Hiljaisia mietteitä

Kutsukortissa on ajatuksia ja yhteyttä sinulle ja minulle

Hei, hyvä blogini lukija! Tahdon nyt tässä esittää ajatuksia, jotka pohjautuvat vapaasti puhuttuun ja ajatusrakenteeltaan etukäteen mietittyyn palmusunnuntain saarnaani. Toivon, että mietteeni olisivat sellaisia, että saat joistakin niistä kiinni, ja voit jäsentää niitä omaan kokemukseesi. Haluan näin olla mukana siinä, että hiljainen viikko ja tuleva pääsiäinen tuovat meille kaikille kevättä elämään!

Alkuun rajut väitteet:

”Jumala on hyvä – kaiken aikaa!”

”Jumala on kuollut.”

Kaksi ristiriitaista iskulausetta. Onko elämämme perusta, siis sen Luoja, hyvä, rakastava ja elävä kaikissa tilanteissa, kuten Vanhassa kirkossa usein toistetaan? Vai onko hyvä Jumala abstrakti mielipide, käytännössä merkityksetön ajatus, suorastaan kuollut, kuten 1960-luvulla julkiseen muotiin tullut ajatus kaikuu? Sopivatko elämän raaka todellisuus, sen harmaus, ja iloinen toiveikkuus ollenkaan yhteen?

Yllättäen kristinuskonkin mukaan Jumala on kyllä kuollut – nimittäin meidän tähtemme. Jumala on hyvä kaiken aikaa juuri siksi, että hän on sisimmässämme vellovan merkityksettömyyden keskellä aina kuolemaan asti. Jumala on siis loputtoman myötätuntoinen kunkin meidän yksinäistä, yksilöllistä ahdistustamme kohtaan. Sitä tarkoittaa yhden – Kristuksen, Jumalan, Ihmisen Pojan – kärsimys.

Miten tämä Jumalan hyvyys meitä kohtaan toteutuu käytännössä? Miten etäiseksi koettu Jumala voi olla meitä lähellä? Osviittaa tähän voivat antaa neljä lausetta, jotka olen laatinut Vanhan kirkon kutsukorttiin. Niillä olen yrittänyt vastata kysymykseen ”mikä ihmeen messu?”, mutta samalla tulee käsiteltyä se, mitä ihmisten keskinäinen elämä perimmiltään ja sen myötä kristinusko ovat:

1. ”Tämä on halua elää lähelle toinen toistamme, tulle yhteen ja olla peräti Jumalan palveltavana.” 2.”Jeesus on meitä lähelle, kärsimykseen asti tullut Luoja.” 3. ”Hän nousi kuolleista, jotta saisimme elämän täynnä toivoa.” 4.”Ehtoollisessa maistamme Jumalan hyvyyttä.”

Otsikoiksi tiivistäen: 1. Palvelu, 2. Kärsimykseen asti tullut Jumala, 3. Ylösnousemus ja toivo, 4. Jumalan hyvyyden maistaminen. Samat ajatukset kulkevat palmusunnuntain Uuden testamentin lukukappaleessa, Filippiläiskirje 2:5-11, joka on Jumalan alennustien hymni (se kuultiinkin Vanhassa kirkossa Grex Musicus -kuoron esittämänä Tuomo Nikkolan sävellyksenä).

1. Palvelu (”Tämä on halua elää lähelle toinen toistamme, tulle yhteen ja olla peräti Jumalan palveltavana.”)

Ihminen on ihminen, kun hän elää lähellä toista ihmistä tuomitsematta tätä, olematta yläpuolella. Muuten ihminen on ihmiselle susi. Itsenäinen ihmisyys toteutuu, kun pyrkii ymmärtämään toista vaikka hän ei ymmärrä sinua. Tällainen mielenlaatu on palkkio itsessään, se mahdollistaa terveen yhteyden ja jopa yhteisöllisyyden (kuten Vanhan kirkon messussa taas koettiin lämpimällä tavalla). Kuitenkin toinen toistemme palveleminen on hyvin haastavaa, sillä emme aina ymmärrä toisiamme alkuunkaan; onneksi on olemassa meidän kaikkien ihmeellinen palvelija:

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa... (Fil 2: 5-7)

2. Kärsimykseen asti tullut Jumala (”Jeesus on meitä lähelle, kärsimykseen asti tullut Luoja.”)

... hän alensi itsensä
ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti. (Fil. 2: 8)

Usein käsitämme kärsimyksen ensisijaisesti ulkopuolelta tulevaksi pahuudeksi. Omaa epätietoista rikkinäisyyttä, joka usein johtaa toisen ihmisen ohittamiseen, on vaikeaa, jopa mahdotonta myöntää. Tämän tunnistaminen ei vaadi kuitenkaan itseruoskintaa eikä ihmisarvonsa kieltämistä, vaan vain sen, että näkee itsensä tavallisena, pienenä, toisia ja toivoa tarvitsevana ihmisenä. Toive eheästä minuudesta painaa raskaana, rikkinäisyytemme voi muuttua musertavaksi taakaksi – mutta ihmisen osan kantava Kristus (voideltu, messias..) on kärsimyksemme ytimessä.

3. Ylösnousemus ja toivo (”Hän nousi kuolleista, jotta saisimme elämän täynnä toivoa.”)

Kuulkaamme herkällä korvalla lähimmäistemme ainutlaatuista kipua ja hätää ohittamatta sitä ”aika parantaa haavat” -tyylisesti. Muuta ei vaadita kuin välittämistä. Välittäessämme toisistamme välitämme Jumalaa toistemme elämään. Näin pienin askelin voimme luoda ilmapiiriä, jossa viime aikoina Eurooppaa järkyttäneiden terrorin ja lentokonesurman kaltaiset asiat eivät toistuisi samalla tavalla. Usko siihen, että me voimme muuttaa outoa maailmamme paremmaksi, saa perustelun Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Ihmiskunnan puolesta kärsivä Messias ei jäänyt haamujen valtakuntaan, vain ideaaliksi, ihanteeksi. Rakkaus on kuin onkin Jumalan todellinen nimi.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman. (Fil. 2:9)

4. Jumalan hyvyyden maistaminen (”Ehtoollisessa maistamme Jumalan hyvyyttä.”)


Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava
Isän Jumalan kunniaksi:
”Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:10-11)

Kristuksen ylösnousemus on fyysinen, kouriintuntuva tapahtuma. Toisten ihmisten auttaminen ei ole pelkästään hyviä toiveita ja ajatuksia. Toivokaan ei ole vain kaukana, kaukana mahdollisesti häämöttävää unelmaa. On olemassa jokin voima, joka antaa meille rohkeutta toimia toistemme hyväksi maailmassa, jossa kaikki kuolevat. Se on erikoista, mutta totta! Erityistä on samoin tämä: kirkossa polvistutaan ehtoollisella syömään ja juomaan Jeesuksen ruumis ja veri. Kannibalismiako? Ei, sillä kyseessä ei ole kuoleva ruumis, vaan eläväksi tekevä ruumis. Ilosanoma avaa eteemme uuden ihmisyyden, jonka merkitystä ei kahlita. Jumala, joka rakastaa, on nyt meidän elämämme. Elämä kuoli meidän tähtemme osoitaakseen olevansa hyvä – kaiken aikaa.

Toivo kuuluu siis juuri sinulle, hyvä blogini lukija.

Armo on Jaakobin painimme

SAARNA 1.3.2015, 2. paastonajan sunnuntaina
Valkealan kirkossa
pastoraalinäytesaarna, Petri Tikka

Rakkaat kristityt,

Evankeliumissa puhutaan ihmisestä, johon me yhdistimme itsemme jo synnintunnustuksessa: ”niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin...” Tuo nainen oli prostituoitu. Kukaan meistä ei ole surkeampi tapaus kuin joku toinen. Kristillinen uskomme on tasa-arvoa, joka perustuu ehdottomaan armoon. Armo on perin juurin hämmästyttävää ja suurta, se ei erottele ihmisiä lainkaan. Rakkauden suuruuden kanssa me kaikki kamppailemme, me vähättelemme ja vastustamme sitä, mutta mittelön rajuuden keskellä Jumala kirkastaa kasvonsa. Armo on Jaakobin painimme.

Jeesus poisti kaikki ihmisiä erottavat rajamuurit ehdottomalla anteeksiannollaan. Hänen armonsa häikäisi. Hyvyys ei ollutkaan periaate, jota kuului noudattaa ennen palkkion saamista. Ehtoa vailla olevia asioita on kuitenkin vaikea uskoa tosiksi. Kun Jeesus julisti syntiselle naiselle anteeksiannon, lähellä olevat kysyivät: ”Kuka tuo mies on?” Onko hän kenties huijari, ei oikea profeetta, vaan helppoheikki, joka halventaa armon jakamalla sitä noin vaan, jopa ohi Jumalan ja hänen vastaanottamisensa?

Siunaus, hyvä käänne, joka yllättää, tulee aina häneltä, jonka henkilöllisyys myös hämmästyttää. Armo tulee niin alas, että sitä on vaikea edes käsittää jumalalliseksi totuudeksi. Armo tulee persoonaksi, kasvoiksi, jotka kohdataan hämärien vaiheittemme keskellä. Samoin kuin Jeesuksen armoa kummastelevat pöytävieraat, kauan sitten Israelin kansan kantaisä Jaakob myös tiedusteli nimeä, mutta salaperäiseltä painikumppaniltaan. Tämä vastasi, ”Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?”, ja siunasi hänet.

Jos Jaakob, joka eli ennen ajanlaskun alkua, ei saanut tietää miehen nimeä, meille nykyään eläville se on itse asiassa ilmoitettu, etenkin meille kirkossa. Muuan mies on tosin nimettömänä kaikille ihmisille tuttu, tuttuakin tutumpi, jopa liiankin tuttu. Hän on kaikkina aikoina ollut Jumalan kasvot vaikeuden keskellä. Ihmiskunnan hämärissä öissä hän ei yleensä tappele, vaan päinvastoin, yksinäinen kulkija lääkitsee kirkkauden toivolla jokaisen sielun synkkyyttä. Mutta kun armo paljastaa itsensä voimassaan, siitä syttyy ankara kamppailu. Tuo mies, joka hyökkäsi paljastaakseen armonsa, on yllättävää kyllä, sama mies, joka armahti syntistä naista. Jos armo on aina sama, niin on armonkin lähde aina sama eikä aika sido häntä. Ehkä mielikuvituksellisiin aikamatkustarinoihin tutustuneille on helpompi ymmärtää tämä. Jos Kristus on Jumala ja Jumalan Poika, kuten uskomme opettaa, voi hän armonsa voimalla kulkea kaikissa ajoissa – yhtä lailla Vanhan testamentin tapahtumissa kuin nykyajassa.

