Yksinäisten sairaala / The Hospital For All The Forlorn

YKSINÄISTEN SAIRAALA kirjoitti Petri Tikka, 30.7.2013 Miksi on niin helppoa  kirkostasi erota,  kun saa siihen liittymään  tuskanhuuto viimeistään.  Tuskanhuuto hylätyn,  petetyn ja jätetyn  kirkkosi loi päälle maan,  yksinäisten sairaalan.  Kaikki tässä joukossa,  kirjavassa seurassa  ovat yhtä yhdessä,  unohdetun käsissä.  Miksi on niin vaikeaa  kuulla kirkon sanomaa?  Kaikki sen jo tietävät,  paitsi kaikkitietävät.  "Uskon kyllä, mutta en  mukaan kirkon oppien"  - väite tragikoominen  maailmassa ristien.  Jumala on ihminen,  ensimmäinen, viimeinen.  Hän on itse elämä,  kuolevaisten ystävä.  Siksi seurakunta on  sekalainen, koruton.  Yksin kirkko ylistää  yksinäistä kärsijää.

THE HOSPITAL FOR ALL THE FORLORN  written by Petri Tikka To leave your Church, one click away,  a choice made easily today;  yet, Lord, it takes a cry of pain  to have one join your Church again.  A cry of pain of one betrayed,  forsaken, left, that is what made  your Church on earth, to be for all  who are forlorn a hospital.  Those wand'ring in this trying troup,  all in this mixed and ragged group  are one, united in the one  who those more healthy all did shun.  One asks: why is it hard to hear  the message that the Church holds dear?  For all already know it well,  save those who know it all so well.  "Oh, I believe in my own way,  not like the Church's dogmas say"  - a phrase of tragicomedy.  The cross: for none a novelty.  God's not humane by only name;  he's fully human, stays the same.  No wonder, he himself is life,  the friend of all in mortal strife.  And so your Church will always be  a motley crew, crude company.  For we alone dare sing and groan  to you who suffer still alone.

Sermon (with Tolkienian themes) / Saarna (Tolkien-teemoja)

Saarna 12. sunnuntaina helluntaista, 11.8.2013 Temppeliaukion kirkossa. Paikallisten kirkossa kävijöiden lisäksi messussa oli mukana kansainvälisen Tolkienin kielten konferenssin (Omentielva lempea) osallistujia. Siksi oli luontevaa tarkastella professori J.R.R. Tolkienin teoksiin ja uskoon liittyviä teemoja. Suuri joukko suomalaisia Tolkien-faneja saapui paikalle.

Sermon at Temppeliaukio Church, Helsinki, on the 12th Sunday after Pentecost, August 11th 2013. In addition to local Church goers, the Sunday Service was attended by participants of Omentielva Lempea, the Fifth International Conference on J.R.R. Tolkien's Languages. Therefore reflecting on Tolkienian themes was natural in this context, and a large number of Finnish Tolkien fans attended the Mass.

Evankeliumi (The Gospel)

Luuk. 18: 9-14 (Gospel of Luke 18:9-14)

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
    »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'
    Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

 

Rakkaat ystävät,
Dear friends from near and afar,
Melde nildonyar,

All that is gold does not glitter,
Not all those who wander are lost;
The old that is strong does not wither,
Deep roots are not reached by the frost.

From the ashes a fire shall be woken,
A light from the shadows shall spring;
Renewed shall be blade that was broken,
The crownless again shall be king.

Tämä oli runo Tarusta sormusten herrasta. Se, mikä on sisältä kultaa, ei aina loista ulospäin. Tuhkasta nousee tuli, varjoista valo. Tolkienin runossa nuhruinen maankiertäjä onkin kuningas. Päivän evankeliumissa kaksinaamainen veronkiertäjä onkin Jumalan ystävä.

Elämän perimmäiset kysymykset ovat fantasiakirjallisuudessa vahvasti läsnä. Teemat ovat viime kädessä samoja kuin mitä kirkossa käsitellään. Monissa fantasiakirjoissa näkyy niiden kirjoittajien kristillinen usko. Näin on esimerkiksi C.S. Lewisin Narnian tarinoissa sekä J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjoissa. Nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isä, Tolkien itse, piti teoksiaan luonteeltaan perimmiltään kristillisinä. Niiden arvopohjan voi tiivistää näin: vähäisin on vahvin, armo käy yli oikeuden, hyvä voittaa pahan. Samalla kun kirkon jäsenmäärä akuutisti vähenee, esimerkiksi Tolkienin teoksiin perustuvat elokuvat ovat jatkuvassa suosiossa. Harva tietää, että Tolkien kävi joka sunnuntai messussa.

The values represented by the works of J.R.R. Tolkien are essentially Christian. These values can be summed up with the word: grace. Works of fantasy often deal with good and evil, and deep moral issues. Frequently this leads, or is thought to lead, to a black and white world view. Even Tolkien is blamed of this. Yet: “Not all those who wander are lost”. Not everything is at it seems. Grace, unmerited love and acceptance, is more primary than justice in defining the nature of goodness. This is the case in the world we live in, as well as in the Middle-earth of Tolkien’s legendarium.

On paradoksaalista, että kirkon jäsenmäärän vähetessä sen sanoma kaikuu yhä vahvana fantasiakirjallisuudessa. Fantasiasta löydetään lohtu, joka puhuu hyvän voitosta ja armon arvosta. Se taho, jonka olemukseen kuuluu julistaa tämän lohdun todellisuutta ja voimaa, koetaan yhä vähemmän omaksi. Monet sanovat: ”Uskon kyllä, mutten niin kuin kirkko opettaa.” Harva kuitenkin toteaisi: ”Luen kyllä fantasiakirjoja, mutta niiden sisältö ei kosketa minua.” Jos kirkon julistama usko koetaan moraaliopiksi, suuntaan tai toiseen, sen kiinnostavuus on tasan nolla. Jos kirkko sen sijaan julistaa maailman parasta kertomusta, joka on käynyt toteen ja edelleen jatkuu, väitteet dogmien kahlitsevuudesta muuttuvat jokseenkin erikoisiksi.

