torstai 25. toukokuuta 2017

Helatorstain saarna

HELATORSTAIN SAARNA 25.5.2017 PERTUNMAAN KIRKOSSA
Petri Samuel Tikka

alkuvirsi | 261:1,2,4,6,7,9 Nyt iloitkaa, te kristityt 
kiitosvirsi | 133 Halleluja! Nyt ylistys
lukukappaleiden välissä | 106: 1-2 Terve juhla Kristuksen 
päivän virsi | 108 Oi suuri Voitonruhtinas 
saarnavirsi | 420a:1-3,6,8 Nyt soikoon taivas kiitostaan
saarnan jälkeen | 166:3,6 Niin aukeni tie 
uhrivirsi | 339 Halleluja! Kiitos Herran 
ehtoollisvirret | 227 Ylistys olkoon aina Isällemme
ylistysvirsi | 110:1,3,5 Polvistu eteen Herrasi 
Saarnasin epistolasta:
Ef. 4: 7-15
Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. Kirjoituksissa sanotaankin:
      - Hän nousi korkeuteen
      vangit voittosaaliinaan,
      hän antoi lahjoja ihmisille.
    Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin? Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan. Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää.

Hallelujasäe
Hän, joka laskeutui alas,
nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs
täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.
Ef. 4: 10
Evankeliumi
Joh. 17: 24-26
Jeesus rukoili ja sanoi:
    ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Henkilön Maria Sirén kuva.

SAARNA


Rakkaat kristityt,

Helatorstai on Kristuksen taivaaseenastumisen päivä. Tänä vuonna vietämme myös reformaation 500-vuotisjuhlaa. Kristuksen taivaaseen astuminen merkitsee sitä, että hän on läsnä kaikkialla. Tämä on yksi uskonpuhdistuksen eli reformaation opeista. Jeesus meni ihmisenä takaisin taivaaseen Isän luo. Näin hänen inhimillinen läsnäolonsa täyttää kaiken. Koska Isä Jumala on kaikkialla, hänen oikealla puolellaan istuva Jeesus on myös kaikkialla. Tällä perusteltiin muun muassa se, että Jeesus kykenee olemaan läsnä myös ehtoollisessa. Hän on läsnä ihan ruumiillisesti, todellisesti. Hän on kouriintuntuvalla tavalla läsnä eikä vain henkisesti, niin kuin jotkut muut kristityt opettivat. Me saamme käsin kosketeltavan vakuutuksen armosta.

Saarnani avulla haluan, että voisimme kokea jotain siitä, mitä Kristuksen taivaaseen astuminen todella merkitsee. Se on jotain varsin yllättävää, aivan päinvastaista kuin mitä helposti luulisi. Kristus ei mennyt vain yksin taivaaseen, vaan otti mukanaan ihmisiä sinne mennessään. Jeesuksen taivaaseen meneminen ei myöskään merkitse hänen poissaoloaan. Kirkkona rakennumme hänen rakastavan läsnäolonsa temppeliksi maan päällä. Kristittyinä kaikki on meidän, jopa itse Jumala.

Vangit taivaaseen

Päivän epistolassa pyhä Paavali puhuu siitä, mitä Kristuksen astuminen taivaaseen sai aikaan. Hän tulkitsee psalmia 68, jossa puhutaan Jumalan saapumisesta temppeliinsä, Siionin vuorelle. Paavalin mukaan Kristus on itse Herra Jumala, joka teki näin: ”Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille.” Kuollessaan Kristus astui maailmankaikkeuden syvimpiin rakenteisiin asti. Hän astui alas tuonelaan, sinne, mihin Vanhan testamentin mukaan kaikki ihmiset olivat kulkemassa. Vangit, jotka Herra Jeesus otti mukanaan, olivat kaikki nämä, siis kaikki ne, jotka eivät pystyneet auttamaan itseään. Perisynnin tähden, Aadamin perillisinä kaikki ihmiset ovat katoavaisia ja heikkoja. Osoittaakseen rakkautensa ja armonsa Kristus lunasti koko ihmiskunnan, jonka hän oli sallinut joutua ymmärtämättömyyden valtaan. Pääsiäisenä hän päästi aivan kaikki kuoleman ja pahan vallasta. Eikä tässä kaikki: hän kohotti kaikki eksyneet uuteen elämään. Helatorstaina Kristus vei meidät ylös Isänsä temppeliin. Hän vei meidät kotiin.

Psalmi ei viittaa vain ihmisten katoavaisuuteen. Meidät kaikki pelastetaan muustakin kuin jostakin, mikä koskee vasta elämämme päätöstä. Me petymme ja kapinoimme Jumalaa vastaan, kun elämämme keskellä kaikki ei suju tahtomme mukaisesti. Hyvänä Isänä Jumala ei hätkähdä kiukuttelevia lapsia. Psalmissa lukee Vanhan testamentin käännöksemme mukaan: ”Sinä, Herra, nousit korkeuteen, otit vankeja, otit lahjaksi ihmisiä, otit nekin, jotka kapinoivat vastaan.” Jumala ei ensin edellytä meiltä uskoa tai kuuliaisuutta ennen kuin hän pelastaa meidät. Kasteen sakramentin kautta meidät on otettu mukaan Jumalan perheväkeen huutavina pienokaisina. Kirkossa me kasvamme kristityiksi ja seurakuntana otamme koko yhteisöämme mukaan tähän perheyhteyteen ilman ehtoja. Juuri tavallinen elämä, juuri tällainen pertunmaalainen seurakuntaelämä välittämisenä ja yhteytenä, on sitä, mitä varten Kristus astui korkeuksiin. Taivas ei olekaan harppujen tuonpuoleista helinää, vaan kotia, elävää yhteyttä ihmisten välillä (nyyttikestejä).

Läsnäolo

Helatorstai! Avoin taivas! Vapaa maa! Tämä juhlapäivä on suuri ja avara. Sanat eivät melkein riitä kaiken sen syvyyden kuvaamiseen. Helatorstaissa on nimittäin kyse siitä, että kaikki, mistä kristinuskossa on kyse, tulee todellisuudeksi tässä ja nyt. Jeesus on läsnä, ei vain Raamatun lehdillä. Toivo on totta nyt, ei vasta huomenna. Taivas on keskellämme, ei vain tuonpuoleisessa. Sanoohan Raamattu: ”Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan.” Hän on kaikessa läsnä, siis ehdottomasti ja väistämättä myös tässä hetkessä ja tässä paikassa, täällä Pertunmaalla armon vuonna 2017.

Usein helatorstai ymmärretään kuitenkin aivan päinvastoin. Luullaan, että se merkitsee Kristuksen juhlallista poistumista keskeltämme. Me jäämme ikävöiden odottamaan Pyhää Henkeä, jonka tuleminen helluntaina ikään kuin korvaisi Jeesuksen poissaolon. Eikö kuitenkin Vapahtaja luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti? Tämän lupauksen ylösnoussut Herra sanoi ennen taivaaseen astumistaan. Ja jo ennen kuolemaansa hän lupasi olla meissä, kuten kuulimme päivän evankeliumissa: ”Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”

Jeesus on meidän kanssamme, meidän keskellämme ja peräti meissä, meidän sisällämme. Voisiko kukaan olla lähempänä? Ehtoollisessa me jopa syömme Kristuksen, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Näin hän tulee aistein havaittavassa muodossa keskellemme. Hän ei ole siis edes ruumiinsa puolesta poissa ja muualla. Hän jopa ravitsee meidät itsellään ja läpäisee meidät syvemmin kuin kukaan muu. Onko mikään tästä poissaoloa? Entä ilosanoma, armon ja toivon ääni, joka uudistaa koko olemuksemme ja tuo sille innon elää? Kaikki tämän on Jeesuksen läsnäoloa, hänen kouriintuntuvaa olemistaan ihmiskuntansa keskellä. Pyhä Henki johdattaa maailmaa Jeesuksen luo näyttäen, kuinka ihana hän on. Pyhä Henki on itse Jumala, Kolminaisuuden kolmas Persoona. Hän ei ole Herramme Jeesuksen läsnäolon korvaaja. Pyhä Henki on Kristuksen vapahtavan läsnäolon kirkastaja, sen paljastaja.

Temppeli on koti ja ruumis on ihmiskunta

Jeesus ei ole kaukana. Taivaskaan ei ole kaukana, jossakin muualla. Se, mikä on kaikkein korkeinta, on läheisyys ja ilo. Sitä on taivas. Taivas on koti, taivaankoti. Taivaassa on temppeli, joka ei hohda jylhyyttään, vaan on kodikas. Temppeli tarkoittaa Herran huonetta. Kristus nousi taivaisiin ollakseen Isänsä huoneessa, kotona. Nyt Jumala rakentaa kotia maan päälle. Jeesus on ihmiseksi tullut Jumala. Hän meni Isänsä luokse korkeuksiin, jotta hän toisi taivaan tänne meidän ihmisten keskelle. Kirkkona me olemme mukana rakentamassa Jumalan rakkauden temppeliä maan päälle. Siihen Paavali viittaa sanoessaan: ”Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa.” Rakkaus on suurin armolahja. Sen avulla kasvatamme ja rakennamme Herran huonetta, kotia, seurakuntaa. Seurakunta on myös Kristuksen ruumis.

