Wednesday, October 15, 2014

TREMOR NATALIS. Ajatuksia kaikkien pelastumisesta.


TREMOR NATALIS
ajatuksia kaikkien pelastumisesta
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka


Jouluisena päivänä tuli netissä vastaan artikkeli, jonka mukaan vain uskovat tulevat pelastumaan. Pelastuminen tarkoittaa tässä yhteydessä astumista päättymättömään iloon, kuoleman ja kaiken muunkin jälkeen. Artikkelin kirjoittaja oli evankelinen, siis vahvasti luterilaisen herätysliikkeen edustaja. Niinä joulun päivinä ennen uutta vuotta yllättävä hätkähdys vavisutti sieluni rakenteita.

Voiko konkreettinen, elävä, rakas ihminen päätyä kadotukseen (sulkeutuneisuutensa tuomaan ikuiseen piinaan – pahuuteen, joka ei pääty)?

Olin kokenut samana vuonna aikaisemmin erään ihmissuhteen päättymisen, josta olin (kiitos Kristuksen) toipunut. Kun suhde läheiseen ihmiseen katkeaa, se on kuin kuolema. Edelleen huolehtii, mitä poismenneelle tapahtuu jatkossa. Tuo edellä mainittu oudon tyypillinen artikkeli sai minut kauhistavan ihmetyksen valtaan. Sydämessäni muodostui sen intention vastainen ajatus: jos itse uskoin rakastaneeni erästä ihmistä vereslihalle asti, kuinka paljon enemmän kaikkivaltias Jumala, joka on mennyt kuolemaan asti rakkautensa tähden, pitäisi huolta kaikista rakkaistaan. Siis kaikista ihmisistä.

Mikseivät siis kaikki pelastuisi?


Tämä kysymys tuli vääjämättä minua vastaan. Ja mitä siinä olisikaan uskomani evankeliumin vastaista? Luterilaisen opin mukaan Kristus on kuollut ristillä kaikkien puolesta eikä ihminen ratkaise pelastumiseensa liittyviä asioita. Erehtyväisyytemme, rikkinäisyytemme on yhtä jaettua, yhtä yhteistä kuin jumalallinen ihmisarvomme. Ei ole huonompaa eikä parempaa ihmistä. Kristuksen tuoman sovinnon tarkoitus on ilman väkivaltaa ohjata tahtomme pois kaikista kipeistä, rajaavista ratkaisuista, jotka johtuvat peloista ja toivomme katoamisesta. Vieläpä Raamattuun ja luterilaiseen oppiin sisältyy käsitys, että Jumala määrää ihmisiä ennalta vain ja ainoastaan pelastukseen. Herätysliikeluterilaisuuden pelastusvarmuus on henkilökohtaisessa varmuudessa omasta hyvästä tilastaan. Evankeliumin iloon perustuva pelastusvarmuus on yhteinen, laajempi ja ennen kaikkea objektiivisempi: Jumalan omaan työhön ja luonteeseen perustuva.

Rakkaan Luojamme tehtävä maailmassa on olla sen armahtava Pelastaja. Meillä on omat tehtävämme: olla tavallisia (rakastettuja, siis rakastavia) ihmisiä.


Tällä tavoin, kristillisen avarasti olen lapsesta asti uskonut. Siksi evankelisen (siis evankeliumiin perustuvan) pelastusvarmuuden kääntäminen päälaelleen, itselleen omituksi oikeudeksi, järkytti minua niin syvästi. Pitää muistaa, ettei usko ole mikään vakaa suure. Ihminen vajoaa päivittäin murheisiin, jotka pimittävät näköaloja. Jumala tuo aina uudestaan rauhallisen luottamuksen, siis uskon – ja uudistaa myös uskoa selkeämpään suuntaan usein raskaiden vaiheiden läpi. Näin tapahtui tuona jouluna, samoin oli käynyt minulle nuorempana. Joskus nuoruuden ja lapsuuden välimaastossa olin jokseenkin suhteellistanut kristillisen uskon merkitystä ”kaikki uskonnot sopivat yhteen” -tyyppisillä spekulaatioilla. Jumala itse on valaissut kaikkia koskevan Kristus-uskon radikaalin, laajan aintulaatuisen sisällön henkilökohtaisella työllään. Kristus on kaikkien kansojen Jumala, sen osoittaa ahdistukset voittava ristin voima. Jos siis monin eri tavoin, käytännön luterilaisen kokemuksen perusteella usko on uudistuvaa, puhdistuvaa lahjaa, miten on mahdollista, että uskosta tehdäänkin pelastuksen ehto? Niin tehtiin siinä ”evankelisessa” artikkelissa ja myös siinä, miten virallisesti on useimmiten kristillisyyttä ja jopa luterilaisuutta tulkittu.

Miten usko – kaikille tarkoitettuna lahjana! - voisi estää kaikkien pelastumisen? Eikö kristillinen usko juuri mahdollista sen?

Voinen kuitenkin valaista sitä, miksi uskon ehdollisuudelle voi muodostua suuri viehätys, kertomalla tuosta edellisessä kappaleessa mainitusta eräästä käänteestäni. Lukiolaisena sielunelämäni suunnattiin vakaammalle pohjalle, kun kaiken kyseenalaistavan filosofian kohtaaminen vei ilon ajatussuuntausten yhdenvertaistamiselta (noilta yllä mainituilta spekulaatioilta). Miksi ateismi kieltää vain Jumalan? Yhtä järjellisesti tai järjettömästi voisi kiistää ihmisyyden olemassaolon (ei ihmisen sisintäkään nähdä silmillä). Pystyykö kaiken tuhoavaa epäilystä vastaan vastaamaan suhteellisuudella, eri uskomusten yhteen sovittamisella? Jouduin suureen eskistentiaaliseen (ihmiselämisen luonnetta koskevaan, epätoivottuun) ahdistukseen. Aloin pitää selkeää kristillistä uskoa välttämättömänä olemassaolon mielekkyyden ja sitä myöten pelastuksen kannalta. Evankeliumin usko toi minulle syvän avun – ihmisyys on olemassa, sillä Kristus (Ihmisen Poika) on kaiken siihen kuuluvan pimeyden ja epäilyksen keskellä.

Kun kuitenkin ymmärsin tämän uskon merkityksen, laitoin valitettavasti omaehtoista painoa uskolle sinänsä (vaikka se on lahjaa).

Uskon merkitystä äärimmäisyyksiin asti painottavilla populääreillä kristillisillä mielipiteillä oli tarttumapintaa minuun. Omaksuin itseeni nopeasti sen, että kirkko järjestään pitää uskon ehdollista pelastusluonnetta lähes luovuttamattomana asiana. Koin kirkon näkyvään elämään (erityisesti messuun) uudelleen rakastuvana ihmisenä alitajuisesti, että tulee suhtautua myöntyvästi tähän yleiseen käsitykseen. Uskonelämän lahjaluonne oli kylvetty kuitenkin jo vastaansanomattoman ihanasti minuun muun muassa vanhempieni ja Sirkka-mummini sekä lapsena kuullun Jumalan sanan ja pienenä vakaimmin vastaanotetun ehtoollisen kautta (puhumattakaan kasteen järisyttävästä mysteeristä). Tiesin koko ajan uskon paradoksaalisen, omista ratkaisuistani riippumattoman lahjaluonteen, joten en ole voinut varmuudella väittää, että joku joutuu helvettiin. Pidin vain uskon tärkeyden tähden, siksi, että se juuri on välttämätön pelastuksen kannalta, kadotusta ehkä mahdollisena.

Ehkä.


Mikä riipivä, sielua ristiidoittava ”ehkä”. Ristiriidat ovat toki osa elämää, niiden kanssa on eläminen. Ihmisenä oleminen on lähtökohtaisesti paradoksaalista; sielun ja ruumin ykseyttä, sekä uuden innon toivomista että tosiasioiden myöntämistä, ennen kaikkea yhtä aikaa vastakohtaisesti syntisenä (toisen ihmisen ohittamiseen taipuvana) ja vanhurskaana (olemassaolon oikeuden omistavana) olemista. Kuinka näitä asioita voi käsittää, näitä arkisen järjen havaintojamme, voiko niitä laittaa muotteihin?

Miksei sitten kaikkia koskevaa toivoakin voi jättää paradoksaalisesti yhtä aikaa varmaksi ja kuitenkin epäselväksi?


Onhan meidän myönnettävä, että vaikka Jumala rakastaa, ihmisessä on suuria esteitä pelastuksen tiellä olemiselle. Kaikki eivät usko Jumalaan. Jotkut jopa elävät käsittämättömässä pahuudessa itse sitä tajuamattaankaan (ääriesimerkkinä terroristit). Mutta – eikö ole tullut ilmi, että yhteisessä ihmisyydessämme (tutkiskelkaamme omaa sieluamme), siis ihan kaikissa ihmisissä, asuu kyllä auttamaton taipumus hyvyyden järjettömään torjumiseen? Nuriseminen, turha pettymys, pikkumaisuus, kateus ynnä kaikki pahuus, joka saa noista polttoaineensa... Silti useimmilla ihmisillä on toivo itsensä suhteen. Jokainen tuntee oikeudekseen ajatella, että oma elämä päätyisi kuitenkin hyvälle mallille. Miksei tällainen toivo koskisi kaikkia? Olenko minä tai oletko sinä lähtökohtaisesti parempi kuin ”pahat ihmiset”? Tai miksemme uskoisi ja toivoisi kanssaihmistemme kohdalla parempaan tulevaisuuteen – vaikkapa tekojen ja sisimmän muutokseen – kun itsellemme odotamme kaikkea hyvää omat rajoittuneisuutemme ja ehkä pahat menneet erehdyksemmekin tietäen?

Mikä ristiriita piilee siinä, että kaikilla meillä tuntuu olevan syy uskoa kylläkin omaan toivoon mutta olemme kovin epävarmoja kaikkien toivon suhteen?


Tällainen ristiriitainen ajattelu näyttää tulevan meille mahdolliseksi siksi, että toivo käytännössä sekoitetaan usein jonkinaisteiseen toiveeseen tai unelmaan. Vaikkei tuomitsisi lähimmäistään hänen pahojen tekojensa tähden ikuiseen kadotukseen, voi silti jättää hänen kohtalonsa miettimisen aika huteraksi. Tuntuu riittävän se, että itse kokee olevansa jotenkin hyvällä tolalla. Ehkä ihminen ei ajattele kovin pitkälle perimmäiseen tulevaisuuteen omalla kohdallaankaan. Riittää se, kun kaikki on nyt hyvin; loppu on ”lisähyvää”. Kristillinen toivo on kuitenkin jotain muuta, suurempaa. Vai mihin tarvittaisiin todellakin johonkin ihme-Kristukseen perustuvaa toivoa, jos aivan tavanomainen toive paremmasta huomisesta olisi ainoa oikeutettu tie? Katson, että kristillinen toivo on sen sijaan kaksoispotti:

Pidämme kiinni elämän ilmiselvästä paradoksaalisuudesta, ristiriidoista, ja näemme juuri niiden keskellä käsittämättömän suuren tulevaisuuden toivon.