Herra ei armahda pelkästään rikoksen uhreja, joiksi tämänkin ajan syntisiä naisia voi kutsua. Prostituoidut ovat usein ihmiskaupan uhreja. Kristus, Jumalamme, armahtaa myös rikoksen tekijöitä. Jaakob oli ihminen, joka vei esikoisoikeuden veljeltään huijauksella ja varasti petoksella appiukoltaan valtavan omaisuuden. Jopa se on vain jäävuoren huippua. Kuka voisi hyväksyä niin heikon johtajan, ettei hän pelkästään päästä joitakuita bisneshuijareita veräjästä, vaan esimerkiksi antaa hyvävelijärjestöjen anastaa valtaa itselleen moittimatta heitä ja sallii laupeudessaan terroristienkin jatkaa toimiaan? Jos moitimme Jumalaa, on muistettava samaan hengen vetoon: räikeät synnit eivät ole vain kaukaisia esimerkkejä vääryyksistä, jotka kuuluvat toisten niskoille. Onko tässä huoneessa ketään, joka ei olisi kokenut sisimmässään vihaa, toisen ihmisen väheksyntää, ahneutta, himoa, syvää välinpitämättömyyttä tai muuta vastaavaa? Asian laidan huomaa, tarvitsee vain tutkia itseään, niin kuin alkuvirressä veisasimme.

Siinä määrin kuin me olemme selvillä vesillä, armon laineilla, niin me rakastamme Jumalaa sydämestämme, kasvoista kasvoihin. Jumalahan on yksin täysin poikkeuksetta hyvä – kukaan muu ei ole tällainen, paitsi taivastoivon näkökulmasta. Jos kuitenkin yhteisen syntimme ja pimeyden tunnistaminen on meille vierasta, muuan mies, siis Herra, voi näyttää meille päinvastaiselta: öiseltä kauhulta. Ihminen, joka odottaa kaikkea hyvää toisilta ihmisiltä, on usein sellainen, joka on eniten pettynyt Jumalaan ja pitää häntä pahana. Samoin Jaakob kohtasi vaikeiden ihmissuhdekuvioidensa keskellä pahaisen jokiriivaajan, ei hyvää Jumalaa. Muinaisessa Lähi-Idässä uskottiin nimittäin joen varsilla esiintyviin piruihin. Jostain syystä Jaakob kuitenkin tajusi pyytää tältä käsittämättömältä hahmolta siunausta. Painin jälkeen Jaakob tajusi kohdanneensakin Luojan kasvoista kasvoihin. Kun omat asiamme ovat päin mäntyä, kuten Jaakobia sekä appi että veli vainosivat, on apu lähempänä kuin arvaammekaan, surkean olomme keskellä. Kuten Siionin virsi sanoo:

”Kun matkalla Jaakobin lailla
yön ankaran painia saan
ja sielu on uupunut taistelemaan,
niin silti se, toivoa vailla,
on siunattu voittamanaan.”

Jaakob oli vuosikausia kestäneen karkumatkansa alussa kohdannut unessa Herran, lohdullisena läsnäolona, mutta myös pelkoa tuntien. Se, mitä Jaakobille painin keskellä tapahtui, se siunaus, jonka hän sai, ei ollut enää vain unta, ei vain hänen omaa, sisäistä painiaan. Se, mitä meille kristityille nykyaikana tapahtuu, kun kohtaamme Herran armon, ei ole myöskään kuvitelmaa, ei vain tunnelmaaa. Kuin Jaakob, me kohtaamme kyllä johdattavia aavistuksia Jumalasta syvissä toiveissamme ja peloissa. Mutta näitäkin suurempaa on tämä: kun ääretön armo haavoittaa syntisen, silloin toivoton saa toivon, elämä tulee esiin ja todellisuus kirkastuu. Julistuksessa, kasteessa ja ehtoollisessa Kristuksen läsnäolo tulee ilmi, hän tulee ihmisen luihin ja ytimiin.

Se vaivamme, jota armo koskettaa, tämä tilamme, perisynniksi kutsuttu, ei ole vain pahoja tekoja – vaan paljon enemmän. Perisynti ei ole ulkonaista pahaa, vaan syvää erillisyyttä, ahdistusta sekä toivetta täydellisestä, hyvästä tulevaisuudesta ja riemukkaasta elämästä. Toiveidemme laki ajaa meitä kohti ahdinkoa, joka ei tyynny, ei saa tyydytystä. Siitä alkaa Jaakobin paini, synkän virran varrella, kuin Jaakob toivoi sovintoa kostoa aikovan veljensä Esaun kanssa. Jaakob, kahdentoista pojan isä, halusi monien mutkien kautta syntyneelle perheelleen tulevaisuuden. Hän sai sen. Siunauksen hänelle antoi Jeesus, nimetön mies, jonka ei pitänyt edes vielä olla olemassa.

Me tukeudumme syvää kunnioitusta, suorastaan pelkoa herättävään voimaan, joka tekee mitättömiksi ajan ja paikan rajat. Jaakob sai nimekseen ”Israel”, joka tarkoittaa: ”Jumala kamppailee.” Me kuulumme uskon perusteella Israelin sukukuntaan, sillä me kamppailemme Jumalan ja ihmisten kanssa ja voitamme. Hirveä, toivoton tilanne on Jumalan naamio. Niin kuin päivän psalmi sanoo: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.” Hyvyys on aina sama, koskeepa se Jaakobia, syntistä naista fariseuksen kodissa tai sinua. Kuten Paavali sanoo: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän armahtaisi kaikki.” Tässä on meidän varma toivomme.

Synti on olemassa sitä varten, että voisimme uskoa Jumalan hyvyyden olevan rajattoman. Muuan mies kuoli häpeällisellä teloituspuulla kaikkien meidän tähtemme, koko kokonaisuuden tähden. Rististä koituu ylistystä, kunniaa ja iloa – puhumattakaan tulevaisuuden siunauksista kaikille läheisillemme ja koko ihmiskunnalle. Älkäämme missään kohden surkutelko toistemme tai itsemme tilaa, vaan kamppailkaamme Jumalan armon kanssa. Armo on raju ja todesta otettava voima.

"Valkeala Church" by roxanen - Valkeala Church. Licensed under CC BY 3.0 via Wikimedia Commons - http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Valkeala_Church.jpg#mediaviewer/File:Valkeala_Church.jpg

ANALYYSI
1.3.2015 pidettävään pastoraalinäytesaarnaan liittyen
Petri Tikka


RAAMATUN TUTKIMUS

Saarnaa valmistaessani luin alkukielellä ensinnäkin evankeliumin. Aloitin kirjoittaa siltä pohjalta saarnaani. Käytin Nikolaisen Luukkaan evankeliumi -kommentaaria hyväkseni. Saarnastani näytti tulevan liian selittelevää; oli lievää ”Jaakobin painia” käynnissä. Siksi siirryin minua puhuttelevampaan tekstiin, Jaakobin painiin! Kytkin siihen kuitenkin myös evankeliumin naisen ja siinä ilmenevän häkellyttävän anteeksiannon tematiikan.

Luin sitten Vanhan testamentin tekstin alkukielellä. Saarnan eskegeettisen sisällön sain mm. niitten tietojen perusteella, mitä olin oppinut raamattutietopastoraalilla (joku oli pitänyt siellä tästä tekstistä esitelmän). Muuten olen kyllä miettinyt ja tutkinut em. ”Herran enkeliin” eli ”sanansaattajaan” liittyviä asioita teologina jo pitkään. Tarkistin nyt ”Mannaa taivaasta” -kommentaarista tietoja ja näkökulmia, ja itse asiassa sieltä löytyi aika paljon samoja asioita, joihin olen päätynyt jo oman analyysini pohjalta.

Juuri ”muuan miehen” anonyymius herättää huomiota, hän on vain ish eli ”mies” tai eräs/muuan mies, ”ihminen” tai jopa vain ”joku” (tarkistin Liljeqvistin Vanhan testamentin sanakirjasta). Tähän viittaa myös kommentaari, mutta hahmon näkeminen ”Jumalan miehenä” tekee hahmosta liian spesifisen. Jumalan miehethän ovat yleensä profeettoja, ehkä joskus enkeleitä (?). Hoosea kyllä tulkitsee hahmon Jumalan enkeliksi/sanansaattajaksi – mutta tämä on paljon myöhempi, toki validi teologinen tulkinta. Mooseksen kirjoissa osataan kyllä puhua ”Herran enkelistä”, joka on käytännössä myös aina teofania.

”Herran enkeli/sanansaattaja” (Tuom. 6: 22) ja ”muuan mies” ovat siis kyllä sama hahmo viime kädessä, mutta ilmestyksenä ”muuan mies” on täysin yllättävä. Aluksi ei voi tietää, mistä on kysymys – onko se virran demoni, tosiaan? Kyseessä on kuitenkin lopulta ihminen, ei vain henkiolento – kommentaarinkin mukaan ”muuan mies” edustaa juuri sekä ihmisiä että Jumalaa, joiden kanssa Jaakob on kamppaillut. Mies on poikkeuksellisen kouriintuntuva, ei vain uni, ei edes varsinainen sanantuoja (hän ei sano, ”Näin sanoo Herra”, tai muuta vastaavaa).

Synkretian, antopomofismin ja epäjumalan palvonnan pelossa lienee luonnollista, että esim. juutalaisuudessa on vältetty tässä sitä tulkintaa, että Jumala voisi olla yhtäkkiä ihan aidosti ihminen. Kuitenkin esim. Jumalan käyskentely Eedenin puutarhassa on kyllä jotain muuta kuin henkiolennon mystistä ilmenemistä – pitääkö siis monien eksegeettien lailla uskoa primitiiviseen ihmisen näköisen Jahven olleen joskus palvotun? Jaakobin paini -kohdassa ei käytetä myöskään enkeleitä tarkoittavaa sanaa, vaikka kristinuskossakin puhutaan usein siitä, että Jaakob olisi kamppaillut enkelin kanssa (ja kuvataiteessa nähdään siivekäs mies!).
Jaakobin luonteesta puhuttaessa esim. Hoosea (12: 4-5) antaa tukea sille tosiasialle, että kyseessä ei ollut todellakaan mikään pulmunen. Näin evankeliumin prostituoidun ja VT:n huijarin syntisyyden vertaaminen on myös eskegeettisesti relevanttia.

Roomalaiskirjeen kohdasta tein sovelletun suomennoksen, perustuen sekä uuteen että vanhaan kännökseen, jotta alkukielessä armon eskatologinen universaalisuus tulisi paremmin ilmi: ”jotta hän armahtaisi kaikki”!

KIRKON OPPI

Raamatun tutkimusta ja kirkon oppia ei voi viime kädessä erottaa toisistaan, mutta helppouden vuoksi tässä on eri otsikko. Keskittäessäni huomioni aika paljon ”muuan mieheen” tahdon tietysti kirkon opin kannalta fokusoida asian, niin kuin asiaan kuuluu, meidän puolestamme kärsivään Jeesukseen. ”Herran enkeli/sanansaattaja” on jo kirkkoisistä lähtien usein käsitetty Kristuksen eli Logoksen ilmestymiseksi (kristofania). Pitkälle kesikaikaan asti esim. Eedenissä kävelevä Jumala kuvattiin Kristuksen tuntomerkein. Lännen kirkossa tosin ”Herran enkelin” ja sitä myöten ”muuan miehen” suora identifioiminen Kristukseen on ollut väheäisempää, mutta idän kirkossa ajatus on voimakas (vrt. ikoni, josssa kolme enkelihahmo Mamren tammistossa, yksi Kristuksen hahmossa).

