tiistai 8. marraskuuta 2016

Te olette pyhiä


SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA PYHÄINPÄIVÄNÄ 2016
Petri Samuel Tikka

Te olette pyhiä. Uuden testamentin mukaan Kristukseen uskovat ovat pyhiä. Tähän viitaten alkaa esimerkiksi kirje efesolaisille: ”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, tervehtii Efesoksessa asuvia, Kristukseen Jeesukseen uskovia pyhiä.” Uskominen on rakastettuna olemista. Uskovan ei tarvitse tietää uskovansa, hän voi olla lapsi. Hän tarrautuu ristiinnaulittuun Rakkauteen. Usko on ihmeellistä ja arkista luottamusta. Emme purista uskoa esiin itsestämme. Pyhä Henki saa sen aikaan silloin, kun emme huomaa. Uskova on pyhä siksi, että se, kehen hän luottaa, on pyhä, aivan erityinen. Uskova on hyvä sillä perusteella, että se, ketä hän julistaa, on hyvä, aivan armollinen. Sen sijaan uskova ei ole pyhä sen takia, että hän olisi omassa itsessään jotakin erityistä tai parempaa. Ennen kaikkea uskova ei ole rakastetumpi kuin maailma. Pyhyydessä eläminen on itse asiassa siihen hyvyyteen luottamista, joka tulee lopulta jokaisen ihmisen osaksi ilman poikkeusta. Pyhyys on armoon nojautumista. Tänään on kaikkien pyhien, armoon nojautuvien, päivä. Te, Pertunmaan seurakuntalaiset, kuulutte pyhien joukkoon. (Niin myös sinä, tämän saarnan lukija!) Antakoon tämä pyhäinpäivä meille näkökykyä siihen, kuinka äärettömän toivon Jumalan rakkaus antaa.

Ennen kristillistä toivoa oli laki, joka kehotti ihmisiä rakastamaan nykyisessä maailmassamme. Mooseksen laissa pyhyys perustui ensisijaisesti tekoihin, ei uskoon, kuten Jumala sanoi: "Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.” (3. Moos. 19: 2) Kuka ei itse asiassa haluaisi olla pyhä? Pyhyys on jotakin suurta ja erilaista, käsittämätöntä. Raamatun mukaan pyhyys on hyvyyttä ja heikoista huolehtimista. Siksi pyhyys on samalla erottautumista pahasta. Suomen kielen sana ”pyhä” on sukua sanalle ”piha”. Jos jollakulla on piha, hänellä on itselleen erotettu alue. Jos joku on pyhä, hän itse on hyvälle Jumalalle erotettu alue. Erottautuminen voi kuitenkin johtaa harhaan. Kun arvostelee maailman nykymenoa, samalla julistaa olevansa erilainen, pyhä. Maailmasta erottautuminen ei kuitenkaan ole Jeesuksen Kristuksen tahto. Onhan hän maailmaa rakastava ja maailmaan tullut Jumala.

On helppoa jäädä hyviin tekoihin tai asenteisiin perustuvan pyhyyden tielle. Sitä kutsutaan käytännössä tekopyhyydeksi. Tässä yhteydessä on syytä huomata, että Vanhassa testamentissa pyhiksi kutsuttiin lähinnä enkeleitä. Kuva ihmisistä oli maanläheinen ja totuudenmukainen. Heprealaiset eivät kyenneet toteuttamaan lain pyhyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Vaikka pyhyyteen ei kukaan yllä, Jeesus meni sitäkin pitemmälle sanoen vuorisaarnassaan: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5: 48) Tämä täydellisyys tarkoittaa vihollisten rakastamista. Ihminen on tarkoitettu rakastamaan iloisesti ja halulla niitä, joiden kanssa hänellä on pahoja ongelmia. Meidän on määrä palavasti toivoa hyvää nille, joiden tekoja ja asenteita arvostelemme syystä. Jeesus tahtoi tällaista täydellisyyttä, koska se on erottautumisen vastakohta. Kristuksen mukaan Isä ”antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” Jumala rakastaa koko maailmaa. Hän antaa satoa varten niin auringon kuin sateen kaikille samalla tavoin. Luoja ei ole valheellinen. Hän ei ole toisenlainen teoissaan ja omassa sydämessään. Jumalalla ei ole aikaa arvostella. Meidän Isämme rakastaa uskollisesti kaikkia koskaan eläneitä ihmisiä heidän luonteensa hyvistä ja pahoista piirteistä riippumatta.

Kuka meistä on kuin Jumala? Kuka meistä jaksaa rakastaa aina ja kaikissa tilanteissa? Emme ainakaan kykene näkemään, kuinka hyvyys voisi saavuttaa kaikki lähimmäisemme. Leimaamme helposti joitakuita toivottomiksi tapauksiksi tai emme näe sitä hyvää, mitä vajavaisia kanssaihmisiä voisi odottaa. Vaikka ymmärtäisimmekin heidän mahdollisesti vaikeita taustojaan, sitli, jos emme näe tulevia mahdollisuuksia, kuinka kykenemme hyvään? Älkäämme kuitenkaan masentuko, vaikka meiltä odotetaan tällaista täydellistä, joka tilanteeseen soveltuvaa rakkautta. Sanoohan Vapahtaja samassa vuorisaarnassa: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Köyhä ei tarkoita Raamatussa ainoastaan sitä, jolta puuttuu rahaa. Köyhä on vaivainen, apua tarvitseva. Tällaisen Herra toteaa autuaaksi eli onnelliseksi. Psalmi 41 kuitenkin sanoo: ”Hyvä on sen osa, joka pitää huolta avuttomasta.” Mutta nyt hyväosaiseksi on julistettu se, joka itse on köyhä ja avun tarpeessa. Mitä on sitten köyhyys, joka on luonteeltaan hengellistä, henkistä? Se on voimattomuutta rakastaa. Niin kuin Paavali sanoo kirjeessään Korintin seurakunnalle: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” (1. Kor. 13:3). Emme voi tulla hengellisesti rikkaiksi edes suurimmilla uhrauksilla.

Sen sijaan Raamattu opettaa moneen kertaan, että autuas on se, joka saa syntinsä anteeksi. Kuka saa anteeksi? Aivan jokainen. Jeesus rukoili ristillään armoa murhaajilleen: "Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät." (Luuk. 23:34) Jeesus oli armollinen tuossa käsittämättömässä, pahimmassa tilanteessa. Kuinka joku voisi sitten väittää, että Jeesus lakkaisi olemasta armollinen? Armollisuus on koko hänen luonteensa. Se ei ole vain armopalojen jakelemista. Isä, joka rakastaa kaikkia eroituksetta, kuuli Poikansa rukoukset. Isä Jumala antoi rauhan ja sovinnon ihmisten keskelle. On tullut uusi aika, aika, jota ei enää rajoita meidän vajavaisuutemme rakastaa. Vapahtajan risti näyttää meille juuri nyt, juuri tässä Pertunmaan kirkossa, aivan toisenlaiset, toivon näköalat. Ristiinnaulittu Jumala on rakastanut ja rakastaa vihollisiaan. Kuinka hän ei rakastaisi meitä kaikkia aivan loppuun saakka? Hänhän on kuollut puolestamme, eikä vain meidän, vaan koko maailman puolesta!

Kun koemme näin valtavan rakkauden sydämessämme, kuinka se voisi olla laajentamatta meidän mieltämme? Kuinka voisimme olla näkemättä, kuinka arvokas jokainen kanssaihmisemme on? Jokainen ihminen on itsensä Jumalan veren arvoinen, ei pelkästään meidän välittämistämme tarvitseva. Sanoohan pyhä Paavali roomalaiskirjeessään israelilaisista ihmisistä: ”Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!” (Room. 9:5) Jumala ei tullut turhaan keskellemme. Hän tuli pyhittämään meidät. Jeesus Kristus tuli tehdäkseen meistä ihmisiä, jotka uskovat rakastavaan Jumalaan. Jumala on kaikkivaltias. Hän kykenee kaikkeen. Hän saa aikaan sen, mitä hän tahtoo. Raamatun mukaan Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:4) Jeesus Kristus on totuus. Totuus on järkähtämätöntä uskollisuutta. Totuuden tuntemisesta tulevat osallisiksi kaikki ihmiset Jumalan sanan ja profeettojen lupausten mukaan. Tämä on sen ristin voima, jolla täydellinen rakkaus ilmeni koko pyhyydessään.

Meillä ei ole mitään pelättävää. On tullut pyhien päivä rohkeasti julistaa rakkautta, joka ei petä. Se päivä koitti jo Golgatalla, mutta yhtä lailla kaikkialla siellä, missä ristin rakkaus murtaa rajamuurit. Rakkaus astuu voimaan. Rajaton rakkaus ottaa vallan. Kristuksen, Jumalan Pojan, ylösnousemuksen myötä on alkanut uusi aikakausi. Vaikka meitä siis hämmästeltäisiin tai hävettäisiin, kun julistamme Jumalan rakkauden suuruutta, olemme autuaita, onnellisia. Kun rakennamme rauhaa ilosanoman voimalla, olemme luottavaisia Jumalan lapsia. Armahtavaisuus on astunut voimaan ja tullut kouriintuntuvaksi Jeesuksessa. Ne, jotka nälissään kaipaavat sitä, että kaikki on lopulta hyvin, heidät ravitaan. Kärsivällisyys palkitaan. Murheelliset saavat lohdutuksen. Siskot ja veljet kohtaavat, tutut ja tuntemattomat halaavat. Kaikki tämä kuuluu hengellisesti köyhille, meille, joille rakastaminen hämärtyy, meille omahyväisille ja pelkääville. Armo on koko maailmankaikkeuden valtaava myrsky! Sitä ei voi estää! Se kuuluu sinulle! Kristus on pelastanut sinut, hyvä ystävä! Sinä olet pyhä, te olette pyhiä, jokainen teistä on ääretömän rakas.

Tätä samaa sanomaa, evankeliumia, kaikki pyhät julistavat. Ilosanomaa ei estä mikään. Jeesus sanoi Pietarille, että tuonelan portit eivät voita kirkkoa. Siksi evankeliumin iloa levittävät yhä edelleen ne, jotka ovat kuolleet uskossa. Vapahtaja sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.” (Joh. 11:25-26) Jumalan Sana lupaa, että kaikki ihmiset nousevat viimeisenä päivänä kuolleista ruumiineen sieluineen. Lopulta jokaisen ihmisen, jopa jokaisen luodun suu on ylistävä Jumalaa ja tunnustava Jeesuksen Herraksi ja Jumalaksi. Näin opettaa pyhän Paavalin kirje filippiläisille ja lukemattomat muut Raamatun kohdat. Suun tunnustus tuo pelastuksen, ja uskomme on rakkautta ja yhteyttä kaikkien ihmisten välillä. Viimeisenä päivänä alkavat sellaiset juhlat ja kestit ja tanssit, että emme aavistakaan.

