sunnuntai 13. toukokuuta 2018

"Taivaan ovi oli auki" (+ Universalist Conference Speech BELOW)

First Universalist Church, Providence -
saarnastuolissa Hyvä Paimen

"Taivaan ovi oli auki" - millainen on konferenssi kristillisestä universalismista?
Petri Tikka

Olin mukana varsin erityislaatuisessa konferensissa. Sen sisältönä oli kaikkia koskaan eläneitä ihmisiä koskeva kristillinen toivo. Tämä aihe ei useinkaan yllä omaksi kokoontumisekseen asti. "A Door Standing Open" (Christian Universalism Reconsidered) järjestettiin 27.-29.4.2018 Yhdysvalloissa, Rhode Islandin osavaltion pääkaupungissa Providencessa (= Kaitselmus). Kirjoitan itse väitöskirjaani kaikkien pelastumisen toivon sovitusopillisista perusteista. Olin matkalla humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulun tukemana. Konferenssi oli erittäin raikashenkinen ja ajatuksia herättävä. Pidin siellä pienen puheen omasta tutkimuksestani, joka on alhaalla liitteenä englannin kielellä. Kerroin myös tulevasta kaikkien pelastumista käsittelevistä oopperasta (isäni Kari Tikan "Rakkaus on väkevä kuin kuolema") ja konferenssista, jotka ovat huhtikuussa 2020 Helsingissä.


Konferenssin puitteista, taustoista ja ihmisistä

Konferenssi pidettiin paikallisen universalistiseurakunnan kirkossa, mutta sen varsinainen järjestäjä oli evankelikaalinen George Sarris. 1800-luvulla Yhdysvalloissa kirkkokunta, joka kannatti kaikkien lopullista pelastumista, oli kuudenneksi isoin (valtavassa kirjossa). Nyt ajatus on kuitenkin erillisenä kirkkokuntana kuollut. Ajatuksen selväpiirteistä kannatusta esiintynee englanninkielisessä maailmassa eniten ns. evankelikaalisessa (eli käytännössä herätyskristillisessä) teologiassa, mutta juuri samassa piirissä apokatastasis (eli kaiken ennalleen asettaminen) herättää oppina eniten vastustusta.

Konferenssin nimi viittaa Ilmestyskirjaan: "Sitten näin tämän: taivaan ovi oli auki..." (Ilm. 4:1) First Universalist Churchin kuorin (kirkon etuosan) ympärillä on kaari, jossa lukee: "...katso Jumalan maja ihmisten seassa, ja hän on asuva heidän kanssansa, ja he tulevat hänen kansaksensa, ja itse Jumala on oleva heidän kanssansa ja heidän Jumalansa." (Ilm. 21:3; tämä vuoden 1776 suomennoksesta, sillä kyseinen kirkkokin on 1870-luvulta.) Ylemmäksi olen laittanut kuvan saarnastuolista, jossa on Hyvä Paimen. Paimen, joka ei kadota yhtäkään lammasta, oli ja on tärkeä peruste kristilliselle universaalitoivolle. 

Itselleni oli muuten varsin hämmentävää saada selville, että vielä on olemassa vanhempaa perinnettä jatkavia seurakuntia. Nykyinen unitaariuniveralistikirkko (johon myös tämä seurakunta virallisesti, mutta ristiriitaisesti, kuuluu) ei ole opillisesti kristillinen yhteenliittymä. Tämä on vaikeuttanut monelle (myös minulle) termin "universalismi" käyttämistä. Kristillistä universalismia, päinvastoin kuin nykyään paremmin ajatuksena tunnettua synkretististä universalismia (jonka mukaan kaikki tiet vievät taivaaseen), perustellaan kuitenkin nimenomaan Raamatulla ja kristillisen uskon perustajatuksilla. 

Itse asiassa kaikkien pelastumisen toivoa voi kannattaa myös sellaiset uskovat, jotka pitävät Raamattua erehtymättömänä. Yksi tällainen ihminen on George Sarris, joka on äskettäin kirjoittanut yleistajuisen kirjan kaikkien pelastumisen toivosta. Hän päätti järjestää konferenssin Providencessa kuultuaan, että siellä pitää sijaansa sekä ikuisuuden käsitettä tutkinut professori David Konstan että perinteinen, kolminaisuusopillinen universalistiseurakunta. Sarris itse erotettiin omasta seurakunnastaan, kun hän alkoi julkisesti kannattaa kaikkien pelastumisen toivoa

Vasemmalta oikealle: Thomas Talbott, Petri Tikka, George Sarris

On kuitenkin myös olemassa uudempia, irrallisia seurakuntia, jotka kannattavat tätä ajatusta, vaikka yleensä ihmiset kuuluvat omiin kirkkokuntiinsa tämä ajatus sydämessään. Olin tavannut monia tässä konferenssissa olleita ihmisiä jo elokuussa 2016, sillä silloin järjestettiin "Forgotten Gospel" -konferenssi The Sancturary -seurakunnassa Denverissä, Coloradossa. Nyt ja silloin tapasin mm. Thomas Talbottin, joka on asian tunnetuimpia tutkijoita (hän on uskonnonfilosofi), Peter Hiettin, joka on apokatastasis-oppia kannattavan The Sancturary -seurakunnan pääpastori, Brad Jersakin, joka on kanadalainen ortodoksieksegeetti, ja myös Sarrisin. Jaoin huoneen ainoan toisen Euroopasta tulleen kanssa. Edellisessä konferenssissa olin tutustunut ruotsalaiseen Stig Hedmaniin, joka on asiaa innokkaasti kannattava helluntailais-luterilainen, eläkkeellä oleva musiikinopettaja.


Konferenssin antia: rakkauden voima

Keskustelin ennen konferenssin varsinaista alkua Thomas Talbottin kanssa, joka on kirjoittanut kaikkien pelastumisen toivon seikkaperäisen puolustuksen uskonnonfilosofiselta kannalta: The Inescapable Love of God (= Jumalan väistämätön rakkaus). Hän on yksi väitöskirjani päälähteistä. Talbottin mukaan hänen kirjaansa vierastivat sekä ns. liberaalit että konservatiivit kustantajat, ensiksi
mainitut sen selväpiirteisen kristillisyyden takia, toiset sen avarahenkisen lopputuloksen tähden! 

Kerroin myös Talbottille saksalaisesta luterilaisesta pastorista 1700-luvulta, Georg Klein-Nicolai, joka kirjoitti apokatatasis-oppia julistavan teoksen nimeltään Ikuinen evankeliumi. Klein-Nicolain mukaan kadotettujen, hylättyjen, tuskaa voi verrata Kristukseen, joka huusi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Talbott vertasi tätä ajatusta 1800-luvun skotlantilaiseen teologiin, George MacDonaldiin. Tämän mukaan juuri se, kuinka ihmiset sulkevat itsensä Jumalalta ja kokevat itsensä hylätyiksi ja yksinäisiksi, avaa lopulta heidän silmänsä Jumalan todellisuudelle. 


Konferenssin alkupuolella perjantai-iltana George Sarris antoi yleiskuvan kaikkien pelastumisen toivosta. Hän muun muassa esitti, että mahdottomien tapausten päätyminen loppumattomaan tuskaan on pakanallinen (mm. Platon, Vergilius, Ištar-kertomukset) eikä alkujaan juutalais-kristillinen ajatus. Rabbiinisessa juutalaisuudessa helvettiä vastaava Gehenna on usein rajattu (alle vuoden kestäväksi käsitetty) ja puhdistavaksi ymmärretty tila. Sarrisin mukaan Raamatun ikuisesta rangaistuksesta puhuvat kohdat ovat ongelmallisia päättymättömän kadotuksen puolustuksia. "Ikuisuus" on kreikaksi "aioon", joka ei tarkoita ehdotonta loputtomuutta, vaan sitä, että asian raja ei ole tiedossa. (Sivuhuomautuksenani: tällainenkin ikuisuus voi olla rajatonta, sillä esim. Jumala ja elämä eivät ole pelkästään tiettyyn lopputarkoitukseen tähtääviä prosesseja.)

Sarrisin käsityksen mukaan rakkaus on maailmankaikkeuden suurin voima, sillä se on ainoa voima, joka saa lopputuloksensa aikaan ilman pakotusta. Ihmisen sydämeen helposti tulevat syytökset, kuten "Jumala ei rakasta sinua eikä ole riittävän voimakas pelastaakseen sinut", ovat demonien tuottamia valheita. Lisäksi kreikkalaistaustainen Sarris kertoi positiivisesta kokemuksestaan ortodoksiliturgiassa, jossa lauletaan: "Sinä olet hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala". Hän viittasi myös "Kristuksen tuoneelaanastumisena" tunnettuun pääsiäisikoniin (vasemmalla ja alhaalla siitä kuva), jossa Kristus vetää ranteista ihmiskuntaa edustavat Aadamin ja Eevan. Ymmärsin viittauksen niin, ettei ihmiskunnalla ei ole voimaa pelastuksensa suhteen - se ei edes tartu käteen (mitä usein pidetään vähittäisvaatimuksena "hukkuvan pelastumisessa")!


Konferenssin antia: Jumala on kerran kaikki ja kaikissa

Kallion kirkossa kerran bongaamani ikoni

Seuraavana päivänä, lauantaiaamuna, konferenssissa puhui eksegeetti ja patristiikan tutkija Brad Jersak. Hänen mukaansa ajatus siitä, että osa ihmiskunnasta päätyisi ikuiseen ja tietoiseen tuskaan ("eternal conscious torment", teknisempi termi ns. perinteiseille helvettikäsitykselle), ei esiinny vanhoissa uskontunnustuksissa (Apostolinen ja Nikean uskontunnustus). Jersak esitti, että kirkkoisät ja -äidit odottivat, että kaikki lopulta pelastuvat. Hän viittasi mm. Johannes Krysostomokseen, joka oli innokas helvetillä pelottelija. Kuitenkin hän kuuluisassa pääsiäissaarnaassaan julistaa, että Kristuksen ylösnousemuksen ansiosta kukaan kuollut ei ole haudassa.