Temppeli ei merkitse pelkästään kirkkorakennusta, vaikka täällä seurakunta toki kokoontuu. Jumalan huone on elävä rakennus, joka koostuu ihmisistä. Se on siis jotain ruumiillista, elävää. Kirkko on Jeesuksen ruumis, ja hän itse on ruumiinsa pää. Me olemme eläviä rakennuskiviä yhdessä ja samassa temppelissä, joka koostuu ihmisistä. Jeesus, kirkon kulmakivi, on ihminen, ruumiillinen olento. Hän syntyi ihmiseksi meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden, kuten Nikean uskontunnustus sanoo.

Jeesuksen ruumis ei rajoitu vain niihin, jotka tällä hetkellä uskovat Jumalaan ja ovat osa kirkkoa. Kaikki me ihmiset olemme aina eri tavoin joutumassa kuiluihin, hätäilemässä sinne tänne. Nyt kuitenkin kaikki syvyyksiin päätyneet ihmiset on nostettu korkeuksiin. Siksi Jumalan kotia maailmankaikkeudessa rakennetaan jatkuvasti, kunnes se kasvaa täyteen mittaansa. Paavalin mukaan Kristus on täyttänyt kaiken läsnäolollaan. Aikaisemmin kirjeessään hän sanoo Jeesuksesta: ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.” Seurakuntansa päänä hänen suunnitelmansa on yhdistää yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Koko ihmiskunnan on tarkoitus olla osa Kristuksen ruumiista, jotta Jumalalla olisi koti maailmankaikkeutensa keskellä. Onhan hän luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen, kirkastamaan kunniaansa.

Kaikki

Meillä on kaikki. Kaikki on meidän. Kaikki on lahjaa. Mitään ei puutu. Kukaan ei jää puuttumaan. Me perimme kaiken. Sitä on olla kristitty: perillinen – kaiken perillinen – kansojen perillinen – itse Jumalan perillinen. Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa apostoli sanoo: ”Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt -- hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti.” Raamatun mukaan Jumalan tahto on kaikkien pelastuminen. Kaiken hyvä päätös on meidän perintöosamme kristittyinä. Meidät kruunataan kaikella sillä, mitä pidämme omanamme jo nyt uskon avulla.

Lapsella on kaikki, mitä hänen vanhemmillaan on, vaikka hän ei kirjaimellisesti omista vielä mitään. Samoin on meidän laitamme. Me elämme Jumalan perheen jäseninä. Kaikki, mikä on Isän, on meidän. Jumalan lapsina meillä on koko maailma, kaikki Jumalan hyvät lahjat ja ennen kaikkea: Jumala itse. Päivän evankeliumin mukaan Kristus Jumala asuu rakkaudessaan meissä. Tässä rakkaudessa ei ole kyse pelkästään vanhemman ja lapsen välisestä lämpimästä suhteesta. Tämä on jotakin kiihkeää, läpäisevää, toinen toisensa omistavaa. Me olemme kuin morsian, ja Kristus on kirkkonsa sulhanen. Laulujen laulussa neito laulaa: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen.” (Laul. l. 2:16)

Se, että Jumala on rakkaudessaan meidän ja meidän keskellämme, ei tarkoita eristäytymistä uskonnolliseen erinomaisuuteen. Uskovina voimme olla varmoja pelastuksestamme siksi, että Jumala on antanut meille armonsa sen täydessä laajuudessaan. Varmuutemme ei perustu siihen, mitä olemme saaneet aikaan tai päättäneet. Autuus ei toteudu sen kustannuksella, että jotkut muut joutuisivat omien valintojensa perusteella eroon ihmiskunnan rakastajasta. Kaikki, aivan kaikki on armoa, sillä kaikki perustuu yksinomaan ihanan Jumalamme omiin rakkauslupauksiin, ei yhdenkään kuolevaisen päätelmiin. Galatalaiskirjeessä apostoli sanoo: ”Jumala näet ilmoitti edeltäpäin Abrahamille hyvän sanoman: sinun kanssasi saavat kaikki kansat siunauksen.” Tällainen perintö odottaa uskovia: Kristus siunaa kaikki kansat, ketään erottelematta. Ihmissuvusta tulee ihmisperhe, seurakunta.

Me emme saa lahjana niinkään tavaraa, tuntemuksia tai hyvää osaa itsellemme. Omien turvarakenteittemme sijaan saammekin koko ihmiskunnan, kaikki sukupolvet, kaikki koskaan eläneet ihmiset. Toisin sanoen perimme sen, mikä on kaikkein tärkeintä: yhteyden toisiin eli rakkauden. Kukaan ei puutu eikä mitään jää puuttumaan. Me olemme Jumalan perillisiä! Me saamme hänet itsensä! Me perimme hänet, joka on kaikkein suurin, itse suuruus ja suuruuttakin suurempi. Me saamme omaksemme Jumalan, joka on palava rakkaus. Hän on meidän kotimme takkatuli. Hän uudistaa meidät armonsa tyyssijaksi maan päällä ja itse rikkoo suojamuurit, jotka estävät pääsyn mukaan. Näin koko maailmasta tulee Jumalan rakkauden temppeli.

Niin kuin pyhä apostoli Paavali opettaa: ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:23) Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys! (2. Kor. 13:13)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen saarna: Kaikki ylistävät Jumalaa

Hallelujasäe
Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton
meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!
1. Kor. 15: 54, 57

Evankeliumi
Joh. 20: 1-10

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
    Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
    Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.



Kaikki ylistävät Jumalaa
Saarna pääsiäispäivänä 16.4. Pertunmaan kirkossa
PST


Halleluja! Ylistäkää Herraa! Pääsiäisen sanoma on suuri. Sitä ei voi vähätellä. Elämä voitti kuoleman! Kaikkivaltias on näyttänyt luonteensa! Rakkaus on kaiken perusta. Ei ole esteitä iloon. Portit ovat avoinna ihmisten yhteyteen. Ja armon riemusaatto on alkanut. Kaikki ylistävät Jumalaa.

Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.” Ketään ei suljeta pois. Ensimmäisen ihmisen synti johti ihmiskunnan harhateille. Ihmisen Pojan rakkaus johtaa ihmiskunnan oikealle polulle. Lopulta kaikki ylistävät Jumalaa.

Suurempi paha kuin ruumiin kuolema on sielun kuolema. Se, että Herramme voitti kuoleman, tarkoittaa kaiken kuoleman katoamista. Rakkaudettomuus menettää otteensa ja häviää. Pahuus murskataan, se katoaa kuin savu. Jeesuksen läheisyys murtautuu sieluihin. Niin kaikki ylistävät Jumalaa.

Tunnemme sanonnan: ”Loppu hyvin, kaikki hyvin.” Kiitos Jeesuksen, kaiken pahan loppu on jo saapunut, ja voimme tuntea sen, että kaikki on hyvin. Isä Jumala on hyvä, ja kaikella on tarkoitus. Hänen tarkoituksensa koskee kaikkia hänen luotujaan. Se tarkoitus on näyttää meille, että hän on pelkkää rakkautta. Hänessä ei ole mitään hämärää. Siksi kaikki ylistävät Jumalaa.

Herra Jeesus ei ole vain pahan loppu. Hän on kaiken A ja O, aivan kaiken alku ja loppu. Koko luomakunta sai alkunsa hänestä. Siksi myös koko luomakunta saa loppuhuipennuksensa hänessä. Nyt kaikki katoaa, kaikki kuolee. Hänen ansiostaan kaikki pelastetaan, kaikki saa uuden elämän. Apostoli kirjoittaa: ”Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä.” Kaikki saavat aiheen ylistää Jumalaa – kaikki saavat elämän.

Elämän halleluja

Armon riemusaatto on alkanut. Kaikki ylistävät Jumalaa, lopulta jälleen, Jeesuksen läheisyyden tähden, Jumalan rakkauden nähden. Kaikki saavat elämän. Vapahtajamme ylösnousemus on meitä ihmisiä varten. Mehän olemme hänen luotujansa, hän tuli tänne ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Ylistys on tarkoitettu jokaisen ihmisen huulille. Se on yhteinen ylistys, kirkon ylistys.

Tänään paastonajan päätyttyä kaikuvat taas hallelujat. Sana ”halleluja” juontuu heprean kielestä ja tarkoittaa ”ylistäkää Herraa”. Evankeliumi on pelkkää ylistystä. Ilosanomassa ei ole mitään pelottavaa, ei mitään hämärää tai epäiltävää. Laulamme evankeliumin ympärillä hallelujia tämän Raamatun sanan tähden: ”Kuolema on nielty ja voitto saatu.”

Evankeliumissamme opetuslapset eivät kuitenkaan olleet ymmärtäneet, että Vapahtaja nousisi kuolleista. He eivät olleet tajunneet, mitä se voisi merkitä heille tai ihmiskunnalle. Kumma kyllä, Jeesuksen vastustajat olivat muistaneet sen, että hän eläessään oli puhunut ylösnousemuksestaan kolmantena päivänä. He olivat asettaneet haudalle vartion, jotta opetuslapset eivät varastaisi ruumista ja väittäisi hänen nousseen kuolleista. Ylösnousemus ei ollut kuitenkaan opetuslasten mielessäkään.

