Häpeilemätön kiitos

"Häpeilemätön kiitos"
Saarna viikkomessussa Helsingin tuomiokirkossa 9.9.2021 
Petri Samuel Tikka

1. Tess. 5:16–24

Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta. Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta.

Itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonaan ja varjelkoon koko olemuksenne, teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne, niin että olette nuhteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.

Tämän viikon aihe on kirkkovuodessa kiitollisuus. Suomalainen sananlasku kuuluu, että lopussa seisoo kiitos. Raamattu maalaa meille tähän vertautuvat valtavat näkymät siitä, mikä meitä odottaa. Jopa kaikki ihmiset, kaikki koskaan eläneet ihmiset, kiittävät. He tekevät näin vapaasti, ilman pakkoa, ilman pelkoa, Pyhän Hengen ilossa, inspiroituina, vapautettuina. Jokaisen kieli kiittää Jeesusta.

Kirjoitan itse väitöskirjaa siitä, kuinka Kolminaisuus johtaa kaikkia ihmisiä luokseen palavassa rakkaudessaan, kärsimyksemme voittaen. Mutta miten lopussa voi seisoa kiitos? Viime aikoina tutkimuksessani olen tullut siihen tulokseen, että lopussa Pyhä Henki innoittaa meidät näkemään, vahvistaa meille sen, että me olemme kauniita. Me olemme arvokkaita. Meitä tarvitaan. Kun häpeä poistuu, voimme häpeilemättömästi kiittää Jumalaa itsestämme ja kaikista muista ihmisistä.

Jos lopussa seisoo kiitos, mitä tapahtui aluksi? Mihin Aadam ja Eeva lankesivat? Ensimmäinen ja perinteinen vastaus on tietysti: syntiin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Raamatun alkulehdiltä voi nähdä, että nämä ensimmäiset ihmiset, ihmisyyden ikään kuin prototyypit, eivät tunteneet häpeää alastominakaan. Lankeemus johtii siihen, että he peittivät itsensä ja pelkäsivät omaa Luojaansa. Omanarvontunne katosi – ei siksi, että me olimme vielä pahoja, vaan siksi, että me meitä huijattiin ja me erehdyimme. Yritimme itse vahvistaa kauneuttamme, joka oli jo totta.

Meidän ihmisten elämää ajaa niin usein syvältä lähtevä häpeä, omanarvontunteen puute, itsemme todistamisen tarve. Häpeä johtaa pelkoon, pelko suojautumiseen, suojautuminen epäluuloon ja lopulta vihaan, siihen syntiin, eroon toisista. Synti ei ole kuitenkaan aluksi, eikä syytös ole kaiken takana. Aluksi on lamaannuttava erehdys, usko siihen, että me olemme huonoja.

Tämän kaiken on Jeesus tullut kumoamaan. Hän on Sana, joka sanoo: sinä olet rakas, arvokas, tärkeä, hyvä, taitava, välttämätön. Hän on se sama Sana, joka on luonut meidät, Sana, joka sanoi: tulkoon pimeyteen valo. Häpeä peittää sen kirkkaan totuuden, joka on Jeesuksessa: meidän äärettömän arvomme. Se, että saamme syntisinä syntimme anteeksi, ja se, että me olemme todella kauniita, eivät kumoa toisiaan. Synti saa voimansa siitä, että unohdamme Pyhän Hengen inspiroiman päämäärämme: kasvun kohti kauneutta, joka on uskollista, kohti yhdistävää harmoniaa.

Seurakunnan tarkoitus on siinä, että toisiamme tukien ja rohkaisten voimme elää todeksi sitä, että Jeesus antaa meille uuden sydämen, kauniiksi luodun sisimmän. Toisiamme kannustaen ja kiittäen ja armahtaen voimme helpommin uskoa siihen päämärään, joka odottaa meitä. Lopussa kiitos seisoo, vapaus, yhteys. Me olemme kauniita, seurakuntana, yhdessä. Sen tietää Jumalan Pyhä Henki, joka johtaa kaikkia ihmisiä yhteen ja samaan, yhdistävään omanarvontuntoon.

Laulan tekemäni laulun: ”Kun Pyhä Henki on meissä, me voimme uskoa, me voimme toivoa, me voimme rakastaa, sillä tiedämme, että kaikki käy hyvin.”

Astui alas tuonelaan: kirja-arvio

Esko Miettinen: ”Astui alas tuonelaan: Uskontunnustuksen vaikea kohta avautuu” (2021, Väyläkirjat)
Arvio kirjasta, Petri Samuel Tikka

Kohtasin äskettäin sattumoisin Hämeenkylän taidekirkossa ystäväni Esko Miettisen, jolta vastikään on ilmestynyt teos, jota tässä nyt hieman käsittelen. Hän lähetti minulle ja vaimolleni Katielle teoksensa. Olen aiemmin keskustellut Miettisen kanssa sen teemoista, muttta kirjan varsinainen teksti on minulle uutta. Luin kirjan aika pitkälti vaimoni ja minun matkallamme Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon. Liuta keskiaikaisia kivikirkkoja ja muutenkin saariston mielikuvitusta herättävä maisemasto sopivat kuin nakutettu Miettisen kirjan tunnelmiin. Kirja liittyy myös osaltaan omaan tutkimustyöhöni toivon tiimoilta. Lyhyesti: suosittelen tätä kirjaa vahvasti.

Esko Miettinen on kirjoittanut fantasiakirjallisuutta ja teologiaa käsittelevät teokset Velhot, örkit, sankarit – Johdatus fantasian maailmaan (2004) sekä Velhon uskontunnustus (2008). Lisäksi hän on kirjoittanut Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa (2012). Tämän tuonelakirjan päällimmäinen anti itselleni liittyy edellisiinkin kirjoihin. Tässä on kuvataiteeseen, mytologiaan ja myöskin fantasiaan kytkeytyviä pohdintoja ja niiden tuomaa merkitysulottuvuutta. Kirjan kuvituksena on pohjoismaista ja erityisesti suomalaista kuvataidetta, joka kuvaa Kristuksen tuonelan matkaa. Kirkon vanhasta perinteestä nousee ajatus voitokkaasta Kristuksesta, joka murskaa säpäleiksi helvetin portit ja vetää ihmisiä vankilasta pois. Kuitenkin tällaista nykyaikainen ajattelumme pitää mytologisena ja siksi jotenkin valheellisena. Tästä lähtee liikkeelle kirjan mielikuvitusta kiehtova ja nykyistä maailmankuvaammekin kriittisesti tarkasteleva matka.

Miettistä ei esimerkiksi miellytä nykyuskovaisten tavanomainen Jeesus-puhe, jossa Jeesus arkipäväistyy, tulee samaistuttavaksi. Itselläni on hyvin samanlaisia tuntoja. Miettinen maalaa kuvan, jossa Jeesuksen Kristuksen, itsensä Jumalan, laskeutuminen manan majoille on kiehtova ja merkityksellinnen juuri sen syvyysulottuvuuden, ”mytologisuuden”, takia. Arkipäiväisyys on kaukana. Jumala laskeutuu maailmaan, jossa tunne, tahto, mielikuvat, käsitteet, kaikki ovat ikään kuin eriytymättömiä. Tapahtuma menee arkijärkemme ulkopuolelle. Se ei tarkoita sitä, että se ei olisi totta, vaikka vaatisikin totuttelua, suunnan muutosta, materialistiselle ajattelullemme. 

Toisaalta Miettinen antaa aina ymmärtää, kuinka tuonelan matka kuin muutkin kristinuskon nykyiseen maailmankuvaamme sopimattomat virikkeet voivat tuoda nykyihmisille, joita esimerkiksi idän uskonnot, New Age tai ihan vain fantasia kiehtovat, hedelmällisiä ja kristinuskon omista lähtökohdista kumpuavia yhtymäkohtia henkiseen todellisuuteen. Ei tarvitse aina mennä puusta pidemmälle: kristinuskossakin (!) löytyy puhuttelevaa asiaa ja merkitysulottuvuutta. Samoja perusteluita Miettisellä on edellisissä kirjoissaan: enkeleitä ei tarvitse siirtää lastenkamariin, ja fantasia puhuu kristinuskon mytologisen ulottuvuuden tarpeesta. (Toinen, oma esimerkki: meditaatio tunnetaan kristillisessä perinteessä.) 

Tällaisen ei-opillisen syväluotauksen lisäksi itse muodostin taas opillisena antina kirjasta sen, että Kristuksen tuonelan matka vaatii kaikkina aikoina maailmankuvan tarkistusta. Näin oli myös silloin, kun siitä puhuttiin alkukirkossa. Miettinen kuvaa, kuinka gnostilaisten mielestä maanpäällinen maailmamme on oikeastaan alin tuonela, pahin mahdollinen olotila. Gnostilaisuus oli äärimmäisen henkistynyt ajattelutapa, jossa tämä meidän luotu, fyysinen maailmamme on paha. Tuonelaan laskeutuminen siis tavallaan puolustaa tämän Jumalan maailman hyvyyttä, normaalin elämän positiivisuutta. 

Nykyään taas tuonelaan laskeutuminen painottaa Miettisen mukaan sitä, että on olemassa ruumiin lisäksi myös sielu. Ei ole vain sitä, mitä silmillän näkee. Jos ei olisi sieluja, ei Kristus olisi hengessään voinut laskeutua sielujen keskuuteen ja julistaa siellä evankeliumia. Voisi sanoa, että sielun olemassaolo tarjoaa tason kokea yhteyttä yli rajan – rukousyhteyttä, toivoa, tuonelaan asti, taivaaseenkin. Tähän tuo lisämerkitystä kirjailijan pohdinnat hänen vaimonsa kuolemaan liittyen. 

Voisi näihin liittyen summata, että tuonelaan laskeutuminen suojelee yllättävästi kristinuskoa sekä liialta henkistymiseltä että liialta materiaalisuudelta. Yksinkertaisesti: Tämä elämä on tärkeä, niin myös tuleva.

Vyyhtiin liittyy myös se, mitä ajatella kaikkien pelastumisen toivosta, jota itse tutkin väitöskirjastyössäni. Miettinen miettii monesta eri suunnasta, kuinka suurta osaa ihmiskunnasta ja keitä kaikkia Kristuksen työ tuonelassa käytännössä koskettaisi. Vähintäänkin se koskettaa vanhan liiton pyhiä, enimmillään koko ihmiskuntaa, niitä, jotka ottavat vastaan Kristuksen tarjoaman mahdollisuuden kääntyä tuonelassa. Näin avautuu mahdollisuus rukoilla kuolleiden puolesta – lopputulos ei ole lukkoon lyöty ennen Kristuksen tulemista ja viimeistä tuomiota. Näitä ja muita asioita Miettinen pohtii eri suomalaisten teologien, ortodoksisen kirkon teologian sekä kuuluisan katolisen, kaikkien pelastumisen mahdollisuutta pohtineen katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin kautta. 

Lisäksi Miettinen tuo esille kuuluisan kirkkoisän Origeneen, jota Miettinen tulkitsee tavalla, jossa viimeisellä tuomiolla eikä ruumiin ylösnousemuksellakaan ole asiaa. Origenes uskoi purgatoriseen eli puhdistavaan helvettiin. Miettinen hylkää origenismin ja sitä myöten ilmeisesti kaikkien pelastumisen varmuuden siksi, että siinä hylätään uskontunnustuksessa mainittuja asioita. Tärkeänä nyanssina voinee kuitenkin kommentoida, ettei kaikkien ihmisten lopullinen pelastuminen eikä puhdistava helvettikään edellytä viimeisen tai minkäänlaisen tuomion hylkäämistä eikä kuolleiden ylösnousemuksen unohtamista. Kysymys on siitä, mikä viimeisellä tuomiolla lopulla painaa enemmän: Kristuksen oma lunastustyö, hänen verensä voima (jos sallitaan taas maailmankuvaamme sopimaton ilmaisu), vai meidän hyvin hatarat tekomme ja valintamme? Vapaus on välttämätömyys, kyllä - ketään ei pakoteta – mutta moni teologi on perustellut jo Origeneesta alkaen, että meidän vapautemme ei ole ristiriidassa toivon kanssa (tästä seikasta ei riitä aikaa tähän arvioon, ks. lisää täältä).

Joka tapauskessa (viimeisen) tuomion ja kaikkien pelastumisen suhteesta on kirjoitettu paljonkin. Ohi mennen mainiten esimerkkeinä seuraavat väitöskirjat: Jürgen Moltmannin teologian tuomioajattelun vähäisyyttä mm. peilaileva Nicholas Ansellin ”The Annihilation of Hell” sekä asiaa perusteellisesti tarkasteleva James M. Matarazzo Jr. ”The Judgement of Love”. Relevanttina esimerkkinä on myös 1700-luvun luterilainen universalisti Georg Klein-Nicolai, jonka mukaan toisia helvettiin tuomitsevat kokevat ikuisen rangaistuksen tilana, josta he eivät usko pääsevänsä pois. Heidän hylkäyksensä liitetään kuitenkin Kristuksen hylätyksi tulemiseen ristillä (”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut”). Puhdistavaa poispääsymekanismia ei kuvailla. Toivo on – mutta se on vain Kristuksen kärsimyksessä ja Jumalan omassa olemuksessa ja päätöksessä.

Eli siis ei tarvitse olla origenisti ja uskoa vähittäiseen pelastuskehitykseen (puhdistumiseen) uskoakseen, että Jumalalle on kaikki mahdollista pelastusasioissa. Omassa väitöskirjatyössäni kaikkien pelastumisen perusteet eivät liity niinkään ihmisen muutosmahdollisuuksiin, vaan Kolminaisuuden ominaisuuksiin (hänen muuttumattomuuteensa ja rakkauteensa) ja pelastustyöhön. Tästä voisin antaa oikeastaan tuonelaan laskeutumiseen liittyvän selvennyksen Miettisen kuvailemista lähtökohdista rakentaen. Miettinen kuvaa, kuinka toisaalta perinteessä Kristus laskeutuu alas voitokkaana ja ikään kuin kärsimyksen jo ristille taakseen jättäneenä; toisaalta nykyteologiassa Kristus kuvataan tuonelaan mennessä inhimillisenä, yksinäisyydessä vaeltavana hahmona. Miettinen ei sovita näitä kuvia ymmärtääkseni yhteen. Se olisikin vaikea tehtävä, johon voin vain antaa lievää näkökulmaa. 

Oman väitöskirjani perusteella voisi kuitenkin olla seuraavasti. Käsittelen väitöskirjassani enemmän ristiä ja ylösnousemusta, mutta sama logiikka pätisi tuonelaan astumiseen. Oma perusargumenttini lähtee liikkeelle siitä, että Kristus on toisaalta kärsimyksen ylittävä (impassiibeli) ja näin olemukseltaan ja tunteiltaan muuttumaton (pelkästään hyvä ja iloa täynnä); toisaalta hän on meitä kärsimyksiinkin asti yhteyteensä haluava. Nämä ristiriitaiselta näyttävät kuvat tulevat yhteen siinä, että Pyhä Henki, Isän ja Kristuksen rakkauden Henki, antaa edellytykset vapaudelle, jossa yhteys Jumalaan (eli usko) syntyy. 