Jumala pelastaa meidät saamalla itse meissä aikaan sellaisen luottamuksen, jota maailma tai oma itse ei järkytä. Tätä myöten me emme vain saa palkkaa taivaassa, vaan palkkamme on jo nyt suuri taivaissa. Me istumme taivaallisissa paikoissa juuri tällä hetkellä Jeesuksen Kristuksen vierellä. Me olemme pyhiä ja meillä on yhteys kaikkiin pyhiin, sekä niihin, joita näemme, että niihin, joita kaipaamme. Juuri tavallisina, vajavaisina ihmisinä olemme pyhiä, pyhitettyjä.

--------------------------

Pertunmaan kappeliseurakunnan kappalainen Maria Sirén oli kutsunut minut seurakuntansa puolesta saarnaamaan pyhäinpäivänä 5.11.2016. Seuraavana päivänä palvelin myös, liturgina sunnuntain sanajumalanpalveluksessa. Pertunmaalla ollaan uudistushenkisiä ja palvelumielisiä, jumalanpalvelus tallennettiin siellä ensi kertaa esim. laitoksia ja huonosti liikkuvia varten. Sitä voi myös katsella kuka vain, virkeää, jykevää ja mielenkiintoista..




tiistai 18. lokakuuta 2016

"Sinä valaisit koko maailman" - Luukkaan messu

1. Ilo suuri, jumalainen, 
lahja Herran Jeesuksen!
Ilosta me toivon saamme
kautta vuosisatojen.
Ilmaiseksi käykää sisään,
iloisesti lähtekää!
Voiman saavat kaikki kansat
ihmiskuntaperheenä.

2. Pyhä Henki, anna rakkaus,
vuodata se sydämiin,
poista kaikki rajamuurit
uuteen Jerusalemiin!
Risti rikkoo rautasalvat,
uusi aika koittaa jo.
Kiitosta ei mikään estä,
Kristus kun on aurinko.

3. Isän kunniaksi soikoon
kiitosvirsikuoromme!
Hyvyys polttaa, muuttaa pahan,
armo koittaa kaikille.
Kivet, kasvit, eläimetkin
enkellauluun yhtykää!
Isän Poikaa, kaiken Luojaa,
kaikki luodut, kiittäkää!


sanat: Petri Tikka, 2016
sävel: "Oodi ilolle", Ludwig van Beethoven, 1824


JOHDANTOSANAT

Rakkaat ystävät,

”Teille lähettävät terveisiä myös rakas veljemme lääkäri Luukas sekä Demas.” Näin kirjoittaa apostoli Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle. Tänään on Luukkaan nimipäivä eli pyhän evankelista Luukkaan juhla. Se tervehtimistä tarkoittava sana, jota Paavali käyttää, tarkoittaa syliin sulkemista, iloista tervetulotoivotusta ja hyvän toivomista toiselle. Tällaiseen kirkkoon, tällaiseen avoimeen kotiin rakas veljemme Luukas kutsuu meidät tänään.

Viikkomme alkoi sunnuntaina uskonpuhdistuksen muistopäivällä. Reformaatio ei ole kuitenkaan vain muistelua. Uskomme puhdistuminen on sitä, että siirrymme oman uskomme itseriittoisesta tarkastelusta Kristuksen uskollisuuteen. Tätä varten on olemassa rippi. Synninpäästö on objektiivinen vapautus – pääsy iloon ja uuteen avoimuuteen. Ortodoksisessa troparissa eli päivän veisussa sanotaan tänään: Oi pyhä apostoli Luukas, / rukoile armollista Jumalaa, / että Hän antaisi / synninpäästön meidän sieluillemme.” Autuas Maria, ainainen neitsyt, kaikki enkelit, pyhät ja me kaikki rukoilemme yhtenä perheenä toistemme puolesta. Jumala on uskollinen, vakaa armossaan ja armoteoissaan. Tunnustakaamme nyt Jumalalle ja toinen toisillemme syntimme eli sulkeutuneisuutemme ja sen seuraukset. Teemme sen virrellä 279, jota laulamme vuorotellen seitsemän ensimmäistä säkeistöä.


VIRSI 949 "Kirkko olkoon niin kuin puu"


PÄIVÄN RUKOUS 


Pyhä, kaikkivaltias Jumala.
Sinä olet väkevyytemme ja voimamme.
Anna meidän luottavaisesti jättäytyä 
sinun lupaustesi varaan.
Herätä sydämessämme uskoa
ja rohkaise mielemme
taistelussa pahan valtaa vastaan.
Tätä pyydämme
Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä.



Evankeliumi Luukkaan mukaan 10: 1-9



1 Tämän jälkeen Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä.
2 Hän sanoi heille:
"Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.
3 "Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. 4 Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. 5 Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: 'Rauha tälle kodille.' 6 Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. 7 Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen.
8 "Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, 9 parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: 'Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.'

Lukija Tämä on pyhä evankeliumi. Seurakunta Ylistys sinulle Kristus.



Evankelista Luukas, El Grecon maalaamana


SAARNA
Kallion kirkon päivittäisessä messussa 18.10.2016
Petri Samuel Tikka


Kun 72 apostolia, joiden joukossa saattoi olla Luukas, olivat palanneet siltä lähetysmatkalta, jolle Herra oli heidät lähettänyt, Herra sanoi näin: ”Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama.” Tällä matkalla ei ollut rahaa eikä muitakaan takuita mukana. Oltiin vain kanssaihmisten vieraanvaraisuuden varassa. Vieraanvaraisuus on sen pahan hengen sinkoutumista alas, jonka nimi tarkoittaa erottajaa ja syyttäjää.

Apostoli Paavali kehottaa meitä kirjeessään Efesoksen seurakunnalle: ”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan.” Nuo juonet ovat petkutuksia, joiden avulla rupeamme keskittymään epäolennaiseen ja unohdamme toinen toisemme, unohdamme ihmisyyden. Me rupeamme murehtimaan rahasta tai hyvinvoinnistamme. Ihmisiä aletaan luokitella kunnon suvaitsevaisiin ihmisiin ja pahoihin vanhanaikaisiin tyyppeihin. Miten sitten jaottelemmekaan, torjumme systemaattisesti ne tahot, jotka eivät ryhdy hivelemään omanarvontuntoamme.

Pyhän evankelistan Luukkaan juhlapäivä muistuttaa meitä siitä, millaiseen sanomaan ja millaisiin ihmisiin meidän on syytä luottaa. Me emme saa luottaa pelotteluun, joka vetoaa esimerkiksi huoleemme kirkon varojen hupenemisesta tai totaalisesta ympäristötuhosta. Sen sijaan meidän tulee luottaa sanomaan, joka tulee taivaan sotajoukoilta evankeliumin alussa: ”Älkää pelätkö.” Sillä varjolla, että puolustetaan vähemmistöjen oikeuksia, ei saa myöskään luoda itselleen lisäuskottavuutta. Kristuksen rakkaus ja huolenpito köyhistä ja muista elämän runtelemista ihmisistä ilmeni läsnäolona ja kosketuksena, ei eduskunnan tai seurakunnan päättävien elinten päätöksinä. Tästä todistaa Luukas kertoessaan muun muassa laupiaasta samarialaisesta, väärällä tavalla ajattelevasta ihmisestä, joka auttoi oikeita arvoja kannattaneiden ihmisten hylkäämää.


Evankeliumien kirjoittajista ainoastaan Luukas on tallentanut myös vertauksen kadonneesta lampaasta eli löydetystä ihmiskunnasta sekä vertauksen fariseuksesta ja publikaanista, jossa hurskaus kääntyy päälaelleen, ja rikkaan miehen ja Lasaruksen tapauksen. [Tässä vaiheessa joku kirkastutti kirkkosalin valoja, viittasin siihen, sillä valo loistaa pimeässä...] Luukkaan evankeliumi korostaa Kristuksen rakkautta ja sääliä ihmiskuntaa kohtaan, erityisesti köyhiä kohtaan. Myös sukupuolten välinen tasa-arvo näkyy Luukkaan evenkeliumissa. Hän on tallentanut Elisabetin tervehdyksen Marialle: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!” Marian ansiosta naisena oleminen ei tarkoita ainoastaan miehen puoliskona olemista, vaan sitä, että naisesta on tullut Jumalan työtoveri maailman pelastumisessa.

Ortodoksisen kirkon kontakissa eli veisussa sanotaan myös tänään Luukkaasta: ”
Tultuasi Jumalan Sanan opetuslapseksi Sinä valaisit Paavalin kanssa koko maailman. Kirjoittamalla Kristuksen jumalallisen evankeliumin Sinä karkoitit pois synkän pimeyden.” Tätä samaa me toivomme omalle elämällemme ja luterilaiselle kirkollemme juuri tällä hetkellä, tässä kaupungissa. Me haluamme valoa ja vapautta niistä mahdeista, jotka pienentävät näkökykyämme ja energiaamme. Lähteköön intomme muuttaa itseämme ja maailmaa kuitenkin liikkeelle rauhasta, siitä läsnäolevasta toivosta, jota enkelit lauloivat Luukkaan mukaan Messiaan saavuttua eläinten syöttökaukaloon: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Luukas oli lääkäri, ja hän julisti Kristusta, joka on koko rikkinäisen maailman ainoa suuri Lääkäri. Evankeliumin päätöksen mukaan kaikki kansat saavat Jeesuksen nimessä parannuksen eli parantumisen ja syntien anteeksiannon. Kiitos tästä sanomasta, rakas lääkärimme Luukas. Jeesuksen, ristiinnaulitun maailman valon, nimessä, aamen.