Kuitenkin esim. lännen kirkossa Hilarios Poitierslainen näkee vielä Jaakobin kanssa painineen miehen Jumalan Pojan ilmestymisenä, osoituksena hänen todellisesta Jumala-luonnostaan (https://sites.google.com/site/thetaboriclight/augustine). Luther sen sijaan puhuu painikumppanista enkelinä (Saarnoja Mooseksen 1:stä kirjasta), varmaan Augustinuksen tradition mukaisesti; kirkkoisä piti ”Herran enkeliä” luotuna henkiolentona, jossa kyllä oli Jumalan läsnäolo (ehkä samaan tyyliin kuin rabbiininen juutalainen selitys?).

Niin kuin saarnassa tulee ilmi, Kristuksen löytämisesä Vanhassa testamentissa ei ole kyse teologisesta kikkailusta. Se vahvistaa sitä, että kärsivä Herra on kaikkien aikojen Jumala – siis julistuksellisessa merkityksessä myös juuri sillä hetkellä kokoontunutta seurakuntaa koskeva! Usein ongelmana kristillisessä julistuksessa on asioiden kaukaisuus, historiallisuus – kun Jumala kerran rikkoo ajan ja paikan rajat, on Kristuksen inkarnaatio, todellinen läsnäolo meidän heikkoudessamme, totta yhtä lailla hänen näkyvän vaelluksensa aikana, kauan sitä ennen ja kauan sen jälkeen. JHV:n omnipreesensin temporaalista soveltamista communicatio idiomatum -opin perustalla vanhurskauttamisopillisella julistusfunktiolla ristinteologiaan eksklusiivisesti nojaten! :-) Paljon muutakin kirkkomme luterilaiseen oppiin liittyvää sovellutusta on saarnassani, mutta tila ei riitä kaiken auki kirjoittamiseen.


KIRKKOVUOSI

En kokenut tällä kertaa merkitykselliseksi liiemmälti viitata kirkkovuoteen saarnassa, mutta halusin huomioida jumalanpalveluksen kokonaisuutta. Synnintunnustus, jossa mainitaan evankeliumin syntinen nainen, sekä alkuvirsi, joka vetoaa itsensä tutkimiseen, linkittyvät sinänsä paastonajan katumusluonteeseen. Vaikka pyhän otsikoksi on laitettu ”Usko ja rukous”, itse kuvaisin 2. paastonajan sunnuntaita pikemminkin Jumalalta saadun parannuksen ja parantumisen sunnuntaiksi. Pyhän aitoon nimeen (”reminiscere”) viittaan liittämällä saarnaan päivän antifonin vahvistaakseni hyvyyden kaikki ajat kattavaa merkitystä.

Mielestäni paras kohta messussa linkittää se luontevasti kirkkovuoteen ovat johdantosanat. Viittaan kyllä saarnoissani hyvin usein kirkkovuoteen, mutta joskus sen suurempi toitottaminen ei itse asiassa kunnioita kirkkovuoden todellista luonnetta. Kirkkovuosi ei ole muinaisia asioita seuraava näytelmäsarja eikä sarja käytänteitä, vaan elämän kiertokulussa joka tapauksessa läsnä oleva asia. Näin kun viittaan lopuksi ristiin ja siinä ilmenevän armon kanssa kamppailemiseen, enkö juuri kehota tässä kirkon armohetkessä, juuri nyt kipuleman elämämme keskellä ihmisiä paastonajan kilvoitukseen kohti pääsiäisen voittoa? Jos taas ääneen puhuisin pääsiäismatkasta tässä kohden, saattaisin vesittää kristillisen uskon asioiden raa'a todellisuuden. Tarpeelliset opetuspuheet esim. kirkkovuoden kokonaisuuteen liittyen ovat asia erikseen, mutta kirkkovuoden läsnäoloa liturgisissa väreissä ja Glorian puuttumisessa voi sellaisenaan kunnioittaa.


JULISTUS

Pyrin parhaani mukaan ottamaan mahdollisen kuulijakunnan, joskaan tällaisessa vierailussa se ei ole niin selväpiirteistä. Esim. Siionin virren säkeistön laulaminen välissä tuntuu erityisen luontevalta, sillä Valkealan seurakunnassa on kuulemma jonkin verran körttiläisiä [kävikin ilmi, että kyseinen laulu on paikallisen kristillisen opiston lippulaulu].

Viidesläisiäkin on kai paljon, mutta heitä minun ei tarvitse yleensä sen enempää huomioida. Vaikka olen periluterilaisena esim. uskonratkaisuun liittyvissä kysymyksissä täysin eri mieltä, tyylini näyttää usein vetoavan heihin. Olen luonnostani analyyttista varmuutta korostava ihminen, siksi minulla on ihan sellaisenaan Raamattua merkityksellisenä ja selkeänä pitävä ote.

Paikalla on myös joitakuita sukulaisia, joita asuu Valkealassa [myös veli Helsingistä oli paikalla]. Tämä vaikuttaa lähinnä asian henkilökohtaisuuteen. Nuoret otin huomioon esim. mainitsemalla aikamatkustustarinat, joista he toivottavasti ovat tietoisempia kuin monet vanhukset (tosin nykajan ikäihmiset ovat sci-fi-sukupolvea hekin).

Paastonaikainen puhe

Aamun rukoushetken lukukappale

1. Kor. 10:7–13

Älkää ruvetko palvelemaan epäjumalia niin kuin jotkut heistä. Kirjoituksissa kerrotaan: ”He istuivat syömään ja juomaan, ja sitten he nousivat tanssimaan.” Älkäämme antautuko siveettömyyteen niin kuin jotkut heistä; heitä kuoli yhtenä päivänä kaksikymmentäkolmetuhatta. Meidän ei myöskään tule koetella Herran kärsivällisyyttä, niin kuin jotkut heistä tekivät; he kuolivat käärmeenpuremiin. Älkää liioin nurisko niin kuin jotkut heistä; he saivat surmansa kuolemanenkelin kädestä.

Nämä tapahtumat ovat varoittavia esimerkkejä, ja ne on kerrottu ojennukseksi meille, joiden osana on elää lopun aikoja. Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu. Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.

Puhe ke 25.2. Helsingin vanhassa kirkossa, pastori Petri Tikka

Rakkaat ystävät,

Olemme eläneet viikon verran paastoa. Paastonaikana kuljemme kohti pääsiäistä. Matkan tarkoitus on olla iloinen ja kevyt, ja siksi heitetään pois turhia taakkoja. Olkoonpa paasto minkä tahansa asian keventämistä, kieltäymysmieliala pysyköön kaukana. Paasto menee pieleen, jos luodaan lisää kiellettyjä hedelmiä, lisää mahdollisuuksia kiusaukseen lankeamiseen. Päinvastoin, Kristuksen voittoon keskittyvä paastoaminen on, Paavalin sanoin, Jumalan valmistamaa pääsyä koetuksesta, niin että voimme sen kestää.

Paastonajassa – matkassa kohti pääsiäistä – kulkumme on sitä, että keskitytään iloisiin asioihin, evankeliumiin, toivoon, hyvyyteen, ja keskitytään niihin erityisen vapautuneella voimakkuudella. Jokainen sunnuntai, myös paastonaikana, on ylösnousemuksen juhla, ja paastoaminen keskeytyy silloin. Silloin iloitaan ja julitaan! Paastonajan 40 arkipäivässä jatketaan taas iloista keventämistä, vapautumista. Paastoaminen kuuluu vain arkeen sijoittuen juuri sinne, missä kohtaamme elämänkäänteemme ja niiden erilaiset koetukset.

Paastoaminen on sitä, että luopuu jostain vähemmän välttämättömästä osittain, ja myös sitä, että haluaa hylätä ikävän tottumuksen. Asioiden keventäminen johtaa huolettomuuteen. Paastontie kuljettaa sellaiseen ajatus- ja toimintamalliin, jota Herramme tähdentää vuorisaarnassaan: "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' 32 Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. 33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt 6: 31-33)

Kun antautuu jostakin ei niin välttämättömästä luopumiseen, silloin muodostaa mieleensä enemmän tilaa vapaudelle, jää enemmän aikaa ja ajatusta rukoukselle, Jumalan valtakunnalle. Yksityistä rukousta auttavat valmiit, yhteiset pohjat, Raamatun luvussa kannattaa seurata kirkkovuoden kulkua. Tekstejä, kuten se, jonka kuulimme, löytyy joka aamuun ja iltaan esimerkiksi kirkon nettisivuilta, kun etsii sanoilla: ”Raamattua viikonpäiville”. Osoitteesta mobiilikirkko.fi taas näkee helposti päivän rukoushetket aina valmiina: laudes, ad sextam, vesper ja kompletorio. Samat hetket ovat myös virsikirjoissa. Messussa kannattaa käydä nyt erityisen usein, kuten tänään teemme.

Paasto on meidän vapautumistamme turhista huolista ja taakoista ja sitä myöten toisten auttamista, armahtavaa avun antamista. Kun me niin helposti sukeudumme hyvyyteen uskomiselta ja sitä myöten sen toteuttamiselta, tarvitsemme ripin suomaa vapautusta. Paastoon kuuluu ripittäytyminen yksityisesti, jotta voi kokea synninpäästön henkilökohtaisuuden, mutta yhtä hyvin yhteinen synnintunnustus saa meidät tuntemaan, että olemme kaikki samalla viivalla, kaikki tasavertaisia armon lapsia. Tunnustakaamme siis syntimme.

Sexagesima-puhe

Helsingin vanhassa kirkossa keskiviikkona 11.2.2015 klo 8
Aamumessussa puhui pastori Petri Tikka

Rakkaat kristityt, sunnuntaina vietettiin kynttilänpäivää; nyt elämme toista viikkoa ennen paastonaikaa, sexagesima-viikkoa. Nousemme kuulemaan evankeliumia.

(Hallelujasäe:) Sanat, jotka Herra on puhunut,
ovat henki ja elämä. (Joh. 6: 63)

Matt. 13: 31–33

Jeesus esitti opetuslapsilleen tällaisen vertauksen: ”Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille.”
    Vielä hän esitti heille vertauksen: ”Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani.” 

Tämä on pyhä evankeliumi.
Halleluja x 3 (laulettuna)

Kolme vakallista vastaa noin kolmeakymmentäkuutta litraa. Ei ole kyse mistään pikkuleivästä. Leipää riittäisi yli sadalle ihmiselle – epätavallinen tehtävä yhden perheen äidille. Itse yritin kerran leipoa paljon vähemmällä jauhomäärällä ruisleipää käyttäen saamaani taikinajuurta. En syystä tai toisesta onnistunut. Vertauksen leipä onnistuu sen sijaan ilmeisesti ilman sen kummempaa vaivaa, asian ihmeteltävää itsestäänselvyyttä korostaa jutun lyhyys.