Jeesus oli parantanut sairaat, kaikki ne, jotka tuotiin hänen luokseen. Hänen sanoissaan oli totuus, voima ja anteeksianto. Miten näin mahtava opettaja voisi kokea tappion ja kuolla ennen aikaansa? Opetuslapset eivät ymmärtäneet, miksi hän saattaisi kuolla. Vapahtaja oli tullut maailmaan kuitenkin juuri kukistaakseen kuoleman. Tämän hän teki astumalla kuoleman ja tappion sisälle.

Jeesus on itse elämä. Kun hän kuoli, elämä meni kuoleman sisälle. Koska elämä on lähtökohtaisesti enemmän kuin kuolema, kuolema väistyi elämän tieltä. Katoavaisuus lakkasi olemasta. Se kuolema, joka on jäljellä, on vain varjo. Ruumiillinen kuolema on tosin kyllä nähtävissä ja koettavissa. Jeesuksessa me kuitenkin maistamme ja syömme itse elämää. Hänessä on ikuinen ja katoamaton elämä, jota mikään ei voinut estää. Se elämä on täällä juuri meitä varten. Hän, rakas Jeesus, on keskellämme.

Elämän voitto

”Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” Näin ylistää Paavali. Jeesus oli jo voittanut kuoleman astuttuaan alas tuonelaan. Hän särki helvetin portit. Hän saarnasi evankeliuminsa kuolleille. Kristuksen voitto ei kuitenkaan jäänyt vain näkymättömäksi, tuonpuoleiseksi, vain käsittämätöntä tulevaisuutta koskevaksi. Se on totta tässä ja nyt, se muuttaa meidän todellisuuttamme.

Pääsiäinen vapauttaa kaikesta, mikä sitoo. Pääsiäisen vapaus on elämäntapa. Me vietämme messua joko sunnuntai, koska Jeesus nousi kuolleista juuri sunnuntaina, viikon ensimmäisenä päivänä. Vanha sapatti, lauantai, perustui siihen, että työn jälkeen tuli lepo, kaaoksen jälkeen Eedenin puutarhan rauha. Nyt kaikki alkaa puutarhasta, jossa pimeyteen sitovista tuhovoimista ei ole jälkeäkään. Kaikki, koko elämä, joka viikko, alkaa tyhjän haudan rauhasta.

”Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.” Näin kirjoittaa Johannes. He eivät olleet vielä ymmärtäneet, ettei Jeesus ollut tullut tekemään vain ihmetekoja. Hän ei tullut edes tuomaan rauhaa maan päälle. Hän tuli elämämme ytimeen, ihmisen sisimpään ja jokapäiväiseen elämään. Hän tuli harhailevaan sydämeemme nostaakseen sen ylös.

Hoosea profetioi: ”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.” Juuri tähän sanaan (ja Joonan pelastumiseen kolmantena päivänä + Jesajan ennustuksiin) perustui Jeesuksen profetia hänen omasta ylösnousemuksestaan. Tämä on yllättävää, sillä profetiassa ei puhuta yksilöstä, vaan juutalaisten kansasta. Tyhjällä haudalla ollessaan Jeesuksen rakkain opetuslapsi, Johannes, kuitenkin ovalsi, mistä oli kysymys. Jeesus oli tullut maailmaan pelastaakseen koko kansan ilman eroituksia, ilman jakoja hyviin tai pahoihin, myös hänet. Kristus kuoli, jotta koko langennut kansa nousisi hänen kanssaan.

Valittu kansa saa kokea pysyvän armon Jeesuksessa, Messiaassa. Armo ei rajoitu yhteen kansaan, ei edes vain krisittyjen kansaan, se koskee kaikkia. Profeetta Jesaja, joka eli 700 vuotta ennen Messiaan tuloa, kertoi Jumalan puhuneen Vapahtajasta näin: ”Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka... He nousevat osoittamaan kunnioitusta, ruhtinaat heittäytyvät maahan edessäsi. Herran tahdosta näin tapahtuu, hänen, joka on uskollinen, Israelin Pyhän, hänen, joka on sinut valinnut. ” (Jes. 49: 6-7)

Herran tahto on kaikkien pelastus, ja nyt se toteutuu. Armon riemusaatto alkoi Herramme pääsiäisenä. Kaikki ylistävät Jumalaa, viimeisenä päivänä, niin kuin jo luomisessa. Jeesuksen läheisyyden tähden, Jumalan rakkauden nähden ylistys syttyy sydämiin. Kaikki saavat elämän, yhteisen ilon. Tätä varten Jumalan Sana syntyi ihmiseksi, kuoli ristin katkeran kuoleman ja nousi ylös haudan maailmasta. Pelastus koskee aivan jokaista, pelastus, joka avartaa meidät, pelastus, joka kukistaa synnin hirmuvallan. Uskokaamme Jeesukseen! Älkäämme pelätkö! Vapautukaamme, eläkäämme hänessä! Kiittäkäämme, laulakaamme! ”Niin viemme ääriin maailman pääsiäisaamun sanoman: Elämä voitti kuoleman.” (virsi 85: 5)

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Pääsiäisyön saarna: Uusi laulu eli "Älkää pelästykö"

Hallelujasäe
Herra on minun väkeni ja voimani,
hän pelasti minut.
Hän on minun Jumalani, häntä minä ylistän,
minun isieni Jumala, hänen kunniaansa minä laulan.
2. Moos. 15: 2
Evankeliumi
Mark. 16: 1-8
Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
    Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
    Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.


PÄÄSIÄISYÖN 2017 SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA
UUSI LAULI ELI ”ÄLKÄÄ PELÄSTYKÖ”

Rakkaat kristityt,

Laulakaamme uusi laulu Jumalalle, Vapahtajallemme,
joka väkevällä voimallaan
on pelastanut meidät vihollisen orjuudesta.


Näin sanotaan kristillisessä laulussa, joka on peräisin Armeniasta. Se on maailman vanhin kokonainen kristillinen kansakunta, jo 300-luvun alusta alkaen. Laulu on Punaisenmeren ylittämisen kanoni, ja sen aihe liittyy pääsiäiseen. Jeesuksen kansan, juutalaisten, ensimmäisenä pääsiäisenä kansa pääsi Egyptin orjuutta pakoon kulkien kuivaksi tehdyn meren pohjaa pitkin. Kristuksen ylösnousemus merkitsee sitä, että kaikki kansat pääsevät pakoon pahuuden, kuoleman ja pelon orjuuksia. Armenialainen laulu jatkuu:

Hän on antanut meille kirkkaasta valostaan
elämän kirkkaudessaan.
Sinä, Jumala, näit hyväksi antaa
nostaa itsesi ristille meidän tähtemme
ja naulata siihen jäänteet synneistämme.
Siksi me maahan langeten siunaamme
sinun sanoin kuvaamatonta nöyryyttäsi.

Pääsiäisessä on kysymys nöyryyden voitosta. Nöyryys on nykyään melkein ruma sana tai sitä ei käytetä, sillä nöyryyden ajatellaan merkitsevän nöyristelyä tai itsensä vähättelyä. Oikeasti nöyrä ihminen on kuitenkin vain tavallinen, toisia kuunteleva, toisista välittävä. Nöyryys on itsensä unohtamista niin, että ei murehdi liikaa ja jaksaa iloita rakkaudesta ja arjesta. Pääsiäisen ihme on siinä, että Jumala paljastuu nöyräksi. Hän ei vaadi mitään meiltä, vaan asettuu kaikessa meidän ihmisten asemaan. Nöyryys, toisista välittäminen, ei häviä eikä katoa. Tämä voitto kuuluu meille kaikille, niin kuin laulu sanoo:

Näin sinut kaikkivoimalliset pelastavaiset tekosi
ja pelossa palvon sinua, Kristus.
Kun sinut ristiinnaulittiin,
sinä surmasit kuoleman,
ja kylkesi lähteestä
sinä annoit kuolemattomuuden
koko maailman juotavaksi.


Se, että Jeesus nousi kuolleista, tarkoittaa, ettei kuolema kukista elämää eikä viha vaienna rakkautta. Tämä pätee koko maailmaan ja kaikkiin aikoihin. Väkivalta ja terrorismi luo pelon ilmapiirin. Jos emme usko elämän voittoon, lamaannumme ja pelkäämme. Pääsiäinen on valo maailman yön keskellä. Pääsiäisyönä, jo ennen aamunkoittoa, maailman valaisi luomaton aurinko. Hän on Jeesus Kristus, joka on itse rakkaus ja kaiken hyvän perusta ja lähde. Jo hiljaisena lauantaina, lankalauantaina, kun Jeesus oli kuolleena haudassaan, jotakin tapahtui. Laulu jatkuu:

Jumaluutesi tulella, oi Kristus,
sinä poltit tuonelan portit,
tuhosit kuoleman,
annoit ihmissuvulle kuolemattomuuden.
Olemme maistaneet sinun tarhastasi
kuolemattomuuden viiniä
ja nähneet, kuinka suloinen ja hyvä
sinä olet, oi Herra,
sillä sinä tulit kaikkien tähden
maailman pelastukseksi.


