Abrahamin usko

Petri Tikan saarna Langinkosken kirkossa 6.10.2013
20. sunnuntaina helluntaista (”Usko ja epäusko”)


”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Näin kerrottiin roomalaiskirjeessä uskon isästä, Abrahamista. Tämä mies eli neljätuhatta vuotta sitten. Hän oli vanha mies, jolla ei ollut omia lapsia eikä hän enää voinut niitä saada. Jumala lupasi hänelle yhtä paljon jälkeläisiä kuin maailmankaikkeudessa on tähtiä. Kun Abraham uskoi tähän käsittämättömään lupaukseen, se riitti Jumalalle. Abraham sai perustaa elämänsä yksin Jumalan varaan. Mitään lisättävää ei ollut.

Rakkaat ystävät: me emme olisi nyt täällä seurakuntana kokoontuneena, ellei Abrahamille olisi annettu uskoa. Abraham uskoi elävään ja toimivaan Herraan keskellä maailmanaikaa, joka palvoi henkiolentoja jumalina. Abraham on maailman ensimmäisen monoteistisen eli yhteen Jumalaan uskovan kansan esi-isä. Abrahamista polveutuvat juutalaiset. Juutalaisista polveutuu inhimillisen syntyperänsä puolesta Jeesus Kristus.

Abrahmin ajoista on tuhansia vuosia, mutta onko maailma edes ehtinyt olennaisesti muuttua? Voimmeko yhä oppia siitä, mitä Abraham koki? Lähdemmekö hänen yksinäiselle matkalleen kohti luvattua maata, kohti jotain parempaa ja todellisempaa kuin mitä yleinen mielipide tarjoaa? Länsimaissa ei enää uskota henkiolentoihin maailmaa ohjaavina voimina, mutta kuviteltujen voimavaltojen kunnioittaminen ei ole kadonnut mihinkään. Luonnontieteiden on käsitetty selittävän maailman olemuksen. Muun muassa tämän nojalla on uskoa määritelty yksityisasiaksi. Haluaapa tai ei, jokaisen pitää hyväksyä sattuman ja luonnon valinnan laki tosiasioina, jotka hallitsevat maailmaa – muuten on sivistyneen keskustelun ulkopuolella. Toisaalta turhautuminen materialistiseen, puhtaasti aineeseen perustuvaan maailmanselitykseen johtaa ihmisiä esimerkiksi itämaisten opetusten äärelle tai muuten elämäänsä parantelemaan ja uskottelemaan paremmaksi.

Rakkaat ystävät, usko ei saa jäädä yksityisasiaksi, koska Jumala ei ole yksityisasia. Jumala on kaikkien Jumala. Abrahamin aikaan oli kyllä yksittäisiä Jumalaan uskovia ihmisiä – mutta yleisen mielipiteen pelossa he eivät päässeet ilmaisemaan uskoa. Yksittäisten uskovien ääni ei kaikunut yhtenäisenä kokonaisuutena, se ei läpäissyt julkista ilmapiiriä. Ei ollut ihmisten kokonaisuutta, joka olisi enemmän kuin osiensa summa. Abrahamin valitseminen loi tällaisen kokonaisuuden, äänitorven Jumalalle – ei uskonlahkoa, tuomitsevaa pasuunaa, vaan tavallisen kansan kansojen joukossa. Tällaiseksi maanläheiseksi, luottamuksen ja uskon ääneksi on samoin meidät kirkkona tarkoitettu. Jumala on luonut maailman ja jokaisen ihmisen. Kaikilla on luovuttamaton ihmisarvo. Kristus on kuollut kaikkien vääryyksien tähden, jotta ihmisarvomme voisi kukoistaa vapaana tuomiosta. Tältä pohjalta meidän on toimittava elävään Jumalaan uskoen – niin että Kristuksen armosta tulee yleisesti hyväksytty tosiasia. Tätä me emme voi omin voimin saada aikaan, vaan Pyhän Hengen rohkaisemina toimimme luottamuksen lähettiläinä.

Miten sitten suhtautua tämän maailmanajan hämäryyksiin ja epäuskoon? Pitääkö meidän kauhistella epäuskon ilmapiiriä tai pelätä tämän maailmanajan harhoja? Kuuluisiko meidän peräti tuomita kaikki sekaopit suoralta kädeltä? Harhoja ja valheita vastaan kuuluu kyllä taistella – muttei ihmisiä vastaan. Ihminen harhailee aina sen hämäryyden perustella, mikä eniten kuvastaa hänen omaa luonnettaan. Epäuskoa vastaan tulee taistella epäuskoista ihmistä ymmärtävästi. Muuten vahingossa taistelee ihmistä eikä hänen ongelmiaan vastaan. Tällaiseen taisteluun antaa meille esimerkin tämän päivän teksti Vanhan testamentin apokryfikirjoista, Viisauden kirjasta:

"Tyhjän veroisia ovat luonnoltaan ne ihmiset,

jotka eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa.
Näkemässään hyvässä
he eivät ole nähneet Häntä joka on
eivätkä hänen töitään katsellessaan
ole tunnistaneet niiden tekijää.
Tuli ja tuuli ja ilman vire,
tähtiholvi, pauhaavat vedet ja taivaan valot –
siinä heidän jumalansa, maailman herrat.
Jos he ovat ihastuneet niiden kauneuteen
niin että ovat luulleet niitä jumaliksi,
ajatelkoot, kuinka ylivertainen on niiden valtias,
sillä itse kauneuden alkusyy on ne luonut.
Jos he ovat ihailleet niiden mahtia ja voimaa,
päätelkööt näkemästään,
kuinka paljon mahtavampi niiden luoja on.
Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa,
katsoo samalla sen tekijää.

Kovin ankarasti heitä ei silti tule moittia –

ehkä he ovat vain eksyneet
etsiessään Jumalaa, pyrkiessään löytämään hänet.
Hänen töittensä keskellä eläessään
he ovat tutkineet niitä,
ja niiden kauneus on saanut heidät valtoihinsa.
Silti heille ei voi antaa anteeksi.
Jos heistä tuli niin viisaita,
että he pystyivät tutkimaan maailmankaikkeutta,
kuinka he eivät jo aikaisemmin löytäneet sen Herraa?" (Viis. 13:1-9)

Kuten Viisauden kirja opettaa, viisainkaan opetus tai keskustelu ei saa välttämättä ihmistä oikealle polulle. Keskustelu voi tosin kyllä raivata tietä, muttei luoda itse tietä. Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Vääryyttä, syntiä ja harhaa ei voi sovittaa kukaan muu kuin Jeesus. Vain hän voi johtaa ihmisen oikealle polulle, koska hän itse on se oikea polku. Hän on kuollut meidän syntiemme tähden, jotta meidän ihmisarvomme pääsisi kukoistamaan. Ja niin me ja tämä maailma pääsee hänen kauttaan vapauteen, pois siitä vankilasta, jonka yleisen mielipiteen eri yksittäiset harhat luovat. On olemassa vapaus sitoutumattomuudesta rakastettuun – se vapaus on Kristuksen sitoutuminen meihin. On olemassa vapaus kiroilusta – se vapaus on siinä, että Kristus siunaa meidät kokonaan. On olemassa vapaus alkoholismista – se vapaus on siinä, että Kristus on humaltunut palavasta rakkaudestaan syntistä kohtaan. Ja vapauden luettelo voi jatkua loppumattomiin, pidemmälle kuin mikään lista synneistä voi ikinä yltää.