Meidän ei tarvitse emmekä saakaan ohittaa elämisemme ristiriitoja. Ei pelkästään joissain muissa, pahoissa tai huonon valinnan tehneissä ihmisissä ole ristiriitaa suhteessa pelastukseen, suhteessa toivoon, vaan ihmissielun, elämisemme rakenteissa sinänsä. Maailman tilan ja oman elämänsä kömmähdykset rehellisesti kohtaava huomaisi kyllä tämän, mutta käytännössä ihmiselon perustraagisuus on liian iso pala hyväksyttäväksi, ellei ristiriitaa valaise ristin sovinto. Joku (Ihmisen Poika, Jumala, itse inhimillisyys) kantaa jokaisen yksilön vastustelut ja erehdykset, on itse asiassa jo tehnyt tämän kertakaikkisesti, jo kauan ennen kuin olemme syntyneetkään.

Ihme!

Yhteinen vääryytemme ei viekään meitä tuhoon, vaan uusi, arvaamaton ilo puhkeaa. Näin hienosti ei käy niinkään omien rajallisten ja vaillinaisten, järkeilyymme perustuvien valintojemme tähden, vaan siksi, että Isä nosti Kristuksen kuolleista – rajattoman vapaa teko! Ylösnousemus on tuonut elämään järjen ja mielekkyyden tuhon ja turhan kuoleman keskelle. Miten sitten kestämme omat erehdyksemme ja sen, ettei kaikki näytä noinkaan suuren asian (saati pienempien hyvyyksien) jälkeen menevän hyvin? Vaillinaisuutemme tuo kyllä toivottomuutta. Siksi toivo jää epäselväksi. Vajavaisuus on tarpeen viedä aina uudestaan ristille. Uhrautuvan rakkauden merkitys ei riipu ajasta tai paikasta – viimeiseen asti rakastava mielenlaatu on aina voimassa, sen tuoma elinvoima on vain tullut Ylösnousseessa julki. Tässä ei tarvitse luopua elämän todellisuudesta, paradoksista. On olemassa monin kerroin suurempi paradoksi kuin toivon ja toivottomuuden yhteen sovittaminen: oman elämämme toivo ei olekaan meissä itsessämme.

Ristiriidat kuuluvat Kristuksen ristille. Hänen ylösnousemuksensa tuo toivon, jonka avulla jaksamme elää.


Niin, ristiriidat kuuluvat ristille. Sinne ne on syytä viedä. Ei elämän perusristiriitaisuutta pysty, eikä ole tarkoituskaan, itse kantaa. Kaikki pelastuminen, olkoon kyse siitä lopullisesta pelastumisesta tai tässä maailmanajassa tapahtuvista nousemisista, on totta tosiaan lähtökohtaisesti epävarmaa. Ihmisluonto tulee olemaan vajavainen, sen puhdistumisesta emme voi itse päättää. Siksi haluamme helposti pitää kiinni epävarmuudesta - pelkäämme elämän totuuksien paljastavan omat hämäryytemme. Se on oikeutettu pelko. Mutta tarvitseeko epävarmuutta korostaa silloin, kun varmuus onkin toivoa eikä tuhoa? Kun se, mikä on varmaa, onkin vapautusta, meistä ulkopuolista ilosanomaa, eikä oman itsemme pönkittämistä? Jos joku haluaa estää kristillisyyden kaikkia puolia liikavarmuuden, kuvitellun fundamentalismin (häh?) välttämiseksi, on jossain kohden syntynyt väärinymmärrys.

Toivo! Varma toivo kaikille, kuin ankkuri ihmskunnan myrskysäällä, on kristinuskon sisältö.

Ylösnousemus on kaikkien yllättävien hyvien käänteiden lähde, joista viimeinen tulee olemaan se, että kaikki ylistämme yhdessä Jumalaa. En minäkään koskaan ajattele etukäteen, että jumalanpalvelus tulee olemaan hauskaa! Mitä enemmän näemme laajalla perspektiivillä kaiken sen hyvän, mitä on jo maailmassa ja kunkin meidän elämässämme tapahtunut, sitä uskottavammaksi osoittautuu Kristuksen ylösnousemus – ja sen tuoma mittaamaton toivo. Mutta kun meillä kerran on luontainen tapa nähdä hyvän mahdollisuudet maailmassa pienempinä kuin ne Jumalan tähden ovat, ei tee pahitteeksi palata ristin juurelle.

Kristuksen risti tuottaa kaikille pelastuksen.

Tämän esseen lähtölaukaus, jo parin vuoden takainen jouluinen hämmennykseni sai minut aivan maahan (kuvaavan merkitysvivahteen voin sanoa vanhalla kielellä: tremor natalis, jouluinen järistys, vapina). Miten ratkaista pulma uskon välttämättömyydestä ja mahdottomien, aina potentiaalisesti epäuskoisten tapausten (siis kaikkien) pelastuksesta? Tämä on todellinen, eläviä ihmisiä koskeva ongelma, ei teologinen spekulaatio. Miten voimme uskoa parempaan huomiseen ja toivoa rehellisesti Jumalan antamaa parasta rakkaimmille, jos edessä on väistämättä mahdollisuus hämärtyneiden sielujen luomiin muureihin, jotka jäisivät iäksi voimaan? Ikuinen kadotus! Sen tuska ei koskisi päättymättömänä tarinana vain kadotettuja, vaan paljon enemmän uskovaa. Hän nimittäin ymmärtäisi tämän: toinen, rakas ihmissisar- tai veli, väistää Jumalaa ja rakkautta päättymättömästi! Kauhu! Toivottomuus edessä, yleispätevä yksinäisyys. Sydäntä riipivän, ahdistavan pelon keskellä makasin sängyssäni. Sieluni huusi. Näin Jeesuksen ristin.

Miksi kaikki pelastuvat?

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.
 

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."

(Filippiläiskirje 2:6-11)


Mitä tämä tarkoittaa?

Muiden käännösten ja alkukielen pohjalta on syytä huomautta, ettei kyse ole pakonomaisesta tapahtumasta (”on tunnustettava”), vaan Kristuksen työn iloisesta ja vapaaehtoisesta tunnistamisesta (”on tunnustava / tunnustaisi”). Onko käännöksiä ja kaikkea muutakin muutettava, niin että
kaikkien ennalleen asettaminen, alkukirkon ja apostolien julistama apokatastasis toon pantoon (ks. Ap. t. 3:21), nähtäisiin jälleen itsestään selvänä osana kristillisyyttä? En sanoisi niin. Toivon näkemiseen kaikkialla siellä, missä se itse tahtoo olla, riittävät ristin voiman avulla toivoon viritetyt silmät. Näin minulle kävi välittömästi ristioivalluksen myötä: pyhät kirjoitukset avautuivat uudella tavalla avarina, ilman pelkoa kahleista. Pyhien kirjoitusten pyhyys on ristin, jota ne julistavat. Se on Raamatun kanteen piirrettykin ja kirkkojen torneihin pystytetty. Ja sanonhan pappina kastetilaisuudessa uskontunnustuksen jälkeen: tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastamme nyt tämän lapsen. Suurin, käsittämättömin, avartavin ja voimakkain Jumalan lupauksista on juuri se, että hänen työnsä yhdenkään meidän luotunsa, rakkaan ihmisensä kohdalla ei valu hukkaan. Tämä lupaus tekee Jumalasta elävän, tarpeellisen. Kaikkivallaton, meiltä jotain odottava tai vaativa jumala, on outo pelote. Kummituksia ei ole olemassa.

Miksemme pitäisi siis Jumalanamme Jeesusta Kristusta, koko maailman Vapahtajaa?

Jumalalta me tarvitsemme elävää, kantavaa toivoa, emme ehdotelmia. Kaikki pelastuvat. Miten ihmeessä se voi toteutua? Kristuksen ristillä osoittaman kaikkivaltiaan rakkauden tähden – hänen tähtensä, joka on luonut tahtomme ja joka sekä kykenee että aikoo uudistaa ja valaista sitä armollaan kaiken päätökseen asti. Tästä syystä saan ja saamme kaiken apatiamme keskellä voimaa luottaa, kyvyn nähdä hyvää ja innon keksiä uutta. Kiitetty olkoon elävä Jumala, josta olemme lähtöisin: hänen läsnäolostaan jokainen elää, häntä kohti kaikki me ihmiset olemme matkalla! 



P. S. Tästä aiheesta haluaisin tehdä väitöskirjan. Toivottavasti se onnistuu. ;-)

P. P. S. Jos sanotaan, että jokainen kieli on tunnustava Kristuksen, niin se tapahtuu Jumalan Pyhän Hengen vapautustyön ansiosta, ei pakotuksena. Ei siis tarvitse pelätä aivan turhaan oman tahdon, oman persoonan turhentumista. ”Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta [oikeammin: Pyhässä Hengessä eli hänen avullaan].” (1. Kor. 12: 3)

Saturday, October 11, 2014

Miten jaksan elää

Miten jaksan elää
esseen kiroitti Petri Samuel Tikka

Rakkaassa kodissani olevassa huoneessa silmäni kohtaavat usein tällaisen kirjan nimen: Miten jaksamme elää. Kirjan sisällöllä ei ole nyt väliä. Vain tuo nimi riittää keskittämään ajatukset, kun raskautetun mielen mietteet harhailevat. En välttämättä saa takaisin elävänä olemukseeni kaikkea sitä, mikä on itselleni antanut voimaa olla olemassa. Sydämeen kuitenkin palaa se lohtua tuova rajoite, että elämisessämme jaksamisen raja tulee vastaan.

Niin, mitä merkitseekään olla heikko ja voimaton tai ahdistukseen, harhailuun ja mielen painumiseen kykeneväinen, sanalla sanoen: kuolevainen ihminen. Miten jaksamme elää? Mikä lohtu on kurimuksessa? Kun itse olen elämäni aikana kohdannut eri tavoin ymmärryksen puutetta ja sitä myöten elämisemme rajoja, olen kokenut ahdistusten aikoja, tullut täysheikoksi. Nämä käänteet ovat kuitenkin olleet jaksamiseni kannalta ratkaisevia hetkiä - ei itse ahdinkoa ihannoiden, vaan sen todellisuuden tähden, joka on tullut tätä myöten vastaan.

