sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Länsi, kaste ja terrorismi

Hallelujasäe
Katsokaa: Jumalan Karitsa,
joka ottaa pois maailman synnin!

Joh. 1: 29

Evankeliumi
Luuk. 3: 15–18, 21–22
Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.”
    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.”


----

Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 11.1. armon vuonna 2015

pastori Petri Tikka saarnasi

Rakkaat kristityt,

Autuasta loppiaisaikaa! Kristuksen syntymän seurausten miettiminen, eli joulu, jatkuu. Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.


Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Tässä on olennainen Jumalan, Isämme, tuntemiseen liittyvä asia. Hyvyyden olemassaolo ei hiivu, kun sammumaton kostonhimo riehuu. Pyhän Hengen kaikkialla länsäoleva armo vie kostolta terän. Nyt tarkoitan Ranskassa tapahtuneita satiiriseen lehdistöön ja juutalaiseen ruokakauppaan kohdistuneita terroritekoja, jotka järkyttävät Euroopan turvallisuutta.

Syntymästään ristille asti ihmisen osan kantanut Kristus on profeettojen profeetta. Hän ei vaiennut, kun sanat eli tuntojen vapaa ilmaisu raa'asti vaiennettiin hänen omassa elämässään. Hän rukoili ääneen pahantekijöilleen armoa. Vapauden myötä tulee sanojen hillittömyys, Kristuksen tapauksessa ristillekin asti jatkuva pilkka. Mutta pilkallistenkin sanojen kestäminen on vapautta, ja ilman sananvapauden olemassaoloa me kaikki olisimme toisten ihmisten mielipiteiden orjia. Silloin emme voisi kehittää omia ajatuksiamme kuulemalla toisia, meille vieraita mutta hyviä, mutta joskus outoja ja pahojakin mietteitä. Kuten Sananlasku sanoo: ”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä.” (Sananl. 27: 17) 

Kristittyinä me kuuntelemme ulkopuolista, vapaata ääntä, elämän Sanaa, Jeesusta. Emme siis pyri puhdistamaan maailmanaikaamme sen ongelmista vallalla emmekä väkivallalla, vaan sanoilla, Pyhän Hengen inspiroimilla sanoilla, ja ristiinnaulitun armon palolla. Tahdon tässä saarnassani puhua vapaasti siitä, miten Jumala on hyvä maailmassamme kaiken aikaa. Hän puhdistaa maailman pahuuden yllättävällä keinolla, joka on tosi kuin vesi: pyhällä kasteella. Kasteen sisältö maailmalle on tulikaste, puhdistava kaste, joka tekee kipeää, kuten Johannes Kastaja evankeliumin julistuksessaan viittaa.

Kun pahaa tapahtuu, usein Euroopan maissa herää aina ajankohtainen teodikean ongelma eli pahan ongelma: miksi kaikkivaltias, hyvä Jumala sallii pahan tapahtua? Kysymyksellä saatetaan kyseenalaistaa Jumalan olemassaolo. Tämä kuitenkin unohdetaan: pahan ongelma on perimmiltään synnin ongelma. Jos Jumala, meidän Isämme, on hyvä, miksi me ihmiset teemme pahaa toisillemme? Viattoman ihmisen kärsimys on käsittämätöntä, mutta toisaalta viaton ihminen voi myös muuttua pahaksi. Maailma on mustavalkoinen ja me olemme voimattomia, kun nuori kansalainen ajutuu terrorismiin, kun ideologiat nostetaan ihmistä tärkeämmiksi. Pahan ongelma on valitettavan usein tekosyy sille, että en ole miettinyt sitä, että itsekin olen paha. Jumalasta tehdään oman elämän syntipukki – syntipukki hän kyllä Kristuksessa onkin, mutta omasta tahdostaan. Vaikka oma pahuus, eristyneisyys, huomattaisiinkin, langetaan seuraavaksi lamaannuttaviin epäilyihin. Onko Jumala kuitenkaan hyvä kaiken aikaa? 

Kristillinen armon julistus on meidän eurooppalaisten keskinäisen yhteyden ja vapauden arvopohja. Juuri kaiken kattavassa rakkaudessa ja anteeksiannossa on niin kutsutun Lännen voima, se erottaa meidät positiivisella tavalla muusta maailmasta. Ilman kristinuskoa Länsi on vapaudessaan hillitön ja menestyksessään loputtoman ahneuden kita, auringonlaskun maanosien summa. Ei pidä unohtaa, että maanosamme on kirkon helmassa ja armon suojeluksessa – kaikessa ristiriitaisuudessaan. Jo Euroopan Unionin lippuun on piirretty Ilmestyskirjassa kuvatut kaksitoista tähteä, evankeliumin apostolit, jotka ympäröivät neitsyt Mariaa, Jumalan synnyttäjää. (Samat tähdet näkyvät muuten tuolla tämän kirkon urkujen päällä.) Eurooppa on maailmanosa, jossa suurin osa ihmisistä on kastettu toisiaan armahtavan seurakunnan helmaan. Juuri armoon perustuu myös sananvapaus, johon täällä uskotaan. 

Kun juutalainen, muslimi, kristitty tai kuka tahansa, joka haluaa seurata todellista Jumalaa, huomaakin vapauden olevan synonyymi hillittömälle ”minä, minä” -kulttuurille, hän pettyy ja katkeroituu eikä kuule vapauttavaa evankeliumin ääntä. Hyvyys ilman totuudellisuutta tekee kansalaisista tuhoajia niin Ranskassa kuin Suomessakin. Terve ihminen tunnustaa omien juurtensa olemassaolon, ja on kriittinen perimälleen vain, jos siihen on syytä. Samoin on yhteiskuntien laita. Lännen ei kuulu unohtaa olevansa osa kristikuntaa ollakseen hyvissä väleissä muiden kanssa - meidän ei tarvitse unohtaa ristilippujemme emmekä kahdentoista tähtemme merkitystä, muuten puheet vapaudesta kaikuvat tyhjyytenä tai jopa ylimielisenä hulluutena. Monesta tuntuu olla lain, esimerkiksi tooran tai koraanin, alla järkevämmältä ja turvallisemmalta kuin läntisen näennäisvapauden vaikutuspiiristä, ja syystäkin. Paavalihan sanoo juuri tästä asiasta näin: ”Mutta ennen kuin uskon aika tuli, me jouduimme olemaan lain vartioimina ja sen vankeina, kunnes usko ilmestyisi.” (Gal. 3) 

Herääminen tapahtuu, kun ihminen kohtaa oman epätäydellisyytensä. Silloin hän oppii lain tai synnin sijasta janoamaan armoa. Armon haluaminen ei tosin ole, kumma kyllä, itsestään selvää. Joku voi olla oudolla tavalla niin Jumalan lahjojen, koko elämänsä hyvyyden, sokaisema, ettei huomaa olevansa puutteellinen. Siksi niin sanotut hyvät ihmiset voivat olla yhtäkkiä ilkeitä tai armottomia. Ilman armoa hyvä seura happanee ja paraskin ilo latistuu. Jos joku herääkin omaan epätäydellisyyteensä, hän joko pakenee sitä tai masentuu täysin. Tämän kaiken outouden keskellä meidän kristittyjen on määrä – niin paljon ja enemmänkin kuin meille on uskoa annettu – kyllästää ympäristöämme armolla. Tähän saamme voimaa sikäli, kun tajuamme itse olevamme upotettuja armoon. Upotus tapahtui pyhässä kasteessa. 

Jolla on korvat, se kuulkoon, kuten Jeesuksella on tapana sanoa. Koska ilosanoman ja anteeksiannon kauneimmatkin sanat voivat kaikua tyhjinä kyllästyneisiin korviimme, asetti Kristus itse meille kasteen. Vettä ei voi ohittaa, kun se osuu kohdalle, se valelee kauttaaltaan. Toivorikkaat lupaukset kaikuvat vastaansanomattomalla voimalla Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen aalloissa. Ne kuohuvat ylösnousseen ristin Herran äänen voimasta. Kaste tuo läpitunkevan armon todellisuuden jokaisen ihmisen elämään, ensin kristityn, sitten myös pakanan. 

Paavalin mukaan Kristukseen kastetut ovat Abrahamin jälkeläisiä, ja Abrahamin joukkoon lukevat itsensä myös juutalaiset ja muslimit, yksijumalaisuutensa tähden. Abrahamilaisiin uskontoihin kuuluvista arvollisin itseään monien kansojen isän perilliseksi kutsumaan on Kristus, koska hänestä tuli uhri Abrahamin pojan, Iisakin, sijaan. Abraham, jonka olisi pitänyt luopua omasta pojastaan, uskoi, että Jumala tulisi, kävi miten kävi, antamaan hänelle lukemattoman määrän jälkeläisiä, yhtä paljon kuin äärettömällä taivaalla on tähtiä. Yksin tämän käsittämättömän uskon perusteella Jumala katsoi Abrahamin vanhurskaaksi. Kristuksen asettamassa kasteessa meidät siis kastetaan sellaiseen todellisuuteen, jossa kaikki kansat tulevat kuulumaan Abrahamin uskonsukuun. 

Millaiset ihmiset ristiinnaulitisivat Jeesuksen? Keiden puolesta Kristus, kasteen asettaja ja Abrahamin perillinen, kuoli? Eikö murhaajiensa, eikö kaikkien ihmisten tähden? Roomalaiset ja juutalaiset olivat konkreettisesti murhaamassa Jeesusta. Hän rukoili heille armoa, erottamatta, yhtä lailla uskonnollisille legalisteille kuin ateistisille vallanpalvojille. Eikö sellaisia ihmisiä, jotka murhaavat viattoman ihmisen poliittis-uskonnollisista syistä, voi pitää terroristeina, kauhulla sotivina? Kristus kuoli terroristien puolesta. Ainoa asia, joka erottaa meidät kristityt muista ihmisistä, on meille uskottu armonsanoma ja kasteen ja ehtoollisen muodostama pyhäin yhteys. Kristuksen uhri muuttaa sydämet omalla voimallaan, omalla sanallaan, omilla merkeillään. 

Jumalan rakkaus yksinomaan on kaikkivaltias kovettunutta pahuutta vastaan. Synnin ongelma – miksi me teemme väärin – on selvitetty Kristuksen ristillä. Jumala on antanut vääryyden hallita maailma, jotta hän paljastaisi meille kullekin yksi kerrallaan, kaste kerrallaan, rakkautensa sydäntä särkevän täyteyden: armon. Ja niin pahan ongelma on selvitetty Kristuksen ylösnousemuksessa, siinä uudessa, yltäkylläisessä, vapaassa ja rajoittamattomassa elämässä, johon meidät on kastettu.