Tästä voisi sitten muodostaa seuraavanlaisen kuvan tuonelaan astumiseen liittyen. Kristus pyrkii saamaan yhteyden tuonelan ja helvetin alimpiin asukkaisiin. Hän tulee yksinäiseksi, yksinäisemmmäksi oikeastaan kuin me edes voimme, jotta hän kokisi meidän pahimman tilamme syvemmin kuin me itse edes voimme. Tällainen sillan luova, myötätuntoinen rakkaus tulee Pyhän Hengen voimana, uutena vapautena, tuonelaan. Yhteydellä on viimeinen ja merkityksellisin sana, yksinäisyydessä, synnin alhoissa, harmaassa kauhussa.

Suosittelen kaiken kaikkiaan Miettisen kirjaa, sillä ainakin omalla kohdallani se pisti ajatukset pyörimään, kuten huomata saattaa. Kirja antaa, mitä lupaa: tuonelaan laskeutumisen merkitykset avautuvat monelta eri kannalta. Hämäryyteen tulee valoa, Kristus itse. Miettinen on toteuttanut hyvin tehtävänsä, johon hän on pyrkinyt. 

Tästä arviosta jäi vielä pois tärkeä asia, mutta jätän sen ”lyhyemmästä virsi kaunis” -periaatteen vuoksi pois: ylösnousemuksen yhteisöllisyys. Me nousemme Kristuksen kanssa kuolleista, ruuminemme sieluinemme, pelkkä yksilöllinen hurskaus saa jäädä taakse. Tällaista yhteisöllistä toivoa Miettinen meille rakentaa. Olkaamme osa sitä, omalta paikaltamme. 

Jeesus, koko ihmiskunnan parantaja

Jeesus, koko ihmiskunnan parantaja
Saarna Pitäjänmäen kirkossa Toivo-messussa 22.8.2021 
13. su helluntaista, ”Jeesus, parantajamme” 
Petri Samuel Tikka

Saarnasin tämän lukukappaleen pohjalta: 2. Kun. 5:1–15

Toisesta kuninkaiden kirjasta, luvusta 5

Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman oli arvossa pidetty mies ja kuninkaansa suosiossa, sillä Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Naaman oli mahtava soturi mutta sairasti spitaalia. Kun syyrialaiset kerran olivat Israelissa ryöstöretkellä, he toivat sieltä mukanaan pienen tytön, joka sitten joutui Naamanin vaimon palvelijaksi. Tyttö sanoi emännälleen: ”Kunpa herrani pääsisi käymään sen profeetan luona, joka on Samariassa! Se mies parantaisi hänet spitaalista.” Naaman meni kuninkaansa puheille ja kertoi, mitä israelilaistyttö oli sanonut. Syyrian kuningas sanoi: ”Mene vain sinne, minä lähetän kirjeen Israelin kuninkaalle.” Niin Naaman lähti ja otti mukaansa kymmenen talenttia hopeaa ja kuusituhatta sekeliä kultaa sekä kymmenen juhlapukua.
    Naaman vei Israelin kuninkaalle kirjeen, jossa sanottiin: ”Tämän kirjeen tuo sinulle palvelijani Naaman. Olen lähettänyt hänet luoksesi, jotta parantaisit hänet spitaalista.” Luettuaan kirjeen Israelin kuningas repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Olenko minä muka Jumala, jolla on elämä ja kuolema vallassaan, kun hän lähettää spitaalisen minun parannettavakseni! Hän selvästikin vain hankkii riitaa kanssani!”
    Kun Jumalan mies Elisa kuuli, että Israelin kuningas oli repäissyt vaatteensa, hän lähetti sanomaan kuninkaalle: ”Miksi repäisit vaatteesi? Lähetä tuo mies minun luokseni, niin hän tulee tietämään, että Israelissa on profeetta.” Naaman tuli hevosineen ja vaunuineen ja pysähtyi Elisan talon oven eteen. Elisa lähetti hänen luokseen sananviejän ja käski sanoa: ”Mene Jordanille ja peseydy siellä seitsemästi. Silloin ihosi palaa entiselleen, ja olet taas puhdas ja terve.” Mutta Naaman vihastui ja lähti pois. Hän sanoi: ”Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!” Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.
    Mutta hänen palvelijansa alkoivat taivutella häntä ja sanoivat: ”Herramme! Jos profeetta olisi määrännyt sinulle jonkin vaikean tehtävän, etkö olisi täyttänyt sitä? Saati sitten, kun hän sanoo, että sinun on puhdistuaksesi vain peseydyttävä!” Niin hän meni Jordanille ja kastautui joessa seitsemän kertaa, niin kuin Jumalan mies oli määrännyt. Silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas.
    Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.”

Jeesus on koko ihmiskunnan parantaja. Saarnassani tänään kaiken läpi teemana kulkee radikaali mutta jo alkukirkossa ylläpidetty toivo, että yksin Kolminaisuuden tähden jokaisella koskaan eläneellä ihmisellä on toivo. Käsittelen ensin tämän pyhän Vanhan testamentin lukukappaletta ja sen radikaalia luonnetta, joka tuo toivoa kaikille kansoille. Viholliskansan sotilasjohtaja ei saanut vain ruumiin parannusta, vaan ennen kaikkea uskon. Liitän nämä ajatukset Kolminaisuuden ristiin, jolla Jeesus antoi Henkensä tuodakseen parantavat vedet kaikille kansoille. Lopuksi annan käytännön sovelluksia elämäämme. Toivo eheyttää ja auttaa jaksamaan. Niin ihmissuhteissa kuin maailman rauhan ja uskon suhteen voimme tarrautua toisenlaiseen tulevaisuuteen, jonka Pyhä Henki kirkastaa. 

Vihollinen paranee

Vanhan testamentin lukukappaleen radikaali luonne menee helposti ohi. Siinä syyrialainen sotilaskomentaja kääntyy uskomaan Israelin Jumalaan parannuttuaan ihotaudista. Merkille pantavaa tästä tekee se, että Syyria ja Israel olivat tuolloin 800-luvulla ennen Kristusta jatkuvasti sodassa. Tämän takia Israelin kuningas ei voinut uskoa, että yksi viholliskansan suurimmista kenraaleista haluaa rehellisesti jotakin vastapuolen valtionpäämieheltä. Kuningas piti parannuspyyntöä provokaationa. Oman lisänsä asiaan saattaa tuoda se, että spitaalia on pidetty usein Jumalan rangaistuksena sille, joka ei suostu myötätuntoon. Naaman pettyy ja päättää, että oman maansa joet ovat varmasti yhtä hyviä. Rajamuurit jäävät paikoilleen. 

Profeetta Elisa kuitenkin kuulee tapahtuneesta. Oikeastaan hänen luokseen olisi pitänyt alun alkaen mennä. Koko tapahtumaketju oli lähtenyt liikkeelle nuoresta israelilaistytöstä, joka oli kuullut Elisan ihmeteoista. Nimi ”Elisa” tarkoittaa muuten ”minun Jumalani on pelastus”. Tyttö tiesi, että Jumala pystyy pelastamaan ja parantamaan. On silti merkillä pantavaa, että profeetta Elisa halusi välittää Jumalan parantavaa voimaa Naamanille, vihollisen sotapäällikölle. Elisa oli nimittäin  kruunun palveluksessa, saman kruunun, joka taisteli Syyriaa vastaan. Elisan motivaatio oli kuitenkin selkeä. Syy oli se, että Naaman saisi uskoa, että Israelissa on profeetta. Profeetta on henkilö, joka puhuu Jumalan innoittamana. Elisa siis toivoi ja uskoi, että vihollisen edustaja saisi uskoa yhteen ainoaan Jumalaan, Luojaan. Tätä hän rukoili, ja rukous kuultiin.

Jordanin vesi, johon Naaman kastautui, oli sama vesi, jonka kautta heprealaisten kansa oli tullut luvattuun maahan ja sitten valloittanut sen vihollisilta. Nyt vihollispäällikkö pääsi oikeastaan osalliseksi samasta siunauksesta kuin Jumalan kansa. Vihollinen oli osa luvattua maata, kastautuen sen rajajokeen. Parantuminen taudista Jordanin vesissä tarkoittaa näin pelastumista uuteen maailmaan, luvatun maan luvatuun rauhaan, vihollisuuksien hälvenemistä. Monella tapaa Naaman on ymmärrettävästi kiitollinen – uskosta, parantumisesta, uudesta toivosta. Elisa ei kuitenkaan suostu ottamaan vastaan kiitoslahjaa, jolla Naaman haluaa siunata profeettaa hänen työssään Jumalan valtakunnan hyväksi. Ainoa siunaus, joka Elisaa kiinnostaa, on Abrahamin siunaus: olla siunauksena kaikille kansoille.

Eteemme piirtyy kaikkinensa kuva, joka poikkeaa siitä, mitä Vanhasta testamentista valitettavan usein opetetaan. Valittu kansa oli valittu kaikkia kansoja varten. Heprealaisessa uskonnossa ei ole kyse tiukasta ja rajaavasta lakihenkisyydestä, vaan armosta, joka kuuluu kaikille ihmisille. Luvatun maankin rajat ovat olemassa sitä varten, että ne laajenisivat ja sulkisivat sisäänsä kaikki. Jordan-virtakaan maan rajajokena ei sulje pois muita kansoja, vaan siunaa ne elävällä vedellä, pelastuksella ja uskolla, joka eheyttää kansojen suhteet.  

Naaman sai skeptisyytensä jälkeen uskon Jordan-virran vedessä. Tämä parantava vesi on oikeastaan ennakkokuva kasteen parantavasta vedestä. Kaste antaa uskon. Jordan-virrassa tapahtui myös Johannes Kastajan toimesta Vapahtajan kaste, kun tämä aloitti julkisen tehtävänsä maailman Vapahtajana. Jeesuksessa, Israelin lopullisessa kuninkaassa, kaikki kansat suljetaan pysyvästi mukaan luvattuun maahan. Hänen oli tarkoitus kantaa valitun kansan ja koko maailman synnit.

Uutta testamenttia ei voi ymmärtää ilman edellistä Testamenttia. Suosittelen lukemaan kertomukset Elisasta toisesta kuninkaiden kirjasta. Niissä on monia yhtymäkohtia Jeesuksen toiminnalle. Sota vältetään monessa kohtaa. Parantumisia tapahtuu. Kaikki ei ole helposti ymmärrettävissä, mutta Jumalan sanassa on siunaus, joka innostaa tutkimaan. Toinen Raamatun kohta, mihin kannattaa itse asiassa aina palata, on Genesiksen alkuluvut. Sieltä käy ilmi, että Jumalan vuorelta Eedenistä virtaa elämän vedet, jotka siunaavat kaikkia kansoja, myös Israelin viholliskansoja, kuten Babylonia.

Jeesus Kristus parantaa maailman uskoon

Meidän kannaltamme tuntuu ongelmattomalta, että jonkin kansan sotilasjohtaja kääntyisi toiseen uskoon. Meillähän on Suomessa uskonnonvapaus tallella, suurimmalta osin. Tuohon aikaan oli toisin: uskonto ja valtio olivat yhtä. Taistelut tapahtuivat eri jumalten nimissä, ja toisten kansojen temppelien hävittäminen kuului asiaan. Vastaavanlaista toimintaa on edelleen eri maissa, joissa uskonnovapautta rajoitetaan. Asia on hyvin ajankohtainen. Mitä jos tällaisessa maassa kenraali kääntyisi salaa kristityksi? Esimerkiksi Pohjois-Koreassa, Myanmarissa tai jopa Afganistanissa? Vaikka rukoilemme rauhan ja uskon leviämisen puolesta kaikkialla maailmassa, tällaista ihmettä on vaikea edes kuvitella.

Kuitenkin Raamattu lupaa, että lopulta Jeesus, Messias, voittaa ja tuo kaikki uskoon ja luo rauhan maailmaan. Filippiläiskirjeen mukaan ”Jeesuksen nimi saa jokaisen polvistumaan taivaassa, maan päällä ja sen alla. Jeesus Kristus on Herra! Sen myöntävät vielä kaikki Isän Jumalan kunniaksi.” (Fil. 2:10-11, UT2020) Siksi monet kristityt kautta historian ovat uskoneet, että Jumalalle on kaikki mahdollista ja yksin Jeesuksen tähden kaikki saatetaan lopulta uskoon, kaikki nekin, jotka ovat ”maan alla” eli helvetissä ja kaikkein mahdottimimmassa tilanteissa. Niin kuin vihollispäällikkö parannettiin rituaalisesta epäpuhtaudesta ja saatettiin uskoon, samaan tapaan on käyvä kaikille maailman kansoille ja johtajille. 

Kaiken sodan ja pahuuden ja julmuuden kirous väistyy ja tilalle tulee usko, Jumalan tunteminen, joka kattaa Jesajan ennustuksen mukaan maailman kuin vedet. Meillä on vain ihmeellinen ennakkoesimerkki tästä Naamanin tarinassa. Kaikkein odottamattomimmat ja pahimmatkin ihmiset ovat armon alla ja toivon perillisiä Jumalan lunastamien kansojen osana. Näin on tosin vain yksin ristin ja Jumalan rakkauden tähden. Tuhoavat teot tuomitaan ja poistetaan. Jumala vihaa syntiä, joka erottaa ja tuhoaa, mutta rakastaa syntisiä, sillä hän rakastaa kaikkia ihmisiä, jotka on itse luonut.

Jesajan kirja ennusti, että Israelin lopullinen kuningas kärsii kansansa puolesta ja että ”hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”. Tätä kohtaa luetaan kirkossa pitkänäperjantaina, ja sen ymmäretään viittaavan Jeesuksen kärsimykseen. Nimitys Kristus tarkoittaa voideltua kuningasta. Israelin kuninkaat voideltiin öljyllä. Kuningas, Messias, parantaa haavoillaan.  Tästä näkökulmasta on oikeastaan ymmärettävää, ettei Naaman mennyt profeetan luo, vaan Israelin kuninkaan luo. Monessa muussakin kulttuurissa tunnetaan ajatus parantavasta kuninkaasta. On kuitenkin vain yksi kuningas, joka parantaa syvimmästä taudista, synnistä, ja pelastaa uskoon. Jeesus, oman pelastavan myötäkärsimyksensä kautta, parantaa iholle asti menevät haavat, kyvyttömyytemme myötätuntoon. Hän antaa elävää vettä, Pyhän Hengen, joka puhdistaa sisältä käsin, eheyttää. 

Mutta mitä on sairaus, josta Jeesus parantaa? Sairaudella on Raamatussa paljon laajemmat mittasuhteet kuin mitä silmillä näkee. Ihosairaudesta, josta lukukappeleemme puhuu, ei ole kyse vain fyysisestä sairaudesta. Yhtä lailla lepra kuin korona tai esimeriksi syöpä voivat olla jotain niin sanotusti metafyysistä eli ruumiillisuuden ylittävää. Esimerkiksi spitaalista kärsivät joutuivat elämään suuressa kärsimyksessä, erossa muista, karanteenissa, jossa he olivat suorassa tekemisissä vain toisten samasta taudista kärsivien kanssa. Tällä tavoin sairaudet voivat olla tuonela, synkeä, elämästä ja toisista ihmisistä erottava tila, niille, jotka niistä kärsivät. Samanlainen henkinen ja itseään syövän lailla ruokkiva tauti on myös tila nimeltä sota, josta maailmamme edelleen kärsii. 

