to Middle-earth through the wise and healing rule of king Aragorn.

Victory over evil is accomplished through two things. First, through the mercy that Frodo showed to Gollum. Second, through the forgiveness that God showed to Frodo in letting the Ring be destroyed despite of Frodo’s failure. The proper source of authority is thus shown to be forgiveness and mercy. Authority is not established by power, but by fighting hope in the face of destruction, by faith in the goodness of God and by love that works when we least expect it. This message of faith, hope and love is in the very heart of The Lord of the Rings and all of Tolkien’s works.

The reason why The Lord of the Rings has been accepted by those disillusioned by authority is that they found a sense of what authority might mean when it is based on forgiveness and truth. A new sense of fatherhood, based on authority as it is, can be found simultaneously. God does not merely accept people as they are, but lets us go through our lives and find our failures themselves. He does this without judgement, merely revealing us the truth about ourselves, and at the same time forgiving us.

After Frodo had done his task, for indeed he did it as well as anyone can, he had found out the truth about himself and also realized the mercy that he had gained. Nevertheless, he was a broken man. His pains and tragedies remained within him. He knew that he could not be healed in this life. Evil could be defeated through mercy and God’s intervention, but not only by human means. This was Frodo’s hope: that God would Himself come to defeat evil.

To wit, God’s Fatherhood, directing from afar, is not enough by itself. We also need a Son of God, who bears the sin of the world as a man in our stead. And indeed, how could God be an eternal Father if He had not an eternal Son? God’s love for us is shown by the fact that He gave His Son to die in our stead. We will not be lost in our sins, in our self-centeredness. God’s Son, Jesus, willingly took our guilt upon Himself and died with it. God was dead. But He rose again. This is the true story, the true myth towards which Tolkien’s stories point. It is the new context of love which every one of us needs. Because of God’s work in history, because of His salvific works, you are truly justified. You have been made free, not in or through yourself, but by grace alone. You have been saved by the Father, the Son and the Holy Spirit.

Sermon on the Good Samaritan / Saarna laupiaasta samarialaisesta

Sermon in the Finnish Lutheran Church Seattle, Sunday July the 11th
Saarna Seattlen suomalaisessa luterilaisessa seurakunnassa sunnuntaina 11.7.
Translation by Heikki & Eva Männistö

Luke 10:25-37

²⁵On one occasion an expert in the law stood up to test Jesus. "Teacher," he asked, "what must I do to inherit eternal life?" ²⁶"What is written in the Law?" he replied. "How do you read it?"
 ²⁷He answered: " 'Love the Lord your God with all your heart and with all your soul and with all your strength and with all your mind'; and, 'Love your neighbor as yourself.'"
 ²⁸"You have answered correctly," Jesus replied. "Do this and you will live."
 ²⁹But he wanted to justify himself, so he asked Jesus, "And who is my neighbor?"
 ³⁰In reply Jesus said: "A man was going down from Jerusalem to Jericho, when he fell into the hands of robbers. They stripped him of his clothes, beat him and went away, leaving him half dead. ³¹A priest happened to be going down the same road, and when he saw the man, he passed by on the other side. ³²So too, a Levite, when he came to the place and saw him, passed by on the other side. ³³But a Samaritan, as he traveled, came where the man was; and when he saw him, he took pity on him. ³⁴He went to him and bandaged his wounds, pouring on oil and wine. Then he put the man on his own donkey, took him to an inn and took care of him. ³⁵The next day he took out two silver coins and gave them to the innkeeper. 'Look after him,' he said, 'and when I return, I will reimburse you for any extra expense you may have.'
 ³⁶"Which of these three do you think was a neighbor to the man who fell into the hands of robbers?"
 ³⁷The expert in the law replied, "The one who had mercy on him."
      Jesus told him, "Go and do likewise."