UHRIVIRSI 261: 5-7 "Käy viipymättä auttamaan"


YLISTYSVIRSI 181: 2, 4, 5 "Kauniina rauhan kaupunki"

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Taivaassa ei ole syyttäjää


Ilm. 12: 7-12

Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa. Tuo suuri lohikäärme, tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi, tuo koko ihmiskunnan eksyttäjä, syöstiin maan päälle, ja samoin syöstiin alas sen enkelit. Minä kuulin, kuinka taivaassa sanottiin kovalla äänellä:
      - Nyt on pelastus tullut,
      meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti
      ja hänen Voidellullaan valta.
      Nyt on Syyttäjä syösty alas,
      tuo, joka meidän Jumalamme edessä
      syytti veljiämme päivin ja öin.
      He voittivat hänet,
      Karitsan veri ja heidän todistuksensa
      toivat heille voiton.
      He eivät säästäneet henkeään
      vaan olivat valmiit kuolemaankin.
      Iloitkaa siis, taivaat
      ja te taivaiden asukkaat!
      Mutta voi maata ja merta -
      Saatana on laskeutunut teidän luoksenne!
      Se on raivon vallassa, sillä se tietää,
      että sen aika on lyhyt.


Saarna mikkelinpäivänä Töölön kirkossa 2.10.2016
pop-messussa saarnasi pastori Petri Samuel Tikka
(artisivieras oli Ninni Poijärvi)


Taivaassa ei ole enää julkisen syyttäjän virkaa. Taivaallisia näkyjä ja enkeli-ilmestyksiä täynnä oleva Ilmestyskirja ei kerro siitä, kuinka maailma tuhoutuu, vaan siitä, kuinka kaikki asetetaan kohdalleen. Ilmestyskirjassa nyt syyttäjä syöstään alas. Vielä Vanhan testamentin Jobin kirjassa Saatana, joka tarkoittaa syyttäjää, oli osa taivaan hovia. Jumalan vallankäytön tapoihin ei kuitenkaan koskaan ole kuulunut syytösten eikä epäilysten esittäminen. Taivaallisella tuomarillamme, joka on Ihmisen Poika, Kristus, ei ole myöskään halua uskoa syytöksiin, vaikka syytä olisikin. Hän ei halua jättää meitä oman itsemme muodostamaan vankilaan eikä hän ota vastaan kielteisten henkivaltojen syytöksiä, vaan mieluummin kuoli meidän kanssamme ja puolestamme. Siksi taivaassa ei ole enää tarvetta julkisen syyttäjän viralle. On vain Jeesus Kristus, joka elää ja vapauttaa ja lohduttaa ja vaikuttaa. Hänen hyvät enkelinsä, eli hänen sanansaattajansa, eivät välitä huonoa omaatuntoa lisääviä viestejä, vaan voimaa tuovaa intoa ja todellisuutta.

Syyttäjän puuttumisen lisäksi Taivaassa ei ole myöskään maahanmuuttovirastoa. Ilmestyskirjan loppupuolen mukaan taivaasta laskeutuvan uuden Jerusalemin, pyhän kaupungin, rajalla olevat portit ovat aina auki. Kaupunkielämä, jote mekin saamme täällä Helsingissä viettää, on kuvaa läheisyydestä, juhlinnasta ja välittömästä yhteydestä, joka ei sulje pois ketään. Suurisieluisuudessaan kaupunki ottaa avosylin ja kunniavieraina vastaan ihmiset niin maaseudulta kuin ulkomailta. Pyhä Pietari lienee kyllä taivaan porteilla, tullinpuomilla, mutta hän ei kyräile kerberos-vahtikoirana kysyen, miten olemme eläneet. Sen sijaan apostoli kannustaa meitä tulemaan sisään ja ottamaan vastaan ilmaista ruokaa: ehtoollista. Kuinka voisikaan olla hintaa tulolle siihen vapauttavaan kirkkoon, jonka me yhdessä muodostamme Jeesuksessa Kristuksessa? Yhtäkään ihmistä ei palauteta lähtömaahansa. Tähän kaupunkiin, joka on samalla temppeli, kaikki kansat astuvat sisään vapaasti, omana itsenään. Tämä ei ole vain kuva jostakin kaukaisesta ja tulevasta. Kirkkona me elämme tätä todellisuutta todeksi nyt. Näin myös me ihmiset, henkisten voimavaltojen keskellä, olemme avoimen elämän enkeleitä eli viestinviejiä.

Kirkkona, ihmisinä ihmisten keskellä, meidän on määrä elää ilman syytöksiä ja ilman rajojen laittamista vuorovaikutukselle. Kirkossa ei ole syyttäjää eikä maahanmuuttovirastoa. Tällainen asenne ei saa jäädä salahelinäksi, kun läpinäkymätön kylmäkiskoisuus tai itseriittoisen palvelulaitoksen rattaat ottavat kuitenkin vallan. Elämän arvo on niin suuri, että elämämme on ikuista – ja siksi tuonpuoleinen toivo ja todellisuus ovat totta meidän keskellämme. Enkelit, nuo puhtaat ja ohuet henget, ovat meille jatkuvana muistutuksena siitä, että rakastavan Jumalan valtapiiriä ei voi rajoittaa. Mitään ei tässä maailmassa tapahdu ilman näkymättömän luomakunnan edustajia, Jumalan enkeleitä. Tämä on tietysti vastoin materialistisia perusolettamuksia, jotka ovat valistuksen jälkeen nousseet vallalle. Se, että kaikki olisi lähtökohtaisesti vain tai lähinnä materiaa, ainetta, on kuitenkin oman ahneutemme ja likinäköisyytemme peitenimi. Me unohdamme enkeleiden olemassaolon silloin, kun emme kunnioita toisen ihmispersoonan arvoa ehdoitta ja rajaamatta. Emme voi nähdä tai mitata vaa'alla sellaisia asioita kuin kauneus, totuus ja ennen kaikkea ihmisarvo. Näkymättömät voimat opettavat katsomaan pintaa syvemmälle. Emme saa tuijottaa toisen puutteisiin tai niihin puoliin, joista meille voisi olla etua. Se on lihallista, materialistista toimintaa. 


Toisaalta – eikö jonkun pitäisi tuomita ne tahot, jotka sulkevat silmänsä toisten ihmisten hädältä ja kristillisen vieranvaraisuuden hyveen välttämättömyydeltä? Pahaa vastaan meillä on kaikkivaltiaan Kristuksen lupa taistella. Syyttäjän puuttuminen tarkoittaa vain sitä, ettei meidän tule lähteä mukaan syytösten latelun kierteeseen, vaikka tuomioon olisi aihetta. Enkelit opettavat meille parempaa tietä, jossa pahasta kyllä päästään eroon. Arkkienkeli Rafael, jonka nimi tarkoittaa 'Jumala parantaa', sanoi Tobitin kirjan mukaan näin: 
”Ne, jotka auttavat köyhiä, elävät hyvän ja täyden elämän, mutta ne, jotka elävät synnissä ja vääryydessä, ovat itsensä vihollisia.” Jos toimiessamme itseriittoisesti olemme itsemme vihollisia, miksi meidän tarvitsisi ruveta haukkumaan toisiamme tai pelkäämään toisiamme? Paha alkaa saada palkkaansa jo silloin, kun paha tapahtuu, niin kuin tuli, joka kuluttaa pois itsensä. Toisaalta Rafaelin sanoma opettaa meille oikeaa arvojärjestystä, jolla pahaa voidaan kukistaa: ”Vilpitön rukous ja oikeamielinen apu ovat arvokkaampia kuin vääryydellä hankittu rikkaus. Parempi antaa almuja kuin koota kultaa. Almu pelastaa kuolemalta ja puhdistaa kaikista synneistä.”

Meidän ei tarvitse varmistella omaa olemassaoloamme materialistisin keinoin, kuten rahastamalla tai moittimalla tai välttelemällä toisia, mikäli meissä on luja luottamus siihen Jumalaan, jota Mikael julistaa. Mikkelinpäivän sankarin, arkkienkeli Mikaelin nimi on kysymys: ”Kuka on kuin Jumala?” Vastaus: ei kukaan! Mikael sai voimansa taistella Saatanaa eli syyttäjää vastaan yksin Kristuksen rakkaudesta, joka osoitettiin meille ristillä. Siinä Jumala, lihaksi tulleena, luopui kaikesta, jotta meillä olisi kaikki ja kaikki olisi ilmaista. Niin kuin taivaassa Ilmestyskirjan mukaan sanotaan: ”Nyt on pelastus tullut...” Tämä suuri pelastus koskee jokaista meistä! Me olemme vapaita, kaikki, yhdessä! Näkyvä luomakunta yhtyy näkymättömän iloon.

Töölön kirkossamme on myös kuvia silmin nähtämättömien Kristuksen julistajien läsnäolosta. Tässä saarnastuolissa on puureliefeinä neljä elävää olentoa, ihminen, leijona, härkä ja kotka, joilla on kaikilla taivaallista näkökykyä kuvaavat enkelin siivet. Hesekielin kirjassa ja Ilmestyskirjassa eri tavoin ilmenevät olennot ovat aivan Ihmisen Pojan valtaistuimsen, siis ristin, läheisyydessä. He julistavat maailman neljään ilmansuuntaan evankeliumia, ristillä nähtyä hyvää sanomaa kaikkien pelastuksesta ja vapautumisesta. Ihmishahmoinen olento onkin Matteuksen evankeliumin, leijona Markuksen, härkä Luukkaan ja kotka Johanneksen evankeliumin oma taivaallinen vastine. Siivekkäiden keisari kotka, kotieläinten ruhtinas härkä, villipetojen kuningas leijona ja näkyvän luomakunnan hallitsija, ihminen, elävät taivaallisessa todellisuudessa sovussa keskenään ja julistavat samaa sanomaa. Samoin kesken jäänyt alttaritaulu julistaa suurta rauhaa, todellisuutta, jossa ei ole syytöstä tai raja-aitoja ja ristiriitoja. Rauhaa symboloivia palmunlehviä kantavat enkelit palvovat ristiinnaulittua Kristusta, kuoleman voittajaa. He käyvät hänen kruunuaan kohti, joka on toisenlaisen maailmanajan kuva, kuva valtakunnasta, joka ei perustu vallankäyttöön ja ihmisten ohittamiseen. Kuulimme voimaannuttavaan uhrautumiseen perustuvasta valtakunnasta Ilmestyskirjassa, joka puhuu pyhien eli Kristusta seuraavien ihmisten voitosta: ”...Karitsan veri ja heidän todistuksensa toivat heille voiton. He eivät säästäneet henkeään vaan olivat valmiit kuolemaankin. Iloitkaa siis, taivaat ja te taivaiden asukkaat!”