Tämä on totta, totta kuin vesi. Jeesus sanoo: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Hän itsekin oli toteuttanut käskynsä Jordan-virralla, jonka yli kerran Israelin kansa oli kulkenut uuteen elämään. Samalla Kristus teki pelkästä ulkonaisesta seremoniasta taivaat avaavan todellisuuden, niin että me kaikki voimme kulkea vakaalla maankamaralla. Sillä mihin syntiä tekemätön Jeesus itse tarvitsi puhdistusta? Menemällä kasteelle hän osoitti, että oli ottanut meidän ihmisten syntisen osan syntymästään asti omakseen, kannettavakseen. Hän oli kurja ja likainen meidän tähtemme. Totisen armon sana astui veteen, niin että Jumalan tulinen rakkaus kaikui taivaasta, ja Pyhä Henki teki pelkästä vedestä pyhän kasteen. Sen jälkeen Jeesus meni autiomaahan Saatanan ahdistettavaksi, terrorisoitavaksi.

Jos Jumala on hyvä kaiken aikaa, on hän hyvä samalla tavoin silloin, kun paha ottaa vallan. Hän on ollut samanlainen alusta asti – tämän sanon vielä vahvistaakseni meidän uskoamme armon totuuteen voimaan. Alussa oli Sana, Jumala oli Sana, ja Sana oli Vapaus. Kasteen vesi onkin tulta, pahimpia, märkiviä, hoitoon kelpaamattomia haavoja puhdistava tuli. Siihen rakas Isämme on mieltynyt, meidän sairaiden hoitamiseen, jatkuvaan voitelemiseen. Mutta kaste huuhtoo kertakaikkisesti kaiken muun pois, niin että Jumalan ikuinen rakkaus tulee esille. Niin kuin Laulujen laulu sanoo: ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.” (Laul. l. 8: 6-7)

---

Tahdon vielä näin kirjallisessa muodossa olevan saarnani jälkeen kutsua sinut käytännössä toteuttamaan sanan- ja uskonnonvapautta lähiaikoina. Erityisesti tervetuloa yhteiseen messuun sunnuntaisin, mutta myös parina seuraavana torstaina 15.1. ja 22.1. klo 19 oleviin hetkiin, joissa Raamattua luetaan ääneen. Kulttuurimme vapauden kivijalka on juuri Raamatun sana, erityisesti yleisesti kuultuna. Silloin armon ilmapiiristä tulee julkista omaisuutta. terv. Petri P.S. Facebook-tapahtuman linkki: 
http://www.facebook.com/events/1611666292396303/

lauantai 10. tammikuuta 2015

"Tulkaa hänen porteilleen kiittäen" - saarna messussa ja messusta


Hallelujasäe

Tulkaa hänen porteilleen kiittäen,
hänen esipihoilleen ylistystä laulaen.
Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään.
Ps. 100: 4

Evankeliumi
Joh. 7: 14-18
Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ”Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?” Jeesus sanoi heille: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”


---


SAARNA 4.1. ARMON VUONNA 2015
Helsingin vanhassa kirkossa saarnasi pastori Petri Samuel Tikka


Rakkaat kristityt,

Hyvää joulua! On tosi ihanaa, että olette tulleet kirkkoon tänä sunnuntaina. Minä rakastan teitä kaikkia. Nyt aloitelemme uutta vuotta uskoen siihen, että Jumalalla on paljon hyvää tiedossa Vanhalle kirkolle, täällä kokoontuvalle seurakunnalle ja keskustan ihmisille ylipäätään. Positiivista uutta on tiedossa, jaksetaan innostua toivorikkaalla mielellä. Sillä Jumala on hyvä... kaiken aikaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa.


Jumala on hyvä kaiken aikaa, ja nyt juuri elämme joulua ja iloitsemme uudesta Herran vuodesta. Joulun juhla-ajan toisen sunnuntain virsissä veisataan kirkossa käymisen tärkeydestä. Päivän perinteinen evankeliumi puhuu Jeesuksesta 12-vuotiaana temppelissä, tämän vuosikerran evankeliumi on taas yleisluontoisempi – se puhuu kirkossa kuultavan sanoman arvosta. Jeesuksen syntymä, joulun aihe, ei esiinny suoraan, mutta sen seuraukset ovat sitäkin vahvemmin läsnä: Jeesus on lähetetty maailmaan kokoamaan meidät pysyvästi yhteen. Sitä on kirkossa käyminen. Ilman Kristusta kirkossa käyminen säännöllisesti olisi kuitenkin turhaa. Jeesus kävi näkyvän vaelluksensa aikana joka sapattina synagogassa ja jatkuvasti Jerusalemin temppelissä Israelin kansan suurissa juhlissa. Pelastavalla uhrikuolemallaan pääsiäisjuhlan aikana hän on tuonut pysyvän merkityksen jumalanpalvelukselle.


Tämä päivä siis käsittelee vahvasti kirkossa käymistä – sitä, kuinka rakennumme temppeliksi, Jumalaa palvelevaksi eläväksi rakennukseksi, kokoontuessamme yhteen. Jännittävää tässä juuri tällä hetkellä on se, että suurin innostus käydä kirkossa ei sijoittu joulujaksona nyt elettävään aikaan, vaan jouluaattoon ja ensimmäiseen adventtiin. Joulun juhla-aika on kuitenkin nyt, joulupäivästä aina loppiaiseen asti, me elämme innostavinta juhlinta-aikaa! Siksi on niin mukava olla teidän kanssanne nyt täällä. Loppiaisen jälkeiset viikot ovat meille vielä joulun jälkijuhlintaa. Kuitenkin kaikitenkin: jos itse juhla-aika on yleisesti ottaen laiskempaa aikaa, ovatko ennakkolupaukset parempia kuin itse asia? Ihan kuin kaupassa tarjottavat maistiaiset olisivat luotettavampia kuin itse tuotteet – ehkä niin joskus onkin, mutta niin ei pitäisi olla. 


On mukavampaa iloita pitkään ja hartaasti. Miksi lopettaa lyhyeen? Seurakunta juhlii kaiken aikaa, myös uuttavuotta olemme viettäneet Jeesuksen nimipäivänä. Kun olemme aloittaneet uuden vuoden Jeesuksen nimessä, kehottaa tämä sunnuntai jatkamaan meitä samalla tyylillä. Jotta jaksetaan kokoontua yhteen, seurakunnaksi, viikko toisensa jälkeen, koko vuodelle pitää riittää tolkuttoman paljon hyvää, täyttä evankeliumia. Tämä sunnuntai ei unohda joulun ydintä, hyvää sanomaa, päinvastoin, se johtaa meitä uskomaan joululaulun sanojen olevan mahdolliset (laulaen): ”Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!” Mutta onko se liian paljon luvattu? Onko turvallisempaa – pettymyksen välttämiseksi - pitäytyä vain hetkittäiseen iloitsemiseen?


Ei ole. Kotiin jääminen ilojuhlan, esimerkiksi messun ollessa käynnissä, ei ole välttämättä hyvä asia. Sillä jos seura tekee kaltaisekseen, niin Kristuksen seurakunta tekee iloiseksi. Minun tehtäväni on joka viikko sanoa täältä saarnastuolilta kaikille: juhlikaa! Kaikki me täällä ilmaisemme jo pelkällä läsnäolollamme toisillemme: iloitkaa kaiken aikaa! Mehän laulamme kanttorin ja urkurin johdolla niin kovaa kuin uskallamme ja sitäkin innokkaammin. Missä muualla lauletaan yhdessä kuin ilojuhlassa? - Mihin ilomme perustuu? 


Uuden testamentin lukukappaleessa Kristus sanoo Isälle: ”- Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.” Jeesuksen julistuksen sisältö on kaikkien syntien täydellinen anteeksi saaminen. Tämä on todellakin täysin yhteistä iloa! Ja se on turvallista iloitsemista, ei itsetekoista uskottelua, sillä evankeliumin ilo on täysin realistista. Jos kukaan ei ole täydellinen, niin me kaikki tarvitsemme armoa. Jos armo on välttämätöntä, se on totta. Ja kun ehdoton armo on totta, niin kaikki on yllättävää iloa.


Yllätys, yllätys, Vanha testamentti on kertonut jo etukäteen suuren, innostavan ilosanoman seuraukset: ”Yhdessä hetkessä minä otan pois tämän maan synnin. Silloin - sanoo Herra Sebaot - te saatte elää rauhassa, te kutsutte ystäviänne viiniköynnöksen ja viikunapuun alle.” Rakkaat ystävät, tällä hetkellä, Vanhassa kirkossa, tuo kaksi ja puolituhatta vuotta vanha profetia on toteutunut. Me olemme täällä ystäväjoukkona, innostuneina, vapaina. Olemme kokoontuneet tänne ottamaan vastaan viiniköynnöksen pyhitettyä antia ehtoollisella, anteeksianto lahjoitetaan kaikilla konkreettisilla tavoilla. Juuri nyt kuulutetaan korvillesi: sinä kuulut ikuisesti Jumalalle, syntisi on annettu anteeksi! Sairaiden voitelu, yhteinen rippi, urkujen pauhu, kaikki täällä julistaa heikoille täyttä armovoimaa! Jeesuksen Kristuksen armo kuuluu kaikille, ilman ehtoja, se vapauttaa sinut tällä hetkellä, tässä tilassa!


Eikä into lopu tähän. Me näemme tuon viiniköynnöksen ja viikunapuun profetian tulevan yhä suurempaan voimaan, kun kutsumme ystäviä mukaan ainaisen joulun juhlintaan, yhteisen puukaton alle (tai kuusen juurelle, kuten nyt olen). Kutsuminen on hauskaa, sitä ei tarvitse pitää ehtona mihinkään eikä pelottavana, sillä me olemme samalla viivalla toisten ihmisten kanssa. Kaikki ovat hämmentyneitä, yhtä lailla syntisiä, sillä kaikki janoavat merkitystä ja ainaista armoa. Jokainen lähimmäinen tarvitsee tukea ja ystävyyttä. Meidän ei tarvitse pelätä unelmien kaatumista eikä elämää ilman merkitystä. Kaikki ihmiset ovat nimittäin heprealaiskirjeen sanoin vapaiksi päästettyjä kuoleman pelon orjia. Jumalan hyvyys elämässämme saa meidät jatkuvasti unohtamaan oman outoutemme maailmassa. Ystävät, ruoka, luonto ja silkka olemassaolon ilo yllättävät. Meidän sisimpämme armahdetaan. Vaikeudet on annettu meille, jotta meillä olisi kosketus omaan heikkouteemme ja siinä läsnä olevaan armoon. Silloin voimme auttaa muita. Armosta eläminen on tarttuva tauti.


