Sunday, September 14, 2014

Kuka rakastaa vihollistaan?


Hallelujasäe
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”
Matt. 7: 12
Evankeliumi
Matt. 5: 43-48
Jeesus sanoi:
    ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Kuka rakastaa vihollistaan?
Saarna 14.9. lähimmäisen sunnuntaina Helsingin vanhassa kirkossa
Petri Tikka


”Rakastakaa vihamiehiänne.” Tämä on jyrisevä, maailmankaikkeuden rakenteita vavisuttava sana. Tämä värisee sielussa mahdottomana, epäilyttävänä käskynä. Miten voin toivoa hyvää niille, jotka tekevät minulle pahaa? Joudun yksin, vastakkain pimeyden kanssa. Ei ole lähimmäistä turvana, kun kohtaan vihaiset, minua inhoavat ja halveksuvat kasvot. Kun olen pahuuden satimessa lamaantumatta, hyvyyden on oltava minussa valmiina. Sisimpääni en kuitenkaan tunne enkä voi sitä hallita. Siksi kehotus, ”rakasta vihamiestäsi”, jähmettää sydämen.

”Rakastakaa vihamiehiänne” ei ole kaunis toive, ei haukotuttava, arkinen moraalisäännös, kuten ”rakasta lähimmäistäsi”. Tuo on määräys, joka ei luo uusiutuvaa, elävää yhteyttä, kun kaikki kulkee samaa vanhan tuttuuden rataa. ”Rakasta vihollista” ei ole myöskään helppo, unohdettava ”suvaitse erilaista” – tuo käsky, joka vain sallii ja jättää kärsivän kanssaihmisen ilman apua. Kaikki muut käskyt, vaikka ne olisivat oikeassa asianyhteydessään kelvollisiakin, kaikki muut käskyt kalpenevat ja häpeävät tämän äärettömän, mutta muut lainalaisuudet tuhoavan käskyn edessä: ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta”.

Tämä käsky murtaa toki myös lopullisuuden kaikilta niiltä käskyiltä, jotka kehottavat oikeuden hankkimiseen vallalla tai pakolla. Oikeutta voidaan oikeutetusti puolustaa voimalla, mutta sitä ei voi luoda sen avulla. Tämä kuitenkin jättää oikeutta janoavan, eristyksiin ajetun tahon vailla toivoa. Mistä saa oikeutta, kun kukaan ei kuuntele, jos ei huutamalla sitä? 


Kun loukkaus ja menetys on jo koettu, olkoonpa asia enemmän tai vähemmän totta, vihollisrakkauden aate herättää oikeuden ravintoa kaipaavassa vain kaksinkertaisen vihan. Kun kuuntelua vaativa huuto on ääretön, ei rakkaudellinen asenne eivätkä ystävyyden teotkaan enää auta. Kun teot eivät riitä ja yrittää viimein osoittaa sanoilla rakkauttaan menetetylle läheiselle, saa nähdä täydellisen halveksunnan pohjattoman kuilun.

”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” Näin sanoi Jeesus. ”Herra sanoi Moosekselle: ”’Sano Israelin kansalle: Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.’” (3. Moos. 19:1-2) Kun haluaa rakastaa sitä, joka vihaa, saa todellakin kohdata täydellisyyden. Vastaan tulee pyhä viha. ”Pyhä” on sukua sanalle ”piha”. Vihaaja on todellakin pihalla, suorastaan hyvin pyhällä alueella. Siellä, missä viha murtautuu raivokkaana, on läsnä kaiken vihan kohde: ristiinnaulittu hyvyys.

Miksi minut hylkäsit? huutaa vihainen ja vihattu sielu Jumalalle. Viha on jo asetettu oikeaan asiayhteyteen: käsittämättömään armoon. Ristiinnaulittu elämä otti omakseen sen yksinäisyyden tunteen, joka yhdistää vihaajaa ja vihattua. Kristus kulki vain siitä vielä syvemmälle, oikeuden nälästä toivon janoon asti. Jeesus janosi toivoa, joka koskee kadotettua, epätoivoista henkemme syvyyttä. Hänen janonsa tyynnyttää vihan virrat ja on sammuttava pahuuden. Jumalan kasvot olivat vastakkain pimeyden kanssa, ne olivat vääristyneet tietoisten ja välinpitämättömien vihamiestensä – ihmisten - tähden. Elämän oli loputtava, jotta kuolema menettäisi toivonsa. Kuului jyrisevä, maailmankaikkeuden rakenteet vavisuttava sana: ”se on täytetty”.

Pyhä Henki, me pyydämme: anna tämän sanan purkautua esille kaikkialla, anna sen väristä sieluissamme tässä kirkossa, niiden sieluissa, jotka ovat unohtaneet sinut, ja maailman levottomissa kansoissa, aina maailmankaikkeuden ääriin asti.

Jos Jumala käskee meitä rakastamaan vihamiehiämme, kuinka paljon enemmän hän itse rakastaakaan niitä, jotka vihaavat häntä! Jokainen syntimme on sovituksen alla. Vapahtajan veri on kuin lunnasrahat, jolla rikkeen tehnyt pääsee vapaaksi. Pohjaton halveksunta ei enää pidä armoa vankinaan. Kristus on laskeutunut kuilun kolkoille kolkille asti, tuonelan syvyyksiin, kuvitellun olemattomuuden syvyyksiin. Siellä hän on pyhän Pietarin kirjeen mukaan saarnannut evankeliumin vangituille, jumalattomille sieluille. Esimerkiksi on nostettu ne väkivallan tuhoamat sielut, joiden tähden entinen maailma hukutettiin Nooan aikoina. Nämä ovat kaikkein pahimmat tapaukset, niin syvällä pimeässä menneisyydessä, että tuskin käsitämme koko asiaa.

Me uskomme Jeesuksen nousseen kuolleista ja hallitsevan taivaallisen Isämme oikealla puolella. Mitä tämä merkitsee, ellei sitä, että nyt itse Jeesus rukoilee kaikkien vainoojiensa puolesta? Miten hän voisikaan käskeä meitä rukoilemaan jotain sellaista, jota hän ei itse sydänverellään tekisi? Voiko kaikkivaltiasta, meidän puolestamme tuhon kohdannutta Rakkautta estää enää mikään? Lamaannuttaako loputon hyvyys toimintamme, vai päinvastoin, eikö se päästä meidät valloilleen?

Terrori hiljenee. Sodat loppuvat. Anteeksianto astuu voimaan. Kaikki uskovat. Risti loistaa. Kuolema, missä on voittosi? Helvetti, missä on ylpeytesi? Jumala elää, hän, joka sanoo: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Ystävä, kaikki sinun epäilyksesi ja epätoivosi on annettu anteeksi. Pelastus kuuluu sinulle ja kaikille läheisillesi eli kaikille, jotka jakavat ihmisyytesi. Kanssaihmisesi kaikissa sukupolvissa, nuo, joista olemme erkaantuneet ja jotka olemme unohtaneet, ovat varmoissa käsissä. Kaikki, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet ja joita vastaan me olemme rikkoneet, ovat myös lunastuksen alla. Pelastusta ei voisikaan estää kukaan, paitsi Jumala, ja pelastaakseen kaikki luotunsa hän on antanut henkensä vähimpänä ja halveksituimpana ihmisistä!

Onko siis väitettävä, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei, on sanottava paljon enemmän: kaikki joutuvat pelastukseen. Kaikki koskaan eläneet ja koskaan elävät ihmiset ovat Jumalan vihollisia, luotuja, jotka ovat enemmän tai vähemmän, tiedostamisen ja epätietoisuuden välissä hyvyyttä vastaan. Mutta hän, joka on ainoastaan epäitsekäs ja hyvä, on osoittanut voimansa vihollisuuden keskellä, ristillä ja kristikunnassa. Uskokaamme syntien anteeksiantoon, joka avaa eteemme todellisuuden. Armo on tulevaisuus, joka ei anna itseään ohitettavan. Tämän toivon saa aikaan ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jumala, jonka peruuttamaton aikomus on pelastaa kaikki ihmiset. Eikä tämä ole kummoinenkaan ihme, sillä kaikki on täytetty.

Wednesday, September 3, 2014

Tolkienin muistopäivän messu 2.9. Kallion kirkossa

MESSU ELI HERRAN PYHÄ EHTOOLLINEN
pyhän J. R. R. Tolkienin (1892-1973) muistopäivänä,

toisena päivänä syyskuuta, tiistaina,
iltakellojen soidessa armon vuonna 2014.
Messua vietettiin Kallion kirkossa Kallion seurakuntana,
joka on osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa.


Mikä on muistopäivän merkitys? Mitä on olla pyhä?

Kallion kirkossa vietetään lähes joka päivä messu. Sanan ja sakramentin lisäksi kirkkoa sävyttää myös se, että tämä on myös edesmenneiden muistamisen paikka: kirkon takaosassa on uurnahautoja ja muistotilat.

Kristityn kuolinpäivä on hänen syntymäpäivänsä iankaikkiseen elämään. Siitä tulee muistopäivä. Kuolinpäivää on ajatteleminen, ei surun unohduksella, vaan kaikkeen ulottuvalla toivolla. On hyvä joka päivä muistaa läheisiämme ja sitä, kuinka Jumalan hyvyys on tullut meitä lähelle toisten persoonien kautta. Kenen ihmisen ajatukset ovat vahvistaneet uskoasi ja toivoasi? Sitä sinulla on tässä messussa ja kirkossa mahdollisuus miettiä, siitä rukoilla ja kiittää.

Tänään nostetaan erityisesti esiin kirjailija John Ronald Reuel Tolkien, koska hänen kuolemastaan on päivälleen 41 vuotta. Parhaiten tämä englantilainen kielitieteen professori tunnetaan fantasiakirjoistaan, kuten Tarusta sormusten herrasta. Tolkienille katolisena kristittynä ehtoollinen ja messun säännöllisyys olivat äärimmäisen rakkaita. Hänen kertomuksensa ja ajatuksensa viittaavat Jumalan läsnäoloon luomakunnassaan ja Kristuksen armon voittoon.