Epäilen, etteivät tällaiset raskaat kokemukset ole monellekaan vieraita – eikä myöskään ilo, joka yllättää. Ihmisyys on kuitenkin yhteinen ja sama, sillä rajamme tulee vastaan. Tulee vastaan raja, jonka yli murtautuu läpi elävä ja itsenäinen voima. Pimityksen ja ahdistuksen keskellä kykenee todellisuus, todellisuuden perusta näyttämään oman luonteensa voimallisesti. Mutta: ”Mitä on totuus?” kysyi kerran eräs skeptikko. Uskomme niin usein todellisuuden luonteen pakonomaisille, omaehtoisille uskotteluillemme.


Kun voimat ehtyvät, ei sitä pysty itse enää mitään väittämään. Totuudeksi tarvitaan jotain suurempaa kuin abstrakteja väitteitä, hienoja ja monisäikeisiä aatteita. Kaikki kunnia niille, paikkansa kullakin. Kun ihmisyys suhteellistetaan yhtä epävarmaksi kuin kaikki muukin, mitä on jäljellä? Kun toisten ihmisten elämä ei kohtaa sinua, kun se ei pääse sinun ihmisyyteesi asti, tai kun ihmisyyden koko olemassaolo on pimitetty ja kun sitä janoaa, epävarmistelun tuoman epätoivon keskellä kaikuvassa huudossa näyttäytyy Persoona. Tulee esille se voima, joka ei riipu meistä harhaan johdettavista, rakastetuista ihmisistä.

Joku voi edelleen väittää, nyt kun sanon tämän julki, että ajatuksissa leijailevass
ta näkökulmasta tuossa on kyse, ja silloin ajaudutaan jälleen sille piinaavalle rajalle, jossa on Jumala, joka on Rakkaus. Hylätyn ihmisyyden, ei varsinkaan unohdetun rakkauden, keskellä myöskään konkreettinen ruumis unohdu, päinvastoin, se huutaa sielun kanssa toivon puoleen. Ehkäpä silloin sanoma lihaksi tulleesta Herrasta ei kaiu niin käsittämättömänä. Ehkäpä täysheikkoudessa on joku, joka on vielä heikompi, vielä hylätympi, vielä unohdetumpi. Luoja. Kristus. 

Jos siis minä, tällainen ei-uskottuun epätoivoon ja ei-toivoittuihin epäilyihin ajatuskäsittelyissään ajautuva ihminen kuin Petri Samuel Tikka saan raskaitten ihmeiden kaupalla nähdä ja tunnustaa todellisuuden Isää, meidän veljeksemme asettunutta Poikaansa ja Rakkauden Henkeä, kuinka eivät kaikki muutkin? Jaammehan me kaikki saman arvon: ihmisyyden, Jumalan kuvana olemisen; ja samalla saman epätoivon: perisynnin, inhimillisyyden hukkumisen. 
En ole niinkään ratkaissut omaa toivoani kuin ristillä hankitun, yhteisen tulevaisuuden ja toivon tähden saanut vapautta, nähnyt oman luodun persoonani ja sitä myöten löytänyt ratkaisuvoiman ja tahtoni. Meitä hoidetaan, hyvin ja perusteellisesti, uskoimmepa tai emme, siis todellisesti. Siksi jaksamme.

Sunday, September 14, 2014

Kuka rakastaa vihollistaan?


Hallelujasäe
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”
Matt. 7: 12
Evankeliumi
Matt. 5: 43-48
Jeesus sanoi:
    ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Kuka rakastaa vihollistaan?
Saarna 14.9. lähimmäisen sunnuntaina Helsingin vanhassa kirkossa
Petri Tikka


”Rakastakaa vihamiehiänne.” Tämä on jyrisevä, maailmankaikkeuden rakenteita vavisuttava sana. Tämä värisee sielussa mahdottomana, epäilyttävänä käskynä. Miten voin toivoa hyvää niille, jotka tekevät minulle pahaa? Joudun yksin, vastakkain pimeyden kanssa. Ei ole lähimmäistä turvana, kun kohtaan vihaiset, minua inhoavat ja halveksuvat kasvot. Kun olen pahuuden satimessa lamaantumatta, hyvyyden on oltava minussa valmiina. Sisimpääni en kuitenkaan tunne enkä voi sitä hallita. Siksi kehotus, ”rakasta vihamiestäsi”, jähmettää sydämen.

”Rakastakaa vihamiehiänne” ei ole kaunis toive, ei haukotuttava, arkinen moraalisäännös, kuten ”rakasta lähimmäistäsi”. Tuo on määräys, joka ei luo uusiutuvaa, elävää yhteyttä, kun kaikki kulkee samaa vanhan tuttuuden rataa. ”Rakasta vihollista” ei ole myöskään helppo, unohdettava ”suvaitse erilaista” – tuo käsky, joka vain sallii ja jättää kärsivän kanssaihmisen ilman apua. Kaikki muut käskyt, vaikka ne olisivat oikeassa asianyhteydessään kelvollisiakin, kaikki muut käskyt kalpenevat ja häpeävät tämän äärettömän, mutta muut lainalaisuudet tuhoavan käskyn edessä: ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta”.

Tämä käsky murtaa toki myös lopullisuuden kaikilta niiltä käskyiltä, jotka kehottavat oikeuden hankkimiseen vallalla tai pakolla. Oikeutta voidaan oikeutetusti puolustaa voimalla, mutta sitä ei voi luoda sen avulla. Tämä kuitenkin jättää oikeutta janoavan, eristyksiin ajetun tahon vailla toivoa. Mistä saa oikeutta, kun kukaan ei kuuntele, jos ei huutamalla sitä? 


Kun loukkaus ja menetys on jo koettu, olkoonpa asia enemmän tai vähemmän totta, vihollisrakkauden aate herättää oikeuden ravintoa kaipaavassa vain kaksinkertaisen vihan. Kun kuuntelua vaativa huuto on ääretön, ei rakkaudellinen asenne eivätkä ystävyyden teotkaan enää auta. Kun teot eivät riitä ja yrittää viimein osoittaa sanoilla rakkauttaan menetetylle läheiselle, saa nähdä täydellisen halveksunnan pohjattoman kuilun.

”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” Näin sanoi Jeesus. ”Herra sanoi Moosekselle: ”’Sano Israelin kansalle: Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.’” (3. Moos. 19:1-2) Kun haluaa rakastaa sitä, joka vihaa, saa todellakin kohdata täydellisyyden. Vastaan tulee pyhä viha. ”Pyhä” on sukua sanalle ”piha”. Vihaaja on todellakin pihalla, suorastaan hyvin pyhällä alueella. Siellä, missä viha murtautuu raivokkaana, on läsnä kaiken vihan kohde: ristiinnaulittu hyvyys.

Miksi minut hylkäsit? huutaa vihainen ja vihattu sielu Jumalalle. Viha on jo asetettu oikeaan asiayhteyteen: käsittämättömään armoon. Ristiinnaulittu elämä otti omakseen sen yksinäisyyden tunteen, joka yhdistää vihaajaa ja vihattua. Kristus kulki vain siitä vielä syvemmälle, oikeuden nälästä toivon janoon asti. Jeesus janosi toivoa, joka koskee kadotettua, epätoivoista henkemme syvyyttä. Hänen janonsa tyynnyttää vihan virrat ja on sammuttava pahuuden. Jumalan kasvot olivat vastakkain pimeyden kanssa, ne olivat vääristyneet tietoisten ja välinpitämättömien vihamiestensä – ihmisten - tähden. Elämän oli loputtava, jotta kuolema menettäisi toivonsa. Kuului jyrisevä, maailmankaikkeuden rakenteet vavisuttava sana: ”se on täytetty”.

Pyhä Henki, me pyydämme: anna tämän sanan purkautua esille kaikkialla, anna sen väristä sieluissamme tässä kirkossa, niiden sieluissa, jotka ovat unohtaneet sinut, ja maailman levottomissa kansoissa, aina maailmankaikkeuden ääriin asti.

Jos Jumala käskee meitä rakastamaan vihamiehiämme, kuinka paljon enemmän hän itse rakastaakaan niitä, jotka vihaavat häntä! Jokainen syntimme on sovituksen alla. Vapahtajan veri on kuin lunnasrahat, jolla rikkeen tehnyt pääsee vapaaksi. Pohjaton halveksunta ei enää pidä armoa vankinaan. Kristus on laskeutunut kuilun kolkoille kolkille asti, tuonelan syvyyksiin, kuvitellun olemattomuuden syvyyksiin. Siellä hän on pyhän Pietarin kirjeen mukaan saarnannut evankeliumin vangituille, jumalattomille sieluille. Esimerkiksi on nostettu ne väkivallan tuhoamat sielut, joiden tähden entinen maailma hukutettiin Nooan aikoina. Nämä ovat kaikkein pahimmat tapaukset, niin syvällä pimeässä menneisyydessä, että tuskin käsitämme koko asiaa.

Me uskomme Jeesuksen nousseen kuolleista ja hallitsevan taivaallisen Isämme oikealla puolella. Mitä tämä merkitsee, ellei sitä, että nyt itse Jeesus rukoilee kaikkien vainoojiensa puolesta? Miten hän voisikaan käskeä meitä rukoilemaan jotain sellaista, jota hän ei itse sydänverellään tekisi? Voiko kaikkivaltiasta, meidän puolestamme tuhon kohdannutta Rakkautta estää enää mikään? Lamaannuttaako loputon hyvyys toimintamme, vai päinvastoin, eikö se päästä meidät valloilleen?

Terrori hiljenee. Sodat loppuvat. Anteeksianto astuu voimaan. Kaikki uskovat. Risti loistaa. Kuolema, missä on voittosi? Helvetti, missä on ylpeytesi? Jumala elää, hän, joka sanoo: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Ystävä, kaikki sinun epäilyksesi ja epätoivosi on annettu anteeksi. Pelastus kuuluu sinulle ja kaikille läheisillesi eli kaikille, jotka jakavat ihmisyytesi. Kanssaihmisesi kaikissa sukupolvissa, nuo, joista olemme erkaantuneet ja jotka olemme unohtaneet, ovat varmoissa käsissä. Kaikki, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet ja joita vastaan me olemme rikkoneet, ovat myös lunastuksen alla. Pelastusta ei voisikaan estää kukaan, paitsi Jumala, ja pelastaakseen kaikki luotunsa hän on antanut henkensä vähimpänä ja halveksituimpana ihmisistä!

