Länsi, kaste ja terrorismi

Hallelujasäe

Katsokaa: Jumalan Karitsa,
joka ottaa pois maailman synnin!

Joh. 1: 29

Evankeliumi

Luuk. 3: 15–18, 21–22

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”

----

Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 11.1. armon vuonna 2015
pastori Petri Tikka saarnasi

Rakkaat kristityt,

Autuasta loppiaisaikaa! Kristuksen syntymän seurausten miettiminen, eli joulu, jatkuu. Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.

Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Tässä on olennainen Jumalan, Isämme, tuntemiseen liittyvä asia. Hyvyyden olemassaolo ei hiivu, kun sammumaton kostonhimo riehuu. Pyhän Hengen kaikkialla länsäoleva armo vie kostolta terän. Nyt tarkoitan Ranskassa tapahtuneita satiiriseen lehdistöön ja juutalaiseen ruokakauppaan kohdistuneita terroritekoja, jotka järkyttävät Euroopan turvallisuutta.

Syntymästään ristille asti ihmisen osan kantanut Kristus on profeettojen profeetta. Hän ei vaiennut, kun sanat eli tuntojen vapaa ilmaisu raa'asti vaiennettiin hänen omassa elämässään. Hän rukoili ääneen pahantekijöilleen armoa. Vapauden myötä tulee sanojen hillittömyys, Kristuksen tapauksessa ristillekin asti jatkuva pilkka. Mutta pilkallistenkin sanojen kestäminen on vapautta, ja ilman sananvapauden olemassaoloa me kaikki olisimme toisten ihmisten mielipiteiden orjia. Silloin emme voisi kehittää omia ajatuksiamme kuulemalla toisia, meille vieraita mutta hyviä, mutta joskus outoja ja pahojakin mietteitä. Kuten Sananlasku sanoo: ”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.” (Sananl. 27: 17) 

Kristittyinä me kuuntelemme ulkopuolista, vapaata ääntä, elämän Sanaa, Jeesusta. Emme siis pyri puhdistamaan maailmanaikaamme sen ongelmista vallalla emmekä väkivallalla, vaan sanoilla, Pyhän Hengen inspiroimilla sanoilla, ja ristiinnaulitun armon palolla. Tahdon tässä saarnassani puhua vapaasti siitä, miten Jumala on hyvä maailmassamme kaiken aikaa. Hän puhdistaa maailman pahuuden yllättävällä keinolla, joka on tosi kuin vesi: pyhällä kasteella. Kasteen sisältö maailmalle on tulikaste, puhdistava kaste, joka tekee kipeää, kuten Johannes Kastaja evankeliumin julistuksessaan viittaa.

Kun pahaa tapahtuu, usein Euroopan maissa herää aina ajankohtainen teodikean ongelma eli pahan ongelma: miksi kaikkivaltias, hyvä Jumala sallii pahan tapahtua? Kysymyksellä saatetaan kyseenalaistaa Jumalan olemassaolo. Tämä kuitenkin unohdetaan: pahan ongelma on perimmiltään synnin ongelma. Jos Jumala, meidän Isämme, on hyvä, miksi me ihmiset teemme pahaa toisillemme? Viattoman ihmisen kärsimys on käsittämätöntä, mutta toisaalta viaton ihminen voi myös muuttua pahaksi. Maailma on mustavalkoinen ja me olemme voimattomia, kun nuori kansalainen ajutuu terrorismiin, kun ideologiat nostetaan ihmistä tärkeämmiksi. Pahan ongelma on valitettavan usein tekosyy sille, että en ole miettinyt sitä, että itsekin olen paha. Jumalasta tehdään oman elämän syntipukki – syntipukki hän kyllä Kristuksessa onkin, mutta omasta tahdostaan. Vaikka oma pahuus, eristyneisyys, huomattaisiinkin, langetaan seuraavaksi lamaannuttaviin epäilyihin. Onko Jumala kuitenkaan hyvä kaiken aikaa? 

