Usko on Jumalan tekoa

Kaikki katsovat odottaen sinuun,

ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi
ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.

Ps. 145: 15-16

Joh. 6: 24-35

Ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta.

He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: ”Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” He kysyivät: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”

He sanoivat Jeesukselle: ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”

He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”

Saarna Helsingin tuomiokirkon viikkomessussa 30.3.2017

”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.” Näin sanoen Herra Jeesus opettaa, että usko meissä on Jumalan tekoa. Uskon kohteella on vastuu saada aikaan se, että häneen uskotaan. Näin on erityisesti silloin, kun puhutaan Jumalasta, mutta niin on myös ihmisten välisissä suhteissa. Usko on nimittäin luottamista, ja luottamuksen kohteen on määrä olla ensin luottamuksen arvoinen. Onko esimerkiksi lapsen usko isään tai äitiin hänen omaa aikaansaannostaan? Eivätkö pikemminkin vanhemmat vala luottamuksen pienokaiseen? Ja lahjaluontoista on myös aikuisten välinen usko. Rakkaus naisen ja miehen välillä puhkeaa täyteen loistoon, kun kumpikin hengittää armon vakaata ilmapiiriä.

Kun mietimme Jumalaa ja häneen uskomista, on syytä muistaa, että hän on kaiken hyvän antaja. Hän on itse Hyvyys eikä missään vertauskuvallisessa mielessä. Hän on se todellinen Hyvä, jota kaiken muun hyvän hyvyys vain heijastaa. Hän ravitsee kaikki luotunsa eikä vain ruumiillisesti. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jo Vanhan testamentin mukaan Jumalan Sanasta. Jumalan Sana, joka on itse Kristus, saa aikaan uskon. Kristuksen sanat ja teot nimittäin osoittavat, että Luoja on uskollinen luoduilleen tässä maailmassa. Hän on vastuussa meistä, vastuussa ristin häpeään asti, hän kantaa kaiken tuskamme. Hän, johon uskomme, saa itse aikaan sen, että häneen uskotaan.

Usko on lahjaa. Ihminen pelastuu yksin uskosta, niin kuin jo uskonpuhdistuksen juhlavuosi meille opettaa. Pelastuminen tarkoittaa pääsyä kaikesta pahasta. Kaikki, mikä on tarpeen, on Jumalan omaa tekoa. Hän itse lahjoittaa uskon, joka on ainoa tukemme ja pelastuksemme. Usko tarkoittaa Jumalan armon ja sen luoman toivon antamaa ääretöntä, valtavaa perspektiiviä. Se sydämessämme me emme lannistu. Uskon avaamin silmin ei tarvitse enää pyöriä omien onnistumisten tai epäonnistumisten noidankehissä.

Mutta miksi on loppujen lopuksi olennaista tanittaa sitä, että usko on Jumalan tekoa ja siksi lahjaa?
Tämä ei tarkoita sitä, että olisi joitakuita, jotka vain eivät olisi saaneet lahjaa. Näin jotkut ovat sanoneet itsestään, hieman surullisina, ehkä kadehtien toisten saamaa uskon iloa. Usko ei kuitenkaan ole lahjaa siinä mielessä, että se annettaisiin joillekuille ja toisille ei. Usko on Jumalan teko, joka on olemassa jokaiselle, joka on kastettu, ja joka tapahtuu jokaiselle, joka kuulee tämän yksinkertaisen Sanan: Jumala on rakkaus. Tämä totuus kaikuu kaikkialla. Hän rakastaa sinua. Usko on tosiasioita ja elämää, ei mielipiteitä ja vakaumuksia. Usko on se fakta, että Jumala on hyvä ja hän rakastaa eikä tee meissä mitään muuta kuin meidän absoluuttista parastamme.

Uskon lahjaluonne tarkoittaa sitä, että usko ei ole omatekoista uskottelua. Usko ei perustu esimerkiksi henkilökohtaisiin ratkaisuihimme, jotka näyttäisivät sulkevan pois ne, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa kuin me. Oma terve takertuminen Jumalan Sanaan ei saa sulkea pois niitä, jotka kokevat ajatuksen vieraiksi. Aivan päinvastoin: mitä enemmän kristittyinä rakastamme Jeesusta, joka on Jumalan Sana, sitä enemmän tajuamme, että kaikki me ihmisinä olemme samanarvoisia kerjäläisiä. Kaikki tarvitsevat Jumalan antamaa ruokaa, joka pitää yllä ja kasvattaa olemustamme.

Usein Jeesuksen toista tulemista pidetään pelottavana asiana ja siihen kehotetaan olemaan valmiita. Tosiasiassa se on aika, jolloin köyhät ravitaan ja kaikki ihmiset tunnustavat hänen nimensä. Jeesus sanoo itse antavansa elämän maailmalle. Hän antaa uuden elämän ja pelastuksen koko maailmalle, kaikille langenneille, siis kaikille ihmisille, kun kerran kaikki ovat langenneita ja kaikki olemme pois harhailevia. Voimme olla valmiina tässä mielessä: älkäämme olko esteinä evankeliumille. Tarjotkaamme jokaiselle lähimmäisellemme armollisen uskon ravintoa. Se enkelten leipä on olemassa täällä vain siinä määrin, että se kuuluu koko Jumalan luomalle ihmiskunnalle kaikkine jäsenineen. Muutoin – tämän ohittaen – me näivetymme, pitkäksikin aikaa.

Nälkä
Totuuden nälkä
Oikeuden nälkä
Läheisyyden nälkä

Sinä lähetät nälän

Jumala, et olekaan kaipauksemme kohde,
Vaan kaipauksemme lähde
Mutta silti: sinua me janoamme

Sana
Sana ei hylkää
Kukaan ei ymmärrä
Sitä ei nähdä, sitä ei jaeta

Aikaa
Onko aikaa
päästää tuulemaan
uusi todellisuus

Me kaipaamme nälkää
Huohotamme suut auki toivoa janoten
Ja kun pelastus on toisen,
On sen aika olla meidän...

Aivan itsestään Jeesus sanoo itsestään: ”Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”

Kristuksen rakkaus voittaa epäuskon

SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA
19.3. ARMON VUONNA 2017
3. PAASTONAJAN SUNNUNTAI "OCULI"

Virret: 273; 385:2-4; 938:1-3,7; 310:1,5-8; 922; 58:4; 718; 316; 957; 222; 939

Evankeliumi

Joh. 12: 37-43

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
      - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
      Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
      - Hän on sokaissut heidän silmänsä
      ja paaduttanut heidän sydämensä,
      jotta he eivät silmillään näkisi
      eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
      jotta he eivät kääntyisi
      enkä minä parantaisi heitä.
    Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
    Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Johdanto

Rakkaat ystävät, Pertunmaan pyhät,

”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kanssamme, kaikkein kanssa! Aamen.” (virsi 210)

kuvan otti kappalainen Maria Sirén

Olen kiitollinen siitä, että sain jälleen tulla tänne kauniiseen kotikirkkoonne iloitsemaan yhteisestä toivostamme. Viimeksi olin täällä pyhäinpäivänä. Puhuin silloin siitä, kuinka me olemme pyhiä heikkoina, tavallisina ihmisinä. Juuri tällaisina saamme voiman julistaa toisille Kristuksen armoa elämämme keskellä.

Nyt olemme tiellä kohti pääsiäistä. Tämä paastonajan sunnuntai julistaa meille sitä, että Kristus voittaa pahan vallan. Hänessä ilmenee Jumalan rakkaus täydellisesti. Ristintiellä kaikki epäuskon esteet raivataan pois tieltä. Meidän on syytä olla rohkeita, etenkin silloin, kun se, mitä elämässämme tapahtuu, tuntuu turhauttavalta.

Kristus, joka meni vastustuksen ytimeen ristillä, hän on itse Sana, joka lupaa enemmän kuin osaamme odottaa. Kaikille julistetaan toivo, joka kantaa. Kaikki käsittävät lopulta, että Jumala on rakkaus. Sitä ei kenenkään tarvitse nyt tai koskaan epäillä, se on käynyt ilmi ristillä. Tällaista Jumalan rakkautta me heikkoina pyhät osoitamme ja opetamme.

Tahdon tässä saarnassa puhua siitä, kuinka Kristuksen rakkaus voittaa kaiken pahan, kaiken epäuskon. Tätä julistaa meille risti. Lähden aluksi liikkeelle siitä, että ilosanoma voittaa eikä sitä voi estää. Siirryn siihen, että Jumalan pelastussuunnitelma loistaa epäuskon keskellä. Ennen loppupäätelmiä keskitymme siihen, miten uskomme Jumalan mahdollisuuksiin kirkastuu.


Ilosanoma voittaa

Haluan aluksi siis tähdentää sitä, että evankeliumi toimii ja voittaa. Usein jokin meissä ihmisissä ei ymmärrä ilosanomaa. Siksi on myös niin, että moni meistä ihmisistä ei kuule armon ääntä, se ei houkuta. Jos Jumalan rakkaus ei vetoa meihin, se ei lopeta hänen palavaa rakkauttaan hetkeksikään. Lakkaisiko sulhanen haluamasta morsiantaan? Sellaista on Jumalan rakkaus, uskokaa tai älkää, ja paljon vakaampaa kiihkeydessään!

Jokainen ihminen on yhtä lailla Jumalan armosta osallinen. Jokaista johdetaan henkilökohtaisella tavalla Kristuksen luo. Joskus me ihmiset emme kuule tai usko, niin kuin tämän päivän evankeliumissa. Kristus ei kuitenkaan poistu paikalta. Raamattu kertoo sen, millaiseksi Jumala on ilmoittanut pysyvän tahtonsa. Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:3-4) Näin mainitaan ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle.

Kun päivän evankeliumi puhuu siitä, että ihmiset eivät ylipäätänsä uskoneet Jeesukseen, yksi ryhmä mainitaan kuitenkin erikseen. Nämä olivat juutalaisten suuren neuvoston jäseniä, hallitusmiehiä. He olivat kaikkein epätodennäköisintä väkeä uskomaan Jeesukseen, koska Kristuksen tunnustaminen olisi tarkoittanut yhteiskunnallisen ja uskonnollisen aseman menettämistä. Epäuskon ihmettely ei tarkoita evankeliumissa toivottomuutta, koska kaikkein mahdotonkin ryhmä kuulee ilosanoman.