Se, että Kristus astui alas tuonelaan, ei ole merkityksetön kohta uskontunnustuksessa. Jotakin tapahtuu silloinkin ja erityisesti silloin, kun emme havaitse mitään. Jumala kuoli Kristuksessa pitkäperjantaina. Kuollut Jumala ei kuitenkaan lakkaa olemasta Jumala, kaikkivaltias. Hän toimi kuoleman maailmassa, näkymättömissä. Kuten lauloimme alkuvirressä: ”Vehnänjyvä nukkuu alla paksun jään… Nyt on aika luottaa juurten, siementen.” Tämä pätee myös kaikkiin tilanteisiin, jossa turhaudumme emmekä näe muutosta. Isä Jumala on hyvä puutarhuri, joka muokkaa maan ja tekee oman, hiljaisen työnsä. Hänen istutuksensa kastellaan ja ne kasvavat. Hedelmä tulee, ajallaan.

Olemme tulleet tuntemaan sinut,
Kristus, ikuinen Kuningas,
ja nähneet sinussa elämän ja kuoleman valtiaan,
sillä sinä olet Herra
eikä ole ketään toista kuin sinä.
Kohottaen oikean kätesi
sinä kostat viholliselle
ja sinun nuolesi juovat hänen vertaan,
sillä sinä olet Herra
eikä ole ketään toista kuin sinä,
sinä kuolleista noussut,
ihmissuvun uudistaja.


Viholliset eivät ole ihmisiä. Me pelkäämme Jumalaa väärällä tavalla, jos lamaannumme hänen edessään. Ensimmäiset todistajat, jotka näkivät Vapahtajan tyhjän haudan, hämmästyivät ja pelästyivät. Ehkä tämä johtuu siitä, että olemme niin tottuneita epätäydelliseen maailmaan. Kristuksen inhimillinen rakkaus kuitenkin paljastaa meille näköalat, jossa ei tarvitse takertua mihinkään vajaaseen tai pahaan. Meitä johdetaan pikkuhiljaa aivan tavalliseen elämään, joka on kuitenkin vapaata kaikesta sitovasta. Enkeli sanoo: ”Älkää pelästykö.” Kun emme ole sidottuja pelkoon, emme pelkää sitäkään, että meille itsellemme käy huonosti. Vielä vähemmän toisille.

Oi peruskallioni, Herra,
joka voittoisalla ristilläsi tuhosit tuonelan,
sillä sinä nousit kolmantena päivänä
asettaen langenneen Aadamin ennalleen.
Vapahtaja, Jumala, auta meitä,
joiden kerskaus on sinun ristisi,
kun asetamme toivomme sinuun, Herra,
ja pelasta sielumme tuholta,
sinä joka yksin olet hyvä.


Evankeliumista kuulimme:”Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.” Kristus itse ei tarvinnut sitä, että kivi vieritettiin haudan suulta pois. Hän ilmestyi pääsiäisen jälkeen opetuslasten keskelle lukittujen ovien häiritsemättä. Kivi vieritettiin pois, jotta ymmärtäisimme kaikkien esteiden olevan poissa. Haudan ovet ovat auki. Kenenkään ei tarvitse jäädä tuonelaan, kuolleiden maailmaan, helvettiin. Ihmiskunta on uudistettu Aadamia, ihmisyyden perusedustajaa, myöten. Kun luotamme Kristukseen ja hänen ristiinsä, meillä on jalkojemme alla kaiken pelon ja kaiken pahan voittava peruskallio.

Nousten varhain ennen sarastusta
sinun käskyjesi valaisemina
me siunaamme sinua, Kristus Jumala,
joka alensit itsesi meidän tähtemme,
otit päällesi kaiken ja kärsit ristin.
Oi Herra, kuningasten Kuningas,
joka tuhosit kuoleman vallan,
sinä otit kaiken päällesi ja kärsit ristin.

Meidän ei tarvitse enää pelätä mikään, mikä on pelottavaa, ei mitään yön valtoja. On jäljellä vain Jumalan pelko. Hän ei ole pelottava, vaan pelkästään hyvä meitä luotujaan kohtaan. Hänen pelkäämisensä merkitsee elämän kunnioittamista ja iloa. Vain valon valta loistaa, vain enkelten sanoma on totta. Kristuksen synnyttyä enkeli sanoi pimeässä: ”Älkää pelätkö.” Kristuksen noustua kuolleista kaikki kansat saavat kuulla enkelin viestin: ”Älkää pelästykö.” Valo on voittanut pimeyden, elämä kuoleman. Ei ole muuta jäljellä kuin vapaus kaikesta orjuudesta. Me olemme ylittäneet Punaisenmeren vedet, jotka estävät matkan. Meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen vedellä, joka avaa meille avarat näkymät, elämän matkan.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

"Hyvyyden huolehtima kirkko" - kiirastorstain saarna


Rembrandtin luonnos
Evankeliumi
Joh. 13: 1-15
Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.
    He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.
    Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.
    Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille:
    ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

”Hyvyyden huolehtima kirkko”
eli saarna kiirastorstaina 13.4. Temppeliaukion kirkossa

Kun olemme kirkossa, olemme hyvyyden äärellä. Me olemme täällä, koska haluamme tulla kosketetuksi. Me rukoilemme syvintä rauhaa sisimpäämme. Me etsimme sitä, mikä hyvyydessään kestää kaiken.

Hyvyys ei ole yksiselitteinen eikä helppo asia. Usein elämässämme asetamme hinnan sille, mikä on hyvää. Elämän pitäisi kulkea tietyllä tavalla, odotuksien mukaan. Kun kaikkea ei voi hallita, sisimmän porttien eteen tulee vahtikoppi ja ehtojen luettelo. Toisen pitää osoittaa hyvyyttä minulle ennen kuin olen hyvä hänelle.

Kirkkomme on heijastumaa siitä, millainen sisimpämme on. Samat pelot ja unelmat toteutuvat täällä kuin missä tahansa muualla elämässämme. Mitä me siis odotamme? Kuulemmeko kaiun siitä, mitä itse olemme? Vai onko tämä vuoropuhelun tyyssija?


Kirkko

Arkkitehdit Timo ja Tuomo Suomalainen suunnittelivat tämän kirkon kadonneen kodin heijastumaksi. Tämän temppelin seinät muistuttavat meitä heidän menetetyn kotiseutunsa, Suursaaren, jylhistä kallioista. Suomalaisen veljekset tekivät siitä, mikä oli kadonnut, nykyisyyttä. Vettä tihkuvista kallioista tuli uusi, pyhä koti Taivallahden seurakunnan jäsenille.

Temppeliaukion kirkko avattiin armon vuonna 1969 Herran sanan mukaisesti rukouksen huoneeksi kaikille kansoille. Monet olivat arvostelleet monumentaalisen kirkon rakentamista vetoamalla esim. Nigeriasta itsenäisyyttä tavoitelleen Biafran sotaan ja nälänhätään. Sittemmin matkailijat ovat joka päivä muistaneet koko maailmaa lähetyskynttelikön vapaaehtoisin lahjoituksin ja rukouksin. Onko rukous voimatonta?

Viisikymmentä vuotta sitten sisimmät ja ovet olivat auki maailmaan. Maailma on tullut tähän kirkkoon ja maailma on tullut Suomeen monella tapaa. Ehkä on kuitenkin liikaa se, että muualta tuleva ei olekaan pelkkä kohde, hyvyyden tarvitsija. Suuressa halussamme tavoitella hyvyyttä emme ehkä anna toisenlaisen ihmisen vain hengittää ja tulla vapaasti. Emme kirkossa, emme useinkaan elämässämme.


Pesula
Onneksi hyvyys hyökkää ennen kuin ehdimme pitää sitä omaisuutenamme. Muutama päivä ennen viimeistä illallistaan Kristus järjesti yhden miehen mielenosoituksen kansan pyhässä paikassa. Markuksen evankeliumin mukaan tapahtui näin: ”He tulivat Jerusalemiin, ja Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa myyjiä ja ostajia sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat 16 eikä antanut kenenkään kulkea tavaraa kantaen temppelialueen kautta. 17 Hän opetti ihmisiä näin: "Eikö ole kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone'? Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan."” (Mark. 11: 15-17)

On olemassa huolettomuutta, joka ei murehdi tulevaisuudesta eikä haali itselleen, vaan näkee toisen ja kohtaa toivon. Me kuitenkin haemme turvaa muodossa tai toisessa, niin että keskustelu kaikkoaa ja rahakin peittää rukouksen. Emme kohtaa toista, sitä, joka on muualta, tai sitä, joka ajattelee väärin. Pelot erottavat meidät toisistamme, samoin omat unelmamme, kun niistä tulee hyvyyden mittari.

Vapahtaja tuli poistamaan sen, että suljemme toisemme pois. Näin hän ei tehnyt moittimalla meitä eikä myöskään julistamalla omahyväisiä arvoja ja strategioita, vaan laskeutumalla huoliemme keskelle. Puhdistettuaan temppelin rahanvaihtajien pöydistä Kristus puhdistikin opetuslasten jalat. Vettä tihkuvista käsistä tuli uusi, pyhä koti koko ihmiskunnan jäsenille.