Vertauksessa hapate tarkoittaa evankeliumin pelastavaa voimaa. Vapahtajamme ei anna mitään mahdollisuutta siihen, etteikö taikina nousisi. Koko taikina tarkoittaa koko ihmiskuntaa. Nainen on äiti Kirkko. Omat taikinajuuremme voivat olle viallisia ja taikina jäädä kohoamatta – mutta evankeliumin hapate ei ole koskaan tehoton. Pienestä alusta se leviää omalla painollaan ja muuttaa koko ihmiskunnan. Kaikki uskovat evankeliumiin, kaikki pelastuvat Kristuksen työn tähden.

Kun äiti Kirkko hoitaa hommansa ja käyttää väärentämätöntä, toivontäyteistä hapatetta, asia on yksinkertaisempaa kuin leivän leipominen. Herramme ei suvaitse antaa meille pientäkään lupaa masentua evankeliumin asialla. Tiedän monien kuvittelevan, että Suomen kirkon tilanne huononee, kun ihmisiä eroaa kirkosta vaikka mitä tekisi. Tällainen mielensisäinen toitottaminen on fatalismia eli kohtalouskoa. Ateistit saavat pelotella kirkon jäseniä huonoilla tilastoilla, mutta kristityn pitää heittää tilastot roskakoriin. Kristitty ei ole ihminen, joka pelkästään uskoo Kristuksen olemassaoloon, vaan myös panee toivonsa häneen. Tuonelat portit eivät Kristuksen mukaan voita kieltäjä-Pietarin kirkkoa. Tuho ei kohtaa Suomen luterilaista paikalliskirkkoakaan, vaikka vähättelemme omaa identiteettiämme kirkkona, joka julistaa yksin Kristusta ja yksin armoa, yksin uskoa.

Edessä olevan paastonajan läpi me kuljemme täyteen pääsiäisen voittoon, joka ei jää vaille hedelmää. ”Herran sana turhana ei palaa lähtöpaikkaansa, vaan aina sadon antaa.” Virteen on uskominen. Pitäkäämme elämässämme ja arjessamme esillä täyttä evankeliumia, täyttä, toivorikasta iloa. Yhteys ihmisten välillä löytyy. Seurakunta kasvaa. Ei tule lättänää kakkua. Tunnustakaamme syntimme.

Tuleva dokumentti /// A documentary you shall soon see

Suomen televisioon on tarjottu ja kansainväliseen levitykseen aiotaan saada dokumenttielokuva, jonka nimi on "Eru Ilúvatar: Kristinusko ja Tolkien". Minä olen siinä puhuvana päänä, Riitta Jalonen on ohjaaja. Tällä hetkellä filmi on pitkällä leikkausvaiheessa, ja äänimaailma lisätään kohta. Olen erittäin tyytyväinen dokkarin luonteeseen, tunnelma ja sanoma kohtaavat.

Tässä on linkki aiheeseen liittyvään graduuni.

///

In the near future you will see a documentary film on Christianity and Tolkien. I am the guide to the subject, Mrs. Riitta Jalonen is the director. Evocative imagery by the Tolkien artist Jef Murray is included in the film. The movie is in the last stages of editing, and the sound editing shall soon commence. The film is coming together in a way that pleases me highly, the atmosphere and the message support each other.

Länsi, kaste ja terrorismi

Hallelujasäe

Katsokaa: Jumalan Karitsa,
joka ottaa pois maailman synnin!

Joh. 1: 29

Evankeliumi

Luuk. 3: 15–18, 21–22

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

----

Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 11.1. armon vuonna 2015
pastori Petri Tikka saarnasi

Rakkaat kristityt,

Autuasta loppiaisaikaa! Kristuksen syntymän seurausten miettiminen, eli joulu, jatkuu. Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.

Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Tässä on olennainen Jumalan, Isämme, tuntemiseen liittyvä asia. Hyvyyden olemassaolo ei hiivu, kun sammumaton kostonhimo riehuu. Pyhän Hengen kaikkialla länsäoleva armo vie kostolta terän. Nyt tarkoitan Ranskassa tapahtuneita satiiriseen lehdistöön ja juutalaiseen ruokakauppaan kohdistuneita terroritekoja, jotka järkyttävät Euroopan turvallisuutta.

Syntymästään ristille asti ihmisen osan kantanut Kristus on profeettojen profeetta. Hän ei vaiennut, kun sanat eli tuntojen vapaa ilmaisu raa'asti vaiennettiin hänen omassa elämässään. Hän rukoili ääneen pahantekijöilleen armoa. Vapauden myötä tulee sanojen hillittömyys, Kristuksen tapauksessa ristillekin asti jatkuva pilkka. Mutta pilkallistenkin sanojen kestäminen on vapautta, ja ilman sananvapauden olemassaoloa me kaikki olisimme toisten ihmisten mielipiteiden orjia. Silloin emme voisi kehittää omia ajatuksiamme kuulemalla toisia, meille vieraita mutta hyviä, mutta joskus outoja ja pahojakin mietteitä. Kuten Sananlasku sanoo: ”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.” (Sananl. 27: 17) 

Kristittyinä me kuuntelemme ulkopuolista, vapaata ääntä, elämän Sanaa, Jeesusta. Emme siis pyri puhdistamaan maailmanaikaamme sen ongelmista vallalla emmekä väkivallalla, vaan sanoilla, Pyhän Hengen inspiroimilla sanoilla, ja ristiinnaulitun armon palolla. Tahdon tässä saarnassani puhua vapaasti siitä, miten Jumala on hyvä maailmassamme kaiken aikaa. Hän puhdistaa maailman pahuuden yllättävällä keinolla, joka on tosi kuin vesi: pyhällä kasteella. Kasteen sisältö maailmalle on tulikaste, puhdistava kaste, joka tekee kipeää, kuten Johannes Kastaja evankeliumin julistuksessaan viittaa.

Kun pahaa tapahtuu, usein Euroopan maissa herää aina ajankohtainen teodikean ongelma eli pahan ongelma: miksi kaikkivaltias, hyvä Jumala sallii pahan tapahtua? Kysymyksellä saatetaan kyseenalaistaa Jumalan olemassaolo. Tämä kuitenkin unohdetaan: pahan ongelma on perimmiltään synnin ongelma. Jos Jumala, meidän Isämme, on hyvä, miksi me ihmiset teemme pahaa toisillemme? Viattoman ihmisen kärsimys on käsittämätöntä, mutta toisaalta viaton ihminen voi myös muuttua pahaksi. Maailma on mustavalkoinen ja me olemme voimattomia, kun nuori kansalainen ajutuu terrorismiin, kun ideologiat nostetaan ihmistä tärkeämmiksi. Pahan ongelma on valitettavan usein tekosyy sille, että en ole miettinyt sitä, että itsekin olen paha. Jumalasta tehdään oman elämän syntipukki – syntipukki hän kyllä Kristuksessa onkin, mutta omasta tahdostaan. Vaikka oma pahuus, eristyneisyys, huomattaisiinkin, langetaan seuraavaksi lamaannuttaviin epäilyihin. Onko Jumala kuitenkaan hyvä kaiken aikaa? 

Kristillinen armon julistus on meidän eurooppalaisten keskinäisen yhteyden ja vapauden arvopohja. Juuri kaiken kattavassa rakkaudessa ja anteeksiannossa on niin kutsutun Lännen voima, se erottaa meidät positiivisella tavalla muusta maailmasta. Ilman kristinuskoa Länsi on vapaudessaan hillitön ja menestyksessään loputtoman ahneuden kita, auringonlaskun maanosien summa. Ei pidä unohtaa, että maanosamme on kirkon helmassa ja armon suojeluksessa – kaikessa ristiriitaisuudessaan. Jo Euroopan Unionin lippuun on piirretty Ilmestyskirjassa kuvatut kaksitoista tähteä, evankeliumin apostolit, jotka ympäröivät neitsyt Mariaa, Jumalan synnyttäjää. (Samat tähdet näkyvät muuten tuolla tämän kirkon urkujen päällä.) Eurooppa on maailmanosa, jossa suurin osa ihmisistä on kastettu toisiaan armahtavan seurakunnan helmaan. Juuri armoon perustuu myös sananvapaus, johon täällä uskotaan. 

Kun juutalainen, muslimi, kristitty tai kuka tahansa, joka haluaa seurata todellista Jumalaa, huomaakin vapauden olevan synonyymi hillittömälle ”minä, minä” -kulttuurille, hän pettyy ja katkeroituu eikä kuule vapauttavaa evankeliumin ääntä. Hyvyys ilman totuudellisuutta tekee kansalaisista tuhoajia niin Ranskassa kuin Suomessakin. Terve ihminen tunnustaa omien juurtensa olemassaolon, ja on kriittinen perimälleen vain, jos siihen on syytä. Samoin on yhteiskuntien laita. Lännen ei kuulu unohtaa olevansa osa kristikuntaa ollakseen hyvissä väleissä muiden kanssa - meidän ei tarvitse unohtaa ristilippujemme emmekä kahdentoista tähtemme merkitystä, muuten puheet vapaudesta kaikuvat tyhjyytenä tai jopa ylimielisenä hulluutena. Monesta tuntuu olla lain, esimerkiksi tooran tai koraanin, alla järkevämmältä ja turvallisemmalta kuin läntisen näennäisvapauden vaikutuspiiristä, ja syystäkin. Paavalihan sanoo juuri tästä asiasta näin: ”Mutta ennen kuin uskon aika tuli, me jouduimme olemaan lain vartioimina ja sen vankeina, kunnes usko ilmestyisi.” (Gal. 3) 

Herääminen tapahtuu, kun ihminen kohtaa oman epätäydellisyytensä. Silloin hän oppii lain tai synnin sijasta janoamaan armoa. Armon haluaminen ei tosin ole, kumma kyllä, itsestään selvää. Joku voi olla oudolla tavalla niin Jumalan lahjojen, koko elämänsä hyvyyden, sokaisema, ettei huomaa olevansa puutteellinen. Siksi niin sanotut hyvät ihmiset voivat olla yhtäkkiä ilkeitä tai armottomia. Ilman armoa hyvä seura happanee ja paraskin ilo latistuu. Jos joku herääkin omaan epätäydellisyyteensä, hän joko pakenee sitä tai masentuu täysin. Tämän kaiken outouden keskellä meidän kristittyjen on määrä – niin paljon ja enemmänkin kuin meille on uskoa annettu – kyllästää ympäristöämme armolla. Tähän saamme voimaa sikäli, kun tajuamme itse olevamme upotettuja armoon. Upotus tapahtui pyhässä kasteessa. 

Jolla on korvat, se kuulkoon, kuten Jeesuksella on tapana sanoa. Koska ilosanoman ja anteeksiannon kauneimmatkin sanat voivat kaikua tyhjinä kyllästyneisiin korviimme, asetti Kristus itse meille kasteen. Vettä ei voi ohittaa, kun se osuu kohdalle, se valelee kauttaaltaan. Toivorikkaat lupaukset kaikuvat vastaansanomattomalla voimalla Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen aalloissa. Ne kuohuvat ylösnousseen ristin Herran äänen voimasta. Kaste tuo läpitunkevan armon todellisuuden jokaisen ihmisen elämään, ensin kristityn, sitten myös pakanan. 