Kristillinen armon julistus on meidän eurooppalaisten keskinäisen yhteyden ja vapauden arvopohja. Juuri kaiken kattavassa rakkaudessa ja anteeksiannossa on niin kutsutun Lännen voima, se erottaa meidät positiivisella tavalla muusta maailmasta. Ilman kristinuskoa Länsi on vapaudessaan hillitön ja menestyksessään loputtoman ahneuden kita, auringonlaskun maanosien summa. Ei pidä unohtaa, että maanosamme on kirkon helmassa ja armon suojeluksessa – kaikessa ristiriitaisuudessaan. Jo Euroopan Unionin lippuun on piirretty Ilmestyskirjassa kuvatut kaksitoista tähteä, evankeliumin apostolit, jotka ympäröivät neitsyt Mariaa, Jumalan synnyttäjää. (Samat tähdet näkyvät muuten tuolla tämän kirkon urkujen päällä.) Eurooppa on maailmanosa, jossa suurin osa ihmisistä on kastettu toisiaan armahtavan seurakunnan helmaan. Juuri armoon perustuu myös sananvapaus, johon täällä uskotaan. 

Kun juutalainen, muslimi, kristitty tai kuka tahansa, joka haluaa seurata todellista Jumalaa, huomaakin vapauden olevan synonyymi hillittömälle ”minä, minä” -kulttuurille, hän pettyy ja katkeroituu eikä kuule vapauttavaa evankeliumin ääntä. Hyvyys ilman totuudellisuutta tekee kansalaisista tuhoajia niin Ranskassa kuin Suomessakin. Terve ihminen tunnustaa omien juurtensa olemassaolon, ja on kriittinen perimälleen vain, jos siihen on syytä. Samoin on yhteiskuntien laita. Lännen ei kuulu unohtaa olevansa osa kristikuntaa ollakseen hyvissä väleissä muiden kanssa - meidän ei tarvitse unohtaa ristilippujemme emmekä kahdentoista tähtemme merkitystä, muuten puheet vapaudesta kaikuvat tyhjyytenä tai jopa ylimielisenä hulluutena. Monesta tuntuu olla lain, esimerkiksi tooran tai koraanin, alla järkevämmältä ja turvallisemmalta kuin läntisen näennäisvapauden vaikutuspiiristä, ja syystäkin. Paavalihan sanoo juuri tästä asiasta näin: ”Mutta ennen kuin uskon aika tuli, me jouduimme olemaan lain vartioimina ja sen vankeina, kunnes usko ilmestyisi.” (Gal. 3) 

Herääminen tapahtuu, kun ihminen kohtaa oman epätäydellisyytensä. Silloin hän oppii lain tai synnin sijasta janoamaan armoa. Armon haluaminen ei tosin ole, kumma kyllä, itsestään selvää. Joku voi olla oudolla tavalla niin Jumalan lahjojen, koko elämänsä hyvyyden, sokaisema, ettei huomaa olevansa puutteellinen. Siksi niin sanotut hyvät ihmiset voivat olla yhtäkkiä ilkeitä tai armottomia. Ilman armoa hyvä seura happanee ja paraskin ilo latistuu. Jos joku herääkin omaan epätäydellisyyteensä, hän joko pakenee sitä tai masentuu täysin. Tämän kaiken outouden keskellä meidän kristittyjen on määrä – niin paljon ja enemmänkin kuin meille on uskoa annettu – kyllästää ympäristöämme armolla. Tähän saamme voimaa sikäli, kun tajuamme itse olevamme upotettuja armoon. Upotus tapahtui pyhässä kasteessa. 

Jolla on korvat, se kuulkoon, kuten Jeesuksella on tapana sanoa. Koska ilosanoman ja anteeksiannon kauneimmatkin sanat voivat kaikua tyhjinä kyllästyneisiin korviimme, asetti Kristus itse meille kasteen. Vettä ei voi ohittaa, kun se osuu kohdalle, se valelee kauttaaltaan. Toivorikkaat lupaukset kaikuvat vastaansanomattomalla voimalla Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen aalloissa. Ne kuohuvat ylösnousseen ristin Herran äänen voimasta. Kaste tuo läpitunkevan armon todellisuuden jokaisen ihmisen elämään, ensin kristityn, sitten myös pakanan. 