Vaikka joku uskoisi Jeesukseen, jokin, isompi tai pienempi asia, voi kuitenkin lamauttaa. Pelko jättää uskon vain sisäiseksi, vain henkilökohtaiseksi. Usko ei pääse avautumaan maailmalle, se ei pääse vaikuttamaan lähimmäisen parasta. Tuomarien kirjassa mainitaan Gideon, joka tuhosi isänsä epäjumalankuvan ja -alttarin: ”Gideon otti mukaansa kymmenen palvelijaa ja teki niin kuin Herra oli käskenyt. Mutta hän ei uskaltanut tehdä tätä päivällä, vaan teki sen yöllä, koska hän pelkäsi sukulaisiaan ja kaupungin väkeä.” (Tuom. 6:27) Yksi Jeesukseen uskoneista hallitusmiehistä oli Nikodemos, joka hänkin pelkäsi ja lähestyi Herraa yöllä. Hänelle Kristus sanoi, että jokaisen tulee syntyä vedestä ja Hengestä mennäkseen sisällä Jumalan valtakuntaan. (Tämä oli viittaus kasteeseen.)

Miten pääsemme yöstä päivään? Miten uskomme kirkastuu? Mikä voittaa pelon? Miten opimme rakastamaan Jumalan antamaa kunniaa enemmän kuin ihmisten antamaa arvonantoa? Näihin kysymyksiin antaa vastauksia sen miettiminen, millainen on Jumalan rakastava tahto. Sanassa meille kerrotaan, miten se käy toteen. Hänellä on horjumaton aikomus voittaa pahan valta eli epäusko meistä ihmisistä.



Epäusko väistyy

Paavalin toisessa kirjeessä korinttilaisille kerrotaan: ”Jumala, joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo", valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:6) Kirkossa uskomme Jumalan rakkauteen kirkastuu entisestään. Siitä voi aina oppia uutta. Hänen vakaa toimintansa tähtää juuri siihen, että opimme tuntemaan hänet yhä selkeämmin ja terävämmin. Hämäryydet poistetaan.

Kuitenkin yhtä lailla kirkon ulkopuolella, aivan räikeässä epäuskossa Kristus on läsnä yhtään himmenemättä. Tähän evankelista Johannes viittaa, kun hän selittää ihmisten epäuskoa Vanhan testamentin profetioiden avulla: ”Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.” Johannes viitaa Jesajan kirjan kohtaan, jossa ihmiset eivät usko, eivät käänny eivätkä parane. Jeesuksen kirkkaus kuitenkin loistaa kaiken tämän keskellä. Evankelista tiesi, että koko maailma on hyvän Jumalan käsissä. Epäuskon valtaan meidät jätetään vain hetkeksi, jotta oppisimme, ettei Jumala välitä meistä ehdollisesti. Hän rakastaa meitä aina.

Aivan hetkeä ennen evankeliumissaan Johannes viittaa Jeesuksen sanoihin: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:31-32) Toisaalla evankeliumissa Herra Jeesus Kristus sanoo: ”Jokainen, joka on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee minun luokseni.” (Joh. 6:45) Isä siis opettaa kaikkia tuntemaan itsensä. Epäuskosta puhuvan päivän evankeliumin jälkeen Vapahtaja sanoo: ”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.” (Joh. 12:47) Pelastus on Kristuksen tunnustamista.

Myös Jesajan mukaan sillä, että ihmiset eivät kuule, on rajansa. Lopullinen tila ei ole se, etteivät kaikki ihmiset ole vielä oppineet ymmärtämään uskoa Jumalaan. Kun Jesaja kysyi epäuskon kestosta, ”Kuinka pitkäksi aikaa, Herra?”, Herra Kristus, vastasi: ”Siksi kunnes kaupungit ovat autioina... Herra vie ihmiset kauas... Mutta puustakin jää kanto, ja siitä kannosta kasvaa pyhien suku.” (Jes. 6:11-13) Tämä puu on Jeesuksen, hylätyn Messiaan, ristinpuu. Siitä kasvaa pelastusta julistava suku. Myöhemmin Jesaja profetioi, että lohdun saaneiden kansa julistaa kaikille kuuluvaa armoa: ”Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin.” (Jes. 12:5)

Aikaisemmin näyssään Kristuksesta Jesaja oli kuullut serafien hymnin, jota mekin aina laulamme messussa: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.” (Jes. 6:3) Kerran kaikki me ihmiset, kaikki me Jumalan kuvat, tunnemme rakastavan Jumalan. Silloin maailma on täynnä hänen kirkkauttaan. Ihmisinä me heijastamme Jumalan rakkautta toisillemme ja luomakunnalle. Tuo lopullinen näky odottaa toteutumistaan, mutta se on jo läsnä. Se, että Jeesus Kristus voittaa pahan ja pelastaa maailman, tarkoittaa sitä, että hän tuhoaa epäuskon. Ristillä hän kantoi pois sen, että me ihmiset emme luota Herran rakkauteen.

Pahan voittamisen näyttäisi olevan kuitenkin pitkä tie, jos katsotaan ihmisiin, liian pitkä. Meissä kuolevaisissa on sokeutta Jumalan hyvyyttä kohtaan. On vaikea muistaa sitä, että Luojan rakkaus on aivan arkipäiväinen tosiasia, joka ilmenee kaikessa ruoasta ystävyyteen. Toisaalta voi olla vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka tärkeää Jumalan rakkaus on sinulle tai minulle. Miten siis voimme kirkastaa uskoamme hänen rakkauteensa?


Kirkastuminen / Jumalan harrastus
Ehkä asiaa voisi lähestyä yllättävältä kannalta. Mitkä ovat sinun harrastuksiasi? Mikä on sinusta mukavaa? Mitä haluat tehdä ihan luonnostasi, omasta ilosta? Joku kutoo sukkia. Joku kalastaa. Joku viettää aikaa ystävien kanssa. Joku lukee, joku tanssii, joku kävelee, joku harrastaa kuorolaulua. Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. En osu kauas maalista, jos sanon, että Jumala nauttii ja iloitsee jokaikisestä meistä niin kuin parhaasta ajanvietteestään. Hän vain on paljon pitkäjänteisempi harrastuksessaan kuin me rakkaimmassakaan huvissamme. Hän ei turhaudu, ikinä.

Iloiseen harrastukseen liittyy se, että haluaa tehdä sitä toisen kanssa tai kertoa siitä muille. Jos Jumalan harratus on jokaikisen ihmisen rakastaminen, hän ottaa meidät mukaan tähän. Hän keskustelee ihmisistä kanssamme ja touhuaa elämässä mukanamme. Jos yhteinen harrastus on tehnyt jotkut läheisiksi, silloin puhutaan ystävistä. Lauloimmekin alkuvirressä: ”Jeesus, parhain ystäväni, löytäisinkö vertaista?” Hän on paras ystävä siksi, että hän ei mene pois rinnaltamme, jos ja kun kyllästymme.

Kaveria ei jätetä. Ystävä katsoo silmiin ja kuuntelee silloin, kun emme jaksa. Synnintunnustusvirressä 385, kolmannessa säkeistössä veisasimme: ”Anteeksiantoosi suo minun luottaa, että en sortuisi katkeruuteen.” Kun huomaamme hänen armonsa suuruuden, saamme halun katsoa häntä myös takaisin. Niin kuin lauloin psalmista 25: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta.” Tästä tulee tämän kolmannen paastonajan sunnuntain latinankielinen nimi: oculi eli silmät. Silmiemme avautuminen on pahan vallan kukistumista maailmassa.

Kun katsomme Herraan, meidän luottamuksemme häneen kirkastuu. Uskomme elämään palautuu. Katsomme toisiin ihmisiin ymmärryksellä, kiinnostuksella ja ihailulla. Tajuamme, että rakkaus on hänen lahjaansa. Saamme innon pyytää kaikkea hyvää häneltä. Niin kuin veisasimme virressä 938, seitsemännessä säkeistössä: ”Pimeydestä nostit meidät iloon, valoon, rakkauteen. Kutsu meidät puolellesi joka päivä uudelleen.”

Tässä hyvässä Hengessä tajuamme, että ojentavatkin sanat Jeesukselta ovat vain meidän hyväämme varten. Ilmestyskirjan kohta opetti tänään, miten itseriittoisuus ja tylsämielisyys poistuvat sielustamme. Se tapahtuu pukeutumalla Jeesukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että unohdamme edes välillä itsemme. Silloin näemme sen Hyvän, mitä hän tahtoo meille antaa. Valkoisiin pukeutuminen kasteessa tarkoittaa juuri Kristuksen pukemista ylleen.

Päätelmät

”Luja toivonne olkoon, te ahdistetut, vaikka kiusoja, vaivoja saatte.” Näin veisasimme äsken päivän virressä. Sen jälkeen hiljennyimme virrellä 922 kuuntelemaan Jumalan läsnäoloa. Jumalan läsnäolo on lujaa toivoa. Se on pahan kukistumista. Se on rakkautta, jonka antaa lahjana Jumala. Me ihmiset olemme hänen harrastuksensa, emmekä vain sitä, vaan hänen suurimman ilonsa kohde. Hän on meidän ystävämme, hän katsoo silmiin, hän välittää sinusta kaikessa rakkaudessaan. Hän rakastaa teitä halulla niin kuin mies vaimoaan. Hän kantaa ja tukee meitä niin kuin tässä maailmassa vain vaimo miestään.

Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluu Viisauden kirja. Kirja ilmaisee viisaasti, kuinka Jumala rakkaudessaan voittaa pahan valtaa maailmassa ja poistaa epäuskoa. Näin Viisauden kirja: ”Mutta sinä olet kaikille armollinen, koska kaikki on sinulle mahdollista... sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä... jotta he pääsisivät pahasta eroon ja uskoisivat sinuun, Herra.” Jokainen ihminen kuuluu langenneeseen ihmissukuun. Herran opetuksessa jokaisella ihmisellä on kuoleman ja ylösnousemuksenkin jälkeen toivo, joka on ilmaistu virressä 316: "Myös helkkyy minun riemuni, kun risti vaihtuu kruunuksi ja haihtuu kyyneleeni iäiseen autuuteeni."