Uskontunnustuksessa tunnustamme ”pyhäin yhteyden”. Jokainen, joka uskoo, on pyhä Kristuksen tähden. Tähän ihmeelliseen ketjuun me liitymme omassa rukouksessamme, sunnuntain yhteisessä päämessussa ja muistaessamme lähimmäisiämme. Ja seuraavaa muistopäivämessua vietetään Alppilan kirkossa 22.11. klo 18 C. S. Lewisin kuolinpäivänä.
Nai Eru lje maanata!
(Se on Tolkienin keksimällä, Suomeen perustuvalla quenyan kielellä:) Jumala siunatkoon sinua!
pastori Petri Tikka +


Päivän Raamatun kohdat: Antifoni: Kiittäkää Herraa, ihmiset, kiittäkää ja ylistäkää häntä ikuisesti. (Danielin kirjan lisäykset C: 82) Psalmi 148 1. lukukappale: 2. Moos. 2: 15-22 2. lukukappale: Ef. 1: 19-23 Evankeliumi: Joh. 1: 5-10, 15-18 Hallelujasäe: Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. (1. Joh 5: 20a)  
Virret: alkuvirsi 165 On suuri ihme seurakunta Herran
kiitosvirsi 126 Me kiitämme sinua päivän virsi 40 Oi nimi kaikkein suloisin uhrivirsi 221: 1-5 Kiittäen nyt ylistämme ehtoollisvirsi 300 Jeesuksen muisto ihana kiitosvirsi ehtoollisesta 49 Nyt, Herra, rauhaan mennä saan


Saarna


Rakkaat ystävät,

Laulamassamme päivän virressä Jeesusta kutsutaan papiksi, profeetaksi ja kuninkaaksi. Nämä on perinteisesti käsitetty Kristuksen kolmeksi viraksi, ikään kuin hänen perimmäisiksi kutsumustehtävikseen. Jeesus on ylimmäinen pappi, joka uhrautui tähtemme ja rukoilee puolestamme. Hän on profeetta, joka julistaa Jumalan todellisuuden purkautumisen maailman. Hän on myös kuningas, jonka vallan alle kaikki on asetettu ja joka tulee kukistamaan kaiken pahan vaikutuksen.

Myös tähän päivään valituissa lukukappaleissa käyvät ilmi samat asiat. Ensimmäinen lukukappale puhuu Reuel-nimisestä papista. John Ronald Reuel Tolkien sai kolmannen nimensä tämän vähemmän tunnetun Raamatun henkilön mukaan. Reuel oli Mooseksi appi. Ennen lukukappaleen tapahtumia Mooses oli kiivaudessaan tappanut israelilaisia sortaneen egyptiläisen. Tästä syystä hän joutui pakenemaan epätoivoisena vieraaseen maahan. Reuelin papillinen vieraanvaraisuus pelasti Mooseksen hengen ja tulevaisuuden. Hän ei tuominnut Moosesta hirvittävästä teostaan, vaan katsoi sitä, kuka Mooses Jumalan tähden perimmiltään oli: Jumalan lapsi, kiivaudessaankin valmis auttamaan.

John Ronald Reuel Tolkienin tunnetuimmassa kirjassa Tarussa sormusten herrasta ilmenee myös salatulla tavalla Kristuksen kolmen viran läsnäolo. Tolkien itse myönsi tämän mahdollisuuden, joskaan hän ei ollut tietoisesti sitä ajatellut kirjoittaessaan. Papillista lempeyttä edustaa kirjan päähenkilö, Frodo. Retkellään tuhota pahaa symboloiva sormus hän saa matkakumppanikseen Klonkun, väkivallan säälittäväksi tekemän kuihtuneen hahmon. Frodo, itse pahan raskauttama, ei tuomitse eikä heitä syrjään Klonkkua, vaikka tämä ansaitsisi sen. Klonkku jopa lopulta pettää Frodon. Kuitenkin juuri sen tähden, että Klonkku oli hengissä, sormus myös saa tuhonsa. Klonkku nappaa sormuksen ja heittäytyy huomaamattaan tuliseen tuomiovuoreen. Frodon edustama papillinen armo, Reuel-mainen vieraanvaraisuus ja lempeys, pelastaa Jumalan salatun läsnäolon ansiosta Keski-Maan.

Jos Kristuksen papillista, viimeiseen asti uhrautuvaa ja armahtavaa tehtävää edustaa kirjassa Frodo, Kristuksen kuninkaallista valtaa edustaa taas Aragorn. Hän on kuningas, jolla on myös voima parantaa sairaita. Frodon hankkiman voiton ansiosta Aragorn pääsee hallitsemaan oikeudenmukaisesti ja armeliaasti myös vihollisiaan. Örkkejäkään ei tapeta, kun sota on ohi. Aragorn on kuva siitä syvästä todellisuuden voimasta, johon Tolkien uskoi, Kristuksesta, joka hallitsee parantamalla ja kukistaa vihollisensa ilman tuhoamista. Kristus on nimenomaan valtias, joka lopettaa vallankäytön. Ronald Tolkien piti muuten itseään sekä monarkistina, kuninkaanvallan kannattajana, että anarkistina. Mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta lähipiiri kutsuikin professori Tolkienia juuri hänen toisella nimellään ”Ronald”. Se tarkoitaa: neuvoilla hallitseva.

Kristuksen kolmas virka on olla profeetta, olla hän, joka ilmoittaa todellisuuden ja valon, Isän maailmalle. Sormusten herrassa viisaan tulevaisuuden näkijän, puheellaan asioita oikeaan suuntaan ohjaavan tietäjän virkaa edustaa Gandalf. Hän on yksinkertaistetusti sanoen harmaapartainen enkelihahmo, asioiden ilmoittaja ja suojelija. Gandalfilta Frodo oppii armon merkityksen. Sodassa voitokaskaan Aragorn ei pääse valtaan omaehtoisesti, vaan viisaan Gandalfin neuvojen ja siunauksen kautta. Tämä todistaa siitä, että lain ja oikeuden voimalla, ei edes Mooseksen oikeamielisen kiivauden avulla päästä siihen todellisuuteen, mikä pysyy. Kuka tahansa profeetta, Jumalan julistaja, todistaa tästä kaikin eri tavoin, vertauskuvin ja kertomuksin. Tällainen profeettoja olivat myös Johannekset kastaja ja apostoli, joiden mukaan Tolkien sai ensimmäisen nimensä: John. Profeetallinen nimi tarkoittaa: Herra armahtaa.

Tolkien aloitti kertomustensa tekemisen ensimmäisen maailmansodan raakuuksien ympäröimänä, mutta Sormusten herran hän kirjoitti toisen suuren sodan kynnyksellä ja sen aikana. Toisen maailmansodan alusta on lähes täsmälleen 75 vuotta. Hänen kertomuksensa eivät ole pakoa todellisuudesta, vaan sellaisista harhakuvitelmien vankiloista, joissa voimaa, suuruutta ja väkivaltaa pidetään todellisuuden mittana. Eikö vankilastakin kuulu karata kohti valoa, kohti todellisuutta? Se todellisuus, mihin Tolkienin kertomukset taluttavat kuin huomaamattaan, vailla suurta ääntä, on Kristuksen kirkko, maailmanlaaja seurakunta. Tämä on käsittämätön, näkymätön, harhalta vielä salassa olevassa armon valtakunta ja yhteisö. Ei ole ihme, että vertauskuvallisen mielikuvituksellisen kertomukset voivat johtaa meitä sen todellisuuden äärellä, missä inhimilliset realiteetit käännetään päälaelleen. Kuningas on vaatimaton kulkuri ja parantaja vailla omaa valtaa. Profeetta on vinksahtaneena pidetty parrakas muukalainen, joka johtaa asioita rattailleen hiljaisella keskustelulla. Ylimmäinen pappi on puolituinen, vähäpätöiseltä vaikuttava mies, joka ei peittele omaa heikkouttaan eikä kuuluta erinomaisia arvojaan.

Meillä on äärimmäisen paljon opittavaa Tolkienilta ja kaikilta muilta kristityiltä, jotka hoitivat monia kutsumustehtäviään vailla suurta numeroa uskovaisuudestaan tai suvaitsevaisuudestaan. Tolkien ei tosin kyllä aina ollut vaatimaton mies. Hän piti järkälemäisen paksun Tarun sormusten herrasta pahimpana virheenä sitä, että se oli liian lyhyt. Mutta yhä hektisempänä ja armottomuuttakin uhkaavana nykyaikana on syytä pysähtyä oikein kunnolla ja miettiä sitä, mistä kaikessa on oikein kyse. Silloin, luulisin, ollessamme rauhassa kodin piirissä ja ystävyyden muodostamassa seurakunnassa, kulmakunnassa, jossa on asiat kevyesti ja armollisesti ottavaa iloista seuraa, silloin, uskon niin, me todella viimein ja uudestaan ymmärrämme, mistä on kyse, suljemme hobittikolomme oven ja sanomme kukin: ”no, kotona ollaan.” 


Vielä kiinnostuneille messun ohjelma: 

Messun tarkempi kulku (3. sävelmäsarja) on virsikirjan sivulla 895.

* = seurakunta seisoo

*Ristikulkue ja alkusoitto

1. Alkuvirsi 165 On suuri ihme seurakunta Herran
2. Alkusiunaus | 3. Johdantosanat 4. Yhteinen rippi -
Synnintunnustus 706 Oi sinä kaikkein armollisin & Synninpäästö
5. Päivän psalmi 148 (antifoni - Danielin kirjan lisäykset C: 82)
6. Kyrie*7. Gloria & kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle 126 Me kiitämme sinua
8. Päivän rukous 9. Ensimmäinen lukukappale 2. Moos. 2: 15-22
10. Vastaus Howard Shoren Rohan-kappale (sovitus: Mustonen)
11. Toinen lukukappale Ef. 1: 19-23
12. Graduaali 40 Oi nimi kaikkein suloisin
*13. Evankeliumi Joh. 1: 5-10, 15-18
Hallelujasäe 1. Joh. 5: 20a & Seurakunta laulaa hallelujan
15. Saarna | 16. Credo | 18. Yhteinen esirukous

19. Offertorio 221: 1-5 Kiittäen nyt ylistämme
20. Eukaristinen rukous
Vuorolaulu & Prefaatio & *Sanctus
Rukous ja asetussanat (jossa laulu ”Me julistamme hänen kuolemaansa..”)
21. Isä meidän laulettuna: virsikirjan numero 805a
22. Herran rauha | *23. Agnus Dei
24. Ehtoollisen vietto (sen aikana virsi 300 Jeesuksen muisto ihana)
25. Kiitosrukous virsi 49 Nyt, Herra, rauhaan mennä saan
*27. Siunaus *28. Päätösmusiikki ja ristikulkue Messun päätteeksi järjestetään pieni teehetki seurakuntasalissa.


Ja muistopäivän messua toimittivat

Urkuri: Santeri Siimes
Lukija: Esko Miettinen
Vastausmusiikki: Elias Mustonen ja Olavi Seppänen
Avustavat papit: Sanna Uusitalo, Eeva Tikka, Veli-Matti Hynninen
Selebrantti: Petri Tikka
Messu pidettiin yhteistyössä
Helsingin seurakuntayhtymän oppilaitostyön kanssa.
Teehetkessä Petri Tikka lauloi Satumaa-tangon quenyaksi sekä Tolkienin "Namárie" (Jää hyvästi!).

Sunday, August 10, 2014

Pelastus ja apokatastasis / Salvation & the Restoration of All Things

Päivän hallelujasäe:

Herra, minun Jumalani,
minä kerron sinun voimateoistasi
ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan.
Ps. 71: 16

Päivän evankeliumi (Matt. 7: 13-14):
Jeesus sanoo:
    ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 10.8.2014
9. sunnuntai helluntaista, "Totuus ja harha"
saarnasi pastori Petri Samuel Tikka

Ystäväni,

Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme. Jeesus sanoo:
"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14: 6) Jeesuksen nimi tarkoittaakin: ”Herra pelastaa”. Hän on Jumala, joka pelastaa.