Voitto, jonka kristitty eli Kristuksen julistaja saa syyttäjiään vastaan, on se, että hänen sydänverellä annetun todistuksensa tähden rajamuurit rikkoutuvat ja kaikki lähimmäiset kokoontuvat lopulta yhteiseen pöytään. Ei ole enää ”heitä” tai ”meitä”, ei suomalaista tai maahanmuuttajaa, ei turistia tai paikallista, ei suvaitsevaista tai perinteistä, ei uskovaa ja epäuskoista erikseen. Ihmiskunta on vielä kuin lapsonen, jonka tie kulkee maan korvessa kotia etsien. Me harhailemme, mutta me emme eksy syyttävien raja-aitojen verkkoihin, sillä Kristusta, Jumalan elävää Sanaa, julistavat voimalliset enkelit kulkevat meidän rinnallamme. Jokaisella on oma, henkilökotainen, itse asiassa sinun näköisesi, sinua rakastava ja huolehtiva suojelusenkeli. Uudessa Jerusalemissa, pyhässä kaupungissa, kirkossa, joka olemme me maan korven keskellä, virtaa toisenlainen Jordan-virta. Se ei ole rajajoki, vaan kuin silta erämaassa, yhdistävää elämää pulppuava lähdevesi, josta juodaan ilmaiseksi. Yksinäisellä korpimatkallamme emme ole yksin, vaan määränpäätämme johdetaan Ninni Poijärven Virta-laulun sanoin: ”annan virran kuljettaa / menen minne tuuli vie / ja jos jossain suunta katoaa / löytyy jälleen uusi tie”


On uusi tie, uusi sivu elämämme kirjassa. Tänään alkaa muuten juutalainen uusi vuosi, rosh hashana. Kolmas Mooseksen kirja käskee tällöin antamaan merkin puhaltamalla torveen ja uhraamaan tuliuhrin. Samoin Ilmestyskirjan mukaan silloin, kun aika sellaisena kuin tunnemme päättyy, enkeli puhaltaa torveen, ja Jumalan salattu suunnitelma viedään päätökseen. Tämä suunnitelma on ikuinen evankeliumi, joka polttaa kuin tuli pahan, epäoikeudenmukaisuuden ja toisten unohtamisen pois olemassaolosta. Emmekö eläisi kristittyinä rohkeasti ja vapaasti ja armollisesti tällaista todellisuutta todeksi jo tänään? Unohtakaamme pelkomme, ja eläkäämme vapaina omana itsenämme, yhdessä ja sotilaallisella suoruudella kuten enkelit, joiden olemassaolo on englantilaisen etsiväkirjojen kirjoittajan Chestertonin mukaan tällaista: ”Enkelit osaavat lentää, koska he ottavat itsensä kevyesti.” Toisaalta enkeleitä tutkinut munkki Serafim on sanonut: ”Enkelien eksistenssi on Jumalan tuntemista ja siinä syvenemistä.” Eläkäämme siis kevyesti elämämme korvessa muistaen jumalallisen päämäärämme: yhteyden. Ja tätä yhteyden Tietä, parantajaamme ja pelastajaamme Jeesusta, kulkiessamme tämä psalmin sana on totta: "Herran enkeli on asettunut vartioon. Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa, ja pelastaa heidät." (Ps. 34: 8)

Näin on käynyt jo Kristuksella, joka ruumiineen sieluineen pelastui kuoleman maailmasta Jumalan rakkauden ja armonsa kautta. Enkelit todistivat: Jeesus Kristus, yhteyden Herra, ihminen ja Jumala, on noussut kuolleista. Kaikki hänen viestinviejänsä iloitsevat. Viesti kuuluu: syyttäjää ei ole. Meidä ei tarvitse muuttaa mihinkään, ei pelätä muureja. Olemme samaa ylösnoussutta Kristuksen ruumista, yhtä armolla kruunuttua kokonaisuutta, korotettua maailmaa, johon arkkienkelit Mikael, Gabriel, Rafael, Uriel, Selafiel, Jehudiel ja Barakiel pyrkivät pääsemään näkemään edes yhden hennon silmäyksen.



lauantai 24. syyskuuta 2016

Vapaus on uusi alku

Gal. 5: 1-6
Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä. Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.
Saarna Kallion kirkossa messussa perjantaina 23.9. armon vuonna 2016 Kristityn vapauden viikolla ja Johannes Kastajan sikiämisen päivänä Petri Samuel Tikka (täyttäessään kolmekymmentä vuotta)

Kristus vapautti meidät vapauteen. Kristus vapautti meidät vapauden avulla. Kristus on Vapahtaja, vapauttaja.

Salomon oodit ovat kristikunnan vanhin virsikirja. Oodissa 17 tuonelaan, helvetin vankilaan astunut Vapahtaja sanoo: ”Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” Kaikki, kaikki ihmiset, riippumatta heidän elämäntilanteistaan tai valinnoistaan, vapautetaan ehdottomasti. Ei jää mitään ”mutta”-sanaa, ei pakkoa, ei yhtään ehtoa.

Nykyään kuitenkin meidän pappien saarnoissa ajatus kristityn vapaudesta usein vesitetään lähes välittömästi. Kristityn vapaus onkin yhtäkkiä kaikkea mahdollista muuta kuin itse asiassa vapautta. Ruvetaan puhumaan seuraavanlaisista asioista tiloina, joihin meidät on vapautettu: vastuu, sitoutuminen, hyvän tekeminen. Hyväntahtoista puhetta on vaarallista ruveta vastustamaan. Mutta tuskin on olemassa vikkelämpää harhautusta, jotta voisi ohittaa armon, kuin jättää se sivulauseeksi.

Jumalan armoa ei saa pitää vähemmän merkittävänä kuin sitä, että ihmiset tekevät hyvää toisilleen. Jumala rakastaa meitä vapaasti ja voimakkaasti ja luovasti. Jos tätä ihmettä ei mietiskellä päivin ja öin, hyvät teot ovat pahimmillaan suorastaan haitallisia. Usko hyvän tekemiseen näyttäytyy vähempiosaisten päähän taputtamisena ja oman tulevaisuutemme omaehtoisena turvaamisena.

Synnintunnustusvirressä (282) mainittiin Manasse. Tämä epäjumalanpalveluksen uudelleen säätänyt kuningas katui aikoinaan, kun hänet oli vangittu, ja rukoili Herraa tähän tapaan: ”mittaamaton, käsittämättömän suuri on armo, jonka olet luvannut.” Kristus,  Messias, on suuri Vapahtaja. Emme puhu tarpeeksi usein sitä muun muassa psalmien sanomaa, että Jumala on suuri, kuten toisilla uskonnoilla on edelleen tapana sanoa. Vaatiiko elämä tragediaa, jotta armo alkaa tuntua isolta? Pitääkö meidän joutua henkisen sorron ja kaikenlaisen vainon alle, jotta vapaus alkaa maistua?

Ei, evankeliumi, ilosanoma, ei edellytä pahaa eikä myöskään sen odottamista. Juuri nyt, juuri tänä päivänä, tällä hetkellä me olemme vapaita. Enää ei ole olemassa sitä pelkoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pelolla ei ole mitään perustaa. Kaikki on julistettu hyväksi ja osoitettu tarkoituksenmukaiseksi. Tämän totuuden opettaa meille itse Sana. Kristus on Jumalan Sana, hänen puheensa meille. Oodissa Pelastaja sanoo: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut.” Kaikki on siis avointa ja vapaata. Tätä meille tähdentää sielujen opettaja, hän, joka on myös suuri lääkäri, parantumattomasti sairaiden parantaja.


Paavalin mukaan me odotamme vanhurskauden toivoa Hengellä ja uskon avulla. Vanhurskauden toivo tarkoittaa sen innokasta odottamista, että kaikki, aivan kaikki asiat, ovat lopulta hyvin, ja koko maailma on täynnä Herran tuntemista. Jokaisen luodun olennon kieli, niin näkyvässä kuin näkymättömässä todellisuudessa, on ylistävä Jeesusta. Vapahtajan persoona tullaan tuntemaan suurena Jumalana, Kaikkivaltiaana. Häntä kukaan ei voinut eikä lopulta halunnutkaan estää. Ristiinnaulitun Jumalan Henki johtaa kaikki, erityisesti kauaksi eksyneet ja joutuneet, yhteiseen uskoon ja tunnustukseen. Rakkaus on rakastava meidät rakastaviksi. Rakkaus kykenee kaikkeen. Niinpä Jeesuksessa Kristuksessa ainoa johonkin pystyvä asia on rakkautena vaikuttava usko.

Jumala on rakkaus. Jumala on suuri, sillä hän on ääretön. Kaikki Jumalan ominaisuudet palautuvat hänen rakkauteensa. Niinpä hänen äärettömyytensä, hänen avaruutensa, on yhtä kuin rakkautta ja armoa. Tätä on se vapaus, johon Jumalan Poika, Jeesus Kristus, meidän ja koko maailman Vapahtaja, on meidät vapauttanut. Tämä filosofia, viisaus, on jokapäiväistä elämää. Niin kuin Sirkka-mummillani oli tapana sanoa: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”

torstai 15. syyskuuta 2016

Ovi uuteen maailmaan

Room. 8: 18-23
Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme. Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.

Torstaina 15. päivänä syyskuuta pelastuksen vuonna 2016 Helsingin tuomiokirkossa - pastori Petri Samuel Tikka saarnasi

Billy Graham, amerikkalainen evankelista, kohtasi kerran Kiinassa buddhalaisen munkin, joka oli meditoimassa. Baptistikirkkoon kuuluva Graham meni munkin luo puhumaan hänelle Jeesuksesta. Tulkkinsa välityksellä tohtori Graham kertoi munkille siitä, mitä Jeesus oli tehnyt ristillä ja kuinka oman elämänsä uskominen Kristukselle antaa ihmiselle ikuisen elämän. Buddhalainen munkki imi sisäänsä kaiken, mitä kristillinen pastori kertoi, kyyneleet silmissään. Graham sanoi munkille: ”Tahdotko kutsua Jeesuksen elämääsi tässä ja nyt, kun rukoilemme yhdessä?” Munkki vastasi hätkähtyneenä hänelle sanoen: ”Ottaa hänet vastaan elämääni? Ottaisin hänet vastaan mielelläni, mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän on jo minussa. Hän on ollut minussa kauan. En tiennyt kaikkea sitä hänestä, mitä juuri kerroit minulle, mutta tämä Jeesus, josta olet kertonut minulle, on minussa, ja puhuessasi hänen Henkensä minussa vahvisti kaiken, mitä sanoit. Uskon siihen, mitä sanoit, koska hänen Henkensä vakuutti minulle, että nämä asiat ovat totta. Ottaisin hänet vastaan, mutta hän on jo minussa.”

