Uskon puhdistus

Hallelujasäe

Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.
Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.

1. Kor. 3: 11

Evankeliumi

Matt. 16: 1-4

Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.

"Uskon puhdistus"
Helsingin vanhassa kirkossa 9.11. AD 2014
saarnasi pastori Petri Samuel Tikka

Ystävät, 

Tämän päivän kaksi kirkollista tapahtumaa, uskonpuhdistuksen muistopäivä sekä seurakuntavaalit, tarvitsevat toisiaan. Ensiksi mainittu tapahtuma viittaa uskon perusteisiin eli kristillisen uskon kirkkaaseen ja vapauttavaan merkitykseen. Toinen tapahtuma on sitä, miten me seurakuntalaiset toimimme yhteisesti ja julkisesti vaikuttaaksemme maailmassa. Kun uskomme puhdistuu iloiseksi, mikään ei estä toimintamme mahdollisuuksia ja sen vaikutuksen laajentumista. Jos sen sijaan armon sanomaa liataan ehdoilla, Herra meidät varjelkoon. Silloin byrokratisella jäykkyydellä on täysi valta toimia armottomasti ja innottomasti. Tahdon nyt saarnata ajatellen sitä, miten uskonpuhdistus ja kirkon vaikutus maailmassa kuuluvat yhteen.

Seurakunnan toimiminen ja koko olemus perustuvat pelkästään kristilliseen uskoon. Usko on niin tärkeä asia, että 1500-luvulla koko eurooppalainen yhteiskuntarakenne muuttui, kun uskon ydinsisältöä arvioitiin uudelleen. Uskonpuhdistuksen myötä kehittyivät mm. suomalainen kirjakieli ja koululaitos ja yhteiskuntamme yhteisvastuulliset arvot. Jos sitä vastoin nykyään haluaa mullistaa maailmaa, ei kannata puhua kristillisen uskon sisällöstä. Pikemminkin pyritään vaikuttamaan toisten ihmisten mielipiteisiin vetoamalla siihen, että et ole suvaitsevainen tai välittävä ihminen jos ajattelet asiaa toiselta kannalta. Missään kohden ei vedota uskoon eli olemassaolon perusteisiin, siihen mitä on olla itsenäinen, erillinen ihminen Jumalan edessä. Uskonpuhdistus puhdistaa astian, asenteenpuhdistus on kiillotusta.

Ei ole ihme, että kirkkomme seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on yleensä todella alhainen. Kirkolta ei odoteta mullistusta tai jatkuvaa vaikutusta yksilön elämään. Päinvastoin, kirkon odotetaan uudistuvan asenteissaan, ei uskossaan. Toiselta kannalta taas halutaan, että kirkko pitäytyy hankituissa mielipiteissään. Tuntuu kuin kirkon vaikutuspiirissä jokin veisi ilon ilosanomasta lisäten siihen pelottavia piirteitä tai – vielä paljon yleisemmin – tylsämielistä epävarmuutta. Harmaaseen laitokseen, joka pyörii omalla painollaan, ei asiaan vihkiytymätön jaksa vaikuttaa. Asennemuutosta odottava taas turhautuu muutoksen hitauteen. Mutta: mitä jos lakkaisimme odottamasta asennemuutosta, ja menisimme juurille, rukoilisimme uutta uskonpuhdistusta? Sellainen muuttaa sekä kirkon että koko yhteiskunnan.

Jo luterilainen reformaatio lähti liikkeelle siitä, että kristinuskon sanomassa on niin paljon käytännöllistä mieltä, että kaikki pitää mullistaa sen tähden. Uskon merkitys pitää arvioida uudelleen, jotta ihmisillä olisi heille Jumalan tarkoittama rauha. Niin, kun kaikki viedään ytimeen asti, asiat voivat mennä hyvin ihmisten yhteisessä olemisessa. Esimerkiksi jatkuva työttömyys ei ole välttämätön paha. Jos rahan sijaan tavoitellaan iloista yhteyttä, lamaa ei tule. Onhan myös niin, etteivät riidat revi sellaista ystäväpiiriä, jossa on hyvä mieli, syvä keskusteluyhteys ja vapaa olo. Miksi – siis kysyn – tarvitsisi olla sotiakaan? Asennemuutos tai ideologinen riitely ei tässä auta pitkälle. Ihminen ei voi muuttaa toista ihmistä pelkillä hyvillä tarkoitusperillä – vai eivätkö avioerotkin usein synny siitä, että puoliso pyrkii saamaan toisen ihanteelliseksi?

Jotta kaikilla meillä ihmisillä olisi rauha, hyvä omatunto ja rehellisesti ja avoimesti iloinen sydän, on syytä mennä perusteisiin. Jos haluaa vettä, pitää mennä lähteelle, josta vesi tulee. Jos haluaa puhdistusta ihmisyhteisöön, pitää mennä lähteelle, josta ihmisyys saa alkunsa. On puhuttava siis Luojasta, kaiken persoonallisuuden ja ilon lähteestä.

Mutta millä perusteella on meillä kirkkona ja kristittyinä erityistä sanottavaa Jumalasta? Jotain sellaista, mitä muilla uskonnoilla tai käsityksillä ei ole automaattisesti annettavana? Onhan selvä asia, ettemme täällä puhu Luojasta yleiskäsitteenä mille vain tärkeälle tai merkitykselliselle. Silloin Jumalasta tulee taas vain meidän asenteittemme heijastuma, ikään kuin hän ei olisi itsenäinen toimija. Jumala on Sana, hän puhuu. Tämä sanoma, mikä meille on uskottu ja mihin meille on suotu luottamus, perustuu Kristuksen tekoihin ja sanoihin. Kristuksesta tulee nimityksemme ”kristitty”. Mutta miksi perustamme uskomme juuri Jeesukseen Kristukseen emmekä esimerkiksi hyvän tekemisiimme?