The life and soul of the Church is to proclaim a story that has come true and is still going on. The story of the Church is the victory of good over evil – what fantasy literature also talks about. This Gospel tells how grace can and has trumped justice – as does the best of fiction. In the soul of every human being there is a desire for the victory of good over evil – the desire agitates and stirs. We cannot escape the fact that our experiences in life tell a simultaneous story of the victory of evil over good, of death over life, of disappointments over dreams. The world is a paradox of good and evil. Stories that tell how good conquers evil become easily and impassively associated only with fantasy. The story of the Church, longed for and believed by many, is for some a shadow of a possible hope, at most, and for others, a lie breathed through silver.

Kaikki toivovat hyvän voittoa pahasta. Elämän kohtalot puhuvat toista tarinaa: kuolema voittaa elämän, pettymykset murhaavat unelmat. Kirkon kertomus hyvän voitosta voi muuttua naiiviksi irvikuvakseen, fantasiaksi ilman perustaa. Mitään muuta ei evankeliumi voikaan olla kuin perusteeton tarina, jos sen vastaanottamiseen lisätään vaatimus. Pahan voittaminen ei ole ihmisen ratkaisuvallan alainen asia – onneksi. Elämän suorittamisen luoma huoli on nimittäin sairastuttanut koko maailman. Emme uskalla uskoa unelmiin, ja harmaus on voittanut värit. Siksi Jumala on päättänyt "salakuljettaa" evankeliuminsa sanomaa parhaimpien fantasiakertomusten kautta. Niissä kuitenkin monet näkevät välähdyksen todellisuudesta, joka on ihan jotain muuta. Se on kuin valo, joka kajastaa vaatimusten vankilaan.

In a world that does not dare or does not care to see the power of goodness, goodness manifests itself – or rather, Himself – in unexpected places. The deepest of facts can find its way into fiction. The power of truth is so strong that it is no problem for it to appear in a weak, indefensible form: made-up stories. In situations where hostility to direct proclamation was impossible, Lord Jesus Christ used parables. They are stories that have no factual evidence to support them – whether fact or fiction. The Lord of the Rings – for many the most loved book of the 20th century - is a parable, the point of which becomes apparent in its climax. In it, the hero does not conquer evil. Evil is represented by a ring that brings absolute power to him who wields it. He succumbs to its temptation. His mission was to destroy it. He does not. But he is saved by mercy – by mercy he had shown to a wretched creature and by mercy now shown to him from beyond. And thus the world is saved – by grace, by love that is not based on merit. That sort of love comes from God. And in parables, God is present. Mentioning His name would only be taking it in vain.

Tolkienin fantasiakertomukset ovat kuin vertauksia, joiden syvin sisältö on armo. Tarun sormusten herrasta pääsankari ei onnistu tehtävässään, vaan lankeaa kiusaukseen. Sitä on ihmisluonto – ja hobittihan on vain vertauskuva pienestä, vähäpätöisestä ihmisestä. Tolkienin sankarien hyvyys ei ole heissä itsessään. Siksi hänen tarinansa koskettavat. Ne puhuvat siitä kuinka ihmisellä on elävä toivo, vaikka hän on joutunut syvään ahdinkoon. Jeesuksen vertauksessa tällainen ihminen oli publikaani, talousrikollinen. Hänet annetaan esimerkiksi elämäänsä täydellisesti suorittavalle fariseukselle. Fariseuksen maailmaan mahtuivat vain kovat faktat. Hänelle oli silkkaa fantasiaa se, että elämässään epäonnistuva voisi kelvata Jumalalle. Apua tarvitsevalla on kuitenkin aina toivo. Sillä, joka ei tarvitse apua, ei ole mitään – vaikka hän kuvittelee omistavansa kaiken.

We speak in many languages. The reason why language exists is to tell a story. Words become alive when they carry the message of absolute grace and forgiveness. The words are no longer just words – they carry something infinitely deep in them. The depth of all words – be they in our steadfast Finnish, winsome English or melodic Quenya – their depth is in the story of a weak and humiliated man. He was a light who sprang from the shadows. He was a king without a crown – except one of thorns. The least of all human beings was infact God, and nobody acknowledged it. Salvation was achieved by His willing submission to damnation, to the demands and anguishes of humanity. The story never ceases to be surprising. Becoming more and more familiar with it through life and hearing increases its profundity by paradoxical steps. The climax of the story has been achieved. In the story of life we live page by page. We are in the last pages, turning them, not quite knowing when and how the very end will present itself. One continues to turn the pages anxiously and patiently – waiting for the awesome conclusion.

Sanoissa on voima. Jokainen kieli saa syvyytensä siitä kertomuksesta, jota ne välittävät. Se kertomus on elämä itse. Tässä kertomuksessa kirjailija astui itse sisälle kirjoittamaansa kertomukseen: ihmiselämään. Varjoista tuli valo. Heikoin oli voimakkain. Kuningas kruunattiin orjantappuroilla. Vaatimusten painolasti ja kärsimyksen pohjattomuus tuli yhden kannettavaksi. Me luemme elämän kirjaa – käännekohta on saavutettu.
Sydämemme kieli puhuu lupaavasta lopusta.
The language of our heart speaks of a promise.
Órelva quete.

Elämän kirjailija on tulossa. The author is coming. I maitar túla.