perjantai 6. syyskuuta 2019

Mikä on tavoite?

kuva ja taide: äitini Eeva Tikka

Jumalan tunteminen
saarna 1.9.2019 Hämeenkylän kirkossa
Petri Samuel Tikka


Kirkko

Toimiessani pappina minua ajaa yksi asia. Se on se, että ne, joiden keskellä toimin, voivat tuntea Jumalan itselleen henkilökohtaisesti läheiseksi. Tämä on samalla se, mitä haluan omalle elämälleni. Jos jokin saa minut murhetimaan tai jos jokin ahdistaa, minulla on vapaus antaa asia Hyvän haltuun. Jos olen jostakin iloinen, voin kiittää ja ylistää ja näin päästää ilon valloilleen.

Olen kristitty sitä varten, että voin luottaa siihen, että on olemassa vapaus – vapaus peloista ja vapaus iloita. Toimin pappina siksi, että ilo ja huolettomuus kuuluvat kaikille. Itse asiassa, kuten tiedämme, jokaisen kristityn kutsumus on papillinen. Yleinen pappeus on sitä, että jaamme ympärillemme sitä, mikä on meille ollut henkilökohtaisesti välttämätöntä ja vapauttavaa. Jumalasta on tullut meille tärkeä, kun olemme kokeneet hänen apuaan ja iloinneet yhdessä.

Kirkkona olemme Jumalan perhettä, yhteisö, jolle Jumala on ykkösasia. Jumala ei kuitenkaan voi olla tärkeä, ellei hän jollakin tavalla tule aivan lähelle. Siksi oma koti tai jokin muu henkilökohtainen kohtaaminen on usein Jumalan tuntemisen juuri ja kirkollisen elämän perusta. Perhe oli minulle lapsesta asti todellisuus, jossa ilo pääsi valloilleen. Tähän avaimia olivat (ja ovat) musiikki, rakkaus ja anteeksianto. Ensimmäisiä sanojani oli ”uumi” - eli Kristuksen ruumis, jonka sain pienokaisesta asti alttarilla Temppeliaukion kirkossa. Ehtoolliseen tiivistyy Jumalan tunteminen. Siinä Jumala tunnetaan, ei vain aivan läheltä, vaan sisältä käsin.

Kaikki

Katekismus alkaa sanoilla: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Tässä ”me”, meidän ”elämämme”, tarkoittaa aivan jokaisen ihmisen elämää, ei vain kirkkoa. Niin usein kuitenkin koemme Jumalan etäiseksi, kaukaiseksi. Tämä on ehkä jokin peri-inhimillinen perusolettamus. Sekä Raamattu että monet filosofiat ja uskonnot kuitenkin opettavat, että juuri Jumalassa me kaikki elämme, liikumme ja olemme. Emme voi kuitenkaan tuntea Jumalaa, ellemme halua oppia tuntemaan toinen toisiamme, Jumalan lapsia. Ja kuinka voisimme tuntea toisiamme, ellemme tahdo tuntea yhteistä Luojaamme? Johanneksen evankeliumin ja kirjeiden mukaan Jeesuksen keskeinen käsky on tämä: rakastakaamme toisiamme.

Katekismuksen sanoihin voisi liittää: toinen toistemme tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia. Toisten ihmisten tärkeys ei johda meitä pois Jumalasta, vaan lähemmäksi häntä. Minun ensimmäinen tietoinen uskonkriisini liittyi tähän. Lukiossa minulla oli ateistinen filosofianopettja. Hän ei myöskään pitänyt toisten ihmisten tai heidän tietoisuuksiensa olemassaoloa mitenkään varmana. Vastustin opettajan ateismia, ja hädin tuskin tuli kurssi hyväksytyksi. Minua raastoi itse asiassa eniten se, että ihmisyys asetettiin kyseenalaiseksi: siis myös perhe ja välittäminen ja mikään inhimillinen yhteys. Tietoisesti tarvitsin ihmiseksi asti tullutta Jumalaa, Kristusta. Häntä, joka on itse elävä, inhimillinen yhteys, ja jonki Henki on rakkaus.

Inhimillisen yhteyden puute tai rakkauden kyseenalaistetaminen voi johtaa Jumalan luo. Luther opetti, että synti, kuolema, helvetti, saatana ja laki ovat Jumalan rakkikoiria, jotka ajavat Kristuksen luo. Kullakin meistä lienee omat rakkikoiramme. Meitä itse ei taida kuitenkaan olla kutsuttu puskemaan toisia Jumalan luo, edes hyväntahtoisesti. En voi tyrkyttää Jumalaa, vaikka haluan hänet tärkeäksi toisille ja itselleni jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen. Näin ilomme olisi täydellinen ja turhat huolemme mennyttä yhteisten rukoushuokausten vieminä. Voin kuitenkin antaa tavalla tai toisella ilmi sen, että rakastan Jumalaa, ja ennen kaikkea sen, että Jumala on rakkaus. Annan sitten Jumalan puhua omasta puolestaan sanassaan, sakramenteissaan, luonnossa, välittämisessä, musiikissa.


Kirkko ja kaikki

Toimiessamme kirkkona meitäa ajaa siis yksi asia. Se on se, että ne, joiden keskellä toimimme, voivat tuntea Jumalan itselleen henkilökohtaisesti läheiseksi. Miten voimme luottaa siihen, että tavoitteemme myös toteutuu? Onhan se meidän motivaatiomme lähde, se, että Jumalaan uskominen ei olisi vain meidän erityistä tai jopa outona pidettyä yksityisomaisuuttamme. 

Raamatun mukaan Jumalan, meidän pelastajamme, itsensä tahto on ”että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim 2:3-4) Jeesus Kristus on Totuus, hän on tie, joka vie todelliseen elämään, pelkkään elämään. Voisiko Jumalan oma tahto olla toteutumatta? Kun vielä Jeesus itse saattaa kaikkia ihmisiä tuntemaan Jumalan hyvyydessään.