Miten Jeesus parantaa?

Kaikkeen tähän vaivaan antaa toivon yksinomaan pyhän Kolminaisuuden risti. Oma väitöskirjani käsittelee sitä, miten pyhä Kolminaisuus pelastaa maailman. Ymmärrykseni mukaan Kolminaisuus pelastaa maailman kahdesta syystä. Hän ensinnäkin rakastaa meitä aidolla halulla. Hän todella haluaa suhteen meidän kanssamme, jokaisen luomansa kanssa. Hän haluaa meille uskon, niin kuin Elisa tekstissä Jumalan tahdon mukaisesti rukoilee Naamanille. 

Toiseksi Jumala on kärsimätön, vanhalla, vaikealla termillä impassiibeli. Se tarkoittaa sitä, ettei Jumala kärsi mitään pahaa eikä muutu. Maailman pahuus ei saa hänen olemustaan muuttumaan. Jumala ei ole välillä hyvä, välillä paha, välillä kärttyisä, välillä suopea. Jumala on sen sijaan täyttä ja pelkkää iloa, Isän ja Pojan rakkautta Pyhässä Hengessä. Siksi hän toimii vakaasti sen hyväksi, mikä on hänen ainoa päämääränsä: rakkaus eli meidän jokaisen tuominen rakastavaan ja parantavaan yhteyteensä. Tämä ihmeelinen, yllättävä ja uskollinen rakkaus ilmeni jo ennakoivasti Naamanin parantumisessa Jordan-vedessä uskoon. Lopullisesti se on tuotu maailmaan Herran kunniallisella ja eläväksi tekevällä ristillä. Ilmestyskirjan mukaan ”Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta” pulppuaa kristallinkirkkaana elämän veden virta. Parantavat vedet virtaavat sieltä, missä Herra hallitsee, sileltä, mihin hänet on sanojensa mukaan korotettu: ristiltä, kärsimyksen keskeltä, kuoleman voiton puusta.

Palavasta ja vakaasta halusta saada jokainen meistä Isänsä luo Jeesus jaksoi kärsiä loppuun asti. Jeesuksessa ero Jumalasta ja toisista ihmisistä on lopullisesti ylitetty. Voisi sanoa vertauskuvallisesti, että karanteenit on Kristuksen ristillä lyhennetty ikuisista määräaikaisiksi.  Jumalan muuttumattomuus tarkoittaa ristin valossa sitä, että hän on täysin uskollinen rakkaudessaan. Jumalan kärsimyksen voittava rakkaus on paradoksaalisesti läsnä juuri Jeesuksen kärsimyksessä. Isä ei tahdo jättää ketään kärsimyksen valtaan. Kärsimyksen voittava Jumala poistaa ristillä pahimman kärsimyksen: eron Jumalasta ja toisista. Jumalan vakaa rakkaus tarkoittaa sitä, että me ja lähimmäisemme pelastumme ja parannumme, tulemme hänen suuresta rakkaudestaan osallisksi. Tämä parantuminen, uskon saaminen ja yhteyden syntyminen, ovat Pyhän Hengen aikaansaannosta. 

Pyhä Henki on toivo: käytännön sovelluksia

Lopuksi tutkailkaamme, miten voisi soveltaa Raamatun sanomaa. Tämän tehdäksemme voimme pohtia sitä, miten toisen kuningasten kirjan kohdan henkilöt toimivat. 

Ensinnäkin sekä Israelin kuningas että Naaman turhautuvat vuorollaan siitä, mitä tapahtuu.  Yllättävästi inhimillisin mittapuin vähäpätöisemmät hahmot näyttävät meille oikeaa suuntaa: Naamanin nuori palvelijatar sekä hänen muut palvelijansa. Nuori tyttö uskoi avun löytyvän Jumalalta köyhän profeetan kautta, vaikka harhauduttiin välillä äkkipikaisen kuninkaan luo. Palvelijat taas näkivät, että Naamanille asetettu taakka oli itse asiassa vähäinen. Tarvitsi vain kastautua seitsemästi. Silloin kun asioiden tähtäyspisteenä ja voimana on itse kolmiyhteinen Jumala, asiat eivät ole niin monimutkaisia ja hankalia kuin miltä inhimillisin mittapuin näyttää. Apu ei tulekaan suurelta, rikkaalta ja hankalalta kuninkaalta, vaan köyhältä profeetalta, Elisalta. Nyt apu tulee meille kipujen mieheltä, Jeesukselta, ei omista teoistamme. Ei myöskään tarvittu monimutkaisia ja hankalia rukouksia parantumiseen. Kastautuminen seitsemästi riitti. Nykyään uskon ihmeeseen taas riittää pelkkä yksittäinen kaste. Kasteesta saamme uskon voimaa joka päivä palaten siihen. 

Me voimme ottaa palvelijattaren ja palvelijoiden uskosta esimerkkiä: Jumalalle on kaikki mahdollista, ja tämä todellisuus on kirkastunut Kristuksessa ja kasteessa saadussa Hengessä.  Meidän ei tarvitse turhautua Naamanin ja kuninkaan tavoin ja menettää toivoamme siitä, jos ei ole mahdollista ymmärtää toisen kansan tai uskon edustajaa tai joskus edes hyväksyä toisen ihmisen tomintaa. Apu tulee Jumalalta ja lopulta rauha ja yhteisymmärrys – myös sinun ja minun vaikeissakin ihmissuhteissa, kohtaamisissa erilaisten ihmisten kanssa. Yksin Kolminaisuuteen luottaen meillä on lupa uskoa, että kaikki ihmiset ovat lopulta samassa pöydässä, viimeistään ylösnousemuksessa. Tällaisen toivon kantamina jaksamme turhautumatta tehdä työtä lähimmäistemme hyväksi ja heidän kanssaan, neuvotellen ja kuunnellen, joskus rajoja asettaen. 

Toisena esimerkkinä on itse Elisa. Hänkin uskoi palvelijoiden ja palvelijattaren tavoin, että Jumalalle on kaikki mahdollista, mutta hänen toivonsa ei suuntautunut ensisijaisesti parantamiseen, vaikka siihenkin. Elisa halusi samaa, mitä Jumalakin: sitä, että kaikki saavat yhteyden Jumalaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että se on Jumalalle enemmän kuin mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa meidän kannaltamme, että meidän ei tarvitse pelätä sitä, jos joku ei nyt usko Jumalaan. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, edes sitä, jos joku kuolee vailla uskoa Jumalaan. Jeesus on voittanut kuoleman vallan. Armon aika ei lopu. Iäti kestää hänen kestää hänen armonsa, kuten psalmeissa sanotaan.

Esimerkinä tällaisesta luottamuksesta on oma Sirkka-mummini. Eräs hänen ystävänsä kuoli menetettyään uskonsa Jumalaan. Mummini löysi Paavalilta tämän kohdan: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. […] jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.” Jumalan palavan rakkauden tähden voimme tietää: kaikki kääntyy hyväksi. Kaikki saavat uskon. Sitä pyhät taivaassa rukoilevat. Rukous, myös meidän rukous täällä maassa, on voimallinen väline tämän elämiseksi todeksi. Rukous kuullaan, eikä yksikään rukouksen kohde joudu hukkaan. Sen, mitä Isältä pyydetään Jeesuksen nimessä, se on luvattu antaa. 

Haluan vielä painottaa, ettei kyse voi olla vain yksittäistapauksista. Ei ole yksittäistapauksia, vaan vain ennakkotapauksia toivosta, joka koskee kaikkia. Yksi tällainen oli Naaman, Jumalan näyttämä kuva mahdottomasta uskosta. Mutta jos asiat jäävät yleistasolle vain, jos emme voi soveltaa Raamattua todellisiin, tuntemiimme ja rakastamiimme ihmisiin nyt ja myöhemmin, uskon antama toivo jää konkretiaa vaille. Meidän on voitava soveltaa toivoa ilman esteitä. Takuu tästä meillä on siinä, että Jeesus jaksoi kärsiä iholle asti. Hän kantoi edelleen Jesajan mukaan meidän kunkin sairautemme. Siksi ei voi sanoa, että yksikään ihminen voisi kärsiä synnin tautia ikuisesti. Jumala parantaa kaikki. Hänellä oli ja on kärsimätön rakkaus meihin. Kolmiyhteinen, rakastava Jumala itse pelastaa kaikki oman olemuksensa tähden. 

Kirkkoisä Origeneen mukaan Jumalalle ei ole yhtäkään parantumatonta tapausta; tämän hän sanoi antiikin filosofia Platonia vastaan, joka uskoi joidenkin olevan niin pahoja, ettei heitä voi enää tuonelassa auttaa. Kristus on kuitenkin suuri lääkäri. Mitkään eristävät sairaudet, henkiset tai fyysiset tai hengelliset, eivät voi estää Jumalan omaa parantavaa päämäärää, uskon antamista Pyhän Hengen kautta. Parantaakseen aivan kaiken Kristus jopa astui alas tuonelaan, helvetin syvyyksiin, näin riistäen sen vallan ja murskaten sen portit. Kaikki se, mikä erottaa toisista ihmisistä ja elämästä, on itse Jeesus lääkinnyt pois. Hän on Jumala, joka pelastaa ja parantaa. Juuri siksi meillä on toivo. Ristin miestä ylistävät vielä kaikki ihmiset kaikista kansoista, niin pyhällä maalla, Syyriassa, Suomessa, Myanmarissa, Pohjois-Koreassa, Afganistanissa kuin kaikkialla. Jeesus on koko ihmiskunnan parantaja. Aamen. 

Toivo yllättää...

1. Moos. 41:46–49, 53–57

Joosef oli kolmikymmenvuotias tullessaan faraon, Egyptin kuninkaan, palvelukseen. Niin Joosef lähti faraon luota ja kiersi kaikkialla Egyptissä. Ja maa tuotti seitsemänä yltäkylläisyyden vuotena viljaa ylen määrin. Näiden Egyptin seitsemän hyvän vuoden aikana Joosef keräsi kaikkea syötävää ja talletti sen kaupunkeihin. Hän varastoi kaupunkeihin kaiken viljan, jonka ympäristön pellot tuottivat. Hän varastoi viljaa niin suunnattomat määrät, että lopulta sitä oli kuin hiekkaa meren rannalla eikä sen määrää enää voitu mitata.

Kun Egyptin seitsemän yltäkylläisyyden vuotta olivat kuluneet, alkoi seitsemän nälkävuoden aika, kuten Joosef oli ennalta sanonut. Kato tuli kaikkiin muihinkin maihin, mutta Egyptin maassa oli tallella syötävää. Kun nälkä alkoi vaivata koko Egyptiä ja kansa huusi faraolta leipää, tämä sanoi egyptiläisille: ”Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee.” Kun nälkä jo vallitsi koko maassa, Joosef avasi viljavarastot ja myi viljaa egyptiläisille. Nälänhätä oli Egyptissä ankara. Myös muista maista tultiin Egyptiin Joosefin luo viljaa ostamaan, sillä kaikkialla vallitsi kova nälkä.

Saarna Suomenlinnan kirkossa su 1.8. 
Petri Samuel Tikka

Tahdon siis tänään saarnata Vanhan testamentin lukukappaleen pohjalta. Saarnani sanoma on se, että pahimpaan varautuminen ei syö sitä mahdollisuutta tai oikeastaan todellisuutta, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Sen takaa meille Jumalan Pyhä Henki, itse Jumala. Taustana voin sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä Helsingin yliopistossa väitöskirjaa kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ihmisiä. Keskityn juuri Pyhään Henkeen tällä hetkellä. Muuta siirrytäänpä tekstiin ja mietiään, mitä on valmistautuminen pahan päivän varalle ja miten se liittyy toivoon. Kohtaamme matkalla Joosefin lisäksi suomalaistakin realismia, hyvän käänteen pahan keskellä sekä Pyhän Hengen, joka on meidän virvoittava toivomme, vesi elämän helteissä ja pettymyksissä.

Joosef osasi hyvällä tavalla valmistautua pahan päivän varalle. Hänelle oli tullut käsitys, että oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän laihaa vuotta. Hyvinä vuosina kerättiin ruokaa, jotta ihmisten ei tarvitsisi nähdä nälkää. Valmistautuminen pahimpaan ei siis tarkoittanut sitä, etteikö kaikki kääntyisi lopulta hyvin. Joskus pahan odottaminen voi silti tuntua pelottavalta. Katastrofit uhkaavat, luonnonmullistukset, kulkutaudit ja muut. Joosefilla oli kuitenkin toisenlainen, luottavainen asenne, vaikka hänen aikanaan oli vähintään yhtä paljon epävarmuutta edessä kuin meillä koronan keskellä.

Itse asiassa meidän suomalaisen ihmisen perusasenne on sama kuin Joosefin: on hyvä henkisesti ja käytännöllisesti valmistautua pahimpaan, joka tilanteessa. Ehkä se liittyy meidän arktiseen ilmastoomme; pakko varautua talven varalle. Joosefin varautuminen ei pettänyt aavikko-oloissa, ja mekin kyllä pärjäämme usein tällä asenteella pohjoisilla leveyksillä. Joosef on hyvä suomalainen, sisukas valmistautuja, ja me olemme tavallaan jooseppien kansa, hänen jalanjälissän Jumalaan toivon mukaan hiljaisesti luottavina. Suomalaisena pahimpaan varautuminen voi silti joskus kääntyä sellaiseksi, että on äärimmäisen vaikeaa uskoa siihen, että asiat voivat lopulta olla hyvin.

Seuraavanlainen on toinen, päällisin puolin ikävämpi puoli siitä, että valmistaudumme pahimpaan.... Säätä ja kaikkea mahdollista päivitellään. Suomi on maailman vaikein kieli, ei sitä kukaan voi oikein oppia. Ihan poikkeustapaus on, jos oppii. Ja sauna on tosi kuuma paikka. Mukavaahan on siellä olla, mutta pitää olla varovainen, liian kauan siellä viipyminen on vaarallista. Ihan eri juttu kuin esim. amerikkalaisen uimahallin sauna. (Ymmärrettävästi ja vahingossa olen pelästyttänyt amerikkalaisia käymästä saunassa). Suomalainen osaa varmasti jatkaa tätä ajattelumallia ja antaa lisää esimerkkejä tällaiseta lähestymistavasta. Voi seisoa tukevalla pohjalla, kun pahin on vielä edessäpäin, nuo Joosefinkin laihat vuodet!

Suomalainenkaan pessimismi ei kuitenkaan ole välttämättä tarkoituksellista negatiivisuutta. Se on vain sitä valmistautumista pahimpaan, välttämätön välivaihe. Esimerkiksi naimisiin meneviä morsiamia on ennen muinoin peloteltu sillä, että sukulaiset haukkuvat ”kyykäärmeeksi” jne., kun anoppilaan pääsee/joutuu. Tosiasiassa tilanne ei välttämättä ollut läheskään noin paha. Tämä esimerkki on menneestä maailmasta, mutta sama ajatuskulku pätenee edelleen. Jos on valmis siihen, että jää voi pettää, osaa ensinnäkin varautua ja toisaalta hiljaa itsekseen ilahtua siitä, että näin ei päässytkään käymään.

