Astui alas tuonelaan: kirja-arvio

Esko Miettinen: ”Astui alas tuonelaan: Uskontunnustuksen vaikea kohta avautuu” (2021, Väyläkirjat)
Arvio kirjasta, Petri Samuel Tikka

Kohtasin äskettäin sattumoisin Hämeenkylän taidekirkossa ystäväni Esko Miettisen, jolta vastikään on ilmestynyt teos, jota tässä nyt hieman käsittelen. Hän lähetti minulle ja vaimolleni Katielle teoksensa. Olen aiemmin keskustellut Miettisen kanssa sen teemoista, muttta kirjan varsinainen teksti on minulle uutta. Luin kirjan aika pitkälti vaimoni ja minun matkallamme Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon. Liuta keskiaikaisia kivikirkkoja ja muutenkin saariston mielikuvitusta herättävä maisemasto sopivat kuin nakutettu Miettisen kirjan tunnelmiin. Kirja liittyy myös osaltaan omaan tutkimustyöhöni toivon tiimoilta. Lyhyesti: suosittelen tätä kirjaa vahvasti.

Esko Miettinen on kirjoittanut fantasiakirjallisuutta ja teologiaa käsittelevät teokset Velhot, örkit, sankarit – Johdatus fantasian maailmaan (2004) sekä Velhon uskontunnustus (2008). Lisäksi hän on kirjoittanut Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa (2012). Tämän tuonelakirjan päällimmäinen anti itselleni liittyy edellisiinkin kirjoihin. Tässä on kuvataiteeseen, mytologiaan ja myöskin fantasiaan kytkeytyviä pohdintoja ja niiden tuomaa merkitysulottuvuutta. Kirjan kuvituksena on pohjoismaista ja erityisesti suomalaista kuvataidetta, joka kuvaa Kristuksen tuonelan matkaa. Kirkon vanhasta perinteestä nousee ajatus voitokkaasta Kristuksesta, joka murskaa säpäleiksi helvetin portit ja vetää ihmisiä vankilasta pois. Kuitenkin tällaista nykyaikainen ajattelumme pitää mytologisena ja siksi jotenkin valheellisena. Tästä lähtee liikkeelle kirjan mielikuvitusta kiehtova ja nykyistä maailmankuvaammekin kriittisesti tarkasteleva matka.

Miettistä ei esimerkiksi miellytä nykyuskovaisten tavanomainen Jeesus-puhe, jossa Jeesus arkipäväistyy, tulee samaistuttavaksi. Itselläni on hyvin samanlaisia tuntoja. Miettinen maalaa kuvan, jossa Jeesuksen Kristuksen, itsensä Jumalan, laskeutuminen manan majoille on kiehtova ja merkityksellinnen juuri sen syvyysulottuvuuden, ”mytologisuuden”, takia. Arkipäiväisyys on kaukana. Jumala laskeutuu maailmaan, jossa tunne, tahto, mielikuvat, käsitteet, kaikki ovat ikään kuin eriytymättömiä. Tapahtuma menee arkijärkemme ulkopuolelle. Se ei tarkoita sitä, että se ei olisi totta, vaikka vaatisikin totuttelua, suunnan muutosta, materialistiselle ajattelullemme. 

Toisaalta Miettinen antaa aina ymmärtää, kuinka tuonelan matka kuin muutkin kristinuskon nykyiseen maailmankuvaamme sopimattomat virikkeet voivat tuoda nykyihmisille, joita esimerkiksi idän uskonnot, New Age tai ihan vain fantasia kiehtovat, hedelmällisiä ja kristinuskon omista lähtökohdista kumpuavia yhtymäkohtia henkiseen todellisuuteen. Ei tarvitse aina mennä puusta pidemmälle: kristinuskossakin (!) löytyy puhuttelevaa asiaa ja merkitysulottuvuutta. Samoja perusteluita Miettisellä on edellisissä kirjoissaan: enkeleitä ei tarvitse siirtää lastenkamariin, ja fantasia puhuu kristinuskon mytologisen ulottuvuuden tarpeesta. (Toinen, oma esimerkki: meditaatio tunnetaan kristillisessä perinteessä.) 