Jeesus, Jumalan Poika, nöyrtyi häpeälliseen ristinkuolemaan asti tätä varten. Voisimme kuvitella, että hänet korotettiin ylösnousemuksessa ja taivaaseen astumisessa. Kuitenkin Vapahtaja itse sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:32) Juuri alentumisensa kautta hän vetää kaikkia luokseen. Ihmeellisen, myötätuntevan rakkautensa avulla hän todellakin vetää kaikki luokseen. Sitä hänen voittonsa, hänen ylösnousemuksensa, merkitsee. Siksi meidän rukouksemme, että ystävämme saisivat lohtua ja apua Jumalalta, eivät mene hukkaan.

Kaikki ja kirkko

Kuulemamme evankeliumin (Luuk. 18:9-14) mukaan se, joka alennetaan, korotetaan. Entä jos vertauksessa ei moitita eri käyttäytymismalleja? Entäs jos siinä, kuten kaikessa, on kyse Jeesuksesta? On helppoa halveksia ylpeää fariseusta ja sääliä kurjaa publikaania. Publikaani oli kuitenkin toisia riistävä rikas verokarhu, kun taas fariseus oli toisille ruokaa antaessaan laihaksi riuhtunut hurskas mies. Fariseus rukoili tapojen mukaisesti, kohti taivasta, kun taas publikaani katsoi kohti maata. Publikaani näki itsensä ja Jumalan tarpeensa, fariseuksen Jumala-tarve oli kuitenkin muuttunut kylläisyydeksi.

Kukaan ei kykene näkemään sitä, kuinka paljon me tarvitsemme Jumalaa, kuin Jeesus yksin. Hänellä oli ilo Jumalasta, mutta hän luopui ilostaan saavuttaakseen iloakin suuremman ilon. Hän kärsi ja kuoli, jotta meistä tulisi Jumalan täysivaltaisia lapsia, omia rakkaita ystäviään. Jos me haluamme toisille tai itsellemme henkilökohtaista kosketusta Jumalalta, kuinka paljon siis enemmän Jumala itse tahtoo sitä jokaiselle? Hän tietää tarpeemme, hän, joka antoi Poikansa maailman puolesta.

Meitä ei ole luotu kulkemaan katse maassa, kun Vapahtaja jo kerran alentui meidän puolestamme. Vielä me kuitenkin odotamme, että se, mikä on Jeesuksessa totta, tulisi toivon maailmasta näkyviin. Niin kuin apostoli kirjoittaa korinttilaisille: ”Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12)

Tätä kohti kulkiessa huokauksemme yhtyy publikaanin sanoihin. Tästä on muodostunut Jeesuksen rukouksena tunnettu ikivanha rukous: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Syntisyys on toisen unohtamista. Tässä rukouksessa rajamuurit murtuvat. Jumala opitaan tuntemaan, ei vain läheltä, vaan sisältä käsin: siinä, kuinka hän tuli ristillä synniksi, toisten unohtamaksi, koko maailman puolesta. Hän tunsi äärettömät Jumalan kaipuumme, syntiemme tuomat kivut ja maailmassa vellovat mielettömät kärsimykset. Kaiken tämän Kristus koki, jotta me oppisimme tuntemaan kaikkivaltiaan Jumalan varman ja jo saavutetun toivon: kaikkien pelastumisen. Se on jaettua riemua ja huolien yhteistä kaikkoamista. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, niin kuin Laulujen laulu opettaa. Ei ole enää estettä tuntea rakasta Jumalaa itselleen tai toisille henkilökohtaisesti läheiseksi.

Kukaan ei voi sanoa: ”Jeesus Kristus on Jumala”,
ilman sitä, että Pyhä Henki rakkaudellaan koskettaa.

Kukaan ei voi sanoa: ”Pyhä Henki on Jumala”,
ilman sitä, että Jeesus Kristus sydäntämme lämmittää.

Kaiken tämän takia voimme varmasti sanoa,
että meillä on hyvä Isä, hyvä Isä Jumala.


[sävelsin ja kirjoitin tällaisen laulun tänä kesänä]

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Armo, ylistys!

Armo, ylistys!
Saarna Hämeenkylän kirkon messussa
su 14.7., 5. sunnuntaina helluntaista
Petri Samuel Tikka +


Messun virret: alkuvirsi: 172; psalmin kertosäe: 763; kiitosvirsi: 495; päivän virsi: 589; saarnavirsi: 932:1,4; uhrivirsi: 536:1-; ehtoollisvirsi: 445; ylistysvirsi: 421:1,3,7-9
Liturgina oli Katja-Maria Vilén ja kanttorina Hannu Lehtikangas.



Alku

Rakkaat ystävät,

Tulkoon osaksemme armo ja rauha Isältä Jumalalta. Hänen on ylistys Pyhän Hengen voimasta seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien. Aamen. (ks. 2. Joh 1:3; Ef. 3:21)

Hämeenkylän seurakuntalaiset ja muut ystävät. Pyydän teitä katsomaan alttaripöydän takana olevaa Martti Aihan keltaista taideteosta. Voit hetken katsella kuvaa. Mitä tunnelmia, ajatuksia tai mitä tahansa muuta veistos tuo? Siinä on myös teksti: ”Hän huusi kovalla äänellä: Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Annan mietiskelyyn hetken aikaa. Tämä ei ole tehtävä, jossa odotetaan vastausta. Palaan myöhemmin saarnassani teokseen.


 
 

 


Armahdus ja ylistys

Tämä päivän aihe on ”Armahtakaa!” Armahtaminen tuleekin vahvasti esille päivän Raamatun kohdissa. Mukana on kuitenkin yllättäen toinenkin käsite. Armahtamisen rinnalla tämä sunnuntai puhuu ylistyksestä.
 
Päivän psalmi kertoo: ”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle...” Armon kokeminen johtaa ylistyksen puhkeamiseen minussa ja sinussa.