Apostoli Paavali sanoo tänään: ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä.” Tähän vapautta kaipaavaan luomakuntaan kuuluvat kaikki ihmiset. Kaikki kaipaavat sitä, että pääsisivät lapsen asemaan suhteessa Luojaamme, itse Hyvyyteen. Meidän luotujen kaipaus ilmenee monin tavoin, joskus hiljaisena odotuksena, joskus myös lapsen kapinana suhteessa Isään. Raamatun, erityisesti Uuden testamentin kielenkäytössä, ”luomakunta” ja ”luodut” eivät viittaa pelkästään luontoon eli eläimiin, kasveihin, metsään, avaruuteen ja niin edelleen. Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali viittaa Kristuksesta kertovaan lauluun: ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat.” Ideana on se, että hän ei ole luonut ketään turhaan. Siksi Paavali puhuu luotuja luetellessaan ensiksi mahtavista henkivalloista eli enkeleistä, joiden olemassaoloa ei ennen kyseenalaistettu. Meidän ajattelussamme luotu maailma on päinvastoin ensisijaisesti materiaalista eli aineellista todellisuutta: atomeita ja kiviä. Nykyinen kvanttifysiikka kuitenkin kyseenalaistaa atomiajan ajattelua. Elämme jälkikopernikaanista aikaa, jossa taivaankappaleet eivät ole muuttumattomien luonnonlakien kivenkovia orjia.

Vielä suurempi kysymys kuin tieteen muuttuminen on se, kahlitsemmeko me vielä maailmaa kivenkovien henkisten lakien, ehtojen ja edellytysten, alle. Ovatko toiset persoonat, toiset luodut ihmiset, meille tärkempiä kuin se, että kaikki menee oikein, odotetulla tavalla? Billy Graham on sanonut: ”Tehtäväni on todistaa. Pyhän Hengen tehtävä on johtaa synnintuntoon. Isän Jumalan tehtävä on tuomita.” Samoin luterilaisen ajattelun mukaan Jumalan Sana itse vakuuttaa ihmisen. Usko tulee kuulemisesta – niin kuin kävi buddhalaisen munkin tapauksessa. Kuuleminen ei edellytä sitä, että kuuleva ihminen on hyvä, minulle kelpaava ihminen, eikä myöskään Kristuksen vastaanottamista henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen. Kukaan ei pelastu, siis päädy hyvään lopputulemaan, omien valintojensa ansiosta, vaan Kristuksen valinta vapauttaa meidät. Meidän omalla uskollamme ei myöskään pötkitä pitkälle, mutta Kristuksen usko, hänen uskollisuutensa, julistaa meidät vanhurskaiksi, Jumalalle täysin kelpaaviksi.

Paavalin oppia siitä, että koko luomakunnalla on toivo, on julistettu monin tavoin alusta asti. Kristikunnan vanhin virsikirja on Salomon oodit. Niissä ylistetään Kristuksen viisautta, kauneutta ja pelastustekoja. Kokoelma on laadittu viimeistään toisen vuosisadan alussa, mahdollisesti jo ennen. Yhdessä oodissa pitkänperjantain jälkeen tuonelaan astunut Kristus puhuu näin: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut. Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” (Salomon oodi 17: 11-12) Sillä tosiasialla, että kaikki on taipunut katoavaisuuden alaisuuteen, kuten Paavali sanoo, on tarkoitus. Se, ettei usko ole vielä kirkkaana esillä, on synnytystuskia. Toinen vanha oodi laulaa Jumalalle näin: ”Turmeltumaton on sinun tiesi, niin kuin sinun kasvosikin, mutta maailmasi olet saattanut turmeluksen alaiseksi, jotta kaikki voisi vapautua ja uudistua.” (Salomon oodi 22: 11)


Jumala on täksi maailmanajaksi, vain lyhyeksi aikaa, kätkenyt kasvonsa kaikilta meiltä, jotta vapautuisimme sisäisesti Kristuksen työn ansiosta ja lopulta iloitsisimme yhdessä Isän kirkkauden näkemisestä. Vielä on olemassa suuri määrä vastalauseita sille raamatulliselle totuudelle, että Jeesus Kristus, koko maailman Vapahtaja, on vanhurskauttanut kaikki ristillään. Ensimmäinen on kysymys siitä, eikö usko ole tarpeen. Usko on kuitenkin Jumalan lahjaa, ei ihmiselle asetettu ehto. Toinen on kysymys siitä, mihin julistusta tarvitaan. Julistus ei ole kuitenkaan vastakaiun vaatimista, vaan siitä iloitsemista, mitä Jumala on tehnyt. Kolmanneksi joku voi kysyä, mitä hyötyä on sitten kirkosta ja sakramenteista. Tämä vastalause on yhtä absurdi kuin se, että tarvitaanko äidin kosketusta, jos äiti kuitenkin rakastaa lapsia ehdoitta. Kirkko on nimittäin Kristuksen läsnäoleva ruumis ja sakramentit hänen hoitavaa, äidillistä kosketustaan.

Kirkko on myös loppujen lopuksi rakkauden kaupunki, johon kaiki tulevat avoimista ovista sisään, ilman pääsymaksua, ilman ehtoja tai pelkoa. Paavi Paavali VI sanoi vuonna 1965 katolista kirkkoa uudistaneen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yhteydessä näin, kirjeessään ”Gaudium et spes” eli ”Ilo ja toivo”: ”Kun Kirkko itse auttaa maailmaa ja saa siltä monenlaista apua, se pyrkii vain tähän ainoaan päämäärään, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja koko ihmiskunnan pelastus toteutuisi. Kaikki se hyvä, minkä Jumalan kansa maallisen vaelluksensa aikana voi tarjota ihmiskunnalle, johtuu taas siitä, että Kirkko on ”universaalinen pelastuksen sakramentti”, joka samalla kertaa ilmoittaa ja toteuttaa Jumalan ihmisiä kohtaan tunteman rakkauden salaisuutta. Jumalan Sana, jonka kautta kaikki on tehty, on itse tullut lihaksi, jotta hän täydellisenä ihmisenä pelastaisi kaikki ja kokoaisi kaiken yhdeksi. Herra on ihmiskunnan historian päämäärä, piste, johon historian ja sivistyksen kaipaukset kohdistuvat, ihmissuvun keskipiste, kaikkien sydänten ilo ja niiden toiveiden täyttymys. Hän on se, jonka Isä on herättänyt kuolleista, korottanut kunniaan ja asettanut oikealle puolellensa; hänet Isä on pannut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänen Henkensä elävöittäminä ja yhdistäminä me vaellamme ihmiskunnan historian täyttymystä kohti, joka kokonaisuudessaan vastaa hänen rakkautensa suunnitelmaa: ”Yhdistää Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja mitä on maan päällä” (Ef. 1:10).” Näin siis kirjoitti Paavali VI apostoli Paavaliin lopuksi viitaten.

Summa summarum, yhteen kooten: kristittyinä me uskomme ja panemme toivomme siihen täydelliseen vapauteen ja kirkkauteen, joka kuuluu kaikille Jumalan lapsille, siis kaikille luoduille. Paavalin mukaan jokaisen luodun olennon kieli on ylistävä Jeesusta ja kutsuva häntä Jumalaksi. Nyt kuitenkin vielä ”
me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.” Kristityt, Kristuksen julistajat, tunnustakaamme syntimme yhteen ääneen näin sanoen...

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Miksi enkelit osaavat lentää?

Ajatuksia kirjasta Taivaalliset voimat (Serafim Seppälä)
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka


”Enkelit osaavat lentää, koska he ottavat itsensä kevyesti.” Lukiessani professori Serafim Seppälän tuoretta kirjaa Taivaalliset voimat: Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa tämä G. K. Chestertonin lentävä lause tuli mieleen. Sisältönsä puolesta teos on kuitenkin painavaa asiaa! Haluan tässä esseessä ottaa esille opetuksia, jota kirjassa esille tulevista enkelisistä mietteistä voisi saada.



Olin kuuntelemassa pappismunkki Serafimia lauantaina 2.4. tänä armon vuonna 2016 kulttuurikeskus Sofiassa (olin siellä pappisystävä Liisa Auruksenahon kanssa), kun hän esitteli kirjaansa (teos oli niin uusi, että sen painaminenkin oli myöhästynyt). Kävi ilmi, että Taivaalliset voimat on ensimmäinen Serafimin laatima teos, jonka hän on kirjoittanut ns. yleisön pyynnöstä. Hän kertoi kirjan kirjoittamisen vieneen hänet sellaisten henkisten sfäärien kohtaamiseen, joita hän ei ollut ennen kokenut. Serafimin mukaan enkeleistä puhuminen on varma tapa saada sali täyteen – niin kuin olikin. Enkelit ovat alati kiinnostusta herättävä ja ajankohtainen aihe. On mielestäni jännittävää, että vaikka enkeleistä puhutaan kirkoissa harvinaisen vähän, teologiassa ehkä vielä vähemmän, niin aiheen suosittuus ei näytä herättäneen teologeja ajattelemaan enkeleiden asemaa entistä painavammalla tavalla. Varhaisessa kirkossa nimittäin enkelit olivat jatkuvasti esillä normaalina osana kristillistä maailmankuvaan. Nykyään he näyttävät parhaimmillaan olevan jotakin ”ekstraa.” Onneksi Serafimin kirja korjaa asiaa (toinen esimerkki on Esko Miettisen Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa).

Ehkäpä enkeleitä on vaikea käsitellä, koska he eivät ole tarpeeksi jotain täysin toisenlaista kuin me (kuten Jumala luomattomassa rakkaudessaan) eivätkä toisaalta tarpeeksi kouriintuntuvan samanlaista ainesta kuin me (kuten näkyvän luomakunnan eläimet). He eivät mahdu rationalistisen ihmisen materiaalisen ja henkisen kahtia jakavaan maailmankuvaan. He pakenevat, kiitävät pakoon, meidän jaottelevista, ylivakavista järjestelmistämme! Yhtä lailla Serafimin pitämällä luennolla kuin itse kirjassa näyttäytyvät enkelien, näiden ajatuksenlennossaan meitä läheisten mutta muuten hyvin, hyvin toisenlaisten olentojen, ajattomuus ja ruumiittomuus. Tätä heidän lähtökohtaista ”henkevyyttään” voisi suomennettuna kutsua keveydeksi (heidän ”lentokykynsä” syyksi). Kirjaa lukiessani enkelien ajan murheiden yli käyvä olemus – voisiko sanoa: ilmavan vakaa oleminen - jäi minulle henkisesti käteen. Tai pikemminkin keveys tuli minulle päällimmäiseksi opetukseksi siitä, mitä enkelimäisyyteen pyrkiminen voisi käytännössä olla. Koska kyse on vielä energeettisestäkin energeettisemmistä persoonista, tämä ei ole eteeristä, väritöntä medidatiiotyyneyttä. Toinen asia, mikä vahvistui entisestään, on se, että Jumala on läsnä luomakunnassaan hyvin persoonallisella ja täyteläisellä tavalla. Hänen iloaan edustavat luodut enkelit eivät tule ikään kuin Jumalan ja ihmisen ”väliin”, vaan johtavat meitä kaikkia, ihmisiä ja muutakin luomakuntaa, kohti yllätäviä inspiraatioita ja yhteistä ylistysvirttä!