Kirkkoisien opetuksiin viitaten Jersak sanoi, että kaiken ennalleen asettaminen (apokatastasis) on alusta asti tarkoitettuun tilaan saapumista, ei alkuperäiseen tilaan takaisin päätymistä. Lopullisen toivon perusta on tässä opetuksessa jo inkarnaatiossa: tullessaan ihmiseksi Jumalan Sana (Kristus) otti omakseen koko ihmisluonnon, ihmisyyden, ihmiskunnan! Kirkkoisillä oli kuitenkin vahva usko ihmisen vapaaseen tahtoon, joka voisi heikentää toivon lujuutta (sillä silloin kieltäytyminen olisi mahdollista). Kuitenkin mm. Maksimos Tunnustajan mukaan Kristus paransi tahtomme Getsmanen puutarhassa (jossa Vapahtaja alisti inhimillisen tahtonsa Jumalan pelastavaan tahtoon). Lisäksi Raamatussa usein uhkana esiintyvä tuli on itse asiassa Jumalan rakkauden kirkkaus, mikäli Iisak Niniveläiseen on uskominen. (Tuli puhdistaa, kauterisoi haavat.)

Nikean uskontunnustukseen vaikuttanut "isien isä" Gregorios Nyssalainen oli erittäin selväpiirteinen ja avoin kaikkien pelastumisen julistuksessa: hänen mukaansa Jumala on kerran kaikki ja kaikissa. Jersakin mukaan filippiläiskirjeen toisen luvun kohta, jossa sanotaan aivan kaikkien lopulta tunnustavan Jeesuksen Herraksi, on sama kuin kasteessa lausuttu uskontunnustus. Brad Jersakille kaikki tämä tarkoittaa päivittäistä luottamusta häneen, joka pelastaa meidät kaikki, ei niinkään oppia tai "ismiä".

Toisena puhujana voin kertoa vielä hieman David Konstanin, antiikin kirjallisuuden professorin, mietteistä Uuden testamentin käsitteiden äärellä. Katumuksena tai kääntymyksenä usein käännetty muinaiskreikan metanoia viittaa hänen mukaansa pikemminkin sydämen uudistumiseen, ei niinkään menneestä itkemiseen. Itse asiassa positiivisena mielenlaatuna metanoia tarkoittaa melkein samaa kuin pistis, joka järjestään käännetään uskoksi. Kuitenkin myös pistis on hieman erilainen alkuperäiseltä merkitykseltään. Se viittaa luottamukseen (englanniksi: trust tai confidence), joka tarttuu johonkin. Esimerkiksi Jeesukselta paranemista etsineillä sairailla oli määrätietoinen luottamus häneen, koska hänen tiedettiin tehneen hyvää. Minua tämä inspiroi, sillä tällainen "usko" eli luottamus perustuu hyvään todistukseen ja kokemukseen, ei itse tehtyyn uskotteluun, saatika väkinäiseen valintaan.

Lisäksi voisin kerota Peter Hiettin sydäntä riipaisevista kokemuksista Isän (ja isän) rakkauden äärellä sekä Thomas Talbottin luennosta, jossa hän selitti, kuinka Raamattua voi lukea universalistisesta näkökulmasta, ja vielä parista upeasta tanssiesityksestä, mutta pitäähän joidenkin asioiden jäädä mysteereiksi? Lopuksi vain tämä. Universalistiseurakunnan pastori Scott Axford selitti sunnuntain saarnaassaan osuvasti, ettei sanaan "kaikki" voi perustaa koko teologiaa. Kaiken pitää perustua Kolminaisuuteen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen yhteyteen/ykseyteen, häneen, joka yksinomaan on olemuksellisesti Rakkaus.  


helatorstai ylimpänä = Kristus vie ihmisyyden Jumalan luo
 / Ascension Day upmost = Christ taking humanity to God

SPEECH
A Door Stand Open conference, Rhode Island, April 2018

Petri Tikka


First of all, I'd like to say that I come from a family and faith background where the grace of God is everything. There are no strings attached. God's promises mean what they say. Even faith is not a thing you decide, but a free gift. My father, who is a musician, and my mother, who is a pastor, taught me these things. They actually also have believed in universal salvation all the time, even if, for a while, I didn't know that they did.

Last year, I had a roller coaster of emotions. I got married with Katie, a beautiful Christian woman who shares the same convictions as I do. But my father, whose name is Kari Tikka, had pancreatic cancer. The operation was successful, and he is currently free from it. Before having the cancer, though, he composed and wrote an opera about ultimate restoration. It has not been performed – yet. I will tell more about the opera, and a conference related to it, at the end of my short speech.

I am currently working on my doctoral thesis at the University of Helsinki. I am also an ordained pastor in the Evangelical Lutheran Church of Finland. The subject of my dissertation is universal salvation. Specifically, I am delving into certain kinds of reasons given for ultimate restoration. The reasons I'm interested in involve the basics: the death and resurrection of our Lord Jesus Christ. Some of the people whose views I'm analyzing are actually here, which is no surprise.

There are several kinds of reasons that are given for the restitution of all things (also known as apokatastasis). Instead of Christ's salvific actions as such, a lot of the discussion involves the nature of God. Some of the main arguments are based on a combination of two basic premises: that God is love and that He is omnipotent. Naturally and logically, this would entail universal salvation, since an almighty, loving God would ultimately accomplish His good purposes. However, some strongly held assumptions such as human free will or divine sovereignty, that is, Arminianism and Calvinism, make the matter more complicated.

God indeed has the power to do whatever He desires and chooses to, as Calvinism teaches. However, that understanding of sovereignty is often bound to a certain view on predestination. God's power of decision seems to be expressed in an eternity apart from the world, apart from suffering, apart from the Cross of Christ. Instead, what if God's power has been made apparent in this fallen world? What if the whole extent of God's sovereignty was expressed in Christ crucified? What if His giving up His Son for us is His ultimate decision in regards to everyone? In this case, universal hope is not an expression of our often illusional desires. It is affirming what God the Father Himself intends with the Cross of His Son.

In my Church tradition, Lutheranism, there's a strong emphasis on the unconditional nature of God's grace. Freedom is not conceived of primarily through human decision to accept or refuse, as in Arminianism. Nor is it thought through God's eternal decrees, as in Calvinism. Freedom is God making promises in Christ. The content of His promises is forgiveness, to each one personally. These promises secure our freedom, and He has justified the world already through the Cross of His Son. The exact content of ultimate hope is not usually clearly defined as the salvation of every human individual. However, given this context of all-encompassing redemption, I assert that it would be only a small feat. Christ did the hard work on Calvary already.

Robert Jenson was an ecumenical and Lutheran theologian who died recently. According to him, the eternity that the Spirit of Christ gives is a guarantee. It is the guarantee that what we proclaim now is true. Forgiveness can be an uncompromised thing because love is not going anywhere and never will. Love is going to be King. So I would say: as with Calvary, so also in the end. That everybody is going to be a believer... it's only a small thing. The miracle of apokatastasis is going to be accomplished by Christ.

The opera that my father has written and composed is called Love is as Strong as Death. Both the opera and the conference related to it are going to take place in my home town of Helsinki, Finland. The exact dates are not finalized yet, but it will be around the end of April 2020 [more exactly: the premiere of the opera is April 23, and the conference is April 24-26]. My father wanted to tell you something about his opera, and this is what he says: ”Love is as strong as death, its jealousy unyielding as the grave. (Song of Songs 8:6) The opera tells about the omnipotence of the Father, about His love, which is completely different than what human reason expects. You can only compare it with death or Hades. When the love of the Father wounds, hurts and heals, and when the power of the Saviour takes hold – all tongues shall sing in the Holy Spirit.” So welcome to Finland in the spring of 2020. (Also, Robin Parry is going to be there, and Thomas Talbott will send a paper.)


apokatastasis-kaveruksia Atlantin äärellä / apokatastasis friends by the sea:
Matt Kinner, Petri Tikka, Brett Eades, Stig Hedman




perjantai 20. huhtikuuta 2018

"Kaikki kääntyy hyväksi"


"Kaikki kääntyy hyväksi"
Essee kirjasta
Jumalan rakkauden ilmestys (Juliana Norwichlainen)
Petri Tikka
Kuvahaun tulos
Juliana Norwichlainen (n.
1342 – n. 1416) on kirjoittanut vanhimman säilyneen naisen kirjoittaman englanninkielisen tekstin, Revelations of Divine Love. Teoksen on suomentanut ja valaisevin selityksin varustanut Paavo Rissanen vuonna 1985 (käytän 1. painosta). Juliana kuului suhteellisen varakkaaseen kauppiasluokkaan. Hän koki mahdollisesti äitiyden, lapsen menetyksen ja leskeyden ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Keski-ikäisenä hän vetäytyi maailmasta ollakseen ns. anakoreetti (< kreikan sanasta ”vetäytyä”). Tämä tarkoitti sitä, että hän eli kirkon yhteyteen rakennetussa suljetussa majassa (näin hän pääsi nauttimaan ehtoollista). Julianalle oli äärimmäisen tärkeää elää kirkon ja sen uskon yhteydessä. Myös hänen omat näkynsä hän katsoi tarkoitetuksi koko kristilliselle maailmalle.

Mistä hänen näkynsä lähtivät liikkeelle? Luulen, että ennen edes alkuun pääsemistä nykyajan ihmisen on usein huomioitava mystikon tausta. Tämä näkijä eli maailmassa, jossa jatkuvat rutot tuhosivat perhekuntia, Englanti kävi satavuotista sotaansa ja kirkko oli kaiken määrittävä keskus. Nykyään kuolema on medikalisoitu, sotanamme on usein kiivailu sosiaalisessa mediassa ja kirkkojen arvovalta on kateissa. Juliana saattoi kysyä ihmisyyden sisäiseen rikkinäisyyteen liittyviä kysymyksiä, hänen ei tarvinnut jäädä pintatasolle. Uskon tarjoama toivon sanoma oli olemassa: ei oltu tyhjän päällä kysymysten ääressä. Uskon sanoman vaikuttavuutta heikensivät tosin usein ankarat käsitykset Jumalasta. Juliana palasi perinteeseen, jonka mukaan Jumalassa ei ole vihaa. Kuitenkin Juliana halusi ymmärtää elämän tuskaa ja näin vahvistaa itseään Jumalan edessä. Vaikka ajatusrakenteet ovat muuttuneet, tarve kysyä elämän mielekkyyttä ei katoa.