Paavalin mukaan Kristukseen kastetut ovat Abrahamin jälkeläisiä, ja Abrahamin joukkoon lukevat itsensä myös juutalaiset ja muslimit, yksijumalaisuutensa tähden. Abrahamilaisiin uskontoihin kuuluvista arvollisin itseään monien kansojen isän perilliseksi kutsumaan on Kristus, koska hänestä tuli uhri Abrahamin pojan, Iisakin, sijaan. Abraham, jonka olisi pitänyt luopua omasta pojastaan, uskoi, että Jumala tulisi, kävi miten kävi, antamaan hänelle lukemattoman määrän jälkeläisiä, yhtä paljon kuin äärettömällä taivaalla on tähtiä. Yksin tämän käsittämättömän uskon perusteella Jumala katsoi Abrahamin vanhurskaaksi. Kristuksen asettamassa kasteessa meidät siis kastetaan sellaiseen todellisuuteen, jossa kaikki kansat tulevat kuulumaan Abrahamin uskonsukuun. 

Millaiset ihmiset ristiinnaulitisivat Jeesuksen? Keiden puolesta Kristus, kasteen asettaja ja Abrahamin perillinen, kuoli? Eikö murhaajiensa, eikö kaikkien ihmisten tähden? Roomalaiset ja juutalaiset olivat konkreettisesti murhaamassa Jeesusta. Hän rukoili heille armoa, erottamatta, yhtä lailla uskonnollisille legalisteille kuin ateistisille vallanpalvojille. Eikö sellaisia ihmisiä, jotka murhaavat viattoman ihmisen poliittis-uskonnollisista syistä, voi pitää terroristeina, kauhulla sotivina? Kristus kuoli terroristien puolesta. Ainoa asia, joka erottaa meidät kristityt muista ihmisistä, on meille uskottu armonsanoma ja kasteen ja ehtoollisen muodostama pyhäin yhteys. Kristuksen uhri muuttaa sydämet omalla voimallaan, omalla sanallaan, omilla merkeillään. 

Jumalan rakkaus yksinomaan on kaikkivaltias kovettunutta pahuutta vastaan. Synnin ongelma – miksi me teemme väärin – on selvitetty Kristuksen ristillä. Jumala on antanut vääryyden hallita maailma, jotta hän paljastaisi meille kullekin yksi kerrallaan, kaste kerrallaan, rakkautensa sydäntä särkevän täyteyden: armon. Ja niin pahan ongelma on selvitetty Kristuksen ylösnousemuksessa, siinä uudessa, yltäkylläisessä, vapaassa ja rajoittamattomassa elämässä, johon meidät on kastettu.

Tämä on totta, totta kuin vesi. Jeesus sanoo: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Hän itsekin oli toteuttanut käskynsä Jordan-virralla, jonka yli kerran Israelin kansa oli kulkenut uuteen elämään. Samalla Kristus teki pelkästä ulkonaisesta seremoniasta taivaat avaavan todellisuuden, niin että me kaikki voimme kulkea vakaalla maankamaralla. Sillä mihin syntiä tekemätön Jeesus itse tarvitsi puhdistusta? Menemällä kasteelle hän osoitti, että oli ottanut meidän ihmisten syntisen osan syntymästään asti omakseen, kannettavakseen. Hän oli kurja ja likainen meidän tähtemme. Totisen armon sana astui veteen, niin että Jumalan tulinen rakkaus kaikui taivaasta, ja Pyhä Henki teki pelkästä vedestä pyhän kasteen. Sen jälkeen Jeesus meni autiomaahan Saatanan ahdistettavaksi, terrorisoitavaksi.

Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Hän on ollut samanlainen alusta asti – tämän sanon vielä vahvistaakseni meidän uskoamme armon totuuteen voimaan. Alussa oli Sana, Jumala oli Sana, ja Sana oli Vapaus. Kasteen vesi onkin tulta, pahimpia, märkiviä, hoitoon kelpaamattomia haavoja puhdistava tuli. Siihen rakas Isämme on mieltynyt, meidän sairaiden hoitamiseen, jatkuvaan voitelemiseen. Mutta kaste huuhtoo kertakaikkisesti kaiken muun pois, niin että Jumalan ikuinen rakkaus tulee esille. Niin kuin Laulujen laulu sanoo: ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.” (Laul. l. 8: 6-7)

---

Tahdon vielä näin kirjallisessa muodossa olevan saarnani jälkeen kutsua sinut käytännössä toteuttamaan sanan- ja uskonnonvapautta lähiaikoina. Erityisesti tervetuloa yhteiseen messuun sunnuntaisin, mutta myös parina seuraavana torstaina 15.1. ja 22.1. klo 19 oleviin hetkiin, joissa Raamattua luetaan ääneen. Kulttuurimme vapauden kivijalka on juuri Raamatun sana, erityisesti yleisesti kuultuna. Silloin armon ilmapiiristä tulee julkista omaisuutta. terv. Petri P.S. Facebook-tapahtuman linkki: http://www.facebook.com/events/1611666292396303/

"Tulkaa hänen porteilleen kiittäen" - saarna messussa ja messusta

Hallelujasäe

Tulkaa hänen porteilleen kiittäen,
hänen esipihoilleen ylistystä laulaen.
Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään.

Ps. 100: 4

Evankeliumi

Joh. 7: 14-18

Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ”Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?” Jeesus sanoi heille: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”


---


SAARNA 4.1. ARMON VUONNA 2015
Helsingin vanhassa kirkossa saarnasi pastori Petri Samuel Tikka

Rakkaat kristityt,

Hyvää joulua! On tosi ihanaa, että olette tulleet kirkkoon tänä sunnuntaina. Minä rakastan teitä kaikkia. Nyt aloitelemme uutta vuotta uskoen siihen, että Jumalalla on paljon hyvää tiedossa Vanhalle kirkolle, täällä kokoontuvalle seurakunnalle ja keskustan ihmisille ylipäätään. Positiivista uutta on tiedossa, jaksetaan innostua toivorikkaalla mielellä. Sillä Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.

Jumala on hyvä kaiken aikaa, ja nyt juuri elämme joulua ja iloitsemme uudesta Herran vuodesta. Joulun juhla-ajan toisen sunnuntain virsissä veisataan kirkossa käymisen tärkeydestä. Päivän perinteinen evankeliumi puhuu Jeesuksesta 12-vuotiaana temppelissä, tämän vuosikerran evankeliumi on taas yleisluontoisempi – se puhuu kirkossa kuultavan sanoman arvosta. Jeesuksen syntymä, joulun aihe, ei esiinny suoraan, mutta sen seuraukset ovat sitäkin vahvemmin läsnä: Jeesus on lähetetty maailmaan kokoamaan meidät pysyvästi yhteen. Sitä on kirkossa käyminen. Ilman Kristusta kirkossa käyminen säännöllisesti olisi kuitenkin turhaa. Jeesus kävi näkyvän vaelluksensa aikana joka sapattina synagogassa ja jatkuvasti Jerusalemin temppelissä Israelin kansan suurissa juhlissa. Pelastavalla uhrikuolemallaan pääsiäisjuhlan aikana hän on tuonut pysyvän merkityksen jumalanpalvelukselle.

Tämä päivä siis käsittelee vahvasti kirkossa käymistä – sitä, kuinka rakennumme temppeliksi, Jumalaa palvelevaksi eläväksi rakennukseksi, kokoontuessamme yhteen. Jännittävää tässä juuri tällä hetkellä on se, että suurin innostus käydä kirkossa ei sijoittu joulujaksona nyt elettävään aikaan, vaan jouluaattoon ja ensimmäiseen adventtiin. Joulun juhla-aika on kuitenkin nyt, joulupäivästä aina loppiaiseen asti, me elämme innostavinta juhlinta-aikaa! Siksi on niin mukava olla teidän kanssanne nyt täällä. Loppiaisen jälkeiset viikot ovat meille vielä joulun jälkijuhlintaa. Kuitenkin kaikitenkin: jos itse juhla-aika on yleisesti ottaen laiskempaa aikaa, ovatko ennakkolupaukset parempia kuin itse asia? Ihan kuin kaupassa tarjottavat maistiaiset olisivat luotettavampia kuin itse tuotteet – ehkä niin joskus onkin, mutta niin ei pitäisi olla. 

On mukavampaa iloita pitkään ja hartaasti. Miksi lopettaa lyhyeen? Seurakunta juhlii kaiken aikaa, myös uuttavuotta olemme viettäneet Jeesuksen nimipäivänä. Kun olemme aloittaneet uuden vuoden Jeesuksen nimessä, kehottaa tämä sunnuntai jatkamaan meitä samalla tyylillä. Jotta jaksetaan kokoontua yhteen, seurakunnaksi, viikko toisensa jälkeen, koko vuodelle pitää riittää tolkuttoman paljon hyvää, täyttä evankeliumia. Tämä sunnuntai ei unohda joulun ydintä, hyvää sanomaa, päinvastoin, se johtaa meitä uskomaan joululaulun sanojen olevan mahdolliset (laulaen): ”Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!” Mutta onko se liian paljon luvattu? Onko turvallisempaa – pettymyksen välttämiseksi - pitäytyä vain hetkittäiseen iloitsemiseen?

Ei ole. Kotiin jääminen ilojuhlan, esimerkiksi messun ollessa käynnissä, ei ole välttämättä hyvä asia. Sillä jos seura tekee kaltaisekseen, niin Kristuksen seurakunta tekee iloiseksi. Minun tehtäväni on joka viikko sanoa täältä saarnastuolilta kaikille: juhlikaa! Kaikki me täällä ilmaisemme jo pelkällä läsnäolollamme toisillemme: iloitkaa kaiken aikaa! Mehän laulamme kanttorin ja urkurin johdolla niin kovaa kuin uskallamme ja sitäkin innokkaammin. Missä muualla lauletaan yhdessä kuin ilojuhlassa? - Mihin ilomme perustuu? 

Uuden testamentin lukukappaleessa Kristus sanoo Isälle: ”- Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.” Jeesuksen julistuksen sisältö on kaikkien syntien täydellinen anteeksi saaminen. Tämä on todellakin täysin yhteistä iloa! Ja se on turvallista iloitsemista, ei itsetekoista uskottelua, sillä evankeliumin ilo on täysin realistista. Jos kukaan ei ole täydellinen, niin me kaikki tarvitsemme armoa. Jos armo on välttämätöntä, se on totta. Ja kun ehdoton armo on totta, niin kaikki on yllättävää iloa.