Se, että meistä välitetään kaikkinemme, likaisia kantapäitämme myöten, on kaikkein suurin jumalallinen totuus. Johanneksen evankeliumi sanoo: ”Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan.” Ei tarvitse haalia hyvää eikä pelätä raja-aitojen poistumisen tuomaa likaa. Rauha onkin siinä, että jalkoja pestään, ei siinä, että ne ovat puhtaita. Hyvyys kestää kaiken riippumatta etsimisistämme tai huolehtimisistamme, joilla emme saavuttaneet sitä, mitä halusimme: hyvyyttä.

Hyvyyden ravinto
Rakkaus on tosiasia, ja tosiasiat pitää ottaa tosiasioina. Jumalan rakkaus pitää huolen koko olemuksestamme, hengestä, sielusta ja ruumiista. Luoja on antanut meille ruumiin, muovannut sen. Hän ei hylkää sitä. Hän ruokkii sisintämme niin, ettemme kuole maailman huoliin. Niin kuin evankeliumi sanoo: ”Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.” Jumalan omana oleminen ei ole poissulkeva käsite. Jumala avartaa kaiken. Hänen omanaan oleminen tarkoittaa sitä, että sinua avataan ja sinä avarrut, sinä opit avaamaan ovia. Siinä on puhtaus. Jeesuksen ihmetekojen aika ei ole ohi.

Ehtoollisella julistamme Herran kuolemaa koko maailman puolesta. Tämä hetki on avara kuin avaruus, toisen Mooseksen kirjan esikuvallisen sanan mukaan: ”He näkivät Israelin Jumalan, ja se millä hän seisoi oli kuin safiirikiveä, kirkas kuin taivas itse… He saivat katsella Jumalaa, ja he söivät uhriaterian.” Me emme kuitenkaan nyt vain näe, vaan peräti syömme ja juomme hänet, joka poistaa kaikki huolemme. Hyvyys itse ravitsee meidät itsellään. Kristus tapettiin, hänet uhrattiin hylättynä, mutta nyt hän elää. Hänen kanssaan olemme eläviä. Hänessä alamme käydä vuoropuhelua toisten huolien tähden unohdettujen kanssa.

”Herra vapautti kansansa, hän sääti liittonsa ikuiseksi.
Kaikukoon Herran ylistys ajasta aikaan!” Ps. 111: 9-10

torstai 30. maaliskuuta 2017

Usko on Jumalan tekoa

Kaikki katsovat odottaen sinuun,
ja sinä annat heille ruoan ajallaan.
Sinä avaat kätesi
ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää.
Ps. 145: 15-16

Joh. 6: 24-35

Ihmiset no
usivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta.
He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: ”Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” He kysyivät: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”
He sanoivat Jeesukselle: ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”
He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”

Saarna Helsingin tuomiokirkon viikkomessussa 30.3.2017

”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.” Näin sanoen Herra Jeesus opettaa, että usko meissä on Jumalan tekoa. Uskon kohteella on vastuu saada aikaan se, että häneen uskotaan. Näin on erityisesti silloin, kun puhutaan Jumalasta, mutta niin on myös ihmisten välisissä suhteissa. Usko on nimittäin luottamista, ja luottamuksen kohteen on määrä olla ensin luottamuksen arvoinen. Onko esimerkiksi lapsen usko isään tai äitiin hänen omaa aikaansaannostaan? Eivätkö pikemminkin vanhemmat vala luottamuksen pienokaiseen? Ja lahjaluontoista on myös aikuisten välinen usko. Rakkaus naisen ja miehen välillä puhkeaa täyteen loistoon, kun kumpikin hengittää armon vakaata ilmapiiriä.

Kun mietimme Jumalaa ja häneen uskomista, on syytä muistaa, että hän on kaiken hyvän antaja. Hän on itse Hyvyys eikä missään vertauskuvallisessa mielessä. Hän on se todellinen Hyvä, jota kaiken muun hyvän hyvyys vain heijastaa. Hän ravitsee kaikki luotunsa eikä vain ruumiillisesti. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jo Vanhan testamentin mukaan Jumalan Sanasta. Jumalan Sana, joka on itse Kristus, saa aikaan uskon. Kristuksen sanat ja teot nimittäin osoittavat, että Luoja on uskollinen luoduilleen tässä maailmassa. Hän on vastuussa meistä, vastuussa ristin häpeään asti, hän kantaa kaiken tuskamme. Hän, johon uskomme, saa itse aikaan sen, että häneen uskotaan.

Usko on lahjaa. Ihminen pelastuu yksin uskosta, niin kuin jo uskonpuhdistuksen juhlavuosi meille opettaa. Pelastuminen tarkoittaa pääsyä kaikesta pahasta. Kaikki, mikä on tarpeen, on Jumalan omaa tekoa. Hän itse lahjoittaa uskon, joka on ainoa tukemme ja pelastuksemme. Usko tarkoittaa Jumalan armon ja sen luoman toivon antamaa ääretöntä, valtavaa perspektiiviä. Se sydämessämme me emme lannistu. Uskon avaamin silmin ei tarvitse enää pyöriä omien onnistumisten tai epäonnistumisten noidankehissä.

Mutta miksi on loppujen lopuksi olennaista tanittaa sitä, että usko on Jumalan tekoa ja siksi lahjaa?
Tämä ei tarkoita sitä, että olisi joitakuita, jotka vain eivät olisi saaneet lahjaa. Näin jotkut ovat sanoneet itsestään, hieman surullisina, ehkä kadehtien toisten saamaa uskon iloa. Usko ei kuitenkaan ole lahjaa siinä mielessä, että se annettaisiin joillekuille ja toisille ei. Usko on Jumalan teko, joka on olemassa jokaiselle, joka on kastettu, ja joka tapahtuu jokaiselle, joka kuulee tämän yksinkertaisen Sanan: Jumala on rakkaus. Tämä totuus kaikuu kaikkialla. Hän rakastaa sinua. Usko on tosiasioita ja elämää, ei mielipiteitä ja vakaumuksia. Usko on se fakta, että Jumala on hyvä ja hän rakastaa eikä tee meissä mitään muuta kuin meidän absoluuttista parastamme.

Uskon lahjaluonne tarkoittaa sitä, että usko ei ole omatekoista uskottelua. Usko ei perustu esimerkiksi henkilökohtaisiin ratkaisuihimme, jotka näyttäisivät sulkevan pois ne, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa kuin me. Oma terve takertuminen Jumalan Sanaan ei saa sulkea pois niitä, jotka kokevat ajatuksen vieraiksi. Aivan päinvastoin: mitä enemmän kristittyinä rakastamme Jeesusta, joka on Jumalan Sana, sitä enemmän tajuamme, että kaikki me ihmisinä olemme samanarvoisia kerjäläisiä. Kaikki tarvitsevat Jumalan antamaa ruokaa, joka pitää yllä ja kasvattaa olemustamme.

Usein Jeesuksen toista tulemista pidetään pelottavana asiana ja siihen kehotetaan olemaan valmiita. Tosiasiassa se on aika, jolloin köyhät ravitaan ja kaikki ihmiset tunnustavat hänen nimensä. Jeesus sanoo itse antavansa elämän maailmalle. Hän antaa uuden elämän ja pelastuksen koko maailmalle, kaikille langenneille, siis kaikille ihmisille, kun kerran kaikki ovat langenneita ja kaikki olemme pois harhailevia. Voimme olla valmiina tässä mielessä: älkäämme olko esteinä evankeliumille. Tarjotkaamme jokaiselle lähimmäisellemme armollisen uskon ravintoa. Se enkelten leipä on olemassa täällä vain siinä määrin, että se kuuluu koko Jumalan luomalle ihmiskunnalle kaikkine jäsenineen. Muutoin – tämän ohittaen – me näivetymme, pitkäksikin aikaa.


Nälkä
Totuuden nälkä
Oikeuden nälkä
Läheisyyden nälkä

Sinä lähetät nälän

Jumala, et olekaan kaipauksemme kohde,
Vaan kaipauksemme lähde
Mutta silti: sinua me janoamme

Sana
Sana ei hylkää
Kukaan ei ymmärrä
Sitä ei nähdä, sitä ei jaeta

Aikaa
Onko aikaa
päästää tuulemaan
uusi todellisuus

Me kaipaamme nälkää
Huohotamme suut auki toivoa janoten
Ja kun pelastus on toisen,
On sen aika olla meidän...

Aivan itsestään Jeesus sanoo itsestään: ”Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kristuksen rakkaus voittaa epäuskon

SAARNA PERTUNMAAN KIRKOSSA
19.3. ARMON VUONNA 2017
3. PAASTONAJAN SUNNUNTAI "OCULI"


Virret: 273; 385:2-4; 938:1-3,7; 310:1,5-8; 922; 58:4; 718; 316; 957; 222; 939
Evankeliumi
Joh. 12: 37-43
Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
      - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
      Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
      - Hän on sokaissut heidän silmänsä
      ja paaduttanut heidän sydämensä,
      jotta he eivät silmillään näkisi
      eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
      jotta he eivät kääntyisi
      enkä minä parantaisi heitä.
    Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.
    Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.