Jumala sanoo meille, niin kuin sanoi Abrahamille: ”Älä pelkää... Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.” Syntisinä, rakastettuina ja täysin vanhurskautettuina – eli Jumalalle kelpaavina – me elämme todeksi Abrahamin uskoa. Meillä on suoja pahaa vastaan ja meille on luvattu elämä, yltäkylläinen elämä Kristuksessa. Niin kuin kuulimme Abrahamista sanottavan: ”Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: ’Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.’ Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Mikään siis ei ole mahdotonta Jumalallemme Kristukselle.  Hän lupasi Abrahamille, jonka oli ikänsä puolesta mahdotonta saada lapsia, jälkeläisiä yhtä paljon kuin tähtiä. Tunnetussa maailmankaikkeudessa on arviolta noin 70 000 triljoonaa tähteä. Niin suuri kansanjoukko uskonperillisiä Abrahamille luvattiin – moninkertaisesti enemmän kuin maailmassa on koskaan ollut ihmisiä. Tämä, jos mikään, on toivon näkökulma toimiessamme uskon asialla tämän yksittäisen kansakunnan keskellä, jossa asiat menevät kirkon kannalta ulkonaisesti huonoon suuntaan. Levollisen uskon ja määrätietoisen rukouksen lahjojen kautta sadosta tulee satakertainen. Me saamme vielä samaistua päivän evankeliumin tilanteeseen: ”Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ’Tällaista emme ole ikinä nähneet.’”

Yksinäisten sairaala / The Hospital For All The Forlorn

YKSINÄISTEN SAIRAALA kirjoitti Petri Tikka, 30.7.2013 Miksi on niin helppoa  kirkostasi erota,  kun saa siihen liittymään  tuskanhuuto viimeistään.  Tuskanhuuto hylätyn,  petetyn ja jätetyn  kirkkosi loi päälle maan,  yksinäisten sairaalan.  Kaikki tässä joukossa,  kirjavassa seurassa  ovat yhtä yhdessä,  unohdetun käsissä.  Miksi on niin vaikeaa  kuulla kirkon sanomaa?  Kaikki sen jo tietävät,  paitsi kaikkitietävät.  "Uskon kyllä, mutta en  mukaan kirkon oppien"  - väite tragikoominen  maailmassa ristien.  Jumala on ihminen,  ensimmäinen, viimeinen.  Hän on itse elämä,  kuolevaisten ystävä.  Siksi seurakunta on  sekalainen, koruton.  Yksin kirkko ylistää  yksinäistä kärsijää.

THE HOSPITAL FOR ALL THE FORLORN  written by Petri Tikka To leave your Church, one click away,  a choice made easily today;  yet, Lord, it takes a cry of pain  to have one join your Church again.  A cry of pain of one betrayed,  forsaken, left, that is what made  your Church on earth, to be for all  who are forlorn a hospital.  Those wand'ring in this trying troup,  all in this mixed and ragged group  are one, united in the one  who those more healthy all did shun.  One asks: why is it hard to hear  the message that the Church holds dear?  For all already know it well,  save those who know it all so well.  "Oh, I believe in my own way,  not like the Church's dogmas say"  - a phrase of tragicomedy.  The cross: for none a novelty.  God's not humane by only name;  he's fully human, stays the same.  No wonder, he himself is life,  the friend of all in mortal strife.  And so your Church will always be  a motley crew, crude company.  For we alone dare sing and groan  to you who suffer still alone.

Sermon (with Tolkienian themes) / Saarna (Tolkien-teemoja)

Saarna 12. sunnuntaina helluntaista, 11.8.2013 Temppeliaukion kirkossa. Paikallisten kirkossa kävijöiden lisäksi messussa oli mukana kansainvälisen Tolkienin kielten konferenssin (Omentielva lempea) osallistujia. Siksi oli luontevaa tarkastella professori J.R.R. Tolkienin teoksiin ja uskoon liittyviä teemoja. Suuri joukko suomalaisia Tolkien-faneja saapui paikalle.

Sermon at Temppeliaukio Church, Helsinki, on the 12th Sunday after Pentecost, August 11th 2013. In addition to local Church goers, the Sunday Service was attended by participants of Omentielva Lempea, the Fifth International Conference on J.R.R. Tolkien's Languages. Therefore reflecting on Tolkienian themes was natural in this context, and a large number of Finnish Tolkien fans attended the Mass.

Evankeliumi (The Gospel)

Luuk. 18: 9-14 (Gospel of Luke 18:9-14)

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
    »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'
    Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

 

Rakkaat ystävät,
Dear friends from near and afar,
Melde nildonyar,

All that is gold does not glitter,
Not all those who wander are lost;
The old that is strong does not wither,
Deep roots are not reached by the frost.

From the ashes a fire shall be woken,
A light from the shadows shall spring;
Renewed shall be blade that was broken,
The crownless again shall be king.

Tämä oli runo Tarusta sormusten herrasta. Se, mikä on sisältä kultaa, ei aina loista ulospäin. Tuhkasta nousee tuli, varjoista valo. Tolkienin runossa nuhruinen maankiertäjä onkin kuningas. Päivän evankeliumissa kaksinaamainen veronkiertäjä onkin Jumalan ystävä.

Elämän perimmäiset kysymykset ovat fantasiakirjallisuudessa vahvasti läsnä. Teemat ovat viime kädessä samoja kuin mitä kirkossa käsitellään. Monissa fantasiakirjoissa näkyy niiden kirjoittajien kristillinen usko. Näin on esimerkiksi C.S. Lewisin Narnian tarinoissa sekä J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjoissa. Nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isä, Tolkien itse, piti teoksiaan luonteeltaan perimmiltään kristillisinä. Niiden arvopohjan voi tiivistää näin: vähäisin on vahvin, armo käy yli oikeuden, hyvä voittaa pahan. Samalla kun kirkon jäsenmäärä akuutisti vähenee, esimerkiksi Tolkienin teoksiin perustuvat elokuvat ovat jatkuvassa suosiossa. Harva tietää, että Tolkien kävi joka sunnuntai messussa.

The values represented by the works of J.R.R. Tolkien are essentially Christian. These values can be summed up with the word: grace. Works of fantasy often deal with good and evil, and deep moral issues. Frequently this leads, or is thought to lead, to a black and white world view. Even Tolkien is blamed of this. Yet: “Not all those who wander are lost”. Not everything is at it seems. Grace, unmerited love and acceptance, is more primary than justice in defining the nature of goodness. This is the case in the world we live in, as well as in the Middle-earth of Tolkien’s legendarium.

On paradoksaalista, että kirkon jäsenmäärän vähetessä sen sanoma kaikuu yhä vahvana fantasiakirjallisuudessa. Fantasiasta löydetään lohtu, joka puhuu hyvän voitosta ja armon arvosta. Se taho, jonka olemukseen kuuluu julistaa tämän lohdun todellisuutta ja voimaa, koetaan yhä vähemmän omaksi. Monet sanovat: ”Uskon kyllä, mutten niin kuin kirkko opettaa.” Harva kuitenkin toteaisi: ”Luen kyllä fantasiakirjoja, mutta niiden sisältö ei kosketa minua.” Jos kirkon julistama usko koetaan moraaliopiksi, suuntaan tai toiseen, sen kiinnostavuus on tasan nolla. Jos kirkko sen sijaan julistaa maailman parasta kertomusta, joka on käynyt toteen ja edelleen jatkuu, väitteet dogmien kahlitsevuudesta muuttuvat jokseenkin erikoisiksi.