Mitä tarkoittaa pelastus, mistä meidät pelastetaan? Elämässä voi olla kaikki hyvin, Isän Jumalan armosta. Jokin tyhjä kohta kuitenkin kolkuttaa. Sydämessä on sanaton kaipaus, tyhjyys on Jumalan suuruinen aukko. Etsiessämme sitä hyvää, mikä Jumala on, saatamme erehtyä hyvän luonteesta ja lähteestä. Vain yksi asia kykenee täyttämään sisimpämme tyhjyyden, niin että levottomuus katoaa. Se asia, joka täyttää kaiken, on armo.

Armo on rakkauden suurin muoto, sen alkuperä, sen sisältö. Tämä on yllättävää ja suurta. Luulemme luonnostamme, että armoa annetaan säälistä, kuin ylijäämänä. Synnynnäinen häpeämme väistää Jumalan ehdotonta rakkautta. Kuitenkin: kun armo kohdataan, kun kohdataan rakkaus, joka ei perustu ansioihin, kun nähdään rakkaus, joka ei hälvene tekemättä jättämistemme tähden, niin valo räjähtää maailmaamme.

Ystäväni: kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Tänään on sunnuntai. Tänä päivänä, alkuperäisenä viikon ensimmäisenä päivänä, Jumalan Poika nousi kuolleista. Entinen on kadonnut. Tällä uudella tiellä synnit, unohdukset, häviöt ja raadollisuudet painavat vähemmän kuin näkymätön hiukkanen. Tämä tie on helppo kulkea, sillä meillä ei ole raskasta kuormaa repussamme. Syntien painolasti kuuluu Jeesukselle. Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden hän on kulkenut loppuun asti sen tien, joka veisi meidät tuhoon.

Suhteessamme Jumalaan turha hätäily karsitaan, asiat asettuvat oikealle kohdalleen. Perisynnin velka on pyyhitty pois. Se on tehty jo kertakaikkisesti kasteessa, ja aina uudestaan me palaamme armolupausten äärelle. Niin teemme täällä kirkossa, avoimesti joka sunnuntai. Suhdettamme Jumalaan sävyttää, kiitos Herran, usko, eikä muuta tarvita. Usko on luonnollista luottamista, kuin lapsella on äitiään tai isäänsä kohtaan.

Mitä sanottavaa Jeesuksella on suhteestamme Jumalaan tänään? Kuulimme Jeesuksen sanovan: ”Menkää sisään ahtaasta portista.” Nämä sanat Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, joka oli uusi toora eli Jumalan laki, uusi, vielä kattavampi opetus. Alkuperäisessä toorassa eli Mooseksen kirjoissa keskeinen ahdas paikka, joka vie elämään, on Jumalan pyhäkkö. Siellä, temppelissä, juutalaiset hoisivat suhdettaan Jumalaan. Ahdas portti vuorisaarnan yhteydessä viittaa siis Jerusalemin temppeliin. Juutalaisten ainoan pyhäkön portti oli ahdas, sen sisäpuolelle mahtui vain Jumalan palvelemisen pyhimmät asiat. Temppelin kaikkein pyhimmässä paikassa oli tyhjää. Siellä kävi pappi kerran vuodessa, vihmomassa sen eläimen uhriverellä.

Jeesus, ohjelmajulistuksessaan, julkisen tiensä alussa, viittasi portilla ja tiellä siihen, mitä juutalaisen uskonnon tavat kuin profetiana kuvasivat. Ahdas portti sekä vuoristoinen, kapea, pyhäkköön vievä tie saavat sisältönsä siitä kohtalosta, minkä Kristus itse kärsi meidän, luotujensa, keskellä. Hän kulki kertakaikkisesti kivikkoisen tien, jonka päässä hänestä vuosi veri sisäisen tyhjyyden, hylätyksi tulemisen, keskellä. Eikö ole merkillinen, poikkeuksellinen kuva Jumalasta? Vähäinenkin viha, joka lopulta johtaisi toinen toistemme veren vuodattamiseen, on äärettömän julmaa. Vain Luoja, Luojamme, ymmärtää syntimme syvyyden. Hän ottaa pahuuden, ja kääntää sen vapaudeksi. Kristuksen veri, meidän puolestamme vuodatettu, on sisäänpääsy kaikkein pyhimpään. Tämäkin veren vuodattaminen tapahtui Jerusalemissa, pyhäkön lähellä, ja vain sen veren pyhyys tuo sovinnon ja vapautuksen Jerusalemiin, pyhälle maalle ja koko maailmalle.

Kuulemalla kuulevilla korvillamme Jumalan sanan lupausta, nauttimalla ehtoollisella Herramme ruumiin ja veren, me menemme sisään ahtaasta, pyhästä portista. Mutta löytävätö tämän portin kautta sisään vain harvat, jääkö Kristuksen tuoma vapautus merkityksettömäksi tai oudoksi niin monelle? Joudummeko eroon muista, jos uskomme niin kuin kirkko opettaa? Ei, emme todellakaan. Tällä tiellä on yhteys, joka yhdistää kaikki. Ylösnousemuksensa myötä Jeesus käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Minkä Jumala käskee, sen hän myös toteuttaa.

Jeesus puhui vuorisaarnassaan monista, jotka olivat kulkemassa kadotukseen. Heprealaisessa ilmaisussa ”moni” tarkoittaa ”kaikkia” ja ”harva” ”ei ketään”. Herramme käytti vuorisaarnassaan verbeissä preesens-aikamuotoa. Se viittaa juuri senhetkiseen tilanteeseen, jossa hän saarnaa. Siis Jeesus sanoi siinä vaiheessa pelastushistoriaa, ennen ristiinnaulitsemista: kaikki ovat juuri nyt kulkemassa tuhoon vievää tietä. Vain hän itse oli kulkemassa elämään vievää tietä, ristin tietä.

Viikko sitten, kirkastussunnuntaina, Arto opetti, että on pidettävä kiinni siitä opista, että Jeesus on täysi Jumala ja täysi ihminen. Jumala on meidän puolellamme. Jumala on ihmisyytemme keskellä, sen synkimmässä ahdistuksessa. Meistä ei ole ristin tien yksinäisiksi kulkijoiksi. Sillä tiellä me musertuisimme. Mutta katsokaa: hirvittävä ahdistus on kannettu, se ihmisyyden ahdistus, jonka syvyyden ainoastaan Jumala tietää. Tuho, meitä uhkaileva tuho, on suorastaan väännetty elämäksi.

Tänä sunnuntaina meidän oppimme on: toivo, ratkaiseva toivo, ristin tuoma toivo. Tässä kohtaa toivo ei ole jokin toive tai toivomus, vaan varma toivo, joka tuo valon koko elämään. Jumala ei luovuta. Kristus hoitaa koko ihmiskuntaansa loppuun asti. Apostoli Paavalin mukaan jokainen kieli niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla on tunnustava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra. (Fil. 2: 11) Tällaisen tunnustuksen saa aikaan Pyhä Henki, niin kuin Paavali toteaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kahdennessatoista luvussa. Me odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Kristuksen valtakunnalla ei ole loppua, ei rajaa.

Rakkaat ystävät, toivosta kiinni pitäminen antaa varmuuden. Jumala tekee työtään, elävää työtään, ikiomaa työtään. Ristin valo loistaa koko maailmankaikkeuteen, synkimpiin kolkkiin, sotien ja vainojen keskelle. Toivon oppia kutsuivat alkukirkon kirkkoisät ja -äidit vaikealla termillä, mutta se sana on suloinen ja marttyyrien verellä todistettu. Se sana on muinaiskreikaksi
apokatastasis. Jo apostoli Pietari ja kaikki Vanhan testamentin profeetat saarnasivat ajasta, jolloin kaikki pannaan kohdalleen. Sitä sana apokatastasis tarkoittaa: kaiken asettamista kohdalleen. Toivo tulee kasvamaan, ei meidän ansiostamme, ei meidän hyväntahtoisten kuvitelmiemme tähden, vaan Jumalan oman ristin voiton tähden. Ristinpuusta kasvavat hedelmät, jotka eivät hupene. Me emme valinneet häntä, vaan hän on valinnut kaikki jo maailman perustamisesta asti pienen Karitsan, Jumalan Karitsan uhriveren tähden.


Rakkaat ystävät: menkäämme sisään ahtaasta portista, toivon portista. Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme.


Summary of the sermon by Rev. Petri Tikka
in the Old Church of Helsinki August 10
th

A human being can decide everything, except one thing: our salvation. God decides and does that. Jesus is the Way, the Truth and the Life. Jesus' name means ”The Lord Saves”.

Salvation is being rescued from inner emptiness. There's a God-sized hole in our heart. God is our true good. When we search for the good that we long for, when we search for meaning, we often mistake some other things for the source of goodness. That's when we become restless and often fall into different kinds of sin.

But the thing that makes our inner emptiness full, that thing is called grace. It's a love that's not based on our merits nor does it become less when we don't do something we should. When and every time we see the fullness of grace, a light explodes into our life.

All your sins are forgiven! It's Sunday, the day of Jesus' resurrection. All that is wrong, all that is lost, all that is carried by Jesus. For us humans and our salvation, He personally went down the path that leads to destruction. He died for us, and rose again for us.

In our relationship to God, we remain imperfect mortals, but things are put into the right order. Baptism in the name of the Triune God means that the debt of original sin is washed away. Faith in God is natural trusting, like a child trusts his or her parents.

What do the words of Jesus' about the narrow gate, from the Gospel reading of the day, have to say about our relationship to God? They refer to the Temple where Jews maintained their relationship with God. One entered the Temple through a narrow gate. The Holy of Holies in the Temple was an empty space that was washed with blood once a year. This was an image of what Jesus was about to do. He washed our emptiness with blood once and for all. He took our cruelties and our sins, and made them a way of release. What a remarkable deliverance!

But do only a few people get inside the narrow gate? Only one person really did go through the narrow gate, the holy gate of love, into the emptiness all by himself. So, as a Hebrew expression and hyperbole, ”few” means ”none”, and ”many” means ”all”. All of us are naturally prone to follow the wide way that leads to destruction, but none of us, only Jesus, was the one that went down the holy way of sacrifice so that we could enter through the gate of His body and blood into God's presence. That's why we have been given Holy Communion: it's the gate of His real presence.

Jesus Christ is fully God and fully human. Because He's there with us in our humanity, in its darkest and most immobile places, we have a huge hope. We can't carry the cross, all the hurt and the pain. Christ did it. God won't give up. That's why we have a very big hope, indeed. It's the certain hope, the promise of Scripture, that all shall, in the end, confess: Jesus Christ is Lord - to the glory of God the Father. (Phil 2: 11)

The Apostles and the Holy Prophets of old all believed this and preached it. The name for this blessed hope in the language of the New Testament is apokatastasis. It means the restoration of all things. The hope that we're aiming for is going to expand, since it always gives a deeper meaning to our lives. It's not based on wishful thinking, but on the cross, and that's why it removes worries. God has chosen all of us in the little Lamb, the Lamb of God, before the foundation of the world.

Dear friends: let's go through the narrow gate, the gate of hope. We can decide everything else, but thanks to the Wisdom and Power of God, our salvation is in His hands. 