Onko siis väitettävä, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei, on sanottava paljon enemmän: kaikki joutuvat pelastukseen. Kaikki koskaan eläneet ja koskaan elävät ihmiset ovat Jumalan vihollisia, luotuja, jotka ovat enemmän tai vähemmän, tiedostamisen ja epätietoisuuden välissä hyvyyttä vastaan. Mutta hän, joka on ainoastaan epäitsekäs ja hyvä, on osoittanut voimansa vihollisuuden keskellä, ristillä ja kristikunnassa. Uskokaamme syntien anteeksiantoon, joka avaa eteemme todellisuuden. Armo on tulevaisuus, joka ei anna itseään ohitettavan. Tämän toivon saa aikaan ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jumala, jonka peruuttamaton aikomus on pelastaa kaikki ihmiset. Eikä tämä ole kummoinenkaan ihme, sillä kaikki on täytetty.

Wednesday, September 3, 2014

Tolkienin muistopäivän messu 2.9. Kallion kirkossa

MESSU ELI HERRAN PYHÄ EHTOOLLINEN
pyhän J. R. R. Tolkienin (1892-1973) muistopäivänä,

toisena päivänä syyskuuta, tiistaina,
iltakellojen soidessa armon vuonna 2014.
Messua vietettiin Kallion kirkossa Kallion seurakuntana,
joka on osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa.


Mikä on muistopäivän merkitys? Mitä on olla pyhä?

Kallion kirkossa vietetään lähes joka päivä messu. Sanan ja sakramentin lisäksi kirkkoa sävyttää myös se, että tämä on myös edesmenneiden muistamisen paikka: kirkon takaosassa on uurnahautoja ja muistotilat.

Kristityn kuolinpäivä on hänen syntymäpäivänsä iankaikkiseen elämään. Siitä tulee muistopäivä. Kuolinpäivää on ajatteleminen, ei surun unohduksella, vaan kaikkeen ulottuvalla toivolla. On hyvä joka päivä muistaa läheisiämme ja sitä, kuinka Jumalan hyvyys on tullut meitä lähelle toisten persoonien kautta. Kenen ihmisen ajatukset ovat vahvistaneet uskoasi ja toivoasi? Sitä sinulla on tässä messussa ja kirkossa mahdollisuus miettiä, siitä rukoilla ja kiittää.

Tänään nostetaan erityisesti esiin kirjailija John Ronald Reuel Tolkien, koska hänen kuolemastaan on päivälleen 41 vuotta. Parhaiten tämä englantilainen kielitieteen professori tunnetaan fantasiakirjoistaan, kuten Tarusta sormusten herrasta. Tolkienille katolisena kristittynä ehtoollinen ja messun säännöllisyys olivat äärimmäisen rakkaita. Hänen kertomuksensa ja ajatuksensa viittaavat Jumalan läsnäoloon luomakunnassaan ja Kristuksen armon voittoon.

Uskontunnustuksessa tunnustamme ”pyhäin yhteyden”. Jokainen, joka uskoo, on pyhä Kristuksen tähden. Tähän ihmeelliseen ketjuun me liitymme omassa rukouksessamme, sunnuntain yhteisessä päämessussa ja muistaessamme lähimmäisiämme. Ja seuraavaa muistopäivämessua vietetään Alppilan kirkossa 22.11. klo 18 C. S. Lewisin kuolinpäivänä.
Nai Eru lje maanata!
(Se on Tolkienin keksimällä, Suomeen perustuvalla quenyan kielellä:) Jumala siunatkoon sinua!
pastori Petri Tikka +


Päivän Raamatun kohdat: Antifoni: Kiittäkää Herraa, ihmiset, kiittäkää ja ylistäkää häntä ikuisesti. (Danielin kirjan lisäykset C: 82) Psalmi 148 1. lukukappale: 2. Moos. 2: 15-22 2. lukukappale: Ef. 1: 19-23 Evankeliumi: Joh. 1: 5-10, 15-18 Hallelujasäe: Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. (1. Joh 5: 20a)  
Virret: alkuvirsi 165 On suuri ihme seurakunta Herran
kiitosvirsi 126 Me kiitämme sinua päivän virsi 40 Oi nimi kaikkein suloisin uhrivirsi 221: 1-5 Kiittäen nyt ylistämme ehtoollisvirsi 300 Jeesuksen muisto ihana kiitosvirsi ehtoollisesta 49 Nyt, Herra, rauhaan mennä saan


Saarna


Rakkaat ystävät,

Laulamassamme päivän virressä Jeesusta kutsutaan papiksi, profeetaksi ja kuninkaaksi. Nämä on perinteisesti käsitetty Kristuksen kolmeksi viraksi, ikään kuin hänen perimmäisiksi kutsumustehtävikseen. Jeesus on ylimmäinen pappi, joka uhrautui tähtemme ja rukoilee puolestamme. Hän on profeetta, joka julistaa Jumalan todellisuuden purkautumisen maailman. Hän on myös kuningas, jonka vallan alle kaikki on asetettu ja joka tulee kukistamaan kaiken pahan vaikutuksen.

Myös tähän päivään valituissa lukukappaleissa käyvät ilmi samat asiat. Ensimmäinen lukukappale puhuu Reuel-nimisestä papista. John Ronald Reuel Tolkien sai kolmannen nimensä tämän vähemmän tunnetun Raamatun henkilön mukaan. Reuel oli Mooseksi appi. Ennen lukukappaleen tapahtumia Mooses oli kiivaudessaan tappanut israelilaisia sortaneen egyptiläisen. Tästä syystä hän joutui pakenemaan epätoivoisena vieraaseen maahan. Reuelin papillinen vieraanvaraisuus pelasti Mooseksen hengen ja tulevaisuuden. Hän ei tuominnut Moosesta hirvittävästä teostaan, vaan katsoi sitä, kuka Mooses Jumalan tähden perimmiltään oli: Jumalan lapsi, kiivaudessaankin valmis auttamaan.

John Ronald Reuel Tolkienin tunnetuimmassa kirjassa Tarussa sormusten herrasta ilmenee myös salatulla tavalla Kristuksen kolmen viran läsnäolo. Tolkien itse myönsi tämän mahdollisuuden, joskaan hän ei ollut tietoisesti sitä ajatellut kirjoittaessaan. Papillista lempeyttä edustaa kirjan päähenkilö, Frodo. Retkellään tuhota pahaa symboloiva sormus hän saa matkakumppanikseen Klonkun, väkivallan säälittäväksi tekemän kuihtuneen hahmon. Frodo, itse pahan raskauttama, ei tuomitse eikä heitä syrjään Klonkkua, vaikka tämä ansaitsisi sen. Klonkku jopa lopulta pettää Frodon. Kuitenkin juuri sen tähden, että Klonkku oli hengissä, sormus myös saa tuhonsa. Klonkku nappaa sormuksen ja heittäytyy huomaamattaan tuliseen tuomiovuoreen. Frodon edustama papillinen armo, Reuel-mainen vieraanvaraisuus ja lempeys, pelastaa Jumalan salatun läsnäolon ansiosta Keski-Maan.

Jos Kristuksen papillista, viimeiseen asti uhrautuvaa ja armahtavaa tehtävää edustaa kirjassa Frodo, Kristuksen kuninkaallista valtaa edustaa taas Aragorn. Hän on kuningas, jolla on myös voima parantaa sairaita. Frodon hankkiman voiton ansiosta Aragorn pääsee hallitsemaan oikeudenmukaisesti ja armeliaasti myös vihollisiaan. Örkkejäkään ei tapeta, kun sota on ohi. Aragorn on kuva siitä syvästä todellisuuden voimasta, johon Tolkien uskoi, Kristuksesta, joka hallitsee parantamalla ja kukistaa vihollisensa ilman tuhoamista. Kristus on nimenomaan valtias, joka lopettaa vallankäytön. Ronald Tolkien piti muuten itseään sekä monarkistina, kuninkaanvallan kannattajana, että anarkistina. Mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta lähipiiri kutsuikin professori Tolkienia juuri hänen toisella nimellään ”Ronald”. Se tarkoitaa: neuvoilla hallitseva.

Kristuksen kolmas virka on olla profeetta, olla hän, joka ilmoittaa todellisuuden ja valon, Isän maailmalle. Sormusten herrassa viisaan tulevaisuuden näkijän, puheellaan asioita oikeaan suuntaan ohjaavan tietäjän virkaa edustaa Gandalf. Hän on yksinkertaistetusti sanoen harmaapartainen enkelihahmo, asioiden ilmoittaja ja suojelija. Gandalfilta Frodo oppii armon merkityksen. Sodassa voitokaskaan Aragorn ei pääse valtaan omaehtoisesti, vaan viisaan Gandalfin neuvojen ja siunauksen kautta. Tämä todistaa siitä, että lain ja oikeuden voimalla, ei edes Mooseksen oikeamielisen kiivauden avulla päästä siihen todellisuuteen, mikä pysyy. Kuka tahansa profeetta, Jumalan julistaja, todistaa tästä kaikin eri tavoin, vertauskuvin ja kertomuksin. Tällainen profeettoja olivat myös Johannekset kastaja ja apostoli, joiden mukaan Tolkien sai ensimmäisen nimensä: John. Profeetallinen nimi tarkoittaa: Herra armahtaa.

Tolkien aloitti kertomustensa tekemisen ensimmäisen maailmansodan raakuuksien ympäröimänä, mutta Sormusten herran hän kirjoitti toisen suuren sodan kynnyksellä ja sen aikana. Toisen maailmansodan alusta on lähes täsmälleen 75 vuotta. Hänen kertomuksensa eivät ole pakoa todellisuudesta, vaan sellaisista harhakuvitelmien vankiloista, joissa voimaa, suuruutta ja väkivaltaa pidetään todellisuuden mittana. Eikö vankilastakin kuulu karata kohti valoa, kohti todellisuutta? Se todellisuus, mihin Tolkienin kertomukset taluttavat kuin huomaamattaan, vailla suurta ääntä, on Kristuksen kirkko, maailmanlaaja seurakunta. Tämä on käsittämätön, näkymätön, harhalta vielä salassa olevassa armon valtakunta ja yhteisö. Ei ole ihme, että vertauskuvallisen mielikuvituksellisen kertomukset voivat johtaa meitä sen todellisuuden äärellä, missä inhimilliset realiteetit käännetään päälaelleen. Kuningas on vaatimaton kulkuri ja parantaja vailla omaa valtaa. Profeetta on vinksahtaneena pidetty parrakas muukalainen, joka johtaa asioita rattailleen hiljaisella keskustelulla. Ylimmäinen pappi on puolituinen, vähäpätöiseltä vaikuttava mies, joka ei peittele omaa heikkouttaan eikä kuuluta erinomaisia arvojaan.