The life and soul of the Church is to proclaim a story that has come true and is still going on. The story of the Church is the victory of good over evil – what fantasy literature also talks about. This Gospel tells how grace can and has trumped justice – as does the best of fiction. In the soul of every human being there is a desire for the victory of good over evil – the desire agitates and stirs. We cannot escape the fact that our experiences in life tell a simultaneous story of the victory of evil over good, of death over life, of disappointments over dreams. The world is a paradox of good and evil. Stories that tell how good conquers evil become easily and impassively associated only with fantasy. The story of the Church, longed for and believed by many, is for some a shadow of a possible hope, at most, and for others, a lie breathed through silver.

Kaikki toivovat hyvän voittoa pahasta. Elämän kohtalot puhuvat toista tarinaa: kuolema voittaa elämän, pettymykset murhaavat unelmat. Kirkon kertomus hyvän voitosta voi muuttua naiiviksi irvikuvakseen, fantasiaksi ilman perustaa. Mitään muuta ei evankeliumi voikaan olla kuin perusteeton tarina, jos sen vastaanottamiseen lisätään vaatimus. Pahan voittaminen ei ole ihmisen ratkaisuvallan alainen asia – onneksi. Elämän suorittamisen luoma huoli on nimittäin sairastuttanut koko maailman. Emme uskalla uskoa unelmiin, ja harmaus on voittanut värit. Siksi Jumala on päättänyt "salakuljettaa" evankeliuminsa sanomaa parhaimpien fantasiakertomusten kautta. Niissä kuitenkin monet näkevät välähdyksen todellisuudesta, joka on ihan jotain muuta. Se on kuin valo, joka kajastaa vaatimusten vankilaan.

In a world that does not dare or does not care to see the power of goodness, goodness manifests itself – or rather, Himself – in unexpected places. The deepest of facts can find its way into fiction. The power of truth is so strong that it is no problem for it to appear in a weak, indefensible form: made-up stories. In situations where hostility to direct proclamation was impossible, Lord Jesus Christ used parables. They are stories that have no factual evidence to support them – whether fact or fiction. The Lord of the Rings – for many the most loved book of the 20th century - is a parable, the point of which becomes apparent in its climax. In it, the hero does not conquer evil. Evil is represented by a ring that brings absolute power to him who wields it. He succumbs to its temptation. His mission was to destroy it. He does not. But he is saved by mercy – by mercy he had shown to a wretched creature and by mercy now shown to him from beyond. And thus the world is saved – by grace, by love that is not based on merit. That sort of love comes from God. And in parables, God is present. Mentioning His name would only be taking it in vain.

Tolkienin fantasiakertomukset ovat kuin vertauksia, joiden syvin sisältö on armo. Tarun sormusten herrasta pääsankari ei onnistu tehtävässään, vaan lankeaa kiusaukseen. Sitä on ihmisluonto – ja hobittihan on vain vertauskuva pienestä, vähäpätöisestä ihmisestä. Tolkienin sankarien hyvyys ei ole heissä itsessään. Siksi hänen tarinansa koskettavat. Ne puhuvat siitä kuinka ihmisellä on elävä toivo, vaikka hän on joutunut syvään ahdinkoon. Jeesuksen vertauksessa tällainen ihminen oli publikaani, talousrikollinen. Hänet annetaan esimerkiksi elämäänsä täydellisesti suorittavalle fariseukselle. Fariseuksen maailmaan mahtuivat vain kovat faktat. Hänelle oli silkkaa fantasiaa se, että elämässään epäonnistuva voisi kelvata Jumalalle. Apua tarvitsevalla on kuitenkin aina toivo. Sillä, joka ei tarvitse apua, ei ole mitään – vaikka hän kuvittelee omistavansa kaiken.

We speak in many languages. The reason why language exists is to tell a story. Words become alive when they carry the message of absolute grace and forgiveness. The words are no longer just words – they carry something infinitely deep in them. The depth of all words – be they in our steadfast Finnish, winsome English or melodic Quenya – their depth is in the story of a weak and humiliated man. He was a light who sprang from the shadows. He was a king without a crown – except one of thorns. The least of all human beings was infact God, and nobody acknowledged it. Salvation was achieved by His willing submission to damnation, to the demands and anguishes of humanity. The story never ceases to be surprising. Becoming more and more familiar with it through life and hearing increases its profundity by paradoxical steps. The climax of the story has been achieved. In the story of life we live page by page. We are in the last pages, turning them, not quite knowing when and how the very end will present itself. One continues to turn the pages anxiously and patiently – waiting for the awesome conclusion.

Sanoissa on voima. Jokainen kieli saa syvyytensä siitä kertomuksesta, jota ne välittävät. Se kertomus on elämä itse. Tässä kertomuksessa kirjailija astui itse sisälle kirjoittamaansa kertomukseen: ihmiselämään. Varjoista tuli valo. Heikoin oli voimakkain. Kuningas kruunattiin orjantappuroilla. Vaatimusten painolasti ja kärsimyksen pohjattomuus tuli yhden kannettavaksi. Me luemme elämän kirjaa – käännekohta on saavutettu.
Sydämemme kieli puhuu lupaavasta lopusta.
The language of our heart speaks of a promise.
Órelva quete.

Elämän kirjailija on tulossa. The author is coming. I maitar túla.

"Totuus ja harha" - saarna konfirmaatiomessuissa

Rakkaat ystävät, hyvä seurakunta,

Rippikoulu on opetusta, johon kaikki seurakunnan jäsenet kutsutaan mukaan. Siellä opiskellaan sitä, mikä on kaiken perusta. Mitä on rakkaus – mikä on elämän tarkoitus – kuka Jumala on. Rippikoulussa etsitään sitä, mikä on elämän perimmäinen mieli, sitä, mikä on perustavanlaatuisesti totta. Tämä sunnuntai [9. sunnuntai helluntaista] kirkkovuodessa onkin aiheeltaan ”Totuus ja harha”. Totuuden etsiminen on rankkaa, koska samalla joutuu kohtaamaan itsessään ja maailmassa sitä mikä on väärin eikä kestä. ”Totuus ja harha” – tämä aihe ravistelee meitä niin rippikoulussa kuin elämän koulussa. Totuuden ja harhan eron käsitteleminen on kuitenkin tarpeellista – ja lopulta vapauttavaakin – meille kaikille.

Ihminen kaipaa sisimmässään turvaa, vakautta. Sisimpämme kurottautuu kohti jotain, mikä ei järky – jotain kohti, mikä tuo pysyvää iloa ja kantaa vaikka oman elämämme edellytykset järkkyisivät. Ihminen kaipaa totuutta. Sielumme ja ruumiimme janoaa todellisuutta – ja on levoton ilman sitä.

Totuuden puhumisen nimissä ihmisen sisintä kuitenkin satutetaan. Kerrotaan ilman lempeyttä, miten olet toiminut väärin – tai painostetaan ajattelamaan tietyllä tavalla. Haavat jäävät usein hoitamatta. Kun todellisuus maalautuu ihmiselle synkin värisävyin, turvana on se, että kaikki on kuitenkin suhteellista. Ei tarvitsekaan pelätä musertavaa totuutta. Totuuden suhteellisuuteen luotetaan usein yllättävän vakaasti. Tottahan se on: kaikki, mitä maailmassa on, on suhteellista. Mikään ei ole pysyvää. Mutta mitä jää jäljelle, kun unohdetaan asioiden ja ihmisten vaihtelevat suhteet, ja mietitään, mikä on todellisuuden ja ihmisyyden perimmäinen luonne?