Mainitsin aikaisemmin Jesajan näyn, jossa hän näki valtaistuimella istuvan eli Kristuksen kirkkaudessaan. Sen mukaan kaikki on täynnä hänen kirkkauttaan. Itse näin kerran näyn siitä, kuinka Isä, Poika ja Pyhä Henki osoitti rakkautensa. Näyn sisältö oli risti. Ristillä tapahtui kaikkien koskaan eläneiden ihmisten pelastus, pelastus kaikesta pahasta. Jumalan uhri, Jumalan kuolema oli liian suuri totuus jäädäkseen vaille hedelmää. Sen kertakaikkisen pelastuksen ansiosta aivan jokainen ihminen on lopulta ylistävä Jumalaa. 

Viime aikoina olen miettinyt sitä, eikö voisi joka päivä sanoa: ”Minä rakastan sinua, Jumala.” Näinhän miehen olisi hyvä sanoa vaimolleen ja vaimon miehelleen, joka päivä. Ehtoollisvirressä lauletaan tänään Kristuksesta: ”Itsensä hän meille jälleen tahtoo antaa.” Tämä on kiihkeää, palavaa rakkautta. Aviopuolisoiden rakkaudesta tämä poikkeaa siinä, että näiden tunteiden ei tarvitse jäädä mitenkään yksityisiksi. Tämä rakkaus koskee aivan jokaista. Kutsukaamme toisiamme kirkkoon, tätä rakkautta palvomaan ja ihmettelemään. Meidän jokaisen iloinen tehtävä on saada hiljalleen ja houkutellen lisää yhteistä iloa aikaan. 

Jumalan rakkauden suurempaan ymmärtämiseen meitä ohjaa nyt erityisen armorikkaalla tavalla paastonajan matka. Tämä on aika, jolloin kuljetaan kohti ristin rakkautta ja pääsiäisen voittoa. Tämä on otollinen tie ja oikea hetki oppia jotain uutta Hengen hyvyydestä. Kristukseen, Pahan vallan voittajaan, suuntaamme tänä paastonajan sunnuntaina katseemme. Hän voittaa kaikkien epäuskon. Viimeisen virren viimeisessä säkeistössä pyydämme: ”Liitä meidät langenneet armahduksen yhteyteen. Kanssamme näin matkaa teet pääsiäiseen ainaiseen.” Aamen. 

Luento isosta toivosta: "Toivo ja rakkaus"

KAKSI LUENTOA ISOSTA TOIVOSTA
ma 6. ja 13.3. klo 17 Kallion kirkossa, Vihreä sali 
Petri Samuel Tikka

2. TOIVO JA RAKKAUS

Alkuun virsi 591

Rakkaat ystävät! 

Olemme nyt kaksiosaisen luentosarjan toisella luennolla. Tänään aiheena on toivo ja rakkaus, edellisen kerran teemana oli taas toivon suhde uskoon. Voin aluksi tiivistää edellisen kerran sisällön kertauksena sekä valaisuksi niille, jotka eivät olleet viimeksi täällä. Viikko sitten maanantaina avasin sitä, että kristillisessä toivossa oli alkukirkossa kysymys kaikkien pelastumisesta. Pelastus merkitsee uskomista ja luottamista hyvään Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Pyhän Paavalin mukaan lopulta kaikki ihmiset ja henkivallatkin tunnustavat Kristuksen ja ylistävät hänen nimeään. Tämä on yksinomaan Herramme risitintyön ansiota ja ylösnousemuksen hedelmää. Voi siis täydellä sydämellä väittää, että kristinuskossa on kysymys siitä, että ”loppu hyvin” tulee todella olemaan ”kaikki hyvin”. Siitä äsken laulamamme virsikin kertoo. 

Viime kerralla tuli pohjustettua aihetta todella paljon, sillä kuulemme nykyään todella harvoin sellaisesta kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ja johon liittyy pelastus eikä vain taivaaseen pääsy tai esim. psykologinen tai sosiaalinen hyvinvointi. Tällä kertaa luento on toivon mukaan hieman väljempi. On lupa esittää tarkentavia kysymyksiä luennon aikana (tai jälkikäteen esim. Facebookissa). 

Näillä luennoilla on oikeastaan kysymys kolmesta teologisesta hyveestä: uskosta, toivosta ja rakkaudesta (pistis, elpis, agapee). Tarkastelun keskipisteessä on toivo ja sen laajuus. Viime kerralla, kun puhuttiin toivon ja uskon liittymisestä toisiinsa, oli jo aika paljon pohjustusta tämän päivän aiheelle, Toivolle ja rakkaudelle. Oli puhetta siitä, että suurta toivoa tarvitaan, jotta voisimme rakastaa lähimmäisiä johdonmukaisesti. Luonnollinen toivomme, halumme elää ja välittää, tarvitsee perusteet, jotta se jaksaisi. Kristillinen usko on tukena toivomallemme, ja evankeliumi antaa toivolle sisällön ja muodon.  

Tänään syvennymme siihen todellisuuteen, josta toivo ja usko kumpuavat. Käsittelemme sitä ääretöntä voimaa, mistä sekä usko että toivo saavat lähtölaukauksensa eivätkä pelkästään muotoa. Kyse on tietysti rakkaudesta, Jumalan rakkaudesta. Tämän luennon rakenne on se, että lähdemme liikkeelle Jumalan rakkaudesta, siirrymme toiseksi Jumalan rakastamiseen ja kolmantena siihen, että Jumala on rakkaus. Punaisena lankana on se, miten rakkaus liittyy suurimpaan mahdolliseen toivoon, siihen, että Jumalan rakkaus ja hänen tuntemisensa lopulta täyttävät koko maailmankaikkeuden. Luento päättyy kirkkosalissa vietettävään messuun.


Jumalan rakkaus

Viime kerralla perustelin sitä, että hellittämätön toivo on välttämätöntä lähimmäisen rakastamisessa. Tajuan sen, että parhainkin sisältö voi helposti muuttua vaatimukseksi sisällämme. Me emme pysty puristamaan toivorikasta rakkautta sisältämme ulos. 

Toivon perusta on kuitenkin se, että meitä rakastetaan. Kaikki uskonopit kertovat siitä, kuinka meitä rakastetaan. Me lähdemme elämässä ja tälläkin luennolla liikkeelle siitä, että Jumala rakastaa meitä. Jumalan rakkaus on perusta sille, että rakkautta on olemassa ihmisten kesken. Jumalan rakkaus perustuu hänen omaan olemukseensa, sillä ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8,15). 

Jumalan rakkaus on toivorikasta, sillä hän tiesi, mitä teki, luodessaan meidät. Hän loi meidät omassa rakkaudessaan ja omaa rakkauttaan varten. Herran rakkaus on aina lähtökohtaisesti ennen meitä, myös kaikissa elämämme vaiheissa. Niin kuin apostoli Johannes sanoo: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) Myös Jumalan antama syntien anteeksianto tarkoittaa sitä, että hän rakastaa meitä silloin, kun emme häntä muista. 

Jumala siis rakastaa meitä ainakin kahdella tavalla ennen kuin me häntä. Ensinnäkin Jumalan rakkaus on ennen meitä niin, että hän rakkaudessaan luo ja hoitaa meitä. Näin hän pitää meitä rakkaudessaan niin, että saamme myös ilon rakastaa häntä. Toiseksi Jumalan rakkaus edeltää meidän rakkauttamme niin, että hänen rakkautensa ei lainkaan vähene, kun emme toimi tai ajattele hänen hyvyytensä mukaisesti. Hänen rakkautensa pikemminkin tehostuu, jotta silmämme avautuisivat ja saisimme katumuksen armon. Jumala antaa meille ilon ja vapauden takaisin ja näin aivan uudistuneen halun rakastaa häntä.

Miten Jumalan rakkaus eroaa ihmisten rakkaudesta? Isän tai äidin, hyvän ystävän tai puolison rakkaus voi heijastaa Jumalan rakkautta suuresti ja parhaimmillaan tarkasti. Inhimillinen rakkaus ei kuitenkaan ole suoraan verrattavissa Jumalan rakkauteen. Jumala rakastaa meitä ehdottoman vakaasti ja varmasti. Hänen rakkautensa on aina ollut sekoittamattoman kirkasta. Hänen rakkautensa ei koskaan muutu muuksi, ei vähene eikä lakkaa. Kaikkein parhainkaan ihminen ei voi ymmärtää sinua tai minua sillä tavoin suoraan kuin Jumala äärettömässä, luovassa rakkaudessaan.

Monen ihmisen elämä kuluu etsiessä tällaista rakkautta maan päältä. Ihminen etsii tällaista rakkautta esimerkiksi parisuhteesta. Odotukset lähentelevät ääretöntä jo silloin, kun ihminen kaipaa suhteesta vain jotakuta, joka ymmärtää. Ymmärrystä ja arvostusta ei joku toinen löydä mistään kohtaa lähipiiriään. Jotkut katkeroituvat ja hylkäävät hyvän, kun eivät ole tunteneet heijastusta koko olemuksemme kaipaamasta asiasta. Se on Jumalan, Luojan, meidän Hyvämme, ääretön rakkaus. 

Rakkautta, ymmärrystä, ei löydy ihmisten keskuudesta siinä määrin kuin sitä kaipaamme. Rakkaus ei ole romanttinen tunne. Se ei ole hyviä tekoja, jotka kestävät vain hetken. Rakkaus ei ole edes tahtotila, ainakaan omana suorituksenamme, sillä tahtommekin on lähtenyt jostakin liikkeelle ja on perimmiltään lahjaa. Rakkaus, jota kaipaamme, on niin tavanomaisesta poikkeavaa, etteivät arkiset ajattelutapamme yllä siihen.

Onneksi meitä valaisevat pyhät kirjoitukset eli Raamattu, jota on kutsuttu Jumalan rakkauskirjeeksi maailmalle. Siinä paljastetaan Jumalan käsittämätön ja yllättävä rakkaus. Raamatun sanat perustuvat apostolien ja profeettojen todistukselle siitä, kuinka Luoja on rakastanut maailmaa Pojassaan. Sitä rakkautta, joka toimii meistä tai meidän ajatuksistamme riippumatta, ylistää erityisesti Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmastoista luku. Vaikka se kuullaan usein häissä, sen ensisijainen kirkollinen asiayhteys on laskiainen, paastonajan alku. Kun epistolassa puhutaan rakkaudesta, on syytä muistaa, että rakkaus tarkoittaa Jumalaa. Jokaisen sanan ”rakkaus” voisi korvata nimellä ”Jeesus” ilman, että teksti menettäisi merkitystään. Kohta kertoo siitä, kuinka Jumala rakastaa meitä. Luen nyt teksin. Mietiskelkäämme eli meditoikaamme samalla sitä, kuinka Jumalan rakkaudesta avautuu elämääkin suurempi toivo: 

1 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 2 Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 3 Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, 5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. 7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. 9 Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista,10 mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
11 Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 12 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
13 Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Virsi 430: 1, 3, 6

Hiljaisen lauantain krusifiksi Kallion kirkossa

Jumalan rakastaminen

Kirkkomme katekismus alkaa sanoilla: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Jumala vetää meitä puoleensa rakkaudellaan, ja hänen kohtaamisensa saa aikaan rakkautta häntä kohtaan. Se, että rakastamme häntä, on kaikkein tärkeintä, mitä elämässämme voi tapahtua. Aina ensin on kuitenkin Jumalan oma rakkaus, sitten se, että me pystymme rakastamaan häntä myös takaisin. 