Sunday, July 20, 2014

Apostolien päivä | Feast of the Apostles

Päivän evankeliumi (Matt. 16: 13-19)

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: ”Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?” He vastasivat: ”Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista.” ”Entä te?” kysyi Jeesus. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Simon Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”
    Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.”


The Gospel Reading (Matthew 16: 13-19)


Now when Jesus came into the district of Caesarea Philippi, he asked his disciples, ‘Who do people say that the Son of Man is?’ 
And they said, ‘Some say John the Baptist, but others Elijah, and still others Jeremiah or one of the prophets.’ He said to them, ‘But who do you say that I am?’ Simon Peter answered, ‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ 

And Jesus answered him, ‘Blessed are you, Simon son of Jonah! For flesh and blood has not revealed this to you, but my Father in heaven. And I tell you, you are Peter, and on this rock I will build my church, and the gates of Hades will not prevail against it. I will give you the keys of the kingdom of heaven, and whatever you bind on earth will be bound in heaven, and whatever you loose on earth will be loosed in heaven.’ 


Saarna apostolien päivänä 20.7.2014
Helsingin vanhassa kirkossa, pastori Petri Tikka


Rakkaat ystävät, tänään on apostolien päivä, uskon lähettiläiden päivä. On olemassa ilmoitus, jonka Isä ilmoitti apostoli Pietarille. Se ilmoitus on usko. Usko Jeesukseen on ilmoitusta. Usko on Jumalan lahja. Tänään haluan meidän tiedostavan erityisen tarkkaan juuri tämän:
Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Uskon saaminen voi olla tasaista olemista, rauhallista kasvamista tai nopeaa muutosta. Miten sitten olemmekaan kukin yksilöinä kokeneet uskon vaikutuksen elämämme vaiheissa, itse evankeliumi Jeesuksesta on sama, yleinen ja yhteinen. Ilosanoma on yleisessä tiedossa, julkisesti opetettuna kirkossa ja maailmassa. Usko Jeesukseen on ilmaista, maksutonta, ilman sanoman kuulijoille asetettuja ennakkoehtoja.

Kristuksen kaiken antava rakkaus on kyllä valaissut meidän ymmärrystämme niin paljon, että olemme kokeneet tarpeemme tulla yhteisen uskon vahvistamiksi – yhteisesti sunnuntaiaamuna. Evankeliumi, kristinuskon sanoma ei ole kuitenkaan pelkästään niiden omaisuutta, meidän omaisuuttamme, joille se on tullut rakkaaksi ja joiden elämää se on ratkaisevasti muuttanut. Tajuamme, ettemme pärjää yksin, omine voiminemme, vaan olemme saaneet niin paljon. Siksi on enemmän kuin mahdollista myöntää: uskon vapauttamina voimme ratkaista kaikkea, mutta ratkaisut eivät voita meille uskoa. Koska usko Vapahtajaamme on lahjaa, on uskon saamisen suhteen olennaisen ratkaisevaa jokin muu kuin oma ratkaisu. Ilosanoma tulee korvaan ja kulkee sydämeen. Kuulemisessa on kaikki. Yksinkertaista! Ja vieläpä:


”Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle,
heidän sanansa maan ääriin asti. (Room. 10: 18)”


Näin on sanonut apostoli Paavali kirjeessään Rooman kristilliselle seurakunnalle. Ilosanoma on ilouutinen, ihmisen ymmärrykselle uusi ja vapauttava asia. Evankeliumi ei kuitenkaan ole ulkokohtainen väittämä, jota tyrkytetään outona uutuutena, tavallisesta elämästä vieraana rakenteena. Yksikään ihminen maailmassa ei ole ilosanoman sisällön ulkopuolella. Apostolin lausunto äänestä, joka on kaikunut kaikkialle, perustuu Daavidin psalmiin 19, jossa lauletaan
: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin.” Näin siis Daavid lauloi. Kaukaisimpien galaksien ja pienimpien atomin osien liikkeissä, siis kaikessa ja kaikkialla, on läsnä elävä, suorastaan laulava voima. Itse olemassaolon rakenne puhuu elämästä, joka on enemmän kuin kuolema. Luomakunnan elävä ääni suuntaa kohti Jeesusta, joka voitti kuolemallaan kuoleman ja toi esille elämän sekä katoamattomuuden.

Jonkun korviin tällainen uskonnollinen puhe voi kuulostaa abstraktilta ja etäiseltä. Kaukana siitä! Kristuksen elämän voima koetaan mitä todellisimmissa tilanteissa ja käänteissä. Lapsen syntymä herättää näkemään Luojaa. Kaiken luhistuminen kasaan osoittaa lihaksi tulleen, kanssakärsivän Jumalan todellisuutta. On olemassa historiallista, tositapahtumiin perustuvaa tietoa, joka täsmää syvimpien tuntojemme huutoon. Tämä perimätieto perustuu kokemuksiin, jotka tapahtuivat ihmisille Israelissa hyvin kauan sitten. Apostolit näkivät Jeesuksen kuolleena ja kuolleista nousseena. Jeesuksen Kristuksen todistajien ketju on säilynyt aposteleista tähän päivään asti. Ilosanoma on osoittanut sisäsyntyistä pätevyyttään kantautuessaan sukupolvelta toiselle. Tämäkin on lahjaa: uskon perintö.

Todistajien ketjun pysyvyyttä kuvastaa muuten myös se, että tästä saarnastuolista on julistettu evankeliumia jo Ulrika Eleonoran kirkossa 1700-luvulla nykyisellä Senaatintorilla. Herran palvelijoiden ketjua kuvastavat tässä kaksi apostolia: etuosassa Paavali, kansojen apostoli, sekä takana Johannes, evankelista ja Jeesuksen läheisin uskottu. Tässä keskellä on itse Kristus, maapallo käsissään. Uskon perinnöstä todistaa myös koko pyhä Raamattu, joka ilmestyi kokonaan suomeksi tänä päivänä 20.7. armon vuonna 1642.

Uskon perintö lähti liikkeelle juuri apostoleista, monia Raamatun kirjoja ja Kristuksen saarnaamista myöten. Sana apostoli tarkoittaa: lähetetty. Apostolin virka on jatkunut tähän päivään asti piispan viran muodossa. Apostolit olivat Jumalan pelastustekojen silminnäkijöitä, joten julkisen todistuksen tehtävä tuli heille. Tätä samaa tehtävää toimittavat piispat, kun he virkansa puolesta varmistavat sitä, että seurakunnissa julistetaan täyttä, aitoa evankeliumia. Jokin piispa on myös minut ja Arton vihkinyt pastoreiksi – evankeliumia julistamaan. Pastorin virka on olemassa, jotta evankeliumi olisi yleinen ja julkinen asia. Lisäksi vielä diakonin virka on sitä varten, että ilosanoma toteutuisi myös heikoimpia palvelevina tekoina. Piispan, pastorin ja diakonian virat ovat evankeliumia ja sen täyttä julistamista varten. Tämä palvelee sitä, että usko on kaikille yhteistä, julkista, yleistä eli lahjoitettua sanomaa.

Kirkkona sinä ja minä olemme olemassa juuri sitä varten, että usko on lahjaa, joka koskee kaikkia yhtä lailla. Se perustus, jolle kirkko on rakennettu, on lahjausko. Apostoli Pietari sanoi Jeesukselle: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.” Pietarin todistus, jonka varaan kirkko on rakennettu, ei ollut hänen omaa ratkaisuaan, saatika keksintöään. Pietari uskoi, että Jumalan ikiaikainen lupaus Messiaasta oli täyttynyt tässä ihmisessä, jonka hän tunsi ja jonka rinnalla hän kulki. Uskon sisältö on juuri se, että Jumala on ihmistä lähellä, lähempänä ihmistä kuin ihminen itse. Jumala on kokenut pienen ihmisen kohtalon, hylätyksi tulemisen, täydellisen yksinäisyyden.

Tästä osallisia olivat apostolit. He hylkäsivät pelossaan ja heikkoudessaan Jeesuksen Getsemanen puutarhaan vangittavaksi. Itse he saivat kuitenkin kokea sen avainten vallan, mikä heille oli annettu. Se valta on se, että jokainen ihminen voi julistaa toiselle täydellisen anteeksiannon. Tämän teki ensimmäisenä Kristus. Hän julisti anteeksiantamusta ristillä kaikille niille, jotka olivat hänet vieneet naulittavaksi ja myös jättäneet. Uusi aika alkoi ristiltä. Sinäkin voit kertoa toiselle ihmiselle, joka on tehnyt väärin, joka janoaa vapautusta sellaisestakin asiasta, mikä ei koske juuri teidän välejänne: sinä saat kaiken anteeksi. Avainten valta, rippi, on myös julkinen valta, jota käytetään kaikkien hyödyksi yhteisesti, yleisesti ja yksityisesti.

Apostolisen äänen kuuleminen antaa uskon, luottamuksen, joka kestää. Se ääni on anteeksiannon ääni. Se ääni on vapautuksen ääni. Se ääni päästää valloilleen yltäkylläisen ja täyden elämän meidän keskellämme. Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Katso: se on siinä – Jeesus kuoli sinun puolestasi. Juuri tässä sanassa, jonka sinulle julistan, on se usko. Se elämä ja voima on nyt, se on tässä: sinä saat kaiken anteeksi. Mikään ei sido – ei koko maailma. Minä julistan sinulle Kristuksen palvelijana vapautuksen. Tässä anteeksiannossa, meille annetussa, tässä on yhteinen usko, apostolin sanoin: ”Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?” (1. Joh. 5: 4-5) Tunnustakaamme apostolinen usko kokonaisuudessaan Nikean uskontunnustuksen mukaan. Se löytyy virsikirjan viimeiseltä aukeamalta.


Sermon on the Feast of the Apostles 
July 20th AD 2014, in the Old Church of Helsinki 
Rev. Petri Tikka 

Dear friends, today is the Feast of the Apostles, the day for commemorating the messengers of faith. There is a revelation that the Father revealed to Apostle Peter. That revelation is faith. Faith in Jesus is something that is proclaimed. Faith is the gift of God. Today I want us to be especially closely aware of this:

Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Receiving faith may be steady existence, peaceful growth or quick change. However we have experienced the influence of faith as individuals in the different stages of our lives, the Gospel concerning Jesus is the same, public and common. The Good News is general knowledge, publicly taught in the world and through the Church. Faith in Jesus is free, free of charge indeed, without prerequisites for those who hear the message.