Today's Gospel is quite familiar to us all. "Laupias samarialainen" is a saying in Finnish and in English that means "Good Samaritan". It refers to people who help others unselfishly. The fact that someone is called a "Good Samaritan", does not usually tell us anything other than that the person is a very good human being. Unselfish assistance is an obvious virtue. Everyone knows that, independent on ones beliefs. After all, "love God above all things" and "love your neighbor as yourself" are universally known commandments, which many holy books refer to. For example, in Islam, giving alms to the poor is one of the five pillars of the religion. There are plenty of good Samaritans, both in Finland and in America. Charitable organizations often refer to this term, so much that the concept of "Good Samaritan" sometimes becomes worn out. Could the return to the original text bring a new perspective on the matter?

According to the present interpretation even the lawyer that tested Jesus would actually be a 'Good Samaritan'. He knew that, according to the law, one should love her or his neighbor unselfishly. According to the text, 'Good Samaritan' is not just another helpful person. Samaritans and Jews were once feudal enemies. Both believed in the law of Moses, but saw each others as lawbreakers, because the Samaritans had their own interpretation of the law and the Jews had their own based on the prophets. The Good Samaritan in the gospel helps a Jew, although Samaritans consider all Jews as sinners. "The Good Samaritan" therefore means helping the bad person, not just the innocent orphans and widows.

The lawyer considers the neighbors as good people. If Jesus would have answered the question directly, saying that the Samaritans are the neighbors, he would have been stoned as a sinners’ helper. Simply helping good neighbors may be unselfish, of course, if there is no benefit for one self, but it can not be compassionate. Compassion means that one helps another regardless of the beneficiary’s characteristics. It is the merciful love. The Samaritan should have left the Jewish pilgrim returning from Jerusalem to the roadside, as did the priests and Levites in fear of contamination. After all, there were certainly other wanderers on the road in addition to the priests and the Samaritans, for example Jews, who would have been obliged to assist their fellow based on the law. The Samaritan helped the Jew, independent on the law, even against the law.

Even though the law teaches us to love and calls us to have mercy, it can not get us to do neither. The law is based on the fact that good people will receive a prize and evil deeds be punished accordingly. This is a case both with a secular law and with the law of God. Without the law of crime and punishment the order could not be sustained. However, it is clear that nobody is innocent. Nobody can get a full pardon based on the law. None of us can earn eternal life. Jesus teaches this to the lawyer who thinks he is good enough for God through his good deeds. None of us can find the meaning of life by him- or herself. No man is an island.

We all need the Good Samaritan, who even can break the law and have mercy, so that we do not live on our own lonely selves, but out of God who loves us unconditionally. Jesus is our Merciful Samaritan, who was nailed as a sinner of for the sake of sinners. Jesus of course, was not a sinner in reality, but by the law he did wrong by loving sinners. True righteousness or justice is found in grace - which is the deepest power of the universe. Love is more than the law, and love, independent of the law is grace. It is the privilege over all rights, it is the righteousness of God. God heels our wounds. He is our neighbor. He takes care of us and is with us always. He is the one who shows us mercy, because he himself is mercy. 

Luuk. 10:25-37
25 Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: "Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?" 26 Jeesus sanoi hänelle: "Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?" 27 Mies vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." 28 Jeesus sanoi: "Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää."
29 Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?"
30 Jeesus vastasi hänelle näin:
"Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. 31 Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. 32 Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
33 "Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. 34 Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. 35 Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.' 36 Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?"
37 Lainopettaja vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." Jeesus sanoi: "Mene ja tee sinä samoin."