Vapahtajamme julisti Vanhaan testamentin ajatusten pohjalta rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10: 27) Raamatussa ei eroteta toisistaan Jumalan rakastamista ja hänen luomiensa ihmisten rakastamista. Onko kuitenkin näillä jokin ero?

Meidän on hyvä sanoa jollekulle läheiselle mahdollisimman usein: minä rakastan sinua. Samoin meidät on luotu tekemään rakkauden työtä ja tekoja kanssaihmistemme hyväksi. Maailmassa arvostetaan hyväntekeväisyyttä ja diakoniaa, se on suurin syy, miksi moni kuuluu Helsingissä kirkkoon. Jumalan rakastaminen ihan hänen itsensä takia tuntuu kuitenkin olemattomalta käsitteeltä. Kirkossakin se usein samaistuu toisista ihmisistä huolehtimiseen, jota se tietysti myös on. 

Jumalaa voi kuitenkin rakastaa ihan hänenä itsenään. Daavid sanoo Psalmissa 18 Jumalalle: ”Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani.” (Ps. 18:2) Tämä rakastaminen perustuu psalmissa siihen, että Jumala pelastaa hädästä ja antaa voiman taistella elämää tuhoavia voimia vastaan. Miksi sitten ihmisten rakastamista painotetaan nykyään Jumalan rakastamisen kustannuksella? Ennen ehkä oli päinvastoin, mikä sekään ei ole parempi. Jos joku sanoo rakastavansa hyvää Jumalaa, hän tahtoo hyvää myös muille ja toimii sen mukaan. Jos joku sanoo rakastavansa ihmisiä, hän rakastaa myös heidän Luojaansa. Mikä on sitten ristiriita? 

Syy siihen, miksi Jumalan ja ihmisten rakastaminen asetaan tavalla tai toisella vastakkain, on mielestäni toivon unohtuminen. Juuri toivo opettaa ihmisen rakastamaan Jumalaa ja Jumalassa lähimmäistään. Toivo saattaa ihmisen jakamaan Jumalan rakkautta eteenpäin vapaasti ja ilman kaunaa. Jos toivo unohtuu, ihminen pitää Jumalan rakastamista omana omaisuutenaan. Hän ei uskalla nähdä, että se on myös toisille kuuluva todellisuus. Ahtaan uskonnollisuuden tähden Jumalan rakastaminen joutuu huonoon huutoon. 

Samoin jos toivo unohtuu, lähimmäisenrakkauden nimissä ohitetaan Jumala ja hänen tuomansa vapaus. Ilman jumalallista toivoa emme voi tehdä hyvää toisillemme ilman pelkoa. Lähimmäisestä tulee velvollisuuksiemme pakonomainen kohde, kun emme tunnista sitä näkymätöntä hyvää, joka hänelle kuuluu ja joka häntä odottaa. Lähimmäiseltä viedään hänen rakastamisensa nimissä vapaus olla silloin, kun toivo puuttuu. Rakkaudesta tulee pakkopaita, kun ei uskota, että Jumala johta lopulta asiat hyvään lopputulokseen jokaisen kohdalla. 

Mutta entäs jos ihminen vastustaa Jumalan rakastamista? Entä jos joku ei halua yhtetttä siihen suurimpaan Hyvään, jota ihminen tarvitsee, eli yhteyttä meidän olemuksemme Luojaan ja Isään? Voiko hän tahdollaan torjua lopullisesti ja pysyvästi tämän toivon? Jos katsomme vain ulkokuorta, meidän ei ole syytä pettyä vain ateisteihin, vaan ihan jokaiseen meistä. Kukaan meistä ei ymmärrä jatkuvalla voimalla sitä, että Jumala on suurin Hyvämme. Kukaan meistä ei rakasta häntä sillä palavuudella, jota meidän järjellisesti tulisi. Aivan jokaisen ihmisen, yhtä lailla kristityn kuin ateistin, ymmärrys on hämärtynyt suhteessa häneen, jota me kaipaamme ja tarvitsemme eniten. 

Vanhan kirkon opetuksen mukaan tahto kohti Hyvää on kuitenkin ihmisessä perustavanlaatuinen asia, vaikka tämä kaipaus olisi kokonaan tai osittain hämärretty. Vääristynyt tahtomme kuitenkin pitää omaa hetkellistä hyväänsä kaiken hyvyyden mittarina. Meissä on siis ikään kuin kaksi tahtoa. Ihmisen langennutta tahtoa kutsutaan ”vanha aatamiksi”. Kuitenkin tämäkin tahto on vain huijattu luulemaan omahyväisyyttänsä todelliseksi hyväksi. ”Uusi Aatami” tuo tämän alkuperäisen tahdon takaisin. Aatamissa kaikki kuolevat, mutta Kristuksessa, uudessa Aatamissa, aivan kaikki tehdään eläviksi, niin kuin Paavali opettaa. 

Toivoa luo myös se, että tahtomme ei ole lähtökohtaisesti kaikkivaltias. Me pelkäämme luopua tahtomme vallasta, sillä pidämme kaikkivaltiasta Jumalaa ja hänen tahtoaan meille vastakkaisina. Näin ei kuitenkaan ole. Kirkkoisien käsitys tahdosta ei ollut voluntaristinen. Voluntaristinen tahto on nykyaikaisempi käsitys, ja sen mukaan ihminen päättää tehdä sitä, mitä hän tahtoo. Varhaisen kirkon käsitys tahdosta perustui järkeen, ei omapäisyyteen. Ihminen tekee sitä, minkä hän omassa, usein vajaassa ja jopa täysin harhautetussa järjessään katsoo oikeaksi. Tähän hän suuntaa tahtonsa parhaansa mukaan. Jos siis ihminen tekee tai ajattelee väärin, häntä ei pidä syytellä tai jättää toivottomuuden varaan, vaan ojentaa, kasvattaa ja pelastaa. 

Luterilaisittain on huomautettava, että ihmisellä on sidottu ratkaisuvalta pelastusasioissa. Reformaattorimme Luther nimitti kirjaansa Sidottu ratkaisuvalta tärkeimmäksi teoksekseen. Ihmisen tahto on suuntautunut pahaan eikä kykene pelastamaan itseään, ja katumuskin voi vain tehdä ihmisen epätoivoiseksi. Siksi tahdonkin asiassa tärkeintä on evankeliumi, ilosanoma siitä, että meille langenneille ihmisille, Jumalan rakkaille kuville, on tullut koko olemuksemme Pelastaja. Jumala pelastaa sen, kenet tahtoo, myös sen, jonka tahto on kaikkein omapäisin ja Jumalaa vastustavin: eihän muunlaisia ihmisiä ole! Jos Jumalan tahto on pelastaa kaikki, meille avautuu varsiin toivorikkaat näköalat jokaisen vastustavan, kiukuttelevan ajatuksen ja ihmisen suhteen.
  
Meissä on kaksi tahtoa, alkuperäinen ja uudistettu Hyvää kohti suuntautuva tahto ja harhautettu ”vanhan aatamin” tahto. Kristuksessa on myös kaksi tahtoa, mutta ei paha ja hyvä tahto, vaan jumalallinen ja inhimillinen tahto. Näin on meidän pelastuksemme tähden. Jeesuksen Pyhän Hengen valaisema ihmistahto parantaa meidän rikkoutuneen tahtomme. Hänessä ihmisyytemme oppi sisältäkäsin suuntautumaan uudestaan kohti todellista Hyvää eli Jumalaa. 

Me emme ole pahoja, vaan syntisiä, mutta tietämättömyydessään tahto suuntautuu kohti pahaa. Paha ei tarkoita pelkästään asioita, jotka tuhoavat elämää, vaan valintoja, jotka eivät kanna ja vie hyvään lopputulokseen. Jos Jumala kerran poistaa pahan olemassaolon, mikä estää meitä päätymästä katoavaisuuteen, kaikkeen siihen, mihin tahtomme suuntautuu? Meidän toivomme on siinä, että Jumala armossaan itse kasvattaa jokaista meistä pääsemään eroon pahasta. Se on hänen työtään. 

Tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi se, kuinka varhaisessa kirkossa opetettiin kaiken pahan kerran häviävän kokonaan. Pyhä Makrina, Gregorios Nyssalaisen sisar ja opettaja 300-luvulla, puhui kuolinvuoteellaan näin: ”Paha on näet kertakaikkisesti karkotettava olevaisen piiristä, ja kuten on jo sanottu, olevaiseen kuulumaton ei saa olla lainkaan. Pahuuden luonto on sellainen, ettei sitä ole olemassa tahdon ulkopuolella, ja kun kaikki tahto kerran on Jumalassa, katoaa pahuus täydellisesti, koska sille ei jää paikkaa olla.” (s. 112)

Jumalan armo kestää iankaikkisesti. Se on toivomme perusta, sen perusta, että me päädymme siihen lopputulokseen, jota kaipaamme, Jumalan yhteyteen. Kun muistamme toivoa ja sen suurutta, voi rohjeta sanoa Jumalalle joka päivä: ”Minä rakastan sinua.” Jumalan rakastaminen on samalla toivon kasvamista meidän sisällämme. Sen tunnustaminen, että rakastamme häntä, muistuttaa meitä hänestä, joka kantaa. Siksi Jumalan rakastaminen on hänen omaa työtään meissä. 

