Laulua ja adventin rukoushetkiä

Tänään pe 11.12. klo 19 laulan "Arkihuolesi kaikki heitä" laulunopettajieni Matti ja Rankalan oppilaiden esiintyessä Martinristin viimeisessä joulukonsertissa (Marinlaaksonpolku 2, Vantaa) - Vantaankosken seurakunta myy seurakuntakeskuksen pois, kuvassa kappeli. 

Ennen varsinaista joulua taas pidän sarjan adventin huipentavia, meditatiivisia rukoushetkiä hektisen kaupungin keskellä: 
* to 17.12. klo 08:30 ekumeeninen aamurukous, Studium Catholicum (Ritarikatu 3)
* pe 18. & la 19.12. klo 14:30 vesper Annankulmassa (Annankatu 14 D)
* su 20.12. n. klo 12 rukoushetki Bulevardin srk-salissa (Bulevardi 16 B, 2. krs) Vanhan kirkon messun kirkkokahveilla
* 21.-23.12. klo 14:30 vesper Annankulmassa (Annankatu 14 D) - ma 21.12. paikalla huippusoittaja, ystäväni Joni Tilli (tunnetaan mm. urkuleffamusakonserteista)

Teemana on perinteiset, Suomessa usein unohdetut, väkevät "oi-antifonit", jotka viittaavat Kristus-ennustuksiin: oi Viisaus, oi Adonai (Herra), oi Iisain Juurivesa, oi Daavidin Avain, oi Aamunkoitto, oi kansojen Kuningas, oi Immanuel (Jumala meidän kanssamme)! Näiden alkukirjamista muodostuu latinaksi lause: ERO CRAS "minä tulen huomenna"; laulan kyllä antifoneja (kirkollisia kertosäkeitä) suomeksi.

Milloin maailma loppui?

Saarna Helsingin tuomiokirkon viikkomessussa 10.12., adventin toisella viikolla 

Petri Samuel Tikka

Evankeliumi

Luuk. 21: 25-33 

Jeesus sanoi:
    ”Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”
    Hän esitti heille myös vertauksen:
    ”Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.”

Rakkaat ystävät, seurakuntalaiset, kirkkoon tulleet.

Milloin maailma loppui? Aika erikoinen kysymys, voi ajatella, sillä tässähän me vielä olemme. Jeesus kuitenkin sanoi jo melkein kaksituhatta vuotta sitten, noin vuonna 33: ”Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu.” Kirkossakin me kuitenkin uskomme, että lopullisia asioita on tiedossa, esimerkiksi se, että ihmisten välinen pahuus lakkaa olemasta ja kuolema tuhoutuu. Mistä taivaan ja maan häviämisestä sitten Kristus puhui? Oliko Jeesus väärässä maailmanlopun suhteen, oliko hän samanlainen maailmanlopun saarnaaja kuin monet nykyään? Joku voi muistaa esimerkiksi, että joulukuussa 2012 maailman olisi pitänyt päättyä. 

Jeesus ei kuitenkaan puhunut mistään pelottavasta kaiken lopullisesta tuhoutumisesta tai rapautumisesta, vaikka paljon sotaa ja pelkoa oli tiedossa. Päinvastoin, hän kehotti nostamaan pään, sillä vapautus jostakin oli käsillä. Taivaan ja maan, koko maailmankaikkeuden, perusjärjestys tulisi muuttumaan. Milloin koko maailma siis väistyi Jeesuksen mukaan? 

"Tulee aika, jolloin kaikki tämä, mitä te nyt katselette, revitään maahan. Tähän ei jää kiveä kiven päälle." Näin sanoi Jeesus ihmisille heidän ihastellessaan juutalaisen, silloin ainoaan yhteen Jumalaan uskovan uskonnon pyhäkköä. Evankeliumissa Vapahtaja selittää tätä omaa ennustustaan Jerusalemin temppelin tuhosta, joka tapahtuikin vuonna 70. Jeesuksen, Marian Pojan, omalle kansalle ja heidän toiveilleen temppelin tuhoutuminen oli maailman loppu. Temppelin, jossa kaduttiin syntejä, uhrattiin niin sovituksen kuin kiitoksen merkeissä, ja julistettiin armoa, tuon temppelin oli määrä koota kaikki kansat yhteen palvelemaan Jumalaa, elämään ikuisessa rauhassa. Miten sen tuhoutuminen voisi olla hyvä asia? Jollakin käsittämättömällä tavalla Herran rajun ennustuksen mukaan loppu olisi kuitenkin vapautusta jostakin. 

Jeesus Kristus eli nimittäin kulttuurissa, jossa hengellisyys, moraali ja valta kuuluivat saumattomasti yhteen. Juutalainen, monoteistinen, kansa eli Rooman keisaria ja epäjumalia palvovan pakkovallan alaisena. Messiaalta, vapauttajalta, odotettiin sitä, että hän saattaisi kansan kuuliaiseksi Jumalan hyvälle laille. Tämän jälkeen sortajat heitettäisiin pois. Mutta juuri tästä vallan ja väkivallan kierteestä oli saatava vapautus, sellainen maailma sai Jeesuksen mukaan hävitä, Oli koittamassa aika, jossa täydellinen moraali ei olisi hengellisyyden, eli hyvän ja aidon elämän, ehto. Vaatimalla oikeanlaista käytöstä tai ajattelua ei saataisi aikaan oikeutta, ainoastaan vallan tuottamaa tuhoa. Kansojen, sortajien ja sorrettujen, ristiriidat päättyisivät toisella tavalla. Voimaan oli astumassa armon aika.

Muutosvoima ei perustukaan ihmisten yrityksiin olla erinomaisia. Messiaaninen rauhan valtakunta ei tullut sitä kautta, että olemme tarpeeksi kilttejä. Sellaisen maailman, valtakunnan, jossa joulu on totta, saivat Kristuksen tuleminen ja vanhan maailman loppu aikaan. Joulupukilla ei olekaan risuja pahoille lapsille ja lahjoja kilteille. Pyhä Nikolaus, 300-luvun kristillinen piispa, johon hahmo perustuu, antaa lahjoja köyhille ja toivottomille. Se, että voi odottaa hyvää, vaikkei olekaan täydellinen, ei edes hyvä, on hyvin uhkarohkeaa, joidenkin mielestä ehkä jopa röyhkeää tai vaarallista. Siksi monet saarnaavat tai pitävät yllä ajatusta tulevasta lopusta pelotteena, vaikka se, mikä on vanhaa, on jo kerran väistynyt.

Milloin maailma siis loppui? Noin vuonna 33, kun Jeesus, Ihmisen Poika, ei suostunut voimaa ja vaatimuksia käyttäväksi Messiaaksi. Hänestä tuli kärsivä Herran palvelija, armahtaja, ei pelkästään armahduksen opettaja, vaan armon antaja. Profeetta Daniel sanoikin kauan sitten: ”..näin, miten taivaan pilvien keskellä tuli eräs, näöltään kuin ihminen… hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa, eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.” Jeesuksessa, joka on ihmiseksi tullut Jumala, koko ihmiskunta on viety Jumalan, ehdottoman rakkauden, läsnäoloon. Maan päällä rauha! Taivaalle on kohonnut uusi merkki: ristin merkki, armon merkki. Voimme odottaa kaikkea hyvää elämältämme, joululta ja kaikelta lopulliselta. Maailman lopusta, rististä, Jumalan kuolemasta, on tullut kaiken alku. Ihmisen Poika sanoo meidän ihmisten keskellä: ”Se on täytetty. Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” 

Oma maailmamme loppui, kun kristillisen kasteen tulvavesi peitti sen. Uusi, yhteinen on alkanut. Tunnustakaamme nyt siis syntimme, ripittäytykäämme.

J.R.R. Tolkienin kuva

Ruumiin ylösnousemus ja vapauttava tuomio

Puhe tuomiosunnuntain jälkeisenä torstaina 26.11.2015 klo 12
Helsingin tuomiokirkossa, Petri Samuel Tikka

Rakkaat ystävät,

Aina kun me kirkkona kokoonnumme yhteen, yhteiseen messuun, niin tunnustamme uskontunnustuksessa kuolleiden ylösnousemuksen ja tulevan maailman elämän, iankaikkisen elämän. Tämä on mielenkiintoista siltä kannalta, että kun lopullisen toivon määränpäänä on usein taivas, ruumiin ylösnousemus jää vähäiselle huomiolle. Ylösnousemus voi näyttää jopa käsittämättömältä asialta, koska on niin kouriintuntuva, epähenkinen ajatus. Suurin riemu voikin olla niin yllättävä, ettei sitä voi tajuta, ikään kuin se ei yltäisi tämän maan päälle. Taivastoivo yhdistettynä ylösnousemukseen viittaa kuitenkin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Jumala hallitsee ja kaikki tulee olemaan hyvin myös maan päällä niin kuin taivaassa. Juuri tällaiseen myönteiseen näkemykseen päivän evankeliumi kutsuu suuntaamaan katseemme. Pahuus lakkaa olemasta, elämä voittaa tulevassa maailmassa.