Tarkoitan tällä seuraavaa. Tällainen pessimismi on oikeastaan vain liioiteltua realismia. Se ei tarkoita sitä, että hyvä lopputulema tai toivo on pois suljettu. Toivoon oikeastaan vain varaudutaan varovaisuudella. Varottuamme hetken aikaa ollaan hiljaisesti mutta sitäkin todemmin entistä iloisempia asioiden kääntyessä hyväksi. Toivorikas käänne on varautumisen syy. Varautuminen ei estä toivoa, vaan valmistaa sitä, se on takuuvarman yllätyksen odottelua. Toki tiedämme, että maailmassa voi mitä tahansa tapahtua. Mutta jos valmistautusi pahimpaan ilman edes tuota hiljaista, salattua, nöyrää toivon näkökulmaa, ei sitä rehellisesti ottaen pitkään jaksaisi. Ehkä väkisin puskemalla hetken aikaan, mutta sitten tulee loppuun uupuminen.

On olemassa kuitenkin toivorikkaita käänteitä, jotka yllättävät silloin, kun mikään varautuminen ei näytä toimivan. Menen tähän kohta tarkemmin Joosefin elämän kautta. Siihen siirtyessämme tahdon viitata lyhyesti erään kirjailijan ajatteluun. Kristitty fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien puhuu ajattelussaan saduissa tapahtuvasta toivorikkaasta käänteestä, joka pulpahtaa pahimman keskellä odottamatta mutta kuitenkin luontevasti. Tätä Tolkien kutsuu eukatastrofiksi. Se on käänteinen, hyvä katastrofi (eu- ”hyvä” on sama kuin ev- evankeliumissa eli hyvässä sanomassa). Kaikki on menossa pieleen. Sitten jotakin tarinan omasta syvemmästä luonteesta johtuvaa sattuu ja tilanne muuttuu. Tulee eukatastrofi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei ilman verta ja hikeä. Tämä hyvien satujen logiikka pätee Tolkienin mukaan lopulta todellisuuden tasolla evankeliumiin, jossa ristin tappiota ja sen hedelmänä seuraa ylösnousemus ja toivo.

Aivan tällainen tarina, mutta todellisuuteen perustuva, on myös Joosefin tarina. Siinäkin katastrofeja seuraa eukatastrofi, hyvä käänne. Joosefin elämässä kaikki menee täysin pieleen, mutta lopputulema on toinen. Joosef näki nuorena vertauskuvallisia unia siitä, kuinka hänen veljensä tulisivat kumartamaan häntä. Siitä suivaantuneina veljet heittivät hänet kuivaan kaivoon. Sieltä kuitenkin orjakauppiaat veivät hänet Egyptin, jossa hän joutui vielä vankilaan uuden isäntänsä puolison väärien syytösten takia. Sieltä hän pelastui tulkitsemalla toisten vankien enneunia: oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän pahaa vuotta. Farao kuuli Joosefista ja asetti hänet käytännössä Egyptin sijaishallitsijaksi. Pahaan varauduttiin, ja Egypti selvisi. Myös muut maat saivat apua – mukaan lukien Palestiina, josta Joosefin veljet tulivat hakemaan apua. En nyt paljasta koko loppua, suosittelen vain lukemaan. Lopputulema oli kuitenkin se, että heprealaisten kansa pääsi nälänhätää pakoon Egyptiin ja tuli sovinto veljien kesken. Isä Jaakob sai myös lohdutuksen.

Joosef, joka heitettiin nuorena kaivoon, oppi valmistautumaan pahan päivän varalle. Valmistautuminen pahimpaan ei kuitenkaan tarkoitannut sitä, etteikö kaikki olisi lopulta kääntynyt hyvin. Raamatussa kaivo, jollaiseen Joosef myös heitettiin, on vertauskuva elämästä. Elämä pulppuaa maan lähteestä ja luo perusedellytykset ihmisen elämälle. Jo ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa maan lähteistä pulppuaa vettä, ja tästä vedellä elävöitetystä maasta Jumala luo ihmisen antamalla tälle oman Henkensä. Myöhemmin Raamatussa kaivolla, lähteellä, tapahtuu merkittäviä käänteitä, uusia alkuja ihmiselle. Jaakob löytää maanpakolaisuudessa vaimon kaivon luota, kaivon luona Moosekselle käy samoin. Jeesus kohtaa samarialaisen naisen kaivolla ja samalla koittaa uusi mahdollisuus erilleen joutuneille sisarkansoille, samarialaisille ja juutalaisille. Juutalaiset ja samarialaiset ovat samaa heprealaista kansaa, Jaakobin jälkeläisiä. Valitun heprealaisen kansan tulee olla yhtä, niin kuin erilaisten kristittyjen myöskin. Kaivon luona, helteellä virvoittavaa armovettä antaen, Jeesus alkoi tuoda sovintoa ihmiskuntaperheen kansoille. Tästä samasta suuresta toivosta merkkinä oli jo Joosef: kuivasta kaivosta noustuaan Joosef toi lopulta sovinnon veljien välille.

Ennen muinon paljon siteerattu Sirak sanoo Vanhan testamentin apokryfikirjoissa: ”Elämän perustarpeet ovat vesi, ruoka, vaatteet ja asunto, joka antaa suojan toisten katseilta.” (Sirak 29:21) Vettä kantaa helteellä juoda, pitää muistaa myös syödä. Ennen kaikkea tarvitsemme turvaa maailman katseilta, sen syytöksiltä ja paineilta, jotka ovat pahempia kuin mikään helle. Tuomiot, stressit ja erilaiset odotukset sulkevat meidät yksinäisyyteen, erilleen toisista ja Jumalasta. Tämä ei ole Isän Jumalan tahto. Jeesus antaa Pyhän Hengen, joka on niin kuin virvoittava vesi, armon vesi. Pyhää Henkeä emme saa unohtaa, niin kuin usein teemme. Hänen avullaan jaksamme elämän helteissä, kaikkein pahimpienkin syytöksien paineissa, sillä meillä on ainut ja elävä toivo sisimmässämme. Pyhä Henki on Jumala, joka on sisimmässämme, sisältäkäsin hän vakuuttaa, että meillä on yhteys Jumalaan, rakkauteen, toisiin ihmisiin. Mikään ei voi erottaa meitä eikä käteen Kristuksen rakkaudesta. Me olemme saaneet rakkauden Hengen pysyvästi kasteen virvoittavien vesien kautta. Hän, armon rakas Henki, on meidän osamme, tähän voi luottaa.

Pyhän Hengen avulla jaksamme laihatkin vuodet. Hänen avullaan voimme varautua pahimpaan menettämättä toivoamme. Toisessa Raamatun apokryfikirjassa, Viisauden kirjassa, kuvataan Joosefin kohtaloa. Kirjassa mainitaan ”Viisaus”, joka ei ole vain abstrakti käsite, vaan se tarkoittaa Jumalaa, joka antaa ymmärrystä, jotta voisimme jaksaa ja auttaa toisia. Viisaus on niin kuin Pyhä Henki, joka auttaa meitä, niin kuin hän auttoi Joosefia hädässä. Näin Viisauden kirja: ”Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen.” (Viis. 10:13-14)

Varautuminen ei estä toivoa, koska me jaksamme varautua juuri siksi, että meillä on toivo kaiken hädän keskellä. Näin myös Jumala oli Joosefin kanssa kuivassa kaivossa ja johdatti hänet hyvään. Toivolla on perusteet, koska Jumala on kaikkien kanssa. Toivolla on perusteet, koska Kristus kärsi ristillä meidän yksinäisyytemme, meidän hätämme. Mutta voiko olla joku, jonka kanssa Jeesus eli Jumala ei näin olisi?

Pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua, olisi pysyvä ero tästä hyvästä rakkauden Hengestä, itse Jumalasta. Se on pahinta, mitä voisimme odottaa itsellemme toisille. Hylkäisikö Jumala kuitenkaan ketään? Pitääkö meidän valmistautua myös tähän pahimpaan? Ei, sillä se söisi toivon. Lopussa seisoo kiitos, yhteys, lopussa veljet, sisaret ja kansat saavat sovinnon. Tämä ei ole toiveunta, sillä se perustuu Pyhään Henkeen. Jumalan Pyhä Henki yllättää ja antaa kaikkien huulille ylistyksen. Raamattu sanoo: ”Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:5) Toivo voi kyllä todellakin yllättää, koska se on jotakin muuta kuin tämän maailman toivottomuus, se on rakkautta. Rakkautena toivo ei voi pettää, sillä Jumalan on rakkaus. Toivo yllättää meidän toivottomuutemme ja näin kumoaa sen.

Jeesus on kantanut ristillä kaiken sen toivottamuuden, joka pitää ihmisiä vankinaan. Syytöksillä ja maailman tuomitsevilla katseilla ei ole enää sijaa. On vain Jeesus, joka antaa Pyhän Hengen ja hänen myötään toivon. Vain toivottamuudelle, synnille, valheelle ja yksinäisyydelle on koittanut toivoton näköala. Ei meille ihmisille. Laihat vuodet ovat jo ohi. Meidän ei tarvitse muuta kuin odotella takuuvarmaa yllätystä, kaikkien pelastumista, täyttä ylistystä, täyttä sovintoa, täyttä armoa. Toivon näköalan perusteella ja sitä levittäen on syytä toimia. Tapahtuupa matkan varrella mitä, Pyhä Henki ei petä. Hän on meidän toivomme tässä ja nyt. Hän on kanssamme kuivassa kaivossa. Sen kaste vakuuttaa meille, kaste, jonka kautta olemme saaneet Pyhän Hengen, toivon Hengen. Näin me saamme hiljaista mutta sitäkin varmempaa suomalaista sisua, toivon asennetta pahan päivän varalle. Kun Pyhän Henki on sisuna sisimmässä, sovinto alkaa levitä hiljaisesti kaikkialle. Tähän liittyen oma pieni lauluni lopuksi:

* Kun Pyhä Henki on meissä,
me voimme uskoa, me voimme toivoa,
me voimme rakastaa, sillä tiedämme,
että kaikki käy hyvin.*

Pessimistinen universalismi

Rapanhapakko ankeriaita kalastamassa (kuva: Pauline Baynes)

Katsoin juuri Katie-vaimoni kanssa vanhaa BBC:n televisiotuotantoa C.S. Lewisin Hopeisesta tuolista. Siinä on hahmo nimeltä Rapanhapakko, joka on äärimmäisen pessimistinen. Verrattuna toisiin kansansa (suistokaisten) jäseniin hän on kuitenkin kertomansa mukaan aivan huikentelevainen. Saadakseen vakavamman katsantokannan elämään hän lähtee tarinan nuorten ihmissankareiden mukana suorittamaan seikkalua, jossa pitää löytää Narnian kadonnut prinssi. Eihän valtakunnan tulevaisuus muutenkaan ole valoisa, niin voi yhtä hyvin olla muualla, matkalla ”pohjoiseen juuri talven tehdessä tuloaan”, etsimässä ”prinssiä joka ei todennäköisesti ole siellä, läpi rauniokaupungin jota kukaan ei ikinä ole nähnyt”.

Kaikista Narnian tarinoista suosittelisin yleensäkin Hopeista tuolia luettavaksi sen eskistentiaalisen syvyyden tähden, jossa käydään syvissä vesissä. Suomalaisia ajatellen suosittelisin sitä siksi, että Rapanhapakko on kuin ilmielävä suomalaiskansallinen sankari täysin tietämättään ja tahtomattaan. Kyseisen suistokaisen puheet ovat tavattoman humoristisia loputtomassa pessimismissään. Rapanhapakko on hyvin samanlainen tapaus kuin esimerkiksi Mielensäpahoittaja tai Puolangan pessimistit. Tarinassa on kuitenkin käänne, joka tuo kaikkeen pessimismiin syvyyttä.

Ennen tuon käänteen kertomista (jos sitä kerron) on kuitenkin alettava valottamaan, mistä tämän blogitekstin otsikossa on kyse. Katie-vaimoni ehdotti, että kirjoittaisin blogitekstin pessimistisestä universalismista. Tämä lähti liikkeelle siitä, kun Rapanhapakosta ilahtuneena ja järkyttyneenä sanoin, että (itselleni ja muutenkin tärkeä ja välttämätön) usko kaikkien pelastumisen toivoon ei tarkoita optimismia. Ei tarvitse olla ollenkaan elämänmyönteistä lähestymistapaa omiin ja maailman kohtaloihin, jotta voi kiinnittyä Jumalaan, joka pelastaa mahdottomat tapaukset. Siis: myös suomalainen voi uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi (kuten Juliana Norwichlainen ja monet muut kristityt kautta historian ja maailman ovat uskoneet).

Tuntuu nimittäin joskus siltä, että on äärimmäisen vaikeaa suomalaisena uskoa siihen, että asiat voivat lopulta olla hyvin. Suomalaisen perusasenne on hyvässä ja pahassa valmistautua pahimpaan ja päivitellä säätä ja kaikkea mahdollista. Suomi on maailman vaikein kieli, ei sitä kukaan voi oikein oppia. Ihan poikkeustapaus on, jos oppii. Ja sauna on tosi kuuma paikka. Mukavaahan on siellä olla, mutta pitää olla varovainen, liian kauan siellä viipyminen on vaarallista. Ihan eri juttu kuin esim. amerikkalaisen uimahallin sauna. (Ymmärrettävästi ja vahingossa olen pelästyttänyt amerikkalaisia käymästä saunassa). Suomalainen osaa varmasti jatkaa tätä ajattelumallia ja antaa lisää esimerkkejä tällaisesta lähestymistavasta.

Tällainen pessimismi ei kuitenkaan aina ole tarkoituksellista negatiivisuutta. Se on vain sitä valmistautumista pahimpaan. Esimerkiksi naimisiin meneviä morsiamia on ennen muinoin peloteltu sillä, että sukulaiset haukkuvat ”kyykäärmeeksi” jne., kun anoppilaan pääsee/joutuu. Tosiasiassa tilanne ei välttämättä ollut läheskään noin paha. Tämä esimerkki on menneestä maailmasta, mutta sama ajatuskulku pätenee edelleen. Jos on valmis siihen, että jää voi pettää, osaa ensinnäkin varautua ja toisaalta hiljaa itsekseen ilahtua siitä, että näin ei päässytkään käymään.

Tarkoitan tällä seuraavaa. Tällainen pessimismi on oikeastaan vain liioiteltua realismia. Se ei tarkoita sitä, että hyvä lopputulema tai toivo on pois suljettu. Toivoon oikeastaan vain varaudutaan varovaisuudella. Varottuamme hetken aikaa ollaan hiljaisesti mutta sitäkin todemmin entistä iloisempia asioiden kääntyessä hyväksi.