Meillä on äärimmäisen paljon opittavaa Tolkienilta ja kaikilta muilta kristityiltä, jotka hoitivat monia kutsumustehtäviään vailla suurta numeroa uskovaisuudestaan tai suvaitsevaisuudestaan. Tolkien ei tosin kyllä aina ollut vaatimaton mies. Hän piti järkälemäisen paksun Tarun sormusten herrasta pahimpana virheenä sitä, että se oli liian lyhyt. Mutta yhä hektisempänä ja armottomuuttakin uhkaavana nykyaikana on syytä pysähtyä oikein kunnolla ja miettiä sitä, mistä kaikessa on oikein kyse. Silloin, luulisin, ollessamme rauhassa kodin piirissä ja ystävyyden muodostamassa seurakunnassa, kulmakunnassa, jossa on asiat kevyesti ja armollisesti ottavaa iloista seuraa, silloin, uskon niin, me todella viimein ja uudestaan ymmärrämme, mistä on kyse, suljemme hobittikolomme oven ja sanomme kukin: ”no, kotona ollaan.” 


Vielä kiinnostuneille messun ohjelma: 

Messun tarkempi kulku (3. sävelmäsarja) on virsikirjan sivulla 895.

* = seurakunta seisoo

*Ristikulkue ja alkusoitto

1. Alkuvirsi 165 On suuri ihme seurakunta Herran
2. Alkusiunaus | 3. Johdantosanat 4. Yhteinen rippi -
Synnintunnustus 706 Oi sinä kaikkein armollisin & Synninpäästö
5. Päivän psalmi 148 (antifoni - Danielin kirjan lisäykset C: 82)
6. Kyrie*7. Gloria & kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle 126 Me kiitämme sinua
8. Päivän rukous 9. Ensimmäinen lukukappale 2. Moos. 2: 15-22
10. Vastaus Howard Shoren Rohan-kappale (sovitus: Mustonen)
11. Toinen lukukappale Ef. 1: 19-23
12. Graduaali 40 Oi nimi kaikkein suloisin
*13. Evankeliumi Joh. 1: 5-10, 15-18
Hallelujasäe 1. Joh. 5: 20a & Seurakunta laulaa hallelujan
15. Saarna | 16. Credo | 18. Yhteinen esirukous

19. Offertorio 221: 1-5 Kiittäen nyt ylistämme
20. Eukaristinen rukous
Vuorolaulu & Prefaatio & *Sanctus
Rukous ja asetussanat (jossa laulu ”Me julistamme hänen kuolemaansa..”)
21. Isä meidän laulettuna: virsikirjan numero 805a
22. Herran rauha | *23. Agnus Dei
24. Ehtoollisen vietto (sen aikana virsi 300 Jeesuksen muisto ihana)
25. Kiitosrukous virsi 49 Nyt, Herra, rauhaan mennä saan
*27. Siunaus *28. Päätösmusiikki ja ristikulkue Messun päätteeksi järjestetään pieni teehetki seurakuntasalissa.


Ja muistopäivän messua toimittivat

Urkuri: Santeri Siimes
Lukija: Esko Miettinen
Vastausmusiikki: Elias Mustonen ja Olavi Seppänen
Avustavat papit: Sanna Uusitalo, Eeva Tikka, Veli-Matti Hynninen
Selebrantti: Petri Tikka
Messu pidettiin yhteistyössä
Helsingin seurakuntayhtymän oppilaitostyön kanssa.
Teehetkessä Petri Tikka lauloi Satumaa-tangon quenyaksi sekä Tolkienin "Namárie" (Jää hyvästi!).

Sunday, August 10, 2014

Pelastus ja apokatastasis / Salvation & the Restoration of All Things

Päivän hallelujasäe:

Herra, minun Jumalani,
minä kerron sinun voimateoistasi
ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan.
Ps. 71: 16

Päivän evankeliumi (Matt. 7: 13-14):
Jeesus sanoo:
    ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 10.8.2014
9. sunnuntai helluntaista, "Totuus ja harha"
saarnasi pastori Petri Samuel Tikka

Ystäväni,

Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme. Jeesus sanoo:
"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14: 6) Jeesuksen nimi tarkoittaakin: ”Herra pelastaa”. Hän on Jumala, joka pelastaa.

Mitä tarkoittaa pelastus, mistä meidät pelastetaan? Elämässä voi olla kaikki hyvin, Isän Jumalan armosta. Jokin tyhjä kohta kuitenkin kolkuttaa. Sydämessä on sanaton kaipaus, tyhjyys on Jumalan suuruinen aukko. Etsiessämme sitä hyvää, mikä Jumala on, saatamme erehtyä hyvän luonteesta ja lähteestä. Vain yksi asia kykenee täyttämään sisimpämme tyhjyyden, niin että levottomuus katoaa. Se asia, joka täyttää kaiken, on armo.

Armo on rakkauden suurin muoto, sen alkuperä, sen sisältö. Tämä on yllättävää ja suurta. Luulemme luonnostamme, että armoa annetaan säälistä, kuin ylijäämänä. Synnynnäinen häpeämme väistää Jumalan ehdotonta rakkautta. Kuitenkin: kun armo kohdataan, kun kohdataan rakkaus, joka ei perustu ansioihin, kun nähdään rakkaus, joka ei hälvene tekemättä jättämistemme tähden, niin valo räjähtää maailmaamme.

Ystäväni: kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Tänään on sunnuntai. Tänä päivänä, alkuperäisenä viikon ensimmäisenä päivänä, Jumalan Poika nousi kuolleista. Entinen on kadonnut. Tällä uudella tiellä synnit, unohdukset, häviöt ja raadollisuudet painavat vähemmän kuin näkymätön hiukkanen. Tämä tie on helppo kulkea, sillä meillä ei ole raskasta kuormaa repussamme. Syntien painolasti kuuluu Jeesukselle. Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden hän on kulkenut loppuun asti sen tien, joka veisi meidät tuhoon.

Suhteessamme Jumalaan turha hätäily karsitaan, asiat asettuvat oikealle kohdalleen. Perisynnin velka on pyyhitty pois. Se on tehty jo kertakaikkisesti kasteessa, ja aina uudestaan me palaamme armolupausten äärelle. Niin teemme täällä kirkossa, avoimesti joka sunnuntai. Suhdettamme Jumalaan sävyttää, kiitos Herran, usko, eikä muuta tarvita. Usko on luonnollista luottamista, kuin lapsella on äitiään tai isäänsä kohtaan.

Mitä sanottavaa Jeesuksella on suhteestamme Jumalaan tänään? Kuulimme Jeesuksen sanovan: ”Menkää sisään ahtaasta portista.” Nämä sanat Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, joka oli uusi toora eli Jumalan laki, uusi, vielä kattavampi opetus. Alkuperäisessä toorassa eli Mooseksen kirjoissa keskeinen ahdas paikka, joka vie elämään, on Jumalan pyhäkkö. Siellä, temppelissä, juutalaiset hoisivat suhdettaan Jumalaan. Ahdas portti vuorisaarnan yhteydessä viittaa siis Jerusalemin temppeliin. Juutalaisten ainoan pyhäkön portti oli ahdas, sen sisäpuolelle mahtui vain Jumalan palvelemisen pyhimmät asiat. Temppelin kaikkein pyhimmässä paikassa oli tyhjää. Siellä kävi pappi kerran vuodessa, vihmomassa sen eläimen uhriverellä.

Jeesus, ohjelmajulistuksessaan, julkisen tiensä alussa, viittasi portilla ja tiellä siihen, mitä juutalaisen uskonnon tavat kuin profetiana kuvasivat. Ahdas portti sekä vuoristoinen, kapea, pyhäkköön vievä tie saavat sisältönsä siitä kohtalosta, minkä Kristus itse kärsi meidän, luotujensa, keskellä. Hän kulki kertakaikkisesti kivikkoisen tien, jonka päässä hänestä vuosi veri sisäisen tyhjyyden, hylätyksi tulemisen, keskellä. Eikö ole merkillinen, poikkeuksellinen kuva Jumalasta? Vähäinenkin viha, joka lopulta johtaisi toinen toistemme veren vuodattamiseen, on äärettömän julmaa. Vain Luoja, Luojamme, ymmärtää syntimme syvyyden. Hän ottaa pahuuden, ja kääntää sen vapaudeksi. Kristuksen veri, meidän puolestamme vuodatettu, on sisäänpääsy kaikkein pyhimpään. Tämäkin veren vuodattaminen tapahtui Jerusalemissa, pyhäkön lähellä, ja vain sen veren pyhyys tuo sovinnon ja vapautuksen Jerusalemiin, pyhälle maalle ja koko maailmalle.

Kuulemalla kuulevilla korvillamme Jumalan sanan lupausta, nauttimalla ehtoollisella Herramme ruumiin ja veren, me menemme sisään ahtaasta, pyhästä portista. Mutta löytävätö tämän portin kautta sisään vain harvat, jääkö Kristuksen tuoma vapautus merkityksettömäksi tai oudoksi niin monelle? Joudummeko eroon muista, jos uskomme niin kuin kirkko opettaa? Ei, emme todellakaan. Tällä tiellä on yhteys, joka yhdistää kaikki. Ylösnousemuksensa myötä Jeesus käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Minkä Jumala käskee, sen hän myös toteuttaa.

Jeesus puhui vuorisaarnassaan monista, jotka olivat kulkemassa kadotukseen. Heprealaisessa ilmaisussa ”moni” tarkoittaa ”kaikkia” ja ”harva” ”ei ketään”. Herramme käytti vuorisaarnassaan verbeissä preesens-aikamuotoa. Se viittaa juuri senhetkiseen tilanteeseen, jossa hän saarnaa. Siis Jeesus sanoi siinä vaiheessa pelastushistoriaa, ennen ristiinnaulitsemista: kaikki ovat juuri nyt kulkemassa tuhoon vievää tietä. Vain hän itse oli kulkemassa elämään vievää tietä, ristin tietä.