Pelkkään armoon perustuvalla olemisella me siis kutsumme toisiamme yhteisiin armon juhliin, messuun. Kutsuminen ei ole vain sanallista kutsumista, vaikka sekin on usein käytännössä tarpeen, eiväthän kaikki edes tiedä messun paikkaa tai aikaa. Jakamalla sitä, mikä on tullut meidän vajavaisen elämämme aarteeksi, me osoitamme parhainta sympatiaa, välittämistä toista elämän tarkoitusta hapuilevaa ihmistä kohtaan. Jumalanpalvelus on kaikille avoin, ja sellaiseksi se konkreettisesti tulee meidän kristittyjen elämän kautta. Tämä kirkko, johon me kutsumme ihmisiä mukaan, olemme me itse. Siksi kutsuminen on helppoa, kutsukortteja ei tarvita: me itse olemme eläviä kutsuja. Sinun kutsuluonteesi perustuu juuri nyt kuulemaasi sanaan: kaikki syntisi ovat anteeksiannetut! 


Kristus on juuri sinulle lähetetty pelastaja! Miksi hän olisi muuten tullut yhdeksi pieneksi ihmiseksi, ellei juuri kutakin meitä, hapuilevia ihmisyksilöitä varten? Ah, rakkaus on totta, se on täyttä asiaa seimen lapsessa! Anteeksiannon yhteinen juhlinta on uskottava todellisuus, sillä lahjauskosta me saamme voiman rakastaa lähimmäisiämme vapaalla armorakkaudella jokapäiväisessä elämässä. Luottamuksen lapsina me ihmiset olemme kirkko kaikkialla, minne kuljemmekaan.


Mitä sitten merkitsee olla kirkko? Kirkko tarkoittaa ”Herran omaa”. Seurakuntana kokoonnumme yhteisen armovoiman ääreen jokaisena Herran päivänä, ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina, ja muinakin merkitystä täynnä olevina pyhinä. Me elämme (jatkuvasti) elämäämme, kirkkovuosina, ensimmäisestä joulusta alkaneita armon vuosia. Kirkkona me kuljemme tässä maailmassa Herran omina lähettiläinä. Lähettiläs, olkoonpa suurlähettiläs tai vähäinen juoksupoika, ei puhu omiaan, vaan hän puhuu ylemmän tahon valtuuttamana, etsii yhteyttä, toimii diplomaattina. Niin kuin Isä on lähettänyt Kristuksen pelastamaan maailman, niin on Jeesus lähettänyt meidät julistamaan evankeliumia kaikille kanssaihmisillemme. Jeesuksen sanat toteutuvat meidän, kirkon, Herralle kuulumisen kautta: ”Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”


Sanoohan Uusi testamentti vielä: ”Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen.” Syntessään ensimmäisenä jouluna Jeesus otti omakseen ihmisen syntisyyden, vaikka se ei hänelle kuulunut. Näin tapahtui siksi, jotta me voimme ottaa omaksemme oman heikkoutemme, joka kuuluu meille ihmisluontomme perusteella. Niin voimme auttaa muita, rakentua yhdeksi ihmiskunnaksi, ihmisperheeksi. Näin toimiessamme olemme ihmiseksi tulleen Herran omina kirkko, olemme veljiä ja sisaria kaikkien kanssa, ystäviä, jotka kutsuvat ainaiseen jouluun. 


Ei riitä joulu, pääsiäinen eikä helluntaikaan. Koko vuosi, joka viikko on ilojuhlaa, mahtavaa sanomaa! 12-vuotiaana ymmärrystä täynnä oleva Jeesus sanoi temppelissä: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Jumalaa ei tarvitse etsiä kaukaa eikä yksin. Meidän kotimme on ikuisen Isän tutussa kodissa, jossa vietetään juhlaa koko ajan. Kirkon joulu on ainainen, se alkoi ensimmäisenä jouluna, mutta itse asiassa ikuinen juhlinta oli olemassa jo ennen Kristuksen syntymää, jopa ennen aikojen alkua. Jeesus on näyttänyt meille armollisella ymmärryksellään Jumalan sydämen. Kristus on veljemme, joka ohjaa yllättävällä viisaudella, armollaan, kaikkea. 200-luvulla ennen Kristusta eräs Israelin seurakunnan opettaja, Sirak, sanoi Viisauden sanovan: 
”Tulkaa luokseni, te, jotka kaipaatte minua,
ja ravitkaa itsenne minun antimillani.
Jo ajatuskin minusta on hunajaa makeampi,
ja omilleni maistun makeammalta kuin mesikakku.
Jotka minua syövät, niiden nälkä kasvaa,
jotka minua juovat, janoavat yhä lisää.”


Profetian syvyydet ovat tulleet todeksi Jeesus-lapsen nimessä! Jeesus sanoi Isän ilmoittaneen ilosanoman lapsenmielisesti iloitseville, myös väsyneille, meille kaikille ja huusi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat: minä annan teille levon.” Kutsukaamme tänä uutena vuotena 2015 kaikkia enenevän ilon yhteyteen! Toimikaamme Herran diplomaatteina hakien kaikkia takaisin tai ensi kertaa kasteen pesunkestävään armoliittoon! Tuokaamme ilon aposteleina toisemme mukaan ilahduttavan viinniköynnöksen, Kristuksen ruumiin ja veren, juhlaan, messuun! Kristus on ristiinnaulittu, ylösnoussut Jumalamme, Immanuel, ”Jumala kanssamme”! Jumalan armo on ikuinen toivo kaikille erehtyneille, siis kaikille ihmisille. Anteeksianto kestää. Armo kantaa. Vanha kirkko iloitsee, Helsingin keskusta tulee tutisemaan riemusta. Ylistäkäämme Kristusta, Jumalaa. Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Jumala on hyvä... kaiken aikaa! Hyvää sunnuntaita, mahtavaa joulun juhla-aikaa! Teidän Vanhassa kirkossa kokoontuvien yhden pastorin ominaisuudessa julistan täten tämän Herran armon riemuvuodeksi. Sydämellinen kiitos, että olette täällä!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulutervehdykseni

Hyvä ystävä, ihminen, seurakuntalainen, vieras, satunnainen lukija, 



Tahdon toivottaa sinulle erittäin riemukasta maailmankaikkeuden Vapahtajan syntymäjuhlaa! Tervehdyksenäni annan sinulle neljännen adventin johdantosanat, jotka puhuin 21.12. klo 10 Helsingin vanhan kirkon messussa. Johdattakoot ne ajatuksiamme elämään jo 2015. ihmeellistä armon vuotta...

Tämä 4. adventtisunnuntai on omistettu lasta odottavalle neitsyt Marialle, Jumalan äidille. Olen huomannut suureksi yllätyksekseni, että Jeesuksen neitseestä syntyminen on monille yksi vaikeimmin hyväksyttävistä kristinuskon asioista. Kaikkivoivalle Jumalalle on kuitenkin enemmän kuin mahdollista luoda ihmissuku uudelleen. 


Missä piilee neitseestä syntymisen ongelmallisuus meille? Siinä, että me ihmiset olemme epäonnistuneet ihmisyyden todeksi elämisessä. Jos osaisimme elää ihmisiksi, Jumala olisi ollut koko ajan meidän kuviensa keskellä eikä hänen ihmiseksi syntymistään olisi tarvittu. Kaikki ovat kuitenkin ajautuneet erillisyyteen toinen toisistaan, yksinäisyyteen, jonka sisältö on synti, tuo outo voima. Jumala tahtoi olla kanssamme kaiken tämän mahdottomuuden keskellä. Hän tuli ihmiseksi orpoakin orvompana, vieraana ja yksinäistäkin yksinäisempänä, ilman luonnollista isää, ainoana siteenään ihmisyyteen tytön saama usko.

Olkoon meidän syntisten joululahja sanoma mitättömän neitsyen yksinäisestä Pojasta. Olkoon ylpeän järjen hylkäämä, mutta parantava Totuus, aamunkoitto sydämemme synkeyteen jo tänään. Kuten nimipäiväsankari Tuomas, koskettakaamme ehtoollisella jumalallisen Veljemme haavoja päästäksemme epäilyksestä vapaaksi. Tätä ennen me ihmettelemme sitä, että unohdetun sielun ainokainen kuoli: ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus.” Antakaamme nyt tunnustus hylkäämällemme ihmis-Veljelle, Jumalalle, jonka syntymäpäivänä tallin eläimet välittivät hänestä meitä enemmän.


Juuri sinulle ja minulle kuuluu armo, Vapauttajan läsnäolo: joka päivä, joka hetki sekä joka viikko kaikki yhteen kokoavassa juhlassa, Kristuksen messussa (Christ-mass). Ihmiset: meille on jo annettu "joulu ainainen"!


 - Petri Samuel Tikka +



Kun syvä hiljaisuus ympäröi kaiken
ja yö eteni kulkunsa puoliväliin,
sinä sinkosit valtaistuimeltasi kaikkivoivan sanasi. 

(Viisauden kirja 18:14–15a)



lauantai 6. joulukuuta 2014

Itsenäisyyspäivän saarna


Hallelujasäe:

Herra, sinun nimesi on ikuinen!
Sinun nimesi kaikuu polvesta polveen.
Ps. 135: 13

Evankeliumi:
Matt. 20: 25-28
Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”


Saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
pastori Petri Tikka


Suomen lippu on ristilippu. Lippu on merkki, joka kokoaa ihmisiä yhteen. Siniristilippu julistaa, että Suomen kansan kokoava voima on risti. Itsenäisyyspäivän evankeliumi puhuu rististä, kun sen mukaan Kristus tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. Jumala palveli kaikkia kansoja uhrautuessaan meidän puolestamme naulittuna puuhun. Se on kallis uhri, taivaallinen voimaltaan, uhri, joka tuo puhtauden maahan. Taivaallinen sini, puhdistava valkeus. Siinä on siniristilippu.

Lippu on aina voiton merkki. Kun se liehuu, on se seurausta taistelulla ja uhreilla saadusta voitosta. Ennen kuin lippu liehuu, on kuultu ilosanoma uudesta vapaudesta. Tässä saarnassa haluan puhua siitä, miten yhteiskunnallinen ja kristillinen ilosanoma eroavat toisistaan – ja liittyvät toisiinsa.

Evankeliumi Kristuksesta on saanut jalansijan näillä raukoilla rajoilla, sillä maailman kansat kaipaavat Jumalaa. Kristillisestä historiastamme huolimatta Jumala-kaipuun suuruudesta puhuminen voi tuntua oudolta juuri tämänhetkisessä Suomessamme. Uskonto on periaatteesa yksityisasia, ja Jumala ei ole mielessä edes kirkkoon liittyvissä asioissa. Suhde kirkkoon tuntuu määriytyvän sen mukaan, mitä meidän kirkon ihmisten uskotaan opettavan ihmisistä. Monet ovat kuohuksissaan asioista, jotka liittyvät ihmisen olemukseen miehenä ja naisena.