Johdanto

Rakkaat ystävät, Pertunmaan pyhät,



”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kanssamme, kaikkein kanssa! Aamen.” (virsi 210)
kuvan otti kappalainen Maria Sirén

Olen kiitollinen siitä, että sain jälleen tulla tänne kauniiseen kotikirkkoonne iloitsemaan yhteisestä toivostamme. Viimeksi olin täällä pyhäinpäivänä. Puhuin silloin siitä, kuinka me olemme pyhiä heikkoina, tavallisina ihmisinä. Juuri tällaisina saamme voiman julistaa toisille Kristuksen armoa elämämme keskellä.

Nyt olemme tiellä kohti pääsiäistä. Tämä paastonajan sunnuntai julistaa meille sitä, että Kristus voittaa pahan vallan. Hänessä ilmenee Jumalan rakkaus täydellisesti. Ristintiellä kaikki epäuskon esteet raivataan pois tieltä. Meidän on syytä olla rohkeita, etenkin silloin, kun se, mitä elämässämme tapahtuu, tuntuu turhauttavalta.

Kristus, joka meni vastustuksen ytimeen ristillä, hän on itse Sana, joka lupaa enemmän kuin osaamme odottaa. Kaikille julistetaan toivo, joka kantaa. Kaikki käsittävät lopulta, että Jumala on rakkaus. Sitä ei kenenkään tarvitse nyt tai koskaan epäillä, se on käynyt ilmi ristillä. Tällaista Jumalan rakkautta me heikkoina pyhät osoitamme ja opetamme.

Tahdon tässä saarnassa puhua siitä, kuinka Kristuksen rakkaus voittaa kaiken pahan, kaiken epäuskon. Tätä julistaa meille risti. Lähden aluksi liikkeelle siitä, että ilosanoma voittaa eikä sitä voi estää. Siirryn siihen, että Jumalan pelastussuunnitelma loistaa epäuskon keskellä. Ennen loppupäätelmiä keskitymme siihen, miten uskomme Jumalan mahdollisuuksiin kirkastuu.


Ilosanoma voittaa

Haluan aluksi siis tähdentää sitä, että evankeliumi toimii ja voittaa. Usein jokin meissä ihmisissä ei ymmärrä ilosanomaa. Siksi on myös niin, että moni meistä ihmisistä ei kuule armon ääntä, se ei houkuta. Jos Jumalan rakkaus ei vetoa meihin, se ei lopeta hänen palavaa rakkauttaan hetkeksikään. Lakkaisiko sulhanen haluamasta morsiantaan? Sellaista on Jumalan rakkaus, uskokaa tai älkää, ja paljon vakaampaa kiihkeydessään!

Jokainen ihminen on yhtä lailla Jumalan armosta osallinen. Jokaista johdetaan henkilökohtaisella tavalla Kristuksen luo. Joskus me ihmiset emme kuule tai usko, niin kuin tämän päivän evankeliumissa. Kristus ei kuitenkaan poistu paikalta. Raamattu kertoo sen, millaiseksi Jumala on ilmoittanut pysyvän tahtonsa. Jumala, meidän pelastajamme, ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1. Tim. 2:3-4) Näin mainitaan ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle.

Kun päivän evankeliumi puhuu siitä, että ihmiset eivät ylipäätänsä uskoneet Jeesukseen, yksi ryhmä mainitaan kuitenkin erikseen. Nämä olivat juutalaisten suuren neuvoston jäseniä, hallitusmiehiä. He olivat kaikkein epätodennäköisintä väkeä uskomaan Jeesukseen, koska Kristuksen tunnustaminen olisi tarkoittanut yhteiskunnallisen ja uskonnollisen aseman menettämistä. Epäuskon ihmettely ei tarkoita evankeliumissa toivottomuutta, koska kaikkein mahdotonkin ryhmä kuulee ilosanoman.

Vaikka joku uskoisi Jeesukseen, jokin, isompi tai pienempi asia, voi kuitenkin lamauttaa. Pelko jättää uskon vain sisäiseksi, vain henkilökohtaiseksi. Usko ei pääse avautumaan maailmalle, se ei pääse vaikuttamaan lähimmäisen parasta. Tuomarien kirjassa mainitaan Gideon, joka tuhosi isänsä epäjumalankuvan ja -alttarin: ”Gideon otti mukaansa kymmenen palvelijaa ja teki niin kuin Herra oli käskenyt. Mutta hän ei uskaltanut tehdä tätä päivällä, vaan teki sen yöllä, koska hän pelkäsi sukulaisiaan ja kaupungin väkeä.” (Tuom. 6:27) Yksi Jeesukseen uskoneista hallitusmiehistä oli Nikodemos, joka hänkin pelkäsi ja lähestyi Herraa yöllä. Hänelle Kristus sanoi, että jokaisen tulee syntyä vedestä ja Hengestä mennäkseen sisällä Jumalan valtakuntaan. (Tämä oli viittaus kasteeseen.)

Miten pääsemme yöstä päivään? Miten uskomme kirkastuu? Mikä voittaa pelon? Miten opimme rakastamaan Jumalan antamaa kunniaa enemmän kuin ihmisten antamaa arvonantoa? Näihin kysymyksiin antaa vastauksia sen miettiminen, millainen on Jumalan rakastava tahto. Sanassa meille kerrotaan, miten se käy toteen. Hänellä on horjumaton aikomus voittaa pahan valta eli epäusko meistä ihmisistä.




Epäusko väistyy

Paavalin toisessa kirjeessä korinttilaisille kerrotaan: ”Jumala, joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo", valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4:6) Kirkossa uskomme Jumalan rakkauteen kirkastuu entisestään. Siitä voi aina oppia uutta. Hänen vakaa toimintansa tähtää juuri siihen, että opimme tuntemaan hänet yhä selkeämmin ja terävämmin. Hämäryydet poistetaan.

Kuitenkin yhtä lailla kirkon ulkopuolella, aivan räikeässä epäuskossa Kristus on läsnä yhtään himmenemättä. Tähän evankelista Johannes viittaa, kun hän selittää ihmisten epäuskoa Vanhan testamentin profetioiden avulla: ”Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.” Johannes viitaa Jesajan kirjan kohtaan, jossa ihmiset eivät usko, eivät käänny eivätkä parane. Jeesuksen kirkkaus kuitenkin loistaa kaiken tämän keskellä. Evankelista tiesi, että koko maailma on hyvän Jumalan käsissä. Epäuskon valtaan meidät jätetään vain hetkeksi, jotta oppisimme, ettei Jumala välitä meistä ehdollisesti. Hän rakastaa meitä aina.

Aivan hetkeä ennen evankeliumissaan Johannes viittaa Jeesuksen sanoihin: ”Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” (Joh. 12:31-32) Toisaalla evankeliumissa Herra Jeesus Kristus sanoo: ”Jokainen, joka on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee minun luokseni.” (Joh. 6:45) Isä siis opettaa kaikkia tuntemaan itsensä. Epäuskosta puhuvan päivän evankeliumin jälkeen Vapahtaja sanoo: ”
En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.” (Joh. 12:47) Pelastus on Kristuksen tunnustamista.

Myös Jesajan mukaan sillä, että ihmiset eivät kuule, on rajansa. Lopullinen tila ei ole se, etteivät kaikki ihmiset ole vielä oppineet ymmärtämään uskoa Jumalaan. Kun Jesaja kysyi epäuskon kestosta, ”Kuinka pitkäksi aikaa, Herra?”, Herra Kristus, vastasi: ”Siksi kunnes kaupungit ovat autioina... Herra vie ihmiset kauas... Mutta puustakin jää kanto, ja siitä kannosta kasvaa pyhien suku.” (Jes. 6:11-13) Tämä puu on Jeesuksen, hylätyn Messiaan, ristinpuu. Siitä kasvaa pelastusta julistava suku. Myöhemmin Jesaja profetioi, että lohdun saaneiden kansa julistaa kaikille kuuluvaa armoa: ”Laulakaa ylistystä Herralle, valtaisat ovat hänen tekonsa! Levitköön tieto niistä yli maanpiirin.” (Jes. 12:5)


Aikaisemmin näyssään Kristuksesta Jesaja oli kuullut serafien hymnin, jota mekin aina laulamme messussa: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.” (Jes. 6:3) Kerran kaikki me ihmiset, kaikki me Jumalan kuvat, tunnemme rakastavan Jumalan. Silloin maailma on täynnä hänen kirkkauttaan. Ihmisinä me heijastamme Jumalan rakkautta toisillemme ja luomakunnalle. Tuo lopullinen näky odottaa toteutumistaan, mutta se on jo läsnä. Se, että Jeesus Kristus voittaa pahan ja pelastaa maailman, tarkoittaa sitä, että hän tuhoaa epäuskon. Ristillä hän kantoi pois sen, että me ihmiset emme luota Herran rakkauteen.

