lauantai 24. syyskuuta 2016

Vapaus on uusi alku

Gal. 5: 1-6
Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä. Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.
Saarna Kallion kirkossa messussa perjantaina 23.9. armon vuonna 2016 Kristityn vapauden viikolla ja Johannes Kastajan sikiämisen päivänä Petri Samuel Tikka (täyttäessään kolmekymmentä vuotta)

Kristus vapautti meidät vapauteen. Kristus vapautti meidät vapauden avulla. Kristus on Vapahtaja, vapauttaja.

Salomon oodit ovat kristikunnan vanhin virsikirja. Oodissa 17 tuonelaan, helvetin vankilaan astunut Vapahtaja sanoo: ”Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” Kaikki, kaikki ihmiset, riippumatta heidän elämäntilanteistaan tai valinnoistaan, vapautetaan ehdottomasti. Ei jää mitään ”mutta”-sanaa, ei pakkoa, ei yhtään ehtoa.

Nykyään kuitenkin meidän pappien saarnoissa ajatus kristityn vapaudesta usein vesitetään lähes välittömästi. Kristityn vapaus onkin yhtäkkiä kaikkea mahdollista muuta kuin itse asiassa vapautta. Ruvetaan puhumaan seuraavanlaisista asioista tiloina, joihin meidät on vapautettu: vastuu, sitoutuminen, hyvän tekeminen. Hyväntahtoista puhetta on vaarallista ruveta vastustamaan. Mutta tuskin on olemassa vikkelämpää harhautusta, jotta voisi ohittaa armon, kuin jättää se sivulauseeksi.

Jumalan armoa ei saa pitää vähemmän merkittävänä kuin sitä, että ihmiset tekevät hyvää toisilleen. Jumala rakastaa meitä vapaasti ja voimakkaasti ja luovasti. Jos tätä ihmettä ei mietiskellä päivin ja öin, hyvät teot ovat pahimmillaan suorastaan haitallisia. Usko hyvän tekemiseen näyttäytyy vähempiosaisten päähän taputtamisena ja oman tulevaisuutemme omaehtoisena turvaamisena.

Synnintunnustusvirressä (282) mainittiin Manasse. Tämä epäjumalanpalveluksen uudelleen säätänyt kuningas katui aikoinaan, kun hänet oli vangittu, ja rukoili Herraa tähän tapaan: ”mittaamaton, käsittämättömän suuri on armo, jonka olet luvannut.” Kristus,  Messias, on suuri Vapahtaja. Emme puhu tarpeeksi usein sitä muun muassa psalmien sanomaa, että Jumala on suuri, kuten toisilla uskonnoilla on edelleen tapana sanoa. Vaatiiko elämä tragediaa, jotta armo alkaa tuntua isolta? Pitääkö meidän joutua henkisen sorron ja kaikenlaisen vainon alle, jotta vapaus alkaa maistua?

Ei, evankeliumi, ilosanoma, ei edellytä pahaa eikä myöskään sen odottamista. Juuri nyt, juuri tänä päivänä, tällä hetkellä me olemme vapaita. Enää ei ole olemassa sitä pelkoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pelolla ei ole mitään perustaa. Kaikki on julistettu hyväksi ja osoitettu tarkoituksenmukaiseksi. Tämän totuuden opettaa meille itse Sana. Kristus on Jumalan Sana, hänen puheensa meille. Oodissa Pelastaja sanoo: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut.” Kaikki on siis avointa ja vapaata. Tätä meille tähdentää sielujen opettaja, hän, joka on myös suuri lääkäri, parantumattomasti sairaiden parantaja.


Paavalin mukaan me odotamme vanhurskauden toivoa Hengellä ja uskon avulla. Vanhurskauden toivo tarkoittaa sen innokasta odottamista, että kaikki, aivan kaikki asiat, ovat lopulta hyvin, ja koko maailma on täynnä Herran tuntemista. Jokaisen luodun olennon kieli, niin näkyvässä kuin näkymättömässä todellisuudessa, on ylistävä Jeesusta. Vapahtajan persoona tullaan tuntemaan suurena Jumalana, Kaikkivaltiaana. Häntä kukaan ei voinut eikä lopulta halunnutkaan estää. Ristiinnaulitun Jumalan Henki johtaa kaikki, erityisesti kauaksi eksyneet ja joutuneet, yhteiseen uskoon ja tunnustukseen. Rakkaus on rakastava meidät rakastaviksi. Rakkaus kykenee kaikkeen. Niinpä Jeesuksessa Kristuksessa ainoa johonkin pystyvä asia on rakkautena vaikuttava usko.

Jumala on rakkaus. Jumala on suuri, sillä hän on ääretön. Kaikki Jumalan ominaisuudet palautuvat hänen rakkauteensa. Niinpä hänen äärettömyytensä, hänen avaruutensa, on yhtä kuin rakkautta ja armoa. Tätä on se vapaus, johon Jumalan Poika, Jeesus Kristus, meidän ja koko maailman Vapahtaja, on meidät vapauttanut. Tämä filosofia, viisaus, on jokapäiväistä elämää. Niin kuin Sirkka-mummillani oli tapana sanoa: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”

torstai 15. syyskuuta 2016

Ovi uuteen maailmaan

Room. 8: 18-23
Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme. Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.

Torstaina 15. päivänä syyskuuta pelastuksen vuonna 2016 Helsingin tuomiokirkossa - pastori Petri Samuel Tikka saarnasi

Billy Graham, amerikkalainen evankelista, kohtasi kerran Kiinassa buddhalaisen munkin, joka oli meditoimassa. Baptistikirkkoon kuuluva Graham meni munkin luo puhumaan hänelle Jeesuksesta. Tulkkinsa välityksellä tohtori Graham kertoi munkille siitä, mitä Jeesus oli tehnyt ristillä ja kuinka oman elämänsä uskominen Kristukselle antaa ihmiselle ikuisen elämän. Buddhalainen munkki imi sisäänsä kaiken, mitä kristillinen pastori kertoi, kyyneleet silmissään. Graham sanoi munkille: ”Tahdotko kutsua Jeesuksen elämääsi tässä ja nyt, kun rukoilemme yhdessä?” Munkki vastasi hätkähtyneenä hänelle sanoen: ”Ottaa hänet vastaan elämääni? Ottaisin hänet vastaan mielelläni, mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän on jo minussa. Hän on ollut minussa kauan. En tiennyt kaikkea sitä hänestä, mitä juuri kerroit minulle, mutta tämä Jeesus, josta olet kertonut minulle, on minussa, ja puhuessasi hänen Henkensä minussa vahvisti kaiken, mitä sanoit. Uskon siihen, mitä sanoit, koska hänen Henkensä vakuutti minulle, että nämä asiat ovat totta. Ottaisin hänet vastaan, mutta hän on jo minussa.”

Apostoli Paavali sanoo tänään: ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä.” Tähän vapautta kaipaavaan luomakuntaan kuuluvat kaikki ihmiset. Kaikki kaipaavat sitä, että pääsisivät lapsen asemaan suhteessa Luojaamme, itse Hyvyyteen. Meidän luotujen kaipaus ilmenee monin tavoin, joskus hiljaisena odotuksena, joskus myös lapsen kapinana suhteessa Isään. Raamatun, erityisesti Uuden testamentin kielenkäytössä, ”luomakunta” ja ”luodut” eivät viittaa pelkästään luontoon eli eläimiin, kasveihin, metsään, avaruuteen ja niin edelleen. Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali viittaa Kristuksesta kertovaan lauluun: ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat.” Ideana on se, että hän ei ole luonut ketään turhaan. Siksi Paavali puhuu luotuja luetellessaan ensiksi mahtavista henkivalloista eli enkeleistä, joiden olemassaoloa ei ennen kyseenalaistettu. Meidän ajattelussamme luotu maailma on päinvastoin ensisijaisesti materiaalista eli aineellista todellisuutta: atomeita ja kiviä. Nykyinen kvanttifysiikka kuitenkin kyseenalaistaa atomiajan ajattelua. Elämme jälkikopernikaanista aikaa, jossa taivaankappaleet eivät ole muuttumattomien luonnonlakien kivenkovia orjia.

Vielä suurempi kysymys kuin tieteen muuttuminen on se, kahlitsemmeko me vielä maailmaa kivenkovien henkisten lakien, ehtojen ja edellytysten, alle. Ovatko toiset persoonat, toiset luodut ihmiset, meille tärkempiä kuin se, että kaikki menee oikein, odotetulla tavalla? Billy Graham on sanonut: ”Tehtäväni on todistaa. Pyhän Hengen tehtävä on johtaa synnintuntoon. Isän Jumalan tehtävä on tuomita.” Samoin luterilaisen ajattelun mukaan Jumalan Sana itse vakuuttaa ihmisen. Usko tulee kuulemisesta – niin kuin kävi buddhalaisen munkin tapauksessa. Kuuleminen ei edellytä sitä, että kuuleva ihminen on hyvä, minulle kelpaava ihminen, eikä myöskään Kristuksen vastaanottamista henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen. Kukaan ei pelastu, siis päädy hyvään lopputulemaan, omien valintojensa ansiosta, vaan Kristuksen valinta vapauttaa meidät. Meidän omalla uskollamme ei myöskään pötkitä pitkälle, mutta Kristuksen usko, hänen uskollisuutensa, julistaa meidät vanhurskaiksi, Jumalalle täysin kelpaaviksi.

Paavalin oppia siitä, että koko luomakunnalla on toivo, on julistettu monin tavoin alusta asti. Kristikunnan vanhin virsikirja on Salomon oodit. Niissä ylistetään Kristuksen viisautta, kauneutta ja pelastustekoja. Kokoelma on laadittu viimeistään toisen vuosisadan alussa, mahdollisesti jo ennen. Yhdessä oodissa pitkänperjantain jälkeen tuonelaan astunut Kristus puhuu näin: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut. Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” (Salomon oodi 17: 11-12) Sillä tosiasialla, että kaikki on taipunut katoavaisuuden alaisuuteen, kuten Paavali sanoo, on tarkoitus. Se, ettei usko ole vielä kirkkaana esillä, on synnytystuskia. Toinen vanha oodi laulaa Jumalalle näin: ”Turmeltumaton on sinun tiesi, niin kuin sinun kasvosikin, mutta maailmasi olet saattanut turmeluksen alaiseksi, jotta kaikki voisi vapautua ja uudistua.” (Salomon oodi 22: 11)


Jumala on täksi maailmanajaksi, vain lyhyeksi aikaa, kätkenyt kasvonsa kaikilta meiltä, jotta vapautuisimme sisäisesti Kristuksen työn ansiosta ja lopulta iloitsisimme yhdessä Isän kirkkauden näkemisestä. Vielä on olemassa suuri määrä vastalauseita sille raamatulliselle totuudelle, että Jeesus Kristus, koko maailman Vapahtaja, on vanhurskauttanut kaikki ristillään. Ensimmäinen on kysymys siitä, eikö usko ole tarpeen. Usko on kuitenkin Jumalan lahjaa, ei ihmiselle asetettu ehto. Toinen on kysymys siitä, mihin julistusta tarvitaan. Julistus ei ole kuitenkaan vastakaiun vaatimista, vaan siitä iloitsemista, mitä Jumala on tehnyt. Kolmanneksi joku voi kysyä, mitä hyötyä on sitten kirkosta ja sakramenteista. Tämä vastalause on yhtä absurdi kuin se, että tarvitaanko äidin kosketusta, jos äiti kuitenkin rakastaa lapsia ehdoitta. Kirkko on nimittäin Kristuksen läsnäoleva ruumis ja sakramentit hänen hoitavaa, äidillistä kosketustaan.