On kuitenkin myös kysymyksiä, jotka ovat pinnan alla, mutta eivät sen vähemmän kovia: onko minulla vapautta, itsenäisyyttä ihmisenä, jos on olemassa kaikkivaltias Jumala? Jumala on liian iso asia mietittäväksi. Se, mitä kirkko opettaa Jumalasta ja hänen teoistaan, näyttäytyy ulospäin yhdentekevältä. Kuitenkin ainoastaan sanoma Jumalasta tuo ihmisenä olemisen ristiriitaisiin kysymyksiin rauhan.

Vastaparina ilosanomalle Jumalasta on kyllä olemassa myös ihmisten aikaan saamia hyviä uutisia. Evankeliumi, ilosanoma, tarkoitti niihin aikoihin, kun Kristus syntyi, uutista ratkaisevasta sotavoitosta, joka tuo rauhan valtakuntaan. Tällainen oli pax Romana, Rooman rauha, jonka keisari Augustus oli tuonut raastavan sisällissodan jälkeen tunnettuun maailmaan. Rauhan aikana Augustus järjesti muun muassa verotuksen tavalla, johon nykyinen yhteiskuntajärjestelmämmekin osaltaan perustuu.

Inhimilliset, yhteiskunnalliset ilosanomat ovat kuitenkin aina jättäneet jälkeensä uhreja, katkeruutta ja kaunaa. Voitto, joka saavutetaan ihmisten välillä ja inhimillisin asein, on lähtökohtaisesti ankara, olkootpa tarkoitusperät tai jopa saavutukset hyviä. Kyse on nimittäin voitosta, jonka ihminen saavuttaa toisen ihmisen yli. Näin on sekä yhteiskunnallisten lainsäädäntöjen taistelussa että sotatantereilla: kummatkin ovat vallan käyttöä toisen ihmisen vapauden yli, olkoonpa kyse yhteiskunnallisesta arvovallasta tai sotaviisaudesta. Kun ihminen ei ole täydellinen olento ja rauha on keinolla tai toisella saatava aikaan, useimmat meistä kuitenkin suostuvat kompromisseihin. Voitto sodassa tai politiikassa on usein oikeutettu, mutta aina jollekulle osapuolelle kyseessä on tappio.


Tällaisiin kompromisseihin perustuviin, epätäydellisiin ilosanomiin ihminen useimmiten tottuu. Näin oli myös Rooman rauhan, Augustuksen ilosanoman aikoihin. Kun apostolit, Kristuksen lähettiläät, alkoivat julistaa ilosanomaa Kristuksesta, kuulijoille Rooman valtakunnassa tuli mieleen uusi yhteiskunnallinen voitto. Mutta apostolit puhuivatkin Jumalasta niin kuin hän olisi uutinen! Kaikkihan tiesivät, että jumalat toimivat aina samalla tavalla uhrimenojen kautta, ja tarinat heistä sijoittuivat myyttiseen menneisyyteen. Kun kristityt eivät edes välittömästi tarjonneet uusia oppeja ihmisenä elämisen käytännön kysymyksistä, uutinen Jumalasta tuntui vähintäänkin naurettavalta. Samoin nykyään – mutta kirkon julkisuuskuva on joko heikosti toimiva etiikan opetuksen laitos tai sitten diakoninen hyväntekeväisyysjärjestö, ulkoistettua hyvän tekemistä. Kirkko ei näyttäydy dynaamisena, jopa järjettömänä julistusyhteisönä, kuten alunperin.

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan joka kolkkaan, ja myöhemmin jopa varmasti tuossa kontekstissa myyttisiltä tuntuvien Fennien maahan. On Herra, joka on todella tuonut rauhan maailmaan, kristityt julistivat silloin Välimeren maissa. Voideltu Valtias on juutalainen, ei yhteiskuntakelpoinen jumalten palvoja, niin kuin kaikki olisivat helpommin uskoneet. Hän, Jeesus, kuoli häpäisykuoleman alastomana puussa. Jumala on nostanut hänet kuolleista.

Silloin ja edelleenkin tiedetään, että se, joka väittää kuolleen nousseen kuolleista, on hullu, joka pitää luonnonlakeja pilkkanaan ja turmelee hautarauhaa. Ei edes se osa juutalaisista, joka uskoi ruumiin ylösnousemukseen, tullut ajatelleeksi muuta kuin koko ihmiskunnan ylösnousnousemusta. Se, että yksittäinen ihminen olisi voinut nousta kuoleman orjuudesta lopullisesti, on todella vahva väite. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen persoona on ollut poikkeuksellistakin poikkeuksellisempi alusta asti. Ilosanoman aikaan saanut kuningas ei ollut vain Jumalan poika, niin kuin keisarit aikoinaan itsestään väittivät, vaan itse Jumala.

Mutta mitä tarkoittaa käsite ”Jumala”?
Apostoli Paavali julisti ateenalaisille: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Paavali uskoi juutalaisena Jumalan toimivan ajassa, paikassa ja historiassa. Israelin kansa oli saanut omien harhapolkujensa aikana havaita Jumalan voimallisen armotyön, Punaisenmeren ylityksestä alkaen. Tämä on päinvastainen käsitys kuin luonnollinen kuva Jumalasta, joka asuu kaukana pilvissä, poissa meidän ihmisten todellisuudesta. Evankeliumissa Kristuksesta Jumala murtautuu harhakuvitelmiemme läpi keskelle ihmisten raa'inta todellisuutta. Rukouksen tullessa välttämättömyydeksi omissa raskaissa vaiheissaan on myös Suomen kansa, pieni kuin Israel, havainnut Jumalan armollisen varjeluksen.

Ilosanoman merkitys on se, että sopu ihmisten välillä on käytännössä mahdollinen. Elämässä on mahdottomia ristiriitoja, käsityseroja ja menneisyyden syntejä, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kristuksen uhri asettaa ensinnäkin kunkin meidän omat syntimme uuteen asiayhteyteen. Jos Kristus, itse hyvyys ja Jumala, antoi välittömästi anteeksi murhaajilleen, miksi hän ei antaisi anteeksi myös sinulle ja minulle? Menneisyyden haamut voivat tulla esille, pahat rikokset, mutta ne eivät ole enää alitajuntaan torjuttavia kummituksia. Ne saa anteeksi. Toiseksi – Jumalan ainoan Pojan ylösnousemus antaa meille voiman olla pelkäämättä toisten ihmisten erehdyksiä tai ohituksia. Kun Jumala on jo kerran korjannut suurimman vääryyden, Poikansa kuoleman, herättämällä hänet kuolleista, hän tulee korjaamaan myös kaikki muut vääryydet ja rikokset yksi kerrallaan. Kerran tulee sopu, siinä luottamuksessa saa elää ja kristittynä tuleekin elää.

Armon todellisuudessa on suuri, rajoittamaton vapaus. Anteeksianto on perusta sekä yksilöitten että yhteiskuntien itsenäisyydelle. Vaikeinta on antaa anteeksi kaikken läheisimmille ihmisille. Jos saa voiman antaa anteeksi toisen ymmärtämättömyyden, silloin elää itsenäisyyden armossa. Silloin pystyy olemaan vaikka eri mieltä toisten kanssa. Ennen kaikkea suhde Jumalaan on ehjä, kun hän itse on elämäsi perusta. Hän itse on sinun itsenäisyytesi.

Mihin siis sijoittuu ihmisen Jumala-kaipuu, se kohta, mitä evankeliumi koskettaa? Jumalan kaipuu on juuri meidän rikkinäisyytemme keskellä, siinä kohtaa, missä koettu tai itse tehty synti huutaa. Meidän olemuksemme miehenä ja naisena voi olla rikki, meidän sielumme ja ruumiimme voivat kulkea eri todellisuutta, me voimme kokea käsittämätöntä vierautta ja vääryyttä tässä maailmassa, mutta ystävät, juuri siksi meille on annettu taivaallinen ilosanoma. Evankeliumi on taivaallinen, kaiken ylittävä, voimansa puolesta, mutta olemukseltaan se on kaikilla tavoilla inhimillinen, vereslihalla oleva.

Enää Jumala ei ole liian suuri, ymmärryksen ylittävä, jopa uhrimenoin sovitettava. Hän itse sovittaa meidät, siis tuo sovinnon meidän keskellemme. Jos Kristus, lempeä Luojamme, on kerran luonut ymmärryksen, hän antaa myös itsensä käsittää, hän tulee lähelle, tunnettavaksi. Niin, tällainen pieni, ujoudessaan hellä, epävarmuudessaan sisukas kansakunta kuin me suomalaiset saamme aina nähdä läpitunkevan välähdyksen Jumalasta, sinisen ristin valon. Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hän voi sovittaa Suomen kansan ristiriidat, hän on ainoa, joka kykenee tuomaan rauhan koko maailmaan, luomiensa kansojen keskelle.


Olkaamme toinen toisillemme itsenäisiä lähimmäisiä, jotka johtavat palvelemalla. Kun näin teemme, yksin Jumalan armon avulla, silloin valkoinen toivo todella peittää maan sinisen ristin liehuessa kaupunkimme kaduilla. 


maanantai 10. marraskuuta 2014

Uskon puhdistus

Hallelujasäe
Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.
Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.
1. Kor. 3: 11
Evankeliumi
Matt. 16: 1-4
Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.


"Uskon puhdistus"
Helsingin vanhassa kirkossa 9.11. AD 2014
saarnasi pastori Petri Samuel Tikka


Ystävät, 

Tämän päivän kaksi kirkollista tapahtumaa, uskonpuhdistuksen muistopäivä sekä seurakuntavaalit, tarvitsevat toisiaan. Ensiksi mainittu tapahtuma viittaa uskon perusteisiin eli kristillisen uskon kirkkaaseen ja vapauttavaan merkitykseen. Toinen tapahtuma on sitä, miten me seurakuntalaiset toimimme yhteisesti ja julkisesti vaikuttaaksemme maailmassa. Kun uskomme puhdistuu iloiseksi, mikään ei estä toimintamme mahdollisuuksia ja sen vaikutuksen laajentumista. Jos sen sijaan armon sanomaa liataan ehdoilla, Herra meidät varjelkoon. Silloin byrokratisella jäykkyydellä on täysi valta toimia armottomasti ja innottomasti. Tahdon nyt saarnata ajatellen sitä, miten uskonpuhdistus ja kirkon vaikutus maailmassa kuuluvat yhteen.