Joonan kirjassa armahduksen saa taas yksilön sijaan kokonainen kaupunki. Israelin pahimman vihollisen, Assyrian, pääkaupunki Ninive saa yllättäen armon. Joona ei kuitenkaan ylistä tästä Jumalaa, vaan katkeroituu. Jumala opettaa hetken aikaa Joonaa varjostavan kasvin avulla, että meidän ei tarvitse katkeroitua, kun toiset, väärät tapaukset, väärään aikaan, liian myöhään, tulevat armahdetuiksi. Iäti kestää hänen armonsa! Näin toistavat psalmit.

Roomalaiskirjeen kohta opettaa, että me emme saa tuomitsemalla myöskään katkeroittaa toisia. Meidän ei tarvitse luoda eripuraa erilaisten käsitysten vuoksi. Syy tähän on se, että joka ikinen meistä itse kohtaa lopulta Jumalan ainutkertaisena persoonana. Armoistuimen edessä ei pelätä, vaan jokainen kuuluu kaikkien puolesta kuolleelle Herralle. Ylösnousseen Jeesuksen tuomioistuin on armoistuin. Armotuomiota odottava kristillinen elämänasenne ei johda toisten ajattelun tai toiminnan paheksuntaan. Armon ilmapiiri yhdistää ihmisiä ja vie iloon, ylistykseen. 

Armo, armahdetuksi tuleminen, ja ylistys liittyvät näin toisiinsa. Myös alkuvirressä veisasimme seurakuntana itsellemme: ”Vie armon hyvä uutinen maailman ääriin asti. Halleluja! soi silloin kaikkialta.” Halleluja tarkoittaa juuri: ylistäkää Herraa!

Palaan ylistykseen tarkemmin lopussa. Tähän väliin puhun armosta ja sen vastakohdista.


Kastettu mielenmaisema

Armollinen elämänasenne on se, mihin meidät kasteessa kastetaan ja upotetaan. Armosta aukeaa uusi, kastettu mielenmaisema. Armo on kristityn toimintatapa, jolla me siunaamme toisia. Armo on toisenlainen maailma. Armo on avara maailma, johon sujahdetaan yllättäen – ja kuka ei siihen haluaisi mukaan? Armo on sitä, että ei ole esteitä yhteyteen. Ei ole katkeruutta, ei kaunaa, ei pitkävihaisuutta tai unohtamattomuutta. On lahjoja, avokätistä ystävällisyyttä ja häpeilemätöntä vieraanvaraisuutta. On toisten vapauttamista pahasta omastatunnosta tai mistä tahansa muusta. On huumoria.

Tätä kaikkea on armo. Tähän kaikkeen meitä vapauttaa armahtaminen. Armadetuksi tuleminen ei ole niinkään harvojen ja valittujen osaksi tuleva portti jonnekin muualle, taivaaseen, joskus. Armo on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen rakkaudessaan ja läsnäolossaan elämistä tässä hetkessä.

Armoa ilmensi mielestäni oivallisesti viime aikoina seurakuntamme pihaseurat tässä aivan lähellä. Niiden lopuksi laulettiin yllättäen yhdessä ”Bridge Over Troubled Water” eli silta yli myrskyisten vetten sekä ”All You Need Is Love” eli rakkaudessa on kaikki. Armahtaminen ja armahdetuksi tuleminen on silta yli myrskyisten vetten kohti sitä, että Jumala on rakkaudessaan meille kaikki kaikessa.
 


Armottomuuden absurdius
 
Jeesuksen sanoihin viitaten on kuitenkin syytä huomauttaa, että maailma näyttää hyvin erilaiselta hirsi silmässä kuin ilman sitä. Vapahtaja painottaa evankeliumissa armahtamisen tärkeyttä vertaamalla armotonta ja ylimielistä asennetta ihmiseen, jolla on valtava tukki tai honka silmänsä kulmassa. Ei hän edes huomaa sen kirvelevän.
 
Monille ehdoton armo ja armahtaminen ovat kristinuskon vaikeimpia asioita, koska ne tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Joko ajattellaan aivan suoriivaisesti, että maksetaan samalla mitalla takaisin. Salakavalampaa on osoittaa armahtavaisuutta ja hyvyyttä toisille, mutta kuitenkin ajatella, että armo kuuluu varsinaisesti minulle tai minun joukolleni.

Sokeus on sitä, ettei armahda toista ihmistä, kaltaistaan. Se, joka tulee sokean taluttajansa veroiseksi, tulee yhtä armottomaksi kuin opettajansa. Keskittäkäämme mielemme siis armo-oppiin.

Vaikka meillä olisi armoa, vaikka olisimme saaneet sitä osaksemme, emme halua luonnostamme sitä aktiivisesti jakaa. Jeesus kuitenkin eli itse niin kuin opetti. Hän osoitti vihollisrakkautta ja armahdusta loppuun asti. Hän itse uudistaa kaiken ja tekee uudeksi kaiken. Kasteessa meidät liitetään Jeesuksen ruumiin alati uudistuviksi jäseneksi. Armoton hirsi väistyy kasteen kautta katseestamme. Kaste on armoliitto. Niin kuin jo vanha kunnon Sirak opettaa: ”...muista liittoa, jonka Korkein solmi, ja katso toisen ihmisen virheitä ymmärtäväisesti.” (Sir. 28:7)


”In de gloria”

Armo on jo itsessään ylenpalttista. Vapahtaja kuitenkin opettaa, että armoa saadaan armon päälle. Jumala jakaa armoa Porvoon mitalla. Runsas mitta tarkoittaa reilua määrää. Armo ei ole vain sitä, että me annamme anteeksi ja saamme anteeksi. Se on kyllä totisesti sitä, ja näin se on ihmeellinen portti yhteyteen Jumalan ja myös toisten kanssa. Armahtaminen on kuitenkin perimmiltään sisuksista asti lähtevää hyvyyttä. Se on antamista ja vapauttamista mitä äärettömimmin tavoin.

