Hiljaisia mietteitä

Kutsukortissa on ajatuksia ja yhteyttä sinulle ja minulle

Hei, hyvä blogini lukija! Tahdon nyt tässä esittää ajatuksia, jotka pohjautuvat vapaasti puhuttuun ja ajatusrakenteeltaan etukäteen mietittyyn palmusunnuntain saarnaani. Toivon, että mietteeni olisivat sellaisia, että saat joistakin niistä kiinni, ja voit jäsentää niitä omaan kokemukseesi. Haluan näin olla mukana siinä, että hiljainen viikko ja tuleva pääsiäinen tuovat meille kaikille kevättä elämään!

Alkuun rajut väitteet:

”Jumala on hyvä – kaiken aikaa!”

”Jumala on kuollut.”

Kaksi ristiriitaista iskulausetta. Onko elämämme perusta, siis sen Luoja, hyvä, rakastava ja elävä kaikissa tilanteissa, kuten Vanhassa kirkossa usein toistetaan? Vai onko hyvä Jumala abstrakti mielipide, käytännössä merkityksetön ajatus, suorastaan kuollut, kuten 1960-luvulla julkiseen muotiin tullut ajatus kaikuu? Sopivatko elämän raaka todellisuus, sen harmaus, ja iloinen toiveikkuus ollenkaan yhteen?

Yllättäen kristinuskonkin mukaan Jumala on kyllä kuollut – nimittäin meidän tähtemme. Jumala on hyvä kaiken aikaa juuri siksi, että hän on sisimmässämme vellovan merkityksettömyyden keskellä aina kuolemaan asti. Jumala on siis loputtoman myötätuntoinen kunkin meidän yksinäistä, yksilöllistä ahdistustamme kohtaan. Sitä tarkoittaa yhden – Kristuksen, Jumalan, Ihmisen Pojan – kärsimys.

Miten tämä Jumalan hyvyys meitä kohtaan toteutuu käytännössä? Miten etäiseksi koettu Jumala voi olla meitä lähellä? Osviittaa tähän voivat antaa neljä lausetta, jotka olen laatinut Vanhan kirkon kutsukorttiin. Niillä olen yrittänyt vastata kysymykseen ”mikä ihmeen messu?”, mutta samalla tulee käsiteltyä se, mitä ihmisten keskinäinen elämä perimmiltään ja sen myötä kristinusko ovat:

1. ”Tämä on halua elää lähelle toinen toistamme, tulle yhteen ja olla peräti Jumalan palveltavana.” 2.”Jeesus on meitä lähelle, kärsimykseen asti tullut Luoja.” 3. ”Hän nousi kuolleista, jotta saisimme elämän täynnä toivoa.” 4.”Ehtoollisessa maistamme Jumalan hyvyyttä.”

Otsikoiksi tiivistäen: 1. Palvelu, 2. Kärsimykseen asti tullut Jumala, 3. Ylösnousemus ja toivo, 4. Jumalan hyvyyden maistaminen. Samat ajatukset kulkevat palmusunnuntain Uuden testamentin lukukappaleessa, Filippiläiskirje 2:5-11, joka on Jumalan alennustien hymni (se kuultiinkin Vanhassa kirkossa Grex Musicus -kuoron esittämänä Tuomo Nikkolan sävellyksenä).

1. Palvelu (”Tämä on halua elää lähelle toinen toistamme, tulle yhteen ja olla peräti Jumalan palveltavana.”)

Ihminen on ihminen, kun hän elää lähellä toista ihmistä tuomitsematta tätä, olematta yläpuolella. Muuten ihminen on ihmiselle susi. Itsenäinen ihmisyys toteutuu, kun pyrkii ymmärtämään toista vaikka hän ei ymmärrä sinua. Tällainen mielenlaatu on palkkio itsessään, se mahdollistaa terveen yhteyden ja jopa yhteisöllisyyden (kuten Vanhan kirkon messussa taas koettiin lämpimällä tavalla). Kuitenkin toinen toistemme palveleminen on hyvin haastavaa, sillä emme aina ymmärrä toisiamme alkuunkaan; onneksi on olemassa meidän kaikkien ihmeellinen palvelija:

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa... (Fil 2: 5-7)

2. Kärsimykseen asti tullut Jumala (”Jeesus on meitä lähelle, kärsimykseen asti tullut Luoja.”)

... hän alensi itsensä
ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti. (Fil. 2: 8)

Usein käsitämme kärsimyksen ensisijaisesti ulkopuolelta tulevaksi pahuudeksi. Omaa epätietoista rikkinäisyyttä, joka usein johtaa toisen ihmisen ohittamiseen, on vaikeaa, jopa mahdotonta myöntää. Tämän tunnistaminen ei vaadi kuitenkaan itseruoskintaa eikä ihmisarvonsa kieltämistä, vaan vain sen, että näkee itsensä tavallisena, pienenä, toisia ja toivoa tarvitsevana ihmisenä. Toive eheästä minuudesta painaa raskaana, rikkinäisyytemme voi muuttua musertavaksi taakaksi – mutta ihmisen osan kantava Kristus (voideltu, messias..) on kärsimyksemme ytimessä.

3. Ylösnousemus ja toivo (”Hän nousi kuolleista, jotta saisimme elämän täynnä toivoa.”)

Kuulkaamme herkällä korvalla lähimmäistemme ainutlaatuista kipua ja hätää ohittamatta sitä ”aika parantaa haavat” -tyylisesti. Muuta ei vaadita kuin välittämistä. Välittäessämme toisistamme välitämme Jumalaa toistemme elämään. Näin pienin askelin voimme luoda ilmapiiriä, jossa viime aikoina Eurooppaa järkyttäneiden terrorin ja lentokonesurman kaltaiset asiat eivät toistuisi samalla tavalla. Usko siihen, että me voimme muuttaa outoa maailmamme paremmaksi, saa perustelun Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Ihmiskunnan puolesta kärsivä Messias ei jäänyt haamujen valtakuntaan, vain ideaaliksi, ihanteeksi. Rakkaus on kuin onkin Jumalan todellinen nimi.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman. (Fil. 2:9)

4. Jumalan hyvyyden maistaminen (”Ehtoollisessa maistamme Jumalan hyvyyttä.”)


Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava
Isän Jumalan kunniaksi:
”Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:10-11)

Kristuksen ylösnousemus on fyysinen, kouriintuntuva tapahtuma. Toisten ihmisten auttaminen ei ole pelkästään hyviä toiveita ja ajatuksia. Toivokaan ei ole vain kaukana, kaukana mahdollisesti häämöttävää unelmaa. On olemassa jokin voima, joka antaa meille rohkeutta toimia toistemme hyväksi maailmassa, jossa kaikki kuolevat. Se on erikoista, mutta totta! Erityistä on samoin tämä: kirkossa polvistutaan ehtoollisella syömään ja juomaan Jeesuksen ruumis ja veri. Kannibalismiako? Ei, sillä kyseessä ei ole kuoleva ruumis, vaan eläväksi tekevä ruumis. Ilosanoma avaa eteemme uuden ihmisyyden, jonka merkitystä ei kahlita. Jumala, joka rakastaa, on nyt meidän elämämme. Elämä kuoli meidän tähtemme osoitaakseen olevansa hyvä – kaiken aikaa.

Toivo kuuluu siis juuri sinulle, hyvä blogini lukija.