Seurakunnan toimiminen ja koko olemus perustuvat pelkästään kristilliseen uskoon. Usko on niin tärkeä asia, että 1500-luvulla koko eurooppalainen yhteiskuntarakenne muuttui, kun uskon ydinsisältöä arvioitiin uudelleen. Uskonpuhdistuksen myötä kehittyivät mm. suomalainen kirjakieli ja koululaitos ja yhteiskuntamme yhteisvastuulliset arvot. Jos sitä vastoin nykyään haluaa mullistaa maailmaa, ei kannata puhua kristillisen uskon sisällöstä. Pikemminkin pyritään vaikuttamaan toisten ihmisten mielipiteisiin vetoamalla siihen, että et ole suvaitsevainen tai välittävä ihminen jos ajattelet asiaa toiselta kannalta. Missään kohden ei vedota uskoon eli olemassaolon perusteisiin, siihen mitä on olla itsenäinen, erillinen ihminen Jumalan edessä. Uskonpuhdistus puhdistaa astian, asenteenpuhdistus on kiillotusta.

Ei ole ihme, että kirkkomme seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on yleensä todella alhainen. Kirkolta ei odoteta mullistusta tai jatkuvaa vaikutusta yksilön elämään. Päinvastoin, kirkon odotetaan uudistuvan asenteissaan, ei uskossaan. Toiselta kannalta taas halutaan, että kirkko pitäytyy hankituissa mielipiteissään. Tuntuu kuin kirkon vaikutuspiirissä jokin veisi ilon ilosanomasta lisäten siihen pelottavia piirteitä tai – vielä paljon yleisemmin – tylsämielistä epävarmuutta. Harmaaseen laitokseen, joka pyörii omalla painollaan, ei asiaan vihkiytymätön jaksa vaikuttaa. Asennemuutosta odottava taas turhautuu muutoksen hitauteen. Mutta: mitä jos lakkaisimme odottamasta asennemuutosta, ja menisimme juurille, rukoilisimme uutta uskonpuhdistusta? Sellainen muuttaa sekä kirkon että koko yhteiskunnan.

Jo luterilainen reformaatio lähti liikkeelle siitä, että kristinuskon sanomassa on niin paljon käytännöllistä mieltä, että kaikki pitää mullistaa sen tähden. Uskon merkitys pitää arvioida uudelleen, jotta ihmisillä olisi heille Jumalan tarkoittama rauha. Niin, kun kaikki viedään ytimeen asti, asiat voivat mennä hyvin ihmisten yhteisessä olemisessa. Esimerkiksi jatkuva työttömyys ei ole välttämätön paha. Jos rahan sijaan tavoitellaan iloista yhteyttä, lamaa ei tule. Onhan myös niin, etteivät riidat revi sellaista ystäväpiiriä, jossa on hyvä mieli, syvä keskusteluyhteys ja vapaa olo. Miksi – siis kysyn – tarvitsisi olla sotiakaan? Asennemuutos tai ideologinen riitely ei tässä auta pitkälle. Ihminen ei voi muuttaa toista ihmistä pelkillä hyvillä tarkoitusperillä – vai eivätkö avioerotkin usein synny siitä, että puoliso pyrkii saamaan toisen ihanteelliseksi?

Jotta kaikilla meillä ihmisillä olisi rauha, hyvä omatunto ja rehellisesti ja avoimesti iloinen sydän, on syytä mennä perusteisiin. Jos haluaa vettä, pitää mennä lähteelle, josta vesi tulee. Jos haluaa puhdistusta ihmisyhteisöön, pitää mennä lähteelle, josta ihmisyys saa alkunsa. On puhuttava siis Luojasta, kaiken persoonallisuuden ja ilon lähteestä.

Mutta millä perusteella on meillä kirkkona ja kristittyinä erityistä sanottavaa Jumalasta? Jotain sellaista, mitä muilla uskonnoilla tai käsityksillä ei ole automaattisesti annettavana? Onhan selvä asia, ettemme täällä puhu Luojasta yleiskäsitteenä mille vain tärkeälle tai merkitykselliselle. Silloin Jumalasta tulee taas vain meidän asenteittemme heijastuma, ikään kuin hän ei olisi itsenäinen toimija. Jumala on Sana, hän puhuu. Tämä sanoma, mikä meille on uskottu ja mihin meille on suotu luottamus, perustuu Kristuksen tekoihin ja sanoihin. Kristuksesta tulee nimityksemme ”kristitty”. Mutta miksi perustamme uskomme juuri Jeesukseen Kristukseen emmekä esimerkiksi hyvän tekemisiimme?

Paavali antaa asiaan kuin asiaan perusteellisen kristillisen näkemyksen kirjeessään roomalaisille. Hyvän tekemisen ongelmakenttään kuulimme apostolilta tällaisen kannan: ”
Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä.” (Room. 5: 6-7) Lukukappaleen sanat antavat realistisen kuvan meidän kyvystämme hyvään. Uudistukset kohtaavat seinän yleensä yhtä nopeasti kuin alkavatkin, koska rakkautemme on rajattua. Synti ei ole sen kummempi juttu kuin se, että luonnollinen kiintymksemme läheisiimme jää rakkauden määritelmäksi. Paavali kuitenkin jatkaa: ”Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta.” (Room. 5: 9) Kaikki on siis mahdollista, jos uskomme, että Jumala rakastaa syntisiä, epätäydellisiä ihmisiä – siis kaikkia.


Kaikki tiivistyy ristiin. Siihen viittaavat Jeesuksen sanat: ”Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Profeetta Joona oli suuren kalan vatsassa kolme päivää. Kristus nousi kuolleista kolmantena päivänä. Mutta mikä oli paha ja uskoton sukupolvi, joka ristiinnaulitsi Jumalan? Samanlaiset kuviot toistunut polvesta toiseen. Välinpitämättömyys ja pelko tekevät järjettömyyden mahdolliseksi. Oikeusmurha vie ihmisarvon. Kaikki ovat osallisia Ihmisen Pojan kuolemaan, mutta ei sen tähden, että ihmissuku syyllistettäisiin. Me olemme outo joukko, jatkuvan armahduksen alaisia luotuja sitä huomaamattamme. Sanoohan vaka vanha Siirak: ”Mikä on kunniakas suku? - Ihmissuku. Mikä on kunniakas suku? - Ne, jotka pelkäävät Herraa. Mikä on kunniaton suku? - Ihmissuku. Mikä on kunniaton suku? - Ne, jotka rikkovat Jumalan käskyt.” (Sir. 10: 19)


Tällaista ihmissukua Jumala rakastaa ilman minkäänlaista syyllistämistä. Se on ristin ihme. Tämä rakkaus ei ole vierasta meille, sillä me elämme joka hetki Luojamme varassa. Risti tekee todeksi sen, että kaikki on mahdollista. Armahdus on totta. Pahan voittaminen on todellisuutta. Sovinto ihmisten kesken ei ole vain pintakiiltoa. Sovitus on yhdistänyt Jumalan ja ihmisen elämänpiirit yhteen. Seurakunnassa on kaikki mahdollista, koska Kristus rakastaa. Tämä koskee sinua juuri nyt: sinä saat syntisi anteeksi Kristuksen tähden. Sinä saat anteeksi sen, että olet ohittanut toisen ihmisen, koska Kristus ei ohita ketään meistä. Me saamme varman toivon yksin armosta, yksin uskosta eli ilman omia ratkaisuja, yksin Kristuksen tähden: tämä on luterilainen, paavalilainen ja ennen kaikkea kristillinen periaate.

Puhdistakaamme uskomme kaikesta sellaisesta, mikä estää näkemästä kirkkaasti ristiä. Mitään estettä ei saa asettaa näköpiiriimme. Ehdot ja pelot, pois edestä. Jumala itse, meidän Luojamme, on kärsinyt yksinäisyyden ja pahan olon loppuun asti. Tämä on ihan toisenlainen käsitys Isästä Jumalasta kuin mikä meillä niin usein on. Jeesus ei ole erillinen Jumalasta. Me tiedämme jo maallisen isän rakkauden lastaan kohtaan – kuinka sitten Isän sydän murtuu, kun hänen oma, ainoa Poikansa kuolee? Jumala koki Jeesuksessa ihmisen osan täysin, täydemmin kuin me ikinä edes haluamme sen kokea. Kristuksen armo on vastustamaton, sillä se vie vihalta aseet. Hänessä on kaikki into, elämä ja vapautettu tahto, mitä ikinä voimme kaivata. Kristuksessa, rakkauden Hengessä ja Isässä on kaikki se yhteys, mitä me olemme aina janonneet. Me emme ole koskaan yksin, sillä Jumala on itse yhdessä oleminen.

Rakkaat ystävät. Jos seurakunta on rakennettu millekään muulle perustalle kuin Kristuksen ristin varaan, se on rakennettu hiekan päälle. Jos meidän uskoomme liittyy mitään muuta kuin Kristuksen kalliisti, verellään, osoittamaa armoa, vakaumuksemme ei ole kestävä eikä toisia syntisiä kantava. Kaikki perustuu Kristuksen ristin varaan; jo tämä kirkkorakennus tuo keskiöön krusifiksin, Kristuksen kuvattuna ristillä; ja ulkona, yhteiskunnassamme ristiliput liehuvat isänpäivän kunniaksi. Jumala kuoli ihmisen tähden. Kristus, ristin merkkiin viitattuaan, ”jätti heidät siihen ja lähti pois”. Tähän meidät on jätetty. Tähän, puhtaasti Kristuksen uhrirakkauden varaan, perustuu se, että me seurakuntalaiset toimimme yhteisesti ja julkisesti vaikuttaaksemme maailmassa. Joonan merkin merkitys on kirkas ja vapauttava: ilo yllättää silloin, kun sitä vähiten odotit.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Usko ja vapaus

Hallelujasäe
Herran käsi on meidän yllämme.
Herran käsi on voimallinen!
Ps. 118: 16

Evankeliumi
Joh. 9: 24–38
Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.
    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.