Serafim lähtee kirjassaan liikkeelle perusasioista ja kuvaa, kuinka enkelit ovat olemukseltaan henkiolentoja ja tunnetuimmalta toimeltaan Jumalan sanansaattajia. Sana enkeli juontaa juurensa muinaiskreikan sanasta angelos ”lähettiläs”, käännöslainana heprean sanasta malʼakh. Toisaalta aramean kielessä heitä kutsutaan nimityksellä ʽī”valvoja”. (s. 13-14) All night, all day angels watching over me, My Lord, päivin ja öin enkelit valovat, kuten spirituaali kuuluu. Kun olen eri yhteyksissä itse opettanut enkeleistä, monille on yllättäen tullut uutuutena tässäkin teoksessa jatkuvasti ilmenevä juutalais-kristillinen perustotuus: ”Enkelin tärkein tehtävä on Jumalan rukoileminen ja ylistäminen”. (s. 38; kursiivit minun) Arkisessa ajattelussa nimittäin enkelien varsinainen toimi näyttäytyy ihmisten varjelemisena. Vanhan kirkon kirkkoisien, kuten 600-luvulla vaikuttaneen Iisak Niniveläisen, mukaan kuitenkin ”enkelien tärkein tehtävä suhteessa ihmisiin on tarjota sisäistä inspiraatiota ja valaisua” (s. 219). Enkelien elämä on siis ensisijaisesti Jumalan ylistämistä ja toiseksi siitä kumpuavaa ihmisten inspiroimista, vaikka luonnostamme ajattelemme asioita omasta perspektiivistämme: meihin kohdistuvana suojelustoimintana. Serafimin kirjasta voimme oppia, että enkelit katsovat maailmaan Jumalan läpi, kun me taas koetamme katsoa Jumalaa(kin) maailman läpi.

Ehkä enkelien inspiroivassa toimessa olisi hedelmällistä liittymäkohtaa enkeliterapiaa harrastavaan New Age -ajatteluun, sillä painotuksella, että enkelien meditoima sisäinen valaistuminen vie meidät itsemme ulkopuolelle. Enkeliolennot opettavat meitä osallistumaan heidän kanssaan äärettömän, luomattoman, meistä riippumattoman ja vapauttavan Rakkauden, siis Pyhän Kolminaisuuden, tanssiin! Riippumatta lähtökohdistamme me ihmisinä kuitenkin miellämme enkelit helposti varsin ihmiskeskeisestä näkökulmasta (itse asiassa itsekeskeisistä lähtökohdista koko luomakunnan monitasoisuuden huomioon ottaen). Enkelit mielletään olennoiksi, jotka palvelevat meitä. Yleisimpiä kysymyksiä, joilla enkelien toimintaa kyseenalaistetaan tai ihmetellään, on se, miksi toisinaan enkelien jatkuva varjelus pettää. Tähän tulee kirjassa lyhyt ja ytimekäs vastaus: ”Miksi sitten tällaista suojelua toisinaan on, joskus taas ei? Iisak [Niniveläinen] vastaa realistisesti: me emme tiedä.” (s. 214) Me kyllä saamme jatkuvaa fyysistä(kin) varjelua, mutta jos Maan korvessa kulkevi -tyyppinen suojelus ei olisikaan ainoa kriteeri, joilla enkelien todellisuutta arvioidaan, mikä se sitten olisi?

Enkelien ylistystehtävää, liturgista olemusta, painottaessaan Serafim kirjoittaa: ”Enkelien eksistenssi on Jumalan tuntemista ja siinä syvenemistä.” (s. 232) Tästä kriteeristä on hedelmällistä lähteä liikkeelle enkeleitä arvioidessamme. Taivaalliset voimat -kirjan henkistä punaista lankaa voi hahmottaa sitä kautta, että enkeleillä on oma vahva elämänsä – itse asiassa heidän elämänsä on ruumiittomuutensa tähden lähtökohtaisesti sisäistä – ja juuri heidän elämäntyylistään meillä on paljon opittavaa. Vaikkemme kiinnittäisi heihin mitään huomiota sellaisenaan, saatikka kokisi erityisiä varjelusihmeitä, enkelit eivät silti menettäisi merkitystään. He viitttaavat syvempiin todellisuuksiin, jotka antavat toivorikasta suuntaa vajavaisuuden keskelle: vapauteen, armoon ja rauhaan (ei vain sodan puutteeseen, vaan harmoniaan ja täyteen elämään). Luennollaan Serafim kehotti, että voisi olla rukouksessa jotain koettuaan nöyrempää sanoa kokeneensa enkelin puhuttelua kuin heti suoralta kädeltä todeta: ”Jumala puhui minulle...” Pappismunkin kirjan viisauksien muovaamana tähän voisi lisätä, että jos koemme olevamme kuin enkeliluokkien korkein triadi (valtaistuimet, serafit ja kerubit), jotka elävät välittömästä kosketuksestaan Jumalaan, arvioimme tasomme hieman liian korkealle. Maallisesti sanoen sama opetus pätee, jos koemme olevamme elämisen taidon parhaita asiantuntijoita maailmankaikkeudessa (itsevarma näkökulma). (Tunnettu spekalaatio siitä, ettemme olekaan yksin universumissa, vaan on muita, vielä älyllisempiä olentoja, voi olla vähemmän ufo juttu kuin luulemme).

Jännittävää kyllä, nöyryys meitä lähtökohtaisesti suurempien voimien edessä ei kuitekaan tarkoita asemamme vähättelyä. Itse koen, että enkelit tekevät maailmankaikkeudesta vähemmän suoraviivaisen, vähemmän meidän kontrollotavissamme olevan, ja enemmän hengittävän, täyteläisen ja vapaan. Tällainen enkelimäinen elämänasanne nostaa meitä korkeammalle kuin voimme lähtökohtaisesti kuvitellakaan. Armon avulla voimme (mm. Gregorius Suuren mukaan) korota yhdeksän enkeliluokan rinnalle (peräti niiden ylle?) kymmenenneksi rationaalisten olentojen taivaalliseksi luokaksi (s. 225). Käsittämätön ja yllättävä edistyminen! Tällaisessa prosessissa enkelien arvioimisen kriteeri voisikin olla fyysis-mentaalisen suojelun tason sijaan se, kuinka paljon saamme kokea heidän kauttaan jotakin Jumalasta itse hyvyytenä ja kaiken hyvän antajana. Enkelit ovat valmiita valaisemaan sitä, kuka hyvyys on ja mitä kaikkea hän antaa (ja tätä kohti ”Kristuksen henget” opastavat, vaikkemme kysyisikään) . Tällaisella tiellä paradoksaalisella tavalla ikään kuin kohoamme nöyryyteen, arvostamaan enkeleiden vakaata viisautta, ja kokemaan heidän olemassaolonsa ”Jumalan rakkauden valaisemien hengellisten näköalojen” (s. 205) kautta.

Kristinuskoon alusta alkaen kuuluneen vapauden korostuksen mukaan enkelit toimivat vapaasti ja persoonallisella tavalla luomakuntaa kaitessaan. Tämä ei ole kuitenkaan itsestäänselvä käsitys, koska enkeleiden ylikorostumisen pelon vuoksi on aina ollut mahdollisuus siirtyä toisenlaiseen painotukseen. Jos käsitys Jumalan ainutlaatuisuudesta alkaa muuttua sellaiseksi, joka poissulkee potentiaalisia uhkia hänen majesteettisuutensa palvomiselle, silloin enkelitkin pienenevät. Kun juutalaisuus ja kristinusko alkoivat erota toisistaan, kristinusko säilytti korostuneen vahvasti juutalaisuuteen kuuluneen enkeliperinteen. Enkelit muodostavat näkymättömän luomakunnan ja siinä omat vankat järjestyksensä. Sen sijaan rabbiinisessa juutalaisuudessa (siis siinä, mitä pidämme nykyään ihan vain ”juutalaisuutena”) enkelien tosiasiallinen toimiminen Jumalan ”käsikassarana” korostui ajottain niin korostuneesti, että osaa enkeleistä alettiin pitää persoonattomina, joskus jopa väliaikaisina olentoina (s. 54-55). Tosin enkeliperinne jatkui samalla vahvana. Ambivalentti suhtautuminen esim. enkelin pyytämiseen avuksi ja heidän kutsumiseensa ”armon tuojiksi” on juutalaisuuden suuntauksia tänä päivänäkin jakava kysymys.


Vaikka juutalaisuus kehittikin enkelikäsityksiä, jotka poikkesivat ajanlaskun vaihteen vilkkaasta enkelien kunnioituksesta, ei sielläkään luovuttu esim. Gabrielin ja Mikaelin persoonallisuudesta ja merkityksestä. Meidän on nykyihmisinä, joille on iskostunut mieleen romantiikan ajan kiiltokuvallinen enkelikuva, vaikea kuvitella sitä, kuinka enkeleitä pidettiin vuosisatojen ajan urhoollisina ja kaikin tavoin lähtökohtaisesti ylemmän tason olevaisina kuin ihmisiä. C. S. Lewisin mukaan muuten keskiajan ajattelussa ihmisten asuttama maapallo ei ollut maailmankaikkeuden merkittävin keskus, jonka ympärillä kaikki pyöri, vaan matalin, vähäpätöisin alho, johon suhteessa kaikki taivaan sfäärit olivat yläpuolella. Serafim ottaa esille kuvauksia, kuinka sfääreillä liikkuvia taivaankappaleita liikuttivat (tai pikemminkin: liikuttavat) enkelivoimat. Enkeleiden ylemmyyttää suhteessa ihmisluontoon on kuvattu jopa niin, että yksi enkeli on yhtä suuri kuin kolmasosa maapallosta!