Paavalin mukaan Kristukseen kastetut ovat Abrahamin jälkeläisiä, ja Abrahamin joukkoon lukevat itsensä myös juutalaiset ja muslimit, yksijumalaisuutensa tähden. Abrahamilaisiin uskontoihin kuuluvista arvollisin itseään monien kansojen isän perilliseksi kutsumaan on Kristus, koska hänestä tuli uhri Abrahamin pojan, Iisakin, sijaan. Abraham, jonka olisi pitänyt luopua omasta pojastaan, uskoi, että Jumala tulisi, kävi miten kävi, antamaan hänelle lukemattoman määrän jälkeläisiä, yhtä paljon kuin äärettömällä taivaalla on tähtiä. Yksin tämän käsittämättömän uskon perusteella Jumala katsoi Abrahamin vanhurskaaksi. Kristuksen asettamassa kasteessa meidät siis kastetaan sellaiseen todellisuuteen, jossa kaikki kansat tulevat kuulumaan Abrahamin uskonsukuun. 

Millaiset ihmiset ristiinnaulitisivat Jeesuksen? Keiden puolesta Kristus, kasteen asettaja ja Abrahamin perillinen, kuoli? Eikö murhaajiensa, eikö kaikkien ihmisten tähden? Roomalaiset ja juutalaiset olivat konkreettisesti murhaamassa Jeesusta. Hän rukoili heille armoa, erottamatta, yhtä lailla uskonnollisille legalisteille kuin ateistisille vallanpalvojille. Eikö sellaisia ihmisiä, jotka murhaavat viattoman ihmisen poliittis-uskonnollisista syistä, voi pitää terroristeina, kauhulla sotivina? Kristus kuoli terroristien puolesta. Ainoa asia, joka erottaa meidät kristityt muista ihmisistä, on meille uskottu armonsanoma ja kasteen ja ehtoollisen muodostama pyhäin yhteys. Kristuksen uhri muuttaa sydämet omalla voimallaan, omalla sanallaan, omilla merkeillään. 

Jumalan rakkaus yksinomaan on kaikkivaltias kovettunutta pahuutta vastaan. Synnin ongelma – miksi me teemme väärin – on selvitetty Kristuksen ristillä. Jumala on antanut vääryyden hallita maailma, jotta hän paljastaisi meille kullekin yksi kerrallaan, kaste kerrallaan, rakkautensa sydäntä särkevän täyteyden: armon. Ja niin pahan ongelma on selvitetty Kristuksen ylösnousemuksessa, siinä uudessa, yltäkylläisessä, vapaassa ja rajoittamattomassa elämässä, johon meidät on kastettu.

Tämä on totta, totta kuin vesi. Jeesus sanoo: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Hän itsekin oli toteuttanut käskynsä Jordan-virralla, jonka yli kerran Israelin kansa oli kulkenut uuteen elämään. Samalla Kristus teki pelkästä ulkonaisesta seremoniasta taivaat avaavan todellisuuden, niin että me kaikki voimme kulkea vakaalla maankamaralla. Sillä mihin syntiä tekemätön Jeesus itse tarvitsi puhdistusta? Menemällä kasteelle hän osoitti, että oli ottanut meidän ihmisten syntisen osan syntymästään asti omakseen, kannettavakseen. Hän oli kurja ja likainen meidän tähtemme. Totisen armon sana astui veteen, niin että Jumalan tulinen rakkaus kaikui taivaasta, ja Pyhä Henki teki pelkästä vedestä pyhän kasteen. Sen jälkeen Jeesus meni autiomaahan Saatanan ahdistettavaksi, terrorisoitavaksi.

Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Hän on ollut samanlainen alusta asti – tämän sanon vielä vahvistaakseni meidän uskoamme armon totuuteen voimaan. Alussa oli Sana, Jumala oli Sana, ja Sana oli Vapaus. Kasteen vesi onkin tulta, pahimpia, märkiviä, hoitoon kelpaamattomia haavoja puhdistava tuli. Siihen rakas Isämme on mieltynyt, meidän sairaiden hoitamiseen, jatkuvaan voitelemiseen. Mutta kaste huuhtoo kertakaikkisesti kaiken muun pois, niin että Jumalan ikuinen rakkaus tulee esille. Niin kuin Laulujen laulu sanoo: ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.” (Laul. l. 8: 6-7)

---

Tahdon vielä näin kirjallisessa muodossa olevan saarnani jälkeen kutsua sinut käytännössä toteuttamaan sanan- ja uskonnonvapautta lähiaikoina. Erityisesti tervetuloa yhteiseen messuun sunnuntaisin, mutta myös parina seuraavana torstaina 15.1. ja 22.1. klo 19 oleviin hetkiin, joissa Raamattua luetaan ääneen. Kulttuurimme vapauden kivijalka on juuri Raamatun sana, erityisesti yleisesti kuultuna. Silloin armon ilmapiiristä tulee julkista omaisuutta. terv. Petri P.S. Facebook-tapahtuman linkki: http://www.facebook.com/events/1611666292396303/

Yksi kolmasosa?

Päivän evankeliumi Luukkaan mukaan (15: 11-32)

Jeesus sanoi:
    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 6.7.2014
4. sunnuntaina helluntaista ("Kadonnut ja jälleen löytynyt)
Petri Tikka saarnasi

Rakkaat ystäväni, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, 

Yksi kolmasosa maailman ihmisistä tunnustautuu kristityiksi. Jos kohtaisimme kaikkia ihmisveljiämme ja -sisariamme tasaisesti kadulla, joka kolmas vastaan tuleva olisi kristitty. Vain joka kolmas. Jos puhuisin jostain muusta asiasta kuin kristillisestä uskosta, olisi kolmasosa valtava osuus maapallon seitsenmiljardisesta väestöstä. Mutta vain kolmasosa ihmiskunnasta tuntee Kristuksen tuoman pelastuksen. Väitän: jotain on mennyt matkan varrella perustavanlaatuisesti pieleen. Saimme tehtävän tehdä kaikista kansoista Kristuksen opetuslapsia. 2000 vuotta on kulunut, ja tehtävä on suoritettu osittain, ei edes puolittain. Mistä tämä johtuu?

En tahdo olla varta vasten masentava. Evankeliumi ei ole mikään vaikea asia. Se on helpottava viesti. Kuolema on voitettu. Pahan valta on murskattu. Välitettävässä sanomassa ei ole mitään vikaa, joka hidastaisi asian etenemistä. Kristillisen uskon alkuvuosikymmeninä uskoa ilosanomaan kylvettiin ja se levisi kulovalkean tavoin koko tunnetun maailman alueelle: Palestiinasta aina Englannin ja Intian rannikoille. Näin tapahtui siitä huolimatta, että puhe ristillä kuolevasta Jumalasta oli perusajattelulle järjetön kauhistus. Edelleen on. Kuitenkin niille, jotka ovat havahtuneet omaan särkyneisyyteensä, sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on uskomaton helpotus. Ei tarvitsekaan kantaa kuormaa, joka painaa ihmisen maahan ja tekee masentuneeksi tai pelokkaaksi. Sietämätön ahdistus on kannettu, se, että elämän iloon ei pystynyt omin voimin tarttumaan. Myös syyllisyys on sovitettu, Jumalan puolelta kaikki on selvää, vaikka ihmiset eivät edes ajattelisi armahtaa sinua.

