Ihmiskunnan kaitsijat

Evankeliumi
(Joh. 21: 15-19)

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sitten hän kysyi toistamiseen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Kaitse minun lampaitani.” Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
    Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.”


IHMISKUNNAN KAITSIJAT
Saarna 4.5.2014 Hyvän paimenen sunnuntaina (Misericordia Domini)
Helsingin Vanhassa kirkossa

Rakkaat kristityt,

Pääsiäisen uutisena on jo Vanhassa kirkossa kuulutettu, että ylösnoussut Herra on voittanut pahuuden vallat. Kristus on tuonut tulevaisuuden tähän hetkeemme, pääsiäisaikaan kirkkovuodessamme ja elämässä. Kirkko eli me olemme joukko Ylösnousseeseen uskovia, evankeliumin todistajia. Hyvän paimenen sunnuntaina me tutkimme, mitä käytännön seurauksia Kristuksen voitolla on eli miten pääsiäisen tuoma tulevaisuus tulee läsnä olevaksi. Tulevaisuus on se, että Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä iloa ja armoa. Meille yllättävää, pelottavaa ja ilahduttavaa on se, että tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon.

Tämän päivän aiheen tiivistävässä hallelujasäkeessä Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.” (Joh. 10: 14) Se, että Jeesus on paimen, on hyvin merkillistä kaitsemista. Kaitsemalla lampaitaan hän tekee heistä itse asiassa paimenia, siis itsenäisiä yksilöitä, jotka voivat auttaa toisia. Ei olla vain ihmisten kalastajia, hetkellisiä nappaajia evankeliumista todistaessamme, vaan täysipäiväisiä ihmisten paimenia. Jeesus saa kuitenkin ensin kaita kristittyjään sanalla ja sakramenteilla. Tähän ensisijaiseen kaitsentatehtävään eli pastorin toimeen Kristus asetti ensimmäisenä vertaistensa joukossa Pietarin. Ylösnousemuksen jälkeen kolmesti kieltäjä saikin kolme armollista käskyä. Ne kuuluivat: ”Ruoki minun karitsoitani”, ”Kaitse minun lampaitani” ja ”Ruoki minun lampaitani”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Ensimmäisillä opetuslapsilla oli kyllä suuret visiot maailman hallinnasta, mutta he eivät sallineet lasten tulla Mestarin luokse. Älkäämme menkö vielä maailmaa syleileviin näkyihin. Aloittakaamme pienestä piiristä ja siinä kaikkein vähäisimmästä. On otettava vakavasti ja täydestä todesta 1. käsky kolmesta: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sanassahan sanotaan myös: ”Älä väheksy pienten alkujen päivää.” Keitä pienet alut ovat? Lapsia. Ruokkikaamme heitä. Heidän on välttämätöntä päästä kirkkoon ja saada ehtoollista. Toistan Jeesuksen käskyn: ”Ruoki minun karitsoitani.”

Lampaita pitää sekä kaita että ruokkia, mutta karitsat ovat helpompia tapauksia. Niitä kuuluu vain ruokkia. On helppoa olla valmis opettamaan lapsia, miten kuuluu olla, paimentaa heitä. Karitsoista ei kuitenkaan mainita kaitsemista, sillä karitsat seuraavat kyllä emoaan. Lapsi ymmärtää, mistä ehtoollisessa on kysymys, koska hän ei järkeile. Se joko on tai ei ole Kristuksen ruumis ja veri. Me keksimme kiertoteitä. Lapsi kohtaa todellisuuden. Ei tule heijastaa aikuisten pelkoja ja epäilyjä lapsiin. Lapsen sisin – kuten aikuisenkin – tarvitsee sanan ja sakramenttien ravintoa. Me aikuiset kristityt, tuokaamme heitä kirkkoon, omia kummilapsiamme, lapsenlapsiamme, sukulaislapsiamme ja ystäväperheitämme. Mikä merkitys tällä voi ollakaan? Sen lapsi, kristitty, tietää. Eikö lapsena koettu pysy ikuisesti sydämessä? Niin, tässä voinen mainita itseni esimerkkinä. Kävin tässä Vanhassa kirkossa lapsena keskiviikkoaamuisin perheen kanssa. Ehtoollista sain 1-vuotiaana; kotikirkossani Temppeliaukiolla minun on kuultu sanovan: ”uumi”. Tarkoitin ”Kristuksen ruumis”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. On hyvä, että meitä ohjaillaan monin tavoin, ettemme pimitä tulevaisuutta murehtimisella ja toivoa epäilyillä. Toinen käsky kuuluukin: ”Kaitse minun lampaitani.” Kristitty saa rohkeutensa siitä, että hän on Jumalan sanan henkilökohtaisen johdatuksen alla. Kuten psalmissa sanotaan: ”sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” Kaitsettavana oleminen on sitä, että on valmis rohkaistavaksi ja rohkaisemaan seurakuntalaisena seurakuntalaisten joukossa. Suurin rohkaisun lähde on syntien anteeksianto. Se, että pimein ja synkin asia muuttuukin valoksi, valaisee tien pitkälle eteenpäin. Tämä on todellista johdatusta, ohjausta eteenpäin tiellä: rippi eli anteeksiannon sana kaikissa muodoissaan.