Rakkaus ja pahan ongelma

Norwichin Juliana
koki sarjan ilmestyksiä 8.5.1373. Tämän hän uskoi olevan vastaus pyyntöönsä saada kolme lahjaa. Ensinnäkin hän halusi ymmärtää oikein Kristuksen kärsimykset. Toiseksi hän halusi kokea ruumiillisen sairauden jo nuorena, n. 30-vuotiaana. Kolmanneksi hän halusi kolme haavaa: katumuksen, myötätunnon ja kaipauksen haavat. (s. 29-30, 2. luku) Julianan maatessa kuoleman omana vuoteella pappi toi hänen eteensä krusifiksin, ristiinnaulitun Kristuksen kuvan. Tämän myötä ja perästä hän koki kuusitoista ilmestystä lähinnä yhden päivän sisällä. Näiden keskeisenä sanomana on se, että ”kaikki kääntyy hyväksi” (s. 76, 26. luku). Juliana itse mietti näkyjensä tarkoitusta pitkään. Viisitoista vuotta myöhemmin hän koki sisimmässään, että niiden sisältönä oli yksinomaan rakkaus. Kaikki, mitä koskaan on ollut, perustuu Jumalan rakkauteen, eikä hänen rakkautensa koskaan vähene. (s. 209, 86. luku)

Kärsimyksen ja katoavaisuuden maailmassa, ennen kaikkea vääryyttä täynnä olevassa maailmassa tämä voi kuulostaa tietenkin käsittämättömältä väitteeltä. Kuinka kaikki voi olla rakkauden hallussa? Miksi Kaikkivaltias, siis hän, joka pystyy tekemään mitä vain, ei lopeta pahaa välittömästi? Tämä on vanha ns. teodikean, Jumalan puolustamisen, eli pahan ongelma.

Julianalla kysymys on tosin syvempi kuin nykymuodossaan. Nykyään Jumala-syytöksissä keskitytään lähinnä kärsimyksen ongelmaan, siihen, miksi Jumala ei lopeta meneillään olevia kärsimyksiä. Harvoin (käytännössä: ei koskaan?) huomiodaan se, miksi kukaan ylipäätänsä haluaa tehdä pahaa. Kuitenkin Juliana tuskailee eniten juuri sen kysymyksen äärellä, miksi Jumala sallii synnin olla olemassa meissä. Itse asiassa pahan ongelmaa käsiteltiin keskiajalla järjestään juuri synnin kautta (asiaa tutkinut Mikko Posti mainitsi tästä skolastisessa illassa 27.3.'18 Tieteiden talolla). Näin oli siitä huolimatta, että Julianalla ja muilla aikalaisilla kärsimyksen tuottama tuska oli äärimmäisen läsnä.

(Tässä kohden vielä selventävä tulkinta: s
ynti voidaan määritellä rakkautta vailla oleviksi ajatuksiksi, sanoiksi ja teoiksi, myös laiminlyönneiksi. Synti ei ole vain uskonnollinen kielikuva, johon liittyy tuomitsevia sävyjä, vaan käytännönläheinen kysymys kaikissa ihmissuhteissa ja kohtaamisissa.)

Juliana oli kauhuissaan synnistä ja siitä, kuinka se satutti. Hän mietti, miksi Jumala ei tehnyt kaikkea hyväksi antamalla synnin olla tulematta maailmaan. Kuitenkin näkijä päätyy ymmärtämään, ettei Jumalaa voi syyttää synnistä, sillä Jumala ei syytä meitä. Julianan mukaan synnillä ei ole itsenäistä olemusta, vaan se tunnistetaan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Tämä kärsimys opettaa ihmisen tuntemaan itsensä ja hakemaan armoa (Jumalan vaikuttavaa rakkautta). Kärsimyksissä ihmistä lohduttaa Vapahtajan kärsimys. (s. 77, 27. luku) Isän rakastavan tahdon mukaisesti Jeesus kärsi yksinäisyydessään koko ihmiskunnan tuskat (s. 134, 51. luku). Itse asiassa Jeesus kärsi enemmän kuin koko ihmiskunta voisi koskaan tuntea, sanoin kuvaamattomasti (luku 20, s. 65). Kuitenkin Julianan näyssä Kristus on iloinen antaja, joka ei ole pahoillaan kärsimyksistään, kun näkee ihmisten ottavan ne vastaan lahjana (s. 71, 23. luku).




Siihen asti, kunnes syntikin kääntyy hyväksi, Kristuksen voitto synnistä ja kärsimyksestä ilmenee paradoksaalisella tavalla: ”Nyt ylösnousseena hän ei enää saata tuntea kärsimystä, ja kuitenkin hän kärsii yhdessä meidän kanssamme.” (s. 65) Juliana ei ohita kärsimyksen ongelmaa, vaikka hän käsitteleekin sitä ensisijaisesti sen perimmäisen terän, synnin, kautta (vrt. ”Kuoleman pistin on synti...” 1. Kor. 15: 56). Kuitenkin synnitkin ovat viime kädessä itse kärsimystä: “Jumalan silmissä synti on surua ja tuskaa, jota häntä rakastavat ihmiset joutuvat kokemaan, mutta rakkautensa tähden hän ei lue heille syyllisyyttä.” (s. 98, 39. luku) Tähän suuntaan osoittaa myös Julianan kuuluisa näky (51. luku) palvelijasta, joka on ihmiskunta ja samalla Kristus, ja kuninkaasta, joka on Isä Jumala. Innossaan palvella kuningastaan palvelija lankeaa mutakuoppaan. Aadamin järjen sumenemiseen johtava yli-innokkus on uudessa ihmisessä, Kristuksessa, pelastavaa intoa. Hänen tähtensä ihmiskunnan lankeemus syntiin lasketaan tuskaksi, johon lohdutus on aivan lähellä.

Kirkko ja kaikki

Julianan näyt ovat loppuun asti Kristus-keskeisiä. Ne perustuvat Vapahtajan ristintiehen ja Kolminaisuuden rakkauteen. Juliana haluaa joka käänteessä painottaa, että hänen näkynsä ovat yhteneväisiä yleisen ilmoituksen ja kirkon uskon kanssa. Se, mikä näyissä on erityistä, on se, että Jumalan rakkaus on jotain paljon mutkattomampaa kuin voisi olettaa, kuin edes näkyjen näkijä pystyy käsittämään. Jumalan näkökulmasta, hänen työstään ja tarkoituksestaan katsoen, aivan kaikki on hyvää ja tähtää hyvään.

Tämä hätkähdyttää sitä suuremmasta syystä, että Julianan näyn taustalla oli halu tuntea totisen katumuksen haava. Paradoksaalisesti tämä nöyryys, itsensä ei-minään pitäminen, johtaa hänet lopulta näkemään toivon. Juuri se, että Juliana ottaa oman ja maailman pahuuden vakavasti, auttaa häntä näkemään toivon näköaloja. Näkijä uskoo, että pienenä ihmisenä hän kuuluu Kristuksen lunastamaan ihmiskuntaan eli kirkkoon: ”Jos katson erityisesti itseäni, näen, etten ole mitään, mutta katsoessani laajemmalle näen, että minullakin on toivo, sillä Jumalan rakkauden kautta olen yhtä kaikkien kristittyjen kanssa. Tästä ykseydestä riippuu kaikkien pelastuksen saavuttavien ihmisten elämä. ”(s. 44, 9. luku; vrt. Ef 1: 23) Kirkko on hänelle välttämätön pelastuksen kannalta. Hän luonnollisesti yhtyisi kirkkoisien toteamukseen, ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”, sekä nykyisen katolisen kirkon katekismukseen: ”pelastus tulee kokonaan Kristukselta, Päältä, kirkon kautta, joka on hänen ruumiinsa”.1

Kirkon kaikenkattavuudesta huolimatta – tai pikemminkin sen takia - Juliana sanoo: ”Jumala on kaikki, mikä hyvää on, ja hän on luonut kaiken, mitä on, ja rakastaa kaikkea, mitä hän on luonut. Niinpä ihminen, joka rakastaa kaikkia kristiveljiään erotusta tekemättä Jumalan tähden, rakastaa myös kaikkea, mikä on olemassa. Sillä pelastukseen kutsuttu ihmiskunta käsittää kaiken: kaiken, mitä koskaan on luotu, ja vielä itse Luojankin, sillä ihmisessä on Jumala ja Jumala on kaikessa.” (s. 44, 9. luku; minun kursivointiani) Huomaan, että tässä näkijä yhtyy Viisauden kirjaan, joka on Raamatun Vanhan testamentin deuterokanonisia tai apokryfikirjoja: ”sinä [Herra] suljet silmäsi ihmisten synneiltä, jotta he kääntyisivät, sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi – jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä.” (Viis. 11: 23-24; kursivointiani)

Julianalla pelastus on yhteyttä. Hänelle yhteys tarkoittaa kirkossa toteutuvaa yhteyttä, kristittyjen välistä rakkautta. Hän painottaakin pysyvänsä kirkon uskossa – käytännössä varmaan siinä, että vain uskovat ja kirkkoon kuuluvat voivat pelastua. Tästä syystä luultavasti Juliana näkee, että hänen näkynsä ovat yhteneväisiä kirkon perinteisen opetuksen kanssa. Sen mukaan osa ihmiskunnasta sekä langenneet enkelit joutuvat lopullisesti eroon Jumalasta. Kuitenkaan hänelle ei näytetä näyissä helvettiä tai kiirastulta (s. 86, 33. luku). Ainoastaan Saatanan iankaikkinen tuomio tulee ilmi, mutta sekin ennen kaikkea Kristuksen voiton kautta – Kristus ikään kuin nauraa paholaiselle (s. 52-54, 13. luku). Julianalla tämä voitokas pelastus riippuu yksin ihmiseksi tulleesta Jumalasta ja hänen kärsimyksistään.