Kirkko on myös loppujen lopuksi rakkauden kaupunki, johon kaiki tulevat avoimista ovista sisään, ilman pääsymaksua, ilman ehtoja tai pelkoa. Paavi Paavali VI sanoi vuonna 1965 katolista kirkkoa uudistaneen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yhteydessä näin, kirjeessään ”Gaudium et spes” eli ”Ilo ja toivo”: ”Kun Kirkko itse auttaa maailmaa ja saa siltä monenlaista apua, se pyrkii vain tähän ainoaan päämäärään, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja koko ihmiskunnan pelastus toteutuisi. Kaikki se hyvä, minkä Jumalan kansa maallisen vaelluksensa aikana voi tarjota ihmiskunnalle, johtuu taas siitä, että Kirkko on ”universaalinen pelastuksen sakramentti”, joka samalla kertaa ilmoittaa ja toteuttaa Jumalan ihmisiä kohtaan tunteman rakkauden salaisuutta. Jumalan Sana, jonka kautta kaikki on tehty, on itse tullut lihaksi, jotta hän täydellisenä ihmisenä pelastaisi kaikki ja kokoaisi kaiken yhdeksi. Herra on ihmiskunnan historian päämäärä, piste, johon historian ja sivistyksen kaipaukset kohdistuvat, ihmissuvun keskipiste, kaikkien sydänten ilo ja niiden toiveiden täyttymys. Hän on se, jonka Isä on herättänyt kuolleista, korottanut kunniaan ja asettanut oikealle puolellensa; hänet Isä on pannut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänen Henkensä elävöittäminä ja yhdistäminä me vaellamme ihmiskunnan historian täyttymystä kohti, joka kokonaisuudessaan vastaa hänen rakkautensa suunnitelmaa: ”Yhdistää Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja mitä on maan päällä” (Ef. 1:10).” Näin siis kirjoitti Paavali VI apostoli Paavaliin lopuksi viitaten.

Summa summarum, yhteen kooten: kristittyinä me uskomme ja panemme toivomme siihen täydelliseen vapauteen ja kirkkauteen, joka kuuluu kaikille Jumalan lapsille, siis kaikille luoduille. Paavalin mukaan jokaisen luodun olennon kieli on ylistävä Jeesusta ja kutsuva häntä Jumalaksi. Nyt kuitenkin vielä ”
me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.” Kristityt, Kristuksen julistajat, tunnustakaamme syntimme yhteen ääneen näin sanoen...

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Miksi enkelit osaavat lentää?

Ajatuksia kirjasta Taivaalliset voimat (Serafim Seppälä)
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka


”Enkelit osaavat lentää, koska he ottavat itsensä kevyesti.” Lukiessani professori Serafim Seppälän tuoretta kirjaa Taivaalliset voimat: Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa tämä G. K. Chestertonin lentävä lause tuli mieleen. Sisältönsä puolesta teos on kuitenkin painavaa asiaa! Haluan tässä esseessä ottaa esille opetuksia, jota kirjassa esille tulevista enkelisistä mietteistä voisi saada.



Olin kuuntelemassa pappismunkki Serafimia lauantaina 2.4. tänä armon vuonna 2016 kulttuurikeskus Sofiassa (olin siellä pappisystävä Liisa Auruksenahon kanssa), kun hän esitteli kirjaansa (teos oli niin uusi, että sen painaminenkin oli myöhästynyt). Kävi ilmi, että Taivaalliset voimat on ensimmäinen Serafimin laatima teos, jonka hän on kirjoittanut ns. yleisön pyynnöstä. Hän kertoi kirjan kirjoittamisen vieneen hänet sellaisten henkisten sfäärien kohtaamiseen, joita hän ei ollut ennen kokenut. Serafimin mukaan enkeleistä puhuminen on varma tapa saada sali täyteen – niin kuin olikin. Enkelit ovat alati kiinnostusta herättävä ja ajankohtainen aihe. On mielestäni jännittävää, että vaikka enkeleistä puhutaan kirkoissa harvinaisen vähän, teologiassa ehkä vielä vähemmän, niin aiheen suosittuus ei näytä herättäneen teologeja ajattelemaan enkeleiden asemaa entistä painavammalla tavalla. Varhaisessa kirkossa nimittäin enkelit olivat jatkuvasti esillä normaalina osana kristillistä maailmankuvaan. Nykyään he näyttävät parhaimmillaan olevan jotakin ”ekstraa.” Onneksi Serafimin kirja korjaa asiaa (toinen esimerkki on Esko Miettisen Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa).

Ehkäpä enkeleitä on vaikea käsitellä, koska he eivät ole tarpeeksi jotain täysin toisenlaista kuin me (kuten Jumala luomattomassa rakkaudessaan) eivätkä toisaalta tarpeeksi kouriintuntuvan samanlaista ainesta kuin me (kuten näkyvän luomakunnan eläimet). He eivät mahdu rationalistisen ihmisen materiaalisen ja henkisen kahtia jakavaan maailmankuvaan. He pakenevat, kiitävät pakoon, meidän jaottelevista, ylivakavista järjestelmistämme! Yhtä lailla Serafimin pitämällä luennolla kuin itse kirjassa näyttäytyvät enkelien, näiden ajatuksenlennossaan meitä läheisten mutta muuten hyvin, hyvin toisenlaisten olentojen, ajattomuus ja ruumiittomuus. Tätä heidän lähtökohtaista ”henkevyyttään” voisi suomennettuna kutsua keveydeksi (heidän ”lentokykynsä” syyksi). Kirjaa lukiessani enkelien ajan murheiden yli käyvä olemus – voisiko sanoa: ilmavan vakaa oleminen - jäi minulle henkisesti käteen. Tai pikemminkin keveys tuli minulle päällimmäiseksi opetukseksi siitä, mitä enkelimäisyyteen pyrkiminen voisi käytännössä olla. Koska kyse on vielä energeettisestäkin energeettisemmistä persoonista, tämä ei ole eteeristä, väritöntä medidatiiotyyneyttä. Toinen asia, mikä vahvistui entisestään, on se, että Jumala on läsnä luomakunnassaan hyvin persoonallisella ja täyteläisellä tavalla. Hänen iloaan edustavat luodut enkelit eivät tule ikään kuin Jumalan ja ihmisen ”väliin”, vaan johtavat meitä kaikkia, ihmisiä ja muutakin luomakuntaa, kohti yllätäviä inspiraatioita ja yhteistä ylistysvirttä!

Serafim lähtee kirjassaan liikkeelle perusasioista ja kuvaa, kuinka enkelit ovat olemukseltaan henkiolentoja ja tunnetuimmalta toimeltaan Jumalan sanansaattajia. Sana enkeli juontaa juurensa muinaiskreikan sanasta angelos ”lähettiläs”, käännöslainana heprean sanasta malʼakh. Toisaalta aramean kielessä heitä kutsutaan nimityksellä ʽī”valvoja”. (s. 13-14) All night, all day angels watching over me, My Lord, päivin ja öin enkelit valovat, kuten spirituaali kuuluu. Kun olen eri yhteyksissä itse opettanut enkeleistä, monille on yllättäen tullut uutuutena tässäkin teoksessa jatkuvasti ilmenevä juutalais-kristillinen perustotuus: ”Enkelin tärkein tehtävä on Jumalan rukoileminen ja ylistäminen”. (s. 38; kursiivit minun) Arkisessa ajattelussa nimittäin enkelien varsinainen toimi näyttäytyy ihmisten varjelemisena. Vanhan kirkon kirkkoisien, kuten 600-luvulla vaikuttaneen Iisak Niniveläisen, mukaan kuitenkin ”enkelien tärkein tehtävä suhteessa ihmisiin on tarjota sisäistä inspiraatiota ja valaisua” (s. 219). Enkelien elämä on siis ensisijaisesti Jumalan ylistämistä ja toiseksi siitä kumpuavaa ihmisten inspiroimista, vaikka luonnostamme ajattelemme asioita omasta perspektiivistämme: meihin kohdistuvana suojelustoimintana. Serafimin kirjasta voimme oppia, että enkelit katsovat maailmaan Jumalan läpi, kun me taas koetamme katsoa Jumalaa(kin) maailman läpi.

Ehkä enkelien inspiroivassa toimessa olisi hedelmällistä liittymäkohtaa enkeliterapiaa harrastavaan New Age -ajatteluun, sillä painotuksella, että enkelien meditoima sisäinen valaistuminen vie meidät itsemme ulkopuolelle. Enkeliolennot opettavat meitä osallistumaan heidän kanssaan äärettömän, luomattoman, meistä riippumattoman ja vapauttavan Rakkauden, siis Pyhän Kolminaisuuden, tanssiin! Riippumatta lähtökohdistamme me ihmisinä kuitenkin miellämme enkelit helposti varsin ihmiskeskeisestä näkökulmasta (itse asiassa itsekeskeisistä lähtökohdista koko luomakunnan monitasoisuuden huomioon ottaen). Enkelit mielletään olennoiksi, jotka palvelevat meitä. Yleisimpiä kysymyksiä, joilla enkelien toimintaa kyseenalaistetaan tai ihmetellään, on se, miksi toisinaan enkelien jatkuva varjelus pettää. Tähän tulee kirjassa lyhyt ja ytimekäs vastaus: ”Miksi sitten tällaista suojelua toisinaan on, joskus taas ei? Iisak [Niniveläinen] vastaa realistisesti: me emme tiedä.” (s. 214) Me kyllä saamme jatkuvaa fyysistä(kin) varjelua, mutta jos Maan korvessa kulkevi -tyyppinen suojelus ei olisikaan ainoa kriteeri, joilla enkelien todellisuutta arvioidaan, mikä se sitten olisi?

Enkelien ylistystehtävää, liturgista olemusta, painottaessaan Serafim kirjoittaa: ”Enkelien eksistenssi on Jumalan tuntemista ja siinä syvenemistä.” (s. 232) Tästä kriteeristä on hedelmällistä lähteä liikkeelle enkeleitä arvioidessamme. Taivaalliset voimat -kirjan henkistä punaista lankaa voi hahmottaa sitä kautta, että enkeleillä on oma vahva elämänsä – itse asiassa heidän elämänsä on ruumiittomuutensa tähden lähtökohtaisesti sisäistä – ja juuri heidän elämäntyylistään meillä on paljon opittavaa. Vaikkemme kiinnittäisi heihin mitään huomiota sellaisenaan, saatikka kokisi erityisiä varjelusihmeitä, enkelit eivät silti menettäisi merkitystään. He viitttaavat syvempiin todellisuuksiin, jotka antavat toivorikasta suuntaa vajavaisuuden keskelle: vapauteen, armoon ja rauhaan (ei vain sodan puutteeseen, vaan harmoniaan ja täyteen elämään). Luennollaan Serafim kehotti, että voisi olla rukouksessa jotain koettuaan nöyrempää sanoa kokeneensa enkelin puhuttelua kuin heti suoralta kädeltä todeta: ”Jumala puhui minulle...” Pappismunkin kirjan viisauksien muovaamana tähän voisi lisätä, että jos koemme olevamme kuin enkeliluokkien korkein triadi (valtaistuimet, serafit ja kerubit), jotka elävät välittömästä kosketuksestaan Jumalaan, arvioimme tasomme hieman liian korkealle. Maallisesti sanoen sama opetus pätee, jos koemme olevamme elämisen taidon parhaita asiantuntijoita maailmankaikkeudessa (itsevarma näkökulma). (Tunnettu spekalaatio siitä, ettemme olekaan yksin universumissa, vaan on muita, vielä älyllisempiä olentoja, voi olla vähemmän ufo juttu kuin luulemme).

Jännittävää kyllä, nöyryys meitä lähtökohtaisesti suurempien voimien edessä ei kuitekaan tarkoita asemamme vähättelyä. Itse koen, että enkelit tekevät maailmankaikkeudesta vähemmän suoraviivaisen, vähemmän meidän kontrollotavissamme olevan, ja enemmän hengittävän, täyteläisen ja vapaan. Tällainen enkelimäinen elämänasanne nostaa meitä korkeammalle kuin voimme lähtökohtaisesti kuvitellakaan. Armon avulla voimme (mm. Gregorius Suuren mukaan) korota yhdeksän enkeliluokan rinnalle (peräti niiden ylle?) kymmenenneksi rationaalisten olentojen taivaalliseksi luokaksi (s. 225). Käsittämätön ja yllättävä edistyminen! Tällaisessa prosessissa enkelien arvioimisen kriteeri voisikin olla fyysis-mentaalisen suojelun tason sijaan se, kuinka paljon saamme kokea heidän kauttaan jotakin Jumalasta itse hyvyytenä ja kaiken hyvän antajana. Enkelit ovat valmiita valaisemaan sitä, kuka hyvyys on ja mitä kaikkea hän antaa (ja tätä kohti ”Kristuksen henget” opastavat, vaikkemme kysyisikään) . Tällaisella tiellä paradoksaalisella tavalla ikään kuin kohoamme nöyryyteen, arvostamaan enkeleiden vakaata viisautta, ja kokemaan heidän olemassaolonsa ”Jumalan rakkauden valaisemien hengellisten näköalojen” (s. 205) kautta.

Kristinuskoon alusta alkaen kuuluneen vapauden korostuksen mukaan enkelit toimivat vapaasti ja persoonallisella tavalla luomakuntaa kaitessaan. Tämä ei ole kuitenkaan itsestäänselvä käsitys, koska enkeleiden ylikorostumisen pelon vuoksi on aina ollut mahdollisuus siirtyä toisenlaiseen painotukseen. Jos käsitys Jumalan ainutlaatuisuudesta alkaa muuttua sellaiseksi, joka poissulkee potentiaalisia uhkia hänen majesteettisuutensa palvomiselle, silloin enkelitkin pienenevät. Kun juutalaisuus ja kristinusko alkoivat erota toisistaan, kristinusko säilytti korostuneen vahvasti juutalaisuuteen kuuluneen enkeliperinteen. Enkelit muodostavat näkymättömän luomakunnan ja siinä omat vankat järjestyksensä. Sen sijaan rabbiinisessa juutalaisuudessa (siis siinä, mitä pidämme nykyään ihan vain ”juutalaisuutena”) enkelien tosiasiallinen toimiminen Jumalan ”käsikassarana” korostui ajottain niin korostuneesti, että osaa enkeleistä alettiin pitää persoonattomina, joskus jopa väliaikaisina olentoina (s. 54-55). Tosin enkeliperinne jatkui samalla vahvana. Ambivalentti suhtautuminen esim. enkelin pyytämiseen avuksi ja heidän kutsumiseensa ”armon tuojiksi” on juutalaisuuden suuntauksia tänä päivänäkin jakava kysymys.


Vaikka juutalaisuus kehittikin enkelikäsityksiä, jotka poikkesivat ajanlaskun vaihteen vilkkaasta enkelien kunnioituksesta, ei sielläkään luovuttu esim. Gabrielin ja Mikaelin persoonallisuudesta ja merkityksestä. Meidän on nykyihmisinä, joille on iskostunut mieleen romantiikan ajan kiiltokuvallinen enkelikuva, vaikea kuvitella sitä, kuinka enkeleitä pidettiin vuosisatojen ajan urhoollisina ja kaikin tavoin lähtökohtaisesti ylemmän tason olevaisina kuin ihmisiä. C. S. Lewisin mukaan muuten keskiajan ajattelussa ihmisten asuttama maapallo ei ollut maailmankaikkeuden merkittävin keskus, jonka ympärillä kaikki pyöri, vaan matalin, vähäpätöisin alho, johon suhteessa kaikki taivaan sfäärit olivat yläpuolella. Serafim ottaa esille kuvauksia, kuinka sfääreillä liikkuvia taivaankappaleita liikuttivat (tai pikemminkin: liikuttavat) enkelivoimat. Enkeleiden ylemmyyttää suhteessa ihmisluontoon on kuvattu jopa niin, että yksi enkeli on yhtä suuri kuin kolmasosa maapallosta!

Vain, jos näemme sen, kuinka enkeleitä pidettiin eksistentiaalisesti ylempinä olentoina kuin meitä ihmisiä, voimme ymmärtää myös sen, kuinka radikaalia oli nähdä ihmisen heitä suhteellisesti suurempi potentiaali. Enkeleitä ei ole tehty ihmisten tavoin Jumalan kaltaisuuteen (ja kuvaksi) vaan ”kaltaisuuden sinetiksi” (näin Gregorius Suuri, s. 135). Kristuksen, Jumalan, ihmiseksi tuleminen kohotti ihmisyyden enkeleitä ylemmäksi ja samalla koko ihmisluonnon – mutta ilman Henkeä ja sitä, kuinka hän johtaa maailmaa, tästä ei olisi puhettakaan. Sille, joka on alhainen, on Isän armon tähden annettu valta kohota niin paljon, että enkeleillä ei kerta kaikkiaan ole samaa mahdollisuutta (hehän ovat jo ylhäällä). Mahdollista edistymistä näin suurta päämäärää kohti on kuitenkin yksilötasolla erittäin vaikea havaita monen kilvoituksenkin jälkeen (hyvyyden varastot eivät kerry ainakaan itsemme ulottuville – ehkäpä joku kerää niitä taivaaseen?). Serafim kuitenkin rohkaisee: ”Saatamme olla näennäisesti yhtä hengellisiä kuin kymmenen vuotta sitten mutta kenties tarvitsemmekin tähän vähemmän tiedostamatonta sisäistä apua enkeleiltä – eli olemme kasvaneet.” (s. 198)

Tunnettua on, että ihmisellä on suojelusenkeli, ja vähintään yhtä tunettua, että kintereillä on myös paha enkeli. Tutkimaani apokatastasis-oppiin (eli kaikkien pelastumiseen) liittyen Serafim tuo mielestään kaikkein erikoisimpana enkeleihin liittyvänä ajatuksena esille, että kirkkoisä Orgineen mukaan seuraksemme annettu yksittäinen paholainen edistyy meidän mukanamme ja päätyy lopulta enkeliksi (s. 146). Kiinnostaisi tietää, mitä Origenes tästä tarkalleen ottaen sanoo (en oikein usko, että tuo edistyminen olisi kovin helposti huomattavaa?), mutta muotoileehan Serafim itse kristillisen perustotuuden, jonka luulisi pätevän niin kaikkkiin ihmisiin (hyviin ja pahoihin) kuin enkeleihin (langenneisiin ja lankeamattomiin): ”Enkelien sisäinen elämä vastaa ihmisen eskatologista [siis lopullista] todellisuutta.” (s. 224) Serafim ei sen enempää puutu asiaan muuta kuin sanoen, että kirkon valtavirta hylkäsi ajatuksen itse Saatanan kääntymisestä (hän ei mainitse, että ”isien isä” Gregorius Nyssalainen opetti tätä kasteoppilaille). Hän kuitenkin ottaa toivorikkaaseen näköalaan kantaa epäsuorasti: kirkkoisät eivät ajattele pelastusta yksilön, vaan koko ihmissuvun kannalta (s. 174). Iisak Niniveläisen mukaan itse enkelit etsivät myöskin jotain korkeampaa kuin omaa yksilöllistä pelastumistaan (s. 212-213). Serafimin enkeleitä ja liturgiaa käsittelevän luvun mukaan: ”Raamattu ja kirkon elämän traditio osoittavat kohti yhtä päämäärää, enkeli- ja ihmisluonnon yhteistä ylistystä, jossa koko luomakunta laulaa Luojalleen veisua samalla sisällöllä ja asenteella. Tämä on se päämärä, jota varten kirkko on olemassa maan päällä.” (s. 237)

Valtaistuimet, serafit, kerubit; herruudet, voimat, vallat; hallitsijat, ylienkelit, enkelit. Nämä ovat Pseudo-Dionysioksen kolmeksi triadiksi hahmottamaa yhdeksän ikumuistoista enkeliluokkaa, joiden nimet ovat Raamatusta (s. 181). ”Kaikki on täynnä enkeleitä”, kuten Origenes sanoi, ja Sergius Bulgakovin mukaan heidän ”palvelustehtävänsä ansiosta maailma aina ja kokonaisuudessaan on avoinna hengelliselle toiminnalle eikä sulkeudu aineelliseen sieluttomuuteensa.” (s. 143) Mikä ihmeellisintä, näiden voimien kuningatar on ihminen: Maria.

torstai 19. toukokuuta 2016

Jumala on Pyhä Henki!

Virret alkuun 116: 1,3,5 Oi Pyhä Henki, majasi ennen ehtoollista 445: 1,2,5,6 Oi Pyhä Henki, riennä loppuylistys 116: 6 Ruumiimme temppeliksesi


Helluntaviikon päivän rukouksia: Taivaallinen Isämme, jolta jokainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulevat.
Auta meitä elämään niin, että sinun työsi näkyisi meissä
ja todistaisi rakkaudestasi koko maailmaa kohtaan.
Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.


Ap.t. 10: 44-48
Pietarin puhuessa Corneliuksen kodissa laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka olivat hänen sanojaan kuulemassa. Kaikki Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskonveljet ihmettelivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin myös pakanoihin; he kuulivat, kuinka nämä puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalan suuruutta. Silloin Pietari sanoi: ”Kuka voi estää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin?” Hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen. He pyysivät sitten häntä jäämään sinne vielä muutamaksi päiväksi.

Jumala on Pyhä Henki! Saarna viikkomessussa Helsingin tuomiokirkossa to 19.5.2016 klo 12 helluntain jälkeisellä viikolla saarnasi pastori Petri Samuel Tikka Jumala on Pyhä Henki, kaikkien Luoja, kaikkien kansojen todellinen johtaja. Helluntaina, kirkon syntympäivänä Pyhä Henki laskeutui tulisen innon antajana apostoleille ja Messiaan äidille, neitsyt Marialle. Corneliuksen kodissa Henki antoi ilmentää itsensä samalla tavoin: niin, että Jumalan suuria tekoja julistetiin selväsanaisesti, kun ilosanomaa sanoitettiin ihmisten omilla kielillä ja murteilla. Pyhä Henki, Jumala, ei rajannut toimintapiiriään valittuun kansaansa, juutalaisiin, eikä edes pieneen kristilliseen seurakuntaan. Hengen työn seurauksena rajamuurit rikkoutuivat. Sanan kuuleminen riitti! Suuret armolupaukset, joiden edustajiksi valittu kansa oli valittu, tulivat yleiseksi oikeudeksi. Lupaukset ovatkin sitä, että Abrahamin saama siunaus leviäisi ja koko maailma saataisiin perinnöksi. Tällaisen lupauksen varaan muita kuin Israelin kansaan kuuluvia uskovia kastetiin ensimmäistä kertaa roomalaisen sadanpäällikon kodissa.


Pyhä Henki yllättää, mitä muuta hän tekisikään? Hän on elämän avaaja, innon antaja. Pyhän Hengen persoona on olla ajatteleva ja toimiva lahja. Hän antaa tahdon ja vapauttaa sen. Hän vaikuttaa kaikessa ja kaikissa, miten ja milloin itse aikoo. Pyhä Henki on koko universumin Luoja, sen eläväksi tekijä, taho, joka hautoo sen valmiiksi. Kuten Raamattu alkaa: “Alussa Jumala loi taivaan ja maan… ja Jumalan Henki liikkui vetten yllä.” Tämä Henki on vaikuttanut maailmassa silloin, kun avaruuden ja maan välillä ei ollut eroa. Hän ei tee eroa myöskään luomiensa ihmisten välille. Hän ei jaa kansoja karsinoihin. Hän näkee johtamiensa kansakuntien kuohuntaan ja julistaa sen keskelle rohkean rauhan. Hengen ansiosta hyvistä aikomuksista tulee totta, ja hän varastoi hyvät kehityskulut talteen. Näin maailma alkaa tulla valmiiksi.


Kun sanotaan, että Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa miten ja milloin tahtoo tai aikoo, tätä ei saa ymmärtää siten, että hän toimisi mielivaltaisesti tai pärstäkertoimen perusteella. Toiset eivät tule päätymään parempaan asemaan kuin toiset, koska totuuden Henki itse on kaikkien luotujen opettaja. Henki tutkii Jumalan sisimmät salaisuudet, ja hän näkee meidät syvemmälle kuin itse voimme yltää. Hän tietää paljon varmemmin kuin voimme käsittää, että olemme heikkoja ja tarvitsemme apua ja lohdutusta. Hän tuntee henkilökohtaisesti juuri sen avun ja lääkkeen, minkä tarvitsemme. Hän, Henki, tuntee Jumalan Sanan, Jeesuksen, kauttaaltaan. Mikä ihme! Tuntea äärettömyys – ja sen yli! Lähteä liikkeelle hyvyyden lähteiltä!


Apostoli Paavali on sanonut: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” Näinkö tulee käymään? Paavali toteaa myös: ”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: "Jeesus on kirottu." Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12: 3) Pyhän Hengen vaikutuksesta kaikki muuttuu aivan toisen näköiseksi. Ylistys kaikuu jokaisesta suusta: ei vain taivaassa ja maassa, vaan maan alla, siellä, missä ovat kadotetut ja tuomitut! Sinne asti yltää ristinmuotoinen rakkaus! Meidän syntisten sydäntemme pohjaan asti!

Armo on viimeinen tuomio. Pietari julisti Corneliuksen kodissa: ”Hän [Kristus] käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi." Välittömästi tämän sanan kuultuaan Henki laskeutui ja teki roomalaisista Messiaan ylistäjiä, jotka julistivat Isän Jumalan tekoja monilla eri kielillä. Usko on lahja, joka perustuu pelkästään Sanaan, jota julistetaan, se ei ole harvojen valittujen ratkaisu. Corneliuksen perhekunta julistaa meille tälläkin hetkellä, että mikään ei voi erottaa ketään Kristuksen rakkaudesta. Vetten yllä liikuu Henki, joka kykenee tekemään mitä tahansa, Henki, joka yhdistää rakkauteen ja yhdeksi perheeksi jokaisen ihmisen kaikista kansoista. Turvautukaamme siis kasteen armoon ja tunnustakaamme syntimme.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Toivon saarna

Evankeliumi
Joh. 15: 26-16: 4
Jeesus sanoi:
    ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”

Hallelujasäe
Kun Totuuden Henki tulee,
hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. (
Joh. 16: 13)


Saarna exaudi-sunnuntaina illalla 8.5. Kallion kirkossa
pastori Petri Tikka
vietimme rauhan vesperiä ja toivon messua 

Rakkaat ystävät,

Haluan tässä saarnassa puhua toivosta. Hallelujasäkeestä kuulemme, millä mielellä Herra Jeesus opettaa meitä siitä ajattelemaan: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.” Toivosta ei voi oikein muuten järkevästi keskustella kuin hyvässä Hengessä, siis Pyhän Hengen ihmeellisessä ja sisintämme syvästi selventävässä johdatuksessa. Tutkin itse jatko-opiskelijana toivoa, nimittäin laajaa toivoa, kaikkien pelastumista. Kun toivon ilosanoma on myös se voima, jonka avulla jaksan elää, olen ollut vähällä luulla, että on helppo puhua tulevaisuudesta, jonka Luojamme kirjoittaa hyväksi. Eikö olekin yksinkertaista, että ”loppu hyvin” on yhtä kuin ”kaikki hyvin”? Olen kuitenkin huomannut, että asian käsittely ääneen on usein haastavaa. Toivo on monimutkainen asia kahdesta syystä. Toisaalta se koskettaa kutakin meistä juuri oikealla ja herkällä tavalla, painamatta alas. Toisaalta se on yllättävä ja rajukin asia, se tekee meidät itsenäisiksi, vakaiksi ja rohkeiksi - toivo on niin kuin tonneja painava ankkuri, joka pitää laivan pystyssä myrskysäässä.

Kun uskon kristillinen symboli on risti, niin toivon vertauskuva on ankkuri. Rakkauden muoto on taas sydän. ”Niin pysyvät nämä kolme…” Ja yksi niistä on toivo, vaikka sekä uskosta että suurimmasta, rakkaudesta, puhutaan usein enemmän ja enemmän tosissaan. Pyhä Henki, joka itse on Jumala, valaiskoon ajatteluamme niin, että kykenemme näkemään toivon koko kirkkauden sydämessämme. Herra Kristus, olkoon kaiken antavan rakkautesi risti, uskollisuutesi merkki, meidän unelmiemme ankkuri. Pyhä ja kaikkivaltias Kristus, anna ristillä osoittamasi rakkauden selventää mielemme sopukat juuri nyt ja vaeltaessamme elämämme polkuja.

Jos Pyhä Henki ilmoittaa koko totuuden ja jos hän on vieläpä meidän puolustajamme ja lohduttajamme, voinemme hänen läsnäolossaan tiedustella toivon kokonaisuutta. Mitä Jumalan elävä Sana sanoo siitä? Jumalan Sanahan on itse Vapahtajamme Jeesus, sillä ”alussa oli Sana” ja ”Jumala oli Sana”, joka ”tuli lihaksi” ja ”asui meidän keskellämme” (Joh. 1) . Kristus puhuu Jumalan Sanana Hengen innoittamien kirjoitusten lisäksi teoillaan, sakramenteillaan ja läsnäolollaan. Hän kehottaa ottamaan vaarin siitä, mitä hänellä on sanottavaa meidän keskellämme evankeliumissa, jonka kuulimme: ”että… te muistaisitte minun sanoneen tämän teille”.

Kristus rohkaisee olemaan sortumatta, loukkaantumatta vaikeuksien keskellä. Hän kertoo, mitä pahaa tapahtuu, kun ihmiset luottavat enemmän saamansa opetuksen kirjaimeen kuin elävän Jumalan rohkaisevaan, pelastavaan Sanaan. Lakihenkisyys johti siihen, että kristityt erotettiin synagogasta eli seurakuntayhteydestä. Kristus ei kertonut synkkiä ennustuksia pelotellakseen eikä tuomitakseen, vaan näyttääkseen toivon lähteen vaikeuksien keskellä. Hän itse on se toivon lähde, joka pulppuaa epäluottamuksen erämaassa. Jeesus on Jumala, joka on meidän keskellämme ristiinnaulittuna. Hän, hän itse antaa toivon elämämme kaikkiin vaiheisiin, niin vastoin- kuin myötäkäymisiin. Hän myös luo uuden yhteyden ihmisten keskuuteen, yhteyden, jonka armo vahvistaa. Juuri niiden keskellä, jotka Jumalan Pojan sanojen mukaan eivät tunne Isää eivätkä häntä, hän huutaa ristiltään: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 34)

Armonsa ja uhrinsa suuruuteen viitaten Jeesus sanoi ennen kuolemaansa temppelissä: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni." (Joh. 12: 32) Samoin hän jäähyväisrukouksessaan ilmaisi, miten laaja on hänen tehtävänsä: Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.” (Joh. 17: 2) Paavali taas, kirjeessään filippiläisille, kertoo laulun sanoin ristiin asti nöyrtyneestä ja kaikkea ylemmäs korotetusta Vapahtajasta: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” (Fil. 2: 10-11)

Asia on ilmaistu vahvasti, koska se on lupaus: näin on tapahduttava, näin kuuluu tapahtua ja näin on tapahtuva Kristuksen rakkausuhrin tähden. Jokainen koskaan elänyt Luojan luotu, jokainen enkeli ja ihminen, on ylistävä Herraa ja vannova pitävän valan hänen nimeensä. Jumala ei pakota ketään polvistumaan, vaan polvistuminen on rakastavan palvonnan merkki, kuten ehtoollisella teemme. Lopussa koko Herran Sebaotin luoma kosmos on hänen ihania asuinsijojaan, hänen temppelinsä. Me uskomme Isään, joka ei luo lapsia turhaan. Hänhän tiesi kohtalomme jo ennen maailman luomista. Meidän Luojamme, joka on tuonut meidät äitimme kohdusta, hänkö jättäisi yhdenkään lapsensa? Herra sanoo Jesajan kirjassa: ”Unohtaako äiti rintalapsensa,
unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt…” (Jes. 49: 15-16)

Ilman uskoa ei voi puhua pelastumisesta. Usko, uusi, luja luottamus Jumalaan, on pelastumisemme koko sisältö. Meidät pelastetaan uskoon sanan ja sakramenttien välityksellä. Kun uskon merkitystä korostaa, on sitäkin enemmän tähdennettävä entisestään: pelastus on kokonaan lahja eikä millään tavalla ihmisen suoritus. Eihän yksikään meistä ihmisistä ole koskaan pelastunut katkeruudesta tai hengellisestä lukkiutuneisuudesta omien tekojensa tai valintojensa kautta. Vai onko ihmisiä, jotka ovat pakottaneet itsensä pois pakottuneisuuden tilasta? Ja onko meidän, jotka olemme vastaanottavaisia evankeliumille, tilanne omaa ansiota vai pikemminkin kasteen ja kristillisen kasvatuksen kunniaa? Vain Jumalan rakkaus vanhurskauttaa meidät, siis toteaa tilanteemme hyväksi, ei meidän hyvä onnemme syntyä kristilliseen ympäristöön. Vain armo, ei meidän vaillinaiset ja usein itseriittoiset ratkaisumme, avartaa sydämemme vapauteen.

Kaikkien pelastuminen tarkoittaa kristillisesti sitä, että jokainen ihminen tulee uskomaan Jeesukseen, jokainen saa kasteen armon, vedellä ja Pyhän Hengen tulella ja kummallakin. Aikarajaa ei ole, ei edes kuolemaa rajana, sillä ylösnoussut, jopa taivaita ylemmäs astunut Kristus on kaikkien aikojen ja paikkojen Herra. Jeesus, maailman Vapahtaja, on kaikkivaltias, kaikkivoipa Jumala, ja taivaallisten sotajoukkojen Herra eli Herra Sebaot. Hän on Hyvyyden Poika. Häntä ei estä mikään.


Huolemme maailman tilanteesta ja äitien murheet lastensa tulevaisuudesta ovat totta. Sitä enemmän Jumala juuri kuulee rukouksemme eikä kiellä apuaan. Toivo paremmasta ei olekaan pelkkää toivetta. Jo neitsyt Marian sielun läpi kävi miekka, kun hänen poikansa, itse Jumala, kuoli. Onko suurempaa tuskaa kuin äidin, joka menettää lapsensa? Osaammeko eläytyä hänen osaansa? Osaammeko nähdä sen toivon toteutumisen kirkkauden, minkä itse Jumalan synnyttäjä koki saadessaan lapsensa takaisin pääsiäisenä? Toivo onkin jo totta jo nyt, se on saanut täyttymyksensä, me saamme elää siinä ja hengittää vapaasti, olla tavallisia ihmisiä, lähimmäisiä.


Jumalan Poika tuli maailmaan etsimään kadonnutta, ei tuomitsemaan kadonnutta pysyvään kadotukseen. Raamatussa ei sen alkukielellä mainita sanallakaan ikuista kadotusta. Ikuinen rangaistus mainitaan niin, että se tarkoittaa korjausta, ojennusta, jolla on jumalalliset eli ikuiset seuraukset. Se, joka tuomitsee tai halveksii toista, saa kokea itse itsessään muille antamansa tuomion. Armollinen, kaikkivaltias Jumala ei kuitenkaan tällä tavalla aja ketään siihen kadotukseen, johon me ajamme muita. Aika ei paranna haavoja, vaan ikuisuus, ei ajan jatkuminen, vaan Jumalan rajaton armo.

Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin, antaa rauhan. Kirkkoisä Gregorios Nyssalaisen mukaan: ”Jokainen olento, joka on saanut syntynsä Jumalasta, palaa sellaiseksi kuin oli alussa, jolloin se ei ollut saanut pahuutta.” Gregorios, jota kutsutaan isien isäksi, oli Nikean uskontunnustuksen, oikeaoppisuuden pilarin, kuuluisimpia puolustajia. Toivo ei ole toive. Pelastuvien luotujen joukkoon kuuluu langennut ihminen, ihmiskunta, jonka Kristus pelasti pahan vallasta ja jonka Pyhä Henki vapauttaa uskoon. Koskettakoon ja vahvistakoon kristillinen toivo kutakin meistä henkilökohtaisesti ja eheyttävästi. Henki, paras ystävämme, puolusta meitä, pidä meidät kiinni totuuden raikkaudessa, niin että itsekin todistamme Kristuksen rakkautta. Nouskaamme tunnustamaan kristillinen usko Nikealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen mukaan; virsikirjan viimeisellä aukeamalla. 

perjantai 6. toukokuuta 2016

Kohti taivasta - ja siitä eteenpäin

Illan lukukappale
Kol. 3:1–4
Jos siis teidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista, niin tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä. Tehän olette kuolleet, ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan. Kun Kristus, teidän elämänne, ilmestyy, silloin tekin ilmestytte hänen kanssaan kirkkaudessa.

Saarna 
helatorstain jälkeisenä perjantaina 6.5.2016 Kallion kirkossa 
Petri Samuel Tikka


Rakkaat ystävät. Elämme kirkkovuoden helatorstaiaikaa aina helluntaiaattoon asti. Kristuksen taivaaseenastumisen päivä ei silti päätä pääsiäisaikaa, joka kestää 50 päivää pääsiäisen ja helluntain välillä. Kristus ei ole näkyvästi läsnä maan päällä muualla kuin ehtoollisessa. Hänen taivaaseen menemisensä ei kuitenkaan tee hänen ylösnousemustaan, siis pääsiäistä, vaikeammin koettavaksi asiaksi. Päinvastoin, nyt ylösnoussut Ihmisen Poika ei kulje ja oleskele vain galilealaisten opetuslastensa kanssa ajanlaskun taitteessa, vaan myös sinun ja minun kanssamme nyt ja tässä. Häntä eivät sido ajan eivätkä paikan rajat.

Ennen taivaaseen astumistaan ylösnoussut Herramme asetti pyhän kasteen. Se liittää meidät kohtaloyhteyteen Jeesuksen kanssa, nousemaan kuolemasta, kaikista henkisistä esteistä, kohti riemua, jota muut eivät voi rajoittaa. Kasteeseen pyhä Paavali viittaa sanoessaan, että meidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista. Vanha on upotettu, uusi on nostettu. Jumalan nimi, Jumalan läsnäolo, on puhdistanut meidät elämää varten. Hengen lämmittämä vesi sulattaa pois menneisyyden jäätävät siteet. Pyhä kaste tuli konkreettisena aineena elämämme hetkien keskelle, näihin vaiheisiin, joissa Jeesus on jo kanssamme, jotta näkisimme myös ylöspäin ja eteenpäin, tulevaisuuteen ja laajuuteen. Mikään ei ole meille mahdotonta, ei ole estoja, ei turhia pelkoja. Näin Paavali kehottaa meitä ajattelemaan. Mikään ei voi estää meitä kristittyinä näkemästä tulevaisuutta, jossa Herra hallitsee rakkaudellaan kaikkia ihmisiä. Meillä on kaikki eväät toimia peräti Jumalan työtovereina lähetystehtävässä, lähetettyinä kirkasta toivoa kohti ja sitä varten, sen kantamina.

Se, että viimein myös menemme Jeesuksen kanssa taivaaseen, ei tarkoita sitä, että tulemme passiivisiksi harpun soittajiksi. Me kyllä ylistämme taivaassa, mutta odottaen aktiivisesti sitä, mikä on tuleva. Meistä tulee yhdessä Jeesuksen, Jumalan Sanan ja Pojan, kanssa maailman perillisiä. Aikaisemmin kirjeessään kolossalaisille pyhä Paavali ylistää Kristusta näin: ”Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.” (Kol. 1: 19-20) ”Kuolleiden ylösnousemuksessa”, kuten uskontunnustus ilmaisee, me tulemme ilmestymään Kristuksen kanssa asettaaksemme kaiken kohdalleen. Tuomio on kreikaksi ”krisis”. Kriisi pistää asiat liikkeelle. Tätä on viimeinen tuomio: me kannamme Jeesuksen kanssa jokaisen kadonneen lampaan kotiin, kriisin kautta ylistykseen. 

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Uusi helatorstaivirsi ja aattopuhe

1. Kuule, maa! On rakkaus totta, 
sen valta täysin loputonta, 
ei mikään sitä estänyt. 
Ristin mies kuoleman voitti 
ja vankeuden vangiksi otti, 
ei armottomuus kestänyt. 
Nyt täyttää kaikkeuden 
ja ääret aikojen 
Hyvyys itse. 
Näin kunnian sai suurimman 
hän, Jeesus, poika Marian.

2. Hän on läsnä, hän on täällä.
 
On paikalla hän joka säällä, 
ei katsele vain ylhäältä 
eikä jäänyt Galileaan, 
vaan haavamme vei Isän helmaan. 
Me saamme avun läheltä, 
kun kulkee kaikissa 
ihmisten vaiheissa
Jumalamme. 
Näin pelastaa ja rakastaa 
nyt Kolminaisuus maailmaa.

3. Jeesuksessa toivon saamme,
 
sen iloisesti muille jaamme. 
Taas rakkaus mieltä lämmittää. 
Pelkomme ja unelmamme 
me Isän haltuun tässä tuomme, 
kun helatorstai helähtää. 
Jokainen sielu on 
turvassa sovinnon, 
riemu soikoon! 
Näin kauna saa jo loppunsa, 
kun Henki kaikki uudistaa.

Sanat: Petri Samuel Tikka, 2016
Sävel: Philipp Nicolai, 1599 (virsi 163)


Puhe helatorstain aaton kompletoriossa 4.5. Kallion kirkossa
Petri Samuel Tikka


Judit 16:13–16
Minä laulan uuden laulun Jumalani kunniaksi:
Herra, sinä olet mahtava ja suuri!
Sinun voimasi saa kaikki ihmetyksiin,
sinä olet voittamaton!
Palvelkoon sinua koko luomakuntasi,
koska kaikki, mitä käskit, tapahtui.
Sinä lähetit henkesi, ja se rakensi kaiken.
Kukaan ei voi vastustaa sinun käskyäsi.
Vuorten perustat ja merten syvyydet järkkyvät
ja kalliot sulavat edessäsi kuin vaha,
mutta niille, jotka sinua pelkäävät,
sinä olet armollinen.
Mitättömiä ovat tuoksuvat uhrit,
vähäpätöisiä rasvat, joita alttarillasi poltetaan,
mutta se, joka pelkää Herraa,
on ajasta aikaan suuri.

Vanhan testamentin apokryfikirjojen sankaritar Judit sanoi laulussaan Jumalalle: ”Palvelkoon sinua koko luomakuntasi, koska kaikki, mitä käskit, tapahtui.” Jumalan sanassa, psalmissa 117, joka on psalmien kirjan lyhin, sanotaan: ”Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat!” Samoin kuulimme helatorstain psalmista 47: ”Ylistäkää Jumalaa, kuningastamme, ylistäkää ja laulakaa! Hän on koko maailman kuningas.” Lopulta kaikki koskaan eläneet ihmiset laulavat yhdessä.

Helatorstai, jonka aattoa vietämme, on Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Usein ajatellaan, että tämä olisi murheellinen päivä, koska Jeesusta ei olisi enää maan päällä meidän luonamme. Pyhää Henkeä tarjotaan hyväksi sijaiseksi. Pyhä Henki onkin kanssamme rakkaudessaan ja luo meihin uskon, mutta Kristus ei noussut taivaaseen mennäkseen pois kenenkään luota. Päinvastoin, maan päällä näkyvästi vaeltaessaan hänen inhimillinen läsnäolonsa rajoittui vain tiettyyn aikaan ja paikkaan. Nyt ihmiseksi tullut Jumala on täyttänyt kaikkeuden läsnäolollaan, itsellään, myötäkärsivällä, ymmärtävällä, kaiken voittavalla rakkaudellaan. Jeesus Kristus ei nimittäin kohonnut vain taivaaseen, vaan kaikkia taivaita ylemmäksi, kaikkivaltiaan Isän luokse.

Mikä on tämän ihmeellisen tapahtuman merkitys meille? Se, että Messias ei ole vain Galileassa tai Jerusalemissa, vaan sinun ja minun ja jokaisen tuntemamme ihmisen kanssa, meidän murheissamme, meidän epäilyksissämme. Jeesus vaeltaa meidän rinnallamme, eikä vain meidän, vaan jokaisen ihmisen ja luodun kanssa, kaikkina aikoina, ennen ja jälkeen syntymänsä. Filippiläiskirje sanoo: ”Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla…” Kaikki kiittävät! Helatorstai julistaa: voitto kotiin! Ylistysvirsien sanat ovat totta eivätkä jää hehkutukseksi. Jeesuksen tähden kaikki on hyvin. 

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Saarna: ilo, ilo, ilo!

Ef. 3: 14-21
photographed by Petri Tikka!
Minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.
    Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen.

Rukoussunnuntain aaton saarna vappuaattona 30.4.2016 Kallion kirkossa
Petri Samuel Tikka

Vanhurskauttamisoppi! Siihen perustuu koko kristinusko, eikä vain usko, vaan koko elämä, koko maailmanhistoria, koko ihmiskunnan tulevaisuus. Ilo, ilo, ilo! Vanhurskaus on sitä, että asiat ovat kohdallaan, tilanne on todella OK. Vanhurskauttamisoppi merkitsee sitä, että kaikki koskaan eläneet ihmiset, kaikki käsittämättömät voimavallat ja kaikki luontokappaleet, sanalla sanoen koko Jumalan universumi juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on, on julistettu lopullisesti loistavaksi paikaksi elää!

Mitä häh? Täällähän masennutaan, itketään, tehdään pahaa toisille, hämmennytään, tapetaan ja tuhotaan. Juuri niin, ja kaiken tämän keskellä onkin Jeesus, Jumalan ikuinen Poika. Hän on kaiken tämän keskellä naulattuna alastomana, häpäistynä puuhun. Ja mitä hän sanoo? ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät." Ja vielä: ”Se on täytetty.”

Tietämättömyys ja epäusko saavat meidät ihmiset kuvittelemaan, että jokin ohimenevä tai oma hyvämme on yhtä kuin se, mitä sisin olemuksemme tarvitsee saadakseen onnea. Rakastava Jumala ei tietystikään lisää pökköä pesään tuomitsemalla meitä, niin että jäisimme tähän onnettomaan tilanteeseen, johon olemme kutistuneet. Ei ole mitään muuta tietä kuin ylöspäin. Jeesus itse on se tie, joka vie ylöspäin: aitoon, täyteen, riemurikkaaseen elämään! Hän vie sinne kaikki, jotka hänelle on uskottu, ja hänen huomaansa on uskottu kaikki.

Vanhurskauttamisoppi! Kristus on ylösnoussut! Kaikki se lopullinen hyvä, mitä odotamme, mitä kaipaamme, on jo tässä ja nyt. Asetuttuaan ihmiseksi ihmisten joukkoon jouluna Kristus nosti ihmisyyden, koko ihmiskunnan, katoamattomaan elämään pääsiäisenä! Kaikki hyvä on tullut ajan keskelle, ei vain tulevaisuuteen, unelmiin tai toiveisiin. Kaikki on jo ok eli meidät on vanhurskautettu. Tässä on enemmän kuin voimme ymmärtää. Kuitenkin pyhä Paavali sanoo: ”ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon.” Meidän on määrä olla ajatuksiltamme aikuisia kristittyjä (olimmepa minkä ikäisiä tahansa) eli meidän on täysi syy
ymmärtää, mitä tarkoittaa, että Jumala todella on ääretön rakkaus. Pyhää Henkeä, kaikkivaltiasta ja hyvää, ei voi eikä tule mikään tai kukaan estämään.

Raamattu opettaa moneen kertaa, että jokaisen ihmisen ja ylipäätänsä luodun suu on ylistävä Jumalaa, niin elävät kuin jo kuolleet tulevat ylösnousseina palvomaan häntä, joka on yksinkertaisesti hyvä. Ilo, ilo, ilo on kaikki kaikessa, se päihittää kaiken! Ilosanomaa julisti myös brittiläinen nunna pyhä Valpuri 700-luvulla. Hän oli ensimmäisiä kuuluisia naislähetystyöntekijöitä, ja oli tuomassa kristinuskoa Saksaan. Vappu on keväinen lähetyksen juhla! Seurakuntana ja kirkkona olemme ylitsepursuvan, maanläheisen ilon lähettiläitä! Tanssikaamme ja laulakaamme! Naurakaamme! Kaikki tulemme olemaan yhtä perhettä maan päällä. Kristus astui kaikkea ylemmäs, ei mennäkseen kauaksi, vaan täyttääkseen kaikkeuden itsellään.

Kristuksessa me olemme maailmankaikkeuden herroja. Olemme päässeet mukaan kolmiyhteisen Jumalan äärettömään ilotanssiin! Tällä tavoin olemme kuninkaita ja kuningattaria (emme kalpene 70- ja 90-vuotta täyttäneille Ruotsin ja Englannin kuninkaallisille). Miksi emme siis saisi kaikkea, mitä sydämemme rukoilee ja huutaa, kaikkea vapautta ja hyvää? Ilo, ilo, ilo! Näin on!


Esirukous

Me ylistämme sinua, kaikkivaltias Jumala, itse Hyvyys,
että olet Kristuksessa lahjoittanut meille
uuden elämän ja pääsiäisen ilon

Kiitos pyhästä Valpurista ja kaikista niistä, jotka ovat tuoneet
Kristuksen valoa Euroopan ja Pohjolan metsiin.

Me rukoilemme Helsingin seurakuntien toimintakulttuurin muutoksen puolesta,
että seurakuntalaiset ja työntekijät eivät hätääntyisi raha- tai muustakaan tilanteessa,
vaan päinvastoin uudistuisivat rakkaudessa evankeliumiin.
Lisää messuja ja niiden melua, niin että yhteys yltää turuille ja toreille!

Me rukoilemme maailman puolesta niin,
että sen syvimpään tuskaan tulisi helpotus.
Me kiitämme koulutuksesta, kaikesta tiedon valosta,
jonka meille annat, Kristus, oikea opettajamme. 
Totuuden Henki, johda sinä meitä!
Me rukoilemme, että kansat voisivat sotien sijaan
innostaa toisiaan tekemään työtä yhteiseksi hyväksi ja iloksi.
Ohjaa myös politiikkaa, puolueita ja yhteiskunnan rakentamista
siunaten meitä järkevällä ja moniulotteisella keskustelulla.

Anna ylösnousemuksen voiman vaikuttaa kaikissa meissä,
sinun nimeesi kastetuissa, oi Herra,
niin että säteilemme riemua
ja tanssien taivaallista tanssia sinussa, Kolminaisuus,
ottaisimme kaikki mukaan juhlien meininkiin. 

Kuule rukouksemme, ajatuksemme ja sydäntemme kaipaukset,
niin että uskomme sinun antavan, mitä pyydämme.
Vapauta meidät, helatorstain Herra,
niin että helähdämme,
sinä ehtoollisessa ja koko elämässä läsnä oleva Jeesus,
armon ruhtinas! 
Isän Jumalan kunniaksi, Pyhän Hengen yhteydessä.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Ristiinnaulittu Jumala

Rakas blogin lukija,

Jatkan tässä tutkimuksiini liittyvien pohdiskelevien referaattien sarjaa. Tämä toinen essee koskee sitä, miten lopullinen toivo kaiken suhteen perustuu Jeesuksen ristiin ja Isän kärsivään rakkauteen...


Ajatuksia kirjasta The Crucified God: The Cross of Christ as the Foundation and Criticism of Christian Theology (Jürgen Moltmann)
Petri Samuel Tikka

”Ristiä ei rakasteta eikä sitä voikaan rakastaa.” Näin alkaa Jürgen Moltmannin poikkeuksellinen teos. Heti alkuun tahdon jo sanoa, että tämän kirjan olisi syytä olla olemassa suomennoksena ja myös olennaisena osana kirkkojen työhön opiskelevien luettavaa kirjallisuutta. Ristiinnaulittuun Jumalaan kyllä usein viitataan maailmansotien jälkeisen ajan teologian merkkiteoksena, mutta kirjan esittämät ravistelevat kysymykset jäävät pölyttymään haudattujen haasteiden kammioon. Teoksen kuvailema ristin teologia on käytännöllistä, elämän todellisuuden, raakuuden, keskellä kasvavaa. Moltmannin tiheää opusta on kuvattu ensimmäiseksi Auschwitzin jälkeisen ajan kanssa painivaksi saksalaiseksi teologiseksi kirjaksi (tähän kirjailija itse viittaa vuoden 2015 esipuheessaan).

Sodan jälkeen pastoriksi tulleen teologin ajatusten taustalla ovat hänen aikansa hajottavat kokemukset; taustana sille, miksi sellainen Jumala, joka tulee keskelle ihmisen tuhoa ja kuolemaa, oli ainoa kiinnostava hänen sukupolvelleen. Tärkeintä on kuitenkin hän, joka koetaan, eivät itse kokemukset ja niiden taustat (s. xviii). Siksi Moltmann on kantaaottavuudessaan yhä ajankohtainen muuttuvissa yhteiskunnnallisissa tilanteessa. Teologi kysyy: ”Mitä merkitsee muistaa Jumala, joka ristiinnaulittiin yhteiskunnassa, jonka virallinen uskontunnustus on optimismi ja joka on polviin asti veren tahrima?” (s. xx) Yhteiskunnan valtavirtausten hyväntahtoiset myötäiljät olivat yhdessä oikeaoppisten eristäytymisen vaalijoiden kanssa tuominneet Kristuksen kuolemaan. Suostuessaan tähän oikeusmurhaan Jumala hylkäsi itse itsensä. Moltmann ei kuitenkaan aja minkäänlaista inhimillistä pessimismiä, päinvastoin: kaiken lähtökohtana on ristiinnaulitun Jumalan ylösnousemus. Ristin teologia ja toivon teologia ovat toistensa kääntöpuolia (s. xxi). 

Nähdäkseni on helppo ymmärtää elämämme realiteettien keskellä, miksi ristiä ei rakasteta. Jumalan oman Pojan epäoikeudenmukainen kuolema karmealla teloitusvälineellä osoittaa, kuinka hyvä tahto ei voita raa'assa maailmassa (parhaatkaan yrityksemme). Kaikkivaltias Jumala vieläpä jättää yksin oman hyvyytensä edustajan. Tulemme omalla tavallamme lähelle hyvän Jumalan puolustamisen ongelmaa (teodikean syvimpiä juuria). Olen huomannutkin itse pastorina ja ihmisenä, että monille on vaikea käsittää sitä, että Isä Jumala olisi antanut oman Poikansa tietoisesti kuolemaan. Jumalallisen uhrin pelon taustalla on kuitenkin anselmilaiseen sovitusoppiin perustuva lainopillinen sijaiskärismys. Kirjassaan Moltmann ei halua lähteä liikkelle tällaisesta väärällä tavalla soteriologisesta (pelastusopillisesta) ristikäsityksestä, vaan toivosta, jota ylösnousseen kärsijän risti edustaa. Ristin kautta sekä nykyhetken tosiasioiden että historian pakotteiden latistavien vaikutusten tilalle tulee vapaus tulevaisuutena, joka ei koskaan enää pimene (s. xvii).

Moltmannin mukaan vain toivon avulla voi olla tyytymättä tilanteeseen, joka on menemässä pieleen – ja taistella paremman puolesta rohkeasti, ilman pelosta johtuvaa aggressiota. Hän kehottaa poliittiseen aktiivisuuteen, jonka lopullisena johtohtätenä on kuitenkin ihmisten välisten valtarakenteiden purkaminen. Ristiinnaulittu Jumala on nimittäin köyhien, sorrettujen ja häväistyjen Jumala (s. 343). Moltmannin ajattelussa peloton asioihin puuttuminen ja Jumalan koko ihmiskuntaa koskeva, toivon näköalat luova toiiminta ovat kuin naimisissa keskenään. Teologimme peräti sanoo: ”Niinpä ristin teologia on todellinen kristillinen universalismi.” (s. 199) Tällaisessa ajattelussa paavalilainen vanhurskauttamisoppi tulee tulkittua paljon suurempana kuin lähinnä teoreettisena rakenteena. Jumalan ”forenssinen” (meistä riippumaton) toiminta ristillä ei saa vain aikaan uskolla tällä hetkellä vastaanotettavia totuuksia, vaan eskatologisen, lopullisen muutoksen jokaikisessä ihmisessä. Kaikki ovat yhtä lailla syntisiä, mutta kaikki tullaan tekemään vanhurskaiksi yksin armosta, joka on tullut esiin Jeesuksessa Kristuksessa.

Moltmannille ristin tuoma toivo on todellinen ja rajoittamaton asia. On syytä aina pitää mielessä, ettei hän tarkastele opillisia asioita perinteisten teologisten teorioiden kautta. Vain siten voi huomata Moltmannin käsitysten laajuuden ja sellaisen poikkeavuuden ”perinteestä”, joka ei jätä kuitenkaan asioita vain epäselviksi mahdollisuuksi (yleisesti oletetetun liberaalin relativismin tavoin). Moltmann lähtee aina liikkeelle elämän raaoista realiteeteista sekä ennen kaikkea suoraan ja laajasti tärkeimmästä (kuten myös Hans Urs von Balthasar myöhemmässä kirjassaan lyhyesti): Jumalan omasta mielenmaisemasta ja ristin kokemisesta. Moltmann näkee siinä, että Jumala hylkäsi itsensä omassa Pojassaan, senlaatuisen toiminnan, joka ei jää tosiasiallisesti ilman hedelmää meissä. Isän Jumalan suru ei kalpene Pojan kokemusten rinnalla, sillä Isä kärsii sen kuoleman, johon hänen Poikansa astui (s. 251). Tästä ristin tapahtumasta lähtee liikkeelle maailmaan Henki, joka sulkee sisäänsä kaikki: jumalattomat, hylätyt, kuolleet (s. 252).

Tätä taustaa vasten tarkastellen voimme ymmärtää, miksi teologimme ei kirjassa ylenmäärin selittele universaalia toivoa (vaikka on tosin käsitellyt asiaa muualla). Usein asiasta tulisi juupas/eipäs -väittely, koska sitä tarkastellaan inhimillisten kykyjen mukaan (jotka ovat väistämättä rajallisia). Moltmannille sen sijaan kaikkia koskeva toivo on Kristuksen tähden raakaa elämän todellisuutta, jonka Jumala on itse taannut. Näky avautuu uskolle tämänhetkisenä toisten hylättyjen puolella olemisessa. Jokainen on joko uhri tai uhraaja (ja kumpaakin yhtä aikaa), mutta risti on rikkonut meidän lopullisiksi pystyttämämme rajamuurit. Nähdessään Jumalan Pojan, joka kuoli kyynelin ja huudoin, jo roomalaisessa sadanpäällikössä heräsi usko, joka vapauttaa lain orjuudesta (s. 198). Jumalan oma, poikkeava toiminta Jeesuksessa Kristuksessa inspiroi meissä ihmisinä eskatologisen muutoksen. Se ilmenee vapautena moralismista, joka erottelee ihmiset toisistaan.

Moltmann käsittelee sitä, mitä ristillä tapahtui ja kuka siinä ilmoitettiin, asian eskistentiaalisten, psykologisten ja poliittisten vaikutusten suhteen. On ehkä tunnusomaista valtavirran kirkkojen edustajien nykyaikaiselle teologialle se, että pelastusopillisia kysymyksiä vältellään. Reformoituna Moltmannilla oli mielessä Calvinin sovitusta koskevat teoriat, joilla on vaara tehdä ristiinnaulitun Kristuksen valta jotain ulkopuolista päämäärää palvelevaksi (s. 266-268). Sellainen soteriologia voi johdatella pelastukseen maailmasta, jossa ristit vallitsevat, ja samalla lunastus muuttuu arvoltaan välineelliseksi (peräti omaa nahkaa suojaavaksi). Pelastus on saanut negatiivisia kaikuja, mutta tämän ei pitäisi estää asian positiivisen puolen esiin tuomista. Kristityn pitäisi osata kuvata toivon laajuutta ja merkitystä, muuten se jää epämääräisksi toiveeksi. Ehkäpä vääristyneen soteriologian pelon varjostamana Moltmann ei mielestäni tarpeeksi selkeästi käsittele sitä, mitä eskatologia tarkoittaa ihmiskunnan lopullisen tulevaisuuden kannalta. Kuten kirjoitin, eskatologian tämänhetkiset vaikutukset ovat kyllä äärimmäisen kirkkaina esillä.

Moltmannin teologia on saksalaiseen tyyliin myös hyvin dialektista. Asiat kommentoivat toisiaan ja puhuvat sellaisenaan. Lankoja ei aina vedetä yhteen selkeiksi loppupäätelmiksi, kuten anglosaksisessa teologiassa. Moltmannilla ajatuksen juoksu tuntuu sekä pysäyttättömältä että avoimelta. Hänen logiikkansa on kantaa ottavassa terävyydessään hyvin selkeää, mutta toisaalta lukijalle käytännölliset johtopäätökset jättävää. Koska kuitenkin Moltmann käsittelle dialektisella logiikallaan jotain niin konkreettista kuin Jeesuksen, hylättyjen ystävän, ristiinnaulittua rakkautta, hän aina päätyy laajoihin näkymiin, jotka koskevat meitä ihmisiä ruumiinemme sieluinemme. Teologimme ei jumitu näkyjen suuruuteen, vaan päätyy niiden kautta aina uusiin asioihin johtopäätöksestä toiseen. Kuten tällaisiin: ”Ihminen otetaan, ilman rajoituksia ja ehtoja, Jumalan elämään ja kärsimykseen, kuolemaan ja ylösnousemukseen, ja uskossa hän osallistuu ruumiillisesti Jumalan täyteyteen.” Ja vähän myöhemmin edellistä kommentoiden Moltmann kuvaa dialektista panenteismia (Jumalaa kaikessa), joka näkee ristin kautta Jumalan negatiivisessa (ja päinvastoin): ”Ristiin asti nöyrtymisen salaisessa toimintatavassa kaikki oleminen ja kaikki, mikää tuhoaa olemassaoloa, on jo otettu Jumalaan ja Jumala alkaa olla 'kaikki kaikessa'.” (s. 286-287) 

Vaikka Moltmann jo alkaa kirjansa sillä, ettei ristiä voisi rakastaa, silti kaikki, mitä hän puhuu ristiinnaulitusta Jumalasta, on loppujen lopuksi positiivista. Kysyn siis: voisiko siis ristiä sittenkin rakastaa, vaikkei sitä aluksi ihminen rakastakaan? Isä Jumala teki maailman negatiivisuudesta, siis ennen kaikkea synnistä, Kristuksen ristillä toivon tarttumapinnan - Pyhän Hengen yllättävän toiminnan avulla tämä tulee jokaiselle erikseen koettavaksi. On tietysti meille, jotka kaikki olemme sekä uhreja että uhraajia (yhteen liittyvä terminologia, jota Moltmann usein käyttää), käsittämätöntä havaita sovitustekojen ja koston kierteen loppuneen kertakaikkisesti. Ristiinnaulittu Jumala on kaikki kaikessa, kuten jo kirjan otsikko opettaa. Sanoisin siis, ettei hänen todellisuudessaan, johon meidät kastetaan, pahuuden keskellä olekaan tuhoutumista, vaan rauha. Kun sota on voitettu, maailmaan yhä takertuva negatiivinen elementti onkin ristiltä käsin tarkasteltuna lähtölaukaus. Nyt jokainen vääryys on herätyshuuto, joka johdattaa Kristuksen, syntiuhrin (synnin uhrin), luo.

Vaikka Moltmann pyrkii reformoituna teologina tietyllä tavalla kritisoimaan joitakin kalvinilaisia käsityksiä, hänen taustansa on kuitenkin monella tapaa läsnä. Se on mielestäni ensinnäkin hyvällä tavalla vaikuttamassa siihen, että Moltmannilla on mielenkiintoa tarttua yhteiskunnallisiin kysymyksiin (luterilainen regimenttioppi, jota itse arvostan, mutta joka usein ymmärretään väärin keskustelua rajaavana, ei ole häiritsemässä). Toiseksi on sanottava, että reformoitu ajattelu tekee suoraviivaisempia päätelmiä teologisista lähtökohdista (kuten ilmenee kylläkin valitettavalla tavalla yleisessä predestinaatio-opissa); tämä antaa Moltmannille lopulta enemmän kykeneväisyyttä teoreettisten johtopäätösten tekemiseen, jopa aivan vastoin omaa kirkkokunnallista taustaansa, kuin luterilainen ehkä olisi valmis tekemään.

Reformoitu tausta vaikuttanee myös siihen, että kuvatessaan osuvasti ristin kaameutta hän unohtaa etenkin katolisessa todellisuudessa elävän ristin kumartamisen (adoratio crucis) tradition. Ristiä voi kuin voikin rakastaa; se, että tätä mahdollisuutta ei reflektoida, ilmaissee syvempää huomiotta jättämistä. Taustalla lienee reformoitu vieraus sille ajatukselle, että Jumalan armo voisi ilmetä selkeällä, suoralla tavalla fyysisten välikappaleiden kautta. Moltmann puhuu asioista mieluummin tapahtumina kuin itsessään merkityksellisinä substansseina, jopa Kolminaisuudesta ristillä ilmentyvänä (mikä on sinänsä totta syvällä tavalla, jos olemuksellisuus kuitenkin muistetaan). 

Toisaalta järkiperäiseen protestanttisuuteen liittyen mystiseen, meille luonnostaan käsittämättömään tuonpuoleisuuteen viittaavat asiat jäävät vaille tarpeellista käsittelyä, ne redusoidaan johonkin muuhun tai niistä ei puhuta (esim. enkeleitä ei käytännössä mainita). Tämä ilmenee mm. niin, että Moltmann tekee Jeesuksen tuonelaan astumisesta symbolin sille, että hän alentui alimpaan mahdolliseen tilanteeseen ja kauhuun ristille mennessään. Näin hän tekee Lutherin väkeviin ristinteologisiin kuvauksiin vedoten, vaikka uskonpuhdistajalle helvetin tyhjentäminen ja kukistaminen oli täysin reaalinen tapaus meidän valtuuksiamme suuremmissa maailmoissa. Miksi kuoleman jälkeisestä todellisuudesta halutaan vaieta – sehän tulee mitä välittömimmin painavaksi kysymykseksi, kun läheisiä ja muita ihmisiä kuolee. Vaikka ylösnousemus, jonka kuoleman voittanut ristiinnaulittu sai, on tulevan yleisen ruumiin ylösnousemuksen perusta, tämänhetkinen vaikeneminen tuonpuoleisuudesta jättää ihmisen ihmettelemään, hävisikö kaikki hetkeksi ilman syytä. Se, mikä on hyvää ihmisen elämässä, ei koskaan kuole (ei varsinkaan sielu, vaikka monet teologitkin nykyaikana näin ajattelevat; ei, vaan elämän henkäys palautetaan Elämän, Kristuksen, luo). Jumalalle ovat kaikki eläviä (Luuk. 20: 38).

Jumala ei tule uskonnoksi, laiksi eikä ideaaliksi, vaan ”Hän alentaa itsensä ja ottaa päälleen jumalattomien ja Jumalan hylkäämien ikuisen kuoleman, niin että kaikki jumalattomat ja Jumalan hylkäämät saavat yhteyden häneen.” (s. 286) Mutta kuinka tällainen Jumala lahjoittaa itsensä meille tällä hetkellä, millaisia ovat itsensä tyhjentävän Jumalan jakamat armonvälineet ja sakramentit? Teologillemme vapautuksilla inhimillisen kurjuuden noidankehistä on sakramentaalinen luonne. Köyhyyteen tuodussa helpotuksessa on Jumalan todellinen läsnäolo, joka ei kumoa, vaan on paralleelinen sakramenttien perinteiselle reaalipreesensille (s. 352). Moltmannille ehtoollinen edustaa niiden aterioiden jatkumoa, joilla Jeesus söi ja joi syntisten, erilleen heitettyjen, kanssa. Siksi pastorimme käytännössä tahtoo poistaa esteet ehtoollisyhteyden toteutumiselle, jottei kukaan marginalisoitu päätyisi ulkopuolelle. Voisi myös sanoa, että eskatologisella toivolla on Moltmannille sakramentaalinen luonne tai pikemminkin Jumalan todellisen läsnäolon realisoiva voima: ”Luomakunnan kurjuuden nähden se tosiasia, että sovitus on jo saavutettu, vaikka sen kamppailu jatkuu, on käsittämätön ilman ruumiin lunastuksen tulevaisuutta ja rauhaa, joka tuo kamppailun päätökseen.” (s. 101)

Sekä kaste että ehtoollinen ovat jo alun alkaen eskatologisia asioita luonteeltaan. Ehtoollisliturgiassa tämä tulee julki ajatuksessa julistaa Kristuksen kuolemaa, kunnes hän tulee. Kaste on syntymistä uuden maailmanajan elämään eli ikuiseen elämään. Moltmann kuitenkin puhuu harvinaisen vähän kasteesta ylipäätään, ja ehtoollisen eskatologinen luonne tulee lähinnä ohimennen esille. Tämä saattaa liittyä Moltmannin reformoituun ekklesiologiaan. Kirkolla on funktionaalinen arvo tässä maailmassa, mutta kun se on saavuttanut päämääränsä se lakkaa olemasta. Moltmannin mukaan ristiinnaulittu Kristus ei ole tulevassa maailmassa enää välittäjähahmo, vaan lunastetun olemassaolon perusta; lihaksi tulleen Jumalan merkitys ei kylläkään vähene, vaan ”Funktionaalisesta ja pelastuksellisesta edusmies-kristologiasta tulee silloin ylistyksellistä Poika-kristologiaa.” (s.275) Moltmannin teologiassa kirkolla on tendenssi tulla edustukselliseksi, etiikallaan julistavaksi ja julistukseltaan maailman kurjimpia - yhtä lailla kuin kurjaksi tekijöitä – koskevaksi. Kirkko ei löydä paikkaansa eskatologisen ylistyksen edustajana.

Mutta kun ristiinnaulitun Jumalan rakkaus kerran sulkee sisäänsä kaikki ihmiset, kun Jumala on ottanut Kristuksessa koko ihmisyyden kannettavakseen, silloinhan kaikki ihmiset ovat koko olemukseltaan potentiaalisesti uuden elämän julistajia, siitä iloitsevia. Vaikka Moltmann tosin löytää Kristukselle sijan uudessa maailmanajassa funktionaalisuuden päättymisestä huolimatta, hän taas ilmeisesti sitoo tällaisen päämäärätietoisuuden lähtemättömästi kirkon olemukseen. Eikö kirkon julistus ole armosaarnana Jumalan suurien tekojen ylistystä, sen pääsiäisen voiman kiittämistä, joka on jo tuonut toivon ja ylösnousemuksen maailmaan? Maailman muutokseen tähtäävyys - ”funktion” toteutuminen - on suloisen sanoman suola, jonka itse Pyhä Henki saa aikaan. Markuksen evankeliumin vaihtoehtoisen, totuttua lyhyemmän lopun mukaan kirkon sanoma on ”ikuisen pelastuksen pyhä ja katoamaton julistus”. Jos kirkko saa elämänsä ja merkityksensä liittyessään tällaiseen sanomaan, kuinka se voisi itse olla olematta katoamaton? Eiväthän sitä tuonelan portit voita (Matt. 16:18). Kirkko ei pelkästään elä maailmaan varten, vaan myös palvelee ja palvoo Jumalaa, elämän lähdettä; tähän ylistykselliseen elämäntapaan, ilon tiehen, joka antaa olemassaololle merkityksen, ovat kaikki kutsuttuja. 

Moltmannin mukaan Jeesuksen hankkima lunastus saa merkityksensä siitä, kuinka sen myötä kaikki kyyneleet tulevat viimein pyyhkiytymään kasvoilta. Rikkinäisessä maailmassa armon tuoman rauhan tunnustaminen on eskatologista toimintaa. ”Uskon antama tunnustus saa ennakoivan ylistyksen hahmon.” (s. 105) Moltmannin teologiassa kaiken ennalleen asettaminen on edellytyksenä sille, että kristillinen sanoma ristillä objektiivisesti (oikeastaan forenssisesti) luodusta sovinnosta on uskottava. Toivorikkaan julistuksen todellisuuden ja merkityksen ymmärtäminen ei kuitenkaan edellytä kultakin henkilökohtaista visiota äärettömän lohdullisesta tulevaisuudesta. Sovinnon ja rakkauden äärimmäinen tapahtuma, siis se, että Kristus uhrautui kaikkien meidän tähtemme, voidaan ymmärtää todistuksena hänen ylösnousemuksestaan (s. 191). Kaiken lopullinen hyvä päätös eli kuoleman tuhoutuminen, jota Herran ylösnousemus julistaa, on Moltmannin opetuksessa monella tavoin itsenäinen asia suhteessa siihen, mitä voimme havaita. 

Hyvyyden voitto ei ole myöskään riippuvainen ansiollisista teoistamme, omista kääntymyksistämme. Ristiinnaulitun, syntiseksi julistetun Kristuksen ylösnousemuksen myötä Jumala on osoittanut olevansa tyhjästä luova, syntiset vanhurskauttava Jumala (s. 193). Moltmann kuitenkin huomauttaa, että ennen tätä ennen näkemätöntä tapahtumaa juutalaisuudessa ajatus yleisestä ylösnousemuksesta oli edellytyksenä sille, että pahan tuottama vahinko kumotaan ja vanhurskaus astuu voimaan. Vanhurskaus voittaisi vasta sitten, kun se voitaisiin julkisesti havaita. Usko siihen, että kaikki kansat saapuvat Jumalan yhteyteen, yhdisti kuitenkin alkuperäistä juutalaisuutta ja kristinuskoa. Juutalaisuudessa Messiaan tulon ajatellaan (ja usein ajateltiin) edeltävän kaikkien juutalaisten kääntymistä Jumalan puoleen; vasta tämän jälkeen kansat virtaisivat Messiaan opetuksen myötä Jerusalemiin palvomaan Herraa (s. 192). Kristillinen usko ei kumonnut Messiaan (siis Jeesuksen!) tulon odotusta ja hänen tuomaansa kansojen kääntymistä, mutta siihen liittyi ylösnousseen Voittajan ja hänen läsnäolevan valtakuntansa innokas odotus (kristillisyys osana juutalaisuutta ei myöskään kumonnut perinteistä toivoa valitun kansan kääntymisestä, josta Paavali ja myöhemmin Luther puhuvat, vaikka Moltmann ei asiaa diskreettinä mainitse).

Auschwitzin jälkeisessä maailmassa on helppo tyytyä pessimismiin, mutta siihen saksalaisella Moltmannilla ei ole varaa. Joukkotuhon aiheuttama kollektiivinen syyllisyys on todellista. Negatiivisuus on menneisyytensä unohtaneen, liian hyvinvoivan yhteiskunnan itseriittoinen asenne, tai sitten se on peräti silmitöntä sielun tuhoa, uhrin ja uhraajan tuhon kierrettä. Kun toivo ankkuroituu Jumalan ristiin, merkkejä paremmasta tulevaisuudesta ei tarvitse enää etsiä lähimmäisten asenneista (ne ovat väistämättä meissä rikkinäisiä). En kuitenkaan katsoisi, etteikö toivova ihminen voisi aavistaa rohkaisun säteitä toivon tuoneen Jumalan omassa maailmassa. Olen kyllä havainnut pastorina häkeltyneitä (jopa simplistisen tyrmääviä) ensi reaktioita siihen, että hyvä tulee voittamaan pahan (tai on voittamassa sitä). Uutisten vääristävä tietotulva saa yksilön (toki omien sisäisten syidensä tähden) uskomaan siihen, että asiat ovat vain menossa huonompaan suuntaan. Kuitenkin: rauha etenee omalla painollaan. Sotimisen määrä on tutkimusten mukaan vähäisempää nykyään kuin koskaan ennen historiassa. Toivoon juurtuva ihminen on raaka realisti. Aina voi kuitenkin odottaa yllättävää pahaa käännettä, etenkin omalle kohdalleen. Ilman ristin tuomaa rajamuurit rikkovaa sovintoa ihminen sopeutuu pelkoihinsa, tyytyy niihin ja luo mielikuvansa (mallinsa ja defenssinsä) niiden ympärille.


Moltmannin siteeraama H. J. Iwandin ajatus kuvaa hyvin teologimme suhdetta ateismiin: ”Uskomme alkaa siinä kohden, mihin ateisti olettaa sen päättyvän. Uskomme alkaa sillä synkkyydellä ja voimalla, joka on ristin yö, hylkääminen, kiusaus ja epäily kaikesta, mitä on!” (s. 31) Kristinusko on ristin uskonto (s. 27). Teologimme on samaa mieltä ateistien kanssa siinä, että teodikean ongelmaa ei ratkaise käsitys Jumalasta rakastavana isähahmona. Moltmannilla on arvostava suhtautuminen ateismiin, siinä määrin kuin se on rehellisesti ajateltu katsantokanta, olkoonpa kyseessä ateistinen eksistentialismi, sosialismi tai psykologia. Esimerkiksi Sigmund Freud piti uskontoa toiveiden projisointina ja oman elämän ongelmien siirtämisenä toiseen todellisuuteen. Primäärisen isä-kuvan aiheuttaman syyllisyyden sovitusyritykset aiheuttavat infantiilia neuroosia. Moltmann ymmärtää ongelman ytimen, muttei ihaile Freudin vastauksena esittämää Saarnaajan kirjan omaista ”urheaa alistuneisuuttaa” ihmisyyden epätäydellisyyden edessä (tyytymistä täyden onnen puutteeseen). Moltmannin oma vastaus liittyy Jumalaan, joka tulemalla ristiinnaulituksi asettaa luontaiset jumalakäsityksemme kyseenalaisiksi: ”Tulemalla heikoksi, voimattomaksi, haavoittuvaiseksi ja kuolevaiseksi hän vapauttaa ihmisen voimallisten epäjumalien ja suojaavien pakkomielteiden etsinnästä, niin että ihminen voi hyväksyä ihmisyytensä, vapautensa ja kuolevaisuutensa.” (s. 316) Ilman tulevaisuuden toivoa ei voi olla empatiaa toisten toiveille eikä niiden turhautumisesta johtuvalle kärsimyselle (s. 323). 

Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä on meille tuntematon. Hän ei ole Moltmannin mukaan sama persoona kuin meidän luonnollinen kuvamme kaikkivoivasta jumalallisesta olennosta; kuin se täydellisyyden kaukainen perikuva, jonka pelkkä mahdollinen olemassaolo latistaa meidän turhautuneet toiveemme ja syyttää. Jos sen sijaan meidän puolellamme on Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuoleman kärsivä Isä, kuka voi ollakaan meitä lähempänä? Eikö vain, Jürgen? Mikään ei voi erottaa meitä jumalattomia ja Jumalan hylkäämiä Todellisesta. Jeesus ei itsekään ole uuden ajan protestantismin rakastama täydellistä moraalisuutta edustava ihminen (s. 96). Se, että meidän esi-isämme, jotka olivat yhtä lailla jumalattomia ja Jumalan hylkäämiä kuin me, antoivat hänet häpeälliseen ristin kuolemaan, ei ollut sankarin traaginen marttyyrikuolema. Tuska ja epätoivo olivat todellisia, niin kuin Moltmann sanoo. Mutta... mikä toivo ajoikaan Jeesuksen, Marian pojan, uudestaan ja uudestaan Jerusalemiin ja temppeliin, paikkoihin, joita hän rakasti, paikkoihin, joissa monelle hänen ateriayhteys syntisiin ja muukalaisten auttaminen oli uhka? Jürgen puhuu usein Jumalan tulevaisuudesta, mutta missä onkaan Jumalan toivo? Siinäpä kysymys, ja vielä esittämätön. Voi kun välähdyksiä, tuntumia vastauksista on, mutta ne liittyvät messuun, perheeseen, peleihin, rakkauteen... Eikä tila riittäkään näihin esseisiin. Kiitos lukemisesta!