Päivän evankeliumi on meille kaikille varsin tuttu. ‘Laupias samarialainen’ on sanonta sekä suomen kielellä että englanniksi muodossa ‘good Samaritan’. Se tarkoittaa ihmistä, joka auttaa toista pyyteettömästi. Se, että jotakuta kutsutaan ‘laupiaaksi samarialaiseksi’, ei kuitenkaan yleensä kerro mitään muuta kuin että kyseinen henkilö on oikein hyvä ihminen. Pyyteetön auttaminen on itsestään selvä hyve. Sen tietävät kaikki uskonnosta riippumatta. Ovathan “rakasta Jumalaa yli kaiken” ja “rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi” yleismaailmallisesti tunnettuja käskyjä, johon monet pyhät kirjat viittaavat. Esimerkiksi islamissa almujen antaminen köyhille on yksi uskonnon viidestä pilarista. Laupiaita samarialaisia riittää sekä Suomessa että Amerikassa. Hyväntekeväisyysjärjestöihin viitataan usein tällä termillä, jopa niin paljon, että käsite “laupias samarialainen” on aika ajoin kulunut loppuun. Voisiko alkuperäiseen kertomukseen palaaminen tuoda uuden näkökulman asiaan?

Käsitteen nykymerkityksen mukaan Jeesuksen koetteelle pannut lainopettaja olisi itse asiassa ‘laupias samarialainen’. Hänhän tiesi, että lain mukaan lähimmäistä tulee rakastaa pyyttettömästi. ‘Laupias samarialainen’ ei kuitenkaan tekstin mukaan ole vain toista auttava ihminen. Samarialaiset ja juutalaiset olivat aikoinaan perivihollisia. Kummatkin uskoivat Mooseksen lakiin, mutta pitivät toisiaan lainrikkojina, koska samarialaisilla oli oma tulkintansa laista ja juutalaisilla profeettoihin perustuva tulkinta. Evankeliumin laupias samarialainen auttaa juutalaista, vaikka samarialaiset pitävät kaikkia juutalaisia syntisinä. “Laupias samarialaisuus” tarkoittaa siis pahan ihmisen auttamista, ei vain viattomien orpojen ja leskien auttamista.

Lainopettajalle lähimmäiset olivat kunnon ihmisiä. Jos Jeesus olisi vastannut kysymykseen suoraan sanomalla, että samarialaiset ovat lähimmäisiä, hänet olisi kivitetty syntisten auttajana. Pelkästään hyvien naapureiden auttaminen voi toki olla pyyteetöntä, jos siitä ei ole itselle mitään hyötyä, mutta se ei voi olla laupiasta. Laupeus tarkoittaa sitä, että auttaa toista riippumatta avun saajan ominaisuuksista. Se on armahtavaa rakkautta. Samarialaisen olisi pitänyt jättää Jerusalemista, pyhiinvaellusmatkalta palaava juutalainen tien varteen, samoin kuin rituaalista saastumista pelkäävät papit ja leeviläiset tekivät. Olihan tiellä varmasti muitakin kulkijoita kuin pappeja ja samarialaisia, esimerkiksi maallikkojuutalaisia, jotka olisivat olleet velvoitettuja auttamaan lähimmäistään lain mukaan. Samarialainen auttoi juutalaista laista riippumatta, jopa vastoin lakia.

Vaikka laki opettaa meitä rakastamaan ja kehottaa meitä armahtamaan, se ei voi saada meitä tekemään kumpaakaan. Laki perustuu siihen, että hyvät ihmiset saavat palkinnon ja pahat rangaistaan tekojensa mukaan. Näin on sekä maallisen lain että Jumalan lain laita. Ilman rikoksen ja rangaistuksen lakia ei järjestys pysyisi yllä. On kuitenkin selvää, ettei yksikään ihminen ole viaton. Kukaan ei voi saada täydellistä armahdusta, jos lain mukaan katsotaan. Kukaan meistä ei voi ansaita iankaikkista elämää. Tämän Jeesus opettaa lainopettajalle, joka kuvittelee kelpaavansa Jumalalle hyvien tekojensa kautta. Kukaan meistä ei löydä elämäänsä merkitystä omasta itsestään. Yksikään ihminen ei ole saari.