The love of Christ, encompassing all, has enlightened our understanding to the degree that we have felt our need to be nourished by common faith - together on the Sunday morning. Nevertheless, Gospel, the message of Christianity, is not the possession of only those, of us, to whom it has become dear and whose life it has decisively changed. We realize that we do not cope alone, with our own strength, but have received so much. That is why it is more than possible to admit: freed by faith we can decide all, but decisions do not win us faith. Because faith in our Saviour is a gift, something else than our own decision is essentially decisive in getting faith. The Gospel comes to the ear and travels to heart. Everything is in the hearing. Simple! And more:

"Their voice has gone out to all the earth,

   and their words to the ends of the world." (Romans 10: 18)

So said the Apostle Paul in his epistle to the Christian congregation of Rome. The Good News is joyous news, a new and freeing thing for the human mind. However, the Gospel is not an external statement that is pushed to others as a new framework, strange to ordinary life. No human being in the world is outside the bearing of the Gospel. The Apostle's statement - about a voice that has gone out to all the earth - is based on David's psalm 19, sung so: "
The heavens are telling the glory of God; and the firmament proclaims his handiwork. Day to day pours forth speech and night to night declares knowledge. There is no speech, nor are there words; their voice is not heard; yet their voice goes out through all the earth, and their words to the end of the world." (Ps 19: 1-4) In the movements of the furthest galaxies and the smallest subatomic particles, that is, in everything and everywhere there is a living, positively singing force. The very framework of existence speaks of life that is more than death. The living voice of Creation is directed towards Jesus who defeated death with His death and brought forth life and incorruptibility.

To the ear of some or another religious speech like this may sound abstract and distant. Far from it! The force of the life of Christ is felt in most real situations and crises. The birth of a child wakes one up to see the Creator. When everything comes apart, the reality of the incarnate, co-suffering God becomes is pointed out. There is historical, factual knowledge that coincides with the cry of our deepest sensibility. This tradition of knowledge is based on experiences that happened to people in Israel very long ago. The Apostles saw Jesus dead and risen again. The chain of the witnesses of Jesus Christ has abided all the way from the Apostles up to this day. The Good News has shown its inborn validity in being borne from generation to generation. This, too, is a gift: the heritage of faith.

The continuance of the chain of witnesses is illustrated also by the fact that the Gospel has been preached from this pulpit already in the Church of Ulrika Eleonora (in the place that is known today as the Senate Square of Helsinki) in the 1700's. The chain of the servants of the Lord is pictured in this pulpit by two Apostles: in the front - St. Paul, the Apostle to the gentiles; in the back - St. John the Evangelist, the nearest associate of Jesus. In the middle there is Christ Himself, with the globe in His hands. The Bible is also an enduring witness of faith - the entirety of which appeared in Finnish translation on this date (July 20th) in AD 1642.

The heritage of faith got under way precisely with the Apostles, down to numerous books in the Bible and preaching Christ Jesus. As a word, "Apostle" means: one who is sent. The office of the Apostle has carried on to this day in the form of the office of the Bishop. The Apostles were eye witnesses to the salvific actions of God, so the mission of public witnessing fell on them first. This same mission is performed by the Bishops, as they ensure with their office that the full, unspoiled Gospel is preached in the parishes. A Bishop has also ordained myself and Arto here as pastors - to proclaim the Gospel. The office of the Pastor exists so that the Good News would be a common and public thing. In addition, there exists the Diaconate for the realization of the Gospel in serving those who are weakest. The offices of the Bishop, the Pastor and the Deacon are for the Gospel and its full proclamation. This serves the function of the faith as common to all, public and universal - that is, the faith as a message that is given as a gift.

As Church, you and I exists precisely for the function of faith as a gift that pertains all in like manner. The foundation of the Church is gift-faith. The Apostle Peter said to Jesus: 
‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ The witness of Peter, upon which the Church is built, was not the individual's own decision, nor invention. Peter believed that God's age-old promise for the Messiah was fulfilled in this very person whom he knew and with whom he went. The bearing of the Gospel is in fact this, that God is near us humans, nearer to us than we are to ourselves. God has experienced the humble fortunes of humanity, being forsaken, total desolation.

The Apostles were partakers in this. Due to their fear and weakness, they forsook Jesus for imprisonment in the Garden of Gethsemane. But they themselves got to feel the force of the Office of the Keys which had been given to them. The power of the Keys is that every human being can proclaim to another total forgiveness. This was first done by Christ. He proclaimed forgiveness from the Cross to all those who had taken and abandoned him for crucifixion. A new age began from the Cross. You, also, can proclaim the following to another human being who has done wrong, who thirsts for freedom (also concerning a thing that does not involve the relationship of you two): everything is forgiven. The power of the Keys, Absolution, is indeed also a public Office that is used by pastors for the benefit of all publicly, commonly and privately.

Hearing the Apostolic voice gives one faith, an assurance that endures. That voice is the voice of forgiveness. That voice is the voice that frees. That voice unleashes abundant and full life among us. 
Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Look: that's it - Jesus died for you. Precisely in this word that I proclaim to you (and which you are reading on my blog!) there is faith itself. The life and the force is now, right here: you are forgiven everything. Nothing binds you - not the whole world itself. As a servant of Christ, I proclaim to you liberation. In this forgiveness, given to us, in this is the common faith, by the word of an Apostle: "And this is the victory that conquers the world, our faith. Who is it that conquers the world but the one who believes that Jesus is the Son of God?" (1 John 5: 4-5) Let us confess our Apostolic faith in its totality with the Nicene Creed.

Monday, July 7, 2014

Yksi kolmasosa?

Päivän evankeliumi Luukkaan mukaan (15: 11-32)

Jeesus sanoi:
    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 6.7.2014
4. sunnuntaina helluntaista ("Kadonnut ja jälleen löytynyt)
Petri Tikka saarnasi


Rakkaat ystäväni, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, 

Yksi kolmasosa maailman ihmisistä tunnustautuu kristityiksi. Jos kohtaisimme kaikkia ihmisveljiämme ja -sisariamme tasaisesti kadulla, joka kolmas vastaan tuleva olisi kristitty. Vain joka kolmas. Jos puhuisin jostain muusta asiasta kuin kristillisestä uskosta, olisi kolmasosa valtava osuus maapallon seitsenmiljardisesta väestöstä. Mutta vain kolmasosa ihmiskunnasta tuntee Kristuksen tuoman pelastuksen. Väitän: jotain on mennyt matkan varrella perustavanlaatuisesti pieleen. Saimme tehtävän tehdä kaikista kansoista Kristuksen opetuslapsia. 2000 vuotta on kulunut, ja tehtävä on suoritettu osittain, ei edes puolittain. Mistä tämä johtuu?

En tahdo olla varta vasten masentava. Evankeliumi ei ole mikään vaikea asia. Se on helpottava viesti. Kuolema on voitettu. Pahan valta on murskattu. Välitettävässä sanomassa ei ole mitään vikaa, joka hidastaisi asian etenemistä. Kristillisen uskon alkuvuosikymmeninä uskoa ilosanomaan kylvettiin ja se levisi kulovalkean tavoin koko tunnetun maailman alueelle: Palestiinasta aina Englannin ja Intian rannikoille. Näin tapahtui siitä huolimatta, että puhe ristillä kuolevasta Jumalasta oli perusajattelulle järjetön kauhistus. Edelleen on. Kuitenkin niille, jotka ovat havahtuneet omaan särkyneisyyteensä, sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on uskomaton helpotus. Ei tarvitsekaan kantaa kuormaa, joka painaa ihmisen maahan ja tekee masentuneeksi tai pelokkaaksi. Sietämätön ahdistus on kannettu, se, että elämän iloon ei pystynyt omin voimin tarttumaan. Myös syyllisyys on sovitettu, Jumalan puolelta kaikki on selvää, vaikka ihmiset eivät edes ajattelisi armahtaa sinua.

Jos evankeliumissa ei ole sellaisenaan vikaa, mitkä tahot sitten hidastavat sen etenemistä? Niitä voi verrata Jeesuksen kertomuksessa esiintyviin tuttuihin hahmoihin: tuhlaajapoikaan ja hänen vanhempaan veljeensä. Tuhlaajapojan isän hyvyyttä vastaa itse evankeliumi. Mutta keitä vanhempi veli ja tuhlaajapoika oikein ovat, miten he reagoivat isän hyvyteen, hänen elävään ilosanomaansa? Isän hyvyyden hyväksymistä esti tietysti aluksi tuhlaajapojan holtiton itsetyytyväisyys. Lopulta hän kuitenkin meni itseensä. Kertomus ei ole kuitenkaan vain vertaus tuhlaajapojasta, vaan hänestä ja hänen veljestään. Isän hyvyyttä kaikkein eniten vastusti se poika, joka koko ajan oli saanut elää isän hyvyyden kanssa. Tuhlaajapojan veli on yksinkertaisesti sokea isänsä tuhlailevalle, ehdottomalle hyvyydelle. Hän valittaa: ”Sinä teurastat hänelle syöttövasikan...”, vaikka isän omaisuus, koko hänen ulkonainenkin hyvyytensä, puhumattakaan todellisesta hyvyydestä, oli hänelle läsnä.


Ketkä hidastavat ilosanoman etenemistä, keitä vastaavat tuhlaajapoika ja hänen veljensä? Vähiten lähetyskäskyn toteutumista ovat hidastaneet ne ihmiset, jotka eivät tiedä evankeliumista tai eivät ymmärrä sitä. Sanomahan on juuri heitä varten, niitä varten, jotka tarvitsevat pelastusta. Sama kaipaus vapauteen ja rakkauteen on asetettu jokaiseen Jumalan luomaan sydämeen. Isän ehdoton ja aito hyvyys johti tuhlaajapojankin kääntymykseen. Hidastelevampi taho on se, joka tajuaa jo evankeliumin tuoman ilon. Nämä ihmiset elävät isän yltäkylläisyydessä, kuten vanhempi veli. Eivät he ole sen parempia tai huonompia. Mutta jotain on vinksahtanut matkan varrella. Armosta on tullutkin etuoikeus.

Keistä puhun? Meistä, kristityistä. Olemme tosin ymmärtäneet Isän Jumalan rakkauden olevan kaikkensa antava, tuhlailemiseen asti valmis. Siinä mielessä olemme hyvällä tavalla myös tuhlaajapoikia, oikeastaan hyvän Tuhlaaja-Isän poikia ja tyttäriä. Kuitenkin Jumalan hyvyyden syvyys on hukkunut ainakin minulta, lukemattomia kertoja. Jospa kunnolla ja kaikkialla, muuallakin kuin saarnastuolissa, yhä enenevässä määrin tajuaisin tämän jumalallisen hyvyyden. Ilosanoma voisi räjähtää jatkuvasti tästäkin saviastiasta, ilman pelkoa siitä, ettei sitä ymmärrettäisi. Tuhlaileva Isä juoksee ja syleilee ymmärrystä, kaipaavaa sielua. Katsokoon sielu: tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka kantoi kaikkien, minun ja kaikkien minun sukulaisteni, koko ihmiskunnan loputtomat typeryydet ja tylsämielisyydet harteillaan. Tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka mieluummin lakkasi olemasta kuin salli meidän lakata elämästä. Kristuksen, kuolleen ja ylösnousseen ansiosta, koko ihmiskunta on elossa. Hänen ansiostaan me, me elämme ja olemme.