Vain, jos näemme sen, kuinka enkeleitä pidettiin eksistentiaalisesti ylempinä olentoina kuin meitä ihmisiä, voimme ymmärtää myös sen, kuinka radikaalia oli nähdä ihmisen heitä suhteellisesti suurempi potentiaali. Enkeleitä ei ole tehty ihmisten tavoin Jumalan kaltaisuuteen (ja kuvaksi) vaan ”kaltaisuuden sinetiksi” (näin Gregorius Suuri, s. 135). Kristuksen, Jumalan, ihmiseksi tuleminen kohotti ihmisyyden enkeleitä ylemmäksi ja samalla koko ihmisluonnon – mutta ilman Henkeä ja sitä, kuinka hän johtaa maailmaa, tästä ei olisi puhettakaan. Sille, joka on alhainen, on Isän armon tähden annettu valta kohota niin paljon, että enkeleillä ei kerta kaikkiaan ole samaa mahdollisuutta (hehän ovat jo ylhäällä). Mahdollista edistymistä näin suurta päämäärää kohti on kuitenkin yksilötasolla erittäin vaikea havaita monen kilvoituksenkin jälkeen (hyvyyden varastot eivät kerry ainakaan itsemme ulottuville – ehkäpä joku kerää niitä taivaaseen?). Serafim kuitenkin rohkaisee: ”Saatamme olla näennäisesti yhtä hengellisiä kuin kymmenen vuotta sitten mutta kenties tarvitsemmekin tähän vähemmän tiedostamatonta sisäistä apua enkeleiltä – eli olemme kasvaneet.” (s. 198)

Tunnettua on, että ihmisellä on suojelusenkeli, ja vähintään yhtä tunettua, että kintereillä on myös paha enkeli. Tutkimaani apokatastasis-oppiin (eli kaikkien pelastumiseen) liittyen Serafim tuo mielestään kaikkein erikoisimpana enkeleihin liittyvänä ajatuksena esille, että kirkkoisä Orgineen mukaan seuraksemme annettu yksittäinen paholainen edistyy meidän mukanamme ja päätyy lopulta enkeliksi (s. 146). Kiinnostaisi tietää, mitä Origenes tästä tarkalleen ottaen sanoo (en oikein usko, että tuo edistyminen olisi kovin helposti huomattavaa?), mutta muotoileehan Serafim itse kristillisen perustotuuden, jonka luulisi pätevän niin kaikkkiin ihmisiin (hyviin ja pahoihin) kuin enkeleihin (langenneisiin ja lankeamattomiin): ”Enkelien sisäinen elämä vastaa ihmisen eskatologista [siis lopullista] todellisuutta.” (s. 224) Serafim ei sen enempää puutu asiaan muuta kuin sanoen, että kirkon valtavirta hylkäsi ajatuksen itse Saatanan kääntymisestä (hän ei mainitse, että ”isien isä” Gregorius Nyssalainen opetti tätä kasteoppilaille). Hän kuitenkin ottaa toivorikkaaseen näköalaan kantaa epäsuorasti: kirkkoisät eivät ajattele pelastusta yksilön, vaan koko ihmissuvun kannalta (s. 174). Iisak Niniveläisen mukaan itse enkelit etsivät myöskin jotain korkeampaa kuin omaa yksilöllistä pelastumistaan (s. 212-213). Serafimin enkeleitä ja liturgiaa käsittelevän luvun mukaan: ”Raamattu ja kirkon elämän traditio osoittavat kohti yhtä päämäärää, enkeli- ja ihmisluonnon yhteistä ylistystä, jossa koko luomakunta laulaa Luojalleen veisua samalla sisällöllä ja asenteella. Tämä on se päämärä, jota varten kirkko on olemassa maan päällä.” (s. 237)

Valtaistuimet, serafit, kerubit; herruudet, voimat, vallat; hallitsijat, ylienkelit, enkelit. Nämä ovat Pseudo-Dionysioksen kolmeksi triadiksi hahmottamaa yhdeksän ikumuistoista enkeliluokkaa, joiden nimet ovat Raamatusta (s. 181). ”Kaikki on täynnä enkeleitä”, kuten Origenes sanoi, ja Sergius Bulgakovin mukaan heidän ”palvelustehtävänsä ansiosta maailma aina ja kokonaisuudessaan on avoinna hengelliselle toiminnalle eikä sulkeudu aineelliseen sieluttomuuteensa.” (s. 143) Mikä ihmeellisintä, näiden voimien kuningatar on ihminen: Maria.

torstai 19. toukokuuta 2016

Jumala on Pyhä Henki!

Virret alkuun 116: 1,3,5 Oi Pyhä Henki, majasi ennen ehtoollista 445: 1,2,5,6 Oi Pyhä Henki, riennä loppuylistys 116: 6 Ruumiimme temppeliksesi


Helluntaviikon päivän rukouksia: Taivaallinen Isämme, jolta jokainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulevat.
Auta meitä elämään niin, että sinun työsi näkyisi meissä
ja todistaisi rakkaudestasi koko maailmaa kohtaan.
Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.


Ap.t. 10: 44-48
Pietarin puhuessa Corneliuksen kodissa laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka olivat hänen sanojaan kuulemassa. Kaikki Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskonveljet ihmettelivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin myös pakanoihin; he kuulivat, kuinka nämä puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalan suuruutta. Silloin Pietari sanoi: ”Kuka voi estää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin?” Hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen. He pyysivät sitten häntä jäämään sinne vielä muutamaksi päiväksi.

Jumala on Pyhä Henki! Saarna viikkomessussa Helsingin tuomiokirkossa to 19.5.2016 klo 12 helluntain jälkeisellä viikolla saarnasi pastori Petri Samuel Tikka Jumala on Pyhä Henki, kaikkien Luoja, kaikkien kansojen todellinen johtaja. Helluntaina, kirkon syntympäivänä Pyhä Henki laskeutui tulisen innon antajana apostoleille ja Messiaan äidille, neitsyt Marialle. Corneliuksen kodissa Henki antoi ilmentää itsensä samalla tavoin: niin, että Jumalan suuria tekoja julistetiin selväsanaisesti, kun ilosanomaa sanoitettiin ihmisten omilla kielillä ja murteilla. Pyhä Henki, Jumala, ei rajannut toimintapiiriään valittuun kansaansa, juutalaisiin, eikä edes pieneen kristilliseen seurakuntaan. Hengen työn seurauksena rajamuurit rikkoutuivat. Sanan kuuleminen riitti! Suuret armolupaukset, joiden edustajiksi valittu kansa oli valittu, tulivat yleiseksi oikeudeksi. Lupaukset ovatkin sitä, että Abrahamin saama siunaus leviäisi ja koko maailma saataisiin perinnöksi. Tällaisen lupauksen varaan muita kuin Israelin kansaan kuuluvia uskovia kastetiin ensimmäistä kertaa roomalaisen sadanpäällikon kodissa.


Pyhä Henki yllättää, mitä muuta hän tekisikään? Hän on elämän avaaja, innon antaja. Pyhän Hengen persoona on olla ajatteleva ja toimiva lahja. Hän antaa tahdon ja vapauttaa sen. Hän vaikuttaa kaikessa ja kaikissa, miten ja milloin itse aikoo. Pyhä Henki on koko universumin Luoja, sen eläväksi tekijä, taho, joka hautoo sen valmiiksi. Kuten Raamattu alkaa: “Alussa Jumala loi taivaan ja maan… ja Jumalan Henki liikkui vetten yllä.” Tämä Henki on vaikuttanut maailmassa silloin, kun avaruuden ja maan välillä ei ollut eroa. Hän ei tee eroa myöskään luomiensa ihmisten välille. Hän ei jaa kansoja karsinoihin. Hän näkee johtamiensa kansakuntien kuohuntaan ja julistaa sen keskelle rohkean rauhan. Hengen ansiosta hyvistä aikomuksista tulee totta, ja hän varastoi hyvät kehityskulut talteen. Näin maailma alkaa tulla valmiiksi.


Kun sanotaan, että Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa miten ja milloin tahtoo tai aikoo, tätä ei saa ymmärtää siten, että hän toimisi mielivaltaisesti tai pärstäkertoimen perusteella. Toiset eivät tule päätymään parempaan asemaan kuin toiset, koska totuuden Henki itse on kaikkien luotujen opettaja. Henki tutkii Jumalan sisimmät salaisuudet, ja hän näkee meidät syvemmälle kuin itse voimme yltää. Hän tietää paljon varmemmin kuin voimme käsittää, että olemme heikkoja ja tarvitsemme apua ja lohdutusta. Hän tuntee henkilökohtaisesti juuri sen avun ja lääkkeen, minkä tarvitsemme. Hän, Henki, tuntee Jumalan Sanan, Jeesuksen, kauttaaltaan. Mikä ihme! Tuntea äärettömyys – ja sen yli! Lähteä liikkeelle hyvyyden lähteiltä!


Apostoli Paavali on sanonut: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” Näinkö tulee käymään? Paavali toteaa myös: ”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: "Jeesus on kirottu." Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12: 3) Pyhän Hengen vaikutuksesta kaikki muuttuu aivan toisen näköiseksi. Ylistys kaikuu jokaisesta suusta: ei vain taivaassa ja maassa, vaan maan alla, siellä, missä ovat kadotetut ja tuomitut! Sinne asti yltää ristinmuotoinen rakkaus! Meidän syntisten sydäntemme pohjaan asti!