Pelkästä taivastoivosta, vailla ihmisten ylösnousemusta, puuttuu kuitenkin jotain, se jää utuiseksi, vain henkiseksi. Oikeudenmukaisuuden toteutuminen maan päällä voi tosin tuntua liian konkreettiselta toivon kohteelta, siinä ovat kovat realiteetit vastassa. Niitä uhmaten virressä veisasimme: ”Uudet taivaat, uuden maan sanassaan Herra luvannut on kerran luoda.” Kaiken nykyisenkin levottomuuden keskellä ja toinen toistamme kärsiessämme maailmanlaajana kirkkona me toivomme loputonta rauhaa ja täyttä yhteyttä maan päälle, elävien ihmisten keskuuteen. Tähän liittyy usko ruumiin ylösnousemukseen. Ylösnousemususko on yhteydessä siihen, että kaikki asiat pannaan maailmassa kohdalleen; ihmisten välinen epäluulo ja armottomuus loppuvat.  

Ihmisen ylösnousemus uudenlaiseen elämään alkaa kuitenkin jo nykyisen, katoavan maailmanajan keskellä. Evankeliumissa (Joh. 5: 22-29) Jeesus sanoo, että häntä, Jumalan Poikaa, kuunteleva on jo siirtynyt elämään, joka kestää. Tällainen pimeyttä uhmaava elämä on uskoa täydelliseen armoon. Toinen toistemme armahtaminen, toistemme arvon näkeminen ilman ehtoja, tämä on vapautta tuomiosta. Kun nykyinen aika päätyy, me astumme kuolemasta esiin siihen toivorikkaaseen elämään, jota olemme Kaikkivaltiaan rakkauteen luottaen eläneet. Mutta yhtä lailla tuomio on viime kädessä armoa sen kokevalle. Se, joka on ollut armoton toista kohtaan, saa kohdata kasvoista kasvoihin lähimmäisensä, johon hän ei ole halunut luoda katsettaan. Lopullinen tuho ei kohdannutkaan sitä, jolle pahaa tehnyt julisti kadotuksen. Juuri tässä, itse ylösnousemuksessa, toinen toistemme uudessa kohtaamisessa, on ainoa tarpeellinen tuomio.

Paavali sanoo Apostolien teoissa: ”ja yhtä lailla kuin nämä tässä minä toivon ja odotan, että Jumala herättää kuolleista niin hurskaat kuin jumalattomat.” (Ap. t. 24: 15) Kuolleiden ylösnousemus on toivorikas asia kaikille. Mikä vahvistaa sen luottamuksen, että kaikki tulee lopulta olemaan hyvin, sinulle ja minulle ja läheisillemme? Se, että Jumala on jo tehnyt ratkaisevan liikkeen. Tuomio on jo julistettu, ainoa ihminen, jolla on tuomiovalta, lausui vapauttavan, pelastavan tuomion ristiltään: ”Se on täytetty!” Häpeä, syyllisyys ja toivottomuus ovat Kristuksen hoitamia asioita. Ne eivät kuulu enää kenenkään muun niskoille, eivät yhdellekään. Jeesus elää, hän on noussut esikoisena kuolleista, vapauttaakseen meidät armottomuuden kierteestä. Hänessä kaikki on jo hyvin.

Viime sunnuntai oli tuomiosunnuntai, ja mitä onkaan tuomio? Armosta elääksemme olemme tänään tässä tuomiokirkossa, jonka tuomio on toisenlainen. ”Tuomio” sanassa ”tuomiokirkko” tulee sanasta, joka tarkoittaa kotia. Jeesuksella on valta johtaa Isän kotiin kaikki. Kun Jeesus tulee kunniassaan ja kuolleet nousevat, toteutuu asiat kohdalleen paneva tuomio. Kiitos tulee kaikumaan jokaisen koskaan eläneen ihmisen suusta. Hänen armonsa ylistys on tulevaisuuden toivomme, joka yltää tähän hetkeen ja aikaan. Herran tuleminen on latinaksi adventus Domini eli adventti.

Siirtyessämme kirkkovuoden lopusta sen alkuun, me muistamme Herraa, joka tuli ja tulee, aina nöyränä: pienenä lapsena aasin ja härän syöttökaukalossa, aasinvarsalla ratsastavana miehenä, yhtä lailla kuin lähimmäisemme pimeässä tai kirkkaassa katseessa ja tulevan maailman juhlien palvelevana isäntänä. Eläkäämme mekin ihmisiksi, niin kuin Jumala, joka tuli ihmiseksi, muistaaen, että alkava adventti on pieni paastonaika. Paastotkaamme, rukoilkaamme, antakaamme almuja, kotonamme Jumalan armahtamassa maailmassa. Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kastettuina tunnustamme syntimme. 

Tuomiosunnuntain aatto

Puhe ekumeenisessa vesperissä Kallion kirkossa Lauantaina 21.11.2015 tuomiosunnuntain aattona Petri Samuel Tikka

Jeesus, Marian Poika, on sovinnon ja toivon tuoja, hän tuo sovinnon tähän hetkeen ja koko tulevaisuuteen. Tänään on Kristuksen kuninkuuden sunnuntain aatto. Täällä Suomen ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa päivää kutsutaan myös tuomiosunnuntaiksi. Katolisessa kirkossa päivällä on pitkä nimi: Herramme Jeesuksen Kristuksen, maailmankaikkeuden kuninkaan juhla. Saksan luterilaisessa kirkossa pyhän nimi on taas ikuisuuden sunnuntai. Joka tapauksessa päivä viittaa toivoon ja tulevaisuuteen. Kirkossa vuorokausi alkaa edellisenä iltana kuudelta. Kirkkovuoden viimeinen viikko siis alkaa. Ajankohdan sanoma liittyy Kristuksen toiseen tulemukseen, kun hän ilmestyy tuomarina asettamaan asiat kohdalleen. Kuninkaana Jeesus hallitsee kaikkia koskaan eläneitä ihmisiä ja koko maailmankaikkeutta, myös näkymätöntä luomakuntaa, hyviä ja pahoja voimavaltoja, lopullisesti ja ikuisesti.

Hallitsemiseen ja kuninkuuteen, tuomioon ja tuomariin liittyy usein negatiivisia mielikuvia. Pelkäämme itse joutuvamme tuomituiksi tai menettävämme itsemääräämisoikeutemme, jos meitä hallitaan. Toisaalta tuomitsemme liian innoissamme toinen toisiamme, emmekä anna toisillemme vapautta olla mitä olemme. Tällaisessa jännitteessä oikeudenmukaisuuden kaipuu ei toteudu, jos paha vain saa palkkaansa. Pitää tapahtua enemmän: ihmisten keskinäiset ristiriidat sovitetaan. Toinen toistemme tuomitseminen loppuu, kun Jumalan ottaa itselleen kuuluvan vallan. Silloin pahuus lakkaa olemasta. Hyvä tuomari on kaikkien pelastaja.

Vaikka toivo näyttää nykyisenkin maailmanaikamme realiteettien valossa kaukaiselta asialta, se on kuitenkin täysin tässä hetkessä läsnä. Sovinto on jo luotu, ja siinä me elämme. Ortodoksisessa Johannes Krysostomoksen liturgiassa todetaan ehtoollisen asetussanojen jälkeen: ”Muistaen siis tätä pelastavaista käskyä ja kaikkea meidän tähtemme tapahtunutta – ristiä, hautaa, ylösnousemista kolmantena päivänä, taivaaseen menemistä, oikealla puolella istumista, toista ja kunniallista tulemista.” Me muistamme tulevaa toivoa, Kristuksen tulemista, toteutuneena asiana.