Voi ajatella: nyt tuo pappi yrittää kyllä liikoja. Onko totuus kenenkään käsissä? Onko se kuvattavissa sanoin? Miten hän voisi tietää totuuden, jos minä, samanarvoinen ihminen, en saavuta sitä? Kuvitteleeko hän olevansa minun yläpuolellani? Kaikki nämä ovat perusteltuja kysymyksiä, kuten myös tämä vanha lause: Mitä on totuus?

Perimmäistä totuutta ei saakaan vangittua ihmisen eikä papin sanoihin tai ajatuksiin. Siihen ei totuus alistu. Siksi se pakenee meidän ulottuvistamme niin lujaa. Se väistyy ja piiloutuu. Se peittää itsensä – kirkastaakseensa taas itsensä uudestaan. Totuus elää omaa elämäänsä. Sillä on oma tahtonsa. Totuus on persoonallista – ajattelevaa, itsenäisesti toimivaa.

Jos puhuisin totuudesta jonakin asiana, jonka minä omistan, valehtelisin ja tekisin Jumalastakin valehtelijan. Jos kuitenkin totuus elää ja toimii ja on kenenkä tahansa kohdattavissa, en puhukaan yksinoikeudella. Puhun sillä äänellä, joka minulle on lahjana annettu. Ja mitä muuta mielekästä sillä voisinkaan tehdä kuin puhua totuudesta. Sillä, kuten eräs ajattelija on sanonut, totuus tekee meidät vapaiksi.

Tuo ajattelija, josta puhun, on Jeesus Kristus. Hän on sanonut itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Hänen sanansa voivat tuntua suvaitsemattomilta – jopa töykeiltä. Eivätkö muka muslimit tai hindut pääse Isän Jumalan luo, vaikka he eivät tuntisikaan Jeesusta? Eikö kristinusko ole suvaitsematon uskonto, kun se vaatii kaikkia uskomaan tähän ihmeelliseen Jeesukseen?

Jeesus ei kuitenkaan ole jonkinlainen outo puolijumala tai ehtoja vaativa profeetta. Päivän lukukappale Johanneksen kirjeestä puhui siitä, että Jeesus on täysi ihminen, lihaa ja verta. Ainoa, minkä kristinusko pistää ihmisen ja Jumalan väliin, on toinen ihminen. Jeesuksessa paljastuu totuus siitä, mitä on olla ihminen. Jumalan voi kohdata vain inhimillisyyden kautta. Ja ihmeellisesti mutta varmasti: juuri inhimillisten tekojensa ja rakastavan asenteensa kautta Jeesus todetaan Jumalaksi ja totuudeksi. Inhimillisin teko, minkä hän teki (ja mitä kukaan voi tehdä), oli kärsiä ja kantaa ihmiskunnan tuska, ahdistus ja synti loppuun asti. Se on ristin tie, ihmisen tie.

Kuten rippikoulussakin opittiin: Jeesus on yhtä aikaa täysi Jumala ja täysi ihminen. Jumalan inhimillisyys osoittaa, ettei kristinusko ole uskonnolisuutta. Se on inhimillisyyttä, tavallista elämää, arkea ja juhlaa, toisen ihmisen muistamista. Päivän evankeliumissa Jeesus tuomitsee ankarasti kaiken sinänsä hyvänkin uskonnollisuuden, jossa unohdetaan lähimmäisen tarve ja hätä. Herran nimen varjolla ei voi eikä saa luoda rajamuureja ihmisten välille – ei myöskään uskovien ja ei-uskovien välille. Kaikki me olemme yhtä lailla ihmisiä, syntisiä ja rakastettuja. Ja ihmisyyteen meitä kaikkia kutsutaan. Usko Jumalaan ilmenee inhimillisyytenä - eli rakastamisena.

Ja rakastaminen on paljon rankempaa ja paljon syvälle käyvempää kuin se, miten olemme usein tottuneet sen näkemään. Rakkaus ei olekaan romanttisia tunteita – jotka kestävät hetken aikaa. Myöskään erittäin tarpeellinen suvaitsevaisuus ei paljasta kuin osan rakkauden luonteesta. Eihän pelkkä lähimmäisen suvaitseminen auta häntä. Jumalan, meidän Luojamme, rakkauden valossa on mahdollista rakastaa niin, että totuus tulee samalla ilmi. Sanotaanhan Jeesuksesta: hän oli täynnä armoa ja totuutta.

Totuus voi satuttaa. Mutta rippikoulussamme huomasimme paljon enemmän, että totuus vapauttaa. Rakkauden ja totuuden äärellä aito laulu pystyy kaikumaan suusta. Kun ei rupea olemaan turhaan kaino totuuden paljastumisen edessä, pystyy myös innoissaan leikkimään ponileikkiä vaikka vanhemmat saapuvat paikalle.

Elämä on niin kuin rippikoulu. Rippikoulussa on pieniä isosryhmiä, joita vastaa elämässä lähimmät ystävät. On isommat opetusryhmät, joita vastaavat elämässä esimerkiksi koulu tai työpaikka. Ja on se, mikä tuo meidät yhteen – veisut ja sketsit iltaohjelmassa, hiljentyminen jumalanpalvelukseen ja hartauksiin. Elämän suola on se, että me tulemme yhteen – ja huomaamme: me kaikki olemme arvokkaita. Me olemme enemmän yhdessä kuin yksin.

Mitä on siis totuus? Katsokaa: totuus on meidän keskellämme. Totuus on siinä, että me olemme tässä yhdessä. Totuus on siinä, että itse rakkaus on tuonut meidät tänään yhteen. Elämän syvin totuus on messu eli sekalainen seurakunta yhdessä.

Exaudi

Here is the Psalm for this Exaudi ("hear!") Sunday and a Finnish hymn based on that. Their idea: you don't have to be afraid of what people think of you. Truly brave is the one who dares to call upon the One who is Reality himself. The one who relies solely on oneself lacks stability. Tripping on one's own cleverness is a natural outcome. Inherent stability is living under the eye of the Triune God. He is the well of love that is real - not agreeable acceptance or tacky tolerance. This love is powerful, passionate and potent. The love of the Lord of reality has created you - and the whole universe.

Tässä on tämän exaudi, "kuule!", -päivän psalmi ja siihen perustuva virsi. Niiden idea: sinun ei tarvitse pelätä, mitä ihmiset ajattelevat sinusta. Se, joka uskaltaa huutaa avuksi häntä, joka on Todellisuus itse, on rohkea todella. Se, joka pyrkii turvautumaan itseensä kaikessa, on vailla vakaata pohjaa. Hän kompastuu omaan nokkeluuteensa. Perustavanlaatuinen vakaus on siinä, että elää Kolmiyhteisen Jumalan katseen alla. Hänestä kumpuaa rakkaus, joka on totta eikä vain hymistelevää hyväksyntää tai sopertelevaa suvaitsevaisuutta! Se on väkevää, vereslihalla olevaa, vuolasta rakkautta. Todellisuuden Herran rakkaus on luonut sinut - ja koko universumin!