Jos evankeliumissa ei ole sellaisenaan vikaa, mitkä tahot sitten hidastavat sen etenemistä? Niitä voi verrata Jeesuksen kertomuksessa esiintyviin tuttuihin hahmoihin: tuhlaajapoikaan ja hänen vanhempaan veljeensä. Tuhlaajapojan isän hyvyyttä vastaa itse evankeliumi. Mutta keitä vanhempi veli ja tuhlaajapoika oikein ovat, miten he reagoivat isän hyvyteen, hänen elävään ilosanomaansa? Isän hyvyyden hyväksymistä esti tietysti aluksi tuhlaajapojan holtiton itsetyytyväisyys. Lopulta hän kuitenkin meni itseensä. Kertomus ei ole kuitenkaan vain vertaus tuhlaajapojasta, vaan hänestä ja hänen veljestään. Isän hyvyyttä kaikkein eniten vastusti se poika, joka koko ajan oli saanut elää isän hyvyyden kanssa. Tuhlaajapojan veli on yksinkertaisesti sokea isänsä tuhlailevalle, ehdottomalle hyvyydelle. Hän valittaa: ”Sinä teurastat hänelle syöttövasikan...”, vaikka isän omaisuus, koko hänen ulkonainenkin hyvyytensä, puhumattakaan todellisesta hyvyydestä, oli hänelle läsnä.

Ketkä hidastavat ilosanoman etenemistä, keitä vastaavat tuhlaajapoika ja hänen veljensä? Vähiten lähetyskäskyn toteutumista ovat hidastaneet ne ihmiset, jotka eivät tiedä evankeliumista tai eivät ymmärrä sitä. Sanomahan on juuri heitä varten, niitä varten, jotka tarvitsevat pelastusta. Sama kaipaus vapauteen ja rakkauteen on asetettu jokaiseen Jumalan luomaan sydämeen. Isän ehdoton ja aito hyvyys johti tuhlaajapojankin kääntymykseen. Hidastelevampi taho on se, joka tajuaa jo evankeliumin tuoman ilon. Nämä ihmiset elävät isän yltäkylläisyydessä, kuten vanhempi veli. Eivät he ole sen parempia tai huonompia. Mutta jotain on vinksahtanut matkan varrella. Armosta on tullutkin etuoikeus.

Keistä puhun? Meistä, kristityistä. Olemme tosin ymmärtäneet Isän Jumalan rakkauden olevan kaikkensa antava, tuhlailemiseen asti valmis. Siinä mielessä olemme hyvällä tavalla myös tuhlaajapoikia, oikeastaan hyvän Tuhlaaja-Isän poikia ja tyttäriä. Kuitenkin Jumalan hyvyyden syvyys on hukkunut ainakin minulta, lukemattomia kertoja. Jospa kunnolla ja kaikkialla, muuallakin kuin saarnastuolissa, yhä enenevässä määrin tajuaisin tämän jumalallisen hyvyyden. Ilosanoma voisi räjähtää jatkuvasti tästäkin saviastiasta, ilman pelkoa siitä, ettei sitä ymmärrettäisi. Tuhlaileva Isä juoksee ja syleilee ymmärrystä, kaipaavaa sielua. Katsokoon sielu: tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka kantoi kaikkien, minun ja kaikkien minun sukulaisteni, koko ihmiskunnan loputtomat typeryydet ja tylsämielisyydet harteillaan. Tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka mieluummin lakkasi olemasta kuin salli meidän lakata elämästä. Kristuksen, kuolleen ja ylösnousseen ansiosta, koko ihmiskunta on elossa. Hänen ansiostaan me, me elämme ja olemme.

Rakkaat ihmiset, niin moni meistä elää hämäryydessä, pimityksessä. Niin moni meistä, laskematon määrä ja myös kaksi kolmasosaa, ei ymmärrä, kuka Kristus on. Moni ei edes tiedä, kuka elämä on, ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta, elävästä Jumalasta. Ja moni elävä ihminen ei myöskään ymmärrä, kuka Rakkaus on, joka jokaisessa vaikuttaa. Siksi Jumalaa kiusataan muka puolustellen: eihän hän omaa rakasta Poikaansa voi uhrata. On surkeaa elää petkutuksessa, laiskassa ja huonolaatuisessa sellaisessa. Se huijaus kiistää Isän uhrirakkauden, koska meidän yksinäisellä itseriittoisuudellamme on yllättävän suuri voima. On turhaa, niin turhaa, olla tietämättä tai ymmärtämättä Kristuksen rakkauden laajuutta ja pohjattomuutta. Se armo on suurempi, moninkerroin ja monenkirjavammin suurempi, kuin mikään. Siinä armossa on kolmen Persoonan, yhden Jumalan, voima murtaa yksinäisten sielujen vankilat. Me tunnemme sanoman, me tiedämme sanan, jolla on valta murtaa muureja. Siksi, ystävät, on tullut aika myöntää se valta, mikä meille on annettu, ja lopettaa huijaukset. Meidän ei tarvitse suostua häpeilemään evankeliumia. On tullut aika tehdä kaikki kansat Kristuksen opetuslapsiksi.

Voisin vain fanfaarinomaisesti kehoittaa kaikkia evankelioimaan, ellen tietäisi, ettei Jumalan rakkauden kaikkia koskevuus ole aina niin vain elettävissä. Periaatteessa voimme sen hyväksyä, mutta entä käytännössä? Käytäntö koskee sekä Jumalan toimintaa että omaamme. Meille käytäntö on arkipäiväistä elämää, tekoja ja myös Jumalasta todistamista sanoin, kun keskustelun aika tulee. Pääasia, että olemme vapaita, omia itseämme, sanoma ja sielu yhtä, kun kuljemme ilosanoman tiellä. Ja jos me, rakkaat ystävät, rakkaat kristityt, vielä tunnustaisimme suulla ja sydämellä Jumalan rakkauden pohjattomuuden, täydellisen rajoittamattomuuden, sen tuoman päihittämättömän voiton, olisiko mikään mahdotonta?

Lapsi jo ymmärtää Jumalan rakkauden rajattomuuden. Kyse on siitä, että hyvä voittaa pahan. Kyse on siitä, että ”he kaikki elivät onnellisina päiviensä loppuun asti”. Päinvastoin kuin sadussa, tosielämässä ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin. Lutherin (jonka kollegan, esireformaattori Jan Husin muistopäivä tänään muuten on) sanoin: me kaikki olemme yhtä aikaa täysin vanhurskaita ja täysin syntisiä. Koska kaikki ihmiset ovat kauttaaltaan syntisiä, sovitus on ainoa toivo. Koska me kaikki olemme vanhurskaita eli täydellisiä Luojamme silmissä, toivo kuuluu kaikille. Pelastus jaetaan tasa-arvoisesti, kaikkien syntisten kesken. Jos emme tätä haluaisi myöntää, kivet tulisivat huutamaan Jumalan rajoittamatonta pelastussuunitelmaa. Mutta kuka on arvollinen kaiuttamaan ristin koko maailmankaikkeutta koskevaa sovitusta? Eikö tämä tehtävä kuulu Jumalan kuville, juuri meille ihmisille?

Meitä tarvitaan Pyhän Hengen apulaisiksi, koska sanoman on määrä kaikua sydämeltä sydämelle. Pyhä Henki koskettaa jokaista yksilöä juuri hänen omalla tavallaan, sillä Pyhä Henki on sydämen Luoja. Jumalan Pojan rakkaus ei jätä yhtäkään Jumalan lasta kylmäksi. Kaikki estävät vallat murskataan pikku hiljaa Pojan jalkojen alle. Jesajan (jonka nimipäivä tänään on) sanoin: ”ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.” Isän Sana todistaa väkevästi. Turvatkaamme Yhteen Kolminaisuuteen, meidän Jumalaamme. Silloin meillä on, jo nyt, enemmän kuin vain yksi kolmasosa. Ja lopulta koko inhimillinen potti.