Armo on viimeinen tuomio. Pietari julisti Corneliuksen kodissa: ”Hän [Kristus] käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi." Välittömästi tämän sanan kuultuaan Henki laskeutui ja teki roomalaisista Messiaan ylistäjiä, jotka julistivat Isän Jumalan tekoja monilla eri kielillä. Usko on lahja, joka perustuu pelkästään Sanaan, jota julistetaan, se ei ole harvojen valittujen ratkaisu. Corneliuksen perhekunta julistaa meille tälläkin hetkellä, että mikään ei voi erottaa ketään Kristuksen rakkaudesta. Vetten yllä liikuu Henki, joka kykenee tekemään mitä tahansa, Henki, joka yhdistää rakkauteen ja yhdeksi perheeksi jokaisen ihmisen kaikista kansoista. Turvautukaamme siis kasteen armoon ja tunnustakaamme syntimme.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Toivon saarna

Evankeliumi
Joh. 15: 26-16: 4
Jeesus sanoi:
    ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”

Hallelujasäe
Kun Totuuden Henki tulee,
hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. (
Joh. 16: 13)


Saarna exaudi-sunnuntaina illalla 8.5. Kallion kirkossa
pastori Petri Tikka
vietimme rauhan vesperiä ja toivon messua 

Rakkaat ystävät,

Haluan tässä saarnassa puhua toivosta. Hallelujasäkeestä kuulemme, millä mielellä Herra Jeesus opettaa meitä siitä ajattelemaan: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.” Toivosta ei voi oikein muuten järkevästi keskustella kuin hyvässä Hengessä, siis Pyhän Hengen ihmeellisessä ja sisintämme syvästi selventävässä johdatuksessa. Tutkin itse jatko-opiskelijana toivoa, nimittäin laajaa toivoa, kaikkien pelastumista. Kun toivon ilosanoma on myös se voima, jonka avulla jaksan elää, olen ollut vähällä luulla, että on helppo puhua tulevaisuudesta, jonka Luojamme kirjoittaa hyväksi. Eikö olekin yksinkertaista, että ”loppu hyvin” on yhtä kuin ”kaikki hyvin”? Olen kuitenkin huomannut, että asian käsittely ääneen on usein haastavaa. Toivo on monimutkainen asia kahdesta syystä. Toisaalta se koskettaa kutakin meistä juuri oikealla ja herkällä tavalla, painamatta alas. Toisaalta se on yllättävä ja rajukin asia, se tekee meidät itsenäisiksi, vakaiksi ja rohkeiksi - toivo on niin kuin tonneja painava ankkuri, joka pitää laivan pystyssä myrskysäässä.

Kun uskon kristillinen symboli on risti, niin toivon vertauskuva on ankkuri. Rakkauden muoto on taas sydän. ”Niin pysyvät nämä kolme…” Ja yksi niistä on toivo, vaikka sekä uskosta että suurimmasta, rakkaudesta, puhutaan usein enemmän ja enemmän tosissaan. Pyhä Henki, joka itse on Jumala, valaiskoon ajatteluamme niin, että kykenemme näkemään toivon koko kirkkauden sydämessämme. Herra Kristus, olkoon kaiken antavan rakkautesi risti, uskollisuutesi merkki, meidän unelmiemme ankkuri. Pyhä ja kaikkivaltias Kristus, anna ristillä osoittamasi rakkauden selventää mielemme sopukat juuri nyt ja vaeltaessamme elämämme polkuja.

Jos Pyhä Henki ilmoittaa koko totuuden ja jos hän on vieläpä meidän puolustajamme ja lohduttajamme, voinemme hänen läsnäolossaan tiedustella toivon kokonaisuutta. Mitä Jumalan elävä Sana sanoo siitä? Jumalan Sanahan on itse Vapahtajamme Jeesus, sillä ”alussa oli Sana” ja ”Jumala oli Sana”, joka ”tuli lihaksi” ja ”asui meidän keskellämme” (Joh. 1) . Kristus puhuu Jumalan Sanana Hengen innoittamien kirjoitusten lisäksi teoillaan, sakramenteillaan ja läsnäolollaan. Hän kehottaa ottamaan vaarin siitä, mitä hänellä on sanottavaa meidän keskellämme evankeliumissa, jonka kuulimme: ”että… te muistaisitte minun sanoneen tämän teille”.

Kristus rohkaisee olemaan sortumatta, loukkaantumatta vaikeuksien keskellä. Hän kertoo, mitä pahaa tapahtuu, kun ihmiset luottavat enemmän saamansa opetuksen kirjaimeen kuin elävän Jumalan rohkaisevaan, pelastavaan Sanaan. Lakihenkisyys johti siihen, että kristityt erotettiin synagogasta eli seurakuntayhteydestä. Kristus ei kertonut synkkiä ennustuksia pelotellakseen eikä tuomitakseen, vaan näyttääkseen toivon lähteen vaikeuksien keskellä. Hän itse on se toivon lähde, joka pulppuaa epäluottamuksen erämaassa. Jeesus on Jumala, joka on meidän keskellämme ristiinnaulittuna. Hän, hän itse antaa toivon elämämme kaikkiin vaiheisiin, niin vastoin- kuin myötäkäymisiin. Hän myös luo uuden yhteyden ihmisten keskuuteen, yhteyden, jonka armo vahvistaa. Juuri niiden keskellä, jotka Jumalan Pojan sanojen mukaan eivät tunne Isää eivätkä häntä, hän huutaa ristiltään: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 34)

Armonsa ja uhrinsa suuruuteen viitaten Jeesus sanoi ennen kuolemaansa temppelissä: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni." (Joh. 12: 32) Samoin hän jäähyväisrukouksessaan ilmaisi, miten laaja on hänen tehtävänsä: Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.” (Joh. 17: 2) Paavali taas, kirjeessään filippiläisille, kertoo laulun sanoin ristiin asti nöyrtyneestä ja kaikkea ylemmäs korotetusta Vapahtajasta: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."” (Fil. 2: 10-11)

Asia on ilmaistu vahvasti, koska se on lupaus: näin on tapahduttava, näin kuuluu tapahtua ja näin on tapahtuva Kristuksen rakkausuhrin tähden. Jokainen koskaan elänyt Luojan luotu, jokainen enkeli ja ihminen, on ylistävä Herraa ja vannova pitävän valan hänen nimeensä. Jumala ei pakota ketään polvistumaan, vaan polvistuminen on rakastavan palvonnan merkki, kuten ehtoollisella teemme. Lopussa koko Herran Sebaotin luoma kosmos on hänen ihania asuinsijojaan, hänen temppelinsä. Me uskomme Isään, joka ei luo lapsia turhaan. Hänhän tiesi kohtalomme jo ennen maailman luomista. Meidän Luojamme, joka on tuonut meidät äitimme kohdusta, hänkö jättäisi yhdenkään lapsensa? Herra sanoo Jesajan kirjassa: ”Unohtaako äiti rintalapsensa,
unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt…” (Jes. 49: 15-16)

Ilman uskoa ei voi puhua pelastumisesta. Usko, uusi, luja luottamus Jumalaan, on pelastumisemme koko sisältö. Meidät pelastetaan uskoon sanan ja sakramenttien välityksellä. Kun uskon merkitystä korostaa, on sitäkin enemmän tähdennettävä entisestään: pelastus on kokonaan lahja eikä millään tavalla ihmisen suoritus. Eihän yksikään meistä ihmisistä ole koskaan pelastunut katkeruudesta tai hengellisestä lukkiutuneisuudesta omien tekojensa tai valintojensa kautta. Vai onko ihmisiä, jotka ovat pakottaneet itsensä pois pakottuneisuuden tilasta? Ja onko meidän, jotka olemme vastaanottavaisia evankeliumille, tilanne omaa ansiota vai pikemminkin kasteen ja kristillisen kasvatuksen kunniaa? Vain Jumalan rakkaus vanhurskauttaa meidät, siis toteaa tilanteemme hyväksi, ei meidän hyvä onnemme syntyä kristilliseen ympäristöön. Vain armo, ei meidän vaillinaiset ja usein itseriittoiset ratkaisumme, avartaa sydämemme vapauteen.

Kaikkien pelastuminen tarkoittaa kristillisesti sitä, että jokainen ihminen tulee uskomaan Jeesukseen, jokainen saa kasteen armon, vedellä ja Pyhän Hengen tulella ja kummallakin. Aikarajaa ei ole, ei edes kuolemaa rajana, sillä ylösnoussut, jopa taivaita ylemmäs astunut Kristus on kaikkien aikojen ja paikkojen Herra. Jeesus, maailman Vapahtaja, on kaikkivaltias, kaikkivoipa Jumala, ja taivaallisten sotajoukkojen Herra eli Herra Sebaot. Hän on Hyvyyden Poika. Häntä ei estä mikään.


Huolemme maailman tilanteesta ja äitien murheet lastensa tulevaisuudesta ovat totta. Sitä enemmän Jumala juuri kuulee rukouksemme eikä kiellä apuaan. Toivo paremmasta ei olekaan pelkkää toivetta. Jo neitsyt Marian sielun läpi kävi miekka, kun hänen poikansa, itse Jumala, kuoli. Onko suurempaa tuskaa kuin äidin, joka menettää lapsensa? Osaammeko eläytyä hänen osaansa? Osaammeko nähdä sen toivon toteutumisen kirkkauden, minkä itse Jumalan synnyttäjä koki saadessaan lapsensa takaisin pääsiäisenä? Toivo onkin jo totta jo nyt, se on saanut täyttymyksensä, me saamme elää siinä ja hengittää vapaasti, olla tavallisia ihmisiä, lähimmäisiä.


Jumalan Poika tuli maailmaan etsimään kadonnutta, ei tuomitsemaan kadonnutta pysyvään kadotukseen. Raamatussa ei sen alkukielellä mainita sanallakaan ikuista kadotusta. Ikuinen rangaistus mainitaan niin, että se tarkoittaa korjausta, ojennusta, jolla on jumalalliset eli ikuiset seuraukset. Se, joka tuomitsee tai halveksii toista, saa kokea itse itsessään muille antamansa tuomion. Armollinen, kaikkivaltias Jumala ei kuitenkaan tällä tavalla aja ketään siihen kadotukseen, johon me ajamme muita. Aika ei paranna haavoja, vaan ikuisuus, ei ajan jatkuminen, vaan Jumalan rajaton armo.

Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin, antaa rauhan. Kirkkoisä Gregorios Nyssalaisen mukaan: ”Jokainen olento, joka on saanut syntynsä Jumalasta, palaa sellaiseksi kuin oli alussa, jolloin se ei ollut saanut pahuutta.” Gregorios, jota kutsutaan isien isäksi, oli Nikean uskontunnustuksen, oikeaoppisuuden pilarin, kuuluisimpia puolustajia. Toivo ei ole toive. Pelastuvien luotujen joukkoon kuuluu langennut ihminen, ihmiskunta, jonka Kristus pelasti pahan vallasta ja jonka Pyhä Henki vapauttaa uskoon. Koskettakoon ja vahvistakoon kristillinen toivo kutakin meistä henkilökohtaisesti ja eheyttävästi. Henki, paras ystävämme, puolusta meitä, pidä meidät kiinni totuuden raikkaudessa, niin että itsekin todistamme Kristuksen rakkautta. Nouskaamme tunnustamaan kristillinen usko Nikealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen mukaan; virsikirjan viimeisellä aukeamalla.