Kaaosmeren kautta kuivalle maalle

PUHE EKUMEENISESSA AAMURUKOUKSESSA 28.1.2021
pastori Petri Samuel Tikka

Johanneksen evankeliumi 6:16-21:


Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: »Minä tässä olen, älkää pelätkö.» He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa.


Raamatun kielikuvastossa meri ja vedet viittaavat kaaokseen. Vesi on toisaalta hyvästä ja elämän lähtökohta. Toisaalta vedet voivat hukuttaa kaiken alleen, jos ne eivät pysy aisoissa. Meri on myös läpitunkemattoman syvä, syvä kuin tuonela, ja täynnä tarunhohtoisia merihirviöitä, kuten Leviatan. Meri ja vedet voivat viitata kaikenlaisiin tuhovoimiin. Ne voivat viitata kansojen kuohuntaan, sotiin ja poliittisiin mullistuksiin.

Monet kansat ympäri maailmaa tuntevat vedenpaisumuskertomuksen, jonka mukaan tunnettu maailma joutui veden valtaan. Raamatun kertomuksessa kaaos palautettiin hetkeksi aikaa, jotta voisi olla uusi alku. Tuhon kautta ei kuitenkaan tule toivoa. Jumala ei halua antaa maailman tuhoutua, joutua vetten alle. Tästä lupauksesta oli Nooalle ja meillekin merkkinä sateenkaari. Se on kuin jousikaari, jonka Jumala asetti taivaalle osoittaakseen, ettei hänellä ole aikomustakaan ampua nuolia luomaansa maailmaa kohti. Hän on meidän puolellamme, kaikkien ihmisten, kaikkien kansojen.

Kun kuitenkin tuho tulee ja kaaos yltyy, Jumala ei ole kaukana. Job puhuu Jobin kirjan luvussa yhdeksän Luojasta näin: ”Yksin on hän levittänyt yllemme taivaan, hän kulkee meren hyökyjen yli.” Tähän kohtaan evankelista viittaa kirjoittaessaan Jeesuksen kävelevän järven aaltojen tai (alkukielen mukaan) meren päällä. Jeesus ei kävele tyynen, rauhallisen järvimaiseman päällä, vaan keskellä kuohuja ja tyrskyjä. Hän hallitsee tuhoaaltoja, ja johtaa opetuslapset välittömästi maan kamaralle.

Näin siis Johannes maalaa eteemme näyn, jonka mukaan Jeesus on itse Herra Jumala, joka pitää kaaoksen kurissa ja johtaa opetuslapset kuohujen halki kuivalle maalle. Näitä sanoja ei ole kirjoitettu vain entisaikojen opetuslasten tähden, vaan mitä suuremmalla syylle juuri meidän tähtemme. Koronan ja erilaisten maailmalta kuultavien poliittisten levottomuuksien tähden tuntuu välillä siltä kuin alkumeren kaaos olisi tullut takaisin. (Myös luonnonmullistukset tuovat pelkoa.) Johanneksen opetus on kuitenkin se, että kun Jeesus tulee, me pääsemme mahdottomasta tilanteesta seisomaan kuivin jaloin maan kamaralla nopeammin kuin osaisimme lainkaan aavistaa.

Jeesuksen pelastusveneeseen ei kuitenkaan mahdu vain kahdeksan ihmistä, niin kuin oli Nooan aikana. Jeesuksen pelastusvene vie äkkiarvaamatta perille kaikki, jotka Jeesus tahtoo pelastaa. Tämä on paljon ihmeellisempää kuin se, että Jeesus kävelee veden päällä. Itse asiassa alkukielen mukaan hän kulkee kaaottisen meren päällä eikä käppäile muuten vain tyynen yksikössä olevan veden päällä. Ja tämä on juuri tärkein ja ihmeellisin asia. On joku, jolle kaaos ei ole mitään. Ei ole väliä, onko kaaos meren kuohuja vai koronaa vai epäuskoa maailmassa – Jeesus on suvereeni kaikkien näiden yli, olkootpa ne fyysisiä tai henkisiä tai hengellisiä tuhovoimia. Kaikkien näitten läpi hän vie meidät ihmiset, veljensä ja sisarensa, kaivattuun satamaan, ennen kuin edes huomaamme.