Pahan voittamisen näyttäisi olevan kuitenkin pitkä tie, jos katsotaan ihmisiin, liian pitkä. Meissä kuolevaisissa on sokeutta Jumalan hyvyyttä kohtaan. On vaikea muistaa sitä, että Luojan rakkaus on aivan arkipäiväinen tosiasia, joka ilmenee kaikessa ruoasta ystävyyteen. Toisaalta voi olla vaikea pukea sanoiksi sitä, kuinka tärkeää Jumalan rakkaus on sinulle tai minulle. Miten siis voimme kirkastaa uskoamme hänen rakkauteensa?


Kirkastuminen / Jumalan harrastus
Ehkä asiaa voisi lähestyä yllättävältä kannalta. Mitkä ovat sinun harrastuksiasi? Mikä on sinusta mukavaa? Mitä haluat tehdä ihan luonnostasi, omasta ilosta? Joku kutoo sukkia. Joku kalastaa. Joku viettää aikaa ystävien kanssa. Joku lukee, joku tanssii, joku kävelee, joku harrastaa kuorolaulua. Listaa voisi jatkaa hyvin pitkään. En osu kauas maalista, jos sanon, että Jumala nauttii ja iloitsee jokaikisestä meistä niin kuin parhaasta ajanvietteestään. Hän vain on paljon pitkäjänteisempi harrastuksessaan kuin me rakkaimmassakaan huvissamme. Hän ei turhaudu, ikinä.

Iloiseen harrastukseen liittyy se, että haluaa tehdä sitä toisen kanssa tai kertoa siitä muille. Jos Jumalan harratus on jokaikisen ihmisen rakastaminen, hän ottaa meidät mukaan tähän. Hän keskustelee ihmisistä kanssamme ja touhuaa elämässä mukanamme. Jos yhteinen harrastus on tehnyt jotkut läheisiksi, silloin puhutaan ystävistä. Lauloimmekin alkuvirressä: ”Jeesus, parhain ystäväni, löytäisinkö vertaista?” Hän on paras ystävä siksi, että hän ei mene pois rinnaltamme, jos ja kun kyllästymme.

Kaveria ei jätetä. Ystävä katsoo silmiin ja kuuntelee silloin, kun emme jaksa. Synnintunnustusvirressä 385, kolmannessa säkeistössä veisasimme: ”Anteeksiantoosi suo minun luottaa, että en sortuisi katkeruuteen.” Kun huomaamme hänen armonsa suuruuden, saamme halun katsoa häntä myös takaisin. Niin kuin lauloin psalmista 25: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta.” Tästä tulee tämän kolmannen paastonajan sunnuntain latinankielinen nimi: oculi eli silmät. Silmiemme avautuminen on pahan vallan kukistumista maailmassa.

Kun katsomme Herraan, meidän luottamuksemme häneen kirkastuu. Uskomme elämään palautuu. Katsomme toisiin ihmisiin ymmärryksellä, kiinnostuksella ja ihailulla. Tajuamme, että rakkaus on hänen lahjaansa. Saamme innon pyytää kaikkea hyvää häneltä. Niin kuin veisasimme virressä 938, seitsemännessä säkeistössä: ”Pimeydestä nostit meidät iloon, valoon, rakkauteen. Kutsu meidät puolellesi joka päivä uudelleen.”

Tässä hyvässä Hengessä tajuamme, että ojentavatkin sanat Jeesukselta ovat vain meidän hyväämme varten. Ilmestyskirjan kohta opetti tänään, miten itseriittoisuus ja tylsämielisyys poistuvat sielustamme. Se tapahtuu pukeutumalla Jeesukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että unohdamme edes välillä itsemme. Silloin näemme sen Hyvän, mitä hän tahtoo meille antaa. Valkoisiin pukeutuminen kasteessa tarkoittaa juuri Kristuksen pukemista ylleen.


Päätelmät

”Luja toivonne olkoon, te ahdistetut, vaikka kiusoja, vaivoja saatte.” Näin veisasimme äsken päivän virressä. Sen jälkeen hiljennyimme virrellä 922 kuuntelemaan Jumalan läsnäoloa. Jumalan läsnäolo on lujaa toivoa. Se on pahan kukistumista. Se on rakkautta, jonka antaa lahjana Jumala. Me ihmiset olemme hänen harrastuksensa, emmekä vain sitä, vaan hänen suurimman ilonsa kohde. Hän on meidän ystävämme, hän katsoo silmiin, hän välittää sinusta kaikessa rakkaudessaan. Hän rakastaa teitä halulla niin kuin mies vaimoaan. Hän kantaa ja tukee meitä niin kuin tässä maailmassa vain vaimo miestään.

Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluu Viisauden kirja. Kirja ilmaisee viisaasti, kuinka Jumala rakkaudessaan voittaa pahan valtaa maailmassa ja poistaa epäuskoa. Näin Viisauden kirja: ”Mutta sinä olet kaikille armollinen, koska kaikki on sinulle mahdollista... sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä. Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä... jotta he pääsisivät pahasta eroon ja uskoisivat sinuun, Herra.” Jokainen ihminen kuuluu langenneeseen ihmissukuun. Herran opetuksessa jokaisella ihmisellä on kuoleman ja ylösnousemuksenkin jälkeen toivo, joka on ilmaistu virressä 316: "Myös helkkyy minun riemuni, kun risti vaihtuu kruunuksi ja haihtuu kyyneleeni iäiseen autuuteeni."

Mainitsin aikaisemmin Jesajan näyn, jossa hän näki valtaistuimella istuvan eli Kristuksen kirkkaudessaan. Sen mukaan kaikki on täynnä hänen kirkkauttaan. Itse näin kerran näyn siitä, kuinka Isä, Poika ja Pyhä Henki osoitti rakkautensa. Näyn sisältö oli risti. Ristillä tapahtui kaikkien koskaan eläneiden ihmisten pelastus, pelastus kaikesta pahasta. Jumalan uhri, Jumalan kuolema oli liian suuri totuus jäädäkseen vaille hedelmää. Sen kertakaikkisen pelastuksen ansiosta aivan jokainen ihminen on lopulta ylistävä Jumalaa. 

Viime aikoina olen miettinyt sitä, eikö voisi joka päivä sanoa: ”Minä rakastan sinua, Jumala.” Näinhän miehen olisi hyvä sanoa vaimolleen ja vaimon miehelleen, joka päivä. Ehtoollisvirressä lauletaan tänään Kristuksesta: ”Itsensä hän meille jälleen tahtoo antaa.” Tämä on kiihkeää, palavaa rakkautta. Aviopuolisoiden rakkaudesta tämä poikkeaa siinä, että näiden tunteiden ei tarvitse jäädä mitenkään yksityisiksi. Tämä rakkaus koskee aivan jokaista. Kutsukaamme toisiamme kirkkoon, tätä rakkautta palvomaan ja ihmettelemään. Meidän jokaisen iloinen tehtävä on saada hiljalleen ja houkutellen lisää yhteistä iloa aikaan. 

Jumalan rakkauden suurempaan ymmärtämiseen meitä ohjaa nyt erityisen armorikkaalla tavalla paastonajan matka. Tämä on aika, jolloin kuljetaan kohti ristin rakkautta ja pääsiäisen voittoa. Tämä on otollinen tie ja oikea hetki oppia jotain uutta Hengen hyvyydestä. Kristukseen, Pahan vallan voittajaan, suuntaamme tänä paastonajan sunnuntaina katseemme. Hän voittaa kaikkien epäuskon. Viimeisen virren viimeisessä säkeistössä pyydämme: ”Liitä meidät langenneet armahduksen yhteyteen. Kanssamme näin matkaa teet pääsiäiseen ainaiseen.” Aamen. 

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Luento isosta toivosta: "Toivo ja rakkaus"

KAKSI LUENTOA ISOSTA TOIVOSTA
ma 6. ja 13.3. klo 17 Kallion kirkossa, Vihreä sali 
Petri Samuel Tikka

2. TOIVO JA RAKKAUS


Alkuun virsi 591

Rakkaat ystävät! 

Olemme nyt kaksiosaisen luentosarjan toisella luennolla. Tänään aiheena on toivo ja rakkaus, edellisen kerran teemana oli taas toivon suhde uskoon. Voin aluksi tiivistää edellisen kerran sisällön kertauksena sekä valaisuksi niille, jotka eivät olleet viimeksi täällä. Viikko sitten maanantaina avasin sitä, että kristillisessä toivossa oli alkukirkossa kysymys kaikkien pelastumisesta. Pelastus merkitsee uskomista ja luottamista hyvään Jumalaan ja hänen hyvyyteensä. Pyhän Paavalin mukaan lopulta kaikki ihmiset ja henkivallatkin tunnustavat Kristuksen ja ylistävät hänen nimeään. Tämä on yksinomaan Herramme risitintyön ansiota ja ylösnousemuksen hedelmää. Voi siis täydellä sydämellä väittää, että kristinuskossa on kysymys siitä, että ”loppu hyvin” tulee todella olemaan ”kaikki hyvin”. Siitä äsken laulamamme virsikin kertoo. 