Tällaista toivorikasta käännettä, joka pulpahtaa pahimman keskellä odottamatta mutta kuitenkin luontevasti, voi syvätasolla verrata yhteen käsitteeseen Lewisin ystävän, J. R. R. Tolkienin filosofiassa. Tolkienin mukaan saduissa on usein eukatastrofi, käänteinen, hyvä katastrofi (eu- ”hyvä” on sama kuin ev- evankeliumissa eli hyvässä sanomassa). Kaikki on menossa pieleen. Sitten jotakin tarinan omasta syvemmästä luonteesta johtuvaa sattuu ja tilanne muuttuu. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei ilman verta ja hikeä. Tämä hyvien satujen logiikka pätee Tolkienin mukaan lopulta todellisuuden tasolla evankeliumiin, jossa ristin tappiota ja sen hedelmänä seuraa ylösnousemus ja toivo. 

Tolkien oli katolilainen, ja hyvä niin, vaikka olen gradussani väittänyt, että hän oli armo-opiltaan luterilaisempi kuin voisi luulla. Luterilaiselle tällainen toivorikas realismi on sitä, että minä olen yhtä aikaa täysin syntinen ja täysin vanhurskautettu. Ei tarvitse odotella liikoja - tai oikeastaan mitään – omasta itsestään. Kristus on toinen asia.

Kuitenkin sekä luterilaisuutta että suomalaisuutta (vieläpä usein oudolla tavalla avioituneena toisiinsa) välillä tahraa toisenlainen pessimismi, jota julkikuulutetaan lähes vastaansanomattamalla voimalla. Ei tee mieli nyt tuoda esimerkkejä suomalaisesta tosipessimismismistä, mutta uskon valitettavan varmasti, että kukin suomalainen lukija pystyy keksimään halutessaan esimerkkejä. Liittyen siihen toivoon, että Jeesus ei aio hylätä yhtään syntistä ja eksynyttä ihmistä, tämä teilataan juuri siksi, että se tarjoaa liian ruusuisen kuvan todellisuudesta. Ei ole mukavaa, että jotkut eivä pelastu: mutta juuri siksi päättymätön kadotus on totta. Se on vakavasti otettava todellisuus. Vapaa tahto vielä (huom. ei vapautettu tahto). Vielä vakavampi mutta armottomampi on syytös, että ”universalismi” ei ota pahaa vakavasti, kun se ei saa ansaittua palkkaansa.

Ymmärrettävästi usein vältän sanaa ”universalismi”, koska se herättää tällaisia mielikuvia, joissa ohitetaan kristillisen laajan toivon perustus, Kristuksen kuolema ja rakkaus (vakavasti otettavia asioita, jos niitä on). Tämän blogitekstin tarkoitus ei ole kutenkaan ruveta vänkäämään teologisista yksityiskohdista. (Jos jonkun siis tekee mieli tehdä niin tämän luettuaan, päivitelköön jotenkin muuten rakentavasti, mutta ei mieluusti vastauksena verkkolokissa tahi kasvokirjassa.) Todellinen pessimisti ei kuitenkaan katso siihen, mikä vain nyt näkyy. Kaikki voi todellakin mennä täysin pieleen...

Rapanhapakko kohtaa lopussa vihreän velhon, joka väittää (muunnettavat muuntaen sadusta teologiaksi), että hyvää maailmaa, jossa kaikki ystävät ovat, ei ole olemassa eikä Jumalaakaan. Rapanhapakko myöntää, että näin varmaankin on, mutta hän ei suostu elämään tällaisen toivottoman näköalan sanelemana. Hän työntää kätensä velhon lumottuun tuleen, polttaa kätensä ja kumoaa lumouksen. Ihmissankarit vapautuvat ja velhon pahaksi käännyttämä prinssikin pelastuu.

Rankalaisen universalistin ja reformoidun kristityn, filosofi Jacques Ellulin (1912-1994) mukaan kaikkien lopullinen pelastuminen on totta perisynnin takia. Kaikki ovat mahdottomia tapauksia, itsessään pelastuksen ulkopuolella. Siksi Jeesus pelastaa yhtä lailla kaikki. Ei ole sen parempia tai huonompia tapauksia. 

En ole itse luonteeltani pessimisti, mutta en optimistikaan. Riippuu tilanteesta ja aiheesta. Halusin tällä blogilla kuitenkin sanoa sen, että suomalaisina voimme odottaa kaikenlaista pahaa tulevaisuudelta ja maailmalta. Voimme silti olla pessimistisiä universalisteja eli odottaa hiljaa Jumalalta sitä, että kaiken yritettyämme, petyttyämme ja yksin ja yhdessä kuoltuamme tapahtuu jotain. Ja se, mitä tapahtuu, ei ole jotain abstraktia ja epärealistista ”hyvää”. Se hyvä on Jumalan Henki, Jumala itse ja vain, liikkumassa kaaosvetten päällä, hautoen. Kastettuinahan me tämän tiedämme – emme tosiaankaan mahdottoman itsemme tai muiden suhdanteiden tähden.

”Jumalan osan hän täytti,
muttei tarttunut oikeuteensa
olla Jumalan vertainen.

Hän tyhjensi itsensä täysin
ja omaksui orjan osan,
tuli ihmisen kaltaiseksi
ja otti ihmisen muodon.

Hän alensi itse itsensä
ja oli kuuliainen
kuolemaansa asti, ristinkuolemaan.

Siksi Jumala korotti hänet
kaikkea korkeammalle
ja antoi hänelle nimen
kaikkia korkeamman.

Jeesuksen nimi saa
jokaisen polvistumaan
taivaassa, maan päällä ja sen alla.

Jeesus Kristus on Herra!
Sen myöntävät vielä kaikki
Isän Jumalan kunniaksi.”

Fil. 2: 6-11 (UT2020-käännös)

P.S. Hyvää kirkastussunnuntaiviikkoa! Voikaa hyvin!

Kenestä helvetissä on oikein kysymys?

Kenestä helvetissä on oikein kysymys?
Jumala-keskeisen toivon tunnustus ja puolustus
Petri Samuel Tikka

Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! (Joh. 1:29)
(Kuva: Petri Tikka; kirkosta Aix-en-Provencessa)

Sain juuri lukea blogikirjoituksen, joka käsittelee aihetta, josta puhutaan nykyään Suomessakin enemmän ja ehkä vakavammin kuin ennen: helvetistä ja kaikkien pelastumisesta. Teen tähän aihepiiriin liittyen väitöskirjaa. Järjestin universaalia pelastusta käsittelevän Toivo-seminaarin viime vuonna isäni Kari Tikan Rakkaus on väkevä kuin kuolema -oopperan yhteydessä. Katolisen tutkijan Eetu Mannisen tuore kirjoitus ”"Paavin teologi" ja Jumalan laupeus - Osa 2: Helvettiopin puolustus" blogissa ”Katolista hapatusta” viittaa käytyyn keskusteluun, johon minä muiden joukossa olen saanut ottaa osaa niin tutkijana, luterilaisena pastorina kuin kaikkien pelastumista tunnustavana kristittynä.

Kirjoitus menee asioiden ytimeen kritisoiden kristillistä universalismia siitä, ettei se huomioi sitä, että helvetissä on kyse erosta Jumalasta, ei vain ulkoisesta piinasta. Onko tosiaan näin, sitä on tarkasteleminen. Mutta kiitän jo tässä vaiheessa Mannista siitä, että hän keskittyy pääasiaan: Jumalaan. Itse kirjoitan väitöskirjaa, jossa lähden liikkeelle Jumala-opista mutta päädyn toiseen lopputulokseen. Perustelen kaikkien pelastumista juuri sillä, kuka kolmiyhteinen Jumala on. Koska Jumala on sekä Pyhässä Hengessä aidosti yhteyttä haluava ja luova että Kristuksen sovitustyössä muuttumattomasti (teologisella jargonilla ja tarkemmin: impassiibelisti) uskollinen omalle olemukselleen, ero hänestä ei voi olla pysyvä ja päättymätön. Nostan nämä väitöskirjani argumentit esille tässä kirjoituksessa.

Oman väitöskirjanikin taustanikin huomioiden tahdon kiittää Eetu Mannista blogijutusta, jossa hän puolustaa ns. perinteistä helvettioppia. Ensimmäinen syy, miksi näen kiitoksen olevan paikallaan, on se, että valitettavan harvoin saa lukea jäsenneltyä ja ymmärrykseen pyrkivää keskustelua tästä aihepiiristä. Helvetti kuumentaa tunteita. Taustaoletuksia on paljon, kuten Manninen itsekin kirjoittaa, ja nämä juuri estävät ottamasta huomioon erilaisia argumentteja puolesta ja vastaan sellaisina kuin ne ovat.

Kyseinen kirjoitus on ilmestynyt blogissa, jonka kirjoittajat ovat katolisen kirkon jäseniä. Toinen kiitollinen asia tässä on se, että avoin tunnustuksellisuus on nähdäkseni tästä aiheesta puhuttaessa eduksi. Asiat alkavat usein kiertää kehää puhtaan akateemisessa keskustelussa, jossa saattaa peittyä kirjoittajan omat taustalähtökohdat. Esimerkiksi keskustelu vapaasta tahdosta, joka on jo itsessään monimutkainen ja toki tärkeä vyyhti, vie huomion sieltä, mikä on keskeisintä myös universaalin pelastuksen suhteen. Jos kristinuskosta puhutaan, on syytä ensisijaisesti huomata, mistä kaikki tulee ja mihin kaiken pitää perustua: itse Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Keskeinen syy, miksi Mannisen juttu on arvokas, on juuri siinä, että tässä päästään asian ytimeen. Hänen argumenttinsa keskiössä on se, että helvetissä on kyse nimenomaan erosta Jumalasta itsestään. Muut seikat ovat toissijaisia. Olen Mannisen kanssa tästä lähtökohdasta samaa mieltä, vaikken yhdykään siihen, että tämä olisi perustelu ns. perinteisen helvettiopin puolesta. On joka tapauksessa puhuttava Jumalasta. Kuten aion perustella, se, että helvetistä on kyse pysyvästä erosta Jumalasta, on argumentti pysyvää helvettiä vastaan. Tämä liittyy siihen, kuka ja millainen Jumala on. Aion siis tässä puolustaa Jumala-keskeistä universalismia. Toisaalta: haluan antaa mahdollisuuden luopua puolustus- ja vastustusasetelmasta ja herätellä mahdollisuutta rakentavaan dialogiin.

Rembrandt: Tuhlaajapojan paluu

Harhaoppia?

On alkuun sanottava, että ns. kristillisenä universalistina asetelma on lähes aina varsin mielenkiintoinen. Asiasta etsitään aukkoja, sitä ns. kritisoidaan - ja sitten tarvitsee puolustautua. Jossakin määrin tästäkin on kyse Mannisen blogissa, jossa hän esittää universalismin helvettioppia kohtaan osoittaman kritiikin ”pinnallisena”, sillä ne eivät (Mannisen mukaan) keskity helvettiin erona Jumalasta. Itse en syyttäisi vastaavasti perinteisen helvettiopin perusteluja lähtökohtaisesti pinnallisuudesta, sillä niillä on syvät juuret. Pääkohta on se, että Jeesuksen sovitustyötä tarvitaan. Siitä helvetti, olkoonpa sen pituus mikä tahansa, todistaa. Itse asiassa ilman Jeesuksen pelastustyötä ja osallisuutta siihen me kaikki todellakin joutuisimme helvettiin ja pysyvästi. Tätä ei ole vaikea uskoa, kun katsoo maailman menoa ja ennen kaikkea omaa itseään ja kykeneväisyyttään ylpeyteen, syntiin ja kaikenlaisiin haluihin. Kolminaisuusopillinen universalismi ei kumoa tätä syvää helvettiopin perustaa: sovitustyön välttämättömyyttä. Se vain väittää, että sovitustyö myös todella tuo sovituksen jokaiselle ihmiselle Pyhän Hengen työn seurauksena.

Tästä lähtökohdasta käsin kuuluttaisin ekumeenista dialogia, rakentavaa ja yhteistä etsivää vuoropuhelua. Manninen heti bloginsa alussa kutsuu apokatastasis-oppia (eli kaiken ennalleen asettamista, mistä nyt puhumme) varhaiskristilliseksi harhaopiksi. Toki olen ollut haastateltavana Markus Finnilän Harhaoppia-podcastissa, jolla on tahallaan provokatiivinen nimi. Kuitenkin siinäkin selitän, että kyse ei ole harhaopista, vaan varhaiskirkollisesta näkemyksestä ja opista. Sitä ei kolminaisuusopillisessa muodossaan ole varhaiskirkossa tuomittu (ainoastaan panteistisessa, siis Jumalan ja ihmisen sekoittavassa, muodossa). Esim. patristisen aikakauden ”isien isä” ja kolminaisuusopin puolustaja Gregorios Nyssalainen tunnusti kaikkien pelastumista. Tästä taustasta voi lukea lisää kirjoittamastani blogitekstissä, jossa esittelen kristillisen universalismin oppihistorian tutkijan Ilaria Ramellin kirjaa.

Vaikka Manninen pyrkiikin asialliseen keskusteluun, yleisesti ottaen väittelykeskeinen asetelma on silti aina valitettava. Ekumeenisissa keskusteluissa eri kristillisten näkemysten välillä on pyritty jättämään taakse harhaoppiväitteet. Esim. luterilaisuuden ja katolisuuden vuoropuhelussa on todettu, että 1500-luvun harhaoppisyytökset eivät koske enää nykyisiä kirkkoja sellaisina kuin ne ovat. Eikö samaa voisi sanoa hyvässä hengessä myös apokatastasis-opista – se muoto, jossa se on tuomittu, ei ehkä kohdistu siihen toivoon, josta nyt puhutaan? Joka tapauksessa harhaoppiväite asettaa taakan sille, jonka pitää sitten ikään kuin kiivetä ylämäkeä ylös, sillä harhaoppisuus on vakava väite, joka voi viitata kristinuskon ulkopuolelle päätymiseen. Tämä ei luo kovin hedelmällistä maaperää kunnioittavalle ekumeeniselle dialogille.

Universalismi on toki harhaanjohtava termi ja se voidaan liittää ei-kristillisiin lähtökohtiin (jolloin se on ”harhaoppi”, jos tätä termiä tarvitsee käyttää; asiallisempaa lienee puhua ei-kristillisestä tai kristillisperäisestä universalismista). Kristillisessä ja nimenomaan kolminaisuusopillisessa universalismissa on kyse vakavasti otettavasta ja kristinuskon Jumala-opillisiin perusteisiin kytkeytyvästä maailmankuvasta. Sitä eri tavalla ajattelevat kristityt voivat lähestyä oman tunnustuksensa kautta yhteisymmärrykseen pyrkivässä hengessä, vaikkeivät olisikaan samaa mieltä. Tarkoitan siis sitä, että ensisijaisesti aukkojen löytämisen sijaan voi myös nähdä, missä ollaan samaa mieltä, mitä yhteisiä intressejä on ja miten voidaan rakentaa toista.