Herra, kuule, kun huudan sinua!
Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.
(Ps. 27: 7)

Herra on minun valoni ja apuni,
ketä minä pelkäisin?
Herra on minun elämäni turva,
ketä siis säikkyisin?
Kun vainoojat käyvät minua kohti
iskeäkseen hampaansa minuun, he itse kaatuvat,
vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan.
Vaikka sotajoukko saartaisi minut,
sydämeni ei pelkäisi,
vaikka minua vastaan nousisi sota,
ei minulla olisi mitään hätää.
Herra, kuule, kun huudan sinua!
Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.
Sydämeni muistaa sinun sanasi:
"Etsikää minun kasvojani."
Herra, minä tahdon etsiä sinua,
älä kätke minulta kasvojasi!
Älä vihastu, älä torju palvelijaasi,
sinä olet aina ollut minun apuni.
Älä nytkään jätä minua, älä hylkää,
sinä Jumalani, sinä auttajani!
(Ps. 27: 1-3, 7-9)

Kunnia Isälle ja Pojalle
ja Pyhälle Hengelle,
niin kuin oli alussa, nyt on ja aina,
iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Antiphone:

Hear, O Lord, when I cry aloud,

   be gracious to me and answer me!
(Psalm 27:7)

The Lord is my light and my salvation;

   whom shall I fear?

The Lord is the stronghold of my life;

   of whom shall I be afraid?

When evildoers assail me

   to devour my flesh—

my adversaries and foes—

   they shall stumble and fall.

Though an army encamp against me,

   my heart shall not fear;

though war rise up against me,

   yet I will be confident.

Hear, O Lord, when I cry aloud,

   be gracious to me and answer me!

‘Come,’ my heart says, ‘seek his face!’

   Your face, Lord, do I seek.

Do not hide your face from me.

Do not turn your servant away in anger,

   you who have been my help.

Do not cast me off, do not forsake me,

   O God of my salvation!
(Psalm 27:1-3, 7-9)

Glory to the Father, and to the Son, and to the Holy Spirit:

as it was in the beginning, is now, and will be for ever. Amen.

Hear, O Lord, when I cry aloud,
be gracious to me and answer me! 

P.S. Äitienpäivänä usein väitetään puolihumoristisesti, että Jumala loi äidit, koska ei voinut olla kaikkialla yhtäaikaa. Mutta tosiasiassa: "Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen." (Psalmi 27:10) Rakkaus on rajatonta; äidin rakkaus on Jumalan rakkauden ilmentymää. Jumala loi äidit, _koska_ hän on kaikkialla yhtäaikaa! :-)

P.S. On mother's day, one often hears a half-humorous statement that God created mothers because He can't be everywhere at the same time. But actually: "If my father and mother forsake me, the Lord will take me up. " (Psalm 27:10) Love is limitless; a mother's love is an expression of God's own personal love. God created mothers _because_ He is everywhere at the same time! :-)

Pääsiäissaarna

Saarna pääsiäisenä 31.3.2013 Langinkosken kirkossa

Lukukappaleet:
2. Moos. 14: 8, 10-16, 21-22 (Punaisenmeren ylitys) 
1. Kor. 15: 1-8, 11 (ylösnousemuksen todistajista) 


Hallelujasäe

Kuolema on nielty ja voitto saatu.

1. Kor. 15: 54

Evankeliumi
Luuk. 24: 1-1

Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. 


Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.

Pääsiäinen julistaa, että elämä on tullut näkyviin. Kuolema on voitettu. Kuolemattomuuden salaisuuden kuvittelisi olevan niin valtava asia, että kaikkien ihmisten luulisi olevan kristittyjä. Mutta ihmiskunnastahan kolmasosa kuuluu kristikunnan piiriin. Ehkä on syytä selvittää se mysteeri, miksi uuden elämä salaisuus ei innosta tämän enempää. Samalla itse asiassa selviää, miksi pääsiäisen sanoma innostaa. 

Mitä on elämä? Usein puhutaan, että elämä kantaa. Jos menee hyvin, sanotaan, että elämä hymyilee. Elämä vie eteenpäin. Elämä tuo jotain uutta eteen. Elämä ei kuitenkaan hymyile, jos kohtaa tuskaa tai ahdistusta. Elämästä puhuminen tuntuu silloin pelkältä latteudelta. Elämä ei myöskään kanna, kun kuolema tulee. Miten kuolema voisi sitten olla voitettu? Miten yksilöllisen elinvoiman päättyessä on ylipäätänsä mahdollista, että elämä voisi jatkua? Se, mitä elämä on, on kuitenkin ymmärretty aivan väärin. Elämä ei ole yksilön omasta ailahtelevaisesta elämänhalusta riippuva asia. Elämä ei myöskään ole fyysisten olosuhteiden summa, joka lakkaisi ruumiin elinvoimien sammuessa. Elämä ei kertakaikkiaan ole asia. Se ei ole sarja tapahtumia. Se ei ole päivien jatkumoa eikä ihmisyyden sisäinen, uudistuva voima. Tällainen ajattelu itse asiassa tekee elämästä voimatonta, tunteetonta, järkeä vailla olevaa, sanalla sanoen kuolemaa. Todellinen elämä on täynnä liikettä, voimaa, tunnetta ja järkeä. Elämä on persoonallista, inhimillistä. Elämää ja rakkautta täynnä oleva ihminen kokee tämän, mutta hän ei voi ikinä anastaa elämää itselleen. Elämä on luonteeltaan vapaata ja kirkasta. Elämällä on lahjaluonne.

Jos on lahja, täytyy olla antaja. Mikä tai kuka tämä elämän antaja ja lähde on? Lahja on aina antajansa näköinen. Jos elämä on luonteeltaan persoonallista, täynnä tunnetta ja järkeä, elämään itseensä täytyy sisältyä persoonallinen ulottuvuus. Elämä onkin itse asiassa viime kädessä Persoona. Elämä toimii ja ajattelee ja on läsnä. Elämä tulee näkyviin historiassa ja ihmisten keskuudessa. Tätä toimivaa elämän lähdettä kutsutaan kaikkivaltiaaksi Jumalaksi ja Luojaksi. Hän rakastaa meitä hellästi, huolehtivasti ja hiljaisesti. Hän on meidän olemassaolomme tuki ja turva. Hän on sanan syvimmässä merkityksessä Isä. Hän, elämän Isä, on ihmiselämää vallitseva rauha. Koska hän on luonut erillisiä ihmispersoonia, on hän itsekin perin inhimillinen ja erillinen, ei vain yleinen, abstrakti Jumala. Inhimillisen ja persoonallisen Elämän unohtanut ihmiskunta kohtasi Jumalansa Jeesuksessa Kristuksessa, ihmiseksi tulleessa Jumalassa. Jeesus Kristus on sanonut itsestään: "Minä olen tie, totuus ja elämä." 