Marian kruunaaminen Lohjan Pyhän Laurin kirkossa

Jumala on rakkaus

Jumala on rakkaus. Kaikki hänessä on rakkautta. Jeesus tuli tuomaan tulta maan päälle ja hän tahtoi sen syttyvän. Jumala, joka tahtoo vain meidän parastamme, tarkoitti tulellaan rakkauden tulta, joka puhdistaa ja jalostaa. Pyhän Hengen tuli vuodatettiin apostolien päälle helluntaina. Siinä voimassa he kehottivat ihmisiä tulemaan kasteelle, Kristuksen puhdistamiksi. Apostoli Paavalin ja kirkkoisien mukaan tämä sama puhdistava tuli kastaa tässä maailmassa parantumattomaksi jääneet sielut. Se tuli on ikään kuin kauterisaatio, joka puhdistaa ja lopettaa verenvuodon. Se ei tunnu aluksi hyvältä, mutta lopulta potilas kiittää lääkäriään. Näin opetti Gregorios Nyssalainen tulesta Isossa katekismuksessaan.

Tästä Jeesuksen tuoman tulen traditiosta juontaa juurensa niin opit helvetistä kuin kiirastulestakin. Alun perin sama tuli koski kaikkia, niin kristittyjä kuin pakanoitakin. Myöhemmin Jumalasta luopuneille ja pakanoille varattiin paikka tulessa, joka ei koskaan lakkaisi, kun taas kiirastuleen päätyisivät vielä parantumiseen kykenevät sielut. (Kiirastulen ”kiiras”-osa tarkoittaa puhdistavaa, samoin kuin sanassa kiirastorstai.) Varhaisessa kirkossa kirkkokansa kuitenkin uskoi, että myös pahat ihmiset, jopa kristittyjen vainoajat, olisivat lopulta samassa pöydässä heidän kanssaan. Kristittyjen yleisimmän käsityksen mainitsevat mm. kirkkoisät Augustinus ja Hieronymus, jotka kummatkin muuttivat käsitystään lopullisesta toivosta elämänsä aikana pessimistisempään suuntaan. Se, että huonommat ihmiset joutuisivat pysyvästi huonompaan paikkaan, oli alun perin pakanallinen käsitys. (Sankarit kohosivat tähtiin jumalten luo, kun taas tavalliset pulliaiset päätyivät ankeaan tuonelaan.) Tämä tiedetään myös siitä, että uusplatonilaiset filosofit rupesivat matkimaan kristittyjen toivorikasta näkemystä 300-luvun tienoilla. 

Lähinnä kirkon läntisessä osassa opetettiin jo 100- ja 200-lukujen vaihteissa joskus sitä, että joidenkuiden tuskat kestäisivät ehdottoman päättymättömästi. Tämä lienee ollut selväsanaisena kantana yhtä harvinainen kuin se näkemys, että Kristuksen valtakuntaan kuuluvat lakkaisivat olemasta. Sitä kutsutaan annihilaatio-opiksi, ja muun muassa kristityt adventistit ja ei-kristityt Jehovan todistajat kannattavat käsitystä nykypäivänä. 

Jumala on kuitenkin rakkaus. Siksi aika harvat kristityt nykyään ajattelevat, että Jumala rankaisisi hänestä luopuneita. Helvetin portit ovat pikemminkin sisältä päin suljettuja. Näin ajatteli viime vuosisadalla mm. C. S. Lewis. En voi oikein kuitenkaan uskoa, että helvetti olisi lopullisesti ja peruuttamattomasti suljettu sisältäpäin. Ilmestyskirjan mukaan Kristuksella itsellään on kuoleman ja tuonelan avaimet, ei meillä. Hän pystyy avaamaan sydämen, joka on suljettu, kirkastamaan itsensä ihmiselle, joka ei ymmärrä, kuka Jumala on. Hänelle on mahdoton enemmän kuin mahdollista. Rakkaus on kaikkivaltias. 

Jääkö toivo alakynteen, kun usko, toivo ja rakkaus pitävät juoksukilpailun? Rakkaus on kyllä suurin ja voimakkain, mutta kukaan ei pysy sen perässä. Toivo vetää mukanaan maaliin Rakkauden luo kaikki, jotka kompastuvat ja kaatuvat elämän matkalla. Ja kaikkihan kaatuvat. Usko taas tukee toivoa, antaa sille tarpeellisen veden, kannustuksen ja energian. Elämän juoksukilpailussa Rakkaus eli Jumala olisi ainoa voittaja, ellei toivo tekisi meistä kaikista heikoista hänen kanssavoittajiaan. Ja näin todella on.

Luen loppuhuipennukseksi Viisauden kirjaa (11:21-12:1) Vanhan testamentin apokryfikirjoista. Kohta kuvaa rakastavan Jumalan toimintatapaa maailmassaan:

"Suuri mahtisi on aina valmiina käyttöön -
kenestä olisi vastustamaan käsivartesi voimaa?
Kuin hiukkanen vaakakupissa
on koko maailma sinun edessäsi,
kuin maahan pudonnut aamukasteen pisara.
Mutta sinä olet kaikille armollinen,
koska kaikki on sinulle mahdollista,
sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä,
jotta he kääntyisivät,
sillä sinä rakastat kaikkea olevaa
etkä inhoa mitään luomaasi -
jos jotakin olisit vihannut,
et olisi luonut sitä.
Jos et jotakin olisi halunnut,
kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää?
Jos et jotakin olisi kutsunut elämään,
kuinka se olisi säilynyt hengissä?
Mutta sinä säästät kaikki,
koska kaikki kuuluu sinulle,
sinä, Valtias, rakastat kaikkea elävää,
sillä sinun katoamaton henkesi on kaikessa olevassa.
Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä,
varoitat heitä muistuttamalla heidän synneistään,
jotta he pääsisivät pahasta eroon
ja uskoisivat sinuun, Herra."

Loppuun virsi 336: 2, 5

---------------------

Messussa laulettiin yhdessä Lasse Mårtensonin "Jumala rakastaa maailmaa" sekä virsikirjasta 440, 805a ja 757:1,5. Luennon jälkeen luettiin seuraava evankeliumi:

Mark. 8:22-26


He tulivat Betsaidaan. Siellä Jeesuksen luo tuotiin sokea mies ja häntä pyydettiin koskettamaan tätä. Jeesus otti sokeaa kädestä ja vei hänet kylän ulkopuolelle. Sitten hän sylkäisi miehen silmiin, pani kätensä hänen päälleen ja kysyi: ”Näetkö mitään?” Mies avasi silmänsä ja sanoi: ”Minä näen ihmisiä – näen ikään kuin puita, mutta ne kävelevät.” Jeesus pani uudestaan kätensä miehen silmille, ja nyt tämä näki tarkasti. Hän oli täysin parantunut ja näki selvästi kaiken. Jeesus lähetti hänet kotiin ja sanoi: ”Älä edes poikkea kylään.”

Ja pidin tällaisen puheen:

Tarkka näkö on toivon näkökyky.
Jeesus on jokaisen ihmisen Luoja.
Ei ole yhtäkään toivotonta tapausta.
Mutta näemmekö metsän puilta?
Ovatko ihmiset vain yksilöitä,
tapauksia, käveleviä puita?
Missä on ihmiskunta,
kokonaisuus, metsä puissa?

Joskus pitää mennä henkisesti
kylä- tai kaupunkiyhteisön ulkopuolelle,
jotta näkisi kokonaisuuden.
Täytyy ajatella toisella tavalla.
Puu on kuitenkin sielläkin,
yksinäinen puu, josta versoaa metsä.
Se on Kristuksen ristinpuu,
elävä puu, uusi ajattelutapa.

Toivo on yhteinen asia.
Kilvoitelkaamme siinä.
Oppikaamme elämään yhdessä
sen tosiasian kanssa,
että Jumalassa ei ole mitään muuta
kuin rakkautta.

"Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi!" (Ps. 25:6)

Luento isosta toivosta: "Toivo ja usko"

KAKSI LUENTOA ISOSTA TOIVOSTA

ma 6. ja 13.3. klo 17 Kallion kirkossa, Vihreä sali
Petri Samuel Tikka
1. TOIVO JA USKO

Tervetuloa!
Pidän nyt ja ensi maanantaina kahden luennon mittaisen luentosarjan. Sarja on lyhyt, mutta aihe vie pitkälle. Kyse on toivosta, isosta toivosta. Tarkemmin sanottuna käsittelemme kaikkein suurinta toivoa, sellaista, joka koskee aivan kaikkia ihmisiä.

Pidän luennot, koska teen väitöskirjatutkimusta kaikkien pelastumisesta, etenkin kansainvälisestä nykykeskustelusta asian tiimoilta. Taustalla sekä tutkimuksessani että näillä luennoilla ovat Raamattu, varhaiskirkon kirkkoisät ja luterilaisuus. Jeesuksen lunastustyön luoma toivo on minulle rakas, läheinen ja voimaannuttava. Tämä on henkilökohtainen lähtökohtani sille, että haluan pitää aihetta esillä kirkossa ja seurakunnissa.

Tämän luentokerran tarkempi aihe on toivon suhde uskoon. Seuraavalla kerralla toivoa kirkastaa taas rakkaus. Toivoa, uskoa ja rakkautta kutsutaan teologisiksi hyveiksi. Niiden käsitteleminen sopii erityisesti nyt paastonaikana, tiellä kohti pääsiäistä. Laskiaisen, paastoon laskeutumisen juhlan alaotsikko on ”Jumalan rakkauden uhritie”. Tälle tielle lähdimme ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannentoista luvun tunnelmissa: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13: 13) Rukoilen, että näillä toivoluennoilla saisimme lisätä uskoamme Jumalan rakkauteen, joka kestää ja voittaa kaiken ja jolle mikään ei ole mahdotonta.

Päästäksemme alkuun tällä luennolla, joka koskee toivon ja uskon suhdetta, käsittelemme aluksi toivorikkaan uskon lähtökohtia ja siihen liittyviä kysymyksenasetteluja. Sitten siirrymme perusteisiin, joissa palataan Raamatun ja varhaiskirkon ajatuksiin. Lopuksi, ennen mahdollisuutta teidän kysymyksiinne, tähdennän vielä sitä, kuinka elimellisesti toivo liittyy uskomiseen. Tämä hetkemme vihreässä salissa päättyy vähän vaille kuusi. Kirkkosalin puolella on heti kuudelta messu, jossa jatketaan saman toivon lähteillä Sanan ja sakramentin äärellä. 