”Kaikki kääntyy hyväksi”

Mikään ei tapahdu sattumalta, kaikki on Jumalan tekoa, sekin, mikä meistä vaikuttaa pahalta (s. 50, 11. luku). Tämä rohkea usko on mahdollista Julaianalle siksi, että hän uskoo Kolminaisuuden vievän kaikkea luomisesta asti tarkoittamaansa päämäärää. Näkijä myös näkee kaiken, mitä on koskaan luotu, hasselpähkinän kokosena pallona. Koko olemassaolon vähäisyydestä huolimatta näkijä tuntee ymmäryksessään: ”Se kestää nyt ja ikuisesti, koska Jumala rakastaa sitä, ja näin kaikki on olemassa Jumalan rakkauden kautta.” (s. 35, 5. luku) Pienenkin asia hoidetaan loppuun asti, ja kaikkein käsittämättömin vääryys kääntyy hyväksi. Se suuri teko, jolla Jumala lopulta kääntää kaiken hyväksi, on luomiseen verrattava kosminen ihme: “niin kuin autuas Kolminaisuus loi kaiken tyhjästä, samoin sama Kolminaisuus luo hyväksi kaiken, mikä ei ole hyvin.” (s. 85)

Julianalla vastaus pahan ongelmaan on ennen kaikkea se, että Pyhän Kolminaisuuden viisauden, voiman ja rakkauden tähden kaikki kääntyy hyväksi. Tällaisen lohdutuksen Juliana kuulee: “Minulla on lupa saattaa kaikki hyväksi, minä voin saattaa kaiken hyväksi, ja minä tulen tekemään kaiken hyväksi. Saat vielä nähdä, että kaikki kääntyy hyväksi.” (s. 81, luku 31.) Tässä vastauksessa Julianaa ei niinkään ihmetytä se, että tässä pidettäisiin maailman suurimpia tuskia halpoina. Näkijä tuskailee eniten sen kanssa, ettei vain hänen näkynsä ole ristiriidassa kirkon uskon kanssa. Kosmisen hyvän käänteen jälkeen Juliana selittää, että uskoon kuuluu myös käsitys epäuskoisten ja paholaisten ikuisesta kadotuksesta. Siksi hänestä tuntuu, että kaikki ei voi kääntyä hyväksi. Hän saa vastaukseksi yksinkertaisesti tämän: “Mikä on sinulle mahdotonta, on minulle mahdollista. Minun sanani kestää kaikissa kohdin ja minä käännän kaiken hyväksi.” (s. 85)

"Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista." (Mark. 10: 27) Nämä Jeesuksen sanat viittaavat mahdottoman tapauksen pelastumiseen. Julianan oma tulkinta näystään ei ratkaise ristiriitaa hänen näkynsä ja
apokatastasis-oppia (eli kaikkien lopullista pelastumista) harhaoppisena pitäneen keskiajan opetuksen välillä. Näkyjen sanoma puhuu kuitenkin puolestaan. Keskienglannin alkutekstin voisi toisella tavalla kääntäen ymmärtää myös näin: Isä kykenee, Poika osaa ja Pyhä Henki aikoo tehdä hyväksi kaiken, mikä ei ole hyvää (s. 81-82). Jos hyvä Jumala kykenee, osaa ja aikoo, niin hän myös saa aikaiseksi sen, mitä tahtoo. Samaa kolmijakoa käyttäen Juliana myös kirjoittaa siitä, että Isä saattoi luoda, Poika osasi luoda ja Pyhä Henki tahtoi luoda ihmisen sielun. Ja tästä hän kokee loputonta iloa. (s.174-175, 67. luku)

Ensimmäiset sanat, jotka Juliana näyissään kulee, viittaavat Kristuksen kärsimykseen:
“Tällä tavoin on paholainen voitettu.” Viimeiset sanat on kohdistettu kaikille kristityille: “Sinä et joudu perikatoon.” (s. 176, 68. luku) Julianan käsitys Jumalan rakkaudesta perustuu Kristuksen ristiin, jolla ilmenee Kolminaisuuden rakkaus. Näkijän mukaan ilmestyksen sisältönä on se, että Jumala rakastaa jatkuvasti, ehdoitta, ja varjelee ja pelastaa meidät varmasti (s. 113, 45. luku). Tässä yhteydessä kirkon uskossa pysyminen tarkoittaa oman syntisyytensä tunnustamista ja kaipauksessa elämistä. Jumalan laupeus eli pelastava armo kääntää kaiken hyväksi (s. 117, 48. luku).

P.S. Toinen, varsin henkilökohtainen näkökulma samaan kirjaan ortodoksisesta verkkolehdestä:
 https://simeonjahanna.com/2014/11/03/kun-kaikki-palautuu-ennalleen/



perjantai 26. tammikuuta 2018

"Nimen voima", ekumeeninen puhe

https://www.studium.fi/kappeli.html



”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. 11 Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta.”1 Piet. 4:10-11a

”NIMEN VOIMA”, PUHE EKUMEENISESSA AAMURUKOUKSESSA (Studium Catholicum, Helsinki)
25.1.2018, Petri Tikka

Tänään nimipäivää viettävät Paavo, Pauli, Paul, Paavali ja Paulus. On nimittäin apostoli Paavalin kääntymyksen muistopäivä. Samalla tämä on ekumeenisen rukousviikon päätöspäivä. Rukousviikon aiheena on ”Herran käsi on voimallinen.” Haluan puhua Jumalan voimasta Paavalin nimipäivänä miettimällä nimen voimaa.

Rukousviikko alkoi 18.1. Pietarin piispanistuimen juhlan muistopäivästä. ”Joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa.”, sanoo tänään apostoli Pietari. Pietari ei kehota omahyväisiin tai pelonsekaisiin ponnisteluihin. Voima rakkauteen tulee Jeesuksen kautta. Se saadaan vetoamalla hänen nimeensä. Nimessä on voima.

Apostolien teoissa Pietari selittää parantumisihmettä näin: ”Jeesuksen nimi ja usko siihen antoi voimaa tälle miehelle...” Nimi tarkoittaa persoonaa. Se ei ole vain nimitys. Jeesuksen nimi antaa voiman heikolle ja parantaa. Tähän nimeen uskoen myös Saul kääntyi ja alkoi nimittää itseään Paavaliksi, joka tarkoittaa ”pientä, vähäistä, nöyrää”. Hänellä ei tarvinnut enää olla mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa voimayritystä, koska Jumalan rakkaus ja armo riittävät yltäkylläisesti.

Paavali uskoi, että ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” Näin lukee hänen kirjeessään filippiläisille. Paavali uskoi, että kaikki ihmiset olisivat lopulta yhtä Jeesuksen uhrikuoleman tähden. Kaikkivaltias Jumala saisi kunnian Isänä, rakastavana. Jeesuksen nimessä kaikki nöyrtyvät, tulevat pieniksi, Paavaleiksi. Maailma saavuttaa määränpäänsä, kun jokaisen ihmisen suu ja kieli ylistää nimeltä Jeesusta Jumalan Pojaksi. Näin Pietari teki saadessaan nimensä, joka tarkoittaa ”kalliota”.

Jumala on päättänyt luoda kirkon sitä varten, että Jeesuksen nimi tulisi kirkastetuksi meidän heikkoutemme kautta. Sitä varten hän kutsuu meitä yhteen. Rukousviikon aineistossa sanotaan: ”
Raamatun pelastushistoriallisen kertomuksen läpi näkyy selvänä motiivi siitä, kuinka Herra vääjäämättömän päättäväisesti pyrkii muodostamaan kansan, jota hän voisi kutsua omakseen. Sellaisen kansan muodostaminen – joka yhdistyisi Jumalan kanssa tehdyssä pyhässä liitossa – on Herran pelastussuunnitelman keskeinen osa Jumalan nimen kirkastamiseksi ja pyhittämiseksi.”

Jumalan nimen kirkastuminen ja pyhittyminen tapahtuu ihmisissä, myös maan päällä, niin kuin taivaassa. Me voimme vain huoata Jeesuksen nimeä, sanoen: ”Jeesus”, tai, "Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä". Tässä on meidän voimamme, Jeesuksen rukouksessa, joka tunnetaan erityisesti ortodoksisessa perineessä.
 

Tänään rukousviikon aineistossa sanotaan: ”
Rukous ykseyden puolesta on voimakkaimmillaan rukousviikon aikana, mutta sen täytyy lähteä myös virtaamaan arkielämäämme. Kristittyjen ykseys ei voi olla pelkästään inhimillisten ponnistusten hedelmää, vaan se on aina Pyhän Hengen työtä. Emme voi tuottaa tai järjestää sitä. Voimme lähteä liikkeelle ja luottaa siihen, että Henki näyttää vaelluksellemme suunnan ja vie meidät perille ykseyteen Kristuksessa ja toinen toistemme kanssa.” Aamen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Kaikki kaikessa / All in all



PUHE HELSINGIN TUOMIOKIRKON VIIKKOMESSUSSA 30.11.2017 / a speech about "All in All" (1. Cor 15: 22-28) Rev. Petri Samuel Tikka


Kaikki kaikessa... kaikki kaikessa. Ehkäpä tämäkin tunnettu sanonta juontaa juurensa Raamatusta, sillä 1700-luvun Pipliassa kuulemamme kohdan (1. Kor. 15: 22-28) loppu ilmaistaan näin: "että Jumala kaikki kaikessa olis." Tämä on ymmärretty nykykäännöksessä niin, että "Jumala" lopulta "hallitsee täydellisesti kaikkea".


All in all... all in all. The root of this expression must be in the Bible: "that God may be all in all." (1 Cor 15: 28) In a recent Finnish translation this has been understood to mean that God will rule everything completely. The English expression "all in all" refers to a summary, while the Finnish literal equivalent "kaikki kaikessa" means that something is more important to you than anything else. 


Ja näinhän tietysti on. Miksi muutoin kukaan uskoo Jumalaan kuin toivon tähden. Hyvä saa viimeisen sanan vääryyden keskellä. Elämää ei murskata kuoleman maailmassa. Kaikkea tätä tarkoittaa se, että Jumala hallitsee täydellisesti kaikkea, se, että hän on lopulta kaikki kaikessa kaikille.

God will rule! Why would anyone believe in God otherwise? It's about hope. Goodness will have the last word amidst all the wrongdoing. Life will not be crushed in a world of death. The fact that God will rule everything completely and that he will be All in All - it refers to a future of hope. 