Ihmiskunnan käsitys siitä, mitä elämä on ja mistä sitä löytyy, on kuitenkin joutunut pahasti harhateille. Elämän ei luotettu tulevan elämän Herralta, elävältä Jumalalta, Luojalta. Elämää on etsitty kaikkialta muualta. Ensimmäisestä ihmisestä alkaen, historian alusta saakka ihminen on pyrkinyt löytämään elämää ja elämän tarkoitusta asioista, ihmisistä, ajatuksista, tottumuksista, jopa eläimistä ja muista luoduista, jotka on nostettu elämän lähteiksi. Kuitenkin elämän Herra on itse se järki, jonka takia maailmaan kuuluu järjestys ja muoto. Ihminen on etsinyt elämää kuvitelmistaan, ja irronnut Järjestä, hänestä, joka pitää yllä kaikkea. Ihminen on itse tullut yhä sattumanvaraisemmaksi ja sekavammaksi. Ja niin hän on alkanut pitää ilmiselvän järkevää ja kaunista luomakuntaa sattumanvaraisena ja sekavana. Ihmisen oma sattumanvarainen käytös päätyy usein pahuuteen asti. Tämän kohdatessaan perihämmentynyt ihminen on ruvennut näkemään elämän itsensä, siis viime kädessä Jumalan, välinpitämättömänä. Koska elämä nähdään tunteettomana, välinpitämättömänä, neutraalina tai suorastaan pahana, elämän Herran olemassaolo unohdetaan ja suorastaan kielletään. 

Sitä on synti, että elämää pidetään persoonattomana, tunteettomana. Kun elämä muuttuu kylmäksi, ihmisten välinen rakkaus katkeaa. On olemassa perisynti, periytyvä synti, kaikkien ihmisten jakama sokeus, joka katkaisee siteen elävään Jumalaan. Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ei luoteta. Hänen inhimillinen, persoonallinen ja kouriintuntuvasti rakastava olemuksensa kaikuu kuuroille korville. Synti on epäuskoa. Epäusko johtaa epätoivoon. Epätoivo johtaa pahan tekemiseen itselle tai toisille. Tilanne on siis mahdollisimman hankala, jos ajattelemme asiaa syntisen ihmisen näkökulmasta. Elämä on kuitenkin viisaampi kuin harhautunut ihmissuku. 

Kautta ihmiskunnan historian Jumala on jatkuvasti puuttunut peliin. Ihmiskunnan perisynti laajeni katastrofaalisiin mittasuhteisiin historian alkuhämärissä. Maailma oli täynnä heimosotia, julmaa ylimielisyyttä ja ihmisyyden halveksuntaa ennen tunnetun sivistyksen alkua (ja on itse asiassa usein edelleenkin). Tuhotulva, vedenpaisumus, tuhosi vanhan, sekasortoon langenneen maailman. Ansiottoman, ihmistekoihin perustumattoman rakkautensa merkkinä hän kuitenkin pelasti Nooan ja hänen perheensä - ja lupasi enää olla tuohamatta maailmaa, vaikkei edistystä tapahtuisi. Nooa sai pelastua, koska hän oli viimeinen ihminen, joka uskoi Jumalaan. Ehkä hänen kauttaan ihmiskunta saisi uuden alun ja toivon, kun usko elämän Herraan olisi kaiken perusta eikä ateistinen sotaisuus vallitsisi maailmaa. 

Ja niin kaikkialla maailmassa on säilynyt muistumia elämän Luojasta, Jumalasta. Kaikki uskonnot ovat kuitenkin tehneet hänestä etäisen olennon, jota täytyy lepyttää tai joka ei kouriintuntuvasti vaikuta ihmiskunnan keskuudessa. Syntyi usko rituaaleihin ja elämän ohjeisiin, joiden avulla elämää voisi hallita. Elämän Herraa pyrittiin sitomaan, kun elämän vapaat voimat eivät saaneet kummuta itse lähteestä. 

Henkisten harjotteiden ja kulttien keskeltä Jumala valitsi yhden ihmisen uuden luottamuksen välikappaleeksi. Hän valitsi Abramin, vanhan miehen, joka ei enää kyennyt saamaan jälkeläisiä vaimonsa Saarain (eli Saaran) kanssa. Abram tunnetaan paremmin nimellä Abraham. Nimi tarkoittaa kansojen paljouden isää. Täksi tullakseen hänen kuului yksinomaisesti luottaa elämän Herran lupauskeen ja puheeseen. Niin hän teki, ja hän kelpasi Jumalalle sellaisena kuin oli, riippumatta oman hyvyytensä määrästä. Jumala lupasi, että Abrahamin, uskon isän, jälkipolven kautta kaikki kansat saisivat siunauksen suoraan Elämältä itseltään. 

Abrahamin ja Saaran jälkipolvi, Israelin kansa, päätyi Egyptiin, sen johtavaksi väestönosaksi. Israelilainen Joosef pelasti tunnetun maailman nälänhädästä faraon oikeana kätenä. Israelilaisten saama siunaus, runsaslukuisuus ja viisaus, teki kuitenkin egyptiläiset kateellisiksi. Niin heistä tehtiin orjia. Heidän hätähuutonsa kuultiin, ja Jumala nosti yksittäisen ihmisen, Mooseksen, oman työnsä välikappaleeksi. Kansojen paljouden keskeltä Jumala palasi koskettamaan yksilöä. Yhteisöllisyys muuttuu kansojen kiroukseksi, kun suhde ihmisjoukon ajatuksiin tulee tärkeämmäksi kuin suhde elämän Herraan. Mooses joutui kerta toisensa jälkeen painimaan Jumalan kanssa kansansa yhteisöllistä vastustusta vastaan. 

Jumala kuitenkin kuunteli Mooseksen rukouksia, ja päästi kansansa vapaaksi täysin mahdottomasta tilanteesta. Egyptiläisten kateellisuus johti loppumattomaan vihaan ja israelilaiset täydelliseen umpikujaan. Silloin Mooses sai Jumalan voiman avulla halkaista Punaisenmeren kahtia, ja tapahtui erään Raamatun kirjan mukaan näin: "Koko luomakunta muotoutui uudelleen, sen ominaisuudet muuttuivat sinun määräystesi mukaan, jotta palvelijasi välttäisivät vaaran. Kansa näki, kuinka pilvi suojasi leiriä ja veden alta paljastui kuiva maa, kuinka Punaisestamerestä aukeni tasainen tie, rajuista aalloista erottui viheriöivä keto. Sitä he kulkivat, sinun kätesi suojaama kansa, ja he saivat nähdä suuria ihmetekoja. He iloitsivat kuin laitumelle viedyt varsat, he hyppivät kuin karitsat ja kiittivät pelastajaansa - sinua, Herra." (Viisauden kirja 19:5-7) 

Mooses oli Vanhan Testamentin suurin profeetta. Hän kuitenkin kertoi, että kerran tulisi nousemaan suurempi profeetta kuin hän. Jos kerran tulisi suurempi profeetta, tulisi hän tekemään myös suuremman ihmeen kuin pelastamaan kokonaisen kansan varmasta kuolemasta ja toivottomasta orjuudesta. Suurempi profeetta on Jeesus. Hän on nostanut koko ihmiskunnan varmasta kuolemasta ja toivottomasta orjuudesta. Paljas oikeudenmukaisuus vaatisi tuhoa tuhon kierteessä olevalle ihmiskunnalle, mutta Jumala päättikin ottaa itse tuhon päällensä. Jumala lupasi jo Nooalle, että uutta katastrofaalista maailmanloppua ei tulisi. Niinpä katastrofaalisen maailmanlopun, meidän tekojemme jatkuvan seurauksen, on saanut kokea yksittäinen ihminen, jonka nimi on Jeesus Nasaretilainen. 