Tällaisen ei-opillisen syväluotauksen lisäksi itse muodostin taas opillisena antina kirjasta sen, että Kristuksen tuonelan matka vaatii kaikkina aikoina maailmankuvan tarkistusta. Näin oli myös silloin, kun siitä puhuttiin alkukirkossa. Miettinen kuvaa, kuinka gnostilaisten mielestä maanpäällinen maailmamme on oikeastaan alin tuonela, pahin mahdollinen olotila. Gnostilaisuus oli äärimmäisen henkistynyt ajattelutapa, jossa tämä meidän luotu, fyysinen maailmamme on paha. Tuonelaan laskeutuminen siis tavallaan puolustaa tämän Jumalan maailman hyvyyttä, normaalin elämän positiivisuutta. 

Nykyään taas tuonelaan laskeutuminen painottaa Miettisen mukaan sitä, että on olemassa ruumiin lisäksi myös sielu. Ei ole vain sitä, mitä silmillän näkee. Jos ei olisi sieluja, ei Kristus olisi hengessään voinut laskeutua sielujen keskuuteen ja julistaa siellä evankeliumia. Voisi sanoa, että sielun olemassaolo tarjoaa tason kokea yhteyttä yli rajan – rukousyhteyttä, toivoa, tuonelaan asti, taivaaseenkin. Tähän tuo lisämerkitystä kirjailijan pohdinnat hänen vaimonsa kuolemaan liittyen. 

Voisi näihin liittyen summata, että tuonelaan laskeutuminen suojelee yllättävästi kristinuskoa sekä liialta henkistymiseltä että liialta materiaalisuudelta. Yksinkertaisesti: Tämä elämä on tärkeä, niin myös tuleva.

Vyyhtiin liittyy myös se, mitä ajatella kaikkien pelastumisen toivosta, jota itse tutkin väitöskirjastyössäni. Miettinen miettii monesta eri suunnasta, kuinka suurta osaa ihmiskunnasta ja keitä kaikkia Kristuksen työ tuonelassa käytännössä koskettaisi. Vähintäänkin se koskettaa vanhan liiton pyhiä, enimmillään koko ihmiskuntaa, niitä, jotka ottavat vastaan Kristuksen tarjoaman mahdollisuuden kääntyä tuonelassa. Näin avautuu mahdollisuus rukoilla kuolleiden puolesta – lopputulos ei ole lukkoon lyöty ennen Kristuksen tulemista ja viimeistä tuomiota. Näitä ja muita asioita Miettinen pohtii eri suomalaisten teologien, ortodoksisen kirkon teologian sekä kuuluisan katolisen, kaikkien pelastumisen mahdollisuutta pohtineen katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin kautta. 

Lisäksi Miettinen tuo esille kuuluisan kirkkoisän Origeneen, jota Miettinen tulkitsee tavalla, jossa viimeisellä tuomiolla eikä ruumiin ylösnousemuksellakaan ole asiaa. Origenes uskoi purgatoriseen eli puhdistavaan helvettiin. Miettinen hylkää origenismin ja sitä myöten ilmeisesti kaikkien pelastumisen varmuuden siksi, että siinä hylätään uskontunnustuksessa mainittuja asioita. Tärkeänä nyanssina voinee kuitenkin kommentoida, ettei kaikkien ihmisten lopullinen pelastuminen eikä puhdistava helvettikään edellytä viimeisen tai minkäänlaisen tuomion hylkäämistä eikä kuolleiden ylösnousemuksen unohtamista. Kysymys on siitä, mikä viimeisellä tuomiolla lopulla painaa enemmän: Kristuksen oma lunastustyö, hänen verensä voima (jos sallitaan taas maailmankuvaamme sopimaton ilmaisu), vai meidän hyvin hatarat tekomme ja valintamme? Vapaus on välttämätömyys, kyllä - ketään ei pakoteta – mutta moni teologi on perustellut jo Origeneesta alkaen, että meidän vapautemme ei ole ristiriidassa toivon kanssa (tästä seikasta ei riitä aikaa tähän arvioon, ks. lisää täältä).