Tähän väliin veisattiin virsi 65 
 

Lähtökohdat ja kysymyksenasettelut

Lähtekäämme liikkeelle toivon lähtökohdista ja muutamista haasteista, jotka liittyvät asiaan. Toivo tekee mahdolliseksi uskoa siihen, että asioilla on tarkoitus ja kaikki kääntyy lopulta hyvin päin. Toivo siis luo uskoa Jumalaan, ja samalla se luo uskoa myös elämään. Toivon ja uskon suhde toisiinsa ei ole pelkästään akateeminen, teologinen asia, vaan hyvin käytännönläheinen. Juuri toivon tähden ihminen jaksaa uskoa ja mennä eteenpäin elämässä, ja kristillinen usko tekee toivosta enemmän kuin toivetta. Mikä kristinuskossa siis vahvistaa toivoa?

Ennen kuitenkin toivon sisältöön siirtymistä, on huomattava, että toivo on yleisinhimillinen kaipaus ja voima. Kaikki tarvitsevat toivoa ja sitä on olemassa jo ilman uskoon liittyviä perusteluja. Jo antiikin Roomassa tunnettiin ajatus: ”missä on elämää, siellä on toivoa”. Tämä ajatus pohjautuu siihen, että elämä on sinnikästä eikä sairaana tai muussakaan ahdistuksessa luovuta helpolla. Se, että elämä pyrkii pitämään kiinni viimeisestäkin toivosta, on useimmiten totta. Ihmiselämä on kuitenkin monimutkaista. Sielu voi lannistua joko osittain tai totaalisesti elämän vastoinkäymisten myötä. Ihminen onkin ainoa tunnettu elävä olento, joka voi esimerkiksi tehdä itsemurhan, kun toivon näköalat hämärtyvät.

Jotta pääsisimme käsiksi syvällisempään, inhimilliseen käsitykseen toivosta, on syytä kuunnella viime vuosisadan juutalaisvainoissa henkensä antanutta Anne Frankia. Hän ei kirjoittanut päiväkirjaansa ”missä on elämää, siellä on toivoa”, vaan aivan päinvastoin: ”missä on toivoa, siellä on elämää”. Juutalaisen tytön ajatus on lähempänä sitä, mitä toivo tarkoittaa myös kristillisesti. Toivo antaa rohkeuden ja voiman kestää tiet, joista ei ole ulospääsyä.
 

Toivo on välttämätöntä elämän taistelujen keskellä. Jokapäiväisessä elämässämme kristillinen toivo koskettaa sitä, mistä saamme voiman jaksaa. Kristillinen usko ei ole irrallaan arkielämän kysymyksistä tässäkään suhteessa, päinvastoin. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen toi toivon, joka ei jää juhlatunnelmiin tai vain sisäisiin mielenliikkeisiin. Kristinusko antaa toivolle sen sijaan perusteet, jotta se kestäisi. Muuten toivo muuttuu helposti vastakohdikseen: joko sinnittelyksi ja viimein epätoivoksi tai peräti uskotteluksi ja haihatteluksi. Mikään näistä ei tietenkään kanna loppupeleissä.

On syytä tähdentää sitä, että usko ei korvaa luonnollista toivoamme, sitä, että haluamme pitää kiinni elämästä. Kuten keskiajan suuri teologi Tuomas Akvinolainen on sanonut: ”Armo ei kumoa luontoa, vaan edellyttää ja täydellistää sen.” Kristillisen ilosanoma olisi aina kaikunut tyhjille korville, jos ihminen ei joka tapauksessa toivoisi jotakin enemmän tulevaisuudelta. On olemassa elämän arvokkuutta ja ihmisarvoa, mistä kuka tahansa voi pitää kiinni ja mitä halutaan puolustaa loppuun asti. Kristillinen usko vahvistaa sen, että perääntymätön halu hyvään lopputulokseen ei tule jäämään vaille hedelmää. Se, että Jeesus nousi kuolleista, vahvistaa nimittäin sen, että toivo ei ole turhaa toivetta. Samalla pääsiäisen tuoma toivo ohjaa luonnollisen toivomme kohti sen alkuperäistä kaipausta: kohti Jumalaa.

Kristillinen usko, evankeliumi, esittää meille kuitenkin myös haasteen: miten toivo voi olla totta eikä vain hyvää toivetta? Ollakseen todellista toivo ei voi olla vain yksilökeskeistä, omakohtaista toivoa, vaikka sekin on tärkeä asia. Henkilökohtainen usko voi rakentaa ihmistä, mutta jos se ei avaudu maailmalle ja lähimmäisille, se näivettyy. Ongelma on siinä, että avautuessamme alamme rakastaa ja rakastaessamme meillä on menetettävää. Näin ollen rakastaminen jää usein puolitiehen emmekä edes tule ajatelleeksi toisten kohtaloa vakavasti, vaikka huokailisimme pelastusta itsellemme.

Elämä kuitenkin antaa tarpeen saada vakuutuksen omien läheistemme hyvästä tulevaisuudesta. Näin on siitä huolimatta, ettemme voi tietää toisen tietä tai se jopa näyttäisi menevän jo nyt pieleen. Kuitenkin meidänhän tulee osata rakastaa jokaista lähimmäistämme niin kuin itseämme. Emme saa toivoa hyvää edes vain läheisille, vaan kaikille. Voi silti olla, ettemme vain jaksa uskoa hyvään lopputulokseen jokaisen kohdalla. Näin on silloin, kun asiaan ei löydy toivorikasta näkökulmaa. Pahimmillaan emme edes halua hyvää tulevaisuutta toiselle. Oli niin tai näin, uskonelämä ja toivo irtaantuvat tällaisissa tilanteissa helposti toisistaan. Kun emme voi toivoa parasta mahdollista tulevaisuutta muille, haasteita on tällöin kaksi. Ensimmäinen haaste on ihmisiin ja toinen Jumalaan liittyvä. Haasteiden kääntöpuoli on toivorikkaan näkökulman kirkastuminen.

Ensinnäkin ihmisistä: jos pidämme jonkun lopullista tulevaisuutta epävarmana, myös tämänhetkinen näkökykymme kapenee. Emme enää havaitse sitä hyvää ja niitä mahdollisuuksia, jotka Jumala on jokaiseen ihmiseen asettanut. Hyvä Jumalahan on luonut kaikki ihmiset omaksi kuvakseen eli heijastamaan hänen hyvyyttään. Hyvyys on tarkoitettu kaikkien osaksi.

Mutta jos katsomme vain ulkokuorta, voimme lannistua. Emme ehkä jaksa tai viitsi rakastaa toivottomina pitämiämme tapauksia, vaikka sellaisia ei ole. Tämä pätee eläviin ihmisiin, velvoittaahan rakkaus meitä uskomaan toisistamme parasta. Toivo kuitenkin yltää pidemmällekin. Uskonpuhdistajamme Martti Luther kertoi sielunhoidollisessa asiayhteydessä, ettei Jumalan pelastusvoimalle saa asettaa rajaa kuolemankaan jälkeen, ei edes itsemurhan tehneen kohdalla. Sitä pidettiin aikanaan pidettiin kuolemansyntinä, vaikka se on hätähuuto.

Toinen toivon kapenemisen haaste liittyy Jumalaan. Rakkaus velvoittaa meitä toivomaan parasta mahdollista, ja paras mahdollinen hyvähän on itse Jumala. Mutta Jumalaa ei voi toivoa toiselle vain osittain. Mehän olemme kristittyjä sen takia, että kaipaamme rakasta Jumalaa enemmän kuin mitään ja huudamme hänen puoleensa. Emmekö haluaisi lähimmäisellemme sitä valtavaa hyvää, mitä janoamme itsellemme? Emmekö siis haluaisi kaikkien uskovan Herraan? Samalla kysymme: kuinka on mahdollista uskoa, että Jumala tulee kaikkien ihmisten osaksi? Luterilaisina tiedämme, että ihminen pelastuu yksin uskosta. Mutta monethan sanovat, että eivät usko.

Kuitenkin, jos joku sanoo uskovansa, hän ei voi tukeutua siihen, että olisi itse saanut uskonsa aikaan tai edes ylläpitänyt sitä. Usko on Jumalan lahja. Kaikki me olemme samalla viivalla, sekä uskovina että vähemmän uskovina. Ainoa toivo on Jeesus, ei se, mihin itse pyrimme omaksi parhaaksemme. Jeesuksen uhritie, uskon lähtökohta, on myös kaiken toivon perusta. Sillä tiellä itse Jumalan Poika, Jumalan oma sydän, kuoli. Hän kuoli syntisen, mutta Jumalan rakastaman, ihmissuvun puolesta. Voiko olla suurempaa, tietoisempaa uhria? Meillä ei ole minkäänlaista oikeutta väheksyä tämän jumalallisen uhrautumisen voimaa kenenkään kohdalla. Näin on etenkin silloin, kun saamme armon uskoa sen hedelmät omalle kohdallemme kaikissa heikkouksissamme.

Pelastuminen tarkoittaa pääsyä Jumalan yhteyteen, ei esimerkiksi taivaaseen pääsemistä, ei myöskään esim. tavaroita tai ruokaa. Sallinette kuitenkin maallisen vertauksen: kristillinen tasajako ei voi päteä vain ruokapöydässä. Kaikkien on saatava juuri omalle kohdalleen myös itse Jumala. Jos saamme jotain itsellemme, kristittyinä toivomme samaa muille.

Jeesuksen uhritie on todistanut Jumalan rakkauden rikkinäisessä maailmassa. Jumala ei ole kaukana. Miten voimme vahvistaa kristillistä, rakkauteen perustuvaa toivoa kaikkien pelastumisesta? Ja miten voisimme antaa vähemmän painoarvoa lähimmäistemme puolesta pelkäämiselle, epävarmuustekijöille? Nehän estävät meitä näkemästä lähimmäisemme hyvää tulevaisuutta, jota meidän tulee vakaasti toivoa. Eikä toivo, jos sitä hyveeksi kutsutaan, voi olla vain toivotus tai toive. 

Perusteet

Siirtykäämme nyt kysymyksistä rohkeasti vastauksiin, ja rukoilkaamme mieliimme valoa vastausten näkemiseen ja soveltamiseen. Epäilykset ovat osa elämää, mutta niitä ei tarvitse pyhittää. Löytääksemme valaisua siihen, miten voimme vahvistaa toivoamme, on palattava alkulähteille. Pääasiallinen alkulähteemme on itse Jeesus, elävä Jumalan Sana. Hänen ristinsä työ on toivon perusta. Kristuksen olemuksen ja tekojen ymmärtämistä kirkastaa Raamattu. Pyhien kirjoitusten tulkinnassa meitä auttavat taas ne kristityt, jotka elivät lähimpänä niiden kirjoittamista. Varhaisen kirkon opetuksessa toivo oli voimallisena pohjavireenä aina läsnä. Alkukirkon suuria opettajia kutsutaan kirkkoisiksi, vaikka joukkoon mahtui toki myös hengellisiä äitejä.