Yllätys, yllätys, Vanha testamentti on kertonut jo etukäteen suuren, innostavan ilosanoman seuraukset: ”Yhdessä hetkessä minä otan pois tämän maan synnin. Silloin - sanoo Herra Sebaot - te saatte elää rauhassa, te kutsutte ystäviänne viiniköynnöksen ja viikunapuun alle.” Rakkaat ystävät, tällä hetkellä, Vanhassa kirkossa, tuo kaksi ja puolituhatta vuotta vanha profetia on toteutunut. Me olemme täällä ystäväjoukkona, innostuneina, vapaina. Olemme kokoontuneet tänne ottamaan vastaan viiniköynnöksen pyhitettyä antia ehtoollisella, anteeksianto lahjoitetaan kaikilla konkreettisilla tavoilla. Juuri nyt kuulutetaan korvillesi: sinä kuulut ikuisesti Jumalalle, syntisi on annettu anteeksi! Sairaiden voitelu, yhteinen rippi, urkujen pauhu, kaikki täällä julistaa heikoille täyttä armovoimaa! Jeesuksen Kristuksen armo kuuluu kaikille, ilman ehtoja, se vapauttaa sinut tällä hetkellä, tässä tilassa!

Eikä into lopu tähän. Me näemme tuon viiniköynnöksen ja viikunapuun profetian tulevan yhä suurempaan voimaan, kun kutsumme ystäviä mukaan ainaisen joulun juhlintaan, yhteisen puukaton alle (tai kuusen juurelle, kuten nyt olen). Kutsuminen on hauskaa, sitä ei tarvitse pitää ehtona mihinkään eikä pelottavana, sillä me olemme samalla viivalla toisten ihmisten kanssa. Kaikki ovat hämmentyneitä, yhtä lailla syntisiä, sillä kaikki janoavat merkitystä ja ainaista armoa. Jokainen lähimmäinen tarvitsee tukea ja ystävyyttä. Meidän ei tarvitse pelätä unelmien kaatumista eikä elämää ilman merkitystä. Kaikki ihmiset ovat nimittäin heprealaiskirjeen sanoin vapaiksi päästettyjä kuoleman pelon orjia. Jumalan hyvyys elämässämme saa meidät jatkuvasti unohtamaan oman outoutemme maailmassa. Ystävät, ruoka, luonto ja silkka olemassaolon ilo yllättävät. Meidän sisimpämme armahdetaan. Vaikeudet on annettu meille, jotta meillä olisi kosketus omaan heikkouteemme ja siinä läsnä olevaan armoon. Silloin voimme auttaa muita. Armosta eläminen on tarttuva tauti.

Pelkkään armoon perustuvalla olemisella me siis kutsumme toisiamme yhteisiin armon juhliin, messuun. Kutsuminen ei ole vain sanallista kutsumista, vaikka sekin on usein käytännössä tarpeen, eiväthän kaikki edes tiedä messun paikkaa tai aikaa. Jakamalla sitä, mikä on tullut meidän vajavaisen elämämme aarteeksi, me osoitamme parhainta sympatiaa, välittämistä toista elämän tarkoitusta hapuilevaa ihmistä kohtaan. Jumalanpalvelus on kaikille avoin, ja sellaiseksi se konkreettisesti tulee meidän kristittyjen elämän kautta. Tämä kirkko, johon me kutsumme ihmisiä mukaan, olemme me itse. Siksi kutsuminen on helppoa, kutsukortteja ei tarvita: me itse olemme eläviä kutsuja. Sinun kutsuluonteesi perustuu juuri nyt kuulemaasi sanaan: kaikki syntisi ovat anteeksiannetut! 

Kristus on juuri sinulle lähetetty pelastaja! Miksi hän olisi muuten tullut yhdeksi pieneksi ihmiseksi, ellei juuri kutakin meitä, hapuilevia ihmisyksilöitä varten? Ah, rakkaus on totta, se on täyttä asiaa seimen lapsessa! Anteeksiannon yhteinen juhlinta on uskottava todellisuus, sillä lahjauskosta me saamme voiman rakastaa lähimmäisiämme vapaalla armorakkaudella jokapäiväisessä elämässä. Luottamuksen lapsina me ihmiset olemme kirkko kaikkialla, minne kuljemmekaan.

Mitä sitten merkitsee olla kirkko? Kirkko tarkoittaa ”Herran omaa”. Seurakuntana kokoonnumme yhteisen armovoiman ääreen jokaisena Herran päivänä, ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina, ja muinakin merkitystä täynnä olevina pyhinä. Me elämme (jatkuvasti) elämäämme, kirkkovuosina, ensimmäisestä joulusta alkaneita armon vuosia. Kirkkona me kuljemme tässä maailmassa Herran omina lähettiläinä. Lähettiläs, olkoonpa suurlähettiläs tai vähäinen juoksupoika, ei puhu omiaan, vaan hän puhuu ylemmän tahon valtuuttamana, etsii yhteyttä, toimii diplomaattina. Niin kuin Isä on lähettänyt Kristuksen pelastamaan maailman, niin on Jeesus lähettänyt meidät julistamaan evankeliumia kaikille kanssaihmisillemme. Jeesuksen sanat toteutuvat meidän, kirkon, Herralle kuulumisen kautta: ”Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”

Sanoohan Uusi testamentti vielä: ”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen.” Syntessään ensimmäisenä jouluna Jeesus otti omakseen ihmisen syntisyyden, vaikka se ei hänelle kuulunut. Näin tapahtui siksi, jotta me voimme ottaa omaksemme oman heikkoutemme, joka kuuluu meille ihmisluontomme perusteella. Niin voimme auttaa muita, rakentua yhdeksi ihmiskunnaksi, ihmisperheeksi. Näin toimiessamme olemme ihmiseksi tulleen Herran omina kirkko, olemme veljiä ja sisaria kaikkien kanssa, ystäviä, jotka kutsuvat ainaiseen jouluun. 

Ei riitä joulu, pääsiäinen eikä helluntaikaan. Koko vuosi, joka viikko on ilojuhlaa, mahtavaa sanomaa! 12-vuotiaana ymmärrystä täynnä oleva Jeesus sanoi temppelissä: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Jumalaa ei tarvitse etsiä kaukaa eikä yksin. Meidän kotimme on ikuisen Isän tutussa kodissa, jossa vietetään juhlaa koko ajan. Kirkon joulu on ainainen, se alkoi ensimmäisenä jouluna, mutta itse asiassa ikuinen juhlinta oli olemassa jo ennen Kristuksen syntymää, jopa ennen aikojen alkua. Jeesus on näyttänyt meille armollisella ymmärryksellään Jumalan sydämen. Kristus on veljemme, joka ohjaa yllättävällä viisaudella, armollaan, kaikkea. 200-luvulla ennen Kristusta eräs Israelin seurakunnan opettaja, Sirak, sanoi Viisauden sanovan: 

”Tulkaa luokseni, te, jotka kaipaatte minua,
ja ravitkaa itsenne minun antimillani.
Jo ajatuskin minusta on hunajaa makeampi,
ja omilleni maistun makeammalta kuin mesikakku.
Jotka minua syövät, niiden nälkä kasvaa,
jotka minua juovat, janoavat yhä lisää.”

Profetian syvyydet ovat tulleet todeksi Jeesus-lapsen nimessä! Jeesus sanoi Isän ilmoittaneen ilosanoman lapsenmielisesti iloitseville, myös väsyneille, meille kaikille ja huusi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat: minä annan teille levon.” Kutsukaamme tänä uutena vuotena 2015 kaikkia enenevän ilon yhteyteen! Toimikaamme Herran diplomaatteina hakien kaikkia takaisin tai ensi kertaa kasteen pesunkestävään armoliittoon! Tuokaamme ilon aposteleina toisemme mukaan ilahduttavan viinniköynnöksen, Kristuksen ruumiin ja veren, juhlaan, messuun! Kristus on ristiinnaulittu, ylösnoussut Jumalamme, Immanuel, ”Jumala kanssamme”! Jumalan armo on ikuinen toivo kaikille erehtyneille, siis kaikille ihmisille. Anteeksianto kestää. Armo kantaa. Vanha kirkko iloitsee, Helsingin keskusta tulee tutisemaan riemusta. Ylistäkäämme Kristusta, Jumalaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Hyvää sunnuntaita, mahtavaa joulun juhla-aikaa! Teidän Vanhassa kirkossa kokoontuvien yhden pastorin ominaisuudessa julistan täten tämän Herran armon riemuvuodeksi. Sydämellinen kiitos, että olette täällä!

Joulutervehdykseni

Hyvä ystävä, ihminen, seurakuntalainen, vieras, satunnainen lukija, 

Tahdon toivottaa sinulle erittäin riemukasta maailmankaikkeuden Vapahtajan syntymäjuhlaa! Tervehdyksenäni annan sinulle neljännen adventin johdantosanat, jotka puhuin 21.12. klo 10 Helsingin vanhan kirkon messussa. Johdattakoot ne ajatuksiamme elämään jo 2015. ihmeellistä armon vuotta...

Tämä 4. adventtisunnuntai on omistettu lasta odottavalle neitsyt Marialle, Jumalan äidille. Olen huomannut suureksi yllätyksekseni, että Jeesuksen neitseestä syntyminen on monille yksi vaikeimmin hyväksyttävistä kristinuskon asioista. Kaikkivoivalle Jumalalle on kuitenkin enemmän kuin mahdollista luoda ihmissuku uudelleen. 

Missä piilee neitseestä syntymisen ongelmallisuus meille? Siinä, että me ihmiset olemme epäonnistuneet ihmisyyden todeksi elämisessä. Jos osaisimme elää ihmisiksi, Jumala olisi ollut koko ajan meidän kuviensa keskellä eikä hänen ihmiseksi syntymistään olisi tarvittu. Kaikki ovat kuitenkin ajautuneet erillisyyteen toinen toisistaan, yksinäisyyteen, jonka sisältö on synti, tuo outo voima. Jumala tahtoi olla kanssamme kaiken tämän mahdottomuuden keskellä. Hän tuli ihmiseksi orpoakin orvompana, vieraana ja yksinäistäkin yksinäisempänä, ilman luonnollista isää, ainoana siteenään ihmisyyteen tytön saama usko.

Olkoon meidän syntisten joululahja sanoma mitättömän neitsyen yksinäisestä Pojasta. Olkoon ylpeän järjen hylkäämä, mutta parantava Totuus, aamunkoitto sydämemme synkeyteen jo tänään. Kuten nimipäiväsankari Tuomas, koskettakaamme ehtoollisella jumalallisen Veljemme haavoja päästäksemme epäilyksestä vapaaksi. Tätä ennen me ihmettelemme sitä, että unohdetun sielun ainokainen kuoli: ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus.” Antakaamme nyt tunnustus hylkäämällemme ihmis-Veljelle, Jumalalle, jonka syntymäpäivänä tallin eläimet välittivät hänestä meitä enemmän.

Juuri sinulle ja minulle kuuluu armo, Vapauttajan läsnäolo: joka päivä, joka hetki sekä joka viikko kaikki yhteen kokoavassa juhlassa, Kristuksen messussa (Christ-mass). Ihmiset: meille on jo annettu "joulu ainainen"!

 - Petri Samuel Tikka +

Kun syvä hiljaisuus ympäröi kaiken

ja yö eteni kulkunsa puoliväliin,

sinä sinkosit valtaistuimeltasi kaikkivoivan sanasi. 