Me kaikki tarvitsemme laupiasta samarialaista, joka suostuu tekemään lain mukaan väärin, armahtamaan, jotta me emme eläisi omasta yksinäisestä itsestämme, vaan Jumalasta, joka rakastaa ehdoitta. Jeesus on meidän laupias samarialaisemme, joka naulittiin syntisenä syntisten tähden. Jeesus ei tietenkään ollut syntinen todellisuudessa, mutta lain mukaan hän oli väärintekijä rakastaessaan syntisiä. Todellinen vanhurskaus, eli oikeus, löytyy kuitenkin armosta, joka on maailmankaikkeuden syvin voima. Rakkaus on enemmän kuin laki, ja rakkaus laista riippumatta on armoa. Se on oikeutta oikeuden yli, Jumalan oikeutta. Meidän haavamme parannetaan. Jumala on meidän lähimmäisemme. Hän huolehtii meistä ja on kanssamme aina. Hän on se, joka osoittaa meille laupeutta, sillä hän on itse armo.

Holy Spirit + awesome picture

The Holy Spirit is something much more than can be understood. He's a Personal relationship - the Person who connects us to Jesus. May the eternal name of the Holy Spirit be praised. Freedom, peace and love to you all as the mighty winds of Pentecost approach!

Also, here's an awesome picture:

Jesus - Life Himself

Jesus did not come to negate our thoughts, ideas or feelings. He's simply a new Person in our lives. He's a transforming presence, to be sure, but not against living our lives in a personal and full-blooded way. He's Life Himself.

The transformative power of Jesus is beyond our own ability to control. It removes that which is unnatural in us and makes that which is natural breathe and be free. There's freedom in the presence of Jesus, full of Personality. Let's rejoice in being Christians, being joined to the root of our nature as personal, created and liberated beings. Ah, the joy of the Spirit with Jesus and His Father.

That Jesus is simply a new Person means that he's not an ideology, but a person. Many people have difficulty understanding faith because they think that you have to think or behave in a certain way for it. In a very real way, Jesus is simply a new person in our lives: he became incarnate as a normal human being, albeit without sin. That is why he is a new Person with capital letters. But he is also a new Person because he removes all impersonal packages from our lives (sin, law, hell, death, and the lies of a certain enemy).

The point of all of this is that Jesus is normal. He's natural, even as a supernatural presence. His transformative power means making us live our lives without having to do anything else, without having to waste our time on such impersonal, deathly lies as trying to please God with our works or trying to please ourselves with our sins. Jesus is Life because he's simply a Person. He is Personality Himself. That's why natural truth is only in him, and our lives are made complete only in him; but our natural lives still exist without knowing him through faith, because the only thing that keeps us alive is his existence. Only embracing Christ, having faith in his goodness, can make us accept that which is natural in our created beings and throw away that which is unnatural.

Faith means trusting Jesus, this Person whose very existence is the meaning of our lives. We are here to live a Personal Life, not bound by rules, regulations, or trying to achieve a higher spiritual or moral state. In Jesus, we are simply free. The fact that not everything's right in our lives is no longer an obstacle or burden for us. Our sins, our impersonal problems, are there to show us that we need a Personal solution. We need Jesus, we need his cross to show us our sin and his resurrection to show us our worth. Our worth as creatures created for Love Himself.

This is Easter / Tätä on pääsiäinen

Jesus has risen from the dead. He is the only person in the world who has accepted his humanity, creatureliness and subordination. Only God is able to be a mere human. In his divine power, Jesus Christ has risen from the dead as a human being. In this way he raises us with him and makes us human.

Jeesus on noussut kuolleista. Hän on maailman ainoa ihmisyyteensä, luotuisuuteensa, alamaisuutensa hyväksynyt ihminen. Vain Jumala kykenee olemaan ihminen. Jumalallisessa voimassaan Jeesus Kristus on ihmisenä noussut ylös kuolleista. Näin hän nostaa meidät kanssaan ja tekee meistä ihmisiä.