Rakkaat ihmiset, niin moni meistä elää hämäryydessä, pimityksessä. Niin moni meistä, laskematon määrä ja myös kaksi kolmasosaa, ei ymmärrä, kuka Kristus on. Moni ei edes tiedä, kuka elämä on, ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta, elävästä Jumalasta. Ja moni elävä ihminen ei myöskään ymmärrä, kuka Rakkaus on, joka jokaisessa vaikuttaa. Siksi Jumalaa kiusataan muka puolustellen: eihän hän omaa rakasta Poikaansa voi uhrata. On surkeaa elää petkutuksessa, laiskassa ja huonolaatuisessa sellaisessa. Se huijaus kiistää Isän uhrirakkauden, koska meidän yksinäisellä itseriittoisuudellamme on yllättävän suuri voima. On turhaa, niin turhaa, olla tietämättä tai ymmärtämättä Kristuksen rakkauden laajuutta ja pohjattomuutta. Se armo on suurempi, moninkerroin ja monenkirjavammin suurempi, kuin mikään. Siinä armossa on kolmen Persoonan, yhden Jumalan, voima murtaa yksinäisten sielujen vankilat. Me tunnemme sanoman, me tiedämme sanan, jolla on valta murtaa muureja. Siksi, ystävät, on tullut aika myöntää se valta, mikä meille on annettu, ja lopettaa huijaukset. Meidän ei tarvitse suostua häpeilemään evankeliumia. On tullut aika tehdä kaikki kansat Kristuksen opetuslapsiksi.

Voisin vain fanfaarinomaisesti kehoittaa kaikkia evankelioimaan, ellen tietäisi, ettei Jumalan rakkauden kaikkia koskevuus ole aina niin vain elettävissä. Periaatteessa voimme sen hyväksyä, mutta entä käytännössä? Käytäntö koskee sekä Jumalan toimintaa että omaamme. Meille käytäntö on arkipäiväistä elämää, tekoja ja myös Jumalasta todistamista sanoin, kun keskustelun aika tulee. Pääasia, että olemme vapaita, omia itseämme, sanoma ja sielu yhtä, kun kuljemme ilosanoman tiellä. Ja jos me, rakkaat ystävät, rakkaat kristityt, vielä tunnustaisimme suulla ja sydämellä Jumalan rakkauden pohjattomuuden, täydellisen rajoittamattomuuden, sen tuoman päihittämättömän voiton, olisiko mikään mahdotonta?

Lapsi jo ymmärtää Jumalan rakkauden rajattomuuden. Kyse on siitä, että hyvä voittaa pahan. Kyse on siitä, että ”he kaikki elivät onnellisina päiviensä loppuun asti”. Päinvastoin kuin sadussa, tosielämässä ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin. Lutherin (jonka kollegan, esireformaattori Jan Husin muistopäivä tänään muuten on) sanoin: me kaikki olemme yhtä aikaa täysin vanhurskaita ja täysin syntisiä. Koska kaikki ihmiset ovat kauttaaltaan syntisiä, sovitus on ainoa toivo. Koska me kaikki olemme vanhurskaita eli täydellisiä Luojamme silmissä, toivo kuuluu kaikille. Pelastus jaetaan tasa-arvoisesti, kaikkien syntisten kesken. Jos emme tätä haluaisi myöntää, kivet tulisivat huutamaan Jumalan rajoittamatonta pelastussuunitelmaa. Mutta kuka on arvollinen kaiuttamaan ristin koko maailmankaikkeutta koskevaa sovitusta? Eikö tämä tehtävä kuulu Jumalan kuville, juuri meille ihmisille?

Meitä tarvitaan Pyhän Hengen apulaisiksi, koska sanoman on määrä kaikua sydämeltä sydämelle. Pyhä Henki koskettaa jokaista yksilöä juuri hänen omalla tavallaan, sillä Pyhä Henki on sydämen Luoja. Jumalan Pojan rakkaus ei jätä yhtäkään Jumalan lasta kylmäksi. Kaikki estävät vallat murskataan pikku hiljaa Pojan jalkojen alle. Jesajan (jonka nimipäivä tänään on) sanoin: ”ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.” Isän Sana todistaa väkevästi. Turvatkaamme Yhteen Kolminaisuuteen, meidän Jumalaamme. Silloin meillä on, jo nyt, enemmän kuin vain yksi kolmasosa. Ja lopulta koko inhimillinen potti.

Thursday, July 3, 2014

Marian käyntipäivä

Rakkaat ystävät Vanhassa kirkossa,

Sunnuntailla alkaneen viikon aihepiiri on ”kutsu Jumalan valtakuntaan”. Mietimme siis sitä, mitä kaikkea Jumalan kutsu hänen yhteyteensä merkitsee. Tämän aiheen lisäksi tänään 2. heinäkuuta on oma erityinen juhla, perinteinen Marian käyntipäivä. Se juhlistaa raskaaksi tulleen neitsyt Marian vierailua Elisabetin, Johannes-kastajan äidin, luona. Siitä, millä tavoin toisten luona käyminen voi edistää Kristuksen valtakuntaa, kertoo yleisellä tasolla aamun lukukappale Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Kuulkaamme:

1. Tess. 2:1–12

Tiedättehän itsekin, veljet, ettei käyntimme teidän luonanne ollut turha. Vaikka meitä oli Filippissä loukattu ja pahoinpidelty, niin kuin tiedätte, Jumala antoi meille rohkeuden julistaa teille sanomaansa ankaran vastustuksen keskelläkin. Meidän saarnamme ei ole peräisin harha-ajatuksista, ei epäpuhtaasta mielestä eikä vilpillisistä aikeista. Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa.

Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti. Rakastimme teitä niin hellästi, että olimme valmiit antamaan teille Jumalan evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi te olitte meille tulleet. Muistattehan, veljet, miten me uurastimme ja näimme vaivaa. Kun julistimme teille Jumalan evankeliumia, teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne. Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta. Niin kuin tiedätte, me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan ja vetosimme teihin, että eläisitte Jumalalle kelpaavaa elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa.



Puhe Vanhassa kirkossa keskiviikon aamumessussa 2.7.2014
pastori Petri Tikka


Ystävät. Meidän rakkautemme ja kaipauksemme Kristusta kohtaan on suurta, niin kuin käyntimme täällä kirkossa osoittaa. Sydämessämme palaa halu elää Jumalan omina ihmisinä tässä maailmassa. Osoittakaamme siis ystävärakkautta toinen toistamme ja kaikkia tänään kohtaamiamme kohtaan. Kun täällä kirkossa olemme käyneet yhteen Jumalan ja toinen toistemme kanssa, me samme energiaa olla vieraanvaraisia ja innokkaita ystäviä kaikille. Ystävyyden teoissa elämällä lujitamme kouriintuntuvaksi sen kutsun, jonka Jumala on asettanut meidän sydämiimme. Se kutsu on elää Jumalalle kelpaavaa elämää, kirkasta elämää, itsensä antavaa elämää, ystävyyden elämää, niin kuin Paavali tähdentää kirjeessään ja esimerkillään.

Kysymys siitä, kuka tai mikä kelpaa Jumalalle, voi tosin välittömästi pyrkiä latistamaan eloamme. Onko kyseessä jonkinlainen vaatimus ja ehto, jota ei ikinä kuitenkaan pysty täyttämään, epätäydellinen ihminen kun on? Kukaan ei ole täydellinen, kuten sanonta kuuluu. Sen loputon miettiminen, mikä kelpaa ja mikä ei, olenko tarpeeksi hyvä siinä tai tässä, vie innon elämästä ja lopettaa vapaan ystävyyden mahdollisuudet heti alkuunsa. Rakkaat ystävät, juuri ystävyyteen meidät on kuitenkin kutsuttu, kun meidät on Jumala on itse vetänyt omaan valtakuntaansa. Jumala on ystävämme. Hän ei ole koskaan meitä vastaan – jos hän olisi meitä vastaan, olisi hän itseään vastaan, sillä me olemme hänen luotujaan. Ketä jumalaa me mietimme, jos pelkäämme hetkeäkään että Kristus rupeaisi kritisoimaan meitä missään käänteessä?

Koko ajatus Jumalasta ei ole mielekäs ilman hänen Poikaansa, ystävyyden alkua. Kristuksessa ymmärrämme sen, että Jumala on Jumala, joka käy meidän luonamme. Jumala lakkaa vaatimasta sitä, mitä hänelle kuuluisi, jotta näkisimme, kuka hän on. Kirkkauden Herra tuli pieneksi ihmiseksi, rinnallamme kulkevaksi. Näin tekee todellinen ystävä: ei vaadi arvonantoa, vaikka olisi maailman paras ystävä. Ystävyys on itsesään tuhatkerroin tärkeämpää kuin virheet, jotka aina uudestaan unohdetaan. Niin paljon halusi todellinen ystävämme ymmärtää meitä, että hän tuli Pojassaan täysin osalliseksi meidän ahdistuksistamme ja rikkomuksistamme.

Ystävä, eläkäämme siis ystävyysrakkaudessa, siinä luokse käyvässä rakkaudessa, joka itse Kristus on. Uskossa ja toivossa me kannamme Kristusta mukanamme. Silloin huomaamattamme ja ihmetellen saamme myös innostaa kanssakulkijoitamme yhteiseen iloon Herramme äidin Marian tapaan, niin kuin Luukkaan evankeliumi kertoo: ”Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin.
40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”” (Luuk. 1:39-43)

Kolmen kuukauden kuluttua, noin 2.7., Maria lähti pois, Elisabetin pojan, Johannes-kastajan, syntymän jälkeen. Mutta parin tuhannen vuoden kuluttua me Vanhan kirkon kävijät levitämme Kristusta ja hänen ystävyyttään eteenpäin. Tällä mielellä eläkäämme teoin ja totuudessa, käyntimielellä. Voimaa siihen saamme tunnustaen syntimme armon Herralle.

Sunday, June 29, 2014

Kutsu Jumalan valtakuntaan


Luukkaan evankeliumin luvusta 19 (Luuk. 19: 1-10)


Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”


Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”



Saarna Helsingin vanhassa kirkossa sunnuntaina 29.6.2014
Päivän aihe: Kutsu Jumalan valtakuntaan (3. sunnuntai helluntaista)
Petri Tikka saarnasi nimipäivänään 

Ystävät, rakkaat Vanhan kirkon ystäväni,

Täysi armo ja esteetön rauha teille Jumalalta, Isältä, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Esirukousjakson aikana kuulimme päivän psalmin, jonka antifoni, kertosäe, sanoo: ”
Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Tätä säettä kerratkaamme mielessämme ymmärtääksemme päivän aiheen, kutsun Jumalan valtakuntaan. ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen”. Kyse on siitä, millä tavoin Jumala kutsuu ja vetää omaan yhteyteensä.

Kristuksen kutsukirjeeseen ei ole kirjoitettu: pyydetään vastausta. Kristuksen kutsu on pääsylippu vapauteen. Kuka kieltäytyisi vapaudesta, täydestä elämästä? Ei kukaan muu kuin vanki, joka on tottunut vankeuteensa. Vähempään voi oppia tyytymään. Mutta Kristus on Vapahtaja, joka vapauttaa sisäisestä vankeudesta. Kristuksen kutsu avartaa kutsun saajan sydämen, Kristuksen kutsu kaikuu kaikille, ja kaikki sen kutsun oppivat ymmärtämään, ennemmin tai myöhemmin. Sillä vankilan portit ovat täysin auki.