Tällaisessa hengessä voin itse asiassa tietyssä määrin yhtyä Manniseen käsitykseen, että kaikkien pelastuminen on ”harhaoppia” - tai pikemminkin, että se voi olla harhaanjohtavaa. Pelastuminen, myös universaali sellainen, on nimittäin varsin tyhjä käsite, jos ei tiedetä, mihin ja mistä pelastetaan ja ennen kaikkea kuka pelastaa. Jos esimerkiksi pelastan itseni tekojen kautta vapauteen maallisista kärsimyksistä, kyse ei olisi varhaiskristillisestä toivosta, joka perustuu Jumalan armoon (ja jossa pelastetaan uskoon ja synnin vallan alta). Jos kaikkien pelastumista ei perustella nimenomaan siltä kannalta, että se on Jumalan tahto ja aikomus (ks. 1. Tim. 2:3-4), on se oman käsityksen mukaan kristinuskon ulkopuolella. On olemassa myös kristinuskon sisällä vaikuttavia käsityksiä, jossa toivo ei keskeisesti perustu Jumalaan, vaan muihin tekijöihin (esim. ihmisen perimmäiseen hyvyyteen). Nämä eivät ole kuitenkaan hedelmällisiä lähtökohtia ekumeeniselle keskustelulle (eikä Manninen onneksi pyri sekoittamaan näitä käsityksiä; sellaista myös näkee). Lisäksi voi mainita, että esim. pelastumista armosta voi esiintyä kristinuskon ulkopuolellakin eikä se silloin perustuu kolmiyhteiseen Jumalaan. Kuitenkin aika harva väittäisi pelastumista yksin armosta (ts. luterilaisuutta/protestantismia) harhaoppiseksi, saatikka uskontoja sekoittavaksi liikkeeksi.

Asiaa toki saattaa hämätä se, ettei kristillinen universalismi ole yleensä kirkkokunta, jonka kanssa käydään keskustelua. Sitä ei tosin ollut alun perin esim. luterilaisuuskaan, vaan se oli katolisessa kirkossa vaikuttava reformiliike. Toista osapuolta enemmän tai vähemmän yksipuolisesti tarkasteleva keskustelu kummaltakin suunnalta johti toki pian uuden kirkkokunnan syntyyn. Kaikkien pelastumisen toivoa kannattavia kristittyjä löytynee useimmista suurista kirkkokunnista, eikä sen ympärille yleensä muodosteta kolminaisuusopillisia kirkkokuntia (ainoa tuntemani poikkeus tällä hetkellä on General Lutheran Church, pieni luterilainen kaikkien pelastumista tunnustava konservatiivinen kirkkokunta). Tämä kolminaisuusopillisen universalismin tietty piilossa olevuus ja sitä myöten tuleva järjestyneisyyden puute tekee ylämäkikamppailusta vieläkin haastavampaa. Tästäkin syystä pyytäisin, mikäli mahdollista, välttämään harhaoppiasetelmaa.

Tizian: Salvator Mundi

Vai kristillinen vakaumus muiden joukossa?

Vaikka siis aionkin esittää hieman kolminaisuusopillisen universalismin puolustusta, puolustautuminen ei oikeastaan ole minulle pääasia. Se on pikemminkin asian ja vakaumuksen, tunnustuksen, esillä pitäminen. Kysymys on maailmankuvasta, jossa voi elää, sydämen tunnustuksesta ja toivosta, ei spekulatiivisten väitelauseiden ja ajatusten kokoelmasta. Toki on tarpeen myös välillä puolustaa, mistä on kysymys, mutta se ei ole se, mihin haluan keskittyä. Tehtävä on kuitenkin haastava, koska lähestymistapa vaikuttaa lähes jokaiseen asiaan, esim. Raamatun tulkintaa. Manninen onneksi tunnustaa sen, että Raamatun yksityiskohdista vänkäämällä ei pitkälle päästä, sillä jokaisen jakeen voi tulkita omista lähtökohdistaan. Sitäkin suuremmalla syyllä on tarpeen tunnistaa toisen lähtökohdat. Monimutkaisen asiasta tekee sen, että on sekä yhteisiä että poikkeavia lähtökohtia.

Lähden itse liikkeelle siitä, että kaikkien pelastuminen on sekä perusteltavissa oleva että käytännöllinen oppi. Se on oppi, joka nousee kristinuskon peruslähtökohdista: kolmiyhteisen Jumalan armosta ja rakkaudesta. Toivorikkaana asennoitumisena se on myös käytännöllinen katsantokanta, ei vain uskonnollista puhetta vailla kosketuspintaa elämään eikä tosiaan vain älyllistä väittelyä suuntaan tai toiseen. Kaikki lähtee liikkeelle suhteesta Jumalaan, siitä, että Jumala on tärkeä ja välttämätön. Näen, että Manninen yhtyisi katolisena kristittynä tähän Jumala- ja armokeskeisyyteen, vaikkei vedäkään siitä samoja johtopäätöksiä (tämä käy ilmi hänen edeltävästä blogitekstistään). Tällainen Jumala-keskeisyys on juurikin ihailtavaa katolisessa kirkossa suhteessa esim. nykyluterilaisuuteen Suomessa, missä joskus keskitytään Jumala-puheen vaikeuteen (näin esim. jokunen ev.-lut. piispa on tehnyt). Provokatiivisesti itse luterilaisena pappina voinen sanoa: se, että kirkossa on kysymys Jumalasta eikä esim. jäsenmäärän ylläpidosta, hämärtyy selkeästi sanoitettavan Jumala- ja täten myös armokeskeisyyden kadotessa.

Minulla siis universaali pelastus on uskoa Jumalaan ja lähtee liikkeelle siitä, että usko on hänen antamaansa lahjaa ja kaikki, koko elämä, perustuu hänen armoonsa. Tuskin kukaan tapaa ihmistä, joka kannattaisi vakaumuksellista universalismia, ellei tämä ihminen ole tunnustava kristitty. Toki on jonkinlaista ”kaikki pääsevät taivaaseen” -ajattelua, joka voi perustua mututuntumaan, mutta tällaisen mielipiteen kannattajat eivät kauan jaksa puhua aiheesta. Kristillisessä universalismissa kyse ei joka tapauksessa ole siitä, että joku pääsisi taivaaseen, vaan yhteydestä Jumalaan. Luottamuksella Jumalan pelastavaan voimaan on toki kaikenkattavia seurauksia ihan käytännöllisesti. On mahdollista uskoa siihen, että Jumala kääntää kaikki asiat hyvin, myös ne asiat, jotka ovat meidän kannalta mahdottomia ratkaista. Oppi tarkoittaa sitä, että meidän ei tarvitse pidätellä sitä, kuinka paljon toivomme ja kaipaamme kaikkea hyvää toisille, läheisillemme ja muille. Erityisesti ajattelen nimenomaan sitä keskeisintä hyvää: yhteyttä Jumalaan suureen ja lämpimään armoon, jossa vain on elämämme, kenenkään elämän, merkitys.

Tietysti katolisessa kristinuskossa vapaalla tahdolla on sellainen asema, että sen nähdään estävän universaalia pelastusta. Tahdon myös kunnioittaa tätä vapauden näkökulmaa tässä kirjoituksessa. Kyseessä on mielestäni viime kädessä puolin ja toisin hengelliset vakaumukset, joita on vaikea muuttaa rationaalisilla argumenteilla. Vain Jumala itse persoonallisena toimijana voi viime kädessä paljastaa oman luonteensa ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Tällä en kuitenkaan tarkoita fideismiä eli sitä, että vedottaisiin vain ylimalkaan uskoon eikä asioita voitaisi perustella. Kullakin meistä kristittynä on osamme siinä, miten ihmiseksi tullut Jumala eli Jeesus haluaa paljastaa itsestään ihmisten keskellä ja vetää maailmaa puoleensa. Olemme Paavalin sanoin Jumalan työtovereita (2. Kor. 6:1). Jos emme julista sitä, minkä ilosanomaksi käsitämme, mitä me olisimme? Me voimme ja meidän tuleekin tunnustaa totuutta (eli Jeesusta) parhaamme mukaan toisillemme ja itsellemme hyödyksi, pelastukseksi ja iloksi. Tällaista asennetta näen myös Mannisen tekstissä ja siinä, miten hän käyttää Raamattua. 

On kuitenkin sanottava suoraan, että vakaan toivon vakaumuksesta luopuminen on itselleni yhtä mahdotonta ja outoa kuin sanoa, että kristityn pitäisi luopua esimerkiksi ehtoollisesta ollakseen oikeaoppinen kristitty. Me tarvitsemme Kristusta, jonka me otamme vastaan konkreettisesti ehtoollisessa, juuri siksi, että hän olisi meidän sisimmässämme toivona tämän maailman raastavien huolien, syntien ja vaikeuksien keskellä: ”Kristus teissä, kirkkauden toivo”. (Kol. 1:27). Keskeisiä syitä tällaiseen vakaumukseen käynee ilmi tästä kirjoituksesta. Toki ymmärrän syyt siihen, miksi kaikkien pelastumista vastustetaan, sillä itse olin kymmenen vuoden ajan sitä kohtaan kriittinen.

Ero Jumalasta

Lucas Cranach nuorempi: Weimarin alttaritaulu

Manninen perustelee, että ns. perinteisen helvettiopin vastustajat eivät ota tarpeeksi keskeisesti huomion sitä, mistä helvetissä on oikein kysymys: kyse on erosta Jumalaan. Pääasia ei ole helvetin kesto tai sen piinojen luonteet. Olen itse asiassa samaa mieltä. Samaan tapaan opetetaan esim. luterilaisessa rippikoulussa. Kadotus on eroa Jumalasta. Voi kuitenkin heti sanoa, etteivät perinteisen kristillisen universalismin kannattajat kiistä helvetin olemassaoloa eivätkä sen ensisijaista luonnetta. Se on yhtä lailla heidän mielestään eroa Jumalasta. Näin opetti esim. 1700-luvulla luterilainen ja pietistinen universalisti, pastori Georg Klein-Nicolai, joka vaikutti suuresti universalismin historiaan kirjoitustensa välityksellä. Ne, jotka vähättelevät Jumalan armoa tuomitsemalla toisia ihmisiä helvettiin, joutuvat Klein-Nicolain mukaan kokemaan Jumalan hylkäämänä olemisen (jopa tuntien sen ikuiseksi). Tämän tuskan suuruutta Klein-Nicolai vertaa kärsivään Kristuksen, joka huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?”

Manninen mainitsee Lari Launosen artikkelin kautta uskonnonfilosofi Thomas Talbottin argumentteja kaikkien pelastumisen puolesta. Se, miten Talbottin argumentit esitetään, vie kuitenkin ohi hänen argumenttinsa ytimen ja johtaa siis harhaan. Talbottilla on sama lähtökökohta kuin muillakin kristityillä, mukaan lukien kristillisillä universalisteilla: helvetti on nimenomaan eroa Jumalasta, kieltäytymistä hänen yhteydestään. Esimerkiksi Talbott ei väitä, että helvetin piinojen valitseminen sellaisenaan on niin irrationaalista, että sitä ei voi pitää rationaalisena ratkaisuna. Asian ydin Talbottilla on se, että jos joku valitsee eron Jumalasta, hän valitsee jotakin, joka vie hänet eroon oman olemassaolonsa ja kaiken onnen ja mielekkyyden lähteestä. Kyseinen valinta ei näin ollen voi lähtökohtaisesti olla rationaalinen. Tämä ongelma on hyvin tiedossa uskonnonfilosofisessa keskustelussa. Usein helvetin valinnan irrationaalisuutta ei kiistetäkään, vaan vedotaan ns. libertaariseen vapauskäsitykseen: ihminen on vapaa niin kauan kuin hän voi valita, mitä haluaa. Rationaalisuudesta tulee toissijainen kriteeri vapauden kannalta, päinvastoin kuin esimerkiksi Tuomas Akvinolaisella (joka toki ei ollut universalisti) ja häntä jo paljon aiemmin monella kirkkoisällä.

Mannisen lähtökohdat ovat hyvät ja aikomus on ottaa kristillisen universalistien todelliset argumentit huomioon eikä heittää vain väitteitä universalismista. Kuten olen kirjoittanut, tällainen ihan normaali jalomielisyys on valitettavan harvinaista näissä keskusteluissa. Jotta saisimme kuitenkin paremman kuvan siitä, mistä Talbott todellisuudessa lähtee liikkeelle argumenteissaan, on syytä mennä lähteille. Siteeraan tässä kappeletta Talbottin kirjasta The Inescapable Love of God (eli ”Jumalan väistämätön rakkaus”), suomeksi kääntäen:

”...alkakaamme nyt tutkia, mitä saattaisi tarkoittaa se, että joku vapaasti hylkää Jumalan ikiajoiksi. Sisältääkö tämä käsitys itse asiassa johdonmukaista merkitystä? Uskonnolliset ihmiset puhuvat joskus Jumalasta niin kuin hän olisi vain yksi inhimillinen virkamies muitten joukossa, sellainen, joka etsii omaa kunniaansa ja vaatii tottelevaisuutta tottelevaisuuden vuoksi; he jopa puhuvat niin kuin voisimme hylätä sielujemme Luojan ja Isän hylkäämättä itseämme, vastustaa hänen tahtoaan elämämme suhteen vastustamatta, jakomielisesti ehkä, omaa tahtoamme elämämme suhteen. Craig näin ollen puhuu ”uppiniskaisesta kieltäytymisestä taivuttaa tahtoaan toisen tahdon mukaan”. Mutta jos Jumala on rakastava Luojamme, silloin hän tahtoo meille sitä, mitä me perustavanlaatuisimmalla tasolla haluamme itsellemme; hän tahtoo, että me kokisimme suurimman onnen, että syvimmät kaipauksemme täyttyisivät ja että kaikki tarpeemme ja puutteemme tulisivat kohdatuiksi. Niinpä jos tämä on totta, jos Jumala tahtoo meille sitä, mitä me todella tahdomme itsellemme, tiedämmepä sen tai emme, miten meidän tulisi ymmärtää inhimillinen tottelemattomuus ja vastustus Jumalaa kohtaan?” (s. 172, 2. painos)

Tällaisessa yhteydessä Talbott siis puhuu siitä, miten Jumalan hylkääminen tarkoittaa. Hän on hyvin tietoinen siitä, että kyse on nimenomaan yhteyden hylkäämisestä Jumalaan. Kun siis Talbott perustelee, että Jumalan hylkääminen ikuisesti on yhtä järjenvastaista kuin se, että lapsi työntäisi kätensä tuleen, harhaanjohtavasta tulisymboliikasta huolimasta kyse ei ole helvetin tuskien valitsemista. Kyse on nimenomaan siitä, että ihminen valitsee eron Jumalasta. On toki olemassa univeralistista polemiikkia ja muutakin argumentaatiota, joka keskittyy nimenomaan helvetin tuskallisen kokemuksen suhteettomuuteen. Se on asia erikseen, ja tähän keskittyminen voi toki viedä huomion pääasiasta. Jos kuitenkin haluaa kutsua universalistista argumentaatiota pinnalliseksi, suosittelen siihen tutustumista syvällisesti. Muuten argumentaatiokaan ei voi lähteä kunnolla liikkeelle, vaikka toki mieluummin etsitään yhteisiä nimittäjiä. Kuten olen sanonut, en itse näe perinteisen helvettiopin premissejä mitenkään pinnallisina. En vain ole samaa mieltä johtopäätöksistä. 