Jumala rakastaa meitä kuin parempaakin parempi isä tai äiti, hän iloitsee, riemuitsee, tanssii ja laulaa meistä. Juuri sinusta ja minusta, kaikissa tilanteissa, niin yöllisessä stressissä kuin humoristisissa hetkissä. Tällaisesta Jumalan omasta ilosta eläen me saamme enemmän kuin voimme koskaan kuvitella. Ja mikä on enemmän ja ihmeellisempää ja mahdottomampaa kuin se, että me saamme toinen toisemme? Me saamme enkelit, me saamme luomakunnan. Me saamme kaiken.

Kuten jo sanoin, roomalaiskirje opettaa, että jokainen kieli, jokaisen ihmisen suu on ylistävä Jumalaa. Tämä on yksinomaan armon ansiota, Jumalan ylenpalttistakin ylenpalttisemman hyvyyden syytä. Se ei ole reilua, paitsi reilua Porvoon mitalla. Armo on ärsyttävää, koska emme saa olla oikeassa itse. Jumala on kuitenkin oikeassa. Totuus ei häviä, vaan Totuus on Kristus, joka on oikea tie ja koko elämä. Hänet tunnetaan Pyhän Hengen ja seurakunnassa lahjoitetun uskon kautta.

Vielä toisessa kohtaa roomalaiskirje opettaa näin: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen. [...] Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.” (Room. 11:32,36) Jos joku on nyt pahalla tiellä, armottomilla poluilla, sillä on oma aikansa. Kaikki tapahtuu sitä varten, että kukin saisi kokea henkilökohtaisella tasolla, Jumalan työn seurauksena, armon ihmeen. Ja tähän työhön tarvitaan meitä, sitä, että osoitamme armoa toisillemme ja maailmalle.


Loppu

Alttaritaulussa lukee: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Nämä olivat Kristuksen viimeiset sanat ristillä. Samalla hän uskoi meidät syntiset ihmiset armossaan Jumalan haltuun. Hän oli anonut niille, jotka hänet surmasivat, Isän anteeksiantoa. Ylösnoussut ja taivaaseen astunut Herra antaa myös lopullisessa lopussa kaikki ihmiset Isän haltuun. Paavali opettaa korinttilaisille: ”sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman […] että Jumala olisi kaikki kaikissa.” (1. Kor. 15: 24,28) Niin kuin Amazing Grace, ihmeellisen armon laulu, sanoo: ”On Herra itse kaikkeni taivaassa, päällä maan.” Armo vie ylistykseen, kaikkien kohdalla. [veisasimme tähän väliin virrestä 938 ensimmäisen ja neljännen säkeistön; se piti laulaa aiemmin, mutta sopi näin hyvin!]

Lopuksi tällainen arvoitus Suomen kansan arvoituskirjasta: ”Syö köyhät, juo kerjäläiset, sentään kuninkaille kelpaa.” (Jyväskylästä) Mikä se on? … Ehtoollinen.  (Paina hiirtä pohjassa ja vedä tyhjän kohdan yli nähdäksesi vastauksen; messukansasta kuului kyllä vastaus!) Siinä polvistutaan kiittämään ja ylistämään yhteisestä armosta.



Hämeenkylän kirkon alttari. Kuvat: PST.





sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Lyhyt katsaus kristilliseen universalismiin eli apokatastasis-oppiin


Ankkuri on toivon symboli.
Mitä on kaikkien pelastuminen – ja mitä se ei ole?
Lyhyt katsaus kristilliseen universalismiin eli apokatastasis-oppiin

Petri Tikka

Tämä esitys perustuu osittain Akavan kirkollisten ammattiliittojen jäsenlähdessä Crux ilmestyneeseen artikkeliini (3/2018), mutta se on uudistettu ja laajennettu. Olen aihepiirin tutkija (väitöskirjan tekijä) Helsingin yliopistossa ja Suomen ev.-lut. kirkon pastori.

Toivo hukassa?

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.” (1. Kor 13:13) Tuttua tutumpi kohta, eikä vain häissä. Usko, toivo ja rakkaus ovat teologiset hyveet, kristityn elämän suuntaviivat. Usko antaa olemassaololle perustan, rakkaus rakentaa ihmistä – mutta mitä tekee toivo? Se jää usein kahden muun varjoon. Kuitenkin ilman toivoa rakkaus palaa loppuun ja usko menettää näköalansa.

Eskatologia on viimeisten asioiden, esimerkiksi taivaan, helvetin, ylösnousemuksen ym., tutkimista. Kristinusko on jo uusitestamentillisilta lähtökohdiltaan eskatologinen eli tulevaisuuteen kohdistuva uskonto. Eskatologia liittyy toivoon. Toivoa tarkastelevan teologian vähyys on kuitenkin huomattavaa suomalaisessa ja usein muussakin teologiassa, mutta myös käytännöllisissä asiayhteyksissä, vaikka saarnoissa. Etiikan kysymyksissä puhutaan esimerkiksi uskon ja rakkauden koreista, mutta toivo ei näytä olevan relevantti. Tämä on kuitenkin osittain vanha ilmiö: jo Augustinuksen käsikirjassa Usko, toivo, rakkaus toivo saa vain pari sivua osakseen. Joka tapauksessa: Toivo on ehkä kuin pikkusisko, mutta se innostaa eteenpäin ”isosiskoja” Uskoa ja Rakkautta (tämä ajatus liittyy erääseen runoon, jonka on kirjoittanut Charles Péguy: https://www.thinkingfaith.org/articles/mystery-hope). 

Toivosta on vaikea puhua, jos se on pelkästään sisäinen asenne. Sitähän se myös on. Mutta onko toivo yksilökeskeinen asia? Onko se vain toiveikas mahdollisuus? Toivoa ehkä pidetään henkilökohtaisena ja jotenkin epävarmana asiana, ja siksi siitä vaietaan kirkossa. Se vastaa kirkollisessa kontekstissa melkein sitä, miten usko on yhteiskunnassa useimmiten salainen, henkilökohtainen asia. 