USKO JA VAPAUS
SAARNA 26.10.2014 HELSINGIN VANHASSA KIRKOSSA
Petri Tikka



Rakkaat ystävät Kristuksessa,

Tämän päivän teema, usko ja epäusko, on haastava ja hyvinkin henkilökohtainen. Luulisi, että asiasta ei tarvitsisi oikeastaan kovinkaan pitkään saarnata – uskossahan on tärkeintä uskon kohde eli Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja. Kristillisessä uskossa ei panna toivoa meidän omaan uskomiseemme. Epäuskoa ei ehdi myöskään etsiä muista, jos on rehellinen omalle heikkoudelleen, ailahtelevalle olemukselleen ihmisenä. Toisen uskon arvioiminen ei ole toisen ihmisen asia. Jos ristiinnaulittu syntisen maailman Pelastaja on tullut jollekulle rakkaaksi, kuinka hänellä voi ylipäätänsä olla aikaa muuhun kuin uskosta iloitsemiseen? Itse uskon ja luottamuksen lähde, omalla verellään armon hankkinut Lunastaja, ylittää kaiken. Ei jää aikaa toisten ihmisten uskon ja epäuskon mittailemiseen, kun on vain halu melkeinpä laulaa täyden lunastuksen ihanuudesta, suuruudesta ja voimasta.

Meillä ihmisillä on kuitenkin tapa kyseenalaistaa toinen toistemme usko, jos joku katsoo asioita eri näkökulmasta. Ensinnäkin ateistilla tai ylipäätänsä sillä, jonka usko kohdistuu kaikkeen muuhun paitsi Jumalaan, on taipumus pitää Jumalaan uskovaa vähän tärähtäneenä. Toiseksi se, joka uskoo, muttei niin sanotusti niin kuin kirkko opettaa, voi pitää ketä tahansa Kristuksesta puhuvaa joko outona tai tiukkapipona. Sitten on vielä uskovainen, joka pitää toisen ihmisen uskoa heikkona, jos tämä ei ole oppinut pitämään tietynlaista uskonnäkemystä asioiden mittapuuna. Toisaalta, on syytä huomauttaa: kenelläkään meistä ei ole myöskään varaa ruveta arvioimaan toisten arvoistelijoiden uskoa. Usko on Jumalan lahja, ja syntinen arvostelumme katoaa Pyhän Hengen työn tähden yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Silloin kun toisen usko tulee kirkkaana esille, esimerkiksi vastoinkäymisten paljastamana, hävettää, jos on epäloogisesti tuominnut tuomitsijoita ja arvostellut arvostelijoita.

Yhtä paljon kuin toisen uskon arvioimista on myös vältettävä sitä ehkäpä vielä yleisempää tapaa, että vaietaan kuoliaaksi uskosta kaikenlaisten väärinkäsitysten pelosta johtuen. Uskosta puhuminen on varmasti riski, mutta se on riski, jota ei voi välttää näivettämättä omaa olemustaan. Vain paljastamalla sydämemme toinen toisillemme voimme levittää luottamusta, jolla on suurempi pohja kuin kuvitelmillamme. Me luulemme Jumalasta ja toinen toisistamme hämäriä asioita, jos emme ole valmiita paljastamaan elämämme tuntoja. Minä ja sinä alamme pitää kaikkivaltiasta, rakastavaa Jumalaa kykenemättömänä toimimaan elämässämme, jos emme Jumalan kuvina kerro toinen toisillemme suurta ilosanomaa, hänen vapautusarmoaan, joka nostaa meidät ahdistetut loasta. Emme anna toinen toisillemme tilaa hengittävään olemassaoloon ja luontevaan kasvuun, jos uskon rauhalliselle luottamukselle ei anneta edes mahdollisuutta päästä vapaille ilmoille sanoina. Usko, joka jää vain omaan sisimpään, on itsessään – sinulle – kyllä arvokas asia, mutta jää valitettavasti vaille ulospäin suuntautuvaa muotoa. Uskon avautuminen yhteiseksi tuo mukanaan yhteyden ilon ja voimakkuuden.

Uskon kohteesta sekä uskon turhanpäiväisestä arvioinnista ja uskon jakamisesta on myös päivän evankeliumissa kyse – ja näiden asioiden lomassa uskon syntymisen ja muotoutumisen tavasta. Sokeana syntyneen miehen uskoa arvioitiin, vaikka hän ei itse aluksi oikein tietoisesti tiennyt, kehen uskoi. Mutta juuri se, että hänen jäsentämätöntä uskoaan arvosteltiin ilman näkyvää syytä, sai myös hänen sisäiset silmänsä näkemään selkeämmin. Tässäkin asiassa uskon käsitysten jakaminen oli lopulta hyödylllistä– arvostelijoiden silmitön kyynisyys kääntyi itseään vastaan! Aluksi sokeana syntynyt ei ollut varma, onko Jeesus syntinen vai ei. Kun kuitenkin Jeesuksesta sanottiin, ettei hän ole mistään kotoisin, sokeana syntynyt mies järkyttyi. Hänhän oli saanut tältä mieheltä näkönsä takaisin! Sokeudesta päässeelle heräsi halu tietää, mistä tämä ihme oli itse asiassa peräisin. Ihmeen lähde oli Ihmisen Poika, ihmisyyden ihmistä inhimillisemmin toteuttanut Kristus. Kaikki loksahti paikoilleen. Uskon kohde itse avasi tien luottamukseen kohta kohdalta, käyttäen jopa vastustajiensa kiihkoa avuksi paljastaakseen ihmeiden ihmeen.

Usko syntyy ja muototuu itse uskon kohteen työnä, Jumalan vapauttavana vuorovaikutuksena meidän elämässämme. Tätä vastaa ihmisten välisessä elämässä tämä: luottamus toiseen ihmiseen syntyy ja muotoutuu sitä myöten, kun ihminen elää suhteessa toiseen ihmiseen iloisena, vapaana ja avuliaana. Koska me ihmiset olemme epätäydellisiä, siis syntisiä, on kuitenkin periaatteessa mahdollista loppuun asti vältellä luottamasta toisiin ihmisiin ja jäädä vaille vastavuoroisen luottamuksen suhteita – siis ilman ystävyyttä ja rakkautta. Mutta Jumala on aina, vakaasti, muuttumatta iloinen, vapaa ja avulias. Toisin me tosin kuvittelemme, koska heijastamme Jumalaan oman yhteisen sisimpämme vajavuuksia, teemme Jumalasta keskinäisen kyräilymme syntipukin. Eiköhän tästä syystä yksi meidän luterilaisen kirkkomme peruskirjoista, tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje, opeta vapaan tahtomme, ratkaisuvaltamme kyvyistä näin:



Puhdas, Jumalan sanan mukainen oppi tältä osin


1. Me opetamme, uskomme ja tunnustamme, että ihmisen ymmärrys ja järki ovat hengellisissä asioissa sokeat. Hän ei omilla kyvyillään ymmärrä mitään, niin kuin on kirjoitettu: (1 Kor. 2:14) "Luonnollinen ihminen ei ota ensinkään vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hulluus, eikä hän voi sitä ymmärtää", jos häneltä kysellään hengellisiä asioita.


Mitä tämä merkitsee? Sitä voi miettiä. Sokeudesta näköön pääsemisen fyysinen ihme ei ole mitään sen hengellisen ihmeen rinnalla, että epäuskoinen sydän uskoo. Kolme asiaa hämärtävät ymmärrystämme ja sisimpämme hengellisissä asioissa sokeiksi. Ensinnäkin tietämättömyys siitä, kuka Jumala on, sen unohtaminen, että hän on ylipäätänsä läsnä. Toiseksi tulevat kaikki harhat ja valheet, jotka puhuvat elämän perusluonteesta pahaa ja Jumalasta lokaa. Kolmantena sokeuden kruunaa eksyneisyytemme, nuo ailahetelevat halumme, jotka synniksi kasvavina kiinnittävät katseemme tietämättömyyden kautta valheisiin. Loppupäätelmä hengellisestä sokeudesta: kaiken elämän lähteestä, hyvästä Jumalasta, tulee silmittömän vihan kohde, ja hänet ristiinnaulitaan olemattomaksi. 


Mutta kun nämä kolme asiaa, tietämättömyys, harhautus ja hallitsemattomat halut, raivataan tieltä, sydämemme vapautuu. Tieto: Jumala on tässä. Totuus: hän on hyvä. Kaiken kruunaava ilosanoma: ristiinnaulittu Jumala on noussut kuolleista! Vapautettu sydän näkee takuulla, ilman pelkoja ja esteitä, että Jumala on hyvä kaiken aikaa. Jumala on pelastanut ihmiskunnan! Vai voimmeko valita ikuisen kohtalomme? Täydellinen vapaus tekee kyllä kaikki vapaat valinnat mahdollisiksi, mutta voimmeko me muka sanoa juuta tai jaata siihen, onko Jumala hyvä vai ei? Voimmeko ratkaista sitä, onko Kristus kuollut meidän puolestamme? Voimmeko jälkikäteen päättää, olemmeko vai emmekö ole tehneet ihmisinä niin huonoja ratkaisuja – jos niitä niiksi edes kehtaa kutsua! - että ne vaativat meistä täysin riippumatonta sovitusta? Voimme kyllä uskoa ikuisen kohtalomme olevan hyvän, Kristuksen hyvyyden ja lunastustyön tähden, mutta ratkaisemme elämämme ikuisen lopun yhtä vähän kuin sen, että elämämme ylipäätänsä lähti Jumalan hyvästä tahdosta liikkeelle. Kaikki, alku ja loppu, ovat Luojan työtä, Luojan, joka on Kristus, ei kaukainen olento, vaan lähellä kärsimystäsi, pienuuttasi. Sinut on vapautettu! Elä vain vapaudessa! Uskova ihminen: eikö juuri Jumalan hyvyys ole johtanut sinut kääntymykseen, eikö hänen rakkautensa avartanut sinun sielusi, aina ennen ja yhä uudestaan? Eikö juuri ristiinnaulittu Kristus ole valaissut sydäntäsi, että sinulle on tullut ylipäätänsä mahdolliseksi astua valoon? 