Tällä hetkellä me kristityt olemme pelastusveneessä – emme kuitenkaan itsemme tähden, vaan jotta koko maailma uskoisi Jeesukseen. Olemme kuin pelastusjoukkoja pelastusveneessä, emmekä toivon mukaan vaadi hukkuvilta vastakaikua, vaan toimimme Jeesuksen tavoin tyrskyjen tyynnyttäjinä. Pääasia on kuulemamme sana: ”minä olen, älkää pelätkö”. Tällaisia meidän kuuluu olla, näkisin, samassa veneessä Vapahtajan kanssa. Hän on se, joka on. Näin on kirjoitettu toisessa Mooseksen kirjassa: ”Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen." Hän sanoi vielä: "Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'"”

Vähän kuulemamme evankeliumin jälkeen Jeesus sanoo: ”Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki.” Jeesus on kuin uusi Mooses. Kristus ei johda vain valittua kansaa punaisen meren halki, vaan kaikki luomansa kansat uuteen toivon satamaan. Hänellä on uuden liiton merkki, merkki, joka vahvistaa sen, mitä Nooalle luvattiin. Tuhoa ei tule. Jumala on kanssamme tapahtui, mitä tapahtui, tyrskyjen keskellä. Kaikki kansat heittivät Jumalan tämän merkin päälle, mutta Jumala otti tuhon omille niskoilleen. Merkki on ristin merkki, ristin, joka osoitti, etteivät Laulujen laulun sanoin suuret vedetkään voi sammuttaa rakkautta eikä virran tulva vie sitä mukanaan. Rakkaus ei koskaan häviä. Kaikki ihmiset pelastetaan merihädästä, yhtä lailla kadotuksesta kuin koronasta. Kunnia Isälle (+) ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.


Kuva: St. Colman's Cathedral, Cloyne, County Cork, Ireland
(photo taken by Andreas F. Borchert)

"Nimen voima", ekumeeninen puhe

https://www.studium.fi/kappeli.html

”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. 11 Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta.”1 Piet. 4:10-11a

”NIMEN VOIMA”, PUHE EKUMEENISESSA AAMURUKOUKSESSA (Studium Catholicum, Helsinki)
25.1.2018, Petri Tikka

Tänään nimipäivää viettävät Paavo, Pauli, Paul, Paavali ja Paulus. On nimittäin apostoli Paavalin kääntymyksen muistopäivä. Samalla tämä on ekumeenisen rukousviikon päätöspäivä. Rukousviikon aiheena on ”Herran käsi on voimallinen.” Haluan puhua Jumalan voimasta Paavalin nimipäivänä miettimällä nimen voimaa.

Rukousviikko alkoi 18.1. Pietarin piispanistuimen juhlan muistopäivästä. ”Joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa.”, sanoo tänään apostoli Pietari. Pietari ei kehota omahyväisiin tai pelonsekaisiin ponnisteluihin. Voima rakkauteen tulee Jeesuksen kautta. Se saadaan vetoamalla hänen nimeensä. Nimessä on voima.

Apostolien teoissa Pietari selittää parantumisihmettä näin: ”Jeesuksen nimi ja usko siihen antoi voimaa tälle miehelle...” Nimi tarkoittaa persoonaa. Se ei ole vain nimitys. Jeesuksen nimi antaa voiman heikolle ja parantaa. Tähän nimeen uskoen myös Saul kääntyi ja alkoi nimittää itseään Paavaliksi, joka tarkoittaa ”pientä, vähäistä, nöyrää”. Hänellä ei tarvinnut enää olla mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa voimayritystä, koska Jumalan rakkaus ja armo riittävät yltäkylläisesti.

Paavali uskoi, että ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” Näin lukee hänen kirjeessään filippiläisille. Paavali uskoi, että kaikki ihmiset olisivat lopulta yhtä Jeesuksen uhrikuoleman tähden. Kaikkivaltias Jumala saisi kunnian Isänä, rakastavana. Jeesuksen nimessä kaikki nöyrtyvät, tulevat pieniksi, Paavaleiksi. Maailma saavuttaa määränpäänsä, kun jokaisen ihmisen suu ja kieli ylistää nimeltä Jeesusta Jumalan Pojaksi. Näin Pietari teki saadessaan nimensä, joka tarkoittaa ”kalliota”.

Jumala on päättänyt luoda kirkon sitä varten, että Jeesuksen nimi tulisi kirkastetuksi meidän heikkoutemme kautta. Sitä varten hän kutsuu meitä yhteen. Rukousviikon aineistossa sanotaan: ”Raamatun pelastushistoriallisen kertomuksen läpi näkyy selvänä motiivi siitä, kuinka Herra vääjäämättömän päättäväisesti pyrkii muodostamaan kansan, jota hän voisi kutsua omakseen. Sellaisen kansan muodostaminen – joka yhdistyisi Jumalan kanssa tehdyssä pyhässä liitossa – on Herran pelastussuunnitelman keskeinen osa Jumalan nimen kirkastamiseksi ja pyhittämiseksi.”

