Kutsu Jumalan valtakuntaan

Luukkaan evankeliumin luvusta 19 (Luuk. 19: 1-10)

Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”

Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”



Saarna Helsingin vanhassa kirkossa sunnuntaina 29.6.2014

Päivän aihe: Kutsu Jumalan valtakuntaan (3. sunnuntai helluntaista)
Petri Tikka saarnasi nimipäivänään 

Ystävät, rakkaat Vanhan kirkon ystäväni,

Täysi armo ja esteetön rauha teille Jumalalta, Isältä, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Esirukousjakson aikana kuulimme päivän psalmin, jonka antifoni, kertosäe, sanoo: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Tätä säettä kerratkaamme mielessämme ymmärtääksemme päivän aiheen, kutsun Jumalan valtakuntaan. ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen”. Kyse on siitä, millä tavoin Jumala kutsuu ja vetää omaan yhteyteensä.

Kristuksen kutsukirjeeseen ei ole kirjoitettu: pyydetään vastausta. Kristuksen kutsu on pääsylippu vapauteen. Kuka kieltäytyisi vapaudesta, täydestä elämästä? Ei kukaan muu kuin vanki, joka on tottunut vankeuteensa. Vähempään voi oppia tyytymään. Mutta Kristus on Vapahtaja, joka vapauttaa sisäisestä vankeudesta. Kristuksen kutsu avartaa kutsun saajan sydämen, Kristuksen kutsu kaikuu kaikille, ja kaikki sen kutsun oppivat ymmärtämään, ennemmin tai myöhemmin. Sillä vankilan portit ovat täysin auki.

Mikä tekee Kristuksen kutsusta niin voimakkaan ja toden, että se muuttaa sydämen? Se, että Kristuksen kutsu on kirjoitettu teloituspuun päälle. Jeesuksesta tuli armahtava kuolemanvanki niitten puolesta, jotka elävät tuomion kierteen vankilassa. Kristus kärsi ristin puussa ihmisarvon ohitusten eli syntien äärettömyyden. Siksi häntä ei voi ohittaa, häntä ei voi ohittaa se, joka oppii ymmärtämään kenestä on kysymys, kuka tuo ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” on.

Sakkeus kiipesi metsäviikunapuun päälle, koska halusi nähdä, kuka Jeesus on. Messias, Kristus, oli silloin matkalla ristinpuulle. Sakkeus oli publikaani. Publikaanit olivat veronkerääjiä, jotka palvelivat miehittäjävaltaa Roomaa. He olivat itse juutalaisia. Publikaaneja pidettiin siis maanpettureita – vankeuden ansaitsevina rikollisina, vaikka he eivät vankilaan joutuneetkaan. Synnin vankeina heitä pidettiin, sillä he vetivät välistä, heitä voisi kutsua nykytermein talousrikollisiksi tai keinottelijoiksi. Tällainen maineensa menettänyt halusi nähdä maineikkaan hyväntekijän. Talousrikollisen, oikeudenmukaisuuden ohittajan, ei kuitenkaan kannattanut yrittää ohittaa väkijoukkoa. Siksi Sakkeus kiipesi metsäviikunapuuhun. Ristin mies ei kuitenkaan ohittanut metsäviikunapuun publikaania. Herra avasi hänelle tien ja päästi hänet vapauteen.

On huomattava, ettei Jeesus pitänyt Sakkeukselle moraalisaarnaa. Kuinka usein esimerkiksi julkisessa keskustelussa kauhistellaan eritoten pörssikeinottelijoita tai vastaavia pohattoja? Usein viha porvarillista tekopyhyyttä kohtaan on pohjatonta. Jos kuitenkin viha kohdistuisi väärintekijän sijaan vain vääryyteen, vääryys olisi loppunut aikaa sitten. Näin tapahtui, kun publikaani aivan yhtäkkiä, pelkän ilon pohjalta, päätti jakaa puolet omaisuudestaan pois ja korvata epätoivoiset petoksensa moninkerroin takaisin. Ristinpuutarhuri karsi turhat oksat metsäviikunapuusta, tai - sanoisinko - rahapuusta.

Rahanhimo on kuitenkin vain pintavääryys vääryyksien maailmassa. Raha koskee omaisuutta, jonka voi korvata. Rakkaus koskee asioita, joita ei voi korvata. Kyltymätön rakkauden ja hyväksynnän itselleen havitteleminen on paljon pahempi vääryys kuin rahanhimo. Se johtaa päättymättömään epävarmuuteen ja pelkoon ja hylkäämisten kierteeseen. Tätä on synti pimeimmässä inhimillisessä loukossaan: rakkautta, jota rakkaudeksi kutsutaan, mutta jossa ei ole uskoa. Synnissä ei ole luottamusta, ei luottamusta siihen, että Luoja, sinun Luojasi hyväksyy tietysti sinut kokonaan.

