Toivo yllättää...

1. Moos. 41:46–49, 53–57

Joosef oli kolmikymmenvuotias tullessaan faraon, Egyptin kuninkaan, palvelukseen. Niin Joosef lähti faraon luota ja kiersi kaikkialla Egyptissä. Ja maa tuotti seitsemänä yltäkylläisyyden vuotena viljaa ylen määrin. Näiden Egyptin seitsemän hyvän vuoden aikana Joosef keräsi kaikkea syötävää ja talletti sen kaupunkeihin. Hän varastoi kaupunkeihin kaiken viljan, jonka ympäristön pellot tuottivat. Hän varastoi viljaa niin suunnattomat määrät, että lopulta sitä oli kuin hiekkaa meren rannalla eikä sen määrää enää voitu mitata.

Kun Egyptin seitsemän yltäkylläisyyden vuotta olivat kuluneet, alkoi seitsemän nälkävuoden aika, kuten Joosef oli ennalta sanonut. Kato tuli kaikkiin muihinkin maihin, mutta Egyptin maassa oli tallella syötävää. Kun nälkä alkoi vaivata koko Egyptiä ja kansa huusi faraolta leipää, tämä sanoi egyptiläisille: ”Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee.” Kun nälkä jo vallitsi koko maassa, Joosef avasi viljavarastot ja myi viljaa egyptiläisille. Nälänhätä oli Egyptissä ankara. Myös muista maista tultiin Egyptiin Joosefin luo viljaa ostamaan, sillä kaikkialla vallitsi kova nälkä.

Saarna Suomenlinnan kirkossa su 1.8. 
Petri Samuel Tikka

Tahdon siis tänään saarnata Vanhan testamentin lukukappaleen pohjalta. Saarnani sanoma on se, että pahimpaan varautuminen ei syö sitä mahdollisuutta tai oikeastaan todellisuutta, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Sen takaa meille Jumalan Pyhä Henki, itse Jumala. Taustana voin sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä Helsingin yliopistossa väitöskirjaa kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ihmisiä. Keskityn juuri Pyhään Henkeen tällä hetkellä. Muuta siirrytäänpä tekstiin ja mietiään, mitä on valmistautuminen pahan päivän varalle ja miten se liittyy toivoon. Kohtaamme matkalla Joosefin lisäksi suomalaistakin realismia, hyvän käänteen pahan keskellä sekä Pyhän Hengen, joka on meidän virvoittava toivomme, vesi elämän helteissä ja pettymyksissä.

Joosef osasi hyvällä tavalla valmistautua pahan päivän varalle. Hänelle oli tullut käsitys, että oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän laihaa vuotta. Hyvinä vuosina kerättiin ruokaa, jotta ihmisten ei tarvitsisi nähdä nälkää. Valmistautuminen pahimpaan ei siis tarkoittanut sitä, etteikö kaikki kääntyisi lopulta hyvin. Joskus pahan odottaminen voi silti tuntua pelottavalta. Katastrofit uhkaavat, luonnonmullistukset, kulkutaudit ja muut. Joosefilla oli kuitenkin toisenlainen, luottavainen asenne, vaikka hänen aikanaan oli vähintään yhtä paljon epävarmuutta edessä kuin meillä koronan keskellä.

Itse asiassa meidän suomalaisen ihmisen perusasenne on sama kuin Joosefin: on hyvä henkisesti ja käytännöllisesti valmistautua pahimpaan, joka tilanteessa. Ehkä se liittyy meidän arktiseen ilmastoomme; pakko varautua talven varalle. Joosefin varautuminen ei pettänyt aavikko-oloissa, ja mekin kyllä pärjäämme usein tällä asenteella pohjoisilla leveyksillä. Joosef on hyvä suomalainen, sisukas valmistautuja, ja me olemme tavallaan jooseppien kansa, hänen jalanjälissän Jumalaan toivon mukaan hiljaisesti luottavina. Suomalaisena pahimpaan varautuminen voi silti joskus kääntyä sellaiseksi, että on äärimmäisen vaikeaa uskoa siihen, että asiat voivat lopulta olla hyvin.