Viime kerralla tuli pohjustettua aihetta todella paljon, sillä kuulemme nykyään todella harvoin sellaisesta kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ja johon liittyy pelastus eikä vain taivaaseen pääsy tai esim. psykologinen tai sosiaalinen hyvinvointi. Tällä kertaa luento on toivon mukaan hieman väljempi. On lupa esittää tarkentavia kysymyksiä luennon aikana (tai jälkikäteen esim. Facebookissa). 

Näillä luennoilla on oikeastaan kysymys kolmesta teologisesta hyveestä: uskosta, toivosta ja rakkaudesta (pistis, elpis, agapee). Tarkastelun keskipisteessä on toivo ja sen laajuus. Viime kerralla, kun puhuttiin toivon ja uskon liittymisestä toisiinsa, oli jo aika paljon pohjustusta tämän päivän aiheelle, Toivolle ja rakkaudelle. Oli puhetta siitä, että suurta toivoa tarvitaan, jotta voisimme rakastaa lähimmäisiä johdonmukaisesti. Luonnollinen toivomme, halumme elää ja välittää, tarvitsee perusteet, jotta se jaksaisi. Kristillinen usko on tukena toivomallemme, ja evankeliumi antaa toivolle sisällön ja muodon.  

Tänään syvennymme siihen todellisuuteen, josta toivo ja usko kumpuavat. Käsittelemme sitä ääretöntä voimaa, mistä sekä usko että toivo saavat lähtölaukauksensa eivätkä pelkästään muotoa. Kyse on tietysti rakkaudesta, Jumalan rakkaudesta. Tämän luennon rakenne on se, että lähdemme liikkeelle Jumalan rakkaudesta, siirrymme toiseksi Jumalan rakastamiseen ja kolmantena siihen, että Jumala on rakkaus. Punaisena lankana on se, miten rakkaus liittyy suurimpaan mahdolliseen toivoon, siihen, että Jumalan rakkaus ja hänen tuntemisensa lopulta täyttävät koko maailmankaikkeuden. Luento päättyy kirkkosalissa vietettävään messuun.


Jumalan rakkaus

Viime kerralla perustelin sitä, että hellittämätön toivo on välttämätöntä lähimmäisen rakastamisessa. Tajuan sen, että parhainkin sisältö voi helposti muuttua vaatimukseksi sisällämme. Me emme pysty puristamaan toivorikasta rakkautta sisältämme ulos. 

Toivon perusta on kuitenkin se, että meitä rakastetaan. Kaikki uskonopit kertovat siitä, kuinka meitä rakastetaan. Me lähdemme elämässä ja tälläkin luennolla liikkeelle siitä, että Jumala rakastaa meitä. Jumalan rakkaus on perusta sille, että rakkautta on olemassa ihmisten kesken. Jumalan rakkaus perustuu hänen omaan olemukseensa, sillä ensimmäisen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8,15). 

Jumalan rakkaus on toivorikasta, sillä hän tiesi, mitä teki, luodessaan meidät. Hän loi meidät omassa rakkaudessaan ja omaa rakkauttaan varten. Herran rakkaus on aina lähtökohtaisesti ennen meitä, myös kaikissa elämämme vaiheissa. Niin kuin apostoli Johannes sanoo: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) Myös Jumalan antama syntien anteeksianto tarkoittaa sitä, että hän rakastaa meitä silloin, kun emme häntä muista. 

Jumala siis rakastaa meitä ainakin kahdella tavalla ennen kuin me häntä. Ensinnäkin Jumalan rakkaus on ennen meitä niin, että hän rakkaudessaan luo ja hoitaa meitä. Näin hän pitää meitä rakkaudessaan niin, että saamme myös ilon rakastaa häntä. Toiseksi Jumalan rakkaus edeltää meidän rakkauttamme niin, että hänen rakkautensa ei lainkaan vähene, kun emme toimi tai ajattele hänen hyvyytensä mukaisesti. Hänen rakkautensa pikemminkin tehostuu, jotta silmämme avautuisivat ja saisimme katumuksen armon. Jumala antaa meille ilon ja vapauden takaisin ja näin aivan uudistuneen halun rakastaa häntä.

Miten Jumalan rakkaus eroaa ihmisten rakkaudesta? Isän tai äidin, hyvän ystävän tai puolison rakkaus voi heijastaa Jumalan rakkautta suuresti ja parhaimmillaan tarkasti. Inhimillinen rakkaus ei kuitenkaan ole suoraan verrattavissa Jumalan rakkauteen. Jumala rakastaa meitä ehdottoman vakaasti ja varmasti. Hänen rakkautensa on aina ollut sekoittamattoman kirkasta. Hänen rakkautensa ei koskaan muutu muuksi, ei vähene eikä lakkaa. Kaikkein parhainkaan ihminen ei voi ymmärtää sinua tai minua sillä tavoin suoraan kuin Jumala äärettömässä, luovassa rakkaudessaan.

Monen ihmisen elämä kuluu etsiessä tällaista rakkautta maan päältä. Ihminen etsii tällaista rakkautta esimerkiksi parisuhteesta. Odotukset lähentelevät ääretöntä jo silloin, kun ihminen kaipaa suhteesta vain jotakuta, joka ymmärtää. Ymmärrystä ja arvostusta ei joku toinen löydä mistään kohtaa lähipiiriään. Jotkut katkeroituvat ja hylkäävät hyvän, kun eivät ole tunteneet heijastusta koko olemuksemme kaipaamasta asiasta. Se on Jumalan, Luojan, meidän Hyvämme, ääretön rakkaus. 

Rakkautta, ymmärrystä, ei löydy ihmisten keskuudesta siinä määrin kuin sitä kaipaamme. Rakkaus ei ole romanttinen tunne. Se ei ole hyviä tekoja, jotka kestävät vain hetken. Rakkaus ei ole edes tahtotila, ainakaan omana suorituksenamme, sillä tahtommekin on lähtenyt jostakin liikkeelle ja on perimmiltään lahjaa. Rakkaus, jota kaipaamme, on niin tavanomaisesta poikkeavaa, etteivät arkiset ajattelutapamme yllä siihen.

Onneksi meitä valaisevat pyhät kirjoitukset eli Raamattu, jota on kutsuttu Jumalan rakkauskirjeeksi maailmalle. Siinä paljastetaan Jumalan käsittämätön ja yllättävä rakkaus. Raamatun sanat perustuvat apostolien ja profeettojen todistukselle siitä, kuinka Luoja on rakastanut maailmaa Pojassaan. Sitä rakkautta, joka toimii meistä tai meidän ajatuksistamme riippumatta, ylistää erityisesti Paavalin ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmastoista luku. Vaikka se kuullaan usein häissä, sen ensisijainen kirkollinen asiayhteys on laskiainen, paastonajan alku. Kun epistolassa puhutaan rakkaudesta, on syytä muistaa, että rakkaus tarkoittaa Jumalaa. Jokaisen sanan ”rakkaus” voisi korvata nimellä ”Jeesus” ilman, että teksti menettäisi merkitystään. Kohta kertoo siitä, kuinka Jumala rakastaa meitä. Luen nyt teksin. Mietiskelkäämme eli meditoikaamme samalla sitä, kuinka Jumalan rakkaudesta avautuu elämääkin suurempi toivo: 

1 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 2 Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 3 Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, 5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. 7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. 9 Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista,10 mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
11 Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 12 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
13 Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Virsi 430: 1, 3, 6



Hiljaisen lauantain krusifiksi Kallion kirkossa

Jumalan rakastaminen


Kirkkomme katekismus alkaa sanoilla: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” Jumala vetää meitä puoleensa rakkaudellaan, ja hänen kohtaamisensa saa aikaan rakkautta häntä kohtaan. Se, että rakastamme häntä, on kaikkein tärkeintä, mitä elämässämme voi tapahtua. Aina ensin on kuitenkin Jumalan oma rakkaus, sitten se, että me pystymme rakastamaan häntä myös takaisin. 

Vapahtajamme julisti Vanhaan testamentin ajatusten pohjalta rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10: 27) Raamatussa ei eroteta toisistaan Jumalan rakastamista ja hänen luomiensa ihmisten rakastamista. Onko kuitenkin näillä jokin ero?

Meidän on hyvä sanoa jollekulle läheiselle mahdollisimman usein: minä rakastan sinua. Samoin meidät on luotu tekemään rakkauden työtä ja tekoja kanssaihmistemme hyväksi. Maailmassa arvostetaan hyväntekeväisyyttä ja diakoniaa, se on suurin syy, miksi moni kuuluu Helsingissä kirkkoon. Jumalan rakastaminen ihan hänen itsensä takia tuntuu kuitenkin olemattomalta käsitteeltä. Kirkossakin se usein samaistuu toisista ihmisistä huolehtimiseen, jota se tietysti myös on. 

Jumalaa voi kuitenkin rakastaa ihan hänenä itsenään. Daavid sanoo Psalmissa 18 Jumalalle: ”Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani.” (Ps. 18:2) Tämä rakastaminen perustuu psalmissa siihen, että Jumala pelastaa hädästä ja antaa voiman taistella elämää tuhoavia voimia vastaan. Miksi sitten ihmisten rakastamista painotetaan nykyään Jumalan