Vapauttavan, luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti me hylkäämme seuraavan väitteen, vaikka sitä opetetaan yhä vielä. Tämä siteeraus on samasta Yksimielisyyden ohjeesta, jota lainasin jo aikaisemmin:

4. Edelleen opetetaan, että vielä uudestisyntymätön ihminen on vapaan tahtonsa varassa tosin liian heikko tekemään aloitetta, omin voimin kääntymään Jumalan puoleen ja tottelemaan sydämestään Jumalan lakia, mutta kun Pyhä Henki tekee aloitteen saarnauttamalla sanaa ja tarjoaa sanassa armonsa, silloin
ihmisen tahto muka kykenee omien luonnollisten kykyjensä avulla tekemään sentään jotakin, joskin kovin vähäpätöistä, auttamaan, myötävaikuttamaan, valmistautumaan armoon, tarttumaan siihen, ottamaan sen vastaan ja uskomaan evankeliumin. [alleviivaus minun, PT]

Rakkaat ystävät, tämän ajatuksen hylkääminen tarkoittaa sitä, että me emme ratkaise mitään suhteessa omaan pelastukseemme. Jumala on hyvä kaiken aikaa – hän on uskomme kohde, eivät omat ratkaisumme tai omat uskonkykymme. Usko on yhteinen, yksi ja sama kaikille, koko maailmalle. Siksi meillä on olemassa julkinen kirkko, ei kompromisseja tekevänä laitoksena, vaan elävän totuuden, loputtoman toivon lujana linnana. Kirkon sykkivä, elävä sydän on risti, emme me omaan itsetekoiseen uskovaisuuteemme pakahtuvat syntiset. Kuitenkin juuri meidän syntisten kautta Jumalan Pojan sydänäänet kaikuvat koko maailmalle. Me olemme elävä kirkko, juuri meidän syntisten on määrä ja armo jakaa kristillistä uskoa kaikille, jotta kaikki muutkin sokeat saisivat itse nähdä ja tunnustaa Kristuksen, päästä osallisiksi Kristuksen kaiken voittavasta rakkaudesta. Kenelläkään meillä ei ole syytä kerskata, sillä Jumalan sana sanoo:


Minun armossani on sulle kylliksi,
sillä voimani tulee täyteen heikkoudessa.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Olen mielistynyt heikkouteen, hätään, vainoihin,
sillä kun mä olen heikko, silloin olen väkevin.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

(Armolaulu, sävel Kari Tikka,
sanat Paavalin kirjeistä)

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

TREMOR NATALIS. Ajatuksia kaikkien pelastumisesta.


TREMOR NATALIS
ajatuksia kaikkien pelastumisesta
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka


Jouluisena päivänä tuli netissä vastaan artikkeli, jonka mukaan vain uskovat tulevat pelastumaan. Pelastuminen tarkoittaa tässä yhteydessä astumista päättymättömään iloon, kuoleman ja kaiken muunkin jälkeen. Artikkelin kirjoittaja oli evankelinen, siis vahvasti luterilaisen herätysliikkeen edustaja. Niinä joulun päivinä ennen uutta vuotta yllättävä hätkähdys vavisutti sieluni rakenteita.

Voiko konkreettinen, elävä, rakas ihminen päätyä kadotukseen (sulkeutuneisuutensa tuomaan ikuiseen piinaan – pahuuteen, joka ei pääty)?

Olin kokenut samana vuonna aikaisemmin erään ihmissuhteen päättymisen, josta olin (kiitos Kristuksen) toipunut. Kun suhde läheiseen ihmiseen katkeaa, se on kuin kuolema. Edelleen huolehtii, mitä poismenneelle tapahtuu jatkossa. Tuo edellä mainittu oudon tyypillinen artikkeli sai minut kauhistavan ihmetyksen valtaan. Sydämessäni muodostui sen intention vastainen ajatus: jos itse uskoin rakastaneeni erästä ihmistä vereslihalle asti, kuinka paljon enemmän kaikkivaltias Jumala, joka on mennyt kuolemaan asti rakkautensa tähden, pitäisi huolta kaikista rakkaistaan. Siis kaikista ihmisistä.

Mikseivät siis kaikki pelastuisi?


Tämä kysymys tuli vääjämättä minua vastaan. Ja mitä siinä olisikaan uskomani evankeliumin vastaista? Luterilaisen opin mukaan Kristus on kuollut ristillä kaikkien puolesta eikä ihminen ratkaise pelastumiseensa liittyviä asioita. Erehtyväisyytemme, rikkinäisyytemme on yhtä jaettua, yhtä yhteistä kuin jumalallinen ihmisarvomme. Ei ole huonompaa eikä parempaa ihmistä. Kristuksen tuoman sovinnon tarkoitus on ilman väkivaltaa ohjata tahtomme pois kaikista kipeistä, rajaavista ratkaisuista, jotka johtuvat peloista ja toivomme katoamisesta. Vieläpä Raamattuun ja luterilaiseen oppiin sisältyy käsitys, että Jumala määrää ihmisiä ennalta vain ja ainoastaan pelastukseen. Herätysliikeluterilaisuuden pelastusvarmuus on henkilökohtaisessa varmuudessa omasta hyvästä tilastaan. Evankeliumin iloon perustuva pelastusvarmuus on yhteinen, laajempi ja ennen kaikkea objektiivisempi: Jumalan omaan työhön ja luonteeseen perustuva.

Rakkaan Luojamme tehtävä maailmassa on olla sen armahtava Pelastaja. Meillä on omat tehtävämme: olla tavallisia (rakastettuja, siis rakastavia) ihmisiä.


Tällä tavoin, kristillisen avarasti olen lapsesta asti uskonut. Siksi evankelisen (siis evankeliumiin perustuvan) pelastusvarmuuden kääntäminen päälaelleen, itselleen omituksi oikeudeksi, järkytti minua niin syvästi. Pitää muistaa, ettei usko ole mikään vakaa suure. Ihminen vajoaa päivittäin murheisiin, jotka pimittävät näköaloja. Jumala tuo aina uudestaan rauhallisen luottamuksen, siis uskon – ja uudistaa myös uskoa selkeämpään suuntaan usein raskaiden vaiheiden läpi. Näin tapahtui tuona jouluna, samoin oli käynyt minulle nuorempana. Joskus nuoruuden ja lapsuuden välimaastossa olin jokseenkin suhteellistanut kristillisen uskon merkitystä ”kaikki uskonnot sopivat yhteen” -tyyppisillä spekulaatioilla. Jumala itse on valaissut kaikkia koskevan Kristus-uskon radikaalin, laajan aintulaatuisen sisällön henkilökohtaisella työllään. Kristus on kaikkien kansojen Jumala, sen osoittaa ahdistukset voittava ristin voima. Jos siis monin eri tavoin, käytännön luterilaisen kokemuksen perusteella usko on uudistuvaa, puhdistuvaa lahjaa, miten on mahdollista, että uskosta tehdäänkin pelastuksen ehto? Niin tehtiin siinä ”evankelisessa” artikkelissa ja myös siinä, miten virallisesti on useimmiten kristillisyyttä ja jopa luterilaisuutta tulkittu.

Miten usko – kaikille tarkoitettuna lahjana! - voisi estää kaikkien pelastumisen? Eikö kristillinen usko juuri mahdollista sen?

Voinen kuitenkin valaista sitä, miksi uskon ehdollisuudelle voi muodostua suuri viehätys, kertomalla tuosta edellisessä kappaleessa mainitusta eräästä käänteestäni. Lukiolaisena sielunelämäni suunnattiin vakaammalle pohjalle, kun kaiken kyseenalaistavan filosofian kohtaaminen vei ilon ajatussuuntausten yhdenvertaistamiselta (noilta yllä mainituilta spekulaatioilta). Miksi ateismi kieltää vain Jumalan? Yhtä järjellisesti tai järjettömästi voisi kiistää ihmisyyden olemassaolon (ei ihmisen sisintäkään nähdä silmillä). Pystyykö kaiken tuhoavaa epäilystä vastaan vastaamaan suhteellisuudella, eri uskomusten yhteen sovittamisella? Jouduin suureen eskistentiaaliseen (ihmiselämisen luonnetta koskevaan, epätoivottuun) ahdistukseen. Aloin pitää selkeää kristillistä uskoa välttämättömänä olemassaolon mielekkyyden ja sitä myöten pelastuksen kannalta. Evankeliumin usko toi minulle syvän avun – ihmisyys on olemassa, sillä Kristus (Ihmisen Poika) on kaiken siihen kuuluvan pimeyden ja epäilyksen keskellä.

Kun kuitenkin ymmärsin tämän uskon merkityksen, laitoin valitettavasti omaehtoista painoa uskolle sinänsä (vaikka se on lahjaa).

Uskon merkitystä äärimmäisyyksiin asti painottavilla populääreillä kristillisillä mielipiteillä oli tarttumapintaa minuun. Omaksuin itseeni nopeasti sen, että kirkko järjestään pitää uskon ehdollista pelastusluonnetta lähes luovuttamattomana asiana. Koin kirkon näkyvään elämään (erityisesti messuun) uudelleen rakastuvana ihmisenä alitajuisesti, että tulee suhtautua myöntyvästi tähän yleiseen käsitykseen. Uskonelämän lahjaluonne oli kylvetty kuitenkin jo vastaansanomattoman ihanasti minuun muun muassa vanhempieni ja Sirkka-mummini sekä lapsena kuullun Jumalan sanan ja pienenä vakaimmin vastaanotetun ehtoollisen kautta (puhumattakaan kasteen järisyttävästä mysteeristä). Tiesin koko ajan uskon paradoksaalisen, omista ratkaisuistani riippumattoman lahjaluonteen, joten en ole voinut varmuudella väittää, että joku joutuu helvettiin. Pidin vain uskon tärkeyden tähden, siksi, että se juuri on välttämätön pelastuksen kannalta, kadotusta ehkä mahdollisena.

Ehkä.


Mikä riipivä, sielua ristiidoittava ”ehkä”. Ristiriidat ovat toki osa elämää, niiden kanssa on eläminen. Ihmisenä oleminen on lähtökohtaisesti paradoksaalista; sielun ja ruumin ykseyttä, sekä uuden innon toivomista että tosiasioiden myöntämistä, ennen kaikkea yhtä aikaa vastakohtaisesti syntisenä (toisen ihmisen ohittamiseen taipuvana) ja vanhurskaana (olemassaolon oikeuden omistavana) olemista. Kuinka näitä asioita voi käsittää, näitä arkisen järjen havaintojamme, voiko niitä laittaa muotteihin?

Miksei sitten kaikkia koskevaa toivoakin voi jättää paradoksaalisesti yhtä aikaa varmaksi ja kuitenkin epäselväksi?


Onhan meidän myönnettävä, että vaikka Jumala rakastaa, ihmisessä on suuria esteitä pelastuksen tiellä olemiselle. Kaikki eivät usko Jumalaan. Jotkut jopa elävät käsittämättömässä pahuudessa itse sitä tajuamattaankaan (ääriesimerkkinä terroristit). Mutta – eikö ole tullut ilmi, että yhteisessä ihmisyydessämme (tutkiskelkaamme omaa sieluamme), siis ihan kaikissa ihmisissä, asuu kyllä auttamaton taipumus hyvyyden järjettömään torjumiseen? Nuriseminen, turha pettymys, pikkumaisuus, kateus ynnä kaikki pahuus, joka saa noista polttoaineensa... Silti useimmilla ihmisillä on toivo itsensä suhteen. Jokainen tuntee oikeudekseen ajatella, että oma elämä päätyisi kuitenkin hyvälle mallille. Miksei tällainen toivo koskisi kaikkia? Olenko minä tai oletko sinä lähtökohtaisesti parempi kuin ”pahat ihmiset”? Tai miksemme uskoisi ja toivoisi kanssaihmistemme kohdalla parempaan tulevaisuuteen – vaikkapa tekojen ja sisimmän muutokseen – kun itsellemme odotamme kaikkea hyvää omat rajoittuneisuutemme ja ehkä pahat menneet erehdyksemmekin tietäen?