Seuraavanlainen on toinen, päällisin puolin ikävämpi puoli siitä, että valmistaudumme pahimpaan.... Säätä ja kaikkea mahdollista päivitellään. Suomi on maailman vaikein kieli, ei sitä kukaan voi oikein oppia. Ihan poikkeustapaus on, jos oppii. Ja sauna on tosi kuuma paikka. Mukavaahan on siellä olla, mutta pitää olla varovainen, liian kauan siellä viipyminen on vaarallista. Ihan eri juttu kuin esim. amerikkalaisen uimahallin sauna. (Ymmärrettävästi ja vahingossa olen pelästyttänyt amerikkalaisia käymästä saunassa). Suomalainen osaa varmasti jatkaa tätä ajattelumallia ja antaa lisää esimerkkejä tällaiseta lähestymistavasta. Voi seisoa tukevalla pohjalla, kun pahin on vielä edessäpäin, nuo Joosefinkin laihat vuodet!

Suomalainenkaan pessimismi ei kuitenkaan ole välttämättä tarkoituksellista negatiivisuutta. Se on vain sitä valmistautumista pahimpaan, välttämätön välivaihe. Esimerkiksi naimisiin meneviä morsiamia on ennen muinoin peloteltu sillä, että sukulaiset haukkuvat ”kyykäärmeeksi” jne., kun anoppilaan pääsee/joutuu. Tosiasiassa tilanne ei välttämättä ollut läheskään noin paha. Tämä esimerkki on menneestä maailmasta, mutta sama ajatuskulku pätenee edelleen. Jos on valmis siihen, että jää voi pettää, osaa ensinnäkin varautua ja toisaalta hiljaa itsekseen ilahtua siitä, että näin ei päässytkään käymään.

Tarkoitan tällä seuraavaa. Tällainen pessimismi on oikeastaan vain liioiteltua realismia. Se ei tarkoita sitä, että hyvä lopputulema tai toivo on pois suljettu. Toivoon oikeastaan vain varaudutaan varovaisuudella. Varottuamme hetken aikaa ollaan hiljaisesti mutta sitäkin todemmin entistä iloisempia asioiden kääntyessä hyväksi. Toivorikas käänne on varautumisen syy. Varautuminen ei estä toivoa, vaan valmistaa sitä, se on takuuvarman yllätyksen odottelua. Toki tiedämme, että maailmassa voi mitä tahansa tapahtua. Mutta jos valmistautusi pahimpaan ilman edes tuota hiljaista, salattua, nöyrää toivon näkökulmaa, ei sitä rehellisesti ottaen pitkään jaksaisi. Ehkä väkisin puskemalla hetken aikaan, mutta sitten tulee loppuun uupuminen.

On olemassa kuitenkin toivorikkaita käänteitä, jotka yllättävät silloin, kun mikään varautuminen ei näytä toimivan. Menen tähän kohta tarkemmin Joosefin elämän kautta. Siihen siirtyessämme tahdon viitata lyhyesti erään kirjailijan ajatteluun. Kristitty fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien puhuu ajattelussaan saduissa tapahtuvasta toivorikkaasta käänteestä, joka pulpahtaa pahimman keskellä odottamatta mutta kuitenkin luontevasti. Tätä Tolkien kutsuu eukatastrofiksi. Se on käänteinen, hyvä katastrofi (eu- ”hyvä” on sama kuin ev- evankeliumissa eli hyvässä sanomassa). Kaikki on menossa pieleen. Sitten jotakin tarinan omasta syvemmästä luonteesta johtuvaa sattuu ja tilanne muuttuu. Tulee eukatastrofi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei ilman verta ja hikeä. Tämä hyvien satujen logiikka pätee Tolkienin mukaan lopulta todellisuuden tasolla evankeliumiin, jossa ristin tappiota ja sen hedelmänä seuraa ylösnousemus ja toivo.

Aivan tällainen tarina, mutta todellisuuteen perustuva, on myös Joosefin tarina. Siinäkin katastrofeja seuraa eukatastrofi, hyvä käänne. Joosefin elämässä kaikki menee täysin pieleen, mutta lopputulema on toinen. Joosef näki nuorena vertauskuvallisia unia siitä, kuinka hänen veljensä tulisivat kumartamaan häntä. Siitä suivaantuneina veljet heittivät hänet kuivaan kaivoon. Sieltä kuitenkin orjakauppiaat veivät hänet Egyptin, jossa hän joutui vielä vankilaan uuden isäntänsä puolison väärien syytösten takia. Sieltä hän pelastui tulkitsemalla toisten vankien enneunia: oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän pahaa vuotta. Farao kuuli Joosefista ja asetti hänet käytännössä Egyptin sijaishallitsijaksi. Pahaan varauduttiin, ja Egypti selvisi. Myös muut maat saivat apua – mukaan lukien Palestiina, josta Joosefin veljet tulivat hakemaan apua. En nyt paljasta koko loppua, suosittelen vain lukemaan. Lopputulema oli kuitenkin se, että heprealaisten kansa pääsi nälänhätää pakoon Egyptiin ja tuli sovinto veljien kesken. Isä Jaakob sai myös lohdutuksen.

Joosef, joka heitettiin nuorena kaivoon, oppi valmistautumaan pahan päivän varalle. Valmistautuminen pahimpaan ei kuitenkaan tarkoitannut sitä, etteikö kaikki olisi lopulta kääntynyt hyvin. Raamatussa kaivo, jollaiseen Joosef myös heitettiin, on vertauskuva elämästä. Elämä pulppuaa maan lähteestä ja luo perusedellytykset ihmisen elämälle. Jo ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa maan lähteistä pulppuaa vettä, ja tästä vedellä elävöitetystä maasta Jumala luo ihmisen antamalla tälle oman Henkensä. Myöhemmin Raamatussa kaivolla, lähteellä, tapahtuu merkittäviä käänteitä, uusia alkuja ihmiselle. Jaakob löytää maanpakolaisuudessa vaimon kaivon luota, kaivon luona Moosekselle käy samoin. Jeesus kohtaa samarialaisen naisen kaivolla ja samalla koittaa uusi mahdollisuus erilleen joutuneille sisarkansoille, samarialaisille ja juutalaisille. Juutalaiset ja samarialaiset ovat samaa heprealaista kansaa, Jaakobin jälkeläisiä. Valitun heprealaisen kansan tulee olla yhtä, niin kuin erilaisten kristittyjen myöskin. Kaivon luona, helteellä virvoittavaa armovettä antaen, Jeesus alkoi tuoda sovintoa ihmiskuntaperheen kansoille. Tästä samasta suuresta toivosta merkkinä oli jo Joosef: kuivasta kaivosta noustuaan Joosef toi lopulta sovinnon veljien välille.

Ennen muinon paljon siteerattu Sirak sanoo Vanhan testamentin apokryfikirjoissa: ”Elämän perustarpeet ovat vesi, ruoka, vaatteet ja asunto, joka antaa suojan toisten katseilta.” (Sirak 29:21) Vettä kantaa helteellä juoda, pitää muistaa myös syödä. Ennen kaikkea tarvitsemme turvaa maailman katseilta, sen syytöksiltä ja paineilta, jotka ovat pahempia kuin mikään helle. Tuomiot, stressit ja erilaiset odotukset sulkevat meidät yksinäisyyteen, erilleen toisista ja Jumalasta. Tämä ei ole Isän Jumalan tahto. Jeesus antaa Pyhän Hengen, joka on niin kuin virvoittava vesi, armon vesi. Pyhää Henkeä emme saa unohtaa, niin kuin usein teemme. Hänen avullaan jaksamme elämän helteissä, kaikkein pahimpienkin syytöksien paineissa, sillä meillä on ainut ja elävä toivo sisimmässämme. Pyhä Henki on Jumala, joka on sisimmässämme, sisältäkäsin hän vakuuttaa, että meillä on yhteys Jumalaan, rakkauteen, toisiin ihmisiin. Mikään ei voi erottaa meitä eikä käteen Kristuksen rakkaudesta. Me olemme saaneet rakkauden Hengen pysyvästi kasteen virvoittavien vesien kautta. Hän, armon rakas Henki, on meidän osamme, tähän voi luottaa.