Kirkkojen yhteyteen ja palveluksiin hakeudutaan kuitenkin saamaan vahvistusta mahdottomiin tilanteisiin, joissa omat voimavarat eivät riitä. Kristilliseltä kirkolta toivotaan toivoa. Perusteltua toivon teologiaa tarvitaan myös kristittyjen identeetin vahvistamiseksi. Mitä kohti me olemme menossa? Seurakuntalainen tai kirkon työntekijä jaksaa jakaa toivoa vain sen verran kuin hän itse uskaltaa uskoa siihen. (Voinen viitata tähän kohtaan 1. Piet. 3:15: ”vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu”)

Apokatastasis, kristillinen universalismi ja yllättäviä väitteitä

Teen väitöskirjatutkimusta toivosta sen opillisesti ja ajatuksellisesti laajimmassa muodossa. Tutkin aivan kaikkien ihmisten (ja luotujen) pelastumisen sovitusopillisia perusteita nykykeskustelussa (tuoden asiaan luterilaisen näkökulman). Tässä yhteydessä en esittele niinkään kesken olevan väitöskirjani tuloksia, vaan asian taustaa ja perussisältöä. Kaikkien pelastuminen eli universaali pelastus tunnetaan usein kristillisenä universalismina tai apokatastasis-oppina. Mitä termit tarkoittavat?

Kummatkin käsitteet ovat käyttökelpoisia, vaikka myös osittain harhaanjohtavia. Kristillinen universalismi tarkoittaa sitä, että kaikki koskaan eläneet ihmiset lopulta tunnustavat Jeesuksen Herraksi. Usko on välttämätön, mutta lopulta sen saavat osakseen kaikki. Toivon toteutumiseen liittyy elimellisesti kristinusko eli usko Kristukseen. Termi ”universalismi” voi kuitenkin viitata myös pluralistiseen universalismiin, jonka mukaan kaikki uskonnolliset tiet ovat yhtä hyviä lopullisen hyvän kannalta. 

Apokatastasis juontaa juurensa Raamatusta. Muinaiskreikan käsite apokatastasis pantoon tarkoittaa ”kaiken ennalleen asettamista”, johon Pietari viittaa puhuessaan Jeesuksen taivaaseenastumisesta ja paluusta: ”Taivas oli oleva hänen asuinsijansa siihen aikaan saakka, jolloin kaikki pannaan kohdalleen..” (Ap.t. 3:21) Tämä kohta tulkittiin varhaiskirkossa usein niin, että Kristuksessa Jumala palauttaa koko ihmiskunnan paratiisilliseen (mutta entistä parempaan) tilaan. Näin ajattelivat esimerkiksi isien isänä pidetty Gregorios Nyssalainen ja hänen sisarensa Makrina (ks. suomennettu teos Sielusta ja ylösnousemuksesta) sekä (usein parjattu) kristillisen raamatuntutkimuksen isä Origenes

Apokatastasis-toivoa alettiin kuitenkin myös yhdistellä ajatukseen, että kaikki sulautuu ruumiittomasti Kristus-Järkeen (uusplatonismin pohjalta). Tällainen panteistinen apokatastasis torjuttiin viidennen ekumeenisen kirkolliskokouksen aikoihin vuonna 553. Eräät tuoreet tutkimukset (aikaisemmista käsityksistä poiketen) toteavat, ettei Kristuksen lihaksituloon ja pelastustyöhön perustuvaa, oikeaoppista apokatastasis-oppia ole virallisesti torjuttu jakamattoman kirkon kirkolliskokouksissa. Viittauksia tutkimukseen voi löytää tästä aihetta käsittelevästä blogista: https://afkimel.wordpress.com/2018/04/13/apocatastasis-the-heresy-that-never-was/ (Ja anateemat Origenesta vastaan näkyvät tästä: http://www.ccel.org/ccel/schaff/npnf214.xii.ix.html) Apokatastasis-oppi kuitenkin menetti vähitellen arvovaltansa. Sitä on pidetty harhaoppina erityisesti läntisessä kirkossa. Jakamattoman kirkon perintöön nojaavassa ortodoksisessa kirkossa kaikkien pelastumisen opettamista on sen sijaan tapahtunut aika ajoin näihin päiviin asti. 

Katolinen professori Ilaria Ramelli, joka on varhaiskirkon ajattelun merkittävimpiä tutkijoita, on kirjoittanut vuonna 2013 ilmestyneen laajan opuksen apokatastasis-opista: The Christian Doctrine of Apokatastasis. Hänen käsityksensä mukaan missään muussa uskonnossa tai filosofiassa ennen kristinuskoa ei kannatettu kaikkien pelastumista (juutalaisuus on asia erikseen). Lisäksi apokatastasis oli paljon yleisemmin hyväksytty oppi kirkon ensimmäisillä vuosisadoilla kuin yleensä ajatellaan. 300-luvun kirkkoisien sanat näyttävät todistavan, että jopa suurin osa kristyistä uskoi tähän toivoon (Ramelli 2013, sivulla 577 Basileios Suuri, s. 673 Augustinus: ”immo quam plurimi”). Myös katolisen kirkon keskeiset opettajat Augustinus ja Hieronymus olivat aluksi kaikkien pelastumisen opettajia (s. 627-635, 659, 664). (Lisäksi Hieronymys puhui siitä, että suurin osa ymmärsi Joonan kirjassa mainitun Niniven, Israelin pahimman viholliskansan pääkaupungin, kääntymyksen tarkoittavan järjellisten olentojen, myös saatanan, kääntymystä.)

Nämä ovat tietysti varsin suuria väitteitä. Ne poikkeavat esimerkiksi Kari Kuulan kirjan Helvetin historiasta (sivut 121-132 luku 9). Tässä kirjassa kaikkien pelastumista käsitellään virallisesti hylättynä yksittäisajatteluna. Usein vastaavia väitteitä on kuitenkin löytynyt esim. 1800-luvun universalismia tukeneesta teologiasta. Yleisestä teologisesta keskustelusta ne ovat pääsääntöisesti puuttuneet. Kuitenkin yhä useammat teologit esittävät apokatastasis-opin varhaiskirkollisen taustaa vakavasti. Tuoreena tulevana esimerkkinä: 2019 syksyllä tunnetulta ortodoksiteologilta David Bentley Hartilta ilmestyy kaikkien pelastumista käsittelvä kirja. Hän on esimerkiksi sitä mieltä, että kaikkien pelastumisen ajatus löytyy jo Paavalilta (ja jotkut eksegeetit ovat esittäneet samansuuntaisia tulkintoja).

Toisaalta niin sanotusti toiveikas universalismi (kirjallisuudessa: ”hopeful universalism”) on hyvinkin yleinen käsitys tavalla tai toisella. Se lähentelee valtakirkoissa melkein virallisen opetuksen statusta, ainakin käytännössä. Ajatus on se, että voimme kyllä toivoa kaikkien pelastumista, mutta esim. ihmisen vapaan tahdon tähden sitä ei voi varmuudella sanoa. Dogmaattisen universalismin mukaan kaikkien pelastuminen on kuitenkin ilmoitettu tosiasia. Kaikkien pelastuminen ei myöskään välttämättä kumoa ihmisen vapautta. 

Vapaus ja muut mutkat?

Varsinaisesti kristillisen universalismin olemassaolosta tai ainakaan sisällöstä ei käytännössä juurikaan tiedetä Suomen kirkkojen piirissä. Se sekoitetaan ”kaikki pääsevät taivaaseen” -ajatukseen, jonka toi esille Antti Kylliäinen 1990-luvulla. Tästä ei ole kyse. Tätä käsitystä kutsutaan ultrauniversalismiksi (kirjallisuudessa: ”ultrauniversalism”). Sen mukaan lopullinen hyvä saavutetaan välittömästi kuoleman jälkeen uskosta riippumatta. Tätä ajatusta ei perustella kristinuskon opeilla, joten sitä ei voi pitää varsinaisesti kristillisenä suuntauksena ainakaan yleisesti jaetussa merkityksessä. 

Ultrauniversalismi ei ole sama, mitä yleisesti ottaen tarkoitetaan kristillisellä universalismilla tai apokatastasis-opilla. Törmään itse usein ongelmaan selittää, että kaikkien pelastuminen ei ole sisällöllisesti sama asia kuin ultrauniveralistinen tai jopa synkretistinen (uskonnot sekoittava) universalismi. Kristillisen ja pluralistisen universalismien erosta kirjoittaa esim. Trevor Hart, joka itse edustaa ns. toiveikasta universalismia (eli ei pidä asiaa varmana), artikkelissa Universalism: Two Distinct Types teoksessa Universalism and the Doctrine of Hell (toim. Nigel M. de S. Cameron). 

Kaikkien pelastuminen ja ultrauniversalismi ovat joka tapauksessa itse asiassa toistensa vastakohtia. Kaikkien pelastumisen ajatus perustuu Pelastajaan eli Kristukseen, joka lahjoittaa ihmiselle uskon ilman hänen omia ansioitaan. Ultrauniversalismissa ei sen sijaan tarvita pelastusta ainakaan syvemmässä mielessä. Kaikkien pelastuminen perustuu Jumalan armoon, ultrauniversalismissa nojaudutaan johonkin yhteisesti hyväksyttävään lähtökohtaan esim. ihmisen moraaliin ja sen mahdollisuuksiin. Jos usko ei ole keskeinen asia hyvän saavuttamisessa, vaan jokin muu asia, jää loogisesti jäljelle moraalinen toiminta tai ihmisen moraalitaju. Ihmisen taivaaseen pääseminen voidaan periaatteessa asettaa ehdoksi itse Jumalalle, jotta Luoja olisi riittävällä tavalla moraalinen. Tämä voi olla sinänsä totta, mutta jäljelle jää kuitenkin moraalivaatimus. Tärkeintä ei olekaan armo (Jumalan ehdoton rakkaus) ja siihen liittyvä usko. 

Tässä kohden on on huomattava, että yksi tekijä, miksi kristillistä universalismia ei ole osattu ottaa vakavasti, on Amerikan universalistikirkon kehitys. Yhdysvalloissa syntyi 1700-luvulla universalistikirkko, joka oli opillisesti vaihteleva joukko seurakuntia: osa kolminaisuusopillisia, siis perinteisiä kristittyjä, osa untaristisia (Jumala ei olisi Isä ja Poika ja Pyhä Henki, vaan vain Isä). Yksi keskeinen vaikuttaja Hosea Ballou (1771-1852) opetti loogisesti loppuun ajateltua ultrauniversalismia, jonka mukaan Jumala antaa ihmiselle hänen tekojensa mukaan hänen elämänsä aikana. Hän myös kielsi Kristuksen sijaiskuoleman, vaan piti sen pelastavaa luonnetta esimerkkinä. Balloun mukaan Jeesuksen kärsimys ei poistanut synnin syyllisyyttä, koska Jumala ei koskaan ollut vihainen. Sen sijaan Kristuksen kärsimys poisti synnin itsensä, mutta Balloulle tämä tarkoitti esimerkin voimaa, ei niinkään Christus Victor -tyylistä (sitä, että Kristus voitti Pahan) ajattelua. Ballou myös kielsi Kristuksen jumaluuden, kolminaisuusopin ja Saatanan olemassaolon. (http://www.pacificuu.org/publ/univ/liturgy/ballou-discourse.html). Alun perin universalistikirkko oli Raamatusta ammentava kirkkokunta, mutta Ballou vaikutti varmasti osaltaan sen kääntymiseen unitaariseen suuntaan. Niinpä unitaari- ja universalistikirkot yhdistyivät vuonna 1961. Nykyään vain pieni osa kirkon seurakunnista on tunnustuksellisesti kristillisiä (poikkeuksia on). 

Joka tapauksessa Jumalan kaikkia koskeva, siis universaali, rakkaus on perusteisiin menevä kristillinen lähtökohta. Tätä ei saa hämmentää se, että kaikkien pelastusta esitetään myös niin, että se menee ohi esimerkiksi sovitusopin. Sen, että Kristus on kuollut kaikkien puolesta, perustuu ajatuksena Jumalan ihmisrakkauteen. Jumala astuu meidän asemaamme, nahkaamme, eikä jää vain johtamaan kohtaloamme esimerkin tai taivaallisen kaitselmuksen tai kurituksen voimalla. Rakkauteen perustuu myös se, että usko Kristukseen on lahjaa, kuten luterilaisuudessa mutta myös aivan yleisesti ja ekumeenisesti ajatellaan. Kristillinen universalismi ilmaisee tavalla tai toisella, että Jumala ei jaa uskon lahjaa määrämitalla, kylläkin omalla aikataulullaan. 

(On myös muutamia enemmän tai yleensä vähemmän tunnettuja luterilaisia teologeja, jotka ovat olleet universalisteja, esimerkkinä 1700-luvun Georg Klein-Nicolai: http://www.mercyuponall.org/pdfs-click-to-download/george-klein-nikolai-the-everlasting-gospel-1753/ Olen huomannut, että hän samastaa Kristuksen kärsimyksen ristillä ja helvetissä kärsivien tuskat saksankielisessä alkutekstissä; englanninnoksesta tämä puuttuu.) 

Kyse ei ole siitä, että usko pakotettaisiin ihmisille. Kansainvälinen keskustelu universaalista pelastuksesta nimenomaan pyörii sen ympärillä, että
Jumala kykenee johtamaan ihmiset yhteyteensä poistamatta heidän vapauttaan. Jumala ei riko meidän vapauttamme. Hän jopa itse asiassa mahdollistaa sen. Tällaisia ajatuksia voi löytää amerikkalaisen uskonnonfilosofin Thomas Talbottin kirjasta The Inescapable Love of God sekä luterilaisesta teologiastakin ammentavasta teoksesta God's Final Victory (John Kronen, Eric Reitan). Toisaalta sillä, että ihmisellä on vapaus vastustaa Jumalaa (tai jopa valita Jumala tai olla valitsematta), perustellaan sitä, että kaikkien pelastuminen ei voi olla varmaa. (Huomautuksena voi sanoa: eikö Jumalan vastustaminen ole perisynnin myötä kaikkien lähtökohta? Kenen pelastuminen ei sitten olisi epävarmaa?)

Vielä hieman kritiikistä. Sen, että kristillisen universalismi väistämättä johtaisi Yhdysvaltain universalistikirkon tyyliin kristinuskon perusteiden hajoamiseen, on viimeksi esittänyt Michael J. McClymond viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan The Devil's Redemption (tässä haastettelu). Hän kuitenkin esittää geneettiseen virhepäätelmään rinnastettavia väitteitä kristillisen universalismin oikeutuksesta. Oppia arvioidaan pitkälti sen mahdollisen alkuperän, ei nykyisen sisällön, perusteella. McClymond esittää, että apokatastasis-opin taustalla olisivat esoteeriset, dualistiset ja jopa gnostilaiset ajatukset, mm. siitä, että Jumalassa on sekä hyvää että pahaa. Kaikkien pelastumista perustellaan kuitenkin useimmiten Jumalan ehdottomalla hyvyydellä. Kristillisen universalismin yhden merkittävimmän tutkijan (ja kannattajan) Robin Parryn vastine ottaa osaltaan kantaa tähän. 

”Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.”

Lex orandi, lex credendi eli rukouksen laki on uskon laki, kuuluu vanha kristillinen sanonta. Vaikka hengellinen musiikki (kuten ev.-lut. kirkon virsikirjan virsi 13) ei luonnollisestikaan ole dogmaattisia väitelauseita, on sen ylistyksellinen luonne kaikkein välittömintä uskon tunnustamista. Paavalin kirjeessä filippiläisille on Kristuksen alentumisesta kertova hymni, joka huipentuu näin: ”..hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. .. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” (Fil 2:8,10-11)

Jeesuksen tunnustaminen Herraksi tai Jumalan Pojaksi on vanhimpia kristillisiä uskontunnustuksia (ks. Room. 10:9; Ap.t. 8:37). Tällainen tunnustus ei ole mahdollinen ilman Pyhän Hengen vaikutusta (1. Kor 12:3). Tunnustus ei ole pakotettua, voitokkaan kuninkaan herruuden tunnustamista, vaan palvovaa ylistystä (vrt. Room. 14:11). Apostolin mukaan kaikki, niin kaikki taivaan voimat kuin kaikki koskaan eläneet ja kuolleet ihmiset, liittyvät lopulta kiitoksen harmoniaan. Se tapahtuu Jeesuksen, kaikkivaltiaan Jumalan, ristin voimalla. 