(Viisauden kirja 18:14–15a)

Itsenäisyyspäivän saarna

Hallelujasäe:

Herra, sinun nimesi on ikuinen!
Sinun nimesi kaikuu polvesta polveen.

Ps. 135: 13

Evankeliumi:
Matt. 20: 25-28

Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”


Saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
pastori Petri Tikka

Suomen lippu on ristilippu. Lippu on merkki, joka kokoaa ihmisiä yhteen. Siniristilippu julistaa, että Suomen kansan kokoava voima on risti. Itsenäisyyspäivän evankeliumi puhuu rististä, kun sen mukaan Kristus tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. Jumala palveli kaikkia kansoja uhrautuessaan meidän puolestamme naulittuna puuhun. Se on kallis uhri, taivaallinen voimaltaan, uhri, joka tuo puhtauden maahan. Taivaallinen sini, puhdistava valkeus. Siinä on siniristilippu.

Lippu on aina voiton merkki. Kun se liehuu, on se seurausta taistelulla ja uhreilla saadusta voitosta. Ennen kuin lippu liehuu, on kuultu ilosanoma uudesta vapaudesta. Tässä saarnassa haluan puhua siitä, miten yhteiskunnallinen ja kristillinen ilosanoma eroavat toisistaan – ja liittyvät toisiinsa.

Evankeliumi Kristuksesta on saanut jalansijan näillä raukoilla rajoilla, sillä maailman kansat kaipaavat Jumalaa. Kristillisestä historiastamme huolimatta Jumala-kaipuun suuruudesta puhuminen voi tuntua oudolta juuri tämänhetkisessä Suomessamme. Uskonto on periaatteesa yksityisasia, ja Jumala ei ole mielessä edes kirkkoon liittyvissä asioissa. Suhde kirkkoon tuntuu määriytyvän sen mukaan, mitä meidän kirkon ihmisten uskotaan opettavan ihmisistä. Monet ovat kuohuksissaan asioista, jotka liittyvät ihmisen olemukseen miehenä ja naisena.

On kuitenkin myös kysymyksiä, jotka ovat pinnan alla, mutta eivät sen vähemmän kovia: onko minulla vapautta, itsenäisyyttä ihmisenä, jos on olemassa kaikkivaltias Jumala? Jumala on liian iso asia mietittäväksi. Se, mitä kirkko opettaa Jumalasta ja hänen teoistaan, näyttäytyy ulospäin yhdentekevältä. Kuitenkin ainoastaan sanoma Jumalasta tuo ihmisenä olemisen ristiriitaisiin kysymyksiin rauhan.

Vastaparina ilosanomalle Jumalasta on kyllä olemassa myös ihmisten aikaan saamia hyviä uutisia. Evankeliumi, ilosanoma, tarkoitti niihin aikoihin, kun Kristus syntyi, uutista ratkaisevasta sotavoitosta, joka tuo rauhan valtakuntaan. Tällainen oli pax Romana, Rooman rauha, jonka keisari Augustus oli tuonut raastavan sisällissodan jälkeen tunnettuun maailmaan. Rauhan aikana Augustus järjesti muun muassa verotuksen tavalla, johon nykyinen yhteiskuntajärjestelmämmekin osaltaan perustuu.

Inhimilliset, yhteiskunnalliset ilosanomat ovat kuitenkin aina jättäneet jälkeensä uhreja, katkeruutta ja kaunaa. Voitto, joka saavutetaan ihmisten välillä ja inhimillisin asein, on lähtökohtaisesti ankara, olkootpa tarkoitusperät tai jopa saavutukset hyviä. Kyse on nimittäin voitosta, jonka ihminen saavuttaa toisen ihmisen yli. Näin on sekä yhteiskunnallisten lainsäädäntöjen taistelussa että sotatantereilla: kummatkin ovat vallan käyttöä toisen ihmisen vapauden yli, olkoonpa kyse yhteiskunnallisesta arvovallasta tai sotaviisaudesta. Kun ihminen ei ole täydellinen olento ja rauha on keinolla tai toisella saatava aikaan, useimmat meistä kuitenkin suostuvat kompromisseihin. Voitto sodassa tai politiikassa on usein oikeutettu, mutta aina jollekulle osapuolelle kyseessä on tappio.

Tällaisiin kompromisseihin perustuviin, epätäydellisiin ilosanomiin ihminen useimmiten tottuu. Näin oli myös Rooman rauhan, Augustuksen ilosanoman aikoihin. Kun apostolit, Kristuksen lähettiläät, alkoivat julistaa ilosanomaa Kristuksesta, kuulijoille Rooman valtakunnassa tuli mieleen uusi yhteiskunnallinen voitto. Mutta apostolit puhuivatkin Jumalasta niin kuin hän olisi uutinen! Kaikkihan tiesivät, että jumalat toimivat aina samalla tavalla uhrimenojen kautta, ja tarinat heistä sijoittuivat myyttiseen menneisyyteen. Kun kristityt eivät edes välittömästi tarjonneet uusia oppeja ihmisenä elämisen käytännön kysymyksistä, uutinen Jumalasta tuntui vähintäänkin naurettavalta. Samoin nykyään – mutta kirkon julkisuuskuva on joko heikosti toimiva etiikan opetuksen laitos tai sitten diakoninen hyväntekeväisyysjärjestö, ulkoistettua hyvän tekemistä. Kirkko ei näyttäydy dynaamisena, jopa järjettömänä julistusyhteisönä, kuten alunperin.

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan joka kolkkaan, ja myöhemmin jopa varmasti tuossa kontekstissa myyttisiltä tuntuvien Fennien maahan. On Herra, joka on todella tuonut rauhan maailmaan, kristityt julistivat silloin Välimeren maissa. Voideltu Valtias on juutalainen, ei yhteiskuntakelpoinen jumalten palvoja, niin kuin kaikki olisivat helpommin uskoneet. Hän, Jeesus, kuoli häpäisykuoleman alastomana puussa. Jumala on nostanut hänet kuolleista.

Silloin ja edelleenkin tiedetään, että se, joka väittää kuolleen nousseen kuolleista, on hullu, joka pitää luonnonlakeja pilkkanaan ja turmelee hautarauhaa. Ei edes se osa juutalaisista, joka uskoi ruumiin ylösnousemukseen, tullut ajatelleeksi muuta kuin koko ihmiskunnan ylösnousnousemusta. Se, että yksittäinen ihminen olisi voinut nousta kuoleman orjuudesta lopullisesti, on todella vahva väite. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen persoona on ollut poikkeuksellistakin poikkeuksellisempi alusta asti. Ilosanoman aikaan saanut kuningas ei ollut vain Jumalan poika, niin kuin keisarit aikoinaan itsestään väittivät, vaan itse Jumala.

Mutta mitä tarkoittaa käsite ”Jumala”? Apostoli Paavali julisti ateenalaisille: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Paavali uskoi juutalaisena Jumalan toimivan ajassa, paikassa ja historiassa. Israelin kansa oli saanut omien harhapolkujensa aikana havaita Jumalan voimallisen armotyön, Punaisenmeren ylityksestä alkaen. Tämä on päinvastainen käsitys kuin luonnollinen kuva Jumalasta, joka asuu kaukana pilvissä, poissa meidän ihmisten todellisuudesta. Evankeliumissa Kristuksesta Jumala murtautuu harhakuvitelmiemme läpi keskelle ihmisten raa'inta todellisuutta. Rukouksen tullessa välttämättömyydeksi omissa raskaissa vaiheissaan on myös Suomen kansa, pieni kuin Israel, havainnut Jumalan armollisen varjeluksen.

Ilosanoman merkitys on se, että sopu ihmisten välillä on käytännössä mahdollinen. Elämässä on mahdottomia ristiriitoja, käsityseroja ja menneisyyden syntejä, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kristuksen uhri asettaa ensinnäkin kunkin meidän omat syntimme uuteen asiayhteyteen. Jos Kristus, itse hyvyys ja Jumala, antoi välittömästi anteeksi murhaajilleen, miksi hän ei antaisi anteeksi myös sinulle ja minulle? Menneisyyden haamut voivat tulla esille, pahat rikokset, mutta ne eivät ole enää alitajuntaan torjuttavia kummituksia. Ne saa anteeksi. Toiseksi – Jumalan ainoan Pojan ylösnousemus antaa meille voiman olla pelkäämättä toisten ihmisten erehdyksiä tai ohituksia. Kun Jumala on jo kerran korjannut suurimman vääryyden, Poikansa kuoleman, herättämällä hänet kuolleista, hän tulee korjaamaan myös kaikki muut vääryydet ja rikokset yksi kerrallaan. Kerran tulee sopu, siinä luottamuksessa saa elää ja kristittynä tuleekin elää.

Armon todellisuudessa on suuri, rajoittamaton vapaus. Anteeksianto on perusta sekä yksilöitten että yhteiskuntien itsenäisyydelle. Vaikeinta on antaa anteeksi kaikken läheisimmille ihmisille. Jos saa voiman antaa anteeksi toisen ymmärtämättömyyden, silloin elää itsenäisyyden armossa. Silloin pystyy olemaan vaikka eri mieltä toisten kanssa. Ennen kaikkea suhde Jumalaan on ehjä, kun hän itse on elämäsi perusta. Hän itse on sinun itsenäisyytesi.

Mihin siis sijoittuu ihmisen Jumala-kaipuu, se kohta, mitä evankeliumi koskettaa? Jumalan kaipuu on juuri meidän rikkinäisyytemme keskellä, siinä kohtaa, missä koettu tai itse tehty synti huutaa. Meidän olemuksemme miehenä ja naisena voi olla rikki, meidän sielumme ja ruumiimme voivat kulkea eri todellisuutta, me voimme kokea käsittämätöntä vierautta ja vääryyttä tässä maailmassa, mutta ystävät, juuri siksi meille on annettu taivaallinen ilosanoma. Evankeliumi on taivaallinen, kaiken ylittävä, voimansa puolesta, mutta olemukseltaan se on kaikilla tavoilla inhimillinen, vereslihalla oleva.

Enää Jumala ei ole liian suuri, ymmärryksen ylittävä, jopa uhrimenoin sovitettava. Hän itse sovittaa meidät, siis tuo sovinnon meidän keskellemme. Jos Kristus, lempeä Luojamme, on kerran luonut ymmärryksen, hän antaa myös itsensä käsittää, hän tulee lähelle, tunnettavaksi. Niin, tällainen pieni, ujoudessaan hellä, epävarmuudessaan sisukas kansakunta kuin me suomalaiset saamme aina nähdä läpitunkevan välähdyksen Jumalasta, sinisen ristin valon. Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hän voi sovittaa Suomen kansan ristiriidat, hän on ainoa, joka kykenee tuomaan rauhan koko maailmaan, luomiensa kansojen keskelle.

Olkaamme toinen toisillemme itsenäisiä lähimmäisiä, jotka johtavat palvelemalla. Kun näin teemme, yksin Jumalan armon avulla, silloin valkoinen toivo todella peittää maan sinisen ristin liehuessa kaupunkimme kaduilla. 