Raamatun ja varhaiskirkon aikana peruslähtökohdat olivat selviä. Jumala on rakkaus. Jumala on kaikkivaltias. Hän ei luo ketään turhaan, ja hän tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät langenneet ihmiset takaisin omaan yhteyteensä. Kirkon tehtävä maailmassa käsitettiin osaksi tätä pelastusprosessia. Julistamalla maailmassa, kastamalla uuteen elämään ja opettamalla Kristuksen tietä kirkko jatkoi sitä, minkä Vapahtaja oli aloittanut. Tässä kaikessa ei pitäisi olla mitään tuntematonta meillekään 2000-luvun helsinkiläisessä seurakuntaelämässä.

Poikkeavia olivat kuitenkin kaksi asiaa: näköalan laajuus ja se painoarvo, joka annettiin hyveille. Nykyään kirkon työn nähdään hyvin paljon tämänhetkisestä ja tämänpuoleisesta näkökulmasta. Siksi ehkä kiinnitetään paljon huomiota jäsentilastoihin ja vallitseviin mielipiteisiin ja niistä kiistelemiseen. Pelastusasioitakin käsitellään usein siltä pohjalta, että se tuo yksilöllisen lohdun juuri tähän hetkeen. Alkukirkossa toivo kuitenkin oli maailmoja syleilevä asia. Se oli kaiken työn pohjavire. Kristuksen työn lopullinen toteutuminen, koko maailman ja ihmiskunnan pelastuminen, oli se näköala, jonka kantamina työtä tehtiin.

Miksi emme kuitenkaan esimerkiksi Raamattua lukiessamme aina havaitse tämän toivon laajuutta? Tämä voi johtua siitä, että sekä Raamatussa että varhaiskirkossa annettiin suuri painoarvo hyveille ja elämän uudistumiselle. Toivo tuntuu meistä tässä valossa ehdolliselta: jos emme ole kilttejä, toivo ei välttämättä toteudukaan. Uudistumiseen kehottaminen ei kuitenkaan johtunut alun perin moralismista, vaan siitä vapaudesta, jonka evankeliumi oli tuonut. Vapaus rakastaa lähimmäistä muuttuu tosiaan kuitenkin meidän raadollisuutemme takia helposti pakoksi. Kristillistä moraalia odotettiin niin paljon, että tekojen vaatimus vei viimeistään 500-luvulle tultaessa toivorikkaan näköalan taka-alalle. Me luemme edelleen Raamattua siltä pohjalta, että hyviin tekoihin kehottamisen taustalla on ehto. Jos et toimi oikein, katoat ikuisesti.

Ajatus siitä, että kuoleman jälkeen mennään joko välittömästi taivaaseen tai helvettiin, oli kyllä jo eri tavoin olemassa varhaiskirkon aikana. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa näkökulma asiaan. Raamatun kuvaukset tulesta ja ikuisesta rangaistuksesta toki tunnettiin. Ne kuitenkin tulkittiin inhimillisemmällä tavalla. Keskiajalla muotoutunut käsitys helvetistä perustuu ajatukseen, että jokainen rikkomus Jumalan ikuista majesteettia vastaan ansaitsee päättymättömän rangaistuksen. Koska tässä vaakakupit menevät tasan, ajatusta on vaikea kiistää. Asia on kuitenkin itse Isän Jumalan omalta kannalta monimutkaisempi kuin vain oikeuskäytäntö. Varhaisen kirkon kirkkoisien opetus perustui enemmänkin siihen, että Jumala haluaa kasvattaa niitä, jotka hän on itse luonut. Hän ei luo turhaan. Jumala on viisas, hyvä ja suoraviivainen opettaja, ei ehdoton ja ankara tuomari.

Matteuksen evankeliumin 25:n luvun kuvaus vuohista ja lampista viittaa toki ikuiseen rangaistukseen. Saman asian voi kääntää Uuden testamentin alkukielen, muinaiskreikan, pohjalta myös ikuiseksi ojennukseksi. Tämä ei tarkoita kuritusta, joka kestäisi loputtamista, vaan opetusta, jolla on pysyvät seuraukset. Ja Raamatun kuvaukset tulesta, joka kohtaa syntisiä, kirkkoisät tulkitsivat puhdistavaksi tuleksi, rakkauden tuleksi, joka kohtaa kaikkia. Entisajan lääketieteessä tulta käytettiin verenvuoden lopettamiseen ja haavojen puhdistamiseen. Vapahtajamme tarkentaa myös itse, mitä hän tarkoittaa tulella: ”Jokainen tullaan suolaamaan tulella” (Mark. 9: 49). Suolaa käytetään puhdistamiseen tai säilömiseen.

Kun joku ojentaa sinua eli opettaa, miten asiat oikeasti menevät, ojennus ei välttämättä tunnu hyvältä. Jos kuitenkin huomaat ojentajan olevan ystävä, et kärsi ojennuksesta pitkään, vaan tajuat pian sen hyvän tarkoituksen. Samoin entisaikojen kauterisaatio eli tulen käyttäminen parannustarkoituksessa ei takuulla tuntunut hyvältä potilaasta. Lopulta hän kuitenkin kiitti lääkäriään. Tähän tapaan Gregorios Nyssalainen puhui puhdistavasta tulesta 300-luvulla.

Entäs sitten taivas? Ajateltiinko varhaiskirkossa, että kaikki pääsevät välittömästi kuoleman jälkeen taivaaseen? Näin ei toki ollut. Lopputulos tulisi olemaan jokaisen kohdalla hyvä, mutta se veisi aikansa. Pelastuksessa ei ollut kysymys välittömästä tyydytyksestä, unelmien välittömästä täyttymyksestä. Vaikka pelastus käsitettiin Jumalan tuomaksi lahjaksi, se oli myös prosessi. Raamatussa pelastus tarkoittaa kääntymystä ja Jumalan kiittämistä hänen armostaan, ei taivaaseen pääsemistä kuoleman jälkeen. Se on asia erikseen. Kirkkoisät ja Raamattu viittaavat kaikkien pelastumiseen ja siihen, että Jumala tahtoo ja aikoo saada sen aikaiseksi. He eivät kuitenkaan vielä viitanneet pastori Antti Kylliäisen tunnetuksi tekemään Kaikki pääsevät taivaaseen -ajatukseen. Se on nykyaikaisempi käsitys, jonka tekninen termi on ultrauniversalismi.

Varhaiskristilliseen ajatukseen kaikkien pelastumisesta liittyy tuli ja ojennus. Uskonpuhdistuksen myötä syntyneessä luterilaisessa kirkossa meidän pappien tulee julistaa lakia ja evankeliumia. Ojennus liittyy lakiin, samoin tuli. Evankeliumia on taas se, että kuolema on voitettu. Jumala ojentaa kaikkia ihmisiä elämän eri vaiheiden kautta. Evankeliumi, Kristuksen työ ristillä ja ylösnousemuksessa, näyttää meille sen, että kaikki perustuu Jumalan ihmisrakkauteen. Meidän ei siis tarvitse pelätä mitään. Meitä kasvatetaan kohti parempaa, kohti Jumalaa, kohti lähimmäistä, myös silloin, kun emme ymmärrä mistä on kysymys. Niin kuin virressä 336 sanotaan: ”Oi rakkautta! Palavammin ei kukaan voisi rakastaa. Se loistaa aina hehkuvammin, kun kohtaa tuskaa, kuolemaa.”

Evankeliumin tähden kullakin meistä voi olla omakohtainen toivo, että elämän käänteet johtavat lopulta hyvään lopputulokseen. Mutta entäs kun kohtaamme ihmisiä, joilla ei ole riittävästi toivoa? Nämä voivat olla ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan tai sellaisia, jotka kieltävät uskovansa. Voimme myös pelätä lähimmäisemme tulevaisuuden puolesta ilman mitään syytä, jota voisimme tarkemmin kuvata. Tiedämme vain elämän epävarmuuden. Pelko voi nousta erityisen suureksi varsinkin silloin, jos olemme menettäneet yhteyden johonkuhun tai joku on kuollut. Jos huolehdimme suuresti toisen uskon tai elämän tulevaisuudesta, teemme oikein, vaikka se tuntuisi kuinka raskaalta. Muuten meille käy niin kuin kirkkoisä Augustinus on sanonut: ”Sillä ken haluaa pitää omanaan sen mitä kuuluu kaikille, sanoutuu itse irti siitä mikä on kaikkien yhteistä omaisuutta – eikä hänellä jää muuta kuin oma epätodellisuutensa.”

Itselleni näissä kysymyksissä tuli muutamia vuosia sitten lohdutukseksi yksinkertaisesti Kristuksen risti. Miettiessäni sitä, miten ihmisille ja läheisille käy, koin ja näin ristille toteutuneen rakkauden. Ennen kaikkea koin, että itse Pyhä Henki on ristillä läsnä, hän, joka luo uskon. Kristuksen käsittämättömän tuskan meidän puolestamme selitti ainoastaan se, että Isä ei lähettänyt Poikaansa turhaan kuolemaan. Isä oli itse ristillä ihmisrakkaudessaan, rakkaudessaan omaa Poikaansa ja koko maailmaa kohtaan. Vaikka Poika kärsi, hän ei ollut ristille epätietoisena siitä, mitä tulisi tapahtumaan, hän ei ollut Isän sijaisuhri. Pojalla oli tuskassaan toivo, että kaikkien hänen luomiensa ihmisten pelastus toteutuisi. Sen varman toivon vahvisti Pyhä Henki, hän, joka oli kuin voimallinen tuuli ristin liepeillä.

Luin välittömästi näkyni jälkeen Raamattua. Huomasin, kuinka pyhät kirjoitukset selventävät sitä, mistä ristissä ja pelastuksessa ja Jumalan tahdossa on kysymys. En tiedä muut selitystä sille, miksi Raamattu kirkastaa Kristusta niin hyvin, kuin sen, että kyseessä on Kristuksen silminnäkijät ja profeetat. Ilman Raamattua olemme vailla pelastuksen kielioppia.