Jumala on nimittäin jo kerran osoittanut olevansa keskellä kärsimyksiämme. Hän ymmärtää meitä jokaista syvästi inhimillisellä tasolla. Jeesuksen, Marian Pojan, rakkaus on kaikkivaltias. Kaikki tulevat kerran vapaasti yhtymään ylistykseen. Ihmiskuntaa repivät ristiriidat lakkaavat. Kaikki tämä on jo tullut toteen Kristuksen Jeesuksen ristillä, jota kummarramme ja suitsutamme tänään.

Viimeisenä päivänä Jeesus ei tule yksin jumalallisessa loistossaan, vaan hänellä on parvi inhimillisiä todistajia mukanaan. Tietä näyttämässä, osoittamassa Jeesuksen armon lämpöä on hänen äitinsä, Maria. Tänään 21.11. on idän kirkossa jumalansynnyttäjän neitseen Marian temppeliin tuomisen päivä. Päivä juhlistaa perimätietoa siitä, että vanhat Anna ja Joakim toivat kolmivuotiaan, tanssivan pikku-Marian pyhäkköön hoitoon. (Tänään onkin juuri sopivaa, että häntä kuvaava patsas on tuotu esillä tähän temppeliin). Marian kanssa me olemme Isän Jumalan huoneessa, sovinnon porteilla, armorikkaan toivon edessä. Kontakissa, veisussa sanotaan: Vapahtajan puhtain temppeli, | kallisarvoinen häämaja, Neitsyt, | Jumalan kunnian pyhitetty aarteisto | tuodaan tänään Herran huoneeseen, | jonne hän vie mukanaan armon Jumalan Hengessä. | Hänelle ylistystä veisaavat Jumalan enkelit. || Hän on taivaallinen maja.

Mitä tarkoittaa neitsyt Marian kunnioittaminen luterilaiselta, ristintyöhön turvaavalta kannalta, ja miten hän liittyy ihmiskunnan tulevaisuuteen? Maria on toivovan sielun esikuva, sillä hän näki henkensä vähyydessä, että hän itse ja koko maailma tarvitsivat Pelastajaa. Edessä olevan ilon tähden Maria oli valmis kohtaamaan oman Poikansa kokeman kärsimyksen, sijaiskärsimyksen, kun hän tuli ristiinnaulittavan Jumalan äidiksi. Mariaa ylistetään autuaaksi ja uskolliseksi (kuten tässä hetkessä Magnificatissa) hänen ihmeellisen uskonsa vuoksi, sillä Pyhän Hengen edeltä käyvä ja loppuun asti saattava armo oli sen voimana. Ehtymätön, asiat kohdalleen paneva armo johtaa meidät ja kaikki lähimmäisemme hyvään lopputulokseen, ylistyksestä rakentuvaan temppeliin. Muistakaamme siis iloiten ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herramme Jeesuksen Kristuksen, maailmankaikkeuden kuninkaan toista, kunniallista tulemista, kun hän tuo sovinnon kaikkiin vaikeuksiimme.

Lain loppu / The End of the Law

Evankeliumi (Joh. 13: 31-35)

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Ennen kavalluksen yötä Jeesus puhui kirkastumisestaan näin: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12: 32) Tällä Jeesus viittasi omaan ristinkuolemaansa ja kaikkiin koskaan eläneisiin tai eläviin ihmisiin. Samalla tavoin Kristuksen apostoli Paavali, vietyään päätökseen kuulemamme roomalaiskirjeen kohdan (Room. 10: 1-13) ajatukset, ilmoitti, että kansojen täyteys on tuleva Jumalan valtakuntaan ja koko Israel on pelastuva (Room. 11: 25-26). Ristiinnaulittu Jeesus Kristus on lain loppu niin, että meille asetettuja pelastusehtoja ei enää ole olemassakaan. Messiaan ylösnousemuksen voima loistaa niin omaehtoisen kirkkaana, että se yksin tekee toivosta totta.

Paavali oli alunperin sellainen ihminen, joka uskoi lakiin eli siihen, että oikeanlainen elämäntapa pelastaa ihmisen pahan vallasta. Nähtyään ylösnousseen Vapahtajan apostoli sen sijaan päätteli, että Jeesus Kristus on lain loppu. Täydellinen rauha kuuluu kaikille kansoille, yhtä lailla meille suomalaisille, joiden hallussa ei ole virheetöntä lakia, kuin juutalaisille, joille pyhät enkelit toivat elämään opastavan  Mooseksen lain.

Tämä 19. viikko helluntaista opettaakin meitä sopivasti mikkelinpäivän jälkeen, että vaikka me kuolevaiset emme kykene olemaan palvelevia enkeleitä, niin saamme vielä ihmeellisemmin osan. Jokainen ihminen haluaisi kyllä saavuttaa täydellisen rauhan. Elämän ristiriitaisuuksiin kuuluu kuitenkin, että mitä kattavampi ja parempi on rauhaan johtava ohje, sitä varmemmin se johtaa pelkoon ja epätoivoon. Paavali päätteli, että kaikki on hyvän Jumalan lahjaa, eikä kaikkeen kuulukaan vaatimus ja ehto. Lahjaa on usko ylösnousemukseen, joka on ainoa rauha maan korvessa kulkiessamme. Jos mahdoton moralisti oppi huutamaan avuksi ristiinnaulittua, lain edessä häpäistyä Herraa, miksi eivät kaikki muutkin oppisi luottamaan armoon? Rajoittunut uskonnollisuus ei kykene estämään itseltään elämää, joka on täynnä rajatonta armoa. Me emme ole arkienkeleitä, jotka vain palvelevat, vaan aivan tavallisina, epätäydellisinä ihmisinä Jumalan ystäviä.

Meidän sisimpämme ei kuitenkaan tohdi luopua Jumalan hyvästä laista, koska sen sisältö on rakkaus. Miten hyvän asian tavoittelu voisi tuottaa pahaa? Sisimpämme ääni kutsuu meitä kohti maailmaa, jossa lähimmäistä rakastetaan yhtä palavasti kuin itseään ja Jumalaa, rakkauden lähdettä, kaiken yli. Miksi ihana ja avara laki, joka käskee pitämään huolta kaikista erotuksetta, ilman syrjintää, pitäisi jättää sikseen?

Kymmenen käskyn alku kuuluu: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta.” (2. Moos. 20: 2) Ennen kuin voi olla mitään hyvää elämää on se, mitä Jumala on tehnyt meidän hyväksemme. Vaikka lain tarkoitus oli auttaa hyvän elämän rakentumisessa, se johdattaakin meitä väärinkäsitykseen omasta tarkoituksestamme maailmassa. Ratkaisevaa meidän elämässämme ei ole se, mitä me tahdomme tai ehdimme (Room. 9: 16). Elämämme tärkein ja perustavin asia on se, että Jumala armahtaa, se, että hän rakastaa meitä loppumattomalla, palavalla, persoonallisella ja ehdottomalla rakkaudella.

Lain aika on loppunut. Kristillinen pelastuminen tarkoittaa pelastumista sinänsä hyvien moraaliohjeiden hirmuvallasta, niiden tuomasta orjuudesta. Tässä uudessa maailmanajassa me emme rakasta toisiamme niin kuin vaivalloisia toisia ihmisiä tai edes kuin lähimmäisiä, lähellä mutta tarpeeksi kaukana olevia, vaan rakastamme saman perheen, peräti saman ruumiin jäseninä. Kaikki on uutta tämän Kristuksen sanan tähden: ”Minä olen rakastanut teitä.” Hän on rakastanut meitä niin paljon.

Tunnustakaamme nyt Isällemme etäisyytemme toisistamme, tunnustakaamme hänelle vanhan lain pelko, joka sitoo meitä niin helposti. Kaikki se, mikä on turhaa ja merkityksetöntä, on kääntynyt Jeesuksen, meidän puolestamme kuolleen Veljen, tähden hyväksi, armoksi. 



St Paul's Epistle to the Romans, chapter 10, verses 1-13

Brothers and sisters, my heart’s desire and prayer to God for them is that they may be saved. 2 I can testify that they have a zeal for God, but it is not enlightened. 3 For, being ignorant of the righteousness that comes from God, and seeking to establish their own, they have not submitted to God’s righteousness. 4 For Christ is the end of the law so that there may be righteousness for everyone who believes.

5 Moses writes concerning the righteousness that comes from the law, that “the person who does these things will live by them.” 6 But the righteousness that comes from faith says, “Do not say in your heart, ‘Who will ascend into heaven?’” (that is, to bring Christ down) 7 “or ‘Who will descend into the abyss?’” (that is, to bring Christ up from the dead). 8 But what does it say?