Rippi toteutuu messussa heti alkuun sen suuren vapauttavan voiman vuoksi. Rippi on ovi jumalanpalvelukseen – siis sekä jumalanpalvelukseen kirkossa että Jumalan palvelemiseen elämässä. Rippi on arkipäiväinen asia. Kristus on antanut meille valtuuden julistaa valoa pimeyteen – riippumatta tilanteesta. Synti, sen hämäryys ja pahuus, ei olekaan enää vain raskas taakka, vaan ikkuna Jumalan uskomattomaan armoon. Anteeksiannon sanan Jumalalta voi antaa jokainen seurakuntalainen toiselle seurakuntalaiselle. Tämä tehtävä on uskottu seurakunnassa erityisesti pastoreille, jotta olisi selkeä ja ehdoton tie anteeksiantamukseen jokaiselle seurakuntalaiselle. Rippiä me ydinkaupunginkin pastorit toteutamme yleisesti ja yksityisesti. Kaikin keinoin toimimme Jumalan pikkukaitsijoina, jotta kaikki me seurakuntalaiset olisimme valmiita kantamaan toistemme kuormia. Tuomiokirkossakin on joka arkipäivä kello kolmesta viiteen pappi tavattavissa keskustelua, sielunhoitoa ja rippiä varten.

Tulevaisuus toteutuu meidän seurakuntalaisten kautta tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Kuulemme kolmannen käskyn: ”Ruoki lampaitani.” Kun olemme itse tulleet ravituksi, voimme ravita myös muita. Silloin meillä on voimaa siihen. Mutta ei ole pelkästään niin, että toimitamme Jumalan seurakunnan palvelustehtäviä vain ulkonaisella voimalla. Jo Jumalan kaitsenta tekee meistä kaitsijoita, syntisistä tulee kanssakulkijoitten opastajia valoon. Jumalan ravitsemaksi tuleminen tekee meistä ravintoa, elävää ja, voisinko sanoa, maukasta iloa lähimmäisillemme. Se ravinto, jolla ruokimme toisia ja joksi itse tulemme Jumalan suuresta ja käsittämättömästä armosta, se ravinto on rakkaus. Vanhan testamentin apokryfikirjojen opettaja Sirak sanoo: ”Ihmisen myötätunto ulottuu lähimmäiseen mutta Herran laupeus kaikkeen mikä elää. Hän nuhtelee, kasvattaa ja opettaa, paimenen tavoin hän johtaa laumansa kotiin.” Sirak ei voinut kuin aavistaa sen, että juuri meidän, uusien paimenten kautta, Herran laupeus saa ulottua kaikkeen mikä elää.

Pietari oli kolminkertainen pettäjä. Nyt hän sai olla kolminkertainen rakastaja. Meidän tehtävämme on antaa ilosanoman tuoman elämän yllättää ne, jotka eivät ymmärrä sanomaa mitenkään omakseen – kuten emme mekään, kun se hämärtyy meiltä hetkiksi kokonaan. Olkoonpa kyseessä ylimielisyys tai pettymys, välinpitämättömyys tai ymmärtämättömyys – olemme yhtä maailman kanssa. Meidät, kirkon, erottaa muusta maailmasta vain tehtävä, missio. Pietari, ensimmäinen pastoreiden joukossa, sai apostolisen missionsa siksi, että sai olla ristiinnaulitun Kristuksen kärsimysten todistaja koko olemuksellaan, ensin silminnäkijänä ja syntisenä. Hänestä tuli myös kärsimysten jakaja, ruumiissaan ja heikkoudessaan. Pietari ristiinnaulittiin väärinpäin.

Mekin olemme nurinkurinen kuva Jeesuksesta, hyvästä paimenesta. Juuri siksi olemme täydellinen peilikuva hänestä. Olemme Hyvän paimenen pikkupaimenia, yhtä aikaa täysin syntisiä ja täysin vanhurskaita. Olemme lapsia, jotka elämme Kristuksen läsnäolon ravinnosta, ehtoollisesta. Olemme aikuisia, jotka tarvitsemme anteeksiantoa epätoivoomme, rippiä. Olemme ihmisiä, joilla on tehtävä. Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä Kristuksen läsnäolon iloa ja anteeksiannon armoa. Se maailma on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Se maailma on kirkko.


Nikean uskontunnustus