Kun olen lukenut kaikkien pelastumisen toivoon liittyvää kirjallisuutta, olen havainnut, että yksi tärkeimmistä toivoon liittyvistä raamatunkohdista on filippiläiskirjeen toisen luvussa. Se on hymni, laulu, joka kertoo Kristuksen alentumisesta: 

  
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra." (Fil. 2: 6-11)

Miten tämä liittyy kaikkien pelastumiseen? Pyhä Paavali kirjoittaa toisissa kirjeissään siitä, että pelastuminen liittyy olennaisesti Jeesuksen Kristuksen nimen tunnustamiseen. Roomalaiskirje kertoo: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10: 9-10) Kun vertaamme tätä filippiläiskirjeen hymniin, huomaamme, että lopulta kaikki tunnustavat Jeesuksen Herraksi eli Jumalaksi. Kaikki ovat siis pelastuva, kaikki tulevat olemaan kristittyjä eli Kristuksen nimen tunnustajia. Lähetyskäsky toteutuu.

Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille Paavali puhuu vieläpä näin: ”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: "Jeesus on kirottu." Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12: 3) Se, että kukaan tai kaikki pelastuvat, on yksinomaan Pyhän Hengen työtä, ei meidän työtämme eikä meidän toiveittamme heijastumaa. Kaikkien pelastumisella on myös oma Raamattuun perustuva terminsä. Kerron sen kohta, mutta ensin on sanottava, että se perustuu siihen, mitä Pietari puhui temppelissä apostolien tekojen mukaan viitaten Jeesukseen: ”Taivas oli oleva hänen asuinsijansa siihen aikaan saakka, jolloin kaikki pannaan kohdalleen, niin kuin Jumala ikiajoista asti on luvannut pyhien profeettojensa suulla.” (Ap. t. 3: 21) Asioiden kohdalleen paneminen on kreikaksi apokatastasis. Termi viittaa siihen, että ihmiskunta ja koko luomakunta tulevat takaisin Jumalan yhteyteen, niin kuin alun perin oli tarkoitettu.

Palatakseni vielä filippiläiskirjeen kohtaan, sitä selittää terävästi kirkkoäiti Makrina. Hän oli Gregorios Nyssalaisen sisar. Gregorios kirjasi kuolinvuoteella olleen siskonsa ajatukset kirjaansa Sielusta ja ylösnousemuksesta. Siinä Makrina sanoo selittäen sitä, mitä apostoli Paavali tarkoittaa puhuessaan taivaassa, maan päällä ja maan alla olevien yhteistä tunnustuksesta: ”Minun nähdäkseni jumalallinen apostoli ei tarkoita jaotella älyllistä olemusta paikan mukaan, vaikka hän käyttääkin nimityksiä 'taivaallinen', 'maanpäällinen' ja 'maanalainen'. Järjellisellä luonnolla on kolme olomuotoa. Yksi on saanut alusta alkaen osakseen ruumiittoman elämän, ja tätä me nimitämme enkelilliseksi. Toinen on kietoutunut lihaan, ja tätä me kutsumme inhimilliseksi. Kolmas taas on kuoleman kautta irronnut lihasta, ja se esiintyy sieluissa. Uskoakseni jumalallinen apostoli syvässä viisaudessaan näkee tämän ja tarkoittaa sanoillaan kaiken järjellisen luonnon kerran toteutuvaa sopusointua hyvässä. Hän kutsuu taivaalliseksi enkelillistä ja ruumiitonta, maanpäälliseksi ruumiilliseen punoutunutta, ja maanalaiseksi hän kutsuu jo ruumiista erkaantunutta.” (s. 87)

Gregorios ja Markina uskoivat siihen, että lopulta kaikki ajattelevat olennot, kaikki koskaan eläneet ihmiset ja kaikki henkivallat ylistävät yhdessä Kristusta. Tämä ylistys perustuu siihen, mitä Kristus on tehnyt Isän ja Hengen kanssa. Ylitsevuotava ja ylistettävä rakkaus tuli julkiseksi uutiseksi maailmalle Kristuksen ristintiellä. Rakkauden tie oli voitokas, sillä sen myötä Jumalan Poika nousi kuolleista. Jeesus on itse Jumala, joka on omaksunut ihmisluonnon. Pääsiäisen jumalallinen tarkoitus on itse ihmisyyden, koko ihmiskunnan, ylösnousemus. Ylösnousemus ei tarkoita vain ruumiin palautumista kuolemasta, vaikka sitäkin. Jo nyt on nähtävissä ylösnousemuksen hedelmät aina silloin, kun Kristuksen ansiosta koemme olevamme kotona ruumiissamme, omassa elämässämme. Kristuksen ihmisrakkaus ei katso kenenkään kykyä olla hyvä. Hänen armonsa kuuluu kaikille. Pääsiäinen on olemassa juuri sitä varten, että kaikilla ihmisillä olisi toivo. Tämä toivo tähtää ylösnousemukseen eli kaiken kohdalleen asettamisesta, siihen, että kaikki on todella, todella hyvin.

Usko on sen tukena, mitä toivotaan...

Lopuksi muistutusta siitä, mikä meitä vielä haastaa uskon ja toivon suhteen käsittämisessä. On syytä kysyä: onko meillä ihmis- vai Jumala-keskeinen käsitys elämästä? Kun nyt puhumme toivosta ja pelastuksesta, voimme kysyä itseltämme: kumpi painaa isoissa, koko kohtaloamme koskevissa asioissa enemmän, meidän Luojamme vai me ihmiset? Tunnettehan sanonnan: ihminen päättää, Jumala säätää. Se, että Luoja johtaa meitä, tuntuu kuitenkin monesta pelottavalta. Tämä johtuu siitä, että pidämme Jumalaa vapautemme riistäjänä, emme sen antajana. Jumala on Vapahtaja. Meillä on omat elämiseemme liittyvät rajalliset vastuumme ja niiden puitteissa teemme ratkaisuja. Mutta voimmeko kristittyinä ajatella, että ihminen lopulta itse vastaisi omasta elämästään? Eikö meitä johda Jumala, joka on rakkaus? Vai olisiko Jumala heittänyt meidät yksinäisiksi atomeiksi, päättämään itsestämme vailla hänen lämmintä läheisyyttään?

Jos jollakulla on kuitenkin väärä käsitys Jumalasta, Jumalan rakkautta ei silloin edes havaita olemassa olevaksi. Jumalaa voidaan pitää jopa pahana, ja siksi hänen olemassaoloaan ei haluta. Me ihmiset voimme ihan syystä ajatella, että jos jollakulla on meistä täysin väärä ajatus, jos joku pitää meitä pahana, me lakkaisimme olemasta tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa. Se voi olla joskus ihan käytännöllinen ratkaisu. Jumala ei kuitenkaan näin tee, hän ei voi antaa itselleen lupaa tähän. Me voimme todeta jossakin tilanteessa, ettemme pysty toimimaan vihamielisen lähimmäisen parhaaksi muuta kuin rukoilemalla. Jumala on kuitenkin itse juuri se lähimmäisen paras, jota rakkaus kehottaa jakamaan. Sen takia Jumala ei koskaan lakkaa toimimasta sen hyväksi, että kaikki uskoisivat häneen, että kaikilla olisi suhde häneen.

Messussa myöhemmin kuultava lukukappale on heprealaiskirjeestä (Hepr. 2: 9, 17-18). Siihen jo alustuksena viitaten on syytä huomata, että kirjeen mukaan Kristus astui kuolemaan jokaisen ihmisen puolesta pelastaakseen kaikki kuolemaa pelkäävät (Hepr. 2: 9, 14-15). Onko yhtäkään ihmistä, joka ei tuntisi epävarmuutta kaiken katoavaisuuden tähden? Jeesus, joka on ikuisesti ylistetty Jumala eli Kaikkivaltias, tuli pelastamaan aivan kaikki. Jeesus on kuitenkin myös ihminen, niin kuin mekin. Miten hän uskalsi astua kärsimysten tielle, joka päättyisi kuolemaan? Heprealaiskirje vastaa tähän sanoen (Hepr. 12: 2): ”Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset...” Edessään olleen ilon tähden! Kaikkivaltias Jumala suokoon, että meillä on tällainen ihmeellinen ilo kaikissa vastoinkäymisissä ja haasteissa. Kirje heprealaisille kertoo myöskin Vapahtajasta (Hepr. 5: 7): ”...hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon.” Ja Raamatusta myös tiedämme, että Jumala tahtoo pelastaa kaikki ihmiset (1. Tim. 2: 4).

Jeesuksen uhrirukous on kuultu, ja hän astui kärsimykseen edessään olevan ilon tähden. Hän astui ihmisten hylkäämäksi lahjoittaakseen meille oman mielenlaatunsa. Se tarkoittaa luottamusta Isään Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Tämä asenne antoi Vapahtajalle varmuuden siitä, että hänen Isänsä pelastustahto toteutuisi. Olkoon meillä tällainen ilo, joka kaikissa koettelemuksissakin saa voimansa toivosta. Kuulin myös eräältä vanhalta kappalaiselta viime perjantaina tällaisen viisauden, jonka eräs piispa oli sanonut: ”toivo on Jumalan käskysana, joka toteutuu ajallaan”.

Heprealaiskirjeen mukaan usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan (Hepr. 11: 1). Pyhän Makrinan tulkinnan mukaan usko on peräti tukena toivomallemme. Apostoli Pietari kehottaa ensimmäisessä kirjeessään meitä kristittyjä pyhittämään Herra Kristuksen sydämessämme ja olemaan aina valmiita antamaan vastaus niille, jotka kysyvät, mihin toivomme perustuu (1. Piet. 3: 15). Ennen mahdollisuutta kysymyksiin haluan vielä kerran viitata heprealaiskirjeeseen. Sen mukaan toivo ei tosiaankaan ole hento kuin toive, vaan vahva kuin valtava ankkuri, joka ei anna laivan sortua valtamerten myrskyissä. Muistaen sen, että uskomme mukaan Kristus on kuollut pelastaakseen kaikki pelkäävät ihmiset, siis aivan kaikki ihmiset, kuulkaamme tämä sana: ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni, kun hän oli tullut ylipapiksi, jonka pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 6: 19) Melkisedek tarkoitta vanhurskauden kuningasta. Vanhurskaus on sitä, että kaikki on harmoniassa ja kohdallaan. Tällä toivon tiellä kuninkaamme meitä johtakoon.