Viikko sitten, kirkastussunnuntaina, Arto opetti, että on pidettävä kiinni siitä opista, että Jeesus on täysi Jumala ja täysi ihminen. Jumala on meidän puolellamme. Jumala on ihmisyytemme keskellä, sen synkimmässä ahdistuksessa. Meistä ei ole ristin tien yksinäisiksi kulkijoiksi. Sillä tiellä me musertuisimme. Mutta katsokaa: hirvittävä ahdistus on kannettu, se ihmisyyden ahdistus, jonka syvyyden ainoastaan Jumala tietää. Tuho, meitä uhkaileva tuho, on suorastaan väännetty elämäksi.

Tänä sunnuntaina meidän oppimme on: toivo, ratkaiseva toivo, ristin tuoma toivo. Tässä kohtaa toivo ei ole jokin toive tai toivomus, vaan varma toivo, joka tuo valon koko elämään. Jumala ei luovuta. Kristus hoitaa koko ihmiskuntaansa loppuun asti. Apostoli Paavalin mukaan jokainen kieli niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla on tunnustava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra. (Fil. 2: 11) Tällaisen tunnustuksen saa aikaan Pyhä Henki, niin kuin Paavali toteaa ensimmäisen korinttilaiskirjeen kahdennessatoista luvussa. Me odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Kristuksen valtakunnalla ei ole loppua, ei rajaa.

Rakkaat ystävät, toivosta kiinni pitäminen antaa varmuuden. Jumala tekee työtään, elävää työtään, ikiomaa työtään. Ristin valo loistaa koko maailmankaikkeuteen, synkimpiin kolkkiin, sotien ja vainojen keskelle. Toivon oppia kutsuivat alkukirkon kirkkoisät ja -äidit vaikealla termillä, mutta se sana on suloinen ja marttyyrien verellä todistettu. Se sana on muinaiskreikaksi
apokatastasis. Jo apostoli Pietari ja kaikki Vanhan testamentin profeetat saarnasivat ajasta, jolloin kaikki pannaan kohdalleen. Sitä sana apokatastasis tarkoittaa: kaiken asettamista kohdalleen. Toivo tulee kasvamaan, ei meidän ansiostamme, ei meidän hyväntahtoisten kuvitelmiemme tähden, vaan Jumalan oman ristin voiton tähden. Ristinpuusta kasvavat hedelmät, jotka eivät hupene. Me emme valinneet häntä, vaan hän on valinnut kaikki jo maailman perustamisesta asti pienen Karitsan, Jumalan Karitsan uhriveren tähden.


Rakkaat ystävät: menkäämme sisään ahtaasta portista, toivon portista. Ihminen voi tehdä kaikissa asioissa ratkaisuja, paitsi yhdessä. Yksi asia kuuluu vain Jumalan ratkaistavaksi: meidän pelastuksemme.


Summary of the sermon by Rev. Petri Tikka
in the Old Church of Helsinki August 10
th

A human being can decide everything, except one thing: our salvation. God decides and does that. Jesus is the Way, the Truth and the Life. Jesus' name means ”The Lord Saves”.

Salvation is being rescued from inner emptiness. There's a God-sized hole in our heart. God is our true good. When we search for the good that we long for, when we search for meaning, we often mistake some other things for the source of goodness. That's when we become restless and often fall into different kinds of sin.

But the thing that makes our inner emptiness full, that thing is called grace. It's a love that's not based on our merits nor does it become less when we don't do something we should. When and every time we see the fullness of grace, a light explodes into our life.

All your sins are forgiven! It's Sunday, the day of Jesus' resurrection. All that is wrong, all that is lost, all that is carried by Jesus. For us humans and our salvation, He personally went down the path that leads to destruction. He died for us, and rose again for us.

In our relationship to God, we remain imperfect mortals, but things are put into the right order. Baptism in the name of the Triune God means that the debt of original sin is washed away. Faith in God is natural trusting, like a child trusts his or her parents.

What do the words of Jesus' about the narrow gate, from the Gospel reading of the day, have to say about our relationship to God? They refer to the Temple where Jews maintained their relationship with God. One entered the Temple through a narrow gate. The Holy of Holies in the Temple was an empty space that was washed with blood once a year. This was an image of what Jesus was about to do. He washed our emptiness with blood once and for all. He took our cruelties and our sins, and made them a way of release. What a remarkable deliverance!

But do only a few people get inside the narrow gate? Only one person really did go through the narrow gate, the holy gate of love, into the emptiness all by himself. So, as a Hebrew expression and hyperbole, ”few” means ”none”, and ”many” means ”all”. All of us are naturally prone to follow the wide way that leads to destruction, but none of us, only Jesus, was the one that went down the holy way of sacrifice so that we could enter through the gate of His body and blood into God's presence. That's why we have been given Holy Communion: it's the gate of His real presence.

Jesus Christ is fully God and fully human. Because He's there with us in our humanity, in its darkest and most immobile places, we have a huge hope. We can't carry the cross, all the hurt and the pain. Christ did it. God won't give up. That's why we have a very big hope, indeed. It's the certain hope, the promise of Scripture, that all shall, in the end, confess: Jesus Christ is Lord - to the glory of God the Father. (Phil 2: 11)

The Apostles and the Holy Prophets of old all believed this and preached it. The name for this blessed hope in the language of the New Testament is apokatastasis. It means the restoration of all things. The hope that we're aiming for is going to expand, since it always gives a deeper meaning to our lives. It's not based on wishful thinking, but on the cross, and that's why it removes worries. God has chosen all of us in the little Lamb, the Lamb of God, before the foundation of the world.

Dear friends: let's go through the narrow gate, the gate of hope. We can decide everything else, but thanks to the Wisdom and Power of God, our salvation is in His hands. 

Sunday, July 20, 2014

Apostolien päivä | Feast of the Apostles

Päivän evankeliumi (Matt. 16: 13-19)

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: ”Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?” He vastasivat: ”Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista.” ”Entä te?” kysyi Jeesus. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Simon Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”
    Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.”


The Gospel Reading (Matthew 16: 13-19)


Now when Jesus came into the district of Caesarea Philippi, he asked his disciples, ‘Who do people say that the Son of Man is?’ 
And they said, ‘Some say John the Baptist, but others Elijah, and still others Jeremiah or one of the prophets.’ He said to them, ‘But who do you say that I am?’ Simon Peter answered, ‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ 

And Jesus answered him, ‘Blessed are you, Simon son of Jonah! For flesh and blood has not revealed this to you, but my Father in heaven. And I tell you, you are Peter, and on this rock I will build my church, and the gates of Hades will not prevail against it. I will give you the keys of the kingdom of heaven, and whatever you bind on earth will be bound in heaven, and whatever you loose on earth will be loosed in heaven.’ 


Saarna apostolien päivänä 20.7.2014
Helsingin vanhassa kirkossa, pastori Petri Tikka


Rakkaat ystävät, tänään on apostolien päivä, uskon lähettiläiden päivä. On olemassa ilmoitus, jonka Isä ilmoitti apostoli Pietarille. Se ilmoitus on usko. Usko Jeesukseen on ilmoitusta. Usko on Jumalan lahja. Tänään haluan meidän tiedostavan erityisen tarkkaan juuri tämän:
Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Uskon saaminen voi olla tasaista olemista, rauhallista kasvamista tai nopeaa muutosta. Miten sitten olemmekaan kukin yksilöinä kokeneet uskon vaikutuksen elämämme vaiheissa, itse evankeliumi Jeesuksesta on sama, yleinen ja yhteinen. Ilosanoma on yleisessä tiedossa, julkisesti opetettuna kirkossa ja maailmassa. Usko Jeesukseen on ilmaista, maksutonta, ilman sanoman kuulijoille asetettuja ennakkoehtoja.

Kristuksen kaiken antava rakkaus on kyllä valaissut meidän ymmärrystämme niin paljon, että olemme kokeneet tarpeemme tulla yhteisen uskon vahvistamiksi – yhteisesti sunnuntaiaamuna. Evankeliumi, kristinuskon sanoma ei ole kuitenkaan pelkästään niiden omaisuutta, meidän omaisuuttamme, joille se on tullut rakkaaksi ja joiden elämää se on ratkaisevasti muuttanut. Tajuamme, ettemme pärjää yksin, omine voiminemme, vaan olemme saaneet niin paljon. Siksi on enemmän kuin mahdollista myöntää: uskon vapauttamina voimme ratkaista kaikkea, mutta ratkaisut eivät voita meille uskoa. Koska usko Vapahtajaamme on lahjaa, on uskon saamisen suhteen olennaisen ratkaisevaa jokin muu kuin oma ratkaisu. Ilosanoma tulee korvaan ja kulkee sydämeen. Kuulemisessa on kaikki. Yksinkertaista! Ja vieläpä:


”Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle,
heidän sanansa maan ääriin asti. (Room. 10: 18)”


Näin on sanonut apostoli Paavali kirjeessään Rooman kristilliselle seurakunnalle. Ilosanoma on ilouutinen, ihmisen ymmärrykselle uusi ja vapauttava asia. Evankeliumi ei kuitenkaan ole ulkokohtainen väittämä, jota tyrkytetään outona uutuutena, tavallisesta elämästä vieraana rakenteena. Yksikään ihminen maailmassa ei ole ilosanoman sisällön ulkopuolella. Apostolin lausunto äänestä, joka on kaikunut kaikkialle, perustuu Daavidin psalmiin 19, jossa lauletaan
: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin.” Näin siis Daavid lauloi. Kaukaisimpien galaksien ja pienimpien atomin osien liikkeissä, siis kaikessa ja kaikkialla, on läsnä elävä, suorastaan laulava voima. Itse olemassaolon rakenne puhuu elämästä, joka on enemmän kuin kuolema. Luomakunnan elävä ääni suuntaa kohti Jeesusta, joka voitti kuolemallaan kuoleman ja toi esille elämän sekä katoamattomuuden.

Jonkun korviin tällainen uskonnollinen puhe voi kuulostaa abstraktilta ja etäiseltä. Kaukana siitä! Kristuksen elämän voima koetaan mitä todellisimmissa tilanteissa ja käänteissä. Lapsen syntymä herättää näkemään Luojaa. Kaiken luhistuminen kasaan osoittaa lihaksi tulleen, kanssakärsivän Jumalan todellisuutta. On olemassa historiallista, tositapahtumiin perustuvaa tietoa, joka täsmää syvimpien tuntojemme huutoon. Tämä perimätieto perustuu kokemuksiin, jotka tapahtuivat ihmisille Israelissa hyvin kauan sitten. Apostolit näkivät Jeesuksen kuolleena ja kuolleista nousseena. Jeesuksen Kristuksen todistajien ketju on säilynyt aposteleista tähän päivään asti. Ilosanoma on osoittanut sisäsyntyistä pätevyyttään kantautuessaan sukupolvelta toiselle. Tämäkin on lahjaa: uskon perintö.