“The word is near you, on your lips and in your heart”(that is, the word of faith that we proclaim); 9 because if you confess with your lips that Jesus is Lord and believe in your heart that God raised him from the dead, you will be saved. 10 For one believes with the heart and so is justified, and one confesses with the mouth and so is saved. 11 The scripture says, “No one who believes in him will be put to shame.” 12 For there is no distinction between Jew and Greek; the same Lord is Lord of all and is generous to all who call on him. 13 For, “Everyone who calls on the name of the Lord shall be saved.”

Gospel according to John, chapter 13, verses 31-34

When he had gone out, Jesus said, “Now the Son of Man has been glorified, and God has been glorified in him. 32 If God has been glorified in him, God will also glorify him in himself and will glorify him at once. 33 Little children, I am with you only a little longer. You will look for me; and as I said to the Jews so now I say to you, ‘Where I am going, you cannot come.’ 34 I give you a new commandment, that you love one another. Just as I have loved you, you also should love one another. 35 By this everyone will know that you are my disciples, if you have love for one another.”

Sermon by Rev. Petri Tikka
In Helsinki Lutheran Cathedral, Thursday, October 8th AD 2015

Before the night he was betrayed, Jesus spoke of his glorification in this way: ”And I, when I am lifted up from the earth, will draw all people to myself.” (John 12: 32) With this, Jesus was referring to his death and every person who ever lived (or will live). In a like manner, Paul, an apostle of Christ, having led to conclusion the thoughts he expressed in the passage we heard from his epistle to the Romans, declared that the fullness of the nations shall come into the kingdom of God and that all of Israel shall be saved (Rom 11: 25-26). Jesus Christ who was crucified is the end of the law, so that conditions for being saved no longer exist. The power of the resurrection of the Messiah shines with such self-conditioned brightness that it alone makes hope true.

St Paul was originally a person of the type who believes in the Law, that is, in the idea that the right kind of living will save a person from the power of evil. Having seen the resurrected Saviour, the apostle instead reasoned that Jesus Christ is the end of the Law. Perfect peace belongs to all nations, just as well to us Finns who don't have a flawless law, as well as to Jews to whom the holy angels brought the Law of Moses (the Torah) that guides towards life.

This 19. week after Pentecost, which occurs now after the Sunday of All Angels (Michaelmas), quite fittingly teaches us that even though we mortals are not able to be angels that serve we instead gain an even more wondrous lot. Each human being would like to achieve perfect peace. Nevertheless, the contradictions of life include the fact that the more all-inclusive and better the guideline that leads to life is, all the more certainly it will lead to fear and despair. St Paul concluded that everything is a gift from the God who is good, instead of everything including a requirement, a demand. Also faith, faith in the Resurrection which is our only hope as we walk on the wilderness of the earth, is a gift. If an impossible moralist learns to call upon the Lord who was crucified, shamed in front of the Law, why wouldn't everybody else learn to trust in grace? A limited religiousity cannot hinder life from itself, the life that is full of unlimited grace. We are not everyday angels, who only serve, but just as normal, imperfect people friends to God.

Nevertheless, our inner being does not dare to let go of the good Law of God, for its content is love. How could pursuing a good thing bring about something bad? The voice of our inner being calls us towards a world where the neighbour is loved with the same fire as you love yourself, and God, the source of love, is loved above all. Why should we give up on the wonderful and broad Law which commands us to take care of all without distinction, without discrimination?

The beginning of the Ten Commandments goes like this: ”I am the Lord your God, who brought you out of the land of Egypt, out of the house of slavery” (Exodus 20:2).  Before there can be any form of good life, there is that which God has done for us. Even though the purpose of the Law was to help in building a good life, instead it gives us a wrong impression of our purpose in the world. What matters in our life is not what we decide or have time to do (Rom 9: 16). The most important and foundational thing in our life is that God is merciful, that he loves us with a never-ending, burning, personal and unconditional love.

The time of the Law has ended. Christian salvation means being saved from the reign of terror of well-intentioned moral guidelines, from the slavery they brought. In this new age we do not love each other as cumbersome other persons or even as neighbours, who are close but yet sufficiently distant,  but we love love as the members of the same family, no less than members of the same body. Everything is new because of this word of Christ: ”I have loved you.” He has loved us so much.

Let us confess now our distance from one another to our Father, let us confess the fear of the old Law to him, for it binds us so easily. Everything that is vain and without meaning has turned into goodness and grace because of Jesus, the Brother who died for us.

---- After the Mass, a friend of mine called Johanna Kare photographed me. The Word is close to our hearts.

Does the past or the future make us who we are?

Dear reader of my blog,

"We will find that hope, although rooted in the past and acted out in the present, receives its energy from the future." So wrote one Andrew D. Lester, a quote which I heard cited in a theological symposium here in Helsinki last week. But what if the future is unreal, what if it stops at some point, as our materialistic, closed system of modernity teaches? Yet somehow, we do receive inspiration, all of us have the ability to take heed of a purpose for going on.

So what if things are the opposite of what we think? What if a glorious, common future, not one's own individual past (hurts or achievements), defines who we truly are? Regret or pride would not need to be your lot. Although the yearning for a great hope is ingrained in human nature (a yearning for more than one can see), nevertheless the message that the future is actually really great for all, without an end, seems too wonderful to suppose.

Yet there is an anchor, something that can root the unforeseen hopes of our heart within the very fabric of reality. The faith of Mary, a virgin girl, already conceived - in a mysterious, but surprisingly material way - that which was presumed to exist only in the future. The eschatological Human Being - who we dream to be, but desperately know that we are not - is already on the move.

As father Aidan Kimel writes on his blog: "Perhaps we might even say that the risen and glorified Son ordains Mary Immaculate to be his Mother from the future of his Kingdom. Predestination thus becomes postdestination." What if all of our lives are postdestined? Our future, an unmerited gift, liberates us and gives us the free will to become who we truly are. And whatever binds us to the past of a pointless future, that has already been crucified by Jesus Christ.

So there's something for you to ponder. Yours truly, Petri Samuel +

Miksi kaikki on hyvin

"Miksi kaikki on hyvin"
SAARNA Helsingin vanhassa kirkossa 
12. sunnuntaina hellutaista, 16.8.2015
Petri Samuel Tikka +

Hallelujasäe:
Herra, avaa minun huuleni, 
niin suuni julistaa sinun kunniaasi.
Ps. 51:17

Evankeliumi - Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Rakkaat ystäväni,

Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Tähän on kolme syytä. Ensinnäkin: hyvä Jumala on luonut ihmisen. Toiseksi, kuten Johannes sanoo: Jeesus Kristus ”on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman”. Kolmanneksi: rakkauden Henki antaa luottamuksen, joka pelastaa. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Jumala antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme. Kaiken kaikkiaan: Jumalalla on vastuu meistä ihmisistä.

Usein Jumalan tarkoitus ja ihmisen tahto asettuvat vastakkain. Sanotaan, että Jumala kutsuu meitä, mutta ihmiselle on lahjoitettu vapaus vastustaa. Tällöin pelastus ei olekaan enää meistä riippumaton tosiasia. Sitä, ettei jokainen yksilö tule lopulta pelastumaan, perustellaan nykyaikana useimmiten tällä tavoin: ”Jumala ei pakota ketään yhteyteensä”. Me luodut ja meitä todella rakastava Luoja kuulumme syvältä sisimmästämme yhteen. Jos vapaudumme koko olemassaoloamme koskevista suurista peloista, voiko tällaista vapauttamista kutsua pakotukseksi?

Tässä on itsemme tutkimisen paikka. Koskeeko hyvän Jumalan vastustaminen vain muita, ei minua? Kuka meistä Jumalan kuviksi luoduista kuolevaisista olisi niin vapaa, ettei kussakin meissä vaikuttaisi kahta tahtoa, kahta ymmärrystä? Ihminen sekä kaipaa Jumalaa ja kaikkea hyvää, mitä hän antaa, että vastustaa sitä. Toisaalta teemme ja ajattelemme käytännössä sitä, mikä johtaa meitä pieniin, itseriittoisiin näköaloihin ja sitä myöten pettymykseen. Toisaalta janoamme sitä, mikä on oikein, kaipaamme itse hyvyyttä, Jumalaa.