Mitä onkaan elää yhtenä ihmisperheenä tässä maailmassa, ei hyväksyntää havitellen tai toisia peläten, vaan luonnollisesti yhdessä? Vain pienen raapaisun alla tässäkin kaupungissa on lukematon määrä rikkinäisyyttä. Puhumattomuus on sen tae, tervehtimisen välttely sen hedelmää. Mutta: miten rikkinäisyys tulee eheäksi? Olemalla itse ystävä ja ihmisperheen jäsen, tervehtimällä sekä pettäjää että pettynyttä. Tällöin pelastus ei olekaan enää yksilöhurskauden harjoitus, vaan yllättävä ystävyys. Se koskee kaikkia, iloa leviää koko perheseen, niin kuin Sakkeuksen kotona.

Mikä vapauttaa tien rakkauteen, joka todella eroituksetta koskee kaikkia lähimmäisiä? On turha kiistää, etteikö usein tulisi eteen todella vaikeita, nihkeitä tapauksia. Sellaisen voi kohdata pelistäkin. Vihamiestään voi kuitenkin todella oppia rakastamaan. Miten? Kerron äärimmäisen esimerkin. Näin dokumentin tansanialaisesta aktivistista, albiinosta, Josephat Tornerista. Albiinot elävät Afrikassa usein jatkuvan uhan alaisina, jotkut jopa elävät vainon pelosta suljetuissa leireissä, kuin vankilassa. Monet eivät pidä heitä ihmisinä ollenkaan, vaan haamuina, joiden ruumiinosia voidaan käyttää taikaparannuksiin. Siksi Josephat Torner on jopa kiivennyt Kilimanjarolle huutakseen tätä vääryyttä vastaan, kiittäen Jeesuta päästyään perille. Kidnappauksenkin vähällä välttänyt Torner ajattelee: me tulemme kerran kaikki olemaan yhteisen pöydän ääressä.

Jumalan perhe on ihmiskunta. Jumalan perhe on myös Helsinki. Jumalan perhe on Ruttopoiston kansaa, keskustan kahviloita ja hampurilaispaikkoja, keskenään ristiriitaisia kulkueita ja marsseja. Ei perhe, Jumalan perhekään todellakaan aina ole sopusoinnun pesäke. Mikä on tämän kaupunkiperheen olemus, mitkä ovat sen katteettomat pelot ja rimpuilevat toiveet? Voin vain puhua omasta puolestani, helsinkiläisperheen kuopuksena. Täällä olen syntynyt ja kasvanut, kokenut Jumalan rakkauden ja perheen virran. Tässä kaupungissa olen myös ruvennut kauhun vallassa epäilemään, en Jumalan olemassaoloa, vaan ihmisten olemassaoloa. Ja olen kuullut Kristuksen enkelten pilkkalaulun valheen valloille. Mikä estää kaupunkilaista näkemästä Jumalaa toisissa, mikä pidättelee olemuksemme kirkastumista? Hylkäyksiäkin on tullut koettua, ainoastaan sillä hedelmällä, että risti on loistanut esteettä. Loistaa kaiken läpi, sydämen kipeimpään kätköön; risti on meille ristiriidan sisällä eläville pelastuksen varmuus. Ristin Kristus on tie kaikille vapauteen. Näin on: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.”

Ei suuntaus, vaan tie, ei taipumus, vaan vapaus. Messu on kutsu Jumalan valtakuntaan, Jumalan perheen jatkuvat kutsut. Jerikossa oli pieni paha mies, jota esteltiin Jeesuksen kutsuihin pääsemästä, Jerikon muureja rakennettiin. Helsingissä ei kyllä ole muureja, mutta millaiset ovat hengellisen Helsingin aukioloajat? Ovatko portit ihmisten sulkemat, huhupelkojen lukitsemat, kuten Joosuan kirjassa: ”Jerikon portit olivat tiukasti lukitut israelilaisten takia. Kukaan ei päässyt kaupungista ulos eikä ketään päästetty sisään.” (Joos. 6:1) Vai onko täällä sellaisia portteja kuin taivaallisessa Jerusalemissa? ”Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan”, sanoo Ilmestyskirja (21: 25). Sen kaupungin keskellähän on tunnetusti elämän puu eli risti. Niin on tämän kaupungin Vanhassa kirkossakin. Risti julistaa Paavalin sanoin (hänen ja Pietarin marttyyrikuolemien päivä on tänään): ”Rakaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.”

Totisesti, totisesti, sanokaamme sielussamme: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Me olemme yhtä sielua ja perhettä, muurien sisällä ja ulkopuolella. Täällä porttien sisällä olemme avoimia kutsuja, jotka avaavat tietä. Me olemme ovia, kristityt, ovia vapauteen ja Jumalan yhteteen.