Synnin palkkaa ja seurausta, hylätyksi tulemisen tuskaa, eivät lievitä perimmäiset filosofiat eivätkä psykologiset ratkaisumallit. Vain sillä ihmisellä, joka kykenee kantamaan ahdistuksen meidän puolestamme, on riittävä voima kukistaakseen epäuskon ja epätoivon iankaikkisen kierteen. Jeesus Kristus otti ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden, perisynnin, päällensä ja kuoli hylättynä ristillä. Hän näytti, mitä rakkaus on. Hän näytti, miten kouriintuntuvaa on itse Elämän rakkaus meitä kohtaan. Elämä rakastaa sitä, mikä ei ole mitään. Elämä luo uutta. Elämä antaa ilon, vapauden ja vanhurskauden. Elämän lapsina ihmiset kykenevät kantamaan toistensa tuskaa. Vain itse Elämä antaa tuskan tilalle täyden ja yltäkylläisen elämän. Kun annat syntisi Jeesuksen kannettaviksi, sinä saat kuulla hänen julistavan Isänsä edessä sinut syyttömäksi. Kun sinä annat tekojesi seuraukset Jeesuksen kannettaviksi, hän tekee mahdottoman mahdolliseksi. Hajonnut yhteys voi syntyä uudelleen ihmisten välillä. Kaikki tämä johtuu siitä, että Jeesus Kristus ei ole jäänyt kuoleman valtaan. Hän elää ja vaikuttaa meidän keskellämme tässä hetkessä, juuri nyt. 

Me saamme uudestaan ja uudestaan löytää yhteyden Jumalaan, itse Elämään. Jeesus Kristus on noussut kuolleista ja julistanut meidät vanhurskaiksi, täysin Jumalalle kelpaaviksi. Näin hän on tehnyt käsittämättömän, luovan ja voimallisen Pyhän Henkensä, persoonallisen Rakkauden, voimasta. Jeesus Kristus lähetti opetuslapsensa maailmaan julistamaan ilosanomaa hänestä. Tavalliset, kuolevaiset ihmiset saavat kantaa hänen ääntään, koska mekin, pastorit ja kaikki ilosanomaa julistavat, olemme osallisia ihmisyyden ahdistuksesta, jonka Jeesus kantoi, sekä Elämästä, jonka Jeesus antaa. Jeesus kokoaa Jumalan elävänä Sanana uutta ihmiskuntaa. Se elää yksin Jumalan armosta, niin kuin tuhotulvassa säästynyt Nooa, yksin uskosta Hyvyyteen, niin kuin mahdottomaan lupaukseen luottanut Abraham, ja yksin elävästä Jumalasta, niin kuin kansansa esirukouksin pelastanut Mooses. Tämä uusi ihmiskunta, eli kristikunta, saa alkunsa ylösnousseen Vapahtajan asettamasta kasteesta, jossa Isä, Poika ja Pyhä Henki julistaa yksilön kerralla omakseen. Ehtoollisella kristikunta saa jopa syödä ja juoda Jeesuksen Kristuksen, ja niin yhdistyä häneen läheisemmin kuin kehenkään muuhun. Ehtoollisellla meistä, kirkosta, tulee osa Kristuksen ruumista. Me olemme hänen auttavia käsiään ja kuuntelevia korviaan. Me olemme kokonaan osallisia hänestä ja hänen kaikkivaltiaasta Hyvyydestään. 


Herran Jeesuksen armo on teidän kaikkien kanssanne.

Saarna 2. sunnuntaina loppiaisesta

Saarna 20.1.2013 2. sunnuntaina loppiaisesta
Langinkosken kirkossa


Hallelujasäe

Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,
kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.

Joh. 1: 14

Evankeliumi

Joh. 2: 1–11

Viikon kolmantena päivänä vietettiin Galilean Kaanassa häitä. Jeesuksen äiti oli siellä, ja myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin häihin. Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: »Heillä ei ole viiniä.» Mutta Jeesus vastasi: »Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.» Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: »Mitä hän teille sanookin, tehkää se.»
    Siellä oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten; ne olivat parin kolmen mitan vetoisia. Jeesus sanoi palvelijoille: »Täyttäkää astiat vedellä», ja he täyttivät ne reunoja myöten. Sitten hän sanoi: »Ottakaa nyt siitä ja viekää pitojen valvojalle», ja he veivät. Valvoja maistoi vettä: se oli muuttunut viiniksi. Toisin kuin palvelijat, jotka olivat veden astiasta ottaneet, hän ei tiennyt, mistä viini oli peräisin. Hän kutsui sulhasen luokseen ja sanoi: »Kaikki tarjoavat ensiksi hyvän viinin ja sitten, kun vieraat alkavat juopua, huonompaa. Mutta sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti.»
    Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa. Hän ilmaisi sillä kirkkautensa, ja hänen opetuslapsensa uskoivat häneen.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Keskiviikkona kuudestoista tammikuuta olin matkalla Helsingistä Kotkaan. Ajaessani jäisellä moottoriteillä autoni alkoi äkkiarvaamatta huojua holtittomasti. Huusin Jumalaa avuksi. Suistuin moottoritien lumiselle keskiviheriölle. Autoni oli tehnyt täyden voltin. Minulle ei tapahtunut mitään. Ei mustelmaa, ei mitään ruumiillista vauriota. Pienen punaisen autoni tie oli päättynyt, mutta minun tieni jatkui. Joosuan kirjassa Jumala sanoo: ”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi." (Joos. 1:9) 

Tänään puhumme Jeesuksen enimmäisetä julkisesta ihmeteosta. Sama Jeesus, joka pelasti minut täysin mahdollisesta kuolemasta, muutti veden viiniksi tiistaina tammikuun kuudentena päivä vuonna 30 syntymänsä jälkeen. Suurin osa Jeesuksen ihmeteoista oli parantamisihmeitä. Hän jopa nosti ihmisiä kuolleista. Vaarasta, sairaudesta ja kuolemasta pelastumiset ovat merkittäviä. Vielä merkittävämpää on kuitenkin se ilo, mitä varten meidät nostetaan ahdistuksen kuopista. Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko tapahtui häissä, ilojuhlassa. Hän tuotti yltäkylläisesti iloa: noin kuusisataa litraa vettä muuttui vuosikertaviiniksi.

Tämän ihmeen jumalallinen luonne ilmenee juuri sen näennäisessä tarpeettomuudessa. Ihminen voinee elää ilman viiniä, joskin sillä on hyviä terveydellisiä vaikutuksia. Paavali on sanonut ensimmäisessä kirjeessään Timoteukselle: ”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin.” (1. Tim. 5:23) Kaanan häissä vesi olisi saattanut korvata viinin ilman Jeesuksen puuttumista peliin. Itkua ei tulekaan pitkästä ilosta. Humaltuneille, vähemmän arvokkaille ihmisille, ei tarjotakaan vähemmän arvokasta viiniä. Paras viini tarjotaan kaiken huipentumaksi, kaikkien hämmästykseksi.

Vanhan testamentin lukukappaleessa kuulimme vastaavan, mutta elämän jatkumisen kannalta tarpeellisemman ihmeen. Leskeksi jäänyt nainen tarvitsi rahaa, jotta hänen lapsiaan ei vietäisi maksamattomien lainojen takia orjiksi. Niinpä profeetta Elisa, tuo kuuluisan Elian manttelinperijä, neuvoi leskeä lainaamaan naapureiltaan astioita ja täyttämään ne vähäisellä määrällä öljyä. Ja tuli valtava määrä oliiviöljyä, ehkäpä jopa 600 litraa. Elisan Jumalalta pyytämä ihme oli kuitenkin vähemmän merkittävä kuin Jeesuksen ihme. Elisan ihme piti yllä elämän toivoa. Jeesuksen ihme tuotti lisää elämää. Elisan ihme poisti murheen ja pelon. Jeesuksen ihme toi ilon ja uskon.