Näin kirjoittaa Johannes: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” Me kaikkihan joudumme helposti, päivittäin eri tavoin harhaan, kutsummepa itseämme uskoviksi tai emme. Me odotamme elämältä aina jotain suurta, mutta joudumme pettymyksiin, ja Jumalan hyvyys asetetaan kyseenalaiseen valoon. Errare humanum est; erehtyminen on inhimillistä. Jokainen meistä tarvitsee joka päivä tahtomme vapauttajaa, Jumalaa itseään, häntä, joka näyttää asioiden ja itsensä hyvyyden.

Jos Luoja ei kerran pakota ketään yhteyteensä, vielä vähemmän hän jättää meidät vapauttamatta elämäämme ja itseään koskevista peloista. Mutta ehkä vankeuteen tai muuten vähään tottunut pitää vapauttamistaan jonkinlaisena pakotuksena. Näköalojen laajentuminen tuntuu mahdottomalta. Annan maanläheisen esimerkin. Pienenä lapsena pidin vain muutamasta suolaisesta ruoasta, kuten spagetista ja lasagnesta, en esimerkiksi salaatista. Vähitellen houkuteltuna olen kuitenkin oppinut nauttimaan jopa hyvästä kalasta. Kaikenlainen kasvatus on näköalojen laajentamista. Sitä, että vanhemmat kärsivällisesti ohjaavat ja innostavat lastaan uusiin asioihin, ei pidetä pakotuksena, vaikka lapsi aluksi vastustelee.

Olkoonpa toinen läheinen tai ei, ihmiseen viime kädessä luotetaan, kun hän osoittautuu reiluksi ja mukavaksi. Jumalan vastusteleminen näyttää kuitenkin olevan oudompi asia. Jumalaa epäillään, vaikka hän on itse reiluus, hyvyys ja mukavuus. Tällaisessa maailmassa skeptikkoa pidetään älykkäänä, vaikka hän epäilee kaikkea paitsi oman päättelykykynsä rajoja. Eikä sana ”uskovainen” ilmeisesti nykyaikana tarkoita enää ihmistä, joka uskoo ja luottaa Jumalaan, vaan ihmistä, joka on tehnyt päätöksen uskoa Jumalaan ja tältä pohjalta arvostelee ehkä huomaamattaan toisten moraalia. Tällaista kovaäänisyyttä peläten tyydymme uskonasioissa usein hiljaisuuteen.

Kerrommeko kirkkona ääneen tosiasiallisia syitä luottaa Jumalaan? Kaikki me janoamme toivoa. Tuo kaipaus on heiveröistä ilman tukea ja perustaa. Usko on tukena toivomallemme. Ilman toivoa ihminen ei jaksa elää, hän ei pysty asettamaan tavoitteita elämälleen. Ilman toivoa ihmisestä tulee yksiulotteinen. Mutta kun ihminen joutuu elämässään umpikujaan, toivosta tulee valo. Tuemmeko silloin lähimmäisemme toivoa uskon sanoilla vai auttamatta häntä odotammeko sitä, että hän tekee yksin ratkaisunsa nousta ylös? Ehkä mielessämme on: ”kyllä hän siitä selviää”? Ettemme myöskään köyttäisi kokoon raskaita ja hankalia taakkoja määritellen toisten puolesta, miten ja milloin viimeistään ihmisen tulee ratkaista suhteensa Jumalaan?

Jos tuemme toinen toistamme elämämme vaikeimmissa käänteissä ja ratkaisuissa, sitä pidetään vapauttavana, jopa välttämättömänä. Mutta miksi meidän tarvitsisi uskoa, ettei Jumalalla, joka on itse rakkaus, olisi täyttä valtaa rohkaista meitä aina takaisin jaloillemme? Niin helposti asetamme itsemme omiksi yksinäisiksi oppimestareiksemme, ja pelkäämme olla kantavia isiä, opettajia, jotka kasvattavat lahjaksi saatuun viisauteen. Monet meistä helsinkiläisistä kirkkoon kuuluvista kieltäytyvät nykyään tuomasta lapsiaan kasteelle ja kasvattamasta heitä kristillisesti, jotta lapset voisivat itse valita uskontonsa. Kukaan ei kuitenkaan esimerkiksi jätä opettamatta lapselle omaa äidinkieltään, jotta hän voisi sitten isona ratkaista, käyttääkö hän tätä kieltä vai ei.

Jumala ei jätä meidän itsemme ratkaistavaksi, tulemmeko rakastetuiksi vai emme. Tässä ei iällä eikä millään muullakaan ole väliä. Jumalan rakkauden tunnustaminen on meidän heikkojen ihmisten voima. Rakkaus ja armo ovat ainoita asioita, joiden läsnäolossa erehtyväisyydestä, heikkoudesta eikä edes pahuudesta ole nyt tai koskaan haittaa. Kaikki sulaa Jumalan suuren rakkauden edessä. Raamatun mukaan jokainen kieli niin taivaassa, maan päällä kuin sen alla on tunnustava, että Jeesus Kristus on Herra. Pakotettu tunnustus, kun vanginvartijan edessä, ei ole minkään arvoinen. Jeesuksen rakkauden tunnustaminen on vapautta ja pelastusta.

Meillä ei ole lupaa kutsua itseämme uskomme ratkaisijoiksi. Emme ole luoneet itseämme, emme aloittaneet olemassaoloamme. Paljon vähemmän ratkaisemme ikuisen kohtalomme, lopullisen päämäärämme. Sen on tehnyt Kristus. Paavali sanoo kirjeessään roomalaisille: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa.” Kristus on murskannut kuoleman, tuonelan ja helvetin portit säpäleiksi, olemattomiin.

Eilen vietettiin ympäri maailmaa Marian taivaaseenottamisen päivää. Poikansa armon tähden yksinäinen äiti otettiin ruumiineen, sieluineen taivaalliseen kirkkauteen. Vain yksi on meille, neitsyt Marialle ja kaikille ihmisille Isä, hän, joka on taivaissa. Ainoan Poikansa äärettömän kalliin veren tähden hän on julistanut koko langenneen maailman vanhurskaaksi, syyttömäksi.

Siksi meidän kuuluu antaa lähimmäisemme kokea, että hän on rakastettu ilman ehtoja. Se on armoa. Tämä merkitsee tilan jättämistä Jumalalle, joka rakastaa ja ymmärtää rajattomasti. Jeesus sanoo varsin rajusti luomistamme ehdoista, aikatauluista ja toimintarajoista: ”itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”

Meidän ihmisten vapaus on siinä, että elämämme on iloista ja yllättävää lahjaa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen toiminta on sitä, että hän lunastaa elämämme itselleen, rakkauden omaksi. Jumala on rakkaus. Rakastaminen on koko hänen vapautensa. Jumala alensi itsensä ristille, kuin olemattomiin, jotta meidät korotettaisiin. Jumala loi, Jumala sovitti, Jumala antaa uskon. Kenelläkään ei ole mitään hätää. Jumala, maailman pelastaja, vapauttaa yhteyteensä meidät kaikki koskaan eläneet ihmiset. Kaikki on hyvin, ja kaikki tulee olemaan hyvin, ja kaikenlaiset tilanteet kääntyvät viimein hyvin päin. Ylistys olkoon Kristukselle, elämämme ainoalle ankkurille, ristin ja ylösnousemuksen Herralle. Aamen.

Latest thoughts + baroque music / Viimeaikaisia ajatuksia + barokkimusiikkia

Here are some beautiful baroque compositions that have comforted me recently. I've been listening to different versions of "Salve Regina" or "Hail, holy Queen". The medieval request for intercession refers to Mary, the mother of God.

A young girl had faith beyond measure, as a gift from her Redeemer. Christ, our Hope, wouldn't have been born a human being without Mary being there. That means that even the smallest person can change the course of the future (to quote the Lord of the Rings films) - you, too!

So may your days be full of grace, O reader of my blog! We are all sinners, created for virtue and declared just because of the Son of Mary. May we all have Mary's faith in God's steadfast love. Rejoice in the Gospel of her Son's Cross and Resurrection! May rejoicing be the work of us all, and may our work be full of rejoicing.

___


Tulevaisuutta ei ole ilman toivoa. 
Mutta mitä on toivo? 
Ja jos tulevaisuutta ei vielä ole, 
onko se vain varjo?
Elämä ja ihanuus asettuvat meihin.
Toivo tekee sijansa hentoon sydämeen.
Me muutumme itse siksi tulevaisuudeksi,
jota kaipaamme.
Todelllisuuden valo on lahjaa.
Lempeän, vaatimattoman ja kokemattoman
neitsyen Poika antaa sen.
Järisyttävää.
Katso Lasta.
Minä rakastan armoa, laupeutta,
tuota Jumalan omaehtoista voimaa.