Uskon puhdistus

Hallelujasäe

Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.
Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.

1. Kor. 3: 11

Evankeliumi

Matt. 16: 1-4

Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.

"Uskon puhdistus"
Helsingin vanhassa kirkossa 9.11. AD 2014
saarnasi pastori Petri Samuel Tikka

Ystävät, 

Tämän päivän kaksi kirkollista tapahtumaa, uskonpuhdistuksen muistopäivä sekä seurakuntavaalit, tarvitsevat toisiaan. Ensiksi mainittu tapahtuma viittaa uskon perusteisiin eli kristillisen uskon kirkkaaseen ja vapauttavaan merkitykseen. Toinen tapahtuma on sitä, miten me seurakuntalaiset toimimme yhteisesti ja julkisesti vaikuttaaksemme maailmassa. Kun uskomme puhdistuu iloiseksi, mikään ei estä toimintamme mahdollisuuksia ja sen vaikutuksen laajentumista. Jos sen sijaan armon sanomaa liataan ehdoilla, Herra meidät varjelkoon. Silloin byrokratisella jäykkyydellä on täysi valta toimia armottomasti ja innottomasti. Tahdon nyt saarnata ajatellen sitä, miten uskonpuhdistus ja kirkon vaikutus maailmassa kuuluvat yhteen.

Seurakunnan toimiminen ja koko olemus perustuvat pelkästään kristilliseen uskoon. Usko on niin tärkeä asia, että 1500-luvulla koko eurooppalainen yhteiskuntarakenne muuttui, kun uskon ydinsisältöä arvioitiin uudelleen. Uskonpuhdistuksen myötä kehittyivät mm. suomalainen kirjakieli ja koululaitos ja yhteiskuntamme yhteisvastuulliset arvot. Jos sitä vastoin nykyään haluaa mullistaa maailmaa, ei kannata puhua kristillisen uskon sisällöstä. Pikemminkin pyritään vaikuttamaan toisten ihmisten mielipiteisiin vetoamalla siihen, että et ole suvaitsevainen tai välittävä ihminen jos ajattelet asiaa toiselta kannalta. Missään kohden ei vedota uskoon eli olemassaolon perusteisiin, siihen mitä on olla itsenäinen, erillinen ihminen Jumalan edessä. Uskonpuhdistus puhdistaa astian, asenteenpuhdistus on kiillotusta.

Ei ole ihme, että kirkkomme seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on yleensä todella alhainen. Kirkolta ei odoteta mullistusta tai jatkuvaa vaikutusta yksilön elämään. Päinvastoin, kirkon odotetaan uudistuvan asenteissaan, ei uskossaan. Toiselta kannalta taas halutaan, että kirkko pitäytyy hankituissa mielipiteissään. Tuntuu kuin kirkon vaikutuspiirissä jokin veisi ilon ilosanomasta lisäten siihen pelottavia piirteitä tai – vielä paljon yleisemmin – tylsämielistä epävarmuutta. Harmaaseen laitokseen, joka pyörii omalla painollaan, ei asiaan vihkiytymätön jaksa vaikuttaa. Asennemuutosta odottava taas turhautuu muutoksen hitauteen. Mutta: mitä jos lakkaisimme odottamasta asennemuutosta, ja menisimme juurille, rukoilisimme uutta uskonpuhdistusta? Sellainen muuttaa sekä kirkon että koko yhteiskunnan.

Jo luterilainen reformaatio lähti liikkeelle siitä, että kristinuskon sanomassa on niin paljon käytännöllistä mieltä, että kaikki pitää mullistaa sen tähden. Uskon merkitys pitää arvioida uudelleen, jotta ihmisillä olisi heille Jumalan tarkoittama rauha. Niin, kun kaikki viedään ytimeen asti, asiat voivat mennä hyvin ihmisten yhteisessä olemisessa. Esimerkiksi jatkuva työttömyys ei ole välttämätön paha. Jos rahan sijaan tavoitellaan iloista yhteyttä, lamaa ei tule. Onhan myös niin, etteivät riidat revi sellaista ystäväpiiriä, jossa on hyvä mieli, syvä keskusteluyhteys ja vapaa olo. Miksi – siis kysyn – tarvitsisi olla sotiakaan? Asennemuutos tai ideologinen riitely ei tässä auta pitkälle. Ihminen ei voi muuttaa toista ihmistä pelkillä hyvillä tarkoitusperillä – vai eivätkö avioerotkin usein synny siitä, että puoliso pyrkii saamaan toisen ihanteelliseksi?

Jotta kaikilla meillä ihmisillä olisi rauha, hyvä omatunto ja rehellisesti ja avoimesti iloinen sydän, on syytä mennä perusteisiin. Jos haluaa vettä, pitää mennä lähteelle, josta vesi tulee. Jos haluaa puhdistusta ihmisyhteisöön, pitää mennä lähteelle, josta ihmisyys saa alkunsa. On puhuttava siis Luojasta, kaiken persoonallisuuden ja ilon lähteestä.

Mutta millä perusteella on meillä kirkkona ja kristittyinä erityistä sanottavaa Jumalasta? Jotain sellaista, mitä muilla uskonnoilla tai käsityksillä ei ole automaattisesti annettavana? Onhan selvä asia, ettemme täällä puhu Luojasta yleiskäsitteenä mille vain tärkeälle tai merkitykselliselle. Silloin Jumalasta tulee taas vain meidän asenteittemme heijastuma, ikään kuin hän ei olisi itsenäinen toimija. Jumala on Sana, hän puhuu. Tämä sanoma, mikä meille on uskottu ja mihin meille on suotu luottamus, perustuu Kristuksen tekoihin ja sanoihin. Kristuksesta tulee nimityksemme ”kristitty”. Mutta miksi perustamme uskomme juuri Jeesukseen Kristukseen emmekä esimerkiksi hyvän tekemisiimme?

Paavali antaa asiaan kuin asiaan perusteellisen kristillisen näkemyksen kirjeessään roomalaisille. Hyvän tekemisen ongelmakenttään kuulimme apostolilta tällaisen kannan: ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä.” (Room. 5: 6-7) Lukukappaleen sanat antavat realistisen kuvan meidän kyvystämme hyvään. Uudistukset kohtaavat seinän yleensä yhtä nopeasti kuin alkavatkin, koska rakkautemme on rajattua. Synti ei ole sen kummempi juttu kuin se, että luonnollinen kiintymksemme läheisiimme jää rakkauden määritelmäksi. Paavali kuitenkin jatkaa: ”Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta.” (Room. 5: 9) Kaikki on siis mahdollista, jos uskomme, että Jumala rakastaa syntisiä, epätäydellisiä ihmisiä – siis kaikkia.

Kaikki tiivistyy ristiin. Siihen viittaavat Jeesuksen sanat: ”Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Profeetta Joona oli suuren kalan vatsassa kolme päivää. Kristus nousi kuolleista kolmantena päivänä. Mutta mikä oli paha ja uskoton sukupolvi, joka ristiinnaulitsi Jumalan? Samanlaiset kuviot toistunut polvesta toiseen. Välinpitämättömyys ja pelko tekevät järjettömyyden mahdolliseksi. Oikeusmurha vie ihmisarvon. Kaikki ovat osallisia Ihmisen Pojan kuolemaan, mutta ei sen tähden, että ihmissuku syyllistettäisiin. Me olemme outo joukko, jatkuvan armahduksen alaisia luotuja sitä huomaamattamme. Sanoohan vaka vanha Siirak: ”Mikä on kunniakas suku? - Ihmissuku. Mikä on kunniakas suku? - Ne, jotka pelkäävät Herraa. Mikä on kunniaton suku? - Ihmissuku. Mikä on kunniaton suku? - Ne, jotka rikkovat Jumalan käskyt.” (Sir. 10: 19)

Tällaista ihmissukua Jumala rakastaa ilman minkäänlaista syyllistämistä. Se on ristin ihme. Tämä rakkaus ei ole vierasta meille, sillä me elämme joka hetki Luojamme varassa. Risti tekee todeksi sen, että kaikki on mahdollista. Armahdus on totta. Pahan voittaminen on todellisuutta. Sovinto ihmisten kesken ei ole vain pintakiiltoa. Sovitus on yhdistänyt Jumalan ja ihmisen elämänpiirit yhteen. Seurakunnassa on kaikki mahdollista, koska Kristus rakastaa. Tämä koskee sinua juuri nyt: sinä saat syntisi anteeksi Kristuksen tähden. Sinä saat anteeksi sen, että olet ohittanut toisen ihmisen, koska Kristus ei ohita ketään meistä. Me saamme varman toivon yksin armosta, yksin uskosta eli ilman omia ratkaisuja, yksin Kristuksen tähden: tämä on luterilainen, paavalilainen ja ennen kaikkea kristillinen periaate.

Puhdistakaamme uskomme kaikesta sellaisesta, mikä estää näkemästä kirkkaasti ristiä. Mitään estettä ei saa asettaa näköpiiriimme. Ehdot ja pelot, pois edestä. Jumala itse, meidän Luojamme, on kärsinyt yksinäisyyden ja pahan olon loppuun asti. Tämä on ihan toisenlainen käsitys Isästä Jumalasta kuin mikä meillä niin usein on. Jeesus ei ole erillinen Jumalasta. Me tiedämme jo maallisen isän rakkauden lastaan kohtaan – kuinka sitten Isän sydän murtuu, kun hänen oma, ainoa Poikansa kuolee? Jumala koki Jeesuksessa ihmisen osan täysin, täydemmin kuin me ikinä edes haluamme sen kokea. Kristuksen armo on vastustamaton, sillä se vie vihalta aseet. Hänessä on kaikki into, elämä ja vapautettu tahto, mitä ikinä voimme kaivata. Kristuksessa, rakkauden Hengessä ja Isässä on kaikki se yhteys, mitä me olemme aina janonneet. Me emme ole koskaan yksin, sillä Jumala on itse yhdessä oleminen.

Rakkaat ystävät. Jos seurakunta on rakennettu millekään muulle perustalle kuin Kristuksen ristin varaan, se on rakennettu hiekan päälle. Jos meidän uskoomme liittyy mitään muuta kuin Kristuksen kalliisti, verellään, osoittamaa armoa, vakaumuksemme ei ole kestävä eikä toisia syntisiä kantava. Kaikki perustuu Kristuksen ristin varaan; jo tämä kirkkorakennus tuo keskiöön krusifiksin, Kristuksen kuvattuna ristillä; ja ulkona, yhteiskunnassamme ristiliput liehuvat isänpäivän kunniaksi. Jumala kuoli ihmisen tähden. Kristus, ristin merkkiin viitattuaan, ”jätti heidät siihen ja lähti pois”. Tähän meidät on jätetty. Tähän, puhtaasti Kristuksen uhrirakkauden varaan, perustuu se, että me seurakuntalaiset toimimme yhteisesti ja julkisesti vaikuttaaksemme maailmassa. Joonan merkin merkitys on kirkas ja vapauttava: ilo yllättää silloin, kun sitä vähiten odotit.