Raamatun luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kasvit ja hedelmäpuut kolmantena päivänä. Tähän kuului myös viiniköynnös. Paljon myöhemmin, myöskin viikon kolmantena päivänä, Jeesus loi uutta viiniä Kaanan häissä. Vain Luoja kykenee tekemään olemattoman olevaksi. Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus ”ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla” (Hepr. 1:3). Veden muuttaminen viiniksi osoittaa, että Jeesus on Jumala. Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvassa Viisauden kirjassa sanotaan Jumalasta: ”Koko luomakunta muotoutui uudelleen, sen ominaisuudet muuttuivat sinun määräystesi mukaan, jotta palvelijasi välttäisivät vaaran.” (Viis. 19:6) Jumala muutti meren kuivaksi maaksi, jotta Israelin kansa pelastuisi varmasta kuolemasta faraon käsissä. Jeesus muutti veden viiniksi, jotta häävieraat ja opetuslapset saisivat yltäkylläisen ilon.

Vesiastioita, joiden sisältö muuttui viiniksi, oli yhteensä kuusi. Kymmenessä käskyssä käsketään kuutena päivänä tekemään töitä. Kuudentena päivänä Jumala loi ihmisen, miehen ja naisen. Luku kuusi on ihmisyyden ja työnteon luku. Kuutta vesiastiaa käytettiin juutalaisen lain mukaisiin puhdistautumisiin. Ne merkitsevät sitä, että ihminen pyrkii kelpamaana Jumalalle tekemistensä perusteella. Jeesus poisti Kaanan häissä mahdollisuuden tähän. Enää ei voitu hankkia puhtautta tekemällä jotain Jumalan edessä. Puhtauden olikin määrä tulla siitä ilosta, minkä Jumala itse antaa ja luo. Ihmisen suhde Jumalaan on luottamusta ja kiitollisuutta, ei ansioiden hankkimista ja velvollisuutta. 

Mutta kun se, minkä oli määrä tuottaa iloa, muuttuukin velvollisuudeksi, monien rakkaus kylmenee. Tekemällä ensimmäisen ihmetekonsa häissä Jeesus osoitti avioliiton äärettömän arvon. Nykyään kuitenkin puolet avioliitoista päätyy eroon, ja ihmiset eivät enää edes uskalla mennä naimisiin. Avioitua ei uskalleta, koska sitoutumista pidetään pelottavana velvollisuutena. Vapaus tarkoittaa vapautta määrätä omasta elämästään. Todellinen vapaus on kuitenkin vapautta rakastaa. Toisen ihmisen rakastamiseen kuuluu aina sitoutuminen. Esimerkiksi lapsen äiti tietää, että sitoutuminen lapsen hyvinvointiin on välttämätöntä hänen elämälleen. Äiti ei kuitenkaan pidä sitoutumista pakottavana velvollisuutena, vaan jopa ilona. Yhtä lailla aikuinen tarvitsee rakkautta, jotta hän voisi säilyä hengissä. Rakkaus, vapaus ja ilo – näitä asioita varten ovat avioliiton ruumiillinen ja henkinen yhteys.

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Inhimillisin voimin on mahdotonta muuttaa pelkojen niin usein vallitsemaa maatamme – ja omaa sisintämme - ilon poluille. Jeesus kuitenkin muuttaa velvollisuuden ja suoritusten veden kiitollisuuden ja iloitsemisen viiniksi. Me ihmiset etsimme niin usein kaiken merkitystä ihmissuhteista, liikunnasta, luonnosta, työurasta, alkoholista, seksistä, elämän hallinnasta. Oman elämän hallitsemiseen takerrutaan kuin viimeiseen oljenkorteen, ja kun perustus on auttamattoman heikko, pelko, epätoivo ja kylmyys leimahtavat aina uudestaan liekkeihin.

Kestävä ilo syntyy siitä, että Jumala rakastaa meitä. Koko luomakunta kaikkine hyvyyksineen on hänen lahjaansa jokaiselle meistä henkilökohtaisesti. Sirakin kirjassa sanotaan: ”Minkä Herra on tehnyt, on kaikki hyvää. Ajallaan hän antaa kaiken tarvittavan.” (Sir. 39:33) Kun luotetaan enemmän luotuun kuin Luojaan, syntyy pelkoa, koska mikään luotu ei voi itsessään säilyä. Jumalaan turvautuminen antaa meille samalla lahjaksi koko luomakunnan. Jumala ei ole pelkästään luonut koko luomakuntaa, vaan jokaisen meistä ihmisistä omaksi kuvakseen. Hän pitää yllä meidän olemassaoloamme joka hetki. Me emme riipu tyhjyyden varassa, vaan Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Jumala ei ole kaukana meistä. Hän jopa lähetti tänne ainoan Poikansa, ihmisenä, tavallisena ihmisenä. Mikä osoitti Jeesuksen olevan Jumalan Poika? Se, ettei hän tarjonnut velvollisuuksia ja suorituksia, niin kuin kaikki muut uskonnolliset opettajat Buddhasta Krishnaan, Zarathustrasta Muhammediin. Hän tarjosi yltäkylläistä elämää ja itsensä. Hän oli ja on itse elämän Herra.

Jeesus tuli tuomaan uutta viiniä. Hän otti sen, mikä jo oli olemassa, veden, ja muutti sen viiniksi. Vanhan testamentin suurin hahmo, Mooses, muutti vettä vereksi ennen kuin Israelin kansa pakeni Egyptin orjuudesta. Veri oli tuolloin vielä tuomion merkki. Viini on sen sijaan tarkoitettu iloa varten. Elämän suorittaminen, laki, tuottaa vain toisten, huonommin suorittavien ihmisten tuomitsemista, ja sitä myöten uhreja ja verta. Ilo Jeesuksessa, itse elämän Herrassa, tekee elämästä elämää kukistaen pelon ja pakotuksen. Uusi viini Kaanan häissä oli merkki uudesta luomisesta, lunastuksesta. Enää ei ulkonainen säädös pelastaisi ihmistä, vaan Jumalan rakkauden teko meitä kohtaan. Hän kuoli meidän puolestamme, jotta rakkaudettomuuden aiheuttama haava ei enää vallitsisi meitä. Jeesuksen veri ei ole tuomion merkki, vaan täydellisen armahduksen merkki. Se puhdistaa meidät kokonaan, päinvastoin kuin suoritukset, jotka ovat vain vesiastioita, joiden tarkoitus on muuttua sisällöltään viiniksi. 

Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Elämän hyvistä lahjoista nauttiminen on olennainen osa kristityn elämää, ja niistä kiittääminen on iloa. Jeesus Kristus on Elämä. Se, että pelastuu vaarasta tai ahdistuksesta, on osoitusta Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Meidän elämämme on kätketty hänen elämäänsä. Jeesus on niin täynnä elämää, että hänen verensä ja uhrikuolemansa tuottaa meille vain elämää ja anteeksiantamusta. Matteuksen evankeliumissa sanotaan: ”Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa."” (Matt. 26:27-29)