Talbott ei siis kiistä sitä, etteikö ihminen voisi valita eroa Jumalasta. Hän yksinkertaisesti argumentoi, ettei kyseinen valinta voi olla viime kädessä järjenmukainen ja siksi se ei täytä täysin vapaan valinnan kriteerejä. Talbottin mukaan yksi vapaan valinnan olemassaolon edellytyksistä on se, että on tietoinen siitä, mitä valitsee ja mitä siitä voi seurata. Vaikka Manninen ei näytä olevan tietoinen Talbottin varsinaisista argumenteista, jotka liittyvät nimenomaan Jumalan hylkäämiseen, hän kuitenkin kiistää Jumalan vapaan ja pysyvän hylkäämisen vaativan täyttä tietoisuutta asian vakavuudesta. Sen sijaan Manninen olettaa, että Matteuksen evankeliumin luvun 25 mukaan Jumalan hylkääminen pysyvästi voi olla vähemmän kuin informoitua sekä silti tuomittavaa.

Helvetistä, vapaudesta ja elämämme tarkoituksesta

kuva: Petri Tikka
(sateenkaari on alun perin juutalais-kristillinen toivon symboli, Nooan liiton merkki)

Manninen myöntää, että Raamattu-argumentaatio ei johda pitkälle eri tulkintojen mahdollisuudesta johtuen, mutta silti tarpeen tullen nojautuu siihen. Hän lähtee liikkeelle siitä oletuksesta, että Matt. 25 puhuu päättymättömästä tuomiosta ja todistaa sillä, että ihminen voi vapaasti ja pysyvästi hylätä Jumalan olematta täysin informoitu siitä, mitä tekee. Tämä yllättävä lähestyminen on toki tavallaan ymmärrettävää Raamatun keskeisyyden takia, mutta kannattanee silti pidättäytyä siinä argumentaatiotavassa, johon on päätynyt. Itse olen taas kyseistä kohtaa käsittelevässä kirjoituksessani argumentoinut, että Matt. 25 ”ikuiseksi rangaistukseksi” käännetyssä asiassa on kyse ikuisesta ojennuksesta. (Rangaistuksen käännettävä sana tarkoittaa varsinaisesti ojennusta eli rangaistusta, joka tehdään rangaistavan hyväksi.) Ojennus on ikuinen siinä merkityksessä, että ojennuksella on pysyvät ja väistämättömät seuraukset. Jumala ei tyydy rakkaudettomuuteen eikä vähättele sitä, vaan ojentaa ja opettaa näkemään, että lähimmäisen hylkäämisessä on kyse itse elämän lähteen, elävän Jumalan, hylkäämisestä. Tietämättömyyden lääke ei ole siis tuomio, vaan tuomion kautta tuleva osallisuus uskosta ja armosta.

Olen toki samaa mieltä Mannisen kanssa, että Jumalan voi tietämättään hylätä, kun hylkää lähimmäisen ja rakkauden. Ratkaisu siihen ongelmaan, että joku hylkää Jumalan ja rakkauden, ei kuitenkaan ole pysyvä ero Jumalasta. Jumalan ehdoton oikeudenmukaisuus, joka perustuu hänen rakkautensa ja armonsa suuruuteen, ei voi edellyttää Jumalan ja rakkauden hylkäämisen jatkumista. Rakkaudettomuus pitää tuhota, ja tämä on kova helvetti, paljon kovempi helvetti kuin ajallisuuteen tai tiettyihin piinoihin perustuva helvetti. Ihminen joutuu kohtaamaan oman sisimpänsä synkkyyden, Jumalasta erossa olemisen, jota hän on muun ihmiskunnan mukana kantanut itsessään. Tavanomaisessa helvettiopissa ihminen joutuu sen sijaan joko Jumalan tai itsensä päätöksen kautta sellaiseen tilaan, jossa hänen paha tahtonsa ei voi katua eikä siis kohdata totuutta itsestään. Jos ihmisen valinnat lukitsevat hänen olemuksensa, synti jää olemaan olemassa ainakin jollakin eksistentiaalisella tasolla luomakuntaa.

Usein väitetään, ettei kristillinen universalismi ota syntiä tai Jumalan oikeudenmukaisuutta vakavasti, koska pahimmat rikolliset (kuten raiskaajat tai kansanmurhaajat) eivät saa ansaitsemaansa rangaistusta. Tähänkin viitataan blogissa. Tavallisessa helvettiopissa kuitenkin eri syntien ydin, rakkauden vastaisuus ja Jumalan hylkääminen, jäävät olemaan. Tässä mielessä jopa annihilationismi, jonka mukaan synnin palkkana on tyhjiinraukeaminen, olemassaolon lakkaaminen, on parempi ratkaisu. Se ei kuitenkaan kelpaa ratkaisuksi, sillä paha poistetaan pahan avulla eli tuhoamalla Jumalan luotu. Vakavin ja paras ratkaisu synnin ongelmaan on se, että synti poistetaan ja ihminen säilytetään uudistettuna. Toimivia, Jumalan rakkauden suuruuteen johdonmukaisesti nojaavia ratkaisuja eivät ole se, että syntinen lakkaa olemasta, taikka se, että hän jäisi syntiseksi. Tällaisia näkemyksiä siitä, että apokatastasis-opin helvetti ottaa synnin paljon vakavammin kuin tavallinen helvettikäsitys, on toki aiemminkin esitetty. Jumalan rakkauden ja armon ensisijaisuus hänen ominaisuuksiensa joukossa pätee myös oikeudenmukaisuuteen, kuten Mannisen käsittelemä Walter Kasperkin näyttää sanovan (en toki tunne lähdettä sen tarkemmin). Tästä kristilliset universalistit vetävät sen johtopäätöksen, että Jumalan oikeudenmukaiset tuomiot palvelevat hänen armollisia päämääriään, samaten kuin sen, että Jumalan armo on oikeudenmukaista, koska se poistaa pahan ja antaa pahantekijän kokea tekojensa vääryyden. 

Se, mikä Mannisen kirjoituksesta kuultaa läpi, on monelle nykyaikaiselle helvetin puolustajalle tyypillinen ratkaisu, jonka mukaan helvetin todellisuutta tavallaan lievennetään tai sen negatiivinen luonne ohitetaan toissijaisena asiana. Ihmisen vapaan tahdon tähden helvetti on välttämätön oletus. Helvetin sisältö jää kuitenkin jossain määrin epäselväksi, sillä pääasia on se, että helvetti on vapaa tahto -opin johtopäätös. Luterilaisena toki voisi painottaa sitä, että usko Jumalaan ja suhde häneen ei perustu ihmisen valintaan, vaan Jumalan armoon. Mutta en kiinnitä tässä siihen sen enempää huomiota, sillä keskityn Jumala-oppiin. Helvetin välttämättömyys sen takia, että suhde Jumalaan edellyttää vapaata valintaa, ei joka tapauksessa sinänsä helpota helvetin kauhua. Pikemminkin tilanne on päinvastoin.

Suomen ev.-lut.-kirkon nykyinen katekismus ja kristinoppi alkavat näillä sanoilla ensimmäisen käskyn selityksessä: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Jos ihminen jää vaille yhteyttä Jumalaan, häneltä puuttuu siis hänen elämänsä tärkein ja perustavin asia. Kyse on objektiivisesta pahasta. Toki ero Jumalasta, se, ettei uskota häneen, on monen lähimmäisemme kohdalla totta tällä hetkellä. Kysymys on siitä, voiko ero Jumalasta olla jollakin mahdollisella tasolla lopullinen totuus jonkin lähimmäisen kohdalla. Ei ole väliä sillä, miltä tämä kokemus tuntuisi, piinalta vai joltakin muulta. Itse asiassa jos kokemus olisi jollakin harhaisella tavalla miellyttävä helvetissä olevalla, se olisi jopa kauheampaa sille, joka vielä rakastaisi tätä lähimmäistä ja haluaisi hänelle yhteyttä Jumalaan. Mitään objektiivisesti negatiivisempaa ei ole kuin ero Jumalasta. Voimmeko siis hyväksyä eron Jumalasta mahdollisena lopullisena totuutena maailmasta, jonka Jumala on itse luonut ja luonut hyväksi, omaa Kuvaansa, Kristusta, heijastamaan?

Jos lähimmäinen sitten valitsee tämän kaikkein suurimman objektiivisen pahan, pysyvän eron Jumalasta, tietämättään sen seurauksia, voi kysyä, mitä mieltä Jumala itse olisi tästä, hän, joka on antanut itsensä maailmalle Kristuksessa korkeimpana Hyvänä. Emme voi toki spekuloida mitään ohi ilmoituksen. Se, että syntinen vetoaisi omaan tietämättömyyteensä, ei myöskään takaa välitöntä anteeksiantoa. Synnin seuraukset on kohdattava, niin kuin Matt. 25 opettaa. Kuitenkin Vapahtaja itse sanoo ristillä omiin murhaajiinsa viitaten: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:24) Tietämättömyys, joka valitsee eron Jumalasta, voidaan siis antaa anteeksi. Jumala kykenee uudistamaan paatuneimmankin syntisen.

Jos miettii omaa elämää ja sitä, miten usko on tullut itselleen tärkeäksi, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että Jumala on antanut ne olosuhteet (kuten sakramentit ja rakastavan perheen), joissa olen voinut ymmärtää ottaa hänet aina uudestaan vastaan elävänä Rakkautena elämäni keskipisteeksi. Oma syntisyys ja väärät valinnat eivät estä Jumalan uutta luovaa työtä; jos ei minun tai sinun kohdalla, miksi toisten? Usein esitetään, että Jumalalla tulee joskus raja vastaan, että hän lakkaa syystä tai toisesta vaikuttamasta anteeksiantoaan, esim. ihmisen kuoltua. Jos kuitenkin oletamme rajoja, jotka tulisivat vastaan, on mietittävä, millaiseen Jumalaan me uskomme ja miksi sitten näin olettaisimme.

Jumalan olemus ja kaikkien pelastuminen

Tässä kohden päästään omaan väitöskirjani täsmällisempään sisältöön. Siinä perustelen universaalia pelastusta Jumalan ominaisuuksilla ja kolminaisuusopilla. Voin tässä kohden vain raapaista pintaa, joten tarkempi keskustelu asiasta kannattanee käydä vasta väitöskirjan tultua valmiiksi ja julkaistuksi. Väitöskirjani joka tapauksessa jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäinen osio keskittyy Jumalan ominaisuuksiin, toinen luku käsittelee Kristuksen kuolemaa ja kolmas Pyhän Hengen toimintaa.

Ensimmäisessä pääluvussa esittelen Jumala-oppiin liittyvän argumentin, jossa perustelen Jumalan sisäisten ominaisuuksien tasapainone edellyttävän universaalia pelastusta. Teen tämän väitteen tarkastelemalla katolisen teologin Eleanore Stumpin argumenttia, jonka mukaan ikuista helvettiä voidaan perustella Jumalan rakkaudella. Stumpin artikkelin ”Dante's Hell, Aquinas's Moral Theory, and Love of God” (Danten helvetti, Tuomas Akvinolaisen moraalioppi ja Jumalan rakkaus) mukaan yhteys Jumalaan edellyttää vapaata tahtoa. Tässä kohden hänen oletuksensa on siis sama kuin Mannisen, joka viittaa myös katolisen kirkon katekismukseen. Stump kuitenkin kirjoittaa myös, että Jumalan rakkaus tarkoittaa aitoa yhteyden halua ihmiseen. Tuoreessa kirjassaan ”Atonement” Stump lisäksi perustelee, että yhteyden halu tarkoittaa tietyssä mielessä myös tarvetta. Selkeästi sanoen: Jumala ei ole kylmäkiskoinen. Hän on ainakin periaatteessa haavoittuvainen yhteyden puutteelle, sillä yhteys edellyttää vastavuoroista avautumista, oman itsensä paljastamista. Stump ei tosin laajenna sitä, mitä tämä haavoittuvuus voisi käytännössä merkitä, paitsi tältä osin: yhteyden halu ja siihen haavoittuvuus ei tarkoita puutetta tai vajausta, ei myöskään Jumalassa. Jumala haluaa ihmistä tätä itseään ajatellen, ei siksi, että hän tarvitsisi rakkauden täyttymystä.

Stump ei siis tahdo kiistää teologien piirissä paljon kiisteltyä ns. impassibiliteetti-oppia. Myös Manninen viittaa tähän ongelmakenttään edellisessä artikkelissaan (Kasper näyttää haluavan lieventää Jumalan impassibiliteettia hänen läheisyytensä vuoksi, mikäli ymmärsin ollenkaan oikein). Impassibiliteettia on vaikea suomentaa, mutta se tarkoittaa vaihtelevasti sitä, että Jumala ei kärsi esim. puutteen, surun, pahan tai ailahtelevien tunteiden perusteella. On myös esitetty (esim. Steven J. Duby), että impassibiliteetti-opin kääntöpuoli on oppi Jumalan lähtemättömästä autuudesta eli ilosta. Jumala toki voi kärsiä surua ja tuskia, mutta ainoastaan omaksumalla inhimillisen luonnon Kristuksessa. Samalla hän ei kuitenkaan luovu omasta impassibiliteetistaan. Dominikaaninen ja tomistinen teologi Michael J. Dodds perustelee kirjassaan The Unchanging Love of God (Jumalan muuttumaton rakkaus), että impassibiliteettioppi on oikeastaan edellytys sille, että Kristus voi voittaa kärsimystensä kautta kuoleman ja näin ollen valmistaa pelastuksen. Dodds tarkoittaa sitä, että Kristus ei alistu kärsimysten tuottamaan tuskaan, vaan pystyy tuomaan kärsimyksen ja kaiken pahan ylittävän voiton keskellä langennutta maailmaa. Vastaavanlaista ajattelua esiintyy myös Martti Lutherilla, kuten David J. Luy. perustelee kirjassaan Dominus Mortis: Martin Luther on the Incorruptibility of God in Christ (Kuoleman Herra: Martti Luther ja Jumalan turmeltumattomuus Kristuksessa).

Argumenttini ydin ensimmäisessä pääluvussa on se, että Jumalan impassibiliteetti (tai muut vastaavat ehdottomat ominaisuudet, kuten autuus, muuttumattomuus ja aseitetti eli itse itsessään oleminen) ja rakkaus yhteyden haluna edellyttävät yhdessä sitä, ettei yksikään persoona joudu peruuttamattomasti kadotukseen. Mikäli Jumala kokee tunteita, mitä esim. Stump ei kiistä, on impassibiliteetti-opin valossa vaikea nähdä, että hän voisi kokea surua yhteyden kadotessa. Suruhan on objektiivinen paha. Tämä on tietysti nykyaikana kiistelty väite, sillä Jumalan aidon läheisyyden ja empatian nähdään edellyttävän sympatiaa, mukaan lukien surua ja tuskia. Dodds kuitenkin perustelee, että empatiaan riittää toisen asemaan asettuminen ja tuskien lievittäminen. (Nämä asiat ovat analyysini mukaan läsnä Kristuksen kärsimyksessä.) Mutta jos Jumala ei voi impassiibelina kokea surua yhteyden kadotessa, miten hän voi olla aidosti rakastava? Argumenttini on se, että hän voi säilyttää impassibiliteettinsa, jos tämä ominaisuus vaikuttaa yhteyden luomista. Näin on esim. Doddsin ajattelussa ristin suhteen. Jos yhteyden luonti onnistuu lopulta universaalisti ristintyön hedelmänä, siis jokaisen ihmisen kohdalla, Jumalan yhteyden halu voi olla aidosti olemassa kuitenkaan johdattamatta Jumalaa pois hänen muuttumattomasta ilostaan.