Mikä tekee Kristuksen kutsusta niin voimakkaan ja toden, että se muuttaa sydämen? Se, että Kristuksen kutsu on kirjoitettu teloituspuun päälle. Jeesuksesta tuli armahtava kuolemanvanki niitten puolesta, jotka elävät tuomion kierteen vankilassa. Kristus kärsi ristin puussa ihmisarvon ohitusten eli syntien äärettömyyden. Siksi häntä ei voi ohittaa, häntä ei voi ohittaa se, joka oppii ymmärtämään kenestä on kysymys, kuka tuo ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” on.

Sakkeus kiipesi metsäviikunapuun päälle, koska halusi nähdä, kuka Jeesus on. Messias, Kristus, oli silloin matkalla ristinpuulle. Sakkeus oli publikaani. Publikaanit olivat veronkerääjiä, jotka palvelivat miehittäjävaltaa Roomaa. He olivat itse juutalaisia. Publikaaneja pidettiin siis maanpettureita – vankeuden ansaitsevina rikollisina, vaikka he eivät vankilaan joutuneetkaan. Synnin vankeina heitä pidettiin, sillä he vetivät välistä, heitä voisi kutsua nykytermein talousrikollisiksi tai keinottelijoiksi. Tällainen maineensa menettänyt halusi nähdä maineikkaan hyväntekijän. Talousrikollisen, oikeudenmukaisuuden ohittajan, ei kuitenkaan kannattanut yrittää ohittaa väkijoukkoa. Siksi Sakkeus kiipesi metsäviikunapuuhun. Ristin mies ei kuitenkaan ohittanut metsäviikunapuun publikaania. Herra avasi hänelle tien ja päästi hänet vapauteen.

On huomattava, ettei Jeesus pitänyt Sakkeukselle moraalisaarnaa. Kuinka usein esimerkiksi julkisessa keskustelussa kauhistellaan eritoten pörssikeinottelijoita tai vastaavia pohattoja? Usein viha porvarillista tekopyhyyttä kohtaan on pohjatonta. Jos kuitenkin viha kohdistuisi väärintekijän sijaan vain vääryyteen, vääryys olisi loppunut aikaa sitten. Näin tapahtui, kun publikaani aivan yhtäkkiä, pelkän ilon pohjalta, päätti jakaa puolet omaisuudestaan pois ja korvata epätoivoiset petoksensa moninkerroin takaisin. Ristinpuutarhuri karsi turhat oksat metsäviikunapuusta, tai - sanoisinko - rahapuusta.

Rahanhimo on kuitenkin vain pintavääryys vääryyksien maailmassa. Raha koskee omaisuutta, jonka voi korvata. Rakkaus koskee asioita, joita ei voi korvata. Kyltymätön rakkauden ja hyväksynnän itselleen havitteleminen on paljon pahempi vääryys kuin rahanhimo. Se johtaa päättymättömään epävarmuuteen ja pelkoon ja hylkäämisten kierteeseen. Tätä on synti pimeimmässä inhimillisessä loukossaan: rakkautta, jota rakkaudeksi kutsutaan, mutta jossa ei ole uskoa. Synnissä ei ole luottamusta, ei luottamusta siihen, että Luoja, sinun Luojasi hyväksyy tietysti sinut kokonaan.

Mitä onkaan elää yhtenä ihmisperheenä tässä maailmassa, ei hyväksyntää havitellen tai toisia peläten, vaan luonnollisesti yhdessä? Vain pienen raapaisun alla tässäkin kaupungissa on lukematon määrä rikkinäisyyttä. Puhumattomuus on sen tae, tervehtimisen välttely sen hedelmää. Mutta: miten rikkinäisyys tulee eheäksi? Olemalla itse ystävä ja ihmisperheen jäsen, tervehtimällä sekä pettäjää että pettynyttä. Tällöin pelastus ei olekaan enää yksilöhurskauden harjoitus, vaan yllättävä ystävyys. Se koskee kaikkia, iloa leviää koko perheseen, niin kuin Sakkeuksen kotona.

Mikä vapauttaa tien rakkauteen, joka todella eroituksetta koskee kaikkia lähimmäisiä? On turha kiistää, etteikö usein tulisi eteen todella vaikeita, nihkeitä tapauksia. Sellaisen voi kohdata pelistäkin. Vihamiestään voi kuitenkin todella oppia rakastamaan. Miten? Kerron äärimmäisen esimerkin. Näin dokumentin tansanialaisesta aktivistista, albiinosta, Josephat Tornerista. Albiinot elävät Afrikassa usein jatkuvan uhan alaisina, jotkut jopa elävät vainon pelosta suljetuissa leireissä, kuin vankilassa. Monet eivät pidä heitä ihmisinä ollenkaan, vaan haamuina, joiden ruumiinosia voidaan käyttää taikaparannuksiin. Siksi Josephat Torner on jopa kiivennyt Kilimanjarolle huutakseen tätä vääryyttä vastaan, kiittäen Jeesuta päästyään perille. Kidnappauksenkin vähällä välttänyt Torner ajattelee: me tulemme kerran kaikki olemaan yhteisen pöydän ääressä.

Jumalan perhe on ihmiskunta. Jumalan perhe on myös Helsinki. Jumalan perhe on Ruttopoiston kansaa, keskustan kahviloita ja hampurilaispaikkoja, keskenään ristiriitaisia kulkueita ja marsseja. Ei perhe, Jumalan perhekään todellakaan aina ole sopusoinnun pesäke. Mikä on tämän kaupunkiperheen olemus, mitkä ovat sen katteettomat pelot ja rimpuilevat toiveet? Voin vain puhua omasta puolestani, helsinkiläisperheen kuopuksena. Täällä olen syntynyt ja kasvanut, kokenut Jumalan rakkauden ja perheen virran. Tässä kaupungissa olen myös ruvennut kauhun vallassa epäilemään, en Jumalan olemassaoloa, vaan ihmisten olemassaoloa. Ja olen kuullut Kristuksen enkelten pilkkalaulun valheen valloille. Mikä estää kaupunkilaista näkemästä Jumalaa toisissa, mikä pidättelee olemuksemme kirkastumista? Hylkäyksiäkin on tullut koettua, ainoastaan sillä hedelmällä, että risti on loistanut esteettä. Loistaa kaiken läpi, sydämen kipeimpään kätköön; risti on meille ristiriidan sisällä eläville pelastuksen varmuus. Ristin Kristus on tie kaikille vapauteen. Näin on: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.”

Ei suuntaus, vaan tie, ei taipumus, vaan vapaus. Messu on kutsu Jumalan valtakuntaan, Jumalan perheen jatkuvat kutsut. Jerikossa oli pieni paha mies, jota esteltiin Jeesuksen kutsuihin pääsemästä, Jerikon muureja rakennettiin. Helsingissä ei kyllä ole muureja, mutta millaiset ovat hengellisen Helsingin aukioloajat? Ovatko portit ihmisten sulkemat, huhupelkojen lukitsemat, kuten Joosuan kirjassa: ”Jerikon portit olivat tiukasti lukitut israelilaisten takia. Kukaan ei päässyt kaupungista ulos eikä ketään päästetty sisään.” (Joos. 6:1) Vai onko täällä sellaisia portteja kuin taivaallisessa Jerusalemissa? ”Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan”, sanoo Ilmestyskirja (21: 25). Sen kaupungin keskellähän on tunnetusti elämän puu eli risti. Niin on tämän kaupungin Vanhassa kirkossakin. Risti julistaa Paavalin sanoin (hänen ja Pietarin marttyyrikuolemien päivä on tänään): ”Rakaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.”

Totisesti, totisesti, sanokaamme sielussamme: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Me olemme yhtä sielua ja perhettä, muurien sisällä ja ulkopuolella. Täällä porttien sisällä olemme avoimia kutsuja, jotka avaavat tietä. Me olemme ovia, kristityt, ovia vapauteen ja Jumalan yhteteen.

Friday, June 27, 2014

Sydämen aarre

Evankeliumi (Matt. 13:44-46)

Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.
Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.”

Sydämen aarre - saarna Helsingin Tuomiokirkossa 22.6.2014
Petri Samuel Tikka puhui


Rakkaat kristityt, ystävät Tuomiokirkon mäellä,

Sydän sanoo Jumalalle Daavidin sanoin: ”Kun herään unesta, sinun läsnäolosi ravitsee minut.” (Ps. 17: 15) Tästä syystä olemme heränneet ja tulleet. Olemme täällä verrattoman aarteen edessä, aarteen, joka ravitsee elämän ja antaa sille mielen. Tämä aarre on Jumalan valtakuntaa, hänen läsnäolaan. Tähän sunnuntaihin tultaessa on saavuttu kaarta pitkin helluntaista ja Pyhän Kolminaisuuden päivästä. Pyhän Hengen, meidän Jumalamme, läsnäolo on elämän perusta. Pyhän Kolminaisuuden olemus ja lahjat ovat täyttä rakkautta. Sydän suorastaan pakahtuu äärettömän rakkauden aarteen kohdatessaan. Kaunis suvikin vaikuttaa haalealta Jumalan rakkauden palon edessä, tosin juhannus on kyllä ollutkin suorastaan kylmä.

Kun saan olla täällä tänä sunnuntaina vertaamassa maallisia ja taivaallisia aarteita, ei ole syytä tehdä sitä vähättelemällä maallisten aarteiden merkitystä. Ei tarvitse kenenkään latistaa kesän hehkua eikä väistellä maallisen elämämme iloa. Kristillinen usko ei ole dualistista, käännettynä: emme karkaa maallista pyrkien yksinomaan henkisiin ulottuvuuksiin. Meidän sydämemme on maasta tehty. Jumala ei luo mitään turhaan tai vähäpätöiseksi, ei maata eikä taivasta. Meidän sydämemme on Jumalalle aarre, yhtä iso kuin hän itse on. Meidän maallisella, yhteiskunnallisella ja arkisella ihmisarvollamme on pettämätön perusta. Taivaaseen se on kirjattu.

Jumalan rakkaus on niin suuri, että mieli menee todella helposti hämmennyksiin ja ryhtyy suorastaan lapsellisesti karkailemaan. Jotenkin sitä haluaa tyytyä vähempään, vaikka sydämensä sydämessä kaipaa kirkkauden loistoa. Miten on mahdollista maahan latistuvalle sydämellemme ottaa vastaan Jumalan rakkauden vakaa läsnäolo? Jatkuva paine voi latistuttaa sydämen vähempään tunteeseen. Mutta kun sydän on auki, saattaa kiire myös johtaa sydämen yliliikutukseen – sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti. Ei ihme, että sydän karkailee sydämien sydäntä – Jumalan sydäntä. Pakonomainen kiinnittyminen siihen, mikä kestää aina vain hetken, on todellakin katoava aarre. Huoli ja pelko eivät ole hyviä jumalia. Sydän, kunpa sinä aina havaitsisit paremman aarteen.

Mikä sitten on, suomeksi ja selkeästi sanottuna, se katoamaton aarre, tuo Jumalan valtakunta, hänen läsnäolonsa? Eihän se voi olla mikään aarre, jos sillä ei ole yleispätevää arvoa. Sillä pitää voida olla vastaanotettava arvo itse kullekin meistä henkilökohtaisesti, sydämeen asti. Jos Jumalan rakkaus pakahduttaa sydämen, mikä tekee hänen valtakunnastaan, hänen täydestä läsnäolostaan, sydänten aarteen? Tarvitaan varasydän. Tarvitaan taivaallinen sydän, jossa kuitenkin voi virrata ihmissuvun maahan painettu veri. Se sydän on armon sydän. Tuo sydän on pelkän armon sydän ja rakkauden tyyssija. Rinta, jossa se sydän on, on Pyhän Hengen taivaallinen armolahja maailmankaikkeudelle. Puhun Kristuksen sydämestä.

Kristuksen sydän, palava ja orjantappuroilla kruunattu, on katoamaton aarre. Hänen sydämensä avulla meidän itse kunkin sydän voi todellakin päästä aina uudestaan irti maallisista murheistaan. Kristuksen sydämessä on Pyhä Henki. Ei ole vaikeutta, jota hän ei tietäisi ja jota hän ei pystyisi kantamaan. Tahdon pitää tätä maallista asiaa, Jeesuksen lihallista sydäntä, katoamattomana aarrekammionani. Helposti sitä pakenee jumalallisiin sfääreihin Herran rakkautta miettiessään. Paras tapa rukoilla Jumalaa, huomata hänen rakkautensa todellisuus, on ajatella: ”Jeesus aarteheni, riemu sydämeni, kuule ääneni. Katson sinuun aina, sydämeeni paina lohdutuksesi.” Näin toivon ääni saa kajahtaa itse Jumalan sydämeltä.

Kun joku uskoo nykyaikana Jumalaan näillä main, varmaan aivan oikein häneen uskotaan pääasiassa rakkautena eikä tuomarina. Jumalan rakkauden sydänäänet jäävät kuitenkin niin helposti ohuiksi. Niitten on tarkoitus kaikua ihmisrinnasta toiseen. Jopa rahallinen aarre menettää arvonsa, jos se on piilossa eikä virtaa eteenpäin. Ei pitäisi olla niin ujon ahne evankeliumin suhteen, ei innokkuuden peittelijä teoissaan eikä puheessaan rakkauden suoruuden pyöristäjä. Sitä on niin vaivattomasti kuten Jeesuksen vertauksessa mies, joka heti piti aarteen vain itsellään. Kuitenkin itseriittoinenkin toiminta osoitti, kuinka tärkeä asia valtava aarre hänelle oli. Kauniin helmen löytänyt kauppias taas pani kaiken likoon, kun myi kaiken löytäessään yhden vertaamattoman helmen. Mitä jos helmi katoaisi? Riski olisi kuitenkin sen arvoinen.

Kristuksen rakkauden sydänäänet kaikuvat keskellä kesää, Pyhän Hengen tulessa ja Kolminaisuuden voimassa, hänen koko maailmassaan. Katoamattomat aarteet tulevat kaikille Kristuksen sydämeltä: sen pohjista kaikuva evankeliumin sana, siitä vuotanut kasteen vesi ja ehtoollisen veri. Perjantaina on itse asiassa katolisessa maailmassa Jeesuksen kaikkein pyhimmän sydämen juhla. Voi, kuinka Kristuksen sydämen valo parantaisi myös Ukrainan ja Venäjän suhteet, niin ettei katoavan kunnian, maineen ja vakauden tavoittelu johtaisi jälleen kerran ihmiskunnan historiassa tuhoon ja sekasortoon. Saisivat maat kilpailla kevein sydämin ja ristinmerkein vaikka jalkapallokentillä. Kunpa jälleen kerran sisukkaan vakaassa Suomessakin saisimme eläväisen sydämellisiä aatteita taipaleellemme. Siksi ennen muinoin apokryfikirjoittaja Sirakin sanat olivat Raamatun suosituinta aineistoa, tällaiset ajatukset: ”Iloinen sydän pitää ihmisen hengissä, valoisa mieli lisää elinpäiviä. Muista iloita, innosta itseäsi ja pidä murheet loitolla. Murehtimiseen on moni kuollut, eikä huolten kantamisesta ole hyötyä. Kateus ja katkeruus vähentävät elinpäiviä, huolet vanhentavat ihmisen ennen aikojaan.” (Sir. 30: 22-24)

Vapauttakoon Kristukselta saamamme armon aarre meidät laajoihin näkymiin. Johdattakoon Kristuksen sydän meidät vapauden valtakunnan intoon – kunkin omalla tavallaan. Sydämellinen kiitos ja kumarrus, että sain jakaa sydämen ja sydämeni asiaa. Aamen.

Saturday, June 21, 2014

Juhannussaarna

Evankeliumi
Luuk. 1: 57-66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
    Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.


Saarna juhannuksena 21.6.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa
Petri Samuel Tikka puhui

Rakas ystävä, 

Miksi sinua kutsutaan? Mistä sinut tunnetaan? Mikä on sinun nimesi? Niin kuin sanonta kuuluu: nimi on enne. On kyllä olemassa nimiä, jotka ovat vain nimityksiä, vailla kummempaan sanomaa: kuten jos pientä lasta kutsutaan pikkikseksi tai papuksi tai muuksi vastaavaksi. Ihmisen nimi on kuitenkin kuvaus hänen olemuksestaan, sillä omalla nimellä kukin kutsutaan, kutsutaan elämään ja toimintaan. Erityisesti se nimi, jolla sinua kristillisessä kasteessa kutsuttiin, on täynnä elämää ja toivoa – merkitystä, jonka voi löytää. Mutta mistä löytää nimensä syvän merkityksen? Mikä on se tarkoitus, johon sinut nimeltä kutsutaan? Missä on totuus siitä, kuka itse olen?

Johanneksen nimi oli poikkeuksellinen. Sen syvä merkitys aavistettiin jo heti elämän alussa. Yleensä merkityksen avautumiseen menee aikaa, vaikka nimellä on aina alusta alkaen tarkoitus. Johannes ei saanut nimeään vain tavan vuoksi, muistista. Hänen isänsä nimi Sakarias, joka hänelle haluttiin antaa, tarkoittaa: ”Herra muistaa”. Poikkeuksellisuuden vahvisti se, että oikea nimi, Johannes, tuli kummankin vanhemman mieleen toisen tietämättä. Nimi oli enne. Papin pojasta tulisi profeetta.

Mutta millainen profeetta? Profeetta voi olla hetkittäisen muodin tuuliviiri, jonkin hyveen liioittelija, jonkin ajatusmallin pakonomainen julistaja. Yhteiskunnan hyvinvoinnin puute voi johtaa oikeudenmukaisuusvaatimukseen, jossa ohitetaan yksilöiden erilaisuus ja vastuu. Hyvinvoinnin yltäkylläisyys saattaa taas johtaa välinpitämättömään ”tee se itse” -elämään. Johannesta ei kutsuttu itseään korostavaksi tuuliviiriprofeetaksi. Hänen koko uskonsa palo, hänen voimansa ja intonsa kumpuaisivat siitä nimestä, jolla hänet kutsuttiin: ”Herra armahtaa”. Hänen tehtävänsä viittaisi ihmiskuvitelmien ja -yritysten ulkopuolelle. Hänen tehtävänsä olisi rikkoa harhaluulot. Johanneksen isä ennusti pienestä pojastaan sanoilla, joiden mukaan myös lauloimme päivän virressä: ”Sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien.” (Luuk. 1: 76)


Totuus siitä, keitä me olemme, on itsemme ulkopuolella. Siellä on tehtävämme, siinä, että ”Herra armahtaa” kaikesta riippumatta. Mutta miten lapselle voi antaa armoon viittaavan nimen, ennen kuin hän on ehtinyt tehdä mitään, hyvää tai pahaa? Totuus siitä, keitä me olemme ihmisinä, on kuitenkin kätketty juuri armon aarrekammioon. Niin kuin Sirak sanoo: ”Työ ja kunnon toimeentulo tuovat iloa elämään mutta eivät vedä vertoja aarteen löytämiselle.” (Sir. 40: 18) Armo tarkoittaa ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Mitä lähemmäksi palaamme kohti alkuamme, sitä vähemmän voimme viitata omaan itseemme, omaan ansaittuun hyvyyteemme, suhteessa elämämme merkitykseen. Kaikki perustuu siihen, mistä me olemme lähtöisin, kehen me olemme suhteessa.

Johanneksen nimen syvä merkitys oli siinä, että se viittasi hänen jälkeensä syntyvään Jeesukseen. Jeesuksen nimi tarkoittaa: ”Herra pelastaa”. Armo on ainoa pelastus. Armo tulee lähelle, ei jää etäiseksi, vaan tuli ihmiseksi, kutsuu nimeltä, puhuu. Johanneksen tehtävä oli kastaa vedellä armon osallisuuteen, ei siksi, että hän olisi jokin suuri armon airut, päinvastoin. Johannes oli suurin lain saarnaaja, totisen parannuksen vaatija, mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt. Hän pisti kaikki hiljaiseksi. Totuus siitä, kuka Johannes Kastaja oli, piili kuitenkin siinä, että hän lakkasi vaatimasta, kun näki Jeesuksen. Kastaja sanoi omille opetuslapsilleen osoittaen sormellaan Nasaretilaista: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29) Johannes Kastaja tunnisti hänet, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella.


Meidän tehtävämme on sama kuin Kastajan. Viitata yhä enemmän Jeesukseen, ristiinaulittuun, pelastajaan, armahtajaan, läsnä olevaan armoon. Meidän tulee vähetä, hänen kasvaa. Mutta merkillistä kyllä: mitä enemmän viittaamme Jeesukseen, sitä enemmän olemme, keitä me olemme. Tehtävä luo identiteetin. Olemme kristittyjä, emme uskonnollisen vakaumuksen tai ihmisyritysten perusteella, vaan sen sanoman perusteella, mikä meille on annettu. Kristityn nimen me olemme saaneet kasteessa, sanomassa, joka on henkilökohtaisesti julistettu. Meidät on kastettu Pyhällä Hengellä, persoonallisella Elämällä, ulospäin räjähtävällä voimalla. Niin kuin Siirakki sanoo: ”Herran pelko on kuin siunattu paratiisi, se suojaa hurskasta paremmin kuin maallinen maine.” (Sir. 40: 27) Tämä pelko ei ole lamaannuttavaa värinää, vaan voimaanuttavaa hiljentymistä sen valtavan ilosanoman edessä, joka meille on uskottu.

Älkäämme pelätkö suinkaan, väreilevän identiteetin ja syvän tehtävän edessä. Juhannus johtaa jouluun. Me löydämme lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Hän on Kristus, Herra. Nyt on jo joutunut armas aika - Jumalalle soi kunnia korkeuksissa. Maan päällä on rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Joulu muistuttaa itsestään. Kesälläkin saa sataa luntaa. Mutta kristityn sydämessä palaa tulinen Pyhän Hengen ja evankeliumin kokko.