Jumalan nimen kirkastuminen ja pyhittyminen tapahtuu ihmisissä, myös maan päällä, niin kuin taivaassa. Me voimme vain huoata Jeesuksen nimeä, sanoen: ”Jeesus”, tai, "Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä". Tässä on meidän voimamme, Jeesuksen rukouksessa, joka tunnetaan erityisesti ortodoksisessa perineessä.
 
Tänään rukousviikon aineistossa sanotaan: ”Rukous ykseyden puolesta on voimakkaimmillaan rukousviikon aikana, mutta sen täytyy lähteä myös virtaamaan arkielämäämme. Kristittyjen ykseys ei voi olla pelkästään inhimillisten ponnistusten hedelmää, vaan se on aina Pyhän Hengen työtä. Emme voi tuottaa tai järjestää sitä. Voimme lähteä liikkeelle ja luottaa siihen, että Henki näyttää vaelluksellemme suunnan ja vie meidät perille ykseyteen Kristuksessa ja toinen toistemme kanssa.” Aamen.

Uusi helatorstaivirsi ja aattopuhe

1. Kuule, maa! On rakkaus totta, 

sen valta täysin loputonta, 

ei mikään sitä estänyt. 

Ristin mies kuoleman voitti 

ja vankeuden vangiksi otti, 

ei armottomuus kestänyt. 

Nyt täyttää kaikkeuden 
ja ääret aikojen 

Hyvyys itse. 

Näin kunnian sai suurimman 

hän, Jeesus, poika Marian.

2. Hän on läsnä, hän on täällä. 
On paikalla hän joka säällä, 
ei katsele vain ylhäältä 
eikä jäänyt Galileaan, 
vaan haavamme vei Isän helmaan. 
Me saamme avun läheltä, 
kun kulkee kaikissa 
ihmisten vaiheissa
Jumalamme. 
Näin pelastaa ja rakastaa 
nyt Kolminaisuus maailmaa.

3. Jeesuksessa toivon saamme, 

sen iloisesti muille jaamme. 

Taas rakkaus mieltä lämmittää. 

Pelkomme ja unelmamme 

me Isän haltuun tässä tuomme, 

kun helatorstai helähtää. 

Jokainen sielu on 
turvassa sovinnon, 

riemu soikoon! 

Näin kauna saa jo loppunsa, 

kun Henki kaikki uudistaa.

Sanat: Petri Samuel Tikka, 2016

Sävel: Philipp Nicolai, 1599 (virsi 163)


Puhe helatorstain aaton kompletoriossa 4.5. Kallion kirkossa

Petri Samuel Tikka

Judit 16:13–16

Minä laulan uuden laulun Jumalani kunniaksi:
Herra, sinä olet mahtava ja suuri!
Sinun voimasi saa kaikki ihmetyksiin,
sinä olet voittamaton!
Palvelkoon sinua koko luomakuntasi,
koska kaikki, mitä käskit, tapahtui.
Sinä lähetit henkesi, ja se rakensi kaiken.
Kukaan ei voi vastustaa sinun käskyäsi.
Vuorten perustat ja merten syvyydet järkkyvät
ja kalliot sulavat edessäsi kuin vaha,
mutta niille, jotka sinua pelkäävät,
sinä olet armollinen.
Mitättömiä ovat tuoksuvat uhrit,
vähäpätöisiä rasvat, joita alttarillasi poltetaan,
mutta se, joka pelkää Herraa,
on ajasta aikaan suuri.

Vanhan testamentin apokryfikirjojen sankaritar Judit sanoi laulussaan Jumalalle: ”Palvelkoon sinua koko luomakuntasi, koska kaikki, mitä käskit, tapahtui.” Jumalan sanassa, psalmissa 117, joka on psalmien kirjan lyhin, sanotaan: ”Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat!” Samoin kuulimme helatorstain psalmista 47: ”Ylistäkää Jumalaa, kuningastamme, ylistäkää ja laulakaa! Hän on koko maailman kuningas.” Lopulta kaikki koskaan eläneet ihmiset laulavat yhdessä.

Helatorstai, jonka aattoa vietämme, on Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Usein ajatellaan, että tämä olisi murheellinen päivä, koska Jeesusta ei olisi enää maan päällä meidän luonamme. Pyhää Henkeä tarjotaan hyväksi sijaiseksi. Pyhä Henki onkin kanssamme rakkaudessaan ja luo meihin uskon, mutta Kristus ei noussut taivaaseen mennäkseen pois kenenkään luota. Päinvastoin, maan päällä näkyvästi vaeltaessaan hänen inhimillinen läsnäolonsa rajoittui vain tiettyyn aikaan ja paikkaan. Nyt ihmiseksi tullut Jumala on täyttänyt kaikkeuden läsnäolollaan, itsellään, myötäkärsivällä, ymmärtävällä, kaiken voittavalla rakkaudellaan. Jeesus Kristus ei nimittäin kohonnut vain taivaaseen, vaan kaikkia taivaita ylemmäksi, kaikkivaltiaan Isän luokse.

Mikä on tämän ihmeellisen tapahtuman merkitys meille? Se, että Messias ei ole vain Galileassa tai Jerusalemissa, vaan sinun ja minun ja jokaisen tuntemamme ihmisen kanssa, meidän murheissamme, meidän epäilyksissämme. Jeesus vaeltaa meidän rinnallamme, eikä vain meidän, vaan jokaisen ihmisen ja luodun kanssa, kaikkina aikoina, ennen ja jälkeen syntymänsä. Filippiläiskirje sanoo: ”Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla…” Kaikki kiittävät! Helatorstai julistaa: voitto kotiin! Ylistysvirsien sanat ovat totta eivätkä jää hehkutukseksi. Jeesuksen tähden kaikki on hyvin. 

Ruumiin ylösnousemus ja vapauttava tuomio

Puhe tuomiosunnuntain jälkeisenä torstaina 26.11.2015 klo 12
Helsingin tuomiokirkossa, Petri Samuel Tikka

Rakkaat ystävät,

Aina kun me kirkkona kokoonnumme yhteen, yhteiseen messuun, niin tunnustamme uskontunnustuksessa kuolleiden ylösnousemuksen ja tulevan maailman elämän, iankaikkisen elämän. Tämä on mielenkiintoista siltä kannalta, että kun lopullisen toivon määränpäänä on usein taivas, ruumiin ylösnousemus jää vähäiselle huomiolle. Ylösnousemus voi näyttää jopa käsittämättömältä asialta, koska on niin kouriintuntuva, epähenkinen ajatus. Suurin riemu voikin olla niin yllättävä, ettei sitä voi tajuta, ikään kuin se ei yltäisi tämän maan päälle. Taivastoivo yhdistettynä ylösnousemukseen viittaa kuitenkin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Jumala hallitsee ja kaikki tulee olemaan hyvin myös maan päällä niin kuin taivaassa. Juuri tällaiseen myönteiseen näkemykseen päivän evankeliumi kutsuu suuntaamaan katseemme. Pahuus lakkaa olemasta, elämä voittaa tulevassa maailmassa.

Pelkästä taivastoivosta, vailla ihmisten ylösnousemusta, puuttuu kuitenkin jotain, se jää utuiseksi, vain henkiseksi. Oikeudenmukaisuuden toteutuminen maan päällä voi tosin tuntua liian konkreettiselta toivon kohteelta, siinä ovat kovat realiteetit vastassa. Niitä uhmaten virressä veisasimme: ”Uudet taivaat, uuden maan sanassaan Herra luvannut on kerran luoda.” Kaiken nykyisenkin levottomuuden keskellä ja toinen toistamme kärsiessämme maailmanlaajana kirkkona me toivomme loputonta rauhaa ja täyttä yhteyttä maan päälle, elävien ihmisten keskuuteen. Tähän liittyy usko ruumiin ylösnousemukseen. Ylösnousemususko on yhteydessä siihen, että kaikki asiat pannaan maailmassa kohdalleen; ihmisten välinen epäluulo ja armottomuus loppuvat.  

Ihmisen ylösnousemus uudenlaiseen elämään alkaa kuitenkin jo nykyisen, katoavan maailmanajan keskellä. Evankeliumissa (Joh. 5: 22-29) Jeesus sanoo, että häntä, Jumalan Poikaa, kuunteleva on jo siirtynyt elämään, joka kestää. Tällainen pimeyttä uhmaava elämä on uskoa täydelliseen armoon. Toinen toistemme armahtaminen, toistemme arvon näkeminen ilman ehtoja, tämä on vapautta tuomiosta. Kun nykyinen aika päätyy, me astumme kuolemasta esiin siihen toivorikkaaseen elämään, jota olemme Kaikkivaltiaan rakkauteen luottaen eläneet. Mutta yhtä lailla tuomio on viime kädessä armoa sen kokevalle. Se, joka on ollut armoton toista kohtaan, saa kohdata kasvoista kasvoihin lähimmäisensä, johon hän ei ole halunut luoda katsettaan. Lopullinen tuho ei kohdannutkaan sitä, jolle pahaa tehnyt julisti kadotuksen. Juuri tässä, itse ylösnousemuksessa, toinen toistemme uudessa kohtaamisessa, on ainoa tarpeellinen tuomio.

Paavali sanoo Apostolien teoissa: ”ja yhtä lailla kuin nämä tässä minä toivon ja odotan, että Jumala herättää kuolleista niin hurskaat kuin jumalattomat.” (Ap. t. 24: 15) Kuolleiden ylösnousemus on toivorikas asia kaikille. Mikä vahvistaa sen luottamuksen, että kaikki tulee lopulta olemaan hyvin, sinulle ja minulle ja läheisillemme? Se, että Jumala on jo tehnyt ratkaisevan liikkeen. Tuomio on jo julistettu, ainoa ihminen, jolla on tuomiovalta, lausui vapauttavan, pelastavan tuomion ristiltään: ”Se on täytetty!” Häpeä, syyllisyys ja toivottomuus ovat Kristuksen hoitamia asioita. Ne eivät kuulu enää kenenkään muun niskoille, eivät yhdellekään. Jeesus elää, hän on noussut esikoisena kuolleista, vapauttaakseen meidät armottomuuden kierteestä. Hänessä kaikki on jo hyvin.

Viime sunnuntai oli tuomiosunnuntai, ja mitä onkaan tuomio? Armosta elääksemme olemme tänään tässä tuomiokirkossa, jonka tuomio on toisenlainen. ”Tuomio” sanassa ”tuomiokirkko” tulee sanasta, joka tarkoittaa kotia. Jeesuksella on valta johtaa Isän kotiin kaikki. Kun Jeesus tulee kunniassaan ja kuolleet nousevat, toteutuu asiat kohdalleen paneva tuomio. Kiitos tulee kaikumaan jokaisen koskaan eläneen ihmisen suusta. Hänen armonsa ylistys on tulevaisuuden toivomme, joka yltää tähän hetkeen ja aikaan. Herran tuleminen on latinaksi adventus Domini eli adventti.

Siirtyessämme kirkkovuoden lopusta sen alkuun, me muistamme Herraa, joka tuli ja tulee, aina nöyränä: pienenä lapsena aasin ja härän syöttökaukalossa, aasinvarsalla ratsastavana miehenä, yhtä lailla kuin lähimmäisemme pimeässä tai kirkkaassa katseessa ja tulevan maailman juhlien palvelevana isäntänä. Eläkäämme mekin ihmisiksi, niin kuin Jumala, joka tuli ihmiseksi, muistaaen, että alkava adventti on pieni paastonaika. Paastotkaamme, rukoilkaamme, antakaamme almuja, kotonamme Jumalan armahtamassa maailmassa. Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kastettuina tunnustamme syntimme. 

Marian käyntipäivä

Rakkaat ystävät Vanhassa kirkossa,

Sunnuntailla alkaneen viikon aihepiiri on ”kutsu Jumalan valtakuntaan”. Mietimme siis sitä, mitä kaikkea Jumalan kutsu hänen yhteyteensä merkitsee. Tämän aiheen lisäksi tänään 2. heinäkuuta on oma erityinen juhla, perinteinen Marian käyntipäivä. Se juhlistaa raskaaksi tulleen neitsyt Marian vierailua Elisabetin, Johannes-kastajan äidin, luona. Siitä, millä tavoin toisten luona käyminen voi edistää Kristuksen valtakuntaa, kertoo yleisellä tasolla aamun lukukappale Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Kuulkaamme:

1. Tess. 2:1–12

Tiedättehän itsekin, veljet, ettei käyntimme teidän luonanne ollut turha. Vaikka meitä oli Filippissä loukattu ja pahoinpidelty, niin kuin tiedätte, Jumala antoi meille rohkeuden julistaa teille sanomaansa ankaran vastustuksen keskelläkin. Meidän saarnamme ei ole peräisin harha-ajatuksista, ei epäpuhtaasta mielestä eikä vilpillisistä aikeista. Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa.

Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti. Rakastimme teitä niin hellästi, että olimme valmiit antamaan teille Jumalan evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi te olitte meille tulleet. Muistattehan, veljet, miten me uurastimme ja näimme vaivaa. Kun julistimme teille Jumalan evankeliumia, teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne. Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta. Niin kuin tiedätte, me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan ja vetosimme teihin, että eläisitte Jumalalle kelpaavaa elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa.

Puhe Vanhassa kirkossa keskiviikon aamumessussa 2.7.2014
pastori Petri Tikka

Ystävät. Meidän rakkautemme ja kaipauksemme Kristusta kohtaan on suurta, niin kuin käyntimme täällä kirkossa osoittaa. Sydämessämme palaa halu elää Jumalan omina ihmisinä tässä maailmassa. Osoittakaamme siis ystävärakkautta toinen toistamme ja kaikkia tänään kohtaamiamme kohtaan. Kun täällä kirkossa olemme käyneet yhteen Jumalan ja toinen toistemme kanssa, me samme energiaa olla vieraanvaraisia ja innokkaita ystäviä kaikille. Ystävyyden teoissa elämällä lujitamme kouriintuntuvaksi sen kutsun, jonka Jumala on asettanut meidän sydämiimme. Se kutsu on elää Jumalalle kelpaavaa elämää, kirkasta elämää, itsensä antavaa elämää, ystävyyden elämää, niin kuin Paavali tähdentää kirjeessään ja esimerkillään.

Kysymys siitä, kuka tai mikä kelpaa Jumalalle, voi tosin välittömästi pyrkiä latistamaan eloamme. Onko kyseessä jonkinlainen vaatimus ja ehto, jota ei ikinä kuitenkaan pysty täyttämään, epätäydellinen ihminen kun on? Kukaan ei ole täydellinen, kuten sanonta kuuluu. Sen loputon miettiminen, mikä kelpaa ja mikä ei, olenko tarpeeksi hyvä siinä tai tässä, vie innon elämästä ja lopettaa vapaan ystävyyden mahdollisuudet heti alkuunsa. Rakkaat ystävät, juuri ystävyyteen meidät on kuitenkin kutsuttu, kun meidät on Jumala on itse vetänyt omaan valtakuntaansa. Jumala on ystävämme. Hän ei ole koskaan meitä vastaan – jos hän olisi meitä vastaan, olisi hän itseään vastaan, sillä me olemme hänen luotujaan. Ketä jumalaa me mietimme, jos pelkäämme hetkeäkään että Kristus rupeaisi kritisoimaan meitä missään käänteessä?

Koko ajatus Jumalasta ei ole mielekäs ilman hänen Poikaansa, ystävyyden alkua. Kristuksessa ymmärrämme sen, että Jumala on Jumala, joka käy meidän luonamme. Jumala lakkaa vaatimasta sitä, mitä hänelle kuuluisi, jotta näkisimme, kuka hän on. Kirkkauden Herra tuli pieneksi ihmiseksi, rinnallamme kulkevaksi. Näin tekee todellinen ystävä: ei vaadi arvonantoa, vaikka olisi maailman paras ystävä. Ystävyys on itsesään tuhatkerroin tärkeämpää kuin virheet, jotka aina uudestaan unohdetaan. Niin paljon halusi todellinen ystävämme ymmärtää meitä, että hän tuli Pojassaan täysin osalliseksi meidän ahdistuksistamme ja rikkomuksistamme.

Ystävä, eläkäämme siis ystävyysrakkaudessa, siinä luokse käyvässä rakkaudessa, joka itse Kristus on. Uskossa ja toivossa me kannamme Kristusta mukanamme. Silloin huomaamattamme ja ihmetellen saamme myös innostaa kanssakulkijoitamme yhteiseen iloon Herramme äidin Marian tapaan, niin kuin Luukkaan evankeliumi kertoo: ”Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. 40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”” (Luuk. 1:39-43)

Kolmen kuukauden kuluttua, noin 2.7., Maria lähti pois, Elisabetin pojan, Johannes-kastajan, syntymän jälkeen. Mutta parin tuhannen vuoden kuluttua me Vanhan kirkon kävijät levitämme Kristusta ja hänen ystävyyttään eteenpäin. Tällä mielellä eläkäämme teoin ja totuudessa, käyntimielellä. Voimaa siihen saamme tunnustaen syntimme armon Herralle.