Pyhän Hengen avulla jaksamme laihatkin vuodet. Hänen avullaan voimme varautua pahimpaan menettämättä toivoamme. Toisessa Raamatun apokryfikirjassa, Viisauden kirjassa, kuvataan Joosefin kohtaloa. Kirjassa mainitaan ”Viisaus”, joka ei ole vain abstrakti käsite, vaan se tarkoittaa Jumalaa, joka antaa ymmärrystä, jotta voisimme jaksaa ja auttaa toisia. Viisaus on niin kuin Pyhä Henki, joka auttaa meitä, niin kuin hän auttoi Joosefia hädässä. Näin Viisauden kirja: ”Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen.” (Viis. 10:13-14)

Varautuminen ei estä toivoa, koska me jaksamme varautua juuri siksi, että meillä on toivo kaiken hädän keskellä. Näin myös Jumala oli Joosefin kanssa kuivassa kaivossa ja johdatti hänet hyvään. Toivolla on perusteet, koska Jumala on kaikkien kanssa. Toivolla on perusteet, koska Kristus kärsi ristillä meidän yksinäisyytemme, meidän hätämme. Mutta voiko olla joku, jonka kanssa Jeesus eli Jumala ei näin olisi?

Pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua, olisi pysyvä ero tästä hyvästä rakkauden Hengestä, itse Jumalasta. Se on pahinta, mitä voisimme odottaa itsellemme toisille. Hylkäisikö Jumala kuitenkaan ketään? Pitääkö meidän valmistautua myös tähän pahimpaan? Ei, sillä se söisi toivon. Lopussa seisoo kiitos, yhteys, lopussa veljet, sisaret ja kansat saavat sovinnon. Tämä ei ole toiveunta, sillä se perustuu Pyhään Henkeen. Jumalan Pyhä Henki yllättää ja antaa kaikkien huulille ylistyksen. Raamattu sanoo: ”Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:5) Toivo voi kyllä todellakin yllättää, koska se on jotakin muuta kuin tämän maailman toivottomuus, se on rakkautta. Rakkautena toivo ei voi pettää, sillä Jumalan on rakkaus. Toivo yllättää meidän toivottomuutemme ja näin kumoaa sen.

Jeesus on kantanut ristillä kaiken sen toivottamuuden, joka pitää ihmisiä vankinaan. Syytöksillä ja maailman tuomitsevilla katseilla ei ole enää sijaa. On vain Jeesus, joka antaa Pyhän Hengen ja hänen myötään toivon. Vain toivottamuudelle, synnille, valheelle ja yksinäisyydelle on koittanut toivoton näköala. Ei meille ihmisille. Laihat vuodet ovat jo ohi. Meidän ei tarvitse muuta kuin odotella takuuvarmaa yllätystä, kaikkien pelastumista, täyttä ylistystä, täyttä sovintoa, täyttä armoa. Toivon näköalan perusteella ja sitä levittäen on syytä toimia. Tapahtuupa matkan varrella mitä, Pyhä Henki ei petä. Hän on meidän toivomme tässä ja nyt. Hän on kanssamme kuivassa kaivossa. Sen kaste vakuuttaa meille, kaste, jonka kautta olemme saaneet Pyhän Hengen, toivon Hengen. Näin me saamme hiljaista mutta sitäkin varmempaa suomalaista sisua, toivon asennetta pahan päivän varalle. Kun Pyhän Henki on sisuna sisimmässä, sovinto alkaa levitä hiljaisesti kaikkialle. Tähän liittyen oma pieni lauluni lopuksi:

* Kun Pyhä Henki on meissä,
me voimme uskoa, me voimme toivoa,
me voimme rakastaa, sillä tiedämme,
että kaikki käy hyvin.*