Todistajien ketjun pysyvyyttä kuvastaa muuten myös se, että tästä saarnastuolista on julistettu evankeliumia jo Ulrika Eleonoran kirkossa 1700-luvulla nykyisellä Senaatintorilla. Herran palvelijoiden ketjua kuvastavat tässä kaksi apostolia: etuosassa Paavali, kansojen apostoli, sekä takana Johannes, evankelista ja Jeesuksen läheisin uskottu. Tässä keskellä on itse Kristus, maapallo käsissään. Uskon perinnöstä todistaa myös koko pyhä Raamattu, joka ilmestyi kokonaan suomeksi tänä päivänä 20.7. armon vuonna 1642.

Uskon perintö lähti liikkeelle juuri apostoleista, monia Raamatun kirjoja ja Kristuksen saarnaamista myöten. Sana apostoli tarkoittaa: lähetetty. Apostolin virka on jatkunut tähän päivään asti piispan viran muodossa. Apostolit olivat Jumalan pelastustekojen silminnäkijöitä, joten julkisen todistuksen tehtävä tuli heille. Tätä samaa tehtävää toimittavat piispat, kun he virkansa puolesta varmistavat sitä, että seurakunnissa julistetaan täyttä, aitoa evankeliumia. Jokin piispa on myös minut ja Arton vihkinyt pastoreiksi – evankeliumia julistamaan. Pastorin virka on olemassa, jotta evankeliumi olisi yleinen ja julkinen asia. Lisäksi vielä diakonin virka on sitä varten, että ilosanoma toteutuisi myös heikoimpia palvelevina tekoina. Piispan, pastorin ja diakonian virat ovat evankeliumia ja sen täyttä julistamista varten. Tämä palvelee sitä, että usko on kaikille yhteistä, julkista, yleistä eli lahjoitettua sanomaa.

Kirkkona sinä ja minä olemme olemassa juuri sitä varten, että usko on lahjaa, joka koskee kaikkia yhtä lailla. Se perustus, jolle kirkko on rakennettu, on lahjausko. Apostoli Pietari sanoi Jeesukselle: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.” Pietarin todistus, jonka varaan kirkko on rakennettu, ei ollut hänen omaa ratkaisuaan, saatika keksintöään. Pietari uskoi, että Jumalan ikiaikainen lupaus Messiaasta oli täyttynyt tässä ihmisessä, jonka hän tunsi ja jonka rinnalla hän kulki. Uskon sisältö on juuri se, että Jumala on ihmistä lähellä, lähempänä ihmistä kuin ihminen itse. Jumala on kokenut pienen ihmisen kohtalon, hylätyksi tulemisen, täydellisen yksinäisyyden.

Tästä osallisia olivat apostolit. He hylkäsivät pelossaan ja heikkoudessaan Jeesuksen Getsemanen puutarhaan vangittavaksi. Itse he saivat kuitenkin kokea sen avainten vallan, mikä heille oli annettu. Se valta on se, että jokainen ihminen voi julistaa toiselle täydellisen anteeksiannon. Tämän teki ensimmäisenä Kristus. Hän julisti anteeksiantamusta ristillä kaikille niille, jotka olivat hänet vieneet naulittavaksi ja myös jättäneet. Uusi aika alkoi ristiltä. Sinäkin voit kertoa toiselle ihmiselle, joka on tehnyt väärin, joka janoaa vapautusta sellaisestakin asiasta, mikä ei koske juuri teidän välejänne: sinä saat kaiken anteeksi. Avainten valta, rippi, on myös julkinen valta, jota käytetään kaikkien hyödyksi yhteisesti, yleisesti ja yksityisesti.

Apostolisen äänen kuuleminen antaa uskon, luottamuksen, joka kestää. Se ääni on anteeksiannon ääni. Se ääni on vapautuksen ääni. Se ääni päästää valloilleen yltäkylläisen ja täyden elämän meidän keskellämme. Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Katso: se on siinä – Jeesus kuoli sinun puolestasi. Juuri tässä sanassa, jonka sinulle julistan, on se usko. Se elämä ja voima on nyt, se on tässä: sinä saat kaiken anteeksi. Mikään ei sido – ei koko maailma. Minä julistan sinulle Kristuksen palvelijana vapautuksen. Tässä anteeksiannossa, meille annetussa, tässä on yhteinen usko, apostolin sanoin: ”Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?” (1. Joh. 5: 4-5) Tunnustakaamme apostolinen usko kokonaisuudessaan Nikean uskontunnustuksen mukaan. Se löytyy virsikirjan viimeiseltä aukeamalta.


Sermon on the Feast of the Apostles 
July 20th AD 2014, in the Old Church of Helsinki 
Rev. Petri Tikka 

Dear friends, today is the Feast of the Apostles, the day for commemorating the messengers of faith. There is a revelation that the Father revealed to Apostle Peter. That revelation is faith. Faith in Jesus is something that is proclaimed. Faith is the gift of God. Today I want us to be especially closely aware of this:

Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Receiving faith may be steady existence, peaceful growth or quick change. However we have experienced the influence of faith as individuals in the different stages of our lives, the Gospel concerning Jesus is the same, public and common. The Good News is general knowledge, publicly taught in the world and through the Church. Faith in Jesus is free, free of charge indeed, without prerequisites for those who hear the message.

The love of Christ, encompassing all, has enlightened our understanding to the degree that we have felt our need to be nourished by common faith - together on the Sunday morning. Nevertheless, Gospel, the message of Christianity, is not the possession of only those, of us, to whom it has become dear and whose life it has decisively changed. We realize that we do not cope alone, with our own strength, but have received so much. That is why it is more than possible to admit: freed by faith we can decide all, but decisions do not win us faith. Because faith in our Saviour is a gift, something else than our own decision is essentially decisive in getting faith. The Gospel comes to the ear and travels to heart. Everything is in the hearing. Simple! And more:

"Their voice has gone out to all the earth,

   and their words to the ends of the world." (Romans 10: 18)

So said the Apostle Paul in his epistle to the Christian congregation of Rome. The Good News is joyous news, a new and freeing thing for the human mind. However, the Gospel is not an external statement that is pushed to others as a new framework, strange to ordinary life. No human being in the world is outside the bearing of the Gospel. The Apostle's statement - about a voice that has gone out to all the earth - is based on David's psalm 19, sung so: "
The heavens are telling the glory of God; and the firmament proclaims his handiwork. Day to day pours forth speech and night to night declares knowledge. There is no speech, nor are there words; their voice is not heard; yet their voice goes out through all the earth, and their words to the end of the world." (Ps 19: 1-4) In the movements of the furthest galaxies and the smallest subatomic particles, that is, in everything and everywhere there is a living, positively singing force. The very framework of existence speaks of life that is more than death. The living voice of Creation is directed towards Jesus who defeated death with His death and brought forth life and incorruptibility.

To the ear of some or another religious speech like this may sound abstract and distant. Far from it! The force of the life of Christ is felt in most real situations and crises. The birth of a child wakes one up to see the Creator. When everything comes apart, the reality of the incarnate, co-suffering God becomes is pointed out. There is historical, factual knowledge that coincides with the cry of our deepest sensibility. This tradition of knowledge is based on experiences that happened to people in Israel very long ago. The Apostles saw Jesus dead and risen again. The chain of the witnesses of Jesus Christ has abided all the way from the Apostles up to this day. The Good News has shown its inborn validity in being borne from generation to generation. This, too, is a gift: the heritage of faith.

The continuance of the chain of witnesses is illustrated also by the fact that the Gospel has been preached from this pulpit already in the Church of Ulrika Eleonora (in the place that is known today as the Senate Square of Helsinki) in the 1700's. The chain of the servants of the Lord is pictured in this pulpit by two Apostles: in the front - St. Paul, the Apostle to the gentiles; in the back - St. John the Evangelist, the nearest associate of Jesus. In the middle there is Christ Himself, with the globe in His hands. The Bible is also an enduring witness of faith - the entirety of which appeared in Finnish translation on this date (July 20th) in AD 1642.

The heritage of faith got under way precisely with the Apostles, down to numerous books in the Bible and preaching Christ Jesus. As a word, "Apostle" means: one who is sent. The office of the Apostle has carried on to this day in the form of the office of the Bishop. The Apostles were eye witnesses to the salvific actions of God, so the mission of public witnessing fell on them first. This same mission is performed by the Bishops, as they ensure with their office that the full, unspoiled Gospel is preached in the parishes. A Bishop has also ordained myself and Arto here as pastors - to proclaim the Gospel. The office of the Pastor exists so that the Good News would be a common and public thing. In addition, there exists the Diaconate for the realization of the Gospel in serving those who are weakest. The offices of the Bishop, the Pastor and the Deacon are for the Gospel and its full proclamation. This serves the function of the faith as common to all, public and universal - that is, the faith as a message that is given as a gift.

As Church, you and I exists precisely for the function of faith as a gift that pertains all in like manner. The foundation of the Church is gift-faith. The Apostle Peter said to Jesus: 
‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ The witness of Peter, upon which the Church is built, was not the individual's own decision, nor invention. Peter believed that God's age-old promise for the Messiah was fulfilled in this very person whom he knew and with whom he went. The bearing of the Gospel is in fact this, that God is near us humans, nearer to us than we are to ourselves. God has experienced the humble fortunes of humanity, being forsaken, total desolation.

The Apostles were partakers in this. Due to their fear and weakness, they forsook Jesus for imprisonment in the Garden of Gethsemane. But they themselves got to feel the force of the Office of the Keys which had been given to them. The power of the Keys is that every human being can proclaim to another total forgiveness. This was first done by Christ. He proclaimed forgiveness from the Cross to all those who had taken and abandoned him for crucifixion. A new age began from the Cross. You, also, can proclaim the following to another human being who has done wrong, who thirsts for freedom (also concerning a thing that does not involve the relationship of you two): everything is forgiven. The power of the Keys, Absolution, is indeed also a public Office that is used by pastors for the benefit of all publicly, commonly and privately.

Hearing the Apostolic voice gives one faith, an assurance that endures. That voice is the voice of forgiveness. That voice is the voice that frees. That voice unleashes abundant and full life among us. 
Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Look: that's it - Jesus died for you. Precisely in this word that I proclaim to you (and which you are reading on my blog!) there is faith itself. The life and the force is now, right here: you are forgiven everything. Nothing binds you - not the whole world itself. As a servant of Christ, I proclaim to you liberation. In this forgiveness, given to us, in this is the common faith, by the word of an Apostle: "And this is the victory that conquers the world, our faith. Who is it that conquers the world but the one who believes that Jesus is the Son of God?" (1 John 5: 4-5) Let us confess our Apostolic faith in its totality with the Nicene Creed.