Paavali antaa asiaan kuin asiaan perusteellisen kristillisen näkemyksen kirjeessään roomalaisille. Hyvän tekemisen ongelmakenttään kuulimme apostolilta tällaisen kannan: ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä.” (Room. 5: 6-7) Lukukappaleen sanat antavat realistisen kuvan meidän kyvystämme hyvään. Uudistukset kohtaavat seinän yleensä yhtä nopeasti kuin alkavatkin, koska rakkautemme on rajattua. Synti ei ole sen kummempi juttu kuin se, että luonnollinen kiintymksemme läheisiimme jää rakkauden määritelmäksi. Paavali kuitenkin jatkaa: ”Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta.” (Room. 5: 9) Kaikki on siis mahdollista, jos uskomme, että Jumala rakastaa syntisiä, epätäydellisiä ihmisiä – siis kaikkia.

Kaikki tiivistyy ristiin. Siihen viittaavat Jeesuksen sanat: ”Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Profeetta Joona oli suuren kalan vatsassa kolme päivää. Kristus nousi kuolleista kolmantena päivänä. Mutta mikä oli paha ja uskoton sukupolvi, joka ristiinnaulitsi Jumalan? Samanlaiset kuviot toistunut polvesta toiseen. Välinpitämättömyys ja pelko tekevät järjettömyyden mahdolliseksi. Oikeusmurha vie ihmisarvon. Kaikki ovat osallisia Ihmisen Pojan kuolemaan, mutta ei sen tähden, että ihmissuku syyllistettäisiin. Me olemme outo joukko, jatkuvan armahduksen alaisia luotuja sitä huomaamattamme. Sanoohan vaka vanha Siirak: ”Mikä on kunniakas suku? - Ihmissuku. Mikä on kunniakas suku? - Ne, jotka pelkäävät Herraa. Mikä on kunniaton suku? - Ihmissuku. Mikä on kunniaton suku? - Ne, jotka rikkovat Jumalan käskyt.” (Sir. 10: 19)

Tällaista ihmissukua Jumala rakastaa ilman minkäänlaista syyllistämistä. Se on ristin ihme. Tämä rakkaus ei ole vierasta meille, sillä me elämme joka hetki Luojamme varassa. Risti tekee todeksi sen, että kaikki on mahdollista. Armahdus on totta. Pahan voittaminen on todellisuutta. Sovinto ihmisten kesken ei ole vain pintakiiltoa. Sovitus on yhdistänyt Jumalan ja ihmisen elämänpiirit yhteen. Seurakunnassa on kaikki mahdollista, koska Kristus rakastaa. Tämä koskee sinua juuri nyt: sinä saat syntisi anteeksi Kristuksen tähden. Sinä saat anteeksi sen, että olet ohittanut toisen ihmisen, koska Kristus ei ohita ketään meistä. Me saamme varman toivon yksin armosta, yksin uskosta eli ilman omia ratkaisuja, yksin Kristuksen tähden: tämä on luterilainen, paavalilainen ja ennen kaikkea kristillinen periaate.

Puhdistakaamme uskomme kaikesta sellaisesta, mikä estää näkemästä kirkkaasti ristiä. Mitään estettä ei saa asettaa näköpiiriimme. Ehdot ja pelot, pois edestä. Jumala itse, meidän Luojamme, on kärsinyt yksinäisyyden ja pahan olon loppuun asti. Tämä on ihan toisenlainen käsitys Isästä Jumalasta kuin mikä meillä niin usein on. Jeesus ei ole erillinen Jumalasta. Me tiedämme jo maallisen isän rakkauden lastaan kohtaan – kuinka sitten Isän sydän murtuu, kun hänen oma, ainoa Poikansa kuolee? Jumala koki Jeesuksessa ihmisen osan täysin, täydemmin kuin me ikinä edes haluamme sen kokea. Kristuksen armo on vastustamaton, sillä se vie vihalta aseet. Hänessä on kaikki into, elämä ja vapautettu tahto, mitä ikinä voimme kaivata. Kristuksessa, rakkauden Hengessä ja Isässä on kaikki se yhteys, mitä me olemme aina janonneet. Me emme ole koskaan yksin, sillä Jumala on itse yhdessä oleminen.

Rakkaat ystävät. Jos seurakunta on rakennettu millekään muulle perustalle kuin Kristuksen ristin varaan, se on rakennettu hiekan päälle. Jos meidän uskoomme liittyy mitään muuta kuin Kristuksen kalliisti, verellään, osoittamaa armoa, vakaumuksemme ei ole kestävä eikä toisia syntisiä kantava. Kaikki perustuu Kristuksen ristin varaan; jo tämä kirkkorakennus tuo keskiöön krusifiksin, Kristuksen kuvattuna ristillä; ja ulkona, yhteiskunnassamme ristiliput liehuvat isänpäivän kunniaksi. Jumala kuoli ihmisen tähden. Kristus, ristin merkkiin viitattuaan, ”jätti heidät siihen ja lähti pois”. Tähän meidät on jätetty. Tähän, puhtaasti Kristuksen uhrirakkauden varaan, perustuu se, että me seurakuntalaiset toimimme yhteisesti ja julkisesti vaikuttaaksemme maailmassa. Joonan merkin merkitys on kirkas ja vapauttava: ilo yllättää silloin, kun sitä vähiten odotit.