Rakkaat
ystävät Vanhassa kirkossa,
Sunnuntailla alkaneen viikon aihepiiri on ”kutsu Jumalan valtakuntaan”. Mietimme siis sitä, mitä kaikkea Jumalan kutsu hänen yhteyteensä merkitsee. Tämän aiheen lisäksi tänään 2. heinäkuuta on oma erityinen juhla, perinteinen Marian käyntipäivä. Se juhlistaa raskaaksi tulleen neitsyt Marian vierailua Elisabetin, Johannes-kastajan äidin, luona. Siitä, millä tavoin toisten luona käyminen voi edistää Kristuksen valtakuntaa, kertoo yleisellä tasolla aamun lukukappale Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Kuulkaamme:
Sunnuntailla alkaneen viikon aihepiiri on ”kutsu Jumalan valtakuntaan”. Mietimme siis sitä, mitä kaikkea Jumalan kutsu hänen yhteyteensä merkitsee. Tämän aiheen lisäksi tänään 2. heinäkuuta on oma erityinen juhla, perinteinen Marian käyntipäivä. Se juhlistaa raskaaksi tulleen neitsyt Marian vierailua Elisabetin, Johannes-kastajan äidin, luona. Siitä, millä tavoin toisten luona käyminen voi edistää Kristuksen valtakuntaa, kertoo yleisellä tasolla aamun lukukappale Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Kuulkaamme:
Tiedättehän itsekin, veljet, ettei käyntimme teidän luonanne ollut turha. Vaikka meitä oli Filippissä loukattu ja pahoinpidelty, niin kuin tiedätte, Jumala antoi meille rohkeuden julistaa teille sanomaansa ankaran vastustuksen keskelläkin. Meidän saarnamme ei ole peräisin harha-ajatuksista, ei epäpuhtaasta mielestä eikä vilpillisistä aikeista. Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa.
Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti. Rakastimme teitä niin hellästi, että olimme valmiit antamaan teille Jumalan evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi te olitte meille tulleet. Muistattehan, veljet, miten me uurastimme ja näimme vaivaa. Kun julistimme teille Jumalan evankeliumia, teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne. Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta. Niin kuin tiedätte, me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan ja vetosimme teihin, että eläisitte Jumalalle kelpaavaa elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa.
Puhe
Vanhassa kirkossa keskiviikon aamumessussa 2.7.2014
pastori Petri Tikka
Ystävät. Meidän rakkautemme ja kaipauksemme Kristusta kohtaan on suurta, niin kuin käyntimme täällä kirkossa osoittaa. Sydämessämme palaa halu elää Jumalan omina ihmisinä tässä maailmassa. Osoittakaamme siis ystävärakkautta toinen toistamme ja kaikkia tänään kohtaamiamme kohtaan. Kun täällä kirkossa olemme käyneet yhteen Jumalan ja toinen toistemme kanssa, me samme energiaa olla vieraanvaraisia ja innokkaita ystäviä kaikille. Ystävyyden teoissa elämällä lujitamme kouriintuntuvaksi sen kutsun, jonka Jumala on asettanut meidän sydämiimme. Se kutsu on elää Jumalalle kelpaavaa elämää, kirkasta elämää, itsensä antavaa elämää, ystävyyden elämää, niin kuin Paavali tähdentää kirjeessään ja esimerkillään.
Kysymys siitä, kuka tai mikä kelpaa Jumalalle, voi tosin välittömästi pyrkiä latistamaan eloamme. Onko kyseessä jonkinlainen vaatimus ja ehto, jota ei ikinä kuitenkaan pysty täyttämään, epätäydellinen ihminen kun on? Kukaan ei ole täydellinen, kuten sanonta kuuluu. Sen loputon miettiminen, mikä kelpaa ja mikä ei, olenko tarpeeksi hyvä siinä tai tässä, vie innon elämästä ja lopettaa vapaan ystävyyden mahdollisuudet heti alkuunsa. Rakkaat ystävät, juuri ystävyyteen meidät on kuitenkin kutsuttu, kun meidät on Jumala on itse vetänyt omaan valtakuntaansa. Jumala on ystävämme. Hän ei ole koskaan meitä vastaan – jos hän olisi meitä vastaan, olisi hän itseään vastaan, sillä me olemme hänen luotujaan. Ketä jumalaa me mietimme, jos pelkäämme hetkeäkään että Kristus rupeaisi kritisoimaan meitä missään käänteessä?
Koko ajatus Jumalasta ei ole mielekäs ilman hänen Poikaansa, ystävyyden alkua. Kristuksessa ymmärrämme sen, että Jumala on Jumala, joka käy meidän luonamme. Jumala lakkaa vaatimasta sitä, mitä hänelle kuuluisi, jotta näkisimme, kuka hän on. Kirkkauden Herra tuli pieneksi ihmiseksi, rinnallamme kulkevaksi. Näin tekee todellinen ystävä: ei vaadi arvonantoa, vaikka olisi maailman paras ystävä. Ystävyys on itsesään tuhatkerroin tärkeämpää kuin virheet, jotka aina uudestaan unohdetaan. Niin paljon halusi todellinen ystävämme ymmärtää meitä, että hän tuli Pojassaan täysin osalliseksi meidän ahdistuksistamme ja rikkomuksistamme.