Monday, July 7, 2014

Yksi kolmasosa?

Päivän evankeliumi Luukkaan mukaan (15: 11-32)

Jeesus sanoi:
    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 6.7.2014
4. sunnuntaina helluntaista ("Kadonnut ja jälleen löytynyt)
Petri Tikka saarnasi


Rakkaat ystäväni, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, 

Yksi kolmasosa maailman ihmisistä tunnustautuu kristityiksi. Jos kohtaisimme kaikkia ihmisveljiämme ja -sisariamme tasaisesti kadulla, joka kolmas vastaan tuleva olisi kristitty. Vain joka kolmas. Jos puhuisin jostain muusta asiasta kuin kristillisestä uskosta, olisi kolmasosa valtava osuus maapallon seitsenmiljardisesta väestöstä. Mutta vain kolmasosa ihmiskunnasta tuntee Kristuksen tuoman pelastuksen. Väitän: jotain on mennyt matkan varrella perustavanlaatuisesti pieleen. Saimme tehtävän tehdä kaikista kansoista Kristuksen opetuslapsia. 2000 vuotta on kulunut, ja tehtävä on suoritettu osittain, ei edes puolittain. Mistä tämä johtuu?

En tahdo olla varta vasten masentava. Evankeliumi ei ole mikään vaikea asia. Se on helpottava viesti. Kuolema on voitettu. Pahan valta on murskattu. Välitettävässä sanomassa ei ole mitään vikaa, joka hidastaisi asian etenemistä. Kristillisen uskon alkuvuosikymmeninä uskoa ilosanomaan kylvettiin ja se levisi kulovalkean tavoin koko tunnetun maailman alueelle: Palestiinasta aina Englannin ja Intian rannikoille. Näin tapahtui siitä huolimatta, että puhe ristillä kuolevasta Jumalasta oli perusajattelulle järjetön kauhistus. Edelleen on. Kuitenkin niille, jotka ovat havahtuneet omaan särkyneisyyteensä, sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on uskomaton helpotus. Ei tarvitsekaan kantaa kuormaa, joka painaa ihmisen maahan ja tekee masentuneeksi tai pelokkaaksi. Sietämätön ahdistus on kannettu, se, että elämän iloon ei pystynyt omin voimin tarttumaan. Myös syyllisyys on sovitettu, Jumalan puolelta kaikki on selvää, vaikka ihmiset eivät edes ajattelisi armahtaa sinua.

Jos evankeliumissa ei ole sellaisenaan vikaa, mitkä tahot sitten hidastavat sen etenemistä? Niitä voi verrata Jeesuksen kertomuksessa esiintyviin tuttuihin hahmoihin: tuhlaajapoikaan ja hänen vanhempaan veljeensä. Tuhlaajapojan isän hyvyyttä vastaa itse evankeliumi. Mutta keitä vanhempi veli ja tuhlaajapoika oikein ovat, miten he reagoivat isän hyvyteen, hänen elävään ilosanomaansa? Isän hyvyyden hyväksymistä esti tietysti aluksi tuhlaajapojan holtiton itsetyytyväisyys. Lopulta hän kuitenkin meni itseensä. Kertomus ei ole kuitenkaan vain vertaus tuhlaajapojasta, vaan hänestä ja hänen veljestään. Isän hyvyyttä kaikkein eniten vastusti se poika, joka koko ajan oli saanut elää isän hyvyyden kanssa. Tuhlaajapojan veli on yksinkertaisesti sokea isänsä tuhlailevalle, ehdottomalle hyvyydelle. Hän valittaa: ”Sinä teurastat hänelle syöttövasikan...”, vaikka isän omaisuus, koko hänen ulkonainenkin hyvyytensä, puhumattakaan todellisesta hyvyydestä, oli hänelle läsnä.


Ketkä hidastavat ilosanoman etenemistä, keitä vastaavat tuhlaajapoika ja hänen veljensä? Vähiten lähetyskäskyn toteutumista ovat hidastaneet ne ihmiset, jotka eivät tiedä evankeliumista tai eivät ymmärrä sitä. Sanomahan on juuri heitä varten, niitä varten, jotka tarvitsevat pelastusta. Sama kaipaus vapauteen ja rakkauteen on asetettu jokaiseen Jumalan luomaan sydämeen. Isän ehdoton ja aito hyvyys johti tuhlaajapojankin kääntymykseen. Hidastelevampi taho on se, joka tajuaa jo evankeliumin tuoman ilon. Nämä ihmiset elävät isän yltäkylläisyydessä, kuten vanhempi veli. Eivät he ole sen parempia tai huonompia. Mutta jotain on vinksahtanut matkan varrella. Armosta on tullutkin etuoikeus.

Keistä puhun? Meistä, kristityistä. Olemme tosin ymmärtäneet Isän Jumalan rakkauden olevan kaikkensa antava, tuhlailemiseen asti valmis. Siinä mielessä olemme hyvällä tavalla myös tuhlaajapoikia, oikeastaan hyvän Tuhlaaja-Isän poikia ja tyttäriä. Kuitenkin Jumalan hyvyyden syvyys on hukkunut ainakin minulta, lukemattomia kertoja. Jospa kunnolla ja kaikkialla, muuallakin kuin saarnastuolissa, yhä enenevässä määrin tajuaisin tämän jumalallisen hyvyyden. Ilosanoma voisi räjähtää jatkuvasti tästäkin saviastiasta, ilman pelkoa siitä, ettei sitä ymmärrettäisi. Tuhlaileva Isä juoksee ja syleilee ymmärrystä, kaipaavaa sielua. Katsokoon sielu: tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka kantoi kaikkien, minun ja kaikkien minun sukulaisteni, koko ihmiskunnan loputtomat typeryydet ja tylsämielisyydet harteillaan. Tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka mieluummin lakkasi olemasta kuin salli meidän lakata elämästä. Kristuksen, kuolleen ja ylösnousseen ansiosta, koko ihmiskunta on elossa. Hänen ansiostaan me, me elämme ja olemme.

Rakkaat ihmiset, niin moni meistä elää hämäryydessä, pimityksessä. Niin moni meistä, laskematon määrä ja myös kaksi kolmasosaa, ei ymmärrä, kuka Kristus on. Moni ei edes tiedä, kuka elämä on, ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta, elävästä Jumalasta. Ja moni elävä ihminen ei myöskään ymmärrä, kuka Rakkaus on, joka jokaisessa vaikuttaa. Siksi Jumalaa kiusataan muka puolustellen: eihän hän omaa rakasta Poikaansa voi uhrata. On surkeaa elää petkutuksessa, laiskassa ja huonolaatuisessa sellaisessa. Se huijaus kiistää Isän uhrirakkauden, koska meidän yksinäisellä itseriittoisuudellamme on yllättävän suuri voima. On turhaa, niin turhaa, olla tietämättä tai ymmärtämättä Kristuksen rakkauden laajuutta ja pohjattomuutta. Se armo on suurempi, moninkerroin ja monenkirjavammin suurempi, kuin mikään. Siinä armossa on kolmen Persoonan, yhden Jumalan, voima murtaa yksinäisten sielujen vankilat. Me tunnemme sanoman, me tiedämme sanan, jolla on valta murtaa muureja. Siksi, ystävät, on tullut aika myöntää se valta, mikä meille on annettu, ja lopettaa huijaukset. Meidän ei tarvitse suostua häpeilemään evankeliumia. On tullut aika tehdä kaikki kansat Kristuksen opetuslapsiksi.

Voisin vain fanfaarinomaisesti kehoittaa kaikkia evankelioimaan, ellen tietäisi, ettei Jumalan rakkauden kaikkia koskevuus ole aina niin vain elettävissä. Periaatteessa voimme sen hyväksyä, mutta entä käytännössä? Käytäntö koskee sekä Jumalan toimintaa että omaamme. Meille käytäntö on arkipäiväistä elämää, tekoja ja myös Jumalasta todistamista sanoin, kun keskustelun aika tulee. Pääasia, että olemme vapaita, omia itseämme, sanoma ja sielu yhtä, kun kuljemme ilosanoman tiellä. Ja jos me, rakkaat ystävät, rakkaat kristityt, vielä tunnustaisimme suulla ja sydämellä Jumalan rakkauden pohjattomuuden, täydellisen rajoittamattomuuden, sen tuoman päihittämättömän voiton, olisiko mikään mahdotonta?

Lapsi jo ymmärtää Jumalan rakkauden rajattomuuden. Kyse on siitä, että hyvä voittaa pahan. Kyse on siitä, että ”he kaikki elivät onnellisina päiviensä loppuun asti”. Päinvastoin kuin sadussa, tosielämässä ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin. Lutherin (jonka kollegan, esireformaattori Jan Husin muistopäivä tänään muuten on) sanoin: me kaikki olemme yhtä aikaa täysin vanhurskaita ja täysin syntisiä. Koska kaikki ihmiset ovat kauttaaltaan syntisiä, sovitus on ainoa toivo. Koska me kaikki olemme vanhurskaita eli täydellisiä Luojamme silmissä, toivo kuuluu kaikille. Pelastus jaetaan tasa-arvoisesti, kaikkien syntisten kesken. Jos emme tätä haluaisi myöntää, kivet tulisivat huutamaan Jumalan rajoittamatonta pelastussuunitelmaa. Mutta kuka on arvollinen kaiuttamaan ristin koko maailmankaikkeutta koskevaa sovitusta? Eikö tämä tehtävä kuulu Jumalan kuville, juuri meille ihmisille?

Meitä tarvitaan Pyhän Hengen apulaisiksi, koska sanoman on määrä kaikua sydämeltä sydämelle. Pyhä Henki koskettaa jokaista yksilöä juuri hänen omalla tavallaan, sillä Pyhä Henki on sydämen Luoja. Jumalan Pojan rakkaus ei jätä yhtäkään Jumalan lasta kylmäksi. Kaikki estävät vallat murskataan pikku hiljaa Pojan jalkojen alle. Jesajan (jonka nimipäivä tänään on) sanoin: ”ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.” Isän Sana todistaa väkevästi. Turvatkaamme Yhteen Kolminaisuuteen, meidän Jumalaamme. Silloin meillä on, jo nyt, enemmän kuin vain yksi kolmasosa. Ja lopulta koko inhimillinen potti.