Kristuksen kuninkuus ei koskaan lopu. 300-luvulla vallalla ollut arioilaisuus kuitenkin väitti, että Jeesuksen valtakunta olisi vain väliaikainen. Areiolaiset eivät uskoneet, että Herramme Jeesus on tosi Jumala. Heille ristiinnaulittu Messias ei ollut kaikki kaikessa - ei ainakaan viime kädessä.

The kingship of Christ will have no end. In the 4th century, the Arian understanding of Christ was the predominant view. According to Arians, the Kingdom of Christ was only temporary. Arians didn't believe that our Lord Jesus is true God. All in all, the crucified Messiah wasn't everything to them. 


Tosiasiassa Kristus kuitenkin "kantaa Isän haltuun maailmamme." Hän kumartuu Isän edessä, jotta me kaikki menisimme "polvillemme" ja "Jumala, luoja" saisi ihmiskuntansa kiitoksen. Tähän tapaan laloimme virressä 160, ja näin opettivat myös uskontunnustustemme laatijat, varhaisen kirkon opettajat (kuten Gregorios Nyssalainen). Kristuksen valta ei pääty, vaan hän saattaa jokaisen ihmisen, jopa jokaisen luodun ylistämään Jumalaa.

In fact, Christ carries our world into the Father's hands. That's what His kingship means. He kneels in front of the Father in order that all of us would kneel in worship and God, the Creator, would reveive the thanksgiving of His humanity. A Norwegian hymn says something similar (in Finnish translation), and also the people (such as St. Gregory of Nyssa) who composed the early creeds of Christianity taught along these lines. The reign of Christ will have no end - He shall lead every human being, even every creature that ever existed to praise God. 

Kaikki kaikessa. Murehtiminen on usein.. kaikki kaikessa. Niin vääjämättömästi kaikkea tuntuu hallitsevan pelko. Älkää uskoko tunteisiin. Ne pyrkivät ajamaan meitä menneisyyteen. Näin syntyy pettymysten maailma. Toivo on todellinen tunne, sellainen, joka ei pakota. Toivon kuitenkin aivan yhtä vääjämätöntä kuin katoavaisuus, sillä toivo ohjaa meitä. Ilman toivoa emme jaksaisi hengittää.

All in all. Worrying is often... all in all. It feels like fear rules everything so inexorably. Don't believe in feelings! They try to drive us into dwelling in the past, into a world of regrets. But hope is the real feeling, a feeling that doesn't force us. Hope is as inexorable as mortality, for hope drives us. Without hope we couldn't breathe. 

Kristus on toivon vahvistus. Hän on naulinnut katkeraksi käyneen lain ristille. Enää ei ole edes sisäistä vaatimusta - ei edes kohti rakkautta. Ei, ei ole vaatimusta, sillä on vain todellisuus. Rakkaus on noussut haudastaan. Jumala, Kristus, Rakkaus: hän on todellisuus, joka on läsnä, hän tulee olemaan kaikki kaikessa, aivan kaikki kaikissa.

Christ confirms hope - He's the one who does it. He has crucified the law that became bitter, that embittered us. No longer is there even an inner demand - not even towards love! No, there is no demand, only the reality remains. Love has risen from the dead. God, Christ, Love: He is the reality that is present, He will be all in all, absolutely everything in everyone.  

maanantai 6. marraskuuta 2017

Yksin armosta

Hallelujasäe
Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.
Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.
1. Kor. 3: 11
Evankeliumi
Matt. 16: 1-4
Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.

Virsi 932 Oi ihmeellistä armoa (Amazing Grace)

SAARNA: ”Yksin armosta”
Pertunmaan kirkossa 5.11.2017 uskonpuhdistuksen muistopäivänä reformaation 500-vuotisjuhlavuonna (saarnasi Petri Tikka)

Yksin armosta! Meidät on pelastettu yksin armosta. Tässä on uskonpuhdistuksen ydin. Se ydin on armo.

Mutta mitä on armo? Puhuuko kukaan siitä arkielämässä? Tavallisesti armo tuntuu tarkoittavan lähinnä sormien läpi katsomista, jos joku on ollut paha. Armo on kuitenkin jotain paljon enemmän. Se on nimittäin ollut olemassa jo kauan ennen kuin kukaan on ehtinyt olla paha. Ja se jatkuu senkin jälkeen, kun pahuutta ei enää ole. Psalmien kirjassa sanotaan moneen kertaan, että Jumalan armo pysyy ikuisesti.

Armo on vakaata rakkautta. Se on rakkautta, joka ei horju eikä vaihtele olosuhteista riippuen. Se ei ole kiinni meidän hyvyyksistämme tai pahuuksistamme. Armo ei katso pahuutta läpi sormien. Se on paljon toimeliaampaa. Armo tarttuu eksyneeseen ja tulee aivan iholle. Armo tekee kaiken uudeksi. Se luo kaiken hyväksi. Armo on pysyvää rakkautta alusta loppuun asti. Armo on Jumalan uskollisuutta omalle olemukselleen. Jumala on rakkaus.

Elämä tuntuu opettavan meille, että selvitäkseen tulee tehdä tekoja, oikeita tekoja. Ruokaakaan ei tule pöydälle, jos joku ei viljele, jos joku ei valmista ruokaa, jos joku ei jaa sitä eteenpäin. Jumalan armo on kuitenkin enemmän kuin elämä. Me ihmiset teemme elämästä vaatimusta, vaikka kaikki tekomme ovat oikeasti lahjaa. Emme jaksa tehdä mitään ilman Jumalaa, joka on luonut meidät.

Mitään tärkeämpää ei ole kuin armo. Se on kaiken lähtökohta ja kaiken tähtäyspiste. Koko elämämme perustuu armoon. Vaikka maailma tai oma sisimpämme opettaisi kaikkea muuta, me emme saa kuunnella armon vastaisia ääniä. Meidän ei koskaan tarvitse langeta vaatimusten ja niiden luomien pelkojen ansaan. Meidät on vapautettu, pelastettu tästä noidankehästä kalliilla hinnalla, Vapahtajan verellä.


Veisasimme armon ihmeellisyydestä edellisessä virressä, ”Oi ihmeellistä armoa”.  Virren 932 neljäs säkeistö selittää, mihin armo perustuu. Siinä sanotaan englannista suoraan kääntäen: ”Herra on luvannut hyvää minulle, hänen sanansa vahvistaa toivoni.” Kristus on ristintyöllään vahvistanut toivon. Hänen armonsa on meidän luja toivomme, kuten Paavalin roomalaiskirje opettaa: ”Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme… Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5)


Kasteessa Pyhä Henki on vuodatettu meidän sydämiimme. Muistakaamme omaa kastettamme, armon valtamerta. Se yhdistää meidät Kristukseen. Lukukappaleiden välissä veisattiin hänestä: ”Et tullut loistoon, kunniaan, vaan autoit armoon uskomaan...” (virsi 951) Jeesus Kristus on pelkkää armoa. Armoa ei voi ymmärtää ilman häntä. Hän on läsnä siellä, missä hänestä saarnataan, missä hänen sakramenttejaan jaetaan. Hänen läsnäolonsa ei kuitenkaan riipu siitä, kuinka hyvin me ymmärrämme armoa. Hän antaa meille armon, tässä ja nyt. Hän vapauttaa teidät, hän tekee juuri sinut eläväksi ja eläväiseksi.

Joona oli kalan vatsassa kolme päivää. Samoin Herra Jeesus oli tuonelassa kolme päivää ja nousi pääsiäissunnuntaina ylös. Joona saarnasi Ninivessä, ja koko kaupunki kääntyi. Samoin Herra Jeesus lähettää Pyhän Henkensä, ja koko maailma kääntyy. Luther kirjoittaa teesissä 82 tällaisen mahdollisen vastalauseen anekauppaa vastaan: ”Miksi paavi ei tyhjennä kiirastulta kokonaan kaikkein pyhimmän rakkauden ja sielujen hädän tähden, mikä olisi kaikkein pakottavin syy, kun hän samanaikaisesti lunastaa lukemattomia sieluja vapaaksi kurjan rahan takia rakentaakseen (Pietarin)kirkon, siis hyvin mitättömästä syystä?”

Raha on tekoja. Se ei vapauta ketään. Meidät vapauttaa Vapahtajamme ja ainoan Jumalamme Kristuksen kaikkein pyhin rakkaus. Se rakkaus on armoa. Armosta kaikki on saanut alkunsa. Armo on vuodattanut verensä meidän tähtemme. Armo on luonut koko maailman. Armo on lunastanut maailman. Kaikki on yksin armosta, nyt, aina ja iankaikkisesti. Aamen.




Rembrandt

torstai 25. toukokuuta 2017

Helatorstain saarna

HELATORSTAIN SAARNA 25.5.2017 PERTUNMAAN KIRKOSSA
Petri Samuel Tikka

alkuvirsi | 261:1,2,4,6,7,9 Nyt iloitkaa, te kristityt 
kiitosvirsi | 133 Halleluja! Nyt ylistys
lukukappaleiden välissä | 106: 1-2 Terve juhla Kristuksen 
päivän virsi | 108 Oi suuri Voitonruhtinas 
saarnavirsi | 420a:1-3,6,8 Nyt soikoon taivas kiitostaan
saarnan jälkeen | 166:3,6 Niin aukeni tie 
uhrivirsi | 339 Halleluja! Kiitos Herran 
ehtoollisvirret | 227 Ylistys olkoon aina Isällemme
ylistysvirsi | 110:1,3,5 Polvistu eteen Herrasi 
Saarnasin epistolasta:
Ef. 4: 7-15
Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. Kirjoituksissa sanotaankin:
      - Hän nousi korkeuteen
      vangit voittosaaliinaan,
      hän antoi lahjoja ihmisille.
    Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin? Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan. Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää.

Hallelujasäe
Hän, joka laskeutui alas,
nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs
täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.
Ef. 4: 10
Evankeliumi
Joh. 17: 24-26
Jeesus rukoili ja sanoi:
    ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Henkilön Maria Sirén kuva.