Mikä ristiriita piilee siinä, että kaikilla meillä tuntuu olevan syy uskoa kylläkin omaan toivoon mutta olemme kovin epävarmoja kaikkien toivon suhteen?


Tällainen ristiriitainen ajattelu näyttää tulevan meille mahdolliseksi siksi, että toivo käytännössä sekoitetaan usein jonkinaisteiseen toiveeseen tai unelmaan. Vaikkei tuomitsisi lähimmäistään hänen pahojen tekojensa tähden ikuiseen kadotukseen, voi silti jättää hänen kohtalonsa miettimisen aika huteraksi. Tuntuu riittävän se, että itse kokee olevansa jotenkin hyvällä tolalla. Ehkä ihminen ei ajattele kovin pitkälle perimmäiseen tulevaisuuteen omalla kohdallaankaan. Riittää se, kun kaikki on nyt hyvin; loppu on ”lisähyvää”. Kristillinen toivo on kuitenkin jotain muuta, suurempaa. Vai mihin tarvittaisiin todellakin johonkin ihme-Kristukseen perustuvaa toivoa, jos aivan tavanomainen toive paremmasta huomisesta olisi ainoa oikeutettu tie? Katson, että kristillinen toivo on sen sijaan kaksoispotti:

Pidämme kiinni elämän ilmiselvästä paradoksaalisuudesta, ristiriidoista, ja näemme juuri niiden keskellä käsittämättömän suuren tulevaisuuden toivon.


Meidän ei tarvitse emmekä saakaan ohittaa elämisemme ristiriitoja. Ei pelkästään joissain muissa, pahoissa tai huonon valinnan tehneissä ihmisissä ole ristiriitaa suhteessa pelastukseen, suhteessa toivoon, vaan ihmissielun, elämisemme rakenteissa sinänsä. Maailman tilan ja oman elämänsä kömmähdykset rehellisesti kohtaava huomaisi kyllä tämän, mutta käytännössä ihmiselon perustraagisuus on liian iso pala hyväksyttäväksi, ellei ristiriitaa valaise ristin sovinto. Joku (Ihmisen Poika, Jumala, itse inhimillisyys) kantaa jokaisen yksilön vastustelut ja erehdykset, on itse asiassa jo tehnyt tämän kertakaikkisesti, jo kauan ennen kuin olemme syntyneetkään.

Ihme!

Yhteinen vääryytemme ei viekään meitä tuhoon, vaan uusi, arvaamaton ilo puhkeaa. Näin hienosti ei käy niinkään omien rajallisten ja vaillinaisten, järkeilyymme perustuvien valintojemme tähden, vaan siksi, että Isä nosti Kristuksen kuolleista – rajattoman vapaa teko! Ylösnousemus on tuonut elämään järjen ja mielekkyyden tuhon ja turhan kuoleman keskelle. Miten sitten kestämme omat erehdyksemme ja sen, ettei kaikki näytä noinkaan suuren asian (saati pienempien hyvyyksien) jälkeen menevän hyvin? Vaillinaisuutemme tuo kyllä toivottomuutta. Siksi toivo jää epäselväksi. Vajavaisuus on tarpeen viedä aina uudestaan ristille. Uhrautuvan rakkauden merkitys ei riipu ajasta tai paikasta – viimeiseen asti rakastava mielenlaatu on aina voimassa, sen tuoma elinvoima on vain tullut Ylösnousseessa julki. Tässä ei tarvitse luopua elämän todellisuudesta, paradoksista. On olemassa monin kerroin suurempi paradoksi kuin toivon ja toivottomuuden yhteen sovittaminen: oman elämämme toivo ei olekaan meissä itsessämme.

Ristiriidat kuuluvat Kristuksen ristille. Hänen ylösnousemuksensa tuo toivon, jonka avulla jaksamme elää.


Niin, ristiriidat kuuluvat ristille. Sinne ne on syytä viedä. Ei elämän perusristiriitaisuutta pysty, eikä ole tarkoituskaan, itse kantaa. Kaikki pelastuminen, olkoon kyse siitä lopullisesta pelastumisesta tai tässä maailmanajassa tapahtuvista nousemisista, on totta tosiaan lähtökohtaisesti epävarmaa. Ihmisluonto tulee olemaan vajavainen, sen puhdistumisesta emme voi itse päättää. Siksi haluamme helposti pitää kiinni epävarmuudesta - pelkäämme elämän totuuksien paljastavan omat hämäryytemme. Se on oikeutettu pelko. Mutta tarvitseeko epävarmuutta korostaa silloin, kun varmuus onkin toivoa eikä tuhoa? Kun se, mikä on varmaa, onkin vapautusta, meistä ulkopuolista ilosanomaa, eikä oman itsemme pönkittämistä? Jos joku haluaa estää kristillisyyden kaikkia puolia liikavarmuuden, kuvitellun fundamentalismin (häh?) välttämiseksi, on jossain kohden syntynyt väärinymmärrys.

Toivo! Varma toivo kaikille, kuin ankkuri ihmskunnan myrskysäällä, on kristinuskon sisältö.

Ylösnousemus on kaikkien yllättävien hyvien käänteiden lähde, joista viimeinen tulee olemaan se, että kaikki ylistämme yhdessä Jumalaa. En minäkään koskaan ajattele etukäteen, että jumalanpalvelus tulee olemaan hauskaa! Mitä enemmän näemme laajalla perspektiivillä kaiken sen hyvän, mitä on jo maailmassa ja kunkin meidän elämässämme tapahtunut, sitä uskottavammaksi osoittautuu Kristuksen ylösnousemus – ja sen tuoma mittaamaton toivo. Mutta kun meillä kerran on luontainen tapa nähdä hyvän mahdollisuudet maailmassa pienempinä kuin ne Jumalan tähden ovat, ei tee pahitteeksi palata ristin juurelle.

Kristuksen risti tuottaa kaikille pelastuksen.

Tämän esseen lähtölaukaus, jo parin vuoden takainen jouluinen hämmennykseni sai minut aivan maahan (kuvaavan merkitysvivahteen voin sanoa vanhalla kielellä: tremor natalis, jouluinen järistys, vapina). Miten ratkaista pulma uskon välttämättömyydestä ja mahdottomien, aina potentiaalisesti epäuskoisten tapausten (siis kaikkien) pelastuksesta? Tämä on todellinen, eläviä ihmisiä koskeva ongelma, ei teologinen spekulaatio. Miten voimme uskoa parempaan huomiseen ja toivoa rehellisesti Jumalan antamaa parasta rakkaimmille, jos edessä on väistämättä mahdollisuus hämärtyneiden sielujen luomiin muureihin, jotka jäisivät iäksi voimaan? Ikuinen kadotus! Sen tuska ei koskisi päättymättömänä tarinana vain kadotettuja, vaan paljon enemmän uskovaa. Hän nimittäin ymmärtäisi tämän: toinen, rakas ihmissisar- tai veli, väistää Jumalaa ja rakkautta päättymättömästi! Kauhu! Toivottomuus edessä, yleispätevä yksinäisyys. Sydäntä riipivän, ahdistavan pelon keskellä makasin sängyssäni. Sieluni huusi. Näin Jeesuksen ristin.

Miksi kaikki pelastuvat?

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.
 

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."

(Filippiläiskirje 2:6-11)


Mitä tämä tarkoittaa?

Muiden käännösten ja alkukielen pohjalta on syytä huomautta, ettei kyse ole pakonomaisesta tapahtumasta (”on tunnustettava”), vaan Kristuksen työn iloisesta ja vapaaehtoisesta tunnistamisesta (”on tunnustava / tunnustaisi”). Onko käännöksiä ja kaikkea muutakin muutettava, niin että
kaikkien ennalleen asettaminen, alkukirkon ja apostolien julistama apokatastasis toon pantoon (ks. Ap. t. 3:21), nähtäisiin jälleen itsestään selvänä osana kristillisyyttä? En sanoisi niin. Toivon näkemiseen kaikkialla siellä, missä se itse tahtoo olla, riittävät ristin voiman avulla toivoon viritetyt silmät. Näin minulle kävi välittömästi ristioivalluksen myötä: pyhät kirjoitukset avautuivat uudella tavalla avarina, ilman pelkoa kahleista. Pyhien kirjoitusten pyhyys on ristin, jota ne julistavat. Se on Raamatun kanteen piirrettykin ja kirkkojen torneihin pystytetty. Ja sanonhan pappina kastetilaisuudessa uskontunnustuksen jälkeen: tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastamme nyt tämän lapsen. Suurin, käsittämättömin, avartavin ja voimakkain Jumalan lupauksista on juuri se, että hänen työnsä yhdenkään meidän luotunsa, rakkaan ihmisensä kohdalla ei valu hukkaan. Tämä lupaus tekee Jumalasta elävän, tarpeellisen. Kaikkivallaton, meiltä jotain odottava tai vaativa jumala, on outo pelote. Kummituksia ei ole olemassa.

Miksemme pitäisi siis Jumalanamme Jeesusta Kristusta, koko maailman Vapahtajaa?

Jumalalta me tarvitsemme elävää, kantavaa toivoa, emme ehdotelmia. Kaikki pelastuvat. Miten ihmeessä se voi toteutua? Kristuksen ristillä osoittaman kaikkivaltiaan rakkauden tähden – hänen tähtensä, joka on luonut tahtomme ja joka sekä kykenee että aikoo uudistaa ja valaista sitä armollaan kaiken päätökseen asti. Tästä syystä saan ja saamme kaiken apatiamme keskellä voimaa luottaa, kyvyn nähdä hyvää ja innon keksiä uutta. Kiitetty olkoon elävä Jumala, josta olemme lähtöisin: hänen läsnäolostaan jokainen elää, häntä kohti kaikki me ihmiset olemme matkalla! 



P. S. Tästä aiheesta haluaisin tehdä väitöskirjan. Toivottavasti se onnistuu. ;-)

P. P. S. Jos sanotaan, että jokainen kieli on tunnustava Kristuksen, niin se tapahtuu Jumalan Pyhän Hengen vapautustyön ansiosta, ei pakotuksena. Ei siis tarvitse pelätä aivan turhaan oman tahdon, oman persoonan turhentumista. ”Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta [oikeammin: Pyhässä Hengessä eli hänen avullaan].” (1. Kor. 12: 3)