There is no future without hope.
But what is hope?
And if there is no future yet,
is it just a shadow?
Life and sweetness settle into us.
Hope makes a home in a fragile heart.
We are ourselves changed into the future
that we long for.
The light of reality is a gift.
The Son of the gentle, unpretentious and inexperienced virgin
gives it to us.
Earth-shattering.
Look at the Child.
I love grace, mercy,
that self-motivated power of God.
___

Jumala on rakkaus! Hän on luonut jokaikisen ihmisen. Hän on pelastanut meidät pahan vallasta. Hän antaa uskon. Hyvää kirkastussunnuntain viikkoa! Omnia vincit amor, rakkaus voittaa kaiken!

Gloria Patri... eli: Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

God is love! He has created every single human being. He has saved us from the power of evil. He is the one who gives faith. Happy week after the Feast of the Transfiguration! Omnia vincit amor, love conquers everythings!

Gloria Patri... that is: Glory to the Father, and to the Son, and to the Holy Spirit,
As it was in the beginning, and now, and always, and to ages of ages. Amen.

Armollisuus ja armottomuus / Mercifulness and mercilessness

Evankeliumi

Luuk. 13: 1-5

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.”

Hallelujasäe:
Jokainen polvi on notkistuva Herran edessä ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa. Room. 14: 11


SAARNA 28.6.2015 Helsingin Vanhassa kirkossa, Petri Samuel Tikka

Kaikella on motiivi. Ihminen tekee, mitä tekee, aina jostakin syystä, kun tarpeeksi syvälle katsotaan. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Perimmiltään ihminen kaipaa nimenomaan Jumalaa. Jumala on pyyteetön rakkaus. Luojamme on itse hyvyys. Hänen luomansa ihminen haluaa hyvää itselleen, lähimmäiselleen ja ympäristölleen. Haluaako luotu hyvää Luojalleen? Rakastaako ihminen Jumalaa yli kaiken?

Ehkäpä rakastaa, mutta ei aina tiedä sitä. Etsiessään syvimmän rakkautensa kohdetta ihminen erehtyy. Hän rupeaakin hakemaan tyydytystä näkyvästä, luodusta. Ihminen alkaa odottaa kaikenlaista hyvää toisilta ihmisiltä. Eikä tämä riitä. Hän ei tyydy vain odottamaan liikoja, vaan ryhtyy jopa vaatimaan kaikkea. Tästä armottomuus saa voimansa.

Armottomuus on kaiken pahan alkujuuri. Se on tuli, joka voimistuu, kun sitä kohentaa. Armoton sielu ei tyydy, vaikka toinen ihminen pyrkii osoittamaan hyvyyttä. Sellaisen mielenlaadun ensimmäinen askel on torjua yhteys. Kun ihminen on armoton, hän hakee tyydytyksen ensisijaisesti omasta oikeassa olemisestaan. Yhteys sen sijaan saa voimansa lähimmäisten hyvien tarkoitusperien etsimisestä. Yhteyttä etsivä joutuu laskeutumaan alas omatekoisesta, tutusta norsunluutornistaan. On helpompi kovettua ja eristäytyä kuin lähteä tälle vaikealla yhteyden matkalle. Sillä vaelluksella ainoana tienviittana on armollisuus.

Päivän psalmissa 13(:16) lauletaan: ”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi.” Elämä on armon polulla kulkemista, iloista ja vapaata oppimista. Kolmiyhteinen Jumala on ehdottoman hyvä eikä yhtään armoton. Hän tekee kaikesta hyvää ja parempaa. Jumala ei ole taipumattomassa hyvyydessään meitä kohtaan ankara. Sellainen on Saatana, henki, jolla ei ole parempaa tekemistä kuin pimittää rakkautta. Tosiasiassa kaikki, mitä elämässä tapahtuu, myös koettelemukset, ovat rakennusainetta hyvää päämäärää varten. Meitä ollaan tekemässä eheiksi.

Irenaeus, joka oli Lyonin piispa toisella vuosisadalla ja jonka marttyyrikuoleman päivä tänään on, kirjoitti näin: ”On tarpeen seurata ainoaa luotettavaa ja totuudellista Opettajaa, Jumalan Sanaa, Jeesusta Kristusta, Herraamme. Mittaamattomassa rakkaudessaan hän tuli sellaiseksi kuin me olemme, tehdäkseen meidät siksi, mitä hän itse on.” Mitä kirkkoisä Irenaeus tarkoittaa puhuessaan siitä, mitä Herra itse on..? Herra on armo ja rakkaus. Kaikkien ihmisten elämä on lopulta sitä, että meitä, tyhjästä luotuja, tehdään rakkaudeksi ja armoksi. Siihen lunastustyö tähtää.

Armollisen tien kulkija kohtaa monia vastustajia. Ensimmäisenä niitä kohtasi ristin mies, Vapahtajamme Jeesus. Päivän evankeliumissa jotkut, sopivasti itsensä nimettömiksi jättävät henkilöt, kertovat galilealaisia, jotka kohtasivat häpeällisen kuoleman. Galilea oli syrjäseutu Israelin perukoilla. Sieltä tuli paljon kapinoitsijoita Rooman valtaa vastaan. Jerusalemin temppelialueella häiriköinti oli pyhäinhäväistys. Jeesus oli myös galilealainen – nimettömät miehet antavat ymmärtää, että Jeesuksen tie päättyisi yhtä onnettomasti. Jeesusta varoitettiin tiensä päästä, hänen olisi tehtävä parannus liian armollisesta ajattelutavastaan.

Vapahtajamme Jeesus kääntää asiat päälaelleen – hän varoittaa tuhosta niitä, jotka vaativat täydellisyyttä. Kristuksen käskemä kääntyminen tarkoittaa armottoman mielenlaadun heittämistä roskakoriin. Kukaan ei ole sen parempi eikä huonompi ihminen, vaikka kyse olisi minkälaisista rikollisista tahansa, jopa galilealaisista tai vieläkin pahemmista terroristeista Tunisiassa, Kuwaitissa tai Lyonin lähellä. Kaikki joutuvat koettelemuksiin, sisäiseen tuskaan tai ulkonaisiin onnettomuuksiin, elämänsä aikana. Me emme voi poistaa ahdinkojamme ylimielisyydellä, eikä meillä ole lupaa ulkoistaa pahuutta. Jokaisella on oma ristinsä.

Armoton mielenlaatu ei tule pääsemään taivasten valtakuntaan. Sen olemassaolo tullaan poistamaan. On helpompi olla menemättä puhdistavan tulen läpi. Ainoa hyvä tie maan päällä on luottaa joka päivä Jumalan armoon, kasvaa siinä, muistaa pyhää kastetta. Miksi lisäisimme kanssaihmistemme tuskaa pienelläkään ymmärtämättömyydellä? Jo Vanhan testamentin apokryfikirjojen opettaja Jeesus, Sirakin poika, sanoi: ”Ajattele loppuasi ja lakkaa kantamasta kaunaa, muista, että kuolet ja katoat, ja elä käskyjen mukaan.”

Ihmisten armottomuus ei ole minkäänlainen este kaikkivaltiaan Jumalan armollisuudelle. Niin kuin päivän hallelujasäe Paavalin roomalaiskirjeestä kuului: ”Jokainen polvi on notkistuva Herran edessä ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa.” Se on yhteinen toivomme, lähetyskäskyn toteuduttua ja viimein tulevassa maailmassa. Kaikkein kieroimmillakin teoillamme ja epätoivoisimmilla ajatuksillamme on jokin motiivi. Kaikki pyrimme valittaen kohti Jumalaa. Hän on meidän syvin toivomme ja unelmamme. Hän oli tuntematon lapsi neitsyen kohdussa. Hän oli elämä kuolleena ristillä. Hän on anteeksianto. Pyhä Henki kuuluttaa avoimesti toreilla ja foorumeilla: ”Sinut on julistettu syyttömäksi, vapaaksi ja täydelliseksi!” Ja julistuksen on allekirjoittanut itse Isä, Jumala.

SERMON by Rev. Petri Samuel Tikka, Helsinki Old Church, 28th June 2015
There is a motive to everything. A human being always does what he does for some reason, if you look into things deep enough. Humanity has been created in the image of God. Deep down inside the human being craves precisely for God. God is unselfish love. He is goodness Himself. The human being He created wills good for himself, for his neighbor and to his environment. Does the creature want good for his Creator? Does the human being love God above all?

Maybe he does, but does not always know it. Searching for the object of his deepest love, the human being starts to err. He looks for satisfaction in that which is seen, other creatures. The human being begins to wait for all kinds of good things from other people. And this is not enough. He is not satisfied with expecting too much, but decides to demand everything. From this, mercilessness gains its power. 

Mercilessness is the root of all evil. It is a fire that is strengthened by improving it. A merciless soul will not be satisfied even if another human being strives to show forth goodness. With a mindset like that, his first step is to cut off communion. When somebody is merciless, he will seek satisfaction primarily from being the one who is right. Contrary to this, close communion gains its power from seeking the good intentions of others. A person who is looking for communication has to step down from his self-made, all-too-familiar ivory tower. It is easier to harden and isolate oneself than to go forth on this difficult journey of seeking contact. On this trek, the only guidepost is mercifulness.

In the Psalm of the day (Psalm 13: 16) it is sung: ”But I trusted in your steadfast love; my heart shall rejoice in your salvation.” Life is walking on the path of grace, a way of joyous and liberated learning. The Triune God is absolutely good and by no means merciless. He makes everything good and even better. God is not harsh towards us in his unbending goodness. Satan is harsh, the spirit who has nothing better to do than conceal the existence of love. In reality, everything that happens in life, also trials, is building material for a good goal. We are being made whole.

Ireaneus, who was a bishop of Lyons in the second century AD and whose day of commemoration and martyrdom is today, wrote like this: ”It is necessary to follow the only trustworthy and truthful Teacher, the Logos of God, Jesus Christ, our Lord. In his incommensurable love, he has become what we are, in order to make us what he is himself.” What does the church father Irenaeus mean when he talks about who the Lord is himself? The Lord is mercy and love. The life of all human beings is, in the end, all about us, who are created out of nothing, being made love and mercy. That's the aim of redemption. 

The one who will walk on a merciful path will face many opponents. The first one to face them was the man of the cross, our Saviour Jesus. In the Gospel of the day, some people, remaining conveniently nameless, talk about Galileans who had an ignominious death. Galilee was a remote area, in the northern fringes of Israel. Many people who wanted to rebel against the power of Rome came from there. Causing uproar in the Temple area was a sacrilege. Jesus was also a Galilean – the anonymous men let us understand that Jesus' way would end just as ingloriously. Jesus is warned against the end of his road, with the intent that He should repent of His too merciful way of thinking.

Our Saviour Jesus turns things upside down – He warns those who demand perfection of destruction. The repentance commanded by Christ means throwing the merciless mindset to the trash bin. Nobody is in essence better or worse as a human being, even if it's any sort of criminal, even the Galileans or even worse terrorists in Tunisia, Kuwait or near Lyons. All shall face trials, inner pain and outer misfortunes, during their lifetime. We cannot remove our anxieties with arrogance, and we have no permission to externalize evil. Each one of us has his own cross.

The merciless mindset shall not enter the Kingdom of Heaven. Its very existence shall be removed. It is easier to go through purifying fire. The only good road on the earth is relying every day on the mercy of God, growing in it, remembering the Holy Baptism. Why should we add to the pain of our fellow human beings with even the slightest lack of understanding? Already Jesus, the son of Sirach, a teacher in the Old Testament Apocrypha, said: ”Remember the end of your life, and set enmity aside; remember corruption and death, and be true to the commandments.”

The mercilessness of human beings is in no way an impediment to the mercifulness of the almighty God. As we heard in the hallelujah refrain of the day, from the Epistle to the Romans: “As I live, says the Lord, every knee shall bow to me, and every tongue shall give praise to God.” That is our common hope, happening after the fulfillment of the Great Commission and at last in the coming age. Even our most crooked deeds and most desperate thoughts have a motive. We all strive towards God with lament. He is our deepest hope and dream. He was an unknown child in the womb of a virgin. He was life Himself, dead on a cross. He is forgiveness. The Holy Spirit announces publicly on markets and forums: ”You have been declared guiltless, free and perfect!” And the proclamation has been signed by the Father Himself, God. 

Niin kuin vastasyntyneet lapset

Evankeliumi

Luuk. 24: 36-49

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.
    Jeesus sanoi heille: ”Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

Hallelujasäe: "Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!”"

(Joh. 20: 26)

Evankeliumin lukemisen yhteydessä veisattiin virsikirjan numeroa 781 (”Laulakaa Herralle uusi laulu. Halleluja, halleluja.”)


SAARNA Quasimodogeniti-sunnuntaina 12.4.2015 Helsingin Vanhassa kirkossa
pastori Petri Samuel Tikka saarnasi

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut! x 3

Nyt on Herran pääsiäinen, jonka johdosta karkeloimme, hyppelemme ja iloitsemme 50 päivän ajan. Me laulamme hallelujaa erityisen lujaa, koska Jumala on tuonut ihmeellisen pelastuksen koko ihmiskunnalle. Uusi laulu on uusi. Se vapauttaa meidät niistä asioista, jotka sitovat meitä turhalla tavalla menneisyyteen ja näköalattomuuteen. Pääsiäinen päästää meidät eteenpäin. Kristuksen, elävän Jumalan, ylösnousemus on vapauttanut meidät iloiseen elämään Jumalan lapsina, ristin vahvistamaan toivoon sekä lähimmäistemme tuntojen kuuntelemiseen ja niihin vastaamiseen armon evankeliumilla. Kuljetan eteemme kolme riemullista asiaa: lapset, toivon ja vastaamisen.

Tänään kiitos- ja ehtoollisvirsi sekä päivän virsi ovat nuorten ja lasten virsiä, samoin tunnelmaltaan myös uhrivirsi: Pilvimuurista valo välähtää. Kaikkien virsien sisältönä on spontaani ilo, Jumalan lasten välittömyys. Evankeliumia ei sanota turhaan ilosanomaksi, sillä siinä armo ilmensi voimansa historian todellisuudessa. Lapsenmielinen, luonteva ilo on suurin todistus kristillisen uskon tapahtumien ja tosiasioiden totuudesta. Tällaista iloa opetuslapsilla ei ollut, mutta tälle pelkäävälle joukolle Kristus toivotti rauhaa, ”shalom”, joka tarkoittaa täyttä siunausta ja elämää.

Lapset ja lapsenmielisyys tekevät seurakunnasta elämänmakuisen, iloisen yhteisön. Kirkon perinteen mukaan lapset ovat erityisen tervetulleita ottamaan vastaan ehtoollisen, lapsi kuuluu siis keskiöön seurakunnan juhlassa, yhtä lailla kuin elämän arjessa. Kun lapset tuodaan iloisesti mukaan, silloin kaikki muukin toiminta asettuu kohdalleen.

Jeesuksen rauhan toivotus ja se, mitä sitä seurasi, kytkeytyy elämäämme Vanhassa kirkossa myös toisella tavalla. Kun aika vaihtui armon vuoteen 2015, se julistetiin riemuvuodeksi erään täysin rinnoin lapsenmielisen ja iloisen seurakuntalaisemme, tarkemmin sanottuna Seppo Pätsikän, ehdotuksesta. Saarnan päätteeksi sunnuntaina 4.1. minä sanoin: ”Teidän Vanhassa kirkossa kokoontuvien pastorin ominaisuudessa julistan täten tämän Herran armon riemuvuodeksi. Sydämellinen kiitos, että olette täällä!” Tässäkin oli täyden rauhan toivotus, kuten Jeesuksella opetuslapsilleen tai kuten me tervehdimme toisiamme ehtoollisen yhteydessä. Samaa riemuvuoden julistusta toisti pappimme Hanna.

On koittanut aika astua epäröimättä todellisuuteen, pääsiäisen todellisuuteen, jossa mikään lupaus ei ole liian suuri. Kristuksen risti on vahvistanut, ettei toivoa estä mikään pahuus. Lupauksiin uskomiseen liittyy tuore avoimuus, pääsiäismieltä on ottaa vastaan se, mikä on tulossa. Se on lapsen uskoa siihen, että Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.

Kummipoikani Panu antoi monta vuotta sitten viisi teesiä kirkon uudistamiseksi, kun niitä häneltä kirkkokahveilla kysyttiin:

1. Lisää ihmisiä
2. Lisää kirkkoja
3. Lisää tilaa
4. Enemmän tuoleja
5. Enemmän pöytiä

Miten nämä teesit toteutetuvat? Miten kirkot voivat täyttyä ja uskosta tulla osa kaupunkilaisten arkea ilman rajoja? Juuri kolmella alussa mainitsemallani tavalla: lapsilla, toivolla, vastaamisella. Ensinnäkin siis niin, että lapset asetetaan kirkossa kunniasijalle, sillä lasten huomioiminen yhdistää kaikkia ihmisiä, lapset osoittavat, että seurakunta on kaikille avoin elävä perhe. Toiseksi on aina tiedostettava ristiinnaulitun Kristuksen tuoma varma ja elävä toivo, tulkoonpa mitä omatekoisia tai ulkoisia esteitä vastaan. Kolmanneksi meidän tarvitsee olla valmiita kuuntelemaan lähimmäistämme tuntoja niin ehdoitta, että meillä on täysi lupa jakaa omaa sisimpäämme vahvistaneita armon vastauksia. Kun lapset, toivo ja vastaaminen otetaan tosissaan, usko tullaan takuulla tiedostamaan yleiseksi tosasiaksi. Seurakunnasta tulee elävän Rukouksen huone, kuten kesätorstaisin me haluamme, ja meidät havaitaan armollisen Jumalan perheväeksi joka sunnuntai.

Riemuvuosi on käynnissä, ja sen hedelmät tulevat putoelemaan. Meitä tarvitaan talkoisiin mukaan. Jos emme kuitenkaan tiedä, mitä uskoa, kun Luoja suo sydämeemme hämmästelevää iloa, olkaamme vakain mielin. Lohdutuksemme on siinä, että tarvitaan väkevää julistusta, yhä suurempaa ja iloisempaa armonvakuutusta, että sydämemme avautuvat avautumistaan, muurit murretaan ja Ylösnousseen haavojen voima tulee näkyviin kaikessa mahtavuudessaan. Jeesus avasi rakkaudellaan ja maanläheisyydellään oppilaittensa mielet: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Onko teillä täällä mitään syötävää?” Jumalan Sana eli Kristus julistaa itseään elämämme keskellä. Pyhällä Hengellä, voimallisella Persoonalla, jonka Kristus lupasi, on monimutkainen ja kova työ sydäntemme suhteen. Kuten sanonta kuuluu: vaikeuksien kautta tähtiin eli latinaksi ”per aspera ad astra”. Jumala, Pyhä Henki, murtaa oudot sisäiset esteemme, ja hänen vaivannäkönsä hedelmänä on yllättävä ilo.

Evankeliumin ilo on toivoa, joka kasvaa kasvamistaan. Kristuksen ristinmuotoinen voitto tulee kirkkaasti esille vaikeuksien myötä. Mutta vaikka Pyhä Henki antaa evankeliumin kirkastua elämämme vaiheiteen läpi, meiltä papeilta, kanttoreilta ja kaikilta muilta kirkon julistajilta tulee kuitenkin myös odottaa täyttä evankeliumia. Jumalanpalveluksen pitää olla toimintaa, joka määrätietoisesti vahvistaa kunkin meidän vaellustamme toivon tiellä. Miksi mieli karkaisi jonnekin aivan muualle, kun laulu tai soitto soi ilosanoman fanfaaria? Siinä on vastaus joka juurruttaa meidät ilosanoman perimmäiseen luonteeseen: musiikkiin, kolmiyhteisen Jumalan sfääreihin asti avartuvaan ylistykseen. Ilolla on kirkon elämässä ja teologiassa aidot ja mittaamattomat perusteet.

Sekä kirkon seinien sisällä että sen ulkopuolella on annettava toivoon perustuvaa vastausta toinen toistemme tuntoihin. Se on meidän jokaisen velvollisuus, ilosanoman luoma mahdollisuus. Kuunnelkaamme herkällä korvalla, kun lähimmäisemme ilmaisee sisimpänsä ahdingon. 

Vastaus kaikkeen on siinä, että Jumalaa ei piiloteta. Jos me laitamme naamion kasvoillemme, tunnistaminen käy mahdottomaksi (laitan kasvoilleni maskini, jonka muuten tein yläasteella aikoinaan). Mutta kun otamme maskin pois, kirkkaat kasvot paljastuvat. Jumalan kasvojen kirkastuminen tarkoittaa sitä, että hän iloitsee, hän hymyilee meille, meidän tähtemme ja meitä varten. Ja kun näemme hänen hymynsä, me tiedämme että hän rakastaa. Kun tiedämme, että hän rakastaa, että kaikki, mitä hän tekee, on rakkautta, hänen toimintansa paljastuu kaikkialla. Kaikkialla, missä on rakkautta ja elämää, on Jumala. Siellä, missä rakkaudettomuus ja kuolema voitetaan, siellä, missä meidän olemukseemme samaistutaan esteettä, siellä on Jumalan syvin olemus. Siellä Jumala on vailla maskia.

Kristus tuo varman toivon juuri siksi, että emme näkisi maskia Jumalan kasvojen edessä. Pimeyden näkeminen Jumalassa, joka on yksinomaan hyvä, itse hyvyys ja armo, on pahin este sille, että evankeliumi etenee. Ei tarvita kuin turhan, itse tekemämme maskin sivuun laittaminen, niin kaikki kristillisen sanoman rikkaudet tulevat vuolaina esille. Jumala ei ole tuominnut eikä koskaan tule tuomitsemaan ketään kadotukseen, sillä hän antoi tuomiovallan Pojalleen, joka astui kadotukseen meidän sijastamme. Jumala on yksinomaan Pelastaja ja Vapahtaja. Lapsi turvaa vanhempiinsa, ja vanhemmat rakastavat lastaan loppuun asti aina, riippumatta lapsen teoista ja valinnoista aikuisena. Isä ei jätä koskaan lastaan yksin, Isä ei koskaan lakkaa pelastamasta. Siis taivaan Isä. Maalliset isät auttavat asioissa, taivaallinen Isä pelastaa sielun. Katsokaa haavoitettuja käsiä ja jalkoja. Katsokaa Poikaa, joka kärsii. Jumala hylkäsi oman olemuksensa ytimen, oman Poikansa, jotta hän osoittaisi olevansa aivan rinnallamme kaikissa vaiheissamme, epävarmuuksissamme ja ahdingoissa. Tämäkö työ jäisi vaille hedelmää? Tämäkö uhri olisi turha, tai vain mahdollisuus? Ei, Jumalan Poika antoi henkensä alttiiksi meidän syntiemme tähden tietoisesti. Kaikki koskaan tehdyt rikkeet ja hylkäämiset ovat hänen päällään. 

Itse näin tämän näyn, yksinkertaisen, järisyttävän ristin näyn, ennen vuoden 2012 päätöstä. Se, mikä on sinulle tai minulle paljastettu salassa, sielumme syövereissä, on määrä paljastaa kaikille, jotta voisimme auttaa muita ahdistettuja ja heikkoja. Olin kokenut ihmissuhteessa hylkäämisen, ja nähtyäni artikkelin, jonka mukaan vain uskovat pelastuvat, ihmettelin, eikö usko olekaan aina lahja? Ja jos se on lahja minulle ahdistetulle syntiselle, on se lahja myös kaikille meille hylkääjille. Rakkauden tähden kaikki ovat tasa-arvoisia ristin edessä. Jos ihminen itkee rakkautensa tähden, kuinka paljon Jumala, joka on rakkaus, kärsii kaikkien meidän tähtemme? Koska rakkaus on niin väkevää, ovat sen tiet arvaamattomat ihmiskunnan elämässä, mutta Jumalan rakkauden risti tulee varmasti tuomaan sovinnon, joka kestää. Sovinnon toivosta on takuuna Herramme ylösnousemus. Pääsiäiseen perustuu usko kaikkien pelastumiseen, raamatulliseen kaiken ennalleen asettamiseen, joka on kreikaksi, alkukielellä, apokatastasis. Pääsiäisestä saa kristinusko sisäisen voimansa ja lähetysintonsa.

Tämän päivän ja riemuvuoden Herra on tehnyt, laulakaamme siis Herralle uusi laulu. Näissä kolmessa iloitaan: Jumalan lapsena olemisessa, ristin tuomassa toimeliaassa toivossa sekä pääsiäisen vastauksessa hätäämme. Herran Jeesuksen armo on paljastettu, ja se on kaikkien kanssa. Totisesti, tulkoon se jo meidän päivinämme jokaisen ihmisen sisimpään ja elämään. Pysykäämme tässä kaupungissa, kunnes saamme varustukseksemme voiman korkeudesta.