Ystävä, eläkäämme siis ystävyysrakkaudessa, siinä luokse käyvässä rakkaudessa, joka itse Kristus on. Uskossa ja toivossa me kannamme Kristusta mukanamme. Silloin huomaamattamme ja ihmetellen saamme myös innostaa kanssakulkijoitamme yhteiseen iloon Herramme äidin Marian tapaan, niin kuin Luukkaan evankeliumi kertoo: ”Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. 40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”” (Luuk. 1:39-43)
Kolmen kuukauden kuluttua, noin 2.7., Maria lähti pois, Elisabetin pojan, Johannes-kastajan, syntymän jälkeen. Mutta parin tuhannen vuoden kuluttua me Vanhan kirkon kävijät levitämme Kristusta ja hänen ystävyyttään eteenpäin. Tällä mielellä eläkäämme teoin ja totuudessa, käyntimielellä. Voimaa siihen saamme tunnustaen syntimme armon Herralle.
pastori Petri Tikka
Ystävät. Meidän rakkautemme ja kaipauksemme Kristusta kohtaan on suurta, niin kuin käyntimme täällä kirkossa osoittaa. Sydämessämme palaa halu elää Jumalan omina ihmisinä tässä maailmassa. Osoittakaamme siis ystävärakkautta toinen toistamme ja kaikkia tänään kohtaamiamme kohtaan. Kun täällä kirkossa olemme käyneet yhteen Jumalan ja toinen toistemme kanssa, me samme energiaa olla vieraanvaraisia ja innokkaita ystäviä kaikille. Ystävyyden teoissa elämällä lujitamme kouriintuntuvaksi sen kutsun, jonka Jumala on asettanut meidän sydämiimme. Se kutsu on elää Jumalalle kelpaavaa elämää, kirkasta elämää, itsensä antavaa elämää, ystävyyden elämää, niin kuin Paavali tähdentää kirjeessään ja esimerkillään.
Kysymys siitä, kuka tai mikä kelpaa Jumalalle, voi tosin välittömästi pyrkiä latistamaan eloamme. Onko kyseessä jonkinlainen vaatimus ja ehto, jota ei ikinä kuitenkaan pysty täyttämään, epätäydellinen ihminen kun on? Kukaan ei ole täydellinen, kuten sanonta kuuluu. Sen loputon miettiminen, mikä kelpaa ja mikä ei, olenko tarpeeksi hyvä siinä tai tässä, vie innon elämästä ja lopettaa vapaan ystävyyden mahdollisuudet heti alkuunsa. Rakkaat ystävät, juuri ystävyyteen meidät on kuitenkin kutsuttu, kun meidät on Jumala on itse vetänyt omaan valtakuntaansa. Jumala on ystävämme. Hän ei ole koskaan meitä vastaan – jos hän olisi meitä vastaan, olisi hän itseään vastaan, sillä me olemme hänen luotujaan. Ketä jumalaa me mietimme, jos pelkäämme hetkeäkään että Kristus rupeaisi kritisoimaan meitä missään käänteessä?
Koko ajatus Jumalasta ei ole mielekäs ilman hänen Poikaansa, ystävyyden alkua. Kristuksessa ymmärrämme sen, että Jumala on Jumala, joka käy meidän luonamme. Jumala lakkaa vaatimasta sitä, mitä hänelle kuuluisi, jotta näkisimme, kuka hän on. Kirkkauden Herra tuli pieneksi ihmiseksi, rinnallamme kulkevaksi. Näin tekee todellinen ystävä: ei vaadi arvonantoa, vaikka olisi maailman paras ystävä. Ystävyys on itsesään tuhatkerroin tärkeämpää kuin virheet, jotka aina uudestaan unohdetaan. Niin paljon halusi todellinen ystävämme ymmärtää meitä, että hän tuli Pojassaan täysin osalliseksi meidän ahdistuksistamme ja rikkomuksistamme.
Ystävä, eläkäämme siis ystävyysrakkaudessa, siinä luokse käyvässä rakkaudessa, joka itse Kristus on. Uskossa ja toivossa me kannamme Kristusta mukanamme. Silloin huomaamattamme ja ihmetellen saamme myös innostaa kanssakulkijoitamme yhteiseen iloon Herramme äidin Marian tapaan, niin kuin Luukkaan evankeliumi kertoo: ”Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. 40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”” (Luuk. 1:39-43)
Kolmen kuukauden kuluttua, noin 2.7., Maria lähti pois, Elisabetin pojan, Johannes-kastajan, syntymän jälkeen. Mutta parin tuhannen vuoden kuluttua me Vanhan kirkon kävijät levitämme Kristusta ja hänen ystävyyttään eteenpäin. Tällä mielellä eläkäämme teoin ja totuudessa, käyntimielellä. Voimaa siihen saamme tunnustaen syntimme armon Herralle.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti