Sunday, July 20, 2014

Apostolien päivä | Feast of the Apostles

Päivän evankeliumi (Matt. 16: 13-19)

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: ”Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?” He vastasivat: ”Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista.” ”Entä te?” kysyi Jeesus. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Simon Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”
    Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.”


The Gospel Reading (Matthew 16: 13-19)


Now when Jesus came into the district of Caesarea Philippi, he asked his disciples, ‘Who do people say that the Son of Man is?’ 
And they said, ‘Some say John the Baptist, but others Elijah, and still others Jeremiah or one of the prophets.’ He said to them, ‘But who do you say that I am?’ Simon Peter answered, ‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ 

And Jesus answered him, ‘Blessed are you, Simon son of Jonah! For flesh and blood has not revealed this to you, but my Father in heaven. And I tell you, you are Peter, and on this rock I will build my church, and the gates of Hades will not prevail against it. I will give you the keys of the kingdom of heaven, and whatever you bind on earth will be bound in heaven, and whatever you loose on earth will be loosed in heaven.’ 


Saarna apostolien päivänä 20.7.2014
Helsingin vanhassa kirkossa, pastori Petri Tikka


Rakkaat ystävät, tänään on apostolien päivä, uskon lähettiläiden päivä. On olemassa ilmoitus, jonka Isä ilmoitti apostoli Pietarille. Se ilmoitus on usko. Usko Jeesukseen on ilmoitusta. Usko on Jumalan lahja. Tänään haluan meidän tiedostavan erityisen tarkkaan juuri tämän:
Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Uskon saaminen voi olla tasaista olemista, rauhallista kasvamista tai nopeaa muutosta. Miten sitten olemmekaan kukin yksilöinä kokeneet uskon vaikutuksen elämämme vaiheissa, itse evankeliumi Jeesuksesta on sama, yleinen ja yhteinen. Ilosanoma on yleisessä tiedossa, julkisesti opetettuna kirkossa ja maailmassa. Usko Jeesukseen on ilmaista, maksutonta, ilman sanoman kuulijoille asetettuja ennakkoehtoja.

Kristuksen kaiken antava rakkaus on kyllä valaissut meidän ymmärrystämme niin paljon, että olemme kokeneet tarpeemme tulla yhteisen uskon vahvistamiksi – yhteisesti sunnuntaiaamuna. Evankeliumi, kristinuskon sanoma ei ole kuitenkaan pelkästään niiden omaisuutta, meidän omaisuuttamme, joille se on tullut rakkaaksi ja joiden elämää se on ratkaisevasti muuttanut. Tajuamme, ettemme pärjää yksin, omine voiminemme, vaan olemme saaneet niin paljon. Siksi on enemmän kuin mahdollista myöntää: uskon vapauttamina voimme ratkaista kaikkea, mutta ratkaisut eivät voita meille uskoa. Koska usko Vapahtajaamme on lahjaa, on uskon saamisen suhteen olennaisen ratkaisevaa jokin muu kuin oma ratkaisu. Ilosanoma tulee korvaan ja kulkee sydämeen. Kuulemisessa on kaikki. Yksinkertaista! Ja vieläpä:


”Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle,
heidän sanansa maan ääriin asti. (Room. 10: 18)”


Näin on sanonut apostoli Paavali kirjeessään Rooman kristilliselle seurakunnalle. Ilosanoma on ilouutinen, ihmisen ymmärrykselle uusi ja vapauttava asia. Evankeliumi ei kuitenkaan ole ulkokohtainen väittämä, jota tyrkytetään outona uutuutena, tavallisesta elämästä vieraana rakenteena. Yksikään ihminen maailmassa ei ole ilosanoman sisällön ulkopuolella. Apostolin lausunto äänestä, joka on kaikunut kaikkialle, perustuu Daavidin psalmiin 19, jossa lauletaan
: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin.” Näin siis Daavid lauloi. Kaukaisimpien galaksien ja pienimpien atomin osien liikkeissä, siis kaikessa ja kaikkialla, on läsnä elävä, suorastaan laulava voima. Itse olemassaolon rakenne puhuu elämästä, joka on enemmän kuin kuolema. Luomakunnan elävä ääni suuntaa kohti Jeesusta, joka voitti kuolemallaan kuoleman ja toi esille elämän sekä katoamattomuuden.

Jonkun korviin tällainen uskonnollinen puhe voi kuulostaa abstraktilta ja etäiseltä. Kaukana siitä! Kristuksen elämän voima koetaan mitä todellisimmissa tilanteissa ja käänteissä. Lapsen syntymä herättää näkemään Luojaa. Kaiken luhistuminen kasaan osoittaa lihaksi tulleen, kanssakärsivän Jumalan todellisuutta. On olemassa historiallista, tositapahtumiin perustuvaa tietoa, joka täsmää syvimpien tuntojemme huutoon. Tämä perimätieto perustuu kokemuksiin, jotka tapahtuivat ihmisille Israelissa hyvin kauan sitten. Apostolit näkivät Jeesuksen kuolleena ja kuolleista nousseena. Jeesuksen Kristuksen todistajien ketju on säilynyt aposteleista tähän päivään asti. Ilosanoma on osoittanut sisäsyntyistä pätevyyttään kantautuessaan sukupolvelta toiselle. Tämäkin on lahjaa: uskon perintö.

Todistajien ketjun pysyvyyttä kuvastaa muuten myös se, että tästä saarnastuolista on julistettu evankeliumia jo Ulrika Eleonoran kirkossa 1700-luvulla nykyisellä Senaatintorilla. Herran palvelijoiden ketjua kuvastavat tässä kaksi apostolia: etuosassa Paavali, kansojen apostoli, sekä takana Johannes, evankelista ja Jeesuksen läheisin uskottu. Tässä keskellä on itse Kristus, maapallo käsissään. Uskon perinnöstä todistaa myös koko pyhä Raamattu, joka ilmestyi kokonaan suomeksi tänä päivänä 20.7. armon vuonna 1642.

Uskon perintö lähti liikkeelle juuri apostoleista, monia Raamatun kirjoja ja Kristuksen saarnaamista myöten. Sana apostoli tarkoittaa: lähetetty. Apostolin virka on jatkunut tähän päivään asti piispan viran muodossa. Apostolit olivat Jumalan pelastustekojen silminnäkijöitä, joten julkisen todistuksen tehtävä tuli heille. Tätä samaa tehtävää toimittavat piispat, kun he virkansa puolesta varmistavat sitä, että seurakunnissa julistetaan täyttä, aitoa evankeliumia. Jokin piispa on myös minut ja Arton vihkinyt pastoreiksi – evankeliumia julistamaan. Pastorin virka on olemassa, jotta evankeliumi olisi yleinen ja julkinen asia. Lisäksi vielä diakonin virka on sitä varten, että ilosanoma toteutuisi myös heikoimpia palvelevina tekoina. Piispan, pastorin ja diakonian virat ovat evankeliumia ja sen täyttä julistamista varten. Tämä palvelee sitä, että usko on kaikille yhteistä, julkista, yleistä eli lahjoitettua sanomaa.

Kirkkona sinä ja minä olemme olemassa juuri sitä varten, että usko on lahjaa, joka koskee kaikkia yhtä lailla. Se perustus, jolle kirkko on rakennettu, on lahjausko. Apostoli Pietari sanoi Jeesukselle: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.” Pietarin todistus, jonka varaan kirkko on rakennettu, ei ollut hänen omaa ratkaisuaan, saatika keksintöään. Pietari uskoi, että Jumalan ikiaikainen lupaus Messiaasta oli täyttynyt tässä ihmisessä, jonka hän tunsi ja jonka rinnalla hän kulki. Uskon sisältö on juuri se, että Jumala on ihmistä lähellä, lähempänä ihmistä kuin ihminen itse. Jumala on kokenut pienen ihmisen kohtalon, hylätyksi tulemisen, täydellisen yksinäisyyden.

Tästä osallisia olivat apostolit. He hylkäsivät pelossaan ja heikkoudessaan Jeesuksen Getsemanen puutarhaan vangittavaksi. Itse he saivat kuitenkin kokea sen avainten vallan, mikä heille oli annettu. Se valta on se, että jokainen ihminen voi julistaa toiselle täydellisen anteeksiannon. Tämän teki ensimmäisenä Kristus. Hän julisti anteeksiantamusta ristillä kaikille niille, jotka olivat hänet vieneet naulittavaksi ja myös jättäneet. Uusi aika alkoi ristiltä. Sinäkin voit kertoa toiselle ihmiselle, joka on tehnyt väärin, joka janoaa vapautusta sellaisestakin asiasta, mikä ei koske juuri teidän välejänne: sinä saat kaiken anteeksi. Avainten valta, rippi, on myös julkinen valta, jota käytetään kaikkien hyödyksi yhteisesti, yleisesti ja yksityisesti.

Apostolisen äänen kuuleminen antaa uskon, luottamuksen, joka kestää. Se ääni on anteeksiannon ääni. Se ääni on vapautuksen ääni. Se ääni päästää valloilleen yltäkylläisen ja täyden elämän meidän keskellämme. Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Katso: se on siinä – Jeesus kuoli sinun puolestasi. Juuri tässä sanassa, jonka sinulle julistan, on se usko. Se elämä ja voima on nyt, se on tässä: sinä saat kaiken anteeksi. Mikään ei sido – ei koko maailma. Minä julistan sinulle Kristuksen palvelijana vapautuksen. Tässä anteeksiannossa, meille annetussa, tässä on yhteinen usko, apostolin sanoin: ”Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?” (1. Joh. 5: 4-5) Tunnustakaamme apostolinen usko kokonaisuudessaan Nikean uskontunnustuksen mukaan. Se löytyy virsikirjan viimeiseltä aukeamalta.


Sermon on the Feast of the Apostles 
July 20th AD 2014, in the Old Church of Helsinki 
Rev. Petri Tikka 

Dear friends, today is the Feast of the Apostles, the day for commemorating the messengers of faith. There is a revelation that the Father revealed to Apostle Peter. That revelation is faith. Faith in Jesus is something that is proclaimed. Faith is the gift of God. Today I want us to be especially closely aware of this:

Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Receiving faith may be steady existence, peaceful growth or quick change. However we have experienced the influence of faith as individuals in the different stages of our lives, the Gospel concerning Jesus is the same, public and common. The Good News is general knowledge, publicly taught in the world and through the Church. Faith in Jesus is free, free of charge indeed, without prerequisites for those who hear the message.

The love of Christ, encompassing all, has enlightened our understanding to the degree that we have felt our need to be nourished by common faith - together on the Sunday morning. Nevertheless, Gospel, the message of Christianity, is not the possession of only those, of us, to whom it has become dear and whose life it has decisively changed. We realize that we do not cope alone, with our own strength, but have received so much. That is why it is more than possible to admit: freed by faith we can decide all, but decisions do not win us faith. Because faith in our Saviour is a gift, something else than our own decision is essentially decisive in getting faith. The Gospel comes to the ear and travels to heart. Everything is in the hearing. Simple! And more:

"Their voice has gone out to all the earth,

   and their words to the ends of the world." (Romans 10: 18)

So said the Apostle Paul in his epistle to the Christian congregation of Rome. The Good News is joyous news, a new and freeing thing for the human mind. However, the Gospel is not an external statement that is pushed to others as a new framework, strange to ordinary life. No human being in the world is outside the bearing of the Gospel. The Apostle's statement - about a voice that has gone out to all the earth - is based on David's psalm 19, sung so: "
The heavens are telling the glory of God; and the firmament proclaims his handiwork. Day to day pours forth speech and night to night declares knowledge. There is no speech, nor are there words; their voice is not heard; yet their voice goes out through all the earth, and their words to the end of the world." (Ps 19: 1-4) In the movements of the furthest galaxies and the smallest subatomic particles, that is, in everything and everywhere there is a living, positively singing force. The very framework of existence speaks of life that is more than death. The living voice of Creation is directed towards Jesus who defeated death with His death and brought forth life and incorruptibility.

To the ear of some or another religious speech like this may sound abstract and distant. Far from it! The force of the life of Christ is felt in most real situations and crises. The birth of a child wakes one up to see the Creator. When everything comes apart, the reality of the incarnate, co-suffering God becomes is pointed out. There is historical, factual knowledge that coincides with the cry of our deepest sensibility. This tradition of knowledge is based on experiences that happened to people in Israel very long ago. The Apostles saw Jesus dead and risen again. The chain of the witnesses of Jesus Christ has abided all the way from the Apostles up to this day. The Good News has shown its inborn validity in being borne from generation to generation. This, too, is a gift: the heritage of faith.

The continuance of the chain of witnesses is illustrated also by the fact that the Gospel has been preached from this pulpit already in the Church of Ulrika Eleonora (in the place that is known today as the Senate Square of Helsinki) in the 1700's. The chain of the servants of the Lord is pictured in this pulpit by two Apostles: in the front - St. Paul, the Apostle to the gentiles; in the back - St. John the Evangelist, the nearest associate of Jesus. In the middle there is Christ Himself, with the globe in His hands. The Bible is also an enduring witness of faith - the entirety of which appeared in Finnish translation on this date (July 20th) in AD 1642.

The heritage of faith got under way precisely with the Apostles, down to numerous books in the Bible and preaching Christ Jesus. As a word, "Apostle" means: one who is sent. The office of the Apostle has carried on to this day in the form of the office of the Bishop. The Apostles were eye witnesses to the salvific actions of God, so the mission of public witnessing fell on them first. This same mission is performed by the Bishops, as they ensure with their office that the full, unspoiled Gospel is preached in the parishes. A Bishop has also ordained myself and Arto here as pastors - to proclaim the Gospel. The office of the Pastor exists so that the Good News would be a common and public thing. In addition, there exists the Diaconate for the realization of the Gospel in serving those who are weakest. The offices of the Bishop, the Pastor and the Deacon are for the Gospel and its full proclamation. This serves the function of the faith as common to all, public and universal - that is, the faith as a message that is given as a gift.

As Church, you and I exists precisely for the function of faith as a gift that pertains all in like manner. The foundation of the Church is gift-faith. The Apostle Peter said to Jesus: 
‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ The witness of Peter, upon which the Church is built, was not the individual's own decision, nor invention. Peter believed that God's age-old promise for the Messiah was fulfilled in this very person whom he knew and with whom he went. The bearing of the Gospel is in fact this, that God is near us humans, nearer to us than we are to ourselves. God has experienced the humble fortunes of humanity, being forsaken, total desolation.

The Apostles were partakers in this. Due to their fear and weakness, they forsook Jesus for imprisonment in the Garden of Gethsemane. But they themselves got to feel the force of the Office of the Keys which had been given to them. The power of the Keys is that every human being can proclaim to another total forgiveness. This was first done by Christ. He proclaimed forgiveness from the Cross to all those who had taken and abandoned him for crucifixion. A new age began from the Cross. You, also, can proclaim the following to another human being who has done wrong, who thirsts for freedom (also concerning a thing that does not involve the relationship of you two): everything is forgiven. The power of the Keys, Absolution, is indeed also a public Office that is used by pastors for the benefit of all publicly, commonly and privately.

Hearing the Apostolic voice gives one faith, an assurance that endures. That voice is the voice of forgiveness. That voice is the voice that frees. That voice unleashes abundant and full life among us. 
Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Look: that's it - Jesus died for you. Precisely in this word that I proclaim to you (and which you are reading on my blog!) there is faith itself. The life and the force is now, right here: you are forgiven everything. Nothing binds you - not the whole world itself. As a servant of Christ, I proclaim to you liberation. In this forgiveness, given to us, in this is the common faith, by the word of an Apostle: "And this is the victory that conquers the world, our faith. Who is it that conquers the world but the one who believes that Jesus is the Son of God?" (1 John 5: 4-5) Let us confess our Apostolic faith in its totality with the Nicene Creed.

Monday, July 7, 2014

Yksi kolmasosa?

Päivän evankeliumi Luukkaan mukaan (15: 11-32)

Jeesus sanoi:
    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 6.7.2014
4. sunnuntaina helluntaista ("Kadonnut ja jälleen löytynyt)
Petri Tikka saarnasi


Rakkaat ystäväni, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, 

Yksi kolmasosa maailman ihmisistä tunnustautuu kristityiksi. Jos kohtaisimme kaikkia ihmisveljiämme ja -sisariamme tasaisesti kadulla, joka kolmas vastaan tuleva olisi kristitty. Vain joka kolmas. Jos puhuisin jostain muusta asiasta kuin kristillisestä uskosta, olisi kolmasosa valtava osuus maapallon seitsenmiljardisesta väestöstä. Mutta vain kolmasosa ihmiskunnasta tuntee Kristuksen tuoman pelastuksen. Väitän: jotain on mennyt matkan varrella perustavanlaatuisesti pieleen. Saimme tehtävän tehdä kaikista kansoista Kristuksen opetuslapsia. 2000 vuotta on kulunut, ja tehtävä on suoritettu osittain, ei edes puolittain. Mistä tämä johtuu?

En tahdo olla varta vasten masentava. Evankeliumi ei ole mikään vaikea asia. Se on helpottava viesti. Kuolema on voitettu. Pahan valta on murskattu. Välitettävässä sanomassa ei ole mitään vikaa, joka hidastaisi asian etenemistä. Kristillisen uskon alkuvuosikymmeninä uskoa ilosanomaan kylvettiin ja se levisi kulovalkean tavoin koko tunnetun maailman alueelle: Palestiinasta aina Englannin ja Intian rannikoille. Näin tapahtui siitä huolimatta, että puhe ristillä kuolevasta Jumalasta oli perusajattelulle järjetön kauhistus. Edelleen on. Kuitenkin niille, jotka ovat havahtuneet omaan särkyneisyyteensä, sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on uskomaton helpotus. Ei tarvitsekaan kantaa kuormaa, joka painaa ihmisen maahan ja tekee masentuneeksi tai pelokkaaksi. Sietämätön ahdistus on kannettu, se, että elämän iloon ei pystynyt omin voimin tarttumaan. Myös syyllisyys on sovitettu, Jumalan puolelta kaikki on selvää, vaikka ihmiset eivät edes ajattelisi armahtaa sinua.

Jos evankeliumissa ei ole sellaisenaan vikaa, mitkä tahot sitten hidastavat sen etenemistä? Niitä voi verrata Jeesuksen kertomuksessa esiintyviin tuttuihin hahmoihin: tuhlaajapoikaan ja hänen vanhempaan veljeensä. Tuhlaajapojan isän hyvyyttä vastaa itse evankeliumi. Mutta keitä vanhempi veli ja tuhlaajapoika oikein ovat, miten he reagoivat isän hyvyteen, hänen elävään ilosanomaansa? Isän hyvyyden hyväksymistä esti tietysti aluksi tuhlaajapojan holtiton itsetyytyväisyys. Lopulta hän kuitenkin meni itseensä. Kertomus ei ole kuitenkaan vain vertaus tuhlaajapojasta, vaan hänestä ja hänen veljestään. Isän hyvyyttä kaikkein eniten vastusti se poika, joka koko ajan oli saanut elää isän hyvyyden kanssa. Tuhlaajapojan veli on yksinkertaisesti sokea isänsä tuhlailevalle, ehdottomalle hyvyydelle. Hän valittaa: ”Sinä teurastat hänelle syöttövasikan...”, vaikka isän omaisuus, koko hänen ulkonainenkin hyvyytensä, puhumattakaan todellisesta hyvyydestä, oli hänelle läsnä.


Ketkä hidastavat ilosanoman etenemistä, keitä vastaavat tuhlaajapoika ja hänen veljensä? Vähiten lähetyskäskyn toteutumista ovat hidastaneet ne ihmiset, jotka eivät tiedä evankeliumista tai eivät ymmärrä sitä. Sanomahan on juuri heitä varten, niitä varten, jotka tarvitsevat pelastusta. Sama kaipaus vapauteen ja rakkauteen on asetettu jokaiseen Jumalan luomaan sydämeen. Isän ehdoton ja aito hyvyys johti tuhlaajapojankin kääntymykseen. Hidastelevampi taho on se, joka tajuaa jo evankeliumin tuoman ilon. Nämä ihmiset elävät isän yltäkylläisyydessä, kuten vanhempi veli. Eivät he ole sen parempia tai huonompia. Mutta jotain on vinksahtanut matkan varrella. Armosta on tullutkin etuoikeus.

Keistä puhun? Meistä, kristityistä. Olemme tosin ymmärtäneet Isän Jumalan rakkauden olevan kaikkensa antava, tuhlailemiseen asti valmis. Siinä mielessä olemme hyvällä tavalla myös tuhlaajapoikia, oikeastaan hyvän Tuhlaaja-Isän poikia ja tyttäriä. Kuitenkin Jumalan hyvyyden syvyys on hukkunut ainakin minulta, lukemattomia kertoja. Jospa kunnolla ja kaikkialla, muuallakin kuin saarnastuolissa, yhä enenevässä määrin tajuaisin tämän jumalallisen hyvyyden. Ilosanoma voisi räjähtää jatkuvasti tästäkin saviastiasta, ilman pelkoa siitä, ettei sitä ymmärrettäisi. Tuhlaileva Isä juoksee ja syleilee ymmärrystä, kaipaavaa sielua. Katsokoon sielu: tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka kantoi kaikkien, minun ja kaikkien minun sukulaisteni, koko ihmiskunnan loputtomat typeryydet ja tylsämielisyydet harteillaan. Tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka mieluummin lakkasi olemasta kuin salli meidän lakata elämästä. Kristuksen, kuolleen ja ylösnousseen ansiosta, koko ihmiskunta on elossa. Hänen ansiostaan me, me elämme ja olemme.

Rakkaat ihmiset, niin moni meistä elää hämäryydessä, pimityksessä. Niin moni meistä, laskematon määrä ja myös kaksi kolmasosaa, ei ymmärrä, kuka Kristus on. Moni ei edes tiedä, kuka elämä on, ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta, elävästä Jumalasta. Ja moni elävä ihminen ei myöskään ymmärrä, kuka Rakkaus on, joka jokaisessa vaikuttaa. Siksi Jumalaa kiusataan muka puolustellen: eihän hän omaa rakasta Poikaansa voi uhrata. On surkeaa elää petkutuksessa, laiskassa ja huonolaatuisessa sellaisessa. Se huijaus kiistää Isän uhrirakkauden, koska meidän yksinäisellä itseriittoisuudellamme on yllättävän suuri voima. On turhaa, niin turhaa, olla tietämättä tai ymmärtämättä Kristuksen rakkauden laajuutta ja pohjattomuutta. Se armo on suurempi, moninkerroin ja monenkirjavammin suurempi, kuin mikään. Siinä armossa on kolmen Persoonan, yhden Jumalan, voima murtaa yksinäisten sielujen vankilat. Me tunnemme sanoman, me tiedämme sanan, jolla on valta murtaa muureja. Siksi, ystävät, on tullut aika myöntää se valta, mikä meille on annettu, ja lopettaa huijaukset. Meidän ei tarvitse suostua häpeilemään evankeliumia. On tullut aika tehdä kaikki kansat Kristuksen opetuslapsiksi.

Voisin vain fanfaarinomaisesti kehoittaa kaikkia evankelioimaan, ellen tietäisi, ettei Jumalan rakkauden kaikkia koskevuus ole aina niin vain elettävissä. Periaatteessa voimme sen hyväksyä, mutta entä käytännössä? Käytäntö koskee sekä Jumalan toimintaa että omaamme. Meille käytäntö on arkipäiväistä elämää, tekoja ja myös Jumalasta todistamista sanoin, kun keskustelun aika tulee. Pääasia, että olemme vapaita, omia itseämme, sanoma ja sielu yhtä, kun kuljemme ilosanoman tiellä. Ja jos me, rakkaat ystävät, rakkaat kristityt, vielä tunnustaisimme suulla ja sydämellä Jumalan rakkauden pohjattomuuden, täydellisen rajoittamattomuuden, sen tuoman päihittämättömän voiton, olisiko mikään mahdotonta?

Lapsi jo ymmärtää Jumalan rakkauden rajattomuuden. Kyse on siitä, että hyvä voittaa pahan. Kyse on siitä, että ”he kaikki elivät onnellisina päiviensä loppuun asti”. Päinvastoin kuin sadussa, tosielämässä ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin. Lutherin (jonka kollegan, esireformaattori Jan Husin muistopäivä tänään muuten on) sanoin: me kaikki olemme yhtä aikaa täysin vanhurskaita ja täysin syntisiä. Koska kaikki ihmiset ovat kauttaaltaan syntisiä, sovitus on ainoa toivo. Koska me kaikki olemme vanhurskaita eli täydellisiä Luojamme silmissä, toivo kuuluu kaikille. Pelastus jaetaan tasa-arvoisesti, kaikkien syntisten kesken. Jos emme tätä haluaisi myöntää, kivet tulisivat huutamaan Jumalan rajoittamatonta pelastussuunitelmaa. Mutta kuka on arvollinen kaiuttamaan ristin koko maailmankaikkeutta koskevaa sovitusta? Eikö tämä tehtävä kuulu Jumalan kuville, juuri meille ihmisille?

Meitä tarvitaan Pyhän Hengen apulaisiksi, koska sanoman on määrä kaikua sydämeltä sydämelle. Pyhä Henki koskettaa jokaista yksilöä juuri hänen omalla tavallaan, sillä Pyhä Henki on sydämen Luoja. Jumalan Pojan rakkaus ei jätä yhtäkään Jumalan lasta kylmäksi. Kaikki estävät vallat murskataan pikku hiljaa Pojan jalkojen alle. Jesajan (jonka nimipäivä tänään on) sanoin: ”ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.” Isän Sana todistaa väkevästi. Turvatkaamme Yhteen Kolminaisuuteen, meidän Jumalaamme. Silloin meillä on, jo nyt, enemmän kuin vain yksi kolmasosa. Ja lopulta koko inhimillinen potti.

Thursday, July 3, 2014

Marian käyntipäivä

Rakkaat ystävät Vanhassa kirkossa,

Sunnuntailla alkaneen viikon aihepiiri on ”kutsu Jumalan valtakuntaan”. Mietimme siis sitä, mitä kaikkea Jumalan kutsu hänen yhteyteensä merkitsee. Tämän aiheen lisäksi tänään 2. heinäkuuta on oma erityinen juhla, perinteinen Marian käyntipäivä. Se juhlistaa raskaaksi tulleen neitsyt Marian vierailua Elisabetin, Johannes-kastajan äidin, luona. Siitä, millä tavoin toisten luona käyminen voi edistää Kristuksen valtakuntaa, kertoo yleisellä tasolla aamun lukukappale Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Kuulkaamme:

1. Tess. 2:1–12

Tiedättehän itsekin, veljet, ettei käyntimme teidän luonanne ollut turha. Vaikka meitä oli Filippissä loukattu ja pahoinpidelty, niin kuin tiedätte, Jumala antoi meille rohkeuden julistaa teille sanomaansa ankaran vastustuksen keskelläkin. Meidän saarnamme ei ole peräisin harha-ajatuksista, ei epäpuhtaasta mielestä eikä vilpillisistä aikeista. Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa.

Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti. Rakastimme teitä niin hellästi, että olimme valmiit antamaan teille Jumalan evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi te olitte meille tulleet. Muistattehan, veljet, miten me uurastimme ja näimme vaivaa. Kun julistimme teille Jumalan evankeliumia, teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne. Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta. Niin kuin tiedätte, me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan ja vetosimme teihin, että eläisitte Jumalalle kelpaavaa elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa.



Puhe Vanhassa kirkossa keskiviikon aamumessussa 2.7.2014
pastori Petri Tikka


Ystävät. Meidän rakkautemme ja kaipauksemme Kristusta kohtaan on suurta, niin kuin käyntimme täällä kirkossa osoittaa. Sydämessämme palaa halu elää Jumalan omina ihmisinä tässä maailmassa. Osoittakaamme siis ystävärakkautta toinen toistamme ja kaikkia tänään kohtaamiamme kohtaan. Kun täällä kirkossa olemme käyneet yhteen Jumalan ja toinen toistemme kanssa, me samme energiaa olla vieraanvaraisia ja innokkaita ystäviä kaikille. Ystävyyden teoissa elämällä lujitamme kouriintuntuvaksi sen kutsun, jonka Jumala on asettanut meidän sydämiimme. Se kutsu on elää Jumalalle kelpaavaa elämää, kirkasta elämää, itsensä antavaa elämää, ystävyyden elämää, niin kuin Paavali tähdentää kirjeessään ja esimerkillään.

Kysymys siitä, kuka tai mikä kelpaa Jumalalle, voi tosin välittömästi pyrkiä latistamaan eloamme. Onko kyseessä jonkinlainen vaatimus ja ehto, jota ei ikinä kuitenkaan pysty täyttämään, epätäydellinen ihminen kun on? Kukaan ei ole täydellinen, kuten sanonta kuuluu. Sen loputon miettiminen, mikä kelpaa ja mikä ei, olenko tarpeeksi hyvä siinä tai tässä, vie innon elämästä ja lopettaa vapaan ystävyyden mahdollisuudet heti alkuunsa. Rakkaat ystävät, juuri ystävyyteen meidät on kuitenkin kutsuttu, kun meidät on Jumala on itse vetänyt omaan valtakuntaansa. Jumala on ystävämme. Hän ei ole koskaan meitä vastaan – jos hän olisi meitä vastaan, olisi hän itseään vastaan, sillä me olemme hänen luotujaan. Ketä jumalaa me mietimme, jos pelkäämme hetkeäkään että Kristus rupeaisi kritisoimaan meitä missään käänteessä?

Koko ajatus Jumalasta ei ole mielekäs ilman hänen Poikaansa, ystävyyden alkua. Kristuksessa ymmärrämme sen, että Jumala on Jumala, joka käy meidän luonamme. Jumala lakkaa vaatimasta sitä, mitä hänelle kuuluisi, jotta näkisimme, kuka hän on. Kirkkauden Herra tuli pieneksi ihmiseksi, rinnallamme kulkevaksi. Näin tekee todellinen ystävä: ei vaadi arvonantoa, vaikka olisi maailman paras ystävä. Ystävyys on itsesään tuhatkerroin tärkeämpää kuin virheet, jotka aina uudestaan unohdetaan. Niin paljon halusi todellinen ystävämme ymmärtää meitä, että hän tuli Pojassaan täysin osalliseksi meidän ahdistuksistamme ja rikkomuksistamme.

Ystävä, eläkäämme siis ystävyysrakkaudessa, siinä luokse käyvässä rakkaudessa, joka itse Kristus on. Uskossa ja toivossa me kannamme Kristusta mukanamme. Silloin huomaamattamme ja ihmetellen saamme myös innostaa kanssakulkijoitamme yhteiseen iloon Herramme äidin Marian tapaan, niin kuin Luukkaan evankeliumi kertoo: ”Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin.
40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”” (Luuk. 1:39-43)

Kolmen kuukauden kuluttua, noin 2.7., Maria lähti pois, Elisabetin pojan, Johannes-kastajan, syntymän jälkeen. Mutta parin tuhannen vuoden kuluttua me Vanhan kirkon kävijät levitämme Kristusta ja hänen ystävyyttään eteenpäin. Tällä mielellä eläkäämme teoin ja totuudessa, käyntimielellä. Voimaa siihen saamme tunnustaen syntimme armon Herralle.

Sunday, June 29, 2014

Kutsu Jumalan valtakuntaan


Luukkaan evankeliumin luvusta 19 (Luuk. 19: 1-10)


Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”


Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”



Saarna Helsingin vanhassa kirkossa sunnuntaina 29.6.2014
Päivän aihe: Kutsu Jumalan valtakuntaan (3. sunnuntai helluntaista)
Petri Tikka saarnasi nimipäivänään 

Ystävät, rakkaat Vanhan kirkon ystäväni,

Täysi armo ja esteetön rauha teille Jumalalta, Isältä, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Esirukousjakson aikana kuulimme päivän psalmin, jonka antifoni, kertosäe, sanoo: ”
Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Tätä säettä kerratkaamme mielessämme ymmärtääksemme päivän aiheen, kutsun Jumalan valtakuntaan. ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen”. Kyse on siitä, millä tavoin Jumala kutsuu ja vetää omaan yhteyteensä.

Kristuksen kutsukirjeeseen ei ole kirjoitettu: pyydetään vastausta. Kristuksen kutsu on pääsylippu vapauteen. Kuka kieltäytyisi vapaudesta, täydestä elämästä? Ei kukaan muu kuin vanki, joka on tottunut vankeuteensa. Vähempään voi oppia tyytymään. Mutta Kristus on Vapahtaja, joka vapauttaa sisäisestä vankeudesta. Kristuksen kutsu avartaa kutsun saajan sydämen, Kristuksen kutsu kaikuu kaikille, ja kaikki sen kutsun oppivat ymmärtämään, ennemmin tai myöhemmin. Sillä vankilan portit ovat täysin auki.

Mikä tekee Kristuksen kutsusta niin voimakkaan ja toden, että se muuttaa sydämen? Se, että Kristuksen kutsu on kirjoitettu teloituspuun päälle. Jeesuksesta tuli armahtava kuolemanvanki niitten puolesta, jotka elävät tuomion kierteen vankilassa. Kristus kärsi ristin puussa ihmisarvon ohitusten eli syntien äärettömyyden. Siksi häntä ei voi ohittaa, häntä ei voi ohittaa se, joka oppii ymmärtämään kenestä on kysymys, kuka tuo ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” on.

Sakkeus kiipesi metsäviikunapuun päälle, koska halusi nähdä, kuka Jeesus on. Messias, Kristus, oli silloin matkalla ristinpuulle. Sakkeus oli publikaani. Publikaanit olivat veronkerääjiä, jotka palvelivat miehittäjävaltaa Roomaa. He olivat itse juutalaisia. Publikaaneja pidettiin siis maanpettureita – vankeuden ansaitsevina rikollisina, vaikka he eivät vankilaan joutuneetkaan. Synnin vankeina heitä pidettiin, sillä he vetivät välistä, heitä voisi kutsua nykytermein talousrikollisiksi tai keinottelijoiksi. Tällainen maineensa menettänyt halusi nähdä maineikkaan hyväntekijän. Talousrikollisen, oikeudenmukaisuuden ohittajan, ei kuitenkaan kannattanut yrittää ohittaa väkijoukkoa. Siksi Sakkeus kiipesi metsäviikunapuuhun. Ristin mies ei kuitenkaan ohittanut metsäviikunapuun publikaania. Herra avasi hänelle tien ja päästi hänet vapauteen.

On huomattava, ettei Jeesus pitänyt Sakkeukselle moraalisaarnaa. Kuinka usein esimerkiksi julkisessa keskustelussa kauhistellaan eritoten pörssikeinottelijoita tai vastaavia pohattoja? Usein viha porvarillista tekopyhyyttä kohtaan on pohjatonta. Jos kuitenkin viha kohdistuisi väärintekijän sijaan vain vääryyteen, vääryys olisi loppunut aikaa sitten. Näin tapahtui, kun publikaani aivan yhtäkkiä, pelkän ilon pohjalta, päätti jakaa puolet omaisuudestaan pois ja korvata epätoivoiset petoksensa moninkerroin takaisin. Ristinpuutarhuri karsi turhat oksat metsäviikunapuusta, tai - sanoisinko - rahapuusta.

Rahanhimo on kuitenkin vain pintavääryys vääryyksien maailmassa. Raha koskee omaisuutta, jonka voi korvata. Rakkaus koskee asioita, joita ei voi korvata. Kyltymätön rakkauden ja hyväksynnän itselleen havitteleminen on paljon pahempi vääryys kuin rahanhimo. Se johtaa päättymättömään epävarmuuteen ja pelkoon ja hylkäämisten kierteeseen. Tätä on synti pimeimmässä inhimillisessä loukossaan: rakkautta, jota rakkaudeksi kutsutaan, mutta jossa ei ole uskoa. Synnissä ei ole luottamusta, ei luottamusta siihen, että Luoja, sinun Luojasi hyväksyy tietysti sinut kokonaan.

Mitä onkaan elää yhtenä ihmisperheenä tässä maailmassa, ei hyväksyntää havitellen tai toisia peläten, vaan luonnollisesti yhdessä? Vain pienen raapaisun alla tässäkin kaupungissa on lukematon määrä rikkinäisyyttä. Puhumattomuus on sen tae, tervehtimisen välttely sen hedelmää. Mutta: miten rikkinäisyys tulee eheäksi? Olemalla itse ystävä ja ihmisperheen jäsen, tervehtimällä sekä pettäjää että pettynyttä. Tällöin pelastus ei olekaan enää yksilöhurskauden harjoitus, vaan yllättävä ystävyys. Se koskee kaikkia, iloa leviää koko perheseen, niin kuin Sakkeuksen kotona.

Mikä vapauttaa tien rakkauteen, joka todella eroituksetta koskee kaikkia lähimmäisiä? On turha kiistää, etteikö usein tulisi eteen todella vaikeita, nihkeitä tapauksia. Sellaisen voi kohdata pelistäkin. Vihamiestään voi kuitenkin todella oppia rakastamaan. Miten? Kerron äärimmäisen esimerkin. Näin dokumentin tansanialaisesta aktivistista, albiinosta, Josephat Tornerista. Albiinot elävät Afrikassa usein jatkuvan uhan alaisina, jotkut jopa elävät vainon pelosta suljetuissa leireissä, kuin vankilassa. Monet eivät pidä heitä ihmisinä ollenkaan, vaan haamuina, joiden ruumiinosia voidaan käyttää taikaparannuksiin. Siksi Josephat Torner on jopa kiivennyt Kilimanjarolle huutakseen tätä vääryyttä vastaan, kiittäen Jeesuta päästyään perille. Kidnappauksenkin vähällä välttänyt Torner ajattelee: me tulemme kerran kaikki olemaan yhteisen pöydän ääressä.

Jumalan perhe on ihmiskunta. Jumalan perhe on myös Helsinki. Jumalan perhe on Ruttopoiston kansaa, keskustan kahviloita ja hampurilaispaikkoja, keskenään ristiriitaisia kulkueita ja marsseja. Ei perhe, Jumalan perhekään todellakaan aina ole sopusoinnun pesäke. Mikä on tämän kaupunkiperheen olemus, mitkä ovat sen katteettomat pelot ja rimpuilevat toiveet? Voin vain puhua omasta puolestani, helsinkiläisperheen kuopuksena. Täällä olen syntynyt ja kasvanut, kokenut Jumalan rakkauden ja perheen virran. Tässä kaupungissa olen myös ruvennut kauhun vallassa epäilemään, en Jumalan olemassaoloa, vaan ihmisten olemassaoloa. Ja olen kuullut Kristuksen enkelten pilkkalaulun valheen valloille. Mikä estää kaupunkilaista näkemästä Jumalaa toisissa, mikä pidättelee olemuksemme kirkastumista? Hylkäyksiäkin on tullut koettua, ainoastaan sillä hedelmällä, että risti on loistanut esteettä. Loistaa kaiken läpi, sydämen kipeimpään kätköön; risti on meille ristiriidan sisällä eläville pelastuksen varmuus. Ristin Kristus on tie kaikille vapauteen. Näin on: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.”

Ei suuntaus, vaan tie, ei taipumus, vaan vapaus. Messu on kutsu Jumalan valtakuntaan, Jumalan perheen jatkuvat kutsut. Jerikossa oli pieni paha mies, jota esteltiin Jeesuksen kutsuihin pääsemästä, Jerikon muureja rakennettiin. Helsingissä ei kyllä ole muureja, mutta millaiset ovat hengellisen Helsingin aukioloajat? Ovatko portit ihmisten sulkemat, huhupelkojen lukitsemat, kuten Joosuan kirjassa: ”Jerikon portit olivat tiukasti lukitut israelilaisten takia. Kukaan ei päässyt kaupungista ulos eikä ketään päästetty sisään.” (Joos. 6:1) Vai onko täällä sellaisia portteja kuin taivaallisessa Jerusalemissa? ”Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan”, sanoo Ilmestyskirja (21: 25). Sen kaupungin keskellähän on tunnetusti elämän puu eli risti. Niin on tämän kaupungin Vanhassa kirkossakin. Risti julistaa Paavalin sanoin (hänen ja Pietarin marttyyrikuolemien päivä on tänään): ”Rakaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.”

Totisesti, totisesti, sanokaamme sielussamme: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Me olemme yhtä sielua ja perhettä, muurien sisällä ja ulkopuolella. Täällä porttien sisällä olemme avoimia kutsuja, jotka avaavat tietä. Me olemme ovia, kristityt, ovia vapauteen ja Jumalan yhteteen.

Friday, June 27, 2014

Sydämen aarre

Evankeliumi (Matt. 13:44-46)

Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.
Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.”

Sydämen aarre - saarna Helsingin Tuomiokirkossa 22.6.2014
Petri Samuel Tikka puhui


Rakkaat kristityt, ystävät Tuomiokirkon mäellä,

Sydän sanoo Jumalalle Daavidin sanoin: ”Kun herään unesta, sinun läsnäolosi ravitsee minut.” (Ps. 17: 15) Tästä syystä olemme heränneet ja tulleet. Olemme täällä verrattoman aarteen edessä, aarteen, joka ravitsee elämän ja antaa sille mielen. Tämä aarre on Jumalan valtakuntaa, hänen läsnäolaan. Tähän sunnuntaihin tultaessa on saavuttu kaarta pitkin helluntaista ja Pyhän Kolminaisuuden päivästä. Pyhän Hengen, meidän Jumalamme, läsnäolo on elämän perusta. Pyhän Kolminaisuuden olemus ja lahjat ovat täyttä rakkautta. Sydän suorastaan pakahtuu äärettömän rakkauden aarteen kohdatessaan. Kaunis suvikin vaikuttaa haalealta Jumalan rakkauden palon edessä, tosin juhannus on kyllä ollutkin suorastaan kylmä.

Kun saan olla täällä tänä sunnuntaina vertaamassa maallisia ja taivaallisia aarteita, ei ole syytä tehdä sitä vähättelemällä maallisten aarteiden merkitystä. Ei tarvitse kenenkään latistaa kesän hehkua eikä väistellä maallisen elämämme iloa. Kristillinen usko ei ole dualistista, käännettynä: emme karkaa maallista pyrkien yksinomaan henkisiin ulottuvuuksiin. Meidän sydämemme on maasta tehty. Jumala ei luo mitään turhaan tai vähäpätöiseksi, ei maata eikä taivasta. Meidän sydämemme on Jumalalle aarre, yhtä iso kuin hän itse on. Meidän maallisella, yhteiskunnallisella ja arkisella ihmisarvollamme on pettämätön perusta. Taivaaseen se on kirjattu.

Jumalan rakkaus on niin suuri, että mieli menee todella helposti hämmennyksiin ja ryhtyy suorastaan lapsellisesti karkailemaan. Jotenkin sitä haluaa tyytyä vähempään, vaikka sydämensä sydämessä kaipaa kirkkauden loistoa. Miten on mahdollista maahan latistuvalle sydämellemme ottaa vastaan Jumalan rakkauden vakaa läsnäolo? Jatkuva paine voi latistuttaa sydämen vähempään tunteeseen. Mutta kun sydän on auki, saattaa kiire myös johtaa sydämen yliliikutukseen – sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti. Ei ihme, että sydän karkailee sydämien sydäntä – Jumalan sydäntä. Pakonomainen kiinnittyminen siihen, mikä kestää aina vain hetken, on todellakin katoava aarre. Huoli ja pelko eivät ole hyviä jumalia. Sydän, kunpa sinä aina havaitsisit paremman aarteen.

Mikä sitten on, suomeksi ja selkeästi sanottuna, se katoamaton aarre, tuo Jumalan valtakunta, hänen läsnäolonsa? Eihän se voi olla mikään aarre, jos sillä ei ole yleispätevää arvoa. Sillä pitää voida olla vastaanotettava arvo itse kullekin meistä henkilökohtaisesti, sydämeen asti. Jos Jumalan rakkaus pakahduttaa sydämen, mikä tekee hänen valtakunnastaan, hänen täydestä läsnäolostaan, sydänten aarteen? Tarvitaan varasydän. Tarvitaan taivaallinen sydän, jossa kuitenkin voi virrata ihmissuvun maahan painettu veri. Se sydän on armon sydän. Tuo sydän on pelkän armon sydän ja rakkauden tyyssija. Rinta, jossa se sydän on, on Pyhän Hengen taivaallinen armolahja maailmankaikkeudelle. Puhun Kristuksen sydämestä.

Kristuksen sydän, palava ja orjantappuroilla kruunattu, on katoamaton aarre. Hänen sydämensä avulla meidän itse kunkin sydän voi todellakin päästä aina uudestaan irti maallisista murheistaan. Kristuksen sydämessä on Pyhä Henki. Ei ole vaikeutta, jota hän ei tietäisi ja jota hän ei pystyisi kantamaan. Tahdon pitää tätä maallista asiaa, Jeesuksen lihallista sydäntä, katoamattomana aarrekammionani. Helposti sitä pakenee jumalallisiin sfääreihin Herran rakkautta miettiessään. Paras tapa rukoilla Jumalaa, huomata hänen rakkautensa todellisuus, on ajatella: ”Jeesus aarteheni, riemu sydämeni, kuule ääneni. Katson sinuun aina, sydämeeni paina lohdutuksesi.” Näin toivon ääni saa kajahtaa itse Jumalan sydämeltä.

Kun joku uskoo nykyaikana Jumalaan näillä main, varmaan aivan oikein häneen uskotaan pääasiassa rakkautena eikä tuomarina. Jumalan rakkauden sydänäänet jäävät kuitenkin niin helposti ohuiksi. Niitten on tarkoitus kaikua ihmisrinnasta toiseen. Jopa rahallinen aarre menettää arvonsa, jos se on piilossa eikä virtaa eteenpäin. Ei pitäisi olla niin ujon ahne evankeliumin suhteen, ei innokkuuden peittelijä teoissaan eikä puheessaan rakkauden suoruuden pyöristäjä. Sitä on niin vaivattomasti kuten Jeesuksen vertauksessa mies, joka heti piti aarteen vain itsellään. Kuitenkin itseriittoinenkin toiminta osoitti, kuinka tärkeä asia valtava aarre hänelle oli. Kauniin helmen löytänyt kauppias taas pani kaiken likoon, kun myi kaiken löytäessään yhden vertaamattoman helmen. Mitä jos helmi katoaisi? Riski olisi kuitenkin sen arvoinen.

Kristuksen rakkauden sydänäänet kaikuvat keskellä kesää, Pyhän Hengen tulessa ja Kolminaisuuden voimassa, hänen koko maailmassaan. Katoamattomat aarteet tulevat kaikille Kristuksen sydämeltä: sen pohjista kaikuva evankeliumin sana, siitä vuotanut kasteen vesi ja ehtoollisen veri. Perjantaina on itse asiassa katolisessa maailmassa Jeesuksen kaikkein pyhimmän sydämen juhla. Voi, kuinka Kristuksen sydämen valo parantaisi myös Ukrainan ja Venäjän suhteet, niin ettei katoavan kunnian, maineen ja vakauden tavoittelu johtaisi jälleen kerran ihmiskunnan historiassa tuhoon ja sekasortoon. Saisivat maat kilpailla kevein sydämin ja ristinmerkein vaikka jalkapallokentillä. Kunpa jälleen kerran sisukkaan vakaassa Suomessakin saisimme eläväisen sydämellisiä aatteita taipaleellemme. Siksi ennen muinoin apokryfikirjoittaja Sirakin sanat olivat Raamatun suosituinta aineistoa, tällaiset ajatukset: ”Iloinen sydän pitää ihmisen hengissä, valoisa mieli lisää elinpäiviä. Muista iloita, innosta itseäsi ja pidä murheet loitolla. Murehtimiseen on moni kuollut, eikä huolten kantamisesta ole hyötyä. Kateus ja katkeruus vähentävät elinpäiviä, huolet vanhentavat ihmisen ennen aikojaan.” (Sir. 30: 22-24)

Vapauttakoon Kristukselta saamamme armon aarre meidät laajoihin näkymiin. Johdattakoon Kristuksen sydän meidät vapauden valtakunnan intoon – kunkin omalla tavallaan. Sydämellinen kiitos ja kumarrus, että sain jakaa sydämen ja sydämeni asiaa. Aamen.

Saturday, June 21, 2014

Juhannussaarna

Evankeliumi
Luuk. 1: 57-66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
    Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.


Saarna juhannuksena 21.6.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa
Petri Samuel Tikka puhui

Rakas ystävä, 

Miksi sinua kutsutaan? Mistä sinut tunnetaan? Mikä on sinun nimesi? Niin kuin sanonta kuuluu: nimi on enne. On kyllä olemassa nimiä, jotka ovat vain nimityksiä, vailla kummempaan sanomaa: kuten jos pientä lasta kutsutaan pikkikseksi tai papuksi tai muuksi vastaavaksi. Ihmisen nimi on kuitenkin kuvaus hänen olemuksestaan, sillä omalla nimellä kukin kutsutaan, kutsutaan elämään ja toimintaan. Erityisesti se nimi, jolla sinua kristillisessä kasteessa kutsuttiin, on täynnä elämää ja toivoa – merkitystä, jonka voi löytää. Mutta mistä löytää nimensä syvän merkityksen? Mikä on se tarkoitus, johon sinut nimeltä kutsutaan? Missä on totuus siitä, kuka itse olen?

Johanneksen nimi oli poikkeuksellinen. Sen syvä merkitys aavistettiin jo heti elämän alussa. Yleensä merkityksen avautumiseen menee aikaa, vaikka nimellä on aina alusta alkaen tarkoitus. Johannes ei saanut nimeään vain tavan vuoksi, muistista. Hänen isänsä nimi Sakarias, joka hänelle haluttiin antaa, tarkoittaa: ”Herra muistaa”. Poikkeuksellisuuden vahvisti se, että oikea nimi, Johannes, tuli kummankin vanhemman mieleen toisen tietämättä. Nimi oli enne. Papin pojasta tulisi profeetta.

Mutta millainen profeetta? Profeetta voi olla hetkittäisen muodin tuuliviiri, jonkin hyveen liioittelija, jonkin ajatusmallin pakonomainen julistaja. Yhteiskunnan hyvinvoinnin puute voi johtaa oikeudenmukaisuusvaatimukseen, jossa ohitetaan yksilöiden erilaisuus ja vastuu. Hyvinvoinnin yltäkylläisyys saattaa taas johtaa välinpitämättömään ”tee se itse” -elämään. Johannesta ei kutsuttu itseään korostavaksi tuuliviiriprofeetaksi. Hänen koko uskonsa palo, hänen voimansa ja intonsa kumpuaisivat siitä nimestä, jolla hänet kutsuttiin: ”Herra armahtaa”. Hänen tehtävänsä viittaisi ihmiskuvitelmien ja -yritysten ulkopuolelle. Hänen tehtävänsä olisi rikkoa harhaluulot. Johanneksen isä ennusti pienestä pojastaan sanoilla, joiden mukaan myös lauloimme päivän virressä: ”Sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien.” (Luuk. 1: 76)


Totuus siitä, keitä me olemme, on itsemme ulkopuolella. Siellä on tehtävämme, siinä, että ”Herra armahtaa” kaikesta riippumatta. Mutta miten lapselle voi antaa armoon viittaavan nimen, ennen kuin hän on ehtinyt tehdä mitään, hyvää tai pahaa? Totuus siitä, keitä me olemme ihmisinä, on kuitenkin kätketty juuri armon aarrekammioon. Niin kuin Sirak sanoo: ”Työ ja kunnon toimeentulo tuovat iloa elämään mutta eivät vedä vertoja aarteen löytämiselle.” (Sir. 40: 18) Armo tarkoittaa ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Mitä lähemmäksi palaamme kohti alkuamme, sitä vähemmän voimme viitata omaan itseemme, omaan ansaittuun hyvyyteemme, suhteessa elämämme merkitykseen. Kaikki perustuu siihen, mistä me olemme lähtöisin, kehen me olemme suhteessa.

Johanneksen nimen syvä merkitys oli siinä, että se viittasi hänen jälkeensä syntyvään Jeesukseen. Jeesuksen nimi tarkoittaa: ”Herra pelastaa”. Armo on ainoa pelastus. Armo tulee lähelle, ei jää etäiseksi, vaan tuli ihmiseksi, kutsuu nimeltä, puhuu. Johanneksen tehtävä oli kastaa vedellä armon osallisuuteen, ei siksi, että hän olisi jokin suuri armon airut, päinvastoin. Johannes oli suurin lain saarnaaja, totisen parannuksen vaatija, mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt. Hän pisti kaikki hiljaiseksi. Totuus siitä, kuka Johannes Kastaja oli, piili kuitenkin siinä, että hän lakkasi vaatimasta, kun näki Jeesuksen. Kastaja sanoi omille opetuslapsilleen osoittaen sormellaan Nasaretilaista: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29) Johannes Kastaja tunnisti hänet, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella.


Meidän tehtävämme on sama kuin Kastajan. Viitata yhä enemmän Jeesukseen, ristiinaulittuun, pelastajaan, armahtajaan, läsnä olevaan armoon. Meidän tulee vähetä, hänen kasvaa. Mutta merkillistä kyllä: mitä enemmän viittaamme Jeesukseen, sitä enemmän olemme, keitä me olemme. Tehtävä luo identiteetin. Olemme kristittyjä, emme uskonnollisen vakaumuksen tai ihmisyritysten perusteella, vaan sen sanoman perusteella, mikä meille on annettu. Kristityn nimen me olemme saaneet kasteessa, sanomassa, joka on henkilökohtaisesti julistettu. Meidät on kastettu Pyhällä Hengellä, persoonallisella Elämällä, ulospäin räjähtävällä voimalla. Niin kuin Siirakki sanoo: ”Herran pelko on kuin siunattu paratiisi, se suojaa hurskasta paremmin kuin maallinen maine.” (Sir. 40: 27) Tämä pelko ei ole lamaannuttavaa värinää, vaan voimaanuttavaa hiljentymistä sen valtavan ilosanoman edessä, joka meille on uskottu.

Älkäämme pelätkö suinkaan, väreilevän identiteetin ja syvän tehtävän edessä. Juhannus johtaa jouluun. Me löydämme lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Hän on Kristus, Herra. Nyt on jo joutunut armas aika - Jumalalle soi kunnia korkeuksissa. Maan päällä on rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Joulu muistuttaa itsestään. Kesälläkin saa sataa luntaa. Mutta kristityn sydämessä palaa tulinen Pyhän Hengen ja evankeliumin kokko.

Wednesday, June 11, 2014

Helluntaikeskiviikon puhe

Aamun lukukappale (1. Kor. 12:12–13, 20–31)
Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.

Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.

Ei silmä voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.

Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta?

Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja! Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi.
------

Puhe

Elämme helluntaiviikkoa. Helluntaikeskiviikon lukukappale puhuu hyvin keskeisistä asioista. Se paljastaa asioita, jotka rakentavat olemassaoloa. Ensinnäkin: seurakunta on Kristuksen ruumis. Toiseksi: jokaisella on oma armolahjansa Kristuksen ruumiissa. Kolmanneksi jää kysymys suurimmasta armolahjasta, siitä armolahjasta, joka on yhdistänyt meidät yhdeksi ruumiiksi eli kirkoksi.



Sana tuli lihaksi, eikä hän ole muuttunut henkiolennoksi. Jumalan lihaksi tulolla ei olisi kuitenkaan mitään annettavaa meille, jos hän olisi jäänyt käppäilemään vain tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tämä ajatus mielessään Kristus poistui näkyvistä eräänä helatorstaina. Ensisijainen tarkoitus ei ollut jättää näkyvää maailmaa orvoksi tai ontoksi. Kristus, lihaksi tullut rakkaus, haluaa edelleen tulla lihaksi pelkästään rakkautena. Koska hän on jo itsessään totaalisesti rakkaus, kuten risti ja ylösnousemus osoittivat, täytyy hänen tulla nyt lihaksi myös jossakin muussa. Jäljelle jäävä vaihtoehto olemme me: rakkausvajaat, ailahtelevaiset Jumalan luodut.



Jumala on antanut Poikansa kautta virrata meihin todellisuuden, elämän ja voiman. Jokainen ruuminjäsen palvelee toista. Meidän ruumiillisuutemme, meidän todellinen olemuksemme tulee esille vain yhteydessä toisiimme. Kristuksen ruumis on kokonaisuus, seurakunta. Ruumista palvelvat monenlaiset virat ja tehtävät, pastorit, kanttorit, ehtoollisavustajat ja niin edespäin, mutta on pari armolahjaa, jotka palvelevat ruumiin rakentumista perustavanlaatuisen laajasti. Paavali mainitsee kaksi armolahjaa, joista hän ei sano, ettei niitä olisi kaikilla. Ilmeisesti siis kaikille kirkon jäsenille kuuluvat nämä kaksi: kyky auttaa muita ja kyky toimia johtajana. Johtajana toimiminen on ymmärrettävissä ylipäätänsä ohjaamisena ja neuvomisena. Toisten auttamisen voi taas käsittää myös huolehtimisena, jopa toisen huostaan tai hoitoonsa ottamisena. 



Näistä kahdesta armolahjasta, eli ohjaamisesta ja auttamisesta, muodostuu kaikkien kutsumusten sisältö: ammattia harjoittavan, lähimmäisenä toimivan, eläkeläisen tai opiskelijian kutsumukset ja niin edelleen. Sinut ja minut on kutsuttu tänään ohjaamaan lähimmäisiä hyvään, Isän Jumalan haltuun, rohkaisevalla sanalla ja esimerkillä. Meidät on kutsuttu auttaen huolehtimaan toisistamme hoitamalla tehtävämme iloisin mielin. Kaiken toiminnan johtotähti, perimmäinen armolahja on yksi: rakkaus. Rakkaus ei ole se, vaan hän, hän, joka on yhdistänyt meidät. Pyhä Henki on Rakkaus, hän, jonka Kristus vuodatti ruumiinsa rakentamiseksi helluntaina. Meitä kutsutaan kirkoksi, sanalla, joka juontaa juurensa merkitykseen ”Herran oma”. Kristukselle, omalle Herrallemme, jonka jäseniä olemme, tunnustamme nyt vajavaisuutemme. Meihin virtaa hänen rakkautensa.

Monday, June 9, 2014

Kaikki Pyhästä Hengestä :-)


Evankeliumi
(Joh. 14: 15-21)
Jeesus sanoi:
    ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
    En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”



KAIKKI PYHÄSTÄ HENGESTÄ :-)
Helluntaina 8.6.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
saarnasi Petri Tikka


בְּרֵאשִׁית בָּרָא אֱלֹהִים אֵת הַשָּׁמַיִם וְאֵת הָאָֽרֶץ׃ Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” (1. Moos. 1: 1-2) Näin kertoo Genesis, alkukertomus. Jo alussa Pyhä Henki toimi luoden ja varjellen kaaoksen yllä. Hän on kuin lintu, joka hautoo ja suojelee poikasiaan. Hän on kuin äiti, joka lohduttaa itkevää lastaan. Olemassaolo ei pysyisi kasassa ilman Pyhää Henkeä, meidän Jumalaamme. Nikean uskontunnustuksessa tunnustamme Herraksi ja eläväksi tekijäksi Pyhän Hengen. Hän tekee yhtä lailla ihmisen sielunelämän kuin koko maailmankaikkeuden rakenteen todelliseksi, sillä hän yhdistää kaiken. Suoraan sanottuna: Pyhä Henki on elämän tarkoitus, sen mieli.

Kokemus Pyhästä Hengestä on äärimmäisen läheinen asia, suorastaan henkilökohtainen tuntemus. Samalla kuitenkin Pyhä Henki tekee meidät avoimiksi, tuo meidät yhteen. Pääasia on se, että Pyhä Henki johtaa meidät rakkauden yhteyteen. Häntä ei kiinnosta toimia erityisellä tavalla elämässämme ihmekokemuksia antaen, ellei meissä ole valmiutta rakastaa ja antaa anteeksi. Tästä Pyhän Hengen ja rakkauden välisestä yhteydestä Jeesus puhuu päivän evankeliumissa. Rakkauden, toisista välittämisen, itsensä unohtamisen tärkeys on valtaisa vain yhdestä syystä. Syy ei ole laki, ei ulkokohtainen vaatimus, ei moraali. Rakastaminen on elämän tarkoitus, sen päämääränä, sillä Jumala itse on rakkaus.


Ajatus Jumalasta rakkautena tai rakastavana Isänä on tosin jo niin tuttu juttu, ettei se anna paljon mitään. Puhe taivaallisesta Isästä on latistunut lässytykseksi. Jeesuksen esille tuominen sinänsä hyvässä tarkoituksessa, rakastavana pelastajana, voi taas muuttua jeesusteluksi eli salakavalaksi vaatimukseksi. Mikä sitten muuttaa puheen Jumalasta aidoksi? Miten usko voi olla muutakin kuin teoriaa? Mikä tai kuka Jumalassa todella on rakkautta, ei vain sanoissa?

Kirkon ikimuistoisesta perinteestä noseuva vastaus on: Pyhä Henki. Pyhä Henki on Isän ja Pojan välinen rakkaus. Pyhä Henki yhdistää Isän ja Pojan totaalisen yhdeksi. Ilman Pyhää Henkeä puhe yhdestä ainoasta Jumalasta on abstraktia. Ainoa ykseys ja yhteys on rakkaus. Näin Pyhä Henki, ylistetty Luojamme, myös yhdistää meidän ihmisten sanat ja tarkoitukset aidoksi kokonaisuudeksi, ettemme puhu toisin kuin ajattelemme emmekä toimi toisin kuin sisimpämme janoaa. Ilman Pyhää Henkeä, elävää Rakkautta, puhe Jumalasta tai ylipäätänsä mistään muuttuu irvikuvakseen, alkaa sisältää perisyntisiä piiloviestejä. Jos Pyhä Henki ei valista, ei voi olla myöskään ymmärrystä, ei halua saada selville, mitä lähimmäisen sanat tarkoittavat.

Merkillistä kyllä, vaikka Pyhä Henki on Rakkaus, on hän unohdetuin ja hämmennystä herättävin Kolminaisuuden Persoonista. Pyhästä Hengestä puhutaan usein pronominilla ”se”, vaikka hän on elävä, puhuva, todellakin henkevä persoona. Jopa sana ”inspiroida” liittyy perimmiltään Pyhään Henkeen. Voimme ehkä puhua omasta hengestämme tai sielustamme sanalla ”se”, mutta kun puhumme elävästä Jumalasta ei ”se” koskaan riitä kuvaamaan hänen persoonallisuutensa ihanuutta. Jumalan Henki on Hän itse eli Jumala.
Hämmennys Pyhän Hengen persoonaluonteesta liittyy kuitenkin jumaluuteen sellaisenaan. Isä muuttuu etäiseksi isoisäksi, Jumalan Poika latteuksien latelijaksi, ellei Jumala itse, Pyhä Henki, paljasta rakkautensa ja persoonallisuutensa täyttä voimaa ja elävyyttä.

Tästä Jumalan persoonallisuuden luonteesta kertoo meille seuraava virke Viisauden kirjasta (7: 22-23):

Viisaudessa on henki,
älyllinen ja pyhä,
ainutsyntyinen ja monimuotoinen,
ohuen ohut, herkkäliikkeinen,
erillinen, tahraton ja kirkas,
järkkymätön, hyvyyttä rakastava, vireä,
riippumaton, hyvää tekevä, ihmisrakas,
vakaa, varma ja levollinen,
kaikkivoipa ja kaikkea valvova.


Jumalan persoonallisuus on vireää ja moniulotteisa rakkautta. Tällainen on Pyhän Hengen luonne. Hänen luonteensa paljastuu sitä enemmän, mitä suuremmassa määrin ihmettelemme hänen ihmetekojaan. Me olemme hänen ihmetekojaan, me ihmiset, Jumalan kuvat, Pyhän Hengen eläväksi tekemiä. Ei kuitenkaan tarvitse hätääntyä, jos ei aina jaksa saada intoa ulkopuolelta, toisista ihmisistä. Innostus, eläväksi tuleminen lähtee liikkeelle sisältä käsin. Jumala inspiroi eli sananmukaisesti tulee Henkenä sisään. Inspiraatio, Kristuksen inspiraatio tekee meistä eläviä persoonia, yksilöitä, jotka Pyhä Henki vie vapaaseen ja täysimittaiseen yhteyteen. Rakkaus, elävä rakkaus ihmisten välillä, onkin persoona, Jumala, ei pakotettua kuvitelmaa, ei haihtuvaa mielenliikettä.

Pyhä Henki, Jumalan elävä Rakkaus, kirkastaa Kristuksen. Jeesus on armon Herra, itsensä syntisten puolesta antava Jumala. Kuten vanhoissa kuvissa Jeesuksesta ristiinnaulittuna: ristiinnaulitun liinavaate heiluu Pyhä Hengen tuulessa. Ristiltä Pyhän Hengen tuuli puhaltaa, täynnä rakkautta, elävää armoa, täyttä persoonaa. Ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen kautta Kristuksesta on tullut maailmankaikkeuden Herra. Pyhä Henki tuo Kristuksen rakkauden meidän sydämiimme, niin että koemme: tämä kaikki on totta. Minua on rakastettu kuolemaan asti. Ei ole kovin vaikeaa enää rakastaa lisää. On siis niin, että Pyhä Henki todistaa: pääsiäisen jälkeinen aika oli vasta alkusoittoa. On helluntain jälkeinen aika, ja kaikki on mahdollista. Ilo on liekeissä, leikki ja laulu raikuvat monenkirjavana kudoksena. Pyhää Henkeä voi seurata vailla epäilystä, ilman pelkoa tai uhkaa. Pyhä Henki on Isän ja Pojan Rakkaus. Hän on elämän tarkoitus. Hän yhdistää kaiken, Genesiksestä ilmestykseen, alusta loppuun.
χάρις τοῦ κυρίου Ἰησοῦ μετὰ πάντων ”Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa.” (Ilm. 22:21) Aamen.

Thursday, May 29, 2014

Kaikkien aikojen Jeesus

Evankeliumi (Joh. 17: 24-26)
Jeesus rukoili ja sanoi:
”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Tämä on pyhä evankeliumi.


KAIKKIEN AIKOJEN JEESUS saarna helatorstaina 29.5.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa

Rakkaat ystävät,

Tulevaisuus, menneisyys ja nykyisyys eivät aina kohtaa. Usein sitä, mikä on menneisyydessä kipeää, ei siedä yhdistää tämän hetken todellisuuksiin. Mennyt uhkaa jäädä merkityksettömäksi, asiaksi, joka ei voi muuta kuin hajottaa elettävää elämää. Mutta entäs jos menneeseen kipeyteen ei tarvitsekaan tuoda keinotekoista lievitystä? Entä jos ei tarvitse turtua persoonan eheyttä hajottavaan unohdukseen? Ei huomisen huolienkaan edessä tarvitse odottaa vain niiden tyhjiin raukeamista. On aihetta odottaa tulevaisuudelta enemmän: huolien murskaantumista. Nykyhetkessä on olemassa sellainen voima, joka vaikuttaa tulevassa koko elinvoimallaan. Kaikista elämämme päivistä muodostuu ehyt kokonaisuus. Sillä:


”Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs
täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.”
(Ef. 4: 10)

Näin kuuluu ylistyshuuto efesolaiskirjeestä, viesti, joka luo kokonaisuuden.
Se paikka, missä Jeesus on, se paikka, minne hän helatorstaina nousi, on rajaavien aikojen yllä. Siellä menneisyyden haavat näyttävät voimaa tuovan merkityksensä. Siellä tulevaisuus kulkee uusia ilon polkuja. Siellä nykyhetkeä ei lannista huoli eikä synti. Se paikka on täällä, se on nyt. Tämä ehyt paikka on elävä ihminen ja elävä Jumala, itse Kristus. Hän on mies, jonka ihmiset haavoittivat ja ristiinnaulitsivat ja joka nousi heidän tähtensä, meidän tähtemme, kuolleista.

Täyttääkseen kaikkeuden eli kaikki ajat ja paikat parantavalla läsnäolollaan Ihmisen Poika nousi helatorstaina taivaaseen. Taivas on se todellisuus, mihin Jeesus meni täytenä Jumalana ja täytenä ihmisenä. Sitä myöten me, hänen ihmisveljensä ja -sisarensa, menimme taivaaseen hänen kanssaan. Todellinen taivas on kaikkia taivaita ylempänä, taivas tarkoittaa täysin rajoittamatonta ja kaikkivaltiaan rakkauden täyttämää valtakuntaa. Mutta miten me syntiset muka taivaassa olemme? Taivaasta me olemmekin kaukana, jos katsomme omia yrityksiämme, emmekä yksin
Kristuksen rakkautta, hänen rukoustaan ennen ristin tielle lähtöä: ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen.”


Kristus Jeesus on yhdistänyt tulevaisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden. Tuonelan tylsyyden kukistanutta Herraa eivät sido paikan eivätkä ajan rajat. Jeesus elää ja hallitsee. Tällaisen toivon on helatorstai antanut meille: ihmisen osan ottava Jumala on läsnä. Se täysi toivo, josta me kristityt elämme ja jota elämällämme julistamme, se toivo on elinvoimainen, raikas, kirkas ja pelastava. Kristus on lähettänyt meidät ihmiskunnan kaitsijoiksi tähän täyteen toivoon. Yksin Herramme kautta toivo toteutuu ihmiskunnan keskellä. Hän tuo tulevaisuuden kaikkiin hetkiin. Sillä ristillään ja ylösnousemuksellaan – pääsiäisellä - Herramme Kristus voitti kaikki ihmistä rajaavat pahuuden vallat.


Helatorstai on verrattoman suuri, sananmukaisesti pyhä päivä. Tämän pyhän viesti on se, että Jeesus Kristus - koko ihmiskunnan parantaja ja pelastaja - on läsnä kaikessa. Hän on läsnä kaikissa ajoissa, joka hetkessä.
Jos jouluna Jumala tuli alas, helatorstaina hän palasi ylös. Mutta ei samanlaisena – vaan Kristuksessa ihmisenä. Kun 25.12. vuonna 1 eKr Jumala astui ajan rajoihin, helatorstaina 33 vuotta myöhemmin ihminen nostettiin pois rajatuista ajoista. Jumal-ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa meidät pienet ihmiset on kutsuttu tulevaisuuden kuninkaiksi ja menneisyyden ymmärtäjiksi. Nykyhetkikään ei huku hajanaisuuteen eikä haihdu huoliin. 

Menneessä, juuri sen kivussa ja hajanaisuudessa, siinä on jo ollut läsnä toivo, onkin jo ollut läsnä helatorstain Herra. Sellaista on kunkin meidän elämämme, kristityn elämä, joka on löytänyt toivon epätoivosta, on tullut Jumalan kohtaamaksi pimeydessä. Myös valitun kansan historia oli elämää Kristuksessa Jeesuksessa. Kansojen epätoivon keskellä Jesaja näki Messiaan, Herran kärsivän palvelijan. Kansansa hylkäämä, tulisydäminen Mooses näki palavan pensaan, näki liekin kuolemassa, ja kohtasi elävän toivon. Jaakob, epätoivoinen petturi, paini muuatta miestä vastaan pimeällä rajajoella, ja sai siunauksen häneltä. Abraham ja Saara saivat vieraakseen kolme miestä, ja Saaran pilkallisen naurun jälkeen Jumala takasi heidän tulevaisuutensa. Ja ennen tätä kaikkea esivanhempamme Aadam ja Eeva olivat alasti, perisynnin häpäisemät. Jumala käveli puutarhan viileydessä, antoi lupauksen, puki heidät.

Ristillä Herramme oli alasti, häpäisty, vaatteenaan vain perisynti, sidottuna menneisyyden voimiin. Tuonelassa hän toi tuhon keskelle elävän läsnäolonsa. Nousemalla ruumiineen sieluineen kuolleista hän teki tulevaisuudesta totta jo nyt. Kaiken huipentumasta kertoo kuulemamme Vanhan testamentin lukukappale Danielin kirjasta. Se on profetia siitä, kuinka Messias tulisi asettumaan valtaistuimelleen. Sen mukaan Ihmisen Poika tultaisiin saattamaan Ikiaikaisen eteen. Siitä, mitä tämä meille merkitsee, kertoo itse Ihmisen Poika rukoillessaan Ikiaikaiselle Isälleen: ”Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista.”

Ei ole niin synkeää pimeyttä, ei ole niin häikäilemätöntä petosta, etteikö niitä olisi läpi kokenut ja murskannut ihminen Jeesus Kristus, ristin Herra ja maailman Lunastaja. Hänen voittonsa on niin suuri, hänen inhimillinen rakkautensa niin rajat rikkova, että aika, tuo luoduista voimista kovin ja pysäyttämättömin, pehmenee, suorastaan sulaa ja alkaa kulkea vastapäivää hänen edessään. Tätä logiikkaa ei ymmärrä saatana eikä vain rajoitukset tunteva, langennut ihmisjärki. Siksi Herra sanoo:
”Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut.”

Jeesus, ihmisen osan ottava Jumala, ei ole enää kätkeytynyt vain yhteen aikaan ja paikkaan. Nyt hänen inhimillinen rakkautensa on kaikkien ihmisten omaisuutta. Minulle ovat joskus rippikoululaiset väittäneet, että uskoisivat Jumalaan jos hän näyttäytyisi heille. Mutta jos Jumala ilmestyisi voimassaan yhdellekään meistä, me uskoisimme raakaan voimaan, emme todelliseen Jumalaan. Elävää Jumalaa kutsutaan Rakkaudeksi, ja juuri sitä hän olemukseltaan on. Siksiköhän, lunastustyönsä täytettyään, Jeesus poistui näkyvistä, ilosanomaan ja armon välähdyksiin, kasteeseen, ehtoolliseen, joskus myös näkyihin, jatkuvasti musiikkiin, kaikkialle sinne, missä hän itse tahtoo ilmaista itsensä rakkautena. Sillä hän sanoo rakkaalle Isälleen: ”Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Jeesus Kristus – koko ihmiskunnan parantaja ja pelastaja – on läsnä kaikessa. Hän on yhdistänyt meidän tulevaisuutemme, menneisyytemme ja nykyisyytemme. Hän on kaikkien aikojen Jeesus; kaikkien aikojen Jeesus... 

Tuesday, May 6, 2014

Ihmiskunnan kaitsijat

Evankeliumi
(Joh. 21: 15-19)

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sitten hän kysyi toistamiseen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Kaitse minun lampaitani.” Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
    Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.”


IHMISKUNNAN KAITSIJAT
Saarna 4.5.2014 Hyvän paimenen sunnuntaina (Misericordia Domini)
Helsingin Vanhassa kirkossa

Rakkaat kristityt,

Pääsiäisen uutisena on jo Vanhassa kirkossa kuulutettu, että ylösnoussut Herra on voittanut pahuuden vallat. Kristus on tuonut tulevaisuuden tähän hetkeemme, pääsiäisaikaan kirkkovuodessamme ja elämässä. Kirkko eli me olemme joukko Ylösnousseeseen uskovia, evankeliumin todistajia. Hyvän paimenen sunnuntaina me tutkimme, mitä käytännön seurauksia Kristuksen voitolla on eli miten pääsiäisen tuoma tulevaisuus tulee läsnä olevaksi. Tulevaisuus on se, että Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä iloa ja armoa. Meille yllättävää, pelottavaa ja ilahduttavaa on se, että tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon.


Tämän päivän aiheen tiivistävässä hallelujasäkeessä Jeesus sanoo: ”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.” (Joh. 10: 14) Se, että Jeesus on paimen, on hyvin merkillistä kaitsemista. Kaitsemalla lampaitaan hän tekee heistä itse asiassa paimenia, siis itsenäisiä yksilöitä, jotka voivat auttaa toisia. Ei olla vain ihmisten kalastajia, hetkellisiä nappaajia evankeliumista todistaessamme, vaan täysipäiväisiä ihmisten paimenia. Jeesus saa kuitenkin ensin kaita kristittyjään sanalla ja sakramenteilla. Tähän ensisijaiseen kaitsentatehtävään eli pastorin toimeen Kristus asetti ensimmäisenä vertaistensa joukossa Pietarin. Ylösnousemuksen jälkeen kolmesti kieltäjä saikin kolme armollista käskyä. Ne kuuluivat: ”Ruoki minun karitsoitani”, ”Kaitse minun lampaitani” ja ”Ruoki minun lampaitani”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Ensimmäisillä opetuslapsilla oli kyllä suuret visiot maailman hallinnasta, mutta he eivät sallineet
lasten tulla Mestarin luokse. Älkäämme menkö vielä maailmaa syleileviin näkyihin. Aloittakaamme pienestä piiristä ja siinä kaikkein vähäisimmästä. On otettava vakavasti ja täydestä todesta 1. käsky kolmesta: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sanassahan sanotaan myös: ”Älä väheksy pienten alkujen päivää.” Keitä pienet alut ovat? Lapsia. Ruokkikaamme heitä. Heidän on välttämätöntä päästä kirkkoon ja saada ehtoollista. Toistan Jeesuksen käskyn: ”Ruoki minun karitsoitani.”

Lampaita pitää sekä kaita että ruokkia, mutta karitsat ovat helpompia tapauksia. Niitä kuuluu vain ruokkia. On helppoa olla valmis opettamaan lapsia, miten kuuluu olla, paimentaa heitä. Karitsoista ei kuitenkaan mainita kaitsemista, sillä karitsat seuraavat kyllä emoaan. Lapsi ymmärtää, mistä ehtoollisessa on kysymys, koska hän ei järkeile. Se joko on tai ei ole Kristuksen ruumis ja veri. Me keksimme kiertoteitä. Lapsi kohtaa todellisuuden. Ei tule heijastaa aikuisten pelkoja ja epäilyjä lapsiin. Lapsen sisin – kuten aikuisenkin – tarvitsee sanan ja sakramenttien ravintoa. Me aikuiset kristityt, tuokaamme heitä kirkkoon, omia kummilapsiamme, lapsenlapsiamme, sukulaislapsiamme ja ystäväperheitämme. Mikä merkitys tällä voi ollakaan? Sen lapsi, kristitty, tietää. Eikö lapsena koettu pysy ikuisesti sydämessä? Niin, tässä voinen mainita itseni esimerkkinä. Kävin tässä Vanhassa kirkossa lapsena keskiviikkoaamuisin perheen kanssa. Ehtoollista sain 1-vuotiaana; kotikirkossani Temppeliaukiolla minun on kuultu sanovan: ”uumi”. Tarkoitin ”Kristuksen ruumis”.

Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. On hyvä, että meitä ohjaillaan monin tavoin, ettemme pimitä tulevaisuutta murehtimisella ja toivoa epäilyillä. Toinen käsky kuuluukin: ”Kaitse minun lampaitani.” Kristitty saa rohkeutensa siitä, että hän on Jumalan sanan henkilökohtaisen johdatuksen alla. Kuten psalmissa sanotaan: ”sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” Kaitsettavana oleminen on sitä, että on valmis rohkaistavaksi ja rohkaisemaan seurakuntalaisena seurakuntalaisten joukossa. Suurin rohkaisun lähde on syntien anteeksianto. Se, että pimein ja synkin asia muuttuukin valoksi, valaisee tien pitkälle eteenpäin. Tämä on todellista johdatusta, ohjausta eteenpäin tiellä: rippi eli anteeksiannon sana kaikissa muodoissaan.

Rippi toteutuu messussa heti alkuun sen suuren vapauttavan voiman vuoksi. Rippi on ovi jumalanpalvelukseen – siis sekä jumalanpalvelukseen kirkossa että Jumalan palvelemiseen elämässä. Rippi on arkipäiväinen asia. Kristus on antanut meille valtuuden julistaa valoa pimeyteen – riippumatta tilanteesta. Synti, sen hämäryys ja pahuus, ei olekaan enää vain raskas taakka, vaan ikkuna Jumalan uskomattomaan armoon. Anteeksiannon sanan Jumalalta voi antaa jokainen seurakuntalainen toiselle seurakuntalaiselle. Tämä tehtävä on uskottu seurakunnassa erityisesti pastoreille, jotta olisi selkeä ja ehdoton tie anteeksiantamukseen jokaiselle seurakuntalaiselle. Rippiä me ydinkaupunginkin pastorit toteutamme yleisesti ja yksityisesti. Kaikin keinoin toimimme Jumalan pikkukaitsijoina, jotta kaikki me seurakuntalaiset olisimme valmiita kantamaan toistemme kuormia. Tuomiokirkossakin on joka arkipäivä kello kolmesta viiteen pappi tavattavissa keskustelua, sielunhoitoa ja rippiä varten.

Tulevaisuus toteutuu meidän seurakuntalaisten kautta tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Kuulemme kolmannen käskyn: ”Ruoki lampaitani.” Kun olemme itse tulleet ravituksi, voimme ravita myös muita. Silloin meillä on voimaa siihen. Mutta ei ole pelkästään niin, että toimitamme Jumalan seurakunnan palvelustehtäviä vain ulkonaisella voimalla. Jo Jumalan kaitsenta tekee meistä kaitsijoita, syntisistä tulee kanssakulkijoitten opastajia valoon. Jumalan ravitsemaksi tuleminen tekee meistä ravintoa, elävää ja, voisinko sanoa, maukasta iloa lähimmäisillemme. Se ravinto, jolla ruokimme toisia ja joksi itse tulemme Jumalan suuresta ja käsittämättömästä armosta, se ravinto on rakkaus. Vanhan testamentin apokryfikirjojen opettaja Sirak sanoo: ”Ihmisen myötätunto ulottuu lähimmäiseen mutta Herran laupeus kaikkeen mikä elää. Hän nuhtelee, kasvattaa ja opettaa, paimenen tavoin hän johtaa laumansa kotiin.” Sirak ei voinut kuin aavistaa sen, että juuri meidän, uusien paimenten kautta, Herran laupeus saa ulottua kaikkeen mikä elää.

Pietari oli kolminkertainen pettäjä. Nyt hän sai olla kolminkertainen rakastaja. Meidän tehtävämme on antaa ilosanoman tuoman elämän yllättää ne, jotka eivät ymmärrä sanomaa mitenkään omakseen – kuten emme mekään, kun se hämärtyy meiltä hetkiksi kokonaan. Olkoonpa kyseessä ylimielisyys tai pettymys, välinpitämättömyys tai ymmärtämättömyys – olemme yhtä maailman kanssa. Meidät, kirkon, erottaa muusta maailmasta vain tehtävä, missio. Pietari, ensimmäinen pastoreiden joukossa, sai apostolisen missionsa siksi, että sai olla ristiinnaulitun Kristuksen kärsimysten todistaja koko olemuksellaan, ensin silminnäkijänä ja syntisenä. Hänestä tuli myös kärsimysten jakaja, ruumiissaan ja heikkoudessaan. Pietari ristiinnaulittiin väärinpäin.

Mekin olemme nurinkurinen kuva Jeesuksesta, hyvästä paimenesta. Juuri siksi olemme täydellinen peilikuva hänestä. Olemme Hyvän paimenen pikkupaimenia, yhtä aikaa täysin syntisiä ja täysin vanhurskaita. Olemme lapsia, jotka elämme Kristuksen läsnäolon ravinnosta, ehtoollisesta. Olemme aikuisia, jotka tarvitsemme anteeksiantoa epätoivoomme, rippiä. Olemme ihmisiä, joilla on tehtävä. Tulevaisuus toteutuu juuri meidän kauttamme tässä maailmassa. Meistä kristityistä on tehty ihmiskunnan kaitsijoita täyteen toivoon. Jumalan rakkaus kaitsee maailmaa – se on maailma ilman katkeruutta, täynnä Kristuksen läsnäolon iloa ja anteeksiannon armoa. Se maailma on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Se maailma on kirkko.


Nikean uskontunnustus