Toisessa pääluvussa täydennän tätä argumentia sillä perusteella, että kadotuksen estäminen
perustuu kristinuskossa Kristuksen sovitustyöhön. Jumalan ominaisuuksien tasapainon tulee siis ilmetä jo ristillä, ei vasta sovituksen mahdollistaman universaalin pelastuksen toteuduttua. Vertailemalla ja tarkastelemalla kriittisesti Thomas Talbottia, luterilaista Gerhard Fordea ja Stumpia sekä eräitä muita teologeja hahmotan kuvan, jossa Kristuksen kärsimyksessä ilmenee Jumalan rakkauden periksiantamattomuus, joka voidaan linkittää Jumalan impassibiliteettiin. Kristuksen kärsimyksen kärsimykset ylittävä ja voittava luonne menettäisi merkityksensä, mikäli hän joutuisi uudestaan kokemaan päämääränsä vastaisen tuloksen: jonkun luotunsa kadotukseen joutumisen.

Kuitenkin nykyaikaisessa teologiassa tällaisia Jumalan ehdottomia ominaisuuksia, kuten muuttumattomuus ja järkähtämätön autuus, kritisoidaan myös niin, että ne vaikeuttavat yhteyttä Jumalaan. Jos siis Kristuksen risti ilmentää sellaista ehdotonta Jumalan ominaisuutta, joka ei suostu muuhun kuin kaikkien pelastumiseen ja armottomuuden häviämiseen, on mahdollista, että tämä olisi ihmiselle ns. liikaa. Luterilaisen Gerhard Forden ajatuksin: armoton ihminen ei halua ehdotonta armoa. Forden ratkaisuna on ollut lieventää Kristuksen jumalallisia ominaisuuksia ristillä ja tuoda ne takaisin julistuksessa. Kristus kärsii vailla muuttumattomuutta ristillä, jotta se olisi todellinen tragedia, johon ihminen voi samastua. Jumalan armon kokeminen varmasti omaksi osakseen edellyttää kuitenkin sitä, että Jumalan armo ankkuroituu uudelleen hänen muuttumattomaan luonteeseensa. Esitän Fordea kritisoiden, että Kristuksen ristin ehdottomuutta ei tarvitse lieventää armon vastaanottamista varten. Sen sijaan tarvitaan vahvempi pneumatologia eli oppi Pyhästä Hengestä, joka Fordelta lähes tyystin puuttuu.

Kolmannessa pääluvussa esittelen erityisesti Robert Jensonin teologiaa täydentäen mallin, jossa jumalallinen yhteyden halu ja yhteyden luominen linkittyvät Pyhän Hengen persoonaan. Robert Jenson oli luterilainen teologi, joka tunnetaan ekumeenisesta lähestymistavastaan. Hän ei ollut varsinaisesti universalisti, mutta ei nähnyt kaikkien pelastumiselle esim. Jumalaan attribuutteihin liittyviä esteitä. Luterilaisena hän ajatteli, että Jumala pystyy johtamaan ihmisen varmuudella yhteyteensä rikkomatta tämän vapautta. Sama (teknisesti ottaen kompatibilistinen) logiikka pätisi hänen mukaansa myös pelastukseen kaikkia koskevana: Jumala voisi armollaan pelastaa kaikki rikkomatta heidän vapauttaan. Pääasiallinen este sille, ettei Jenson tunnusta universaalia pelastusta varmuutena, on se, ettei Raamatussa esiinny viitteitä siitä, kuinka Jumala voisi puhutella jo kuolleita. (Tästä kyllä voidaan olla monta mieltä esim. Pietarin kirjeiden perusteella, joita on tulkittu niin, että Kristus laskeutui tuonelaan pelastamaan Jumalan hylänneitä syntisiä).

Pääasia Jensonin teologiaan liittyen on kuitenkin se, kuinka hän muotoilee Pyhän Hengen vaikuttavuuden. Jensonille Pyhä Henki on Jumalan oman tulevaisuuden Voima, Kristuksen ylösnousemuksessa ilmi tullut. Pyhä Henki takaa sakramenttien reaalipreesensin ja anteeksiannon julistuksen ehtoja vailla olemisen. Pyhä Henki on myös vastaus siihen, miten Jumalan ehdottomat ominaisuudet ja rakkaus yhteyden haluna kuuluvat yhteen. Kärsimyksen maailmassa on nimittäin vaikea hahmottaa, miten kaikkivaltias Jumala voi kuitenkin olla rakastava (ns. teodikean eli pahan ongelma). Jenson ei kuitenkaan tahdo avata sitä, mitä Pyhä Henki vastauksena tähän saattaisi tarkoittaa. Henki lähinnä vain on sellaisenaan vastaus Jumalan tulevaisuuden uutta luovana voimana, ja vastauksen luonne käy julki vasta lopussa.

Yhdyn siihen, että täyttä harmoniaa Jumalan ehdottomien ominaisuuksien ja hänen rakkautensa välillä ei voi löytää kuin vasta lopussa - kuitenkin vain, mikäli tämä loppu ilmentää Jumalan rakkauden voittoa eli universaali pelastusta. Perustelen, että Jumalan kärsimyksen voittava rakkaus, Kristuksen ristin rakkaus, joka tuo universaalin pelastuksen, ilmenee jo ja nimenomaan kirkon Hengen voimaannuttamassa toiminnassa. Jumalan aito yhteyden halu jää epäselväksi yläpuheeksi ilman sitä näkökulmaa, että kirkko Jumalan rakkauden edustajana tuo helpotusta maailman kärsimyksiin, olkootpa ne tämän- tai tuonpuoleisia. Julistamalla armoa, jakamalla sakramentteja ja toimittamalla laupeudentyötä ja arkipäiväistä rakkautta Kristuksen kirkko ilmentää sitä Jumalan Rakkautta, joka Pyhä Henki on. Saadessaan tuskiensa keskellä henkilökohtaisen kosketuksen Pyhään Henkeen ihminen kykenee tunnistaman, että sekä Jumalan rakkaus että hänen muuttumaton, kärsimyksen voittava luonteensa ovat yhtä lailla totta. Tämä luo ihmisen sisimpään toivon, että sama kärsimyksen voitto, jota hän Hengessä kokee, kuuluu myös muille lähimmäisille. Toivosta saadaan varmuus ensisijassa jumalanpalveluksessa ja ylistyksessä, joissa Jumalan voima, luonne ja armo tunnistetaan kaiken kattavaksi, niin omaa kuin toisten elämää kantavaksi voimaksi (vrt. Fil. 2:11). Tämä toivo ilmenee sitten lähimmäistä palvelevana rakkautena, johon Pyhä Henki ihmistä kirkon yhteydessä inspiroi.

Armo

Mannisen mielestä lähimmäistä voi rakastaa, vaikka hän joutuisikin eroon Jumalasta: ”Eihän läheistemme ja ystäviemme hengellinen tila estä meitä rakastamasta heitä tämänpuoleisessakaan – saati sitten kokemasta Jumalan läsnäoloa omassa elämässämme.” Näin toki on. Mutta se olisi rakkautta vailla toivoa rakkauden voitosta lähimmäisemme elämässä. Jumala Rakkautena on toki jo kerran objektiivisesti voittanut ristillä kuoleman ja Saatanan ja muut pahat voimat, kuten kristityt useinkin onneksi tunnustavat. Kerran tämä voitto tulee myös ilmi ilman mitään peitettä, viimeisen tuomion jälkeen. Mutta mitä tuo voitto tarkoittaisi, jos sen päämäärä, kaikkien ihmisten pelastuminen, jäisi vajaaksi? Siitä olen jo toki kirjoittanut Jumalan näkökulmasta väitöskirjaani liittyen. Mutta entä meidän näkökulmasta? Jos Rakkaus ei käy todeksi jonkun lähimmäisemme kohdalla, olkoonpa se täysin tuntematon tai aivan läheinen, meidänkään halumme yhteyteen ei voi toteutua. Suru olisi pysyvä osa todellisuutta.

Kristitty voi mielestäni oikeutetusti ihmisenä surra sitä, että oma lähimmäinen ei usko Jumalaan ja näe Jumalaa oman elämänsä voimana. Suru ei todellakaan estä rakkauttamme lähimmäiseen eikä Jumalaan, siinä Manninen osuu nappiin. Itse asiassa tilanne on päinvastoin: suru voi vahvistaa Jumala-suhdetta, sillä huoli lähimmäisestä perustuu nimenomaan Jumalaan, joka on Rakkaus. Me emme voi kyllä surullamme muuttaa todellisuutta, paitsi muuttamalla sen rukoukseksi toisten puolesta, sillä rukoukseen liittyy Jeesuksen lupaus niitten kuulemisesta (Joh. 15:13). Jos emme voi kuitenkaan luottaa varmasti siihen, että (Jeesuksen sanoin Juliana Norwichlaiselle) ”kaikki kääntyy hyväksi” tai että Jeesus luo kaiken uudeksi (Ilm. 21:5), siunatuinkin suru voi käydä meille rajallisille ihmisille liian raskaaksi. Jumala pystyy muuttamaan ristinsä surun voitoksi. Me emme – paitsi luottamalla surumme keskellä Jumalan lupauksiin siitä, että jokainen kieli lopulta ylistää Jumalaa (Room. 14:11; Jes. 45:23).

Kyse on viime kädessä kuitenkin todellisista ihmisistä. Kyse ei ole teologisesta spekulaatiosta. Jos joku rakastamamme ihminen jää vaille sitä parasta hyvää eli Jumalaa, joka vain voi antaa kaikelle muulle merkityksen, silloin merkitys on hävinnyt todellisuudesta jonkun kohdalla. Tämä on todellisuutta tässä maailmanajassa. Mutta että sama synkkä kuva jatkuisi myös tulevassa maailmanajassa, se muuttaa uskon luottavaista luonnetta radikaalisti. Kadoksissa olemisen kesto ei ole täysin irrelevanttia, vaikka Manninen pyrkii luomaan tällaisen kuvan lieventämällä helvetin tuskien kammari -luonnetta. Ehkäpä hyvä. Kuitenkin: jos kadotuksesta tulee lukkoon lyöty asiantila, jota ei voi muuttaa, on se silti jotain ihan toista kuin vain hetken (ehkä todella pitkänkin hetken) kestävä kadotus. Loputon kadotus vie toivon. Lähimmäisemme hetken kestävä kadotus ei vie sitä pois meiltä kristityiltä, kun säilytämme Pyhän Hengen ja rukouksen sydämessämme.

Manninen esittää taivas ja helvetti -kahtiajaon ikään kuin eksistentiaalisena näkökulmana, joka jää avoimeksi. Kysymys on ihmisen vapaudesta, joka on Jumala-suhteen edellytys. Kuten aion perustella Eleanore Stumpiin viitaten väitöskirjassani, on hankalaa asettaa ihmisen vapautta ristiriitaan sen kanssa, että Jumala on itse antanut tämän vapauden juuri Jumala-yhteyttä varten. Varhaiskirkon ajattelijoista ainakin harhaoppiseksi postuumisti julistettu mutta aikoinaan kunnioitettu Origenes perusteli kaikkien pelastumisen toivoa sillä, että kukaan ei ole Jumalalla parantumaton tapaus. Juuri siksi, että ihmisellä on aina vapaa tahto, ei voi väittää Platonin tavoin, että olisi paatumattomia syntisiä, joita ei voi pelastaa tuonelan tuskista. Kysymys on pikemminkin siitä, sulkeeko vapauden perspektiivi toivon vai avaako se sitä.

Kysymys on siis viime kädessä nimenomaan näkökulmasta, perspektiivistä tai oikeammin paradigmasta (kokonaisajattelusta). Yksinkertaistaen voisi sanoa, että tulevaisuuden avoimuus voi näyttää joko synkältä tai valoisalta. Emme voi ennen loppua tietää kaikkia yksityiskohtia emmekä ehkä perustella käsityksiämme helvetistä tai toivosta aukottomasti, ainakaan pelkästään sanojen avulla (rakkaus ja laupeus on asia erikseen). Kuitenkin, seuraavan voin sanoa omasta puolestani ja tiedän, että tämä on monen kokemus jo ennen sitä kuin päättää kannattaa kristillisen universalismin toivoa. Jos yhdenkään ihmisen joutuminen eroon Jumalasta on edes vain mahdollinen lopputulos, tulevaisuuden edessä on jo kertaheitolla liian synkkä varjo, jotta se voitaisiin kokea valoisana, paikkana, jossa Jumala armossaan ja voimassan vaikuttaa. Jumala olisi silloin, David Bentley Hartin argumentin mukaan, luonut maailman heittämällä arpaa, uhkapelaamalla lopputuloksen kanssa. Vaikka tulos olisikin hyvä, näkökulma Jumalaan olisi jo tummentunut. Jumalan riippumattomuuden vuoksi on kuitenkin sanottava, ettei luominen ollut jokin välttämättömyys – vain Rakkaus on tätä. Luomalla maailman omassa vapaudessaan Jumala samalla sitoutui siihen, että hän tietää sen tulevan luokseen, ainoan Hyvän yhteyteen. Siksi hän lähetti Poikansa.

Kauhu siitä, mitä toiselle (tai itselle) voi tapahtua, on todellinen kokemus, jota ei voi hevillä sivuuttaa, vaikka toiset tekisivät näin puolestasi. Itselleni tämä on ainakin ollut todellinen kokemus, joka on johtanut turvautumaan ristiin ja Kolminaisuuteen sekä näkemään myös neitsyt Marian uskon ja luottamuksen merkityksen uudella tavalla. Meillä on esimerkki luottamuksesta, joka ei herpaannu: Maria, joka tunnusti Poikansa rakkauden voiman joka hetki. Ratkaisu nykyään unohdetun helvetinpelon ongelmaan ei voi olla helppoheikkinen ja pinnalliseksi väitetty universalismi vailla helvettipiinaa, sillä se ei ratkaise Mannisenkin esittämää ongelmaa suhteesta Jumalaan. Ratkaisu on yksinkertaisesti Kristuksen risti, jolla Jumala takasi pelastuksen kaikille luomilleen ihmisille. Isä ei antanut Poikansa kuolla turhaan eikä pelkästään mahdollisuuden tähden, jos oman Pojan kuolema otetaan riittävällä vakavuudella huomioon. Kenestä siis helvetissä on kysymys? Ei sinusta eikä minusta, vaan Kristuksesta, joka on helvetti helvetille, kuolema kuolemalle. Hän on taipumaton, suorastaan kärsimätön rakkaudessaan, hän, joka vapauttaa meidän tahtomme pelastukseen synnin vallasta Pyhän rakkauden Henkensä kautta. 

”Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan.”

Laulujen laulu 8:6-7