Tämäntyylinen eksegeettinen argumentaatio ilmenee mm. Robin Parryn (pseudonymi Gregory MacDonald) kirjassa The Evangelical Universalist (sivuilla 97-100), mutta myös monessa muussa teoksessa aiheesta. Kohdissa esiintyvä tunnustamista merkitsevä sana tarkoittaa myös ylistystä. Samanlaisiin päätelmiin on päätynyt muutoin myös teologiaa harrastava isäni Kari Tikka erityisesti sen suhteen, että tunnustus ei voi syntyä ilman Pyhää Henkeä. Kiitoksen ja Hengen rakkauden suhde ilmenee myös hänen tulevassa oopperassaan Rakkaus on väkevä kuin kuolema

Se, että ”Jeesus on Herra”, oli varhaisimpia kristillisiä uskontunnustuksia, ilmenee mm. kirjassa Creeds and Confessions of Faith in the Christian Tradition. Volume I. Early, Eastern, and Medieval (toim. Pelikan & Hotchkiss; s. 32). Tässä ajatus yhdistetään vastapariksi ”Kyrios Kaisar”, (eli Rooman keisari on ”Herra”) -ajattelulle, mutta yhtä lailla tunnustuksella on liittymäkohtansa Israelin Shema-tunnustukseen (5. Moos. 6:4). Kyrios Jeesuus voitaneen kääntää ”HERRA on Jeesus”. Jeesuksen herruuden tunnustaminen merkinnee siis universaalia uskontunnustusta. 

Raamatussa on tietysti kohtia, jotka voidaan tulkita päättymättömäksi kadotukseksi. Tulkitsijan on valittava, pitääkö hän universaalia toivoa julistavia vai vääjäämätöntä tuomiota korostavia kohtia ratkaisevampina. Ajatuksia ei tarvitse pitää ristiriitaisessa jännitteessä, vaikka tätäkin on esitetty. Raamatussa ei alkukielillä itse asiassa puhuta ”ikuisesta kadotuksesta” (ei myöskään esim. englanninkielisissä käännöksissä), vaan erikseen toisaalta kadotuksesta (eksyksissä tai hukassa olosta), toisaalta ikuisesta rangaistuksesta tai oikeammin ojennuksesta (ks. Matt. 25). Luuk. 19:10 mukaan Ihmisen Poika on tullut etsimään sen, mikä on kadonnut (vrt. myös Joh. 3:16-17). Kiirastulioppi kehittyi varhaisessa kirkossa, mm. Gregorios Nyssalaisella esiintyneestä ajattelusta, jonka mukaan Jumala puhdistaa tuomitsevalla, oikaisevalla tulella. Alun perin tätä puhdistavaa tulta ei tietoisesti rajattu vain tässä elämässä uskoneisiin. 

Olen kirjoittanut aiheeseen liittyvästä keskustelusta ja sen pohjalta, mutta lyhyesti: miten kaikkea tätä voi soveltaa? Seurakuntalaisen tai kirkon työntekijän käytännön elämässä toivon näköala mahdollistaa sen, ettei uskoa tarvitse hävetä tai pelätä. Vapahtaja on tullut kertakaikkisesti etsimään kadonneen. Ristiinnaulitun rakkaus on julkinen asia, jolla voimme aiheellisesti ylpeillä (1. Kor. 1: 23, 31; 2:2). Kaikkien pelastuminen on yhteinen pöytä, joka on katettu. Toivo kannustaa sekä ekumeniaan että avoimeen kommunikaatioon niiden kanssa, joiden ajatuksia emme ole edes alkaneet ymmärtää. Apokatastasis-oppi kannustaa erityisesti ekumeniaan, koska apokatastasiksen keskiössä on yhteinen Kristus-tunnustus, joka yhdistää kaikkia kristittyjä jo nyt. Ketään ihmistä, myöskään aivan väärällä tavalla ajattelevaa (esim. moraalikysymyksiin liittyen), ei voi demonisoida, kun jakamaamme pimeyteen on astunut kaikkien ihmisten pelastaja (1. Tim. 4:10). 

Tämä oli nyt aivan lyhyt katsaus aiheeseen. Mikäli kiinnostusta riittää, voin jatkossa myös esitellä esim. Thomas Talbottin ajatusta siitä, kuinka pitää valita kaksi kolmesta Raamatussa mahdollisesti esiintyvästä ajatuksesta: 1) Jumala rakastaa kaikkia, 2) Jumala kykenee pelastamaan kaikki, jotka hän tahtoo pelastaa, 3) jotkut ihmiset päätyvät pysyvään eroon Jumalasta. 1) + 2) on kristillinen universalismi, 2) + 3) on kalvinismi, 1) + 3) on arminiolaisuus (ns. evankelikaalisuudessa merkittävin näkemys aiheesta). Mikä olisi luterilainen ratkaisu tähän? Tästäkin enemmän väitöskirjassani (milloin se valmistuukaan, onhan sitä jo tehty aika lailla) ja ehkä myös alla mainitussa seminaarissa, joka on ensi vuonna. 

Eli 24.-26.4.2020 on tiedossa kansainvälinen ja kansallinen teologinen seminaari/konferenssi nimeltään ”Universaali pelastus kristillisessä teologiassa?” / ”Univeral Salvation in Christian Theology”. Olen järjestämässä tätä. Mukaan ovat tulossa mm. artikkelissa mainitut Robin Parry ja Ilaria Ramelli. (Yhteistyössä mm. on varhaiskirkkoa koskevan ajattelun suhteen Suomen patristinen seura.) Samassa yhteydessä Aleksanterin teatterissa, Helsingissä, esitetään 23.-25.4.2020 isäni Kari Tikan ooppera Rakkaus on väkevä kuin kuolema. Se kertoo ihmiskunnan pelastushistorian alusta asti kaikkien kiitokseen saakka vertauskuvallisessa muodossa. 

Hieman kirjallisuutta

MacDonald, Gregory (toim.; G. MacDonald on Robin Parryn pseudonymi): ”All Shall Be Well”. Explorations in Universalism and Christian Theology, from Origen to Moltmann. 2011 Cascade Books, Eugene (Oregon).
MacDonald, Gregory: The Evangelical Universalist. The Biblical Hope that God's Love Will Save Us All. Second Edition. 2012 Society for Promoting Christian Knowledge, Lontoo. 
Ramelli, Ilaria L. E.: The Christian Doctrine of Apokatastasis. A Critical Assessment from the New Testament to Eriugena. 2013 Brill, Leiden.