Joka tapauskessa (viimeisen) tuomion ja kaikkien pelastumisen suhteesta on kirjoitettu paljonkin. Ohi mennen mainiten esimerkkeinä seuraavat väitöskirjat: Jürgen Moltmannin teologian tuomioajattelun vähäisyyttä mm. peilaileva Nicholas Ansellin ”The Annihilation of Hell” sekä asiaa perusteellisesti tarkasteleva James M. Matarazzo Jr. ”The Judgement of Love”. Relevanttina esimerkkinä on myös 1700-luvun luterilainen universalisti Georg Klein-Nicolai, jonka mukaan toisia helvettiin tuomitsevat kokevat ikuisen rangaistuksen tilana, josta he eivät usko pääsevänsä pois. Heidän hylkäyksensä liitetään kuitenkin Kristuksen hylätyksi tulemiseen ristillä (”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut”). Puhdistavaa poispääsymekanismia ei kuvailla. Toivo on – mutta se on vain Kristuksen kärsimyksessä ja Jumalan omassa olemuksessa ja päätöksessä.

Eli siis ei tarvitse olla origenisti ja uskoa vähittäiseen pelastuskehitykseen (puhdistumiseen) uskoakseen, että Jumalalle on kaikki mahdollista pelastusasioissa. Omassa väitöskirjatyössäni kaikkien pelastumisen perusteet eivät liity niinkään ihmisen muutosmahdollisuuksiin, vaan Kolminaisuuden ominaisuuksiin (hänen muuttumattomuuteensa ja rakkauteensa) ja pelastustyöhön. Tästä voisin antaa oikeastaan tuonelaan laskeutumiseen liittyvän selvennyksen Miettisen kuvailemista lähtökohdista rakentaen. Miettinen kuvaa, kuinka toisaalta perinteessä Kristus laskeutuu alas voitokkaana ja ikään kuin kärsimyksen jo ristille taakseen jättäneenä; toisaalta nykyteologiassa Kristus kuvataan tuonelaan mennessä inhimillisenä, yksinäisyydessä vaeltavana hahmona. Miettinen ei sovita näitä kuvia ymmärtääkseni yhteen. Se olisikin vaikea tehtävä, johon voin vain antaa lievää näkökulmaa. 

Oman väitöskirjani perusteella voisi kuitenkin olla seuraavasti. Käsittelen väitöskirjassani enemmän ristiä ja ylösnousemusta, mutta sama logiikka pätisi tuonelaan astumiseen. Oma perusargumenttini lähtee liikkeelle siitä, että Kristus on toisaalta kärsimyksen ylittävä (impassiibeli) ja näin olemukseltaan ja tunteiltaan muuttumaton (pelkästään hyvä ja iloa täynnä); toisaalta hän on meitä kärsimyksiinkin asti yhteyteensä haluava. Nämä ristiriitaiselta näyttävät kuvat tulevat yhteen siinä, että Pyhä Henki, Isän ja Kristuksen rakkauden Henki, antaa edellytykset vapaudelle, jossa yhteys Jumalaan (eli usko) syntyy. 

Tästä voisi sitten muodostaa seuraavanlaisen kuvan tuonelaan astumiseen liittyen. Kristus pyrkii saamaan yhteyden tuonelan ja helvetin alimpiin asukkaisiin. Hän tulee yksinäiseksi, yksinäisemmmäksi oikeastaan kuin me edes voimme, jotta hän kokisi meidän pahimman tilamme syvemmin kuin me itse edes voimme. Tällainen sillan luova, myötätuntoinen rakkaus tulee Pyhän Hengen voimana, uutena vapautena, tuonelaan. Yhteydellä on viimeinen ja merkityksellisin sana, yksinäisyydessä, synnin alhoissa, harmaassa kauhussa.

Suosittelen kaiken kaikkiaan Miettisen kirjaa, sillä ainakin omalla kohdallani se pisti ajatukset pyörimään, kuten huomata saattaa. Kirja antaa, mitä lupaa: tuonelaan laskeutumisen merkitykset avautuvat monelta eri kannalta. Hämäryyteen tulee valoa, Kristus itse. Miettinen on toteuttanut hyvin tehtävänsä, johon hän on pyrkinyt. 

Tästä arviosta jäi vielä pois tärkeä asia, mutta jätän sen ”lyhyemmästä virsi kaunis” -periaatteen vuoksi pois: ylösnousemuksen yhteisöllisyys. Me nousemme Kristuksen kanssa kuolleista, ruuminemme sieluinemme, pelkkä yksilöllinen hurskaus saa jäädä taakse. Tällaista yhteisöllistä toivoa Miettinen meille rakentaa. Olkaamme osa sitä, omalta paikaltamme.