SAARNA


Rakkaat kristityt,

Helatorstai on Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Tänä vuonna vietämme myös reformaation 500-vuotisjuhlaa. Kristuksen taivaaseen astuminen merkitsee sitä, että hän on läsnä kaikkialla. Tämä on yksi uskonpuhdistuksen eli reformaation opeista. Jeesus meni ihmisenä takaisin taivaaseen Isän luo. Näin hänen inhimillinen läsnäolonsa täyttää kaiken. Koska Isä Jumala on kaikkialla, hänen oikealla puolellaan istuva Jeesus on myös kaikkialla. Tällä perusteltiin muun muassa se, että Jeesus kykenee olemaan läsnä myös ehtoollisessa. Hän on läsnä ihan ruumiillisesti, todellisesti. Hän on kouriintuntuvalla tavalla läsnä eikä vain henkisesti, niin kuin jotkut muut kristityt opettivat. Me saamme käsin kosketeltavan vakuutuksen armosta.

Saarnani avulla haluan, että voisimme kokea jotain siitä, mitä Kristuksen taivaaseen astuminen todella merkitsee. Se on jotain varsin yllättävää, aivan päinvastaista kuin mitä helposti luulisi. Kristus ei mennyt vain yksin taivaaseen, vaan otti mukanaan ihmisiä sinne mennessään. Jeesuksen taivaaseen meneminen ei myöskään merkitse hänen poissaoloaan. Kirkkona rakennumme hänen rakastavan läsnäolonsa temppeliksi maan päällä. Kristittyinä kaikki on meidän, jopa itse Jumala.

Vangit taivaaseen

Päivän epistolassa pyhä Paavali puhuu siitä, mitä Kristuksen astuminen taivaaseen sai aikaan. Hän tulkitsee psalmia 68, jossa puhutaan Jumalan saapumisesta temppeliinsä, Siionin vuorelle. Paavalin mukaan Kristus on itse Herra Jumala, joka teki näin: ”Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille.” Kuollessaan Kristus astui maailmankaikkeuden syvimpiin rakenteisiin asti. Hän astui alas tuonelaan, sinne, mihin Vanhan testamentin mukaan kaikki ihmiset olivat kulkemassa. Vangit, jotka Herra Jeesus otti mukanaan, olivat kaikki nämä, siis kaikki ne, jotka eivät pystyneet auttamaan itseään. Perisynnin tähden, Aadamin perillisinä kaikki ihmiset ovat katoavaisia ja heikkoja. Osoittaakseen rakkautensa ja armonsa Kristus lunasti koko ihmiskunnan, jonka hän oli sallinut joutua ymmärtämättömyyden valtaan. Pääsiäisenä hän päästi aivan kaikki kuoleman ja pahan vallasta. Eikä tässä kaikki: hän kohotti kaikki eksyneet uuteen elämään. Helatorstaina Kristus vei meidät ylös Isänsä temppeliin. Hän vei meidät kotiin.

Psalmi ei viittaa vain ihmisten katoavaisuuteen. Meidät kaikki pelastetaan muustakin kuin jostakin, mikä koskee vasta elämämme päätöstä. Me petymme ja kapinoimme Jumalaa vastaan, kun elämämme keskellä kaikki ei suju tahtomme mukaisesti. Hyvänä Isänä Jumala ei hätkähdä kiukuttelevia lapsia. Psalmissa lukee Vanhan testamentin käännöksemme mukaan: ”Sinä, Herra, nousit korkeuteen, otit vankeja, otit lahjaksi ihmisiä, otit nekin, jotka kapinoivat vastaan.” Jumala ei ensin edellytä meiltä uskoa tai kuuliaisuutta ennen kuin hän pelastaa meidät. Kasteen sakramentin kautta meidät on otettu mukaan Jumalan perheväkeen huutavina pienokaisina. Kirkossa me kasvamme kristityiksi ja seurakuntana otamme koko yhteisöämme mukaan tähän perheyhteyteen ilman ehtoja. Juuri tavallinen elämä, juuri tällainen pertunmaalainen seurakuntaelämä välittämisenä ja yhteytenä, on sitä, mitä varten Kristus astui korkeuksiin. Taivas ei olekaan harppujen tuonpuoleista helinää, vaan kotia, elävää yhteyttä ihmisten välillä (nyyttikestejä).

Läsnäolo

Helatorstai! Avoin taivas! Vapaa maa! Tämä juhlapäivä on suuri ja avara. Sanat eivät melkein riitä kaiken sen syvyyden kuvaamiseen. Helatorstaissa on nimittäin kyse siitä, että kaikki, mistä kristinuskossa on kyse, tulee todellisuudeksi tässä ja nyt. Jeesus on läsnä, ei vain Raamatun lehdillä. Toivo on totta nyt, ei vasta huomenna. Taivas on keskellämme, ei vain tuonpuoleisessa. Sanoohan Raamattu: ”Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.” Hän on kaikessa läsnä, siis ehdottomasti ja väistämättä myös tässä hetkessä ja tässä paikassa, täällä Pertunmaalla armon vuonna 2017.

Usein helatorstai ymmärretään kuitenkin aivan päinvastoin. Luullaan, että se merkitsee Kristuksen juhlallista poistumista keskeltämme. Me jäämme ikävöiden odottamaan Pyhää Henkeä, jonka tuleminen helluntaina ikään kuin korvaisi Jeesuksen poissaolon. Eikö kuitenkin Vapahtaja luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti? Tämän lupauksen ylösnoussut Herra sanoi ennen taivaaseen astumistaan. Ja jo ennen kuolemaansa hän lupasi olla meissä, kuten kuulimme päivän evankeliumissa: ”Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Jeesus on meidän kanssamme, meidän keskellämme ja peräti meissä, meidän sisällämme. Voisiko kukaan olla lähempänä? Ehtoollisessa me jopa syömme Kristuksen, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Näin hän tulee aistein havaittavassa muodossa keskellemme. Hän ei ole siis edes ruumiinsa puolesta poissa ja muualla. Hän jopa ravitsee meidät itsellään ja läpäisee meidät syvemmin kuin kukaan muu. Onko mikään tästä poissaoloa? Entä ilosanoma, armon ja toivon ääni, joka uudistaa koko olemuksemme ja tuo sille innon elää? Kaikki tämän on Jeesuksen läsnäoloa, hänen kouriintuntuvaa olemistaan ihmiskuntansa keskellä. Pyhä Henki johdattaa maailmaa Jeesuksen luo näyttäen, kuinka ihana hän on. Pyhä Henki on itse Jumala, Kolminaisuuden kolmas Persoona. Hän ei ole Herramme Jeesuksen läsnäolon korvaaja. Pyhä Henki on Kristuksen vapahtavan läsnäolon kirkastaja, sen paljastaja.

Temppeli on koti ja ruumis on ihmiskunta

Jeesus ei ole kaukana. Taivaskaan ei ole kaukana, jossakin muualla. Se, mikä on kaikkein korkeinta, on läheisyys ja ilo. Sitä on taivas. Taivas on koti, taivaankoti. Taivaassa on temppeli, joka ei hohda jylhyyttään, vaan on kodikas. Temppeli tarkoittaa Herran huonetta. Kristus nousi taivaisiin ollakseen Isänsä huoneessa, kotona. Nyt Jumala rakentaa kotia maan päälle. Jeesus on ihmiseksi tullut Jumala. Hän meni Isänsä luokse korkeuksiin, jotta hän toisi taivaan tänne meidän ihmisten keskelle. Kirkkona me olemme mukana rakentamassa Jumalan rakkauden temppeliä maan päälle. Siihen Paavali viittaa sanoessaan: ”Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa.” Rakkaus on suurin armolahja. Sen avulla kasvatamme ja rakennamme Herran huonetta, kotia, seurakuntaa. Seurakunta on myös Kristuksen ruumis.

Temppeli ei merkitse pelkästään kirkkorakennusta, vaikka täällä seurakunta toki kokoontuu. Jumalan huone on elävä rakennus, joka koostuu ihmisistä. Se on siis jotain ruumiillista, elävää. Kirkko on Jeesuksen ruumis, ja hän itse on ruumiinsa pää. Me olemme eläviä rakennuskiviä yhdessä ja samassa temppelissä, joka koostuu ihmisistä. Jeesus, kirkon kulmakivi, on ihminen, ruumiillinen olento. Hän syntyi ihmiseksi meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden, kuten Nikean uskontunnustus sanoo.

Jeesuksen ruumis ei rajoitu vain niihin, jotka tällä hetkellä uskovat Jumalaan ja ovat osa kirkkoa. Kaikki me ihmiset olemme aina eri tavoin joutumassa kuiluihin, hätäilemässä sinne tänne. Nyt kuitenkin kaikki syvyyksiin päätyneet ihmiset on nostettu korkeuksiin. Siksi Jumalan kotia maailmankaikkeudessa rakennetaan jatkuvasti, kunnes se kasvaa täyteen mittaansa. Paavalin mukaan Kristus on täyttänyt kaiken läsnäolollaan. Aikaisemmin kirjeessään hän sanoo Jeesuksesta: ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.” Seurakuntansa päänä hänen suunnitelmansa on yhdistää yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Koko ihmiskunnan on tarkoitus olla osa Kristuksen ruumiista, jotta Jumalalla olisi koti maailmankaikkeutensa keskellä. Onhan hän luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen, kirkastamaan kunniaansa.

Kaikki

Meillä on kaikki. Kaikki on meidän. Kaikki on lahjaa. Mitään ei puutu. Kukaan ei jää puuttumaan. Me perimme kaiken. Sitä on olla kristitty: perillinen – kaiken perillinen – kansojen perillinen – itse Jumalan perillinen. Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa apostoli sanoo: ”Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt -- hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti.” Raamatun mukaan Jumalan tahto on kaikkien pelastuminen. Kaiken hyvä päätös on meidän perintöosamme kristittyinä. Meidät kruunataan kaikella sillä, mitä pidämme omanamme jo nyt uskon avulla.

Lapsella on kaikki, mitä hänen vanhemmillaan on, vaikka hän ei kirjaimellisesti omista vielä mitään. Samoin on meidän laitamme. Me elämme Jumalan perheen jäseninä. Kaikki, mikä on Isän, on meidän. Jumalan lapsina meillä on koko maailma, kaikki Jumalan hyvät lahjat ja ennen kaikkea: Jumala itse. Päivän evankeliumin mukaan Kristus Jumala asuu rakkaudessaan meissä. Tässä rakkaudessa ei ole kyse pelkästään vanhemman ja lapsen välisestä lämpimästä suhteesta. Tämä on jotakin kiihkeää, läpäisevää, toinen toisensa omistavaa. Me olemme kuin morsian, ja Kristus on kirkkonsa sulhanen. Laulujen laulussa neito laulaa: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen.” (Laul. l. 2:16)

Se, että Jumala on rakkaudessaan meidän ja meidän keskellämme, ei tarkoita eristäytymistä uskonnolliseen erinomaisuuteen. Uskovina voimme olla varmoja pelastuksestamme siksi, että Jumala on antanut meille armonsa sen täydessä laajuudessaan. Varmuutemme ei perustu siihen, mitä olemme saaneet aikaan tai päättäneet. Autuus ei toteudu sen kustannuksella, että jotkut muut joutuisivat omien valintojensa perusteella eroon ihmiskunnan rakastajasta. Kaikki, aivan kaikki on armoa, sillä kaikki perustuu yksinomaan ihanan Jumalamme omiin rakkauslupauksiin, ei yhdenkään kuolevaisen päätelmiin. Galatalaiskirjeessä apostoli sanoo: ”Jumala näet ilmoitti edeltäpäin Abrahamille hyvän sanoman: sinun kanssasi saavat kaikki kansat siunauksen.” Tällainen perintö odottaa uskovia: Kristus siunaa kaikki kansat, ketään erottelematta. Ihmissuvusta tulee ihmisperhe, seurakunta.

Me emme saa lahjana niinkään tavaraa, tuntemuksia tai hyvää osaa itsellemme. Omien turvarakenteittemme sijaan saammekin koko ihmiskunnan, kaikki sukupolvet, kaikki koskaan eläneet ihmiset. Toisin sanoen perimme sen, mikä on kaikkein tärkeintä: yhteyden toisiin eli rakkauden. Kukaan ei puutu eikä mitään jää puuttumaan. Me olemme Jumalan perillisiä! Me saamme hänet itsensä! Me perimme hänet, joka on kaikkein suurin, itse suuruus ja suuruuttakin suurempi. Me saamme omaksemme Jumalan, joka on palava rakkaus. Hän on meidän kotimme takkatuli. Hän uudistaa meidät armonsa tyyssijaksi maan päällä ja itse rikkoo suojamuurit, jotka estävät pääsyn mukaan. Näin koko maailmasta tulee Jumalan rakkauden temppeli.

Niin kuin pyhä apostoli Paavali opettaa: ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:23) Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys! (2. Kor. 13:13)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen saarna: Kaikki ylistävät Jumalaa

Hallelujasäe
Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!
1. Kor. 15: 54, 57

Evankeliumi
Joh. 20: 1-10

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.



Kaikki ylistävät Jumalaa
Saarna pääsiäispäivänä 16.4. Pertunmaan kirkossa
PST


Halleluja! Ylistäkää Herraa! Pääsiäisen sanoma on suuri. Sitä ei voi vähätellä. Elämä voitti kuoleman! Kaikkivaltias on näyttänyt luonteensa! Rakkaus on kaiken perusta. Ei ole esteitä iloon. Portit ovat avoinna ihmisten yhteyteen. Ja armon riemusaatto on alkanut. Kaikki ylistävät Jumalaa.

Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.” Ketään ei suljeta pois. Ensimmäisen ihmisen synti johti ihmiskunnan harhateille. Ihmisen Pojan rakkaus johtaa ihmiskunnan oikealle polulle. Lopulta kaikki ylistävät Jumalaa.

Suurempi paha kuin ruumiin kuolema on sielun kuolema. Se, että Herramme voitti kuoleman, tarkoittaa kaiken kuoleman katoamista. Rakkaudettomuus menettää otteensa ja häviää. Pahuus murskataan, se katoaa kuin savu. Jeesuksen läheisyys murtautuu sieluihin. Niin kaikki ylistävät Jumalaa.

Tunnemme sanonnan: ”Loppu hyvin, kaikki hyvin.” Kiitos Jeesuksen, kaiken pahan loppu on jo saapunut, ja voimme tuntea sen, että kaikki on hyvin. Isä Jumala on hyvä, ja kaikella on tarkoitus. Hänen tarkoituksensa koskee kaikkia hänen luotujaan. Se tarkoitus on näyttää meille, että hän on pelkkää rakkautta. Hänessä ei ole mitään hämärää. Siksi kaikki ylistävät Jumalaa.

Herra Jeesus ei ole vain pahan loppu. Hän on kaiken A ja O, aivan kaiken alku ja loppu. Koko luomakunta sai alkunsa hänestä. Siksi myös koko luomakunta saa loppuhuipennuksensa hänessä. Nyt kaikki katoaa, kaikki kuolee. Hänen ansiostaan kaikki pelastetaan, kaikki saa uuden elämän. Apostoli kirjoittaa: ”Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä.” Kaikki saavat aiheen ylistää Jumalaa – kaikki saavat elämän.

Elämän halleluja

Armon riemusaatto on alkanut. Kaikki ylistävät Jumalaa, lopulta jälleen, Jeesuksen läheisyyden tähden, Jumalan rakkauden nähden. Kaikki saavat elämän. Vapahtajamme ylösnousemus on meitä ihmisiä varten. Mehän olemme hänen luotujansa, hän tuli tänne ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Ylistys on tarkoitettu jokaisen ihmisen huulille. Se on yhteinen ylistys, kirkon ylistys.

Tänään paastonajan päätyttyä kaikuvat taas hallelujat. Sana ”halleluja” juontuu heprean kielestä ja tarkoittaa ”ylistäkää Herraa”. Evankeliumi on pelkkää ylistystä. Ilosanomassa ei ole mitään pelottavaa, ei mitään hämärää tai epäiltävää. Laulamme evankeliumin ympärillä hallelujia tämän Raamatun sanan tähden: ”Kuolema on nielty ja voitto saatu.”

Evankeliumissamme opetuslapset eivät kuitenkaan olleet ymmärtäneet, että Vapahtaja nousisi kuolleista. He eivät olleet tajunneet, mitä se voisi merkitä heille tai ihmiskunnalle. Kumma kyllä, Jeesuksen vastustajat olivat muistaneet sen, että hän eläessään oli puhunut ylösnousemuksestaan kolmantena päivänä. He olivat asettaneet haudalle vartion, jotta opetuslapset eivät varastaisi ruumista ja väittäisi hänen nousseen kuolleista. Ylösnousemus ei ollut kuitenkaan opetuslasten mielessäkään.

Jeesus oli parantanut sairaat, kaikki ne, jotka tuotiin hänen luokseen. Hänen sanoissaan oli totuus, voima ja anteeksianto. Miten näin mahtava opettaja voisi kokea tappion ja kuolla ennen aikaansa? Opetuslapset eivät ymmärtäneet, miksi hän saattaisi kuolla. Vapahtaja oli tullut maailmaan kuitenkin juuri kukistaakseen kuoleman. Tämän hän teki astumalla kuoleman ja tappion sisälle.

Jeesus on itse elämä. Kun hän kuoli, elämä meni kuoleman sisälle. Koska elämä on lähtökohtaisesti enemmän kuin kuolema, kuolema väistyi elämän tieltä. Katoavaisuus lakkasi olemasta. Se kuolema, joka on jäljellä, on vain varjo. Ruumiillinen kuolema on tosin kyllä nähtävissä ja koettavissa. Jeesuksessa me kuitenkin maistamme ja syömme itse elämää. Hänessä on ikuinen ja katoamaton elämä, jota mikään ei voinut estää. Se elämä on täällä juuri meitä varten. Hän, rakas Jeesus, on keskellämme.

Elämän voitto

”Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” Näin ylistää Paavali. Jeesus oli jo voittanut kuoleman astuttuaan alas tuonelaan. Hän särki helvetin portit. Hän saarnasi evankeliuminsa kuolleille. Kristuksen voitto ei kuitenkaan jäänyt vain näkymättömäksi, tuonpuoleiseksi, vain käsittämätöntä tulevaisuutta koskevaksi. Se on totta tässä ja nyt, se muuttaa meidän todellisuuttamme.

Pääsiäinen vapauttaa kaikesta, mikä sitoo. Pääsiäisen vapaus on elämäntapa. Me vietämme messua joko sunnuntai, koska Jeesus nousi kuolleista juuri sunnuntaina, viikon ensimmäisenä päivänä. Vanha sapatti, lauantai, perustui siihen, että työn jälkeen tuli lepo, kaaoksen jälkeen Eedenin puutarhan rauha. Nyt kaikki alkaa puutarhasta, jossa pimeyteen sitovista tuhovoimista ei ole jälkeäkään. Kaikki, koko elämä, joka viikko, alkaa tyhjän haudan rauhasta.

”Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.” Näin kirjoittaa Johannes. He eivät olleet vielä ymmärtäneet, ettei Jeesus ollut tullut tekemään vain ihmetekoja. Hän ei tullut edes tuomaan rauhaa maan päälle. Hän tuli elämämme ytimeen, ihmisen sisimpään ja jokapäiväiseen elämään. Hän tuli harhailevaan sydämeemme nostaakseen sen ylös.

Hoosea profetioi: ”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.” Juuri tähän sanaan (ja Joonan pelastumiseen kolmantena päivänä + Jesajan ennustuksiin) perustui Jeesuksen profetia hänen omasta ylösnousemuksestaan. Tämä on yllättävää, sillä profetiassa ei puhuta yksilöstä, vaan juutalaisten kansasta. Tyhjällä haudalla ollessaan Jeesuksen rakkain opetuslapsi, Johannes, kuitenkin ovalsi, mistä oli kysymys. Jeesus oli tullut maailmaan pelastaakseen koko kansan ilman eroituksia, ilman jakoja hyviin tai pahoihin, myös hänet. Kristus kuoli, jotta koko langennut kansa nousisi hänen kanssaan.

Valittu kansa saa kokea pysyvän armon Jeesuksessa, Messiaassa. Armo ei rajoitu yhteen kansaan, ei edes vain krisittyjen kansaan, se koskee kaikkia. Profeetta Jesaja, joka eli 700 vuotta ennen Messiaan tuloa, kertoi Jumalan puhuneen Vapahtajasta näin: ”Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka... He nousevat osoittamaan kunnioitusta, ruhtinaat heittäytyvät maahan edessäsi. Herran tahdosta näin tapahtuu, hänen, joka on uskollinen, Israelin Pyhän, hänen, joka on sinut valinnut. ” (Jes. 49: 6-7)

Herran tahto on kaikkien pelastus, ja nyt se toteutuu. Armon riemusaatto alkoi Herramme pääsiäisenä. Kaikki ylistävät Jumalaa, viimeisenä päivänä, niin kuin jo luomisessa. Jeesuksen läheisyyden tähden, Jumalan rakkauden nähden ylistys syttyy sydämiin. Kaikki saavat elämän, yhteisen ilon. Tätä varten Jumalan Sana syntyi ihmiseksi, kuoli ristin katkeran kuoleman ja nousi ylös haudan maailmasta. Pelastus koskee aivan jokaista, pelastus, joka avartaa meidät, pelastus, joka kukistaa synnin hirmuvallan. Uskokaamme Jeesukseen! Älkäämme pelätkö! Vapautukaamme, eläkäämme hänessä! Kiittäkäämme, laulakaamme! ”Niin viemme ääriin maailman pääsiäisaamun sanoman: Elämä voitti kuoleman.” (virsi 85: 5)

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Pääsiäisyön saarna: Uusi laulu eli "Älkää pelästykö"

Hallelujasäe
Herra on minun väkeni ja voimani,
hän pelasti minut.
Hän on minun Jumalani, häntä minä ylistän,
minun isieni Jumala, hänen kunniaansa minä laulan.
2. Moos. 15: 2
Evankeliumi
Mark. 16: 1-8
Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
    Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
    Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.


PÄÄSIÄISYÖN 2017 SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA
UUSI LAULI ELI ”ÄLKÄÄ PELÄSTYKÖ”

Rakkaat kristityt,

Laulakaamme uusi laulu Jumalalle, Vapahtajallemme,
joka väkevällä voimallaan
on pelastanut meidät vihollisen orjuudesta.


Näin sanotaan kristillisessä laulussa, joka on peräisin Armeniasta. Se on maailman vanhin kokonainen kristillinen kansakunta, jo 300-luvun alusta alkaen. Laulu on Punaisenmeren ylittämisen kanoni, ja sen aihe liittyy pääsiäiseen. Jeesuksen kansan, juutalaisten, ensimmäisenä pääsiäisenä kansa pääsi Egyptin orjuutta pakoon kulkien kuivaksi tehdyn meren pohjaa pitkin. Kristuksen ylösnousemus merkitsee sitä, että kaikki kansat pääsevät pakoon pahuuden, kuoleman ja pelon orjuuksia. Armenialainen laulu jatkuu:

Hän on antanut meille kirkkaasta valostaan
elämän kirkkaudessaan.
Sinä, Jumala, näit hyväksi antaa
nostaa itsesi ristille meidän tähtemme
ja naulata siihen jäänteet synneistämme.
Siksi me maahan langeten siunaamme
sinun sanoin kuvaamatonta nöyryyttäsi.

Pääsiäisessä on kysymys nöyryyden voitosta. Nöyryys on nykyään melkein ruma sana tai sitä ei käytetä, sillä nöyryyden ajatellaan merkitsevän nöyristelyä tai itsensä vähättelyä. Oikeasti nöyrä ihminen on kuitenkin vain tavallinen, toisia kuunteleva, toisista välittävä. Nöyryys on itsensä unohtamista niin, että ei murehdi liikaa ja jaksaa iloita rakkaudesta ja arjesta. Pääsiäisen ihme on siinä, että Jumala paljastuu nöyräksi. Hän ei vaadi mitään meiltä, vaan asettuu kaikessa meidän ihmisten asemaan. Nöyryys, toisista välittäminen, ei häviä eikä katoa. Tämä voitto kuuluu meille kaikille, niin kuin laulu sanoo:

Näin sinut kaikkivoimalliset pelastavaiset tekosi
ja pelossa palvon sinua, Kristus.
Kun sinut ristiinnaulittiin,
sinä surmasit kuoleman,
ja kylkesi lähteestä
sinä annoit kuolemattomuuden
koko maailman juotavaksi.


Se, että Jeesus nousi kuolleista, tarkoittaa, ettei kuolema kukista elämää eikä viha vaienna rakkautta. Tämä pätee koko maailmaan ja kaikkiin aikoihin. Väkivalta ja terrorismi luo pelon ilmapiirin. Jos emme usko elämän voittoon, lamaannumme ja pelkäämme. Pääsiäinen on valo maailman yön keskellä. Pääsiäisyönä, jo ennen aamunkoittoa, maailman valaisi luomaton aurinko. Hän on Jeesus Kristus, joka on itse rakkaus ja kaiken hyvän perusta ja lähde. Jo hiljaisena lauantaina, lankalauantaina, kun Jeesus oli kuolleena haudassaan, jotakin tapahtui. Laulu jatkuu:

Jumaluutesi tulella, oi Kristus,
sinä poltit tuonelan portit,
tuhosit kuoleman,
annoit ihmissuvulle kuolemattomuuden.
Olemme maistaneet sinun tarhastasi
kuolemattomuuden viiniä
ja nähneet, kuinka suloinen ja hyvä
sinä olet, oi Herra,
sillä sinä tulit kaikkien tähden
maailman pelastukseksi.


Se, että Kristus astui alas tuonelaan, ei ole merkityksetön kohta uskontunnustuksessa. Jotakin tapahtuu silloinkin ja erityisesti silloin, kun emme havaitse mitään. Jumala kuoli Kristuksessa pitkäperjantaina. Kuollut Jumala ei kuitenkaan lakkaa olemasta Jumala, kaikkivaltias. Hän toimi kuoleman maailmassa, näkymättömissä. Kuten lauloimme alkuvirressä: ”Vehnänjyvä nukkuu alla paksun jään… Nyt on aika luottaa juurten, siementen.” Tämä pätee myös kaikkiin tilanteisiin, jossa turhaudumme emmekä näe muutosta. Isä Jumala on hyvä puutarhuri, joka muokkaa maan ja tekee oman, hiljaisen työnsä. Hänen istutuksensa kastellaan ja ne kasvavat. Hedelmä tulee, ajallaan.

Olemme tulleet tuntemaan sinut,
Kristus, ikuinen Kuningas,
ja nähneet sinussa elämän ja kuoleman valtiaan,
sillä sinä olet Herra
eikä ole ketään toista kuin sinä.
Kohottaen oikean kätesi
sinä kostat viholliselle
ja sinun nuolesi juovat hänen vertaan,
sillä sinä olet Herra
eikä ole ketään toista kuin sinä,
sinä kuolleista noussut,
ihmissuvun uudistaja.


Viholliset eivät ole ihmisiä. Me pelkäämme Jumalaa väärällä tavalla, jos lamaannumme hänen edessään. Ensimmäiset todistajat, jotka näkivät Vapahtajan tyhjän haudan, hämmästyivät ja pelästyivät. Ehkä tämä johtuu siitä, että olemme niin tottuneita epätäydelliseen maailmaan. Kristuksen inhimillinen rakkaus kuitenkin paljastaa meille näköalat, jossa ei tarvitse takertua mihinkään vajaaseen tai pahaan. Meitä johdetaan pikkuhiljaa aivan tavalliseen elämään, joka on kuitenkin vapaata kaikesta sitovasta. Enkeli sanoo: ”Älkää pelästykö.” Kun emme ole sidottuja pelkoon, emme pelkää sitäkään, että meille itsellemme käy huonosti. Vielä vähemmän toisille.

Oi peruskallioni, Herra,
joka voittoisalla ristilläsi tuhosit tuonelan,
sillä sinä nousit kolmantena päivänä
asettaen langenneen Aadamin ennalleen.
Vapahtaja, Jumala, auta meitä,
joiden kerskaus on sinun ristisi,
kun asetamme toivomme sinuun, Herra,
ja pelasta sielumme tuholta,
sinä joka yksin olet hyvä.


Evankeliumista kuulimme:”Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.” Kristus itse ei tarvinnut sitä, että kivi vieritettiin haudan suulta pois. Hän ilmestyi pääsiäisen jälkeen opetuslasten keskelle lukittujen ovien häiritsemättä. Kivi vieritettiin pois, jotta ymmärtäisimme kaikkien esteiden olevan poissa. Haudan ovet ovat auki. Kenenkään ei tarvitse jäädä tuonelaan, kuolleiden maailmaan, helvettiin. Ihmiskunta on uudistettu Aadamia, ihmisyyden perusedustajaa, myöten. Kun luotamme Kristukseen ja hänen ristiinsä, meillä on jalkojemme alla kaiken pelon ja kaiken pahan voittava peruskallio.

Nousten varhain ennen sarastusta
sinun käskyjesi valaisemina
me siunaamme sinua, Kristus Jumala,
joka alensit itsesi meidän tähtemme,
otit päällesi kaiken ja kärsit ristin.
Oi Herra, kuningasten Kuningas,
joka tuhosit kuoleman vallan,
sinä otit kaiken päällesi ja kärsit ristin.

Meidän ei tarvitse enää pelätä mikään, mikä on pelottavaa, ei mitään yön valtoja. On jäljellä vain Jumalan pelko. Hän ei ole pelottava, vaan pelkästään hyvä meitä luotujaan kohtaan. Hänen pelkäämisensä merkitsee elämän kunnioittamista ja iloa. Vain valon valta loistaa, vain enkelten sanoma on totta. Kristuksen synnyttyä enkeli sanoi pimeässä: ”Älkää pelätkö.” Kristuksen noustua kuolleista kaikki kansat saavat kuulla enkelin viestin: ”Älkää pelästykö.” Valo on voittanut pimeyden, elämä kuoleman. Ei ole muuta jäljellä kuin vapaus kaikesta orjuudesta. Me olemme ylittäneet Punaisenmeren vedet, jotka estävät matkan. Meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen vedellä, joka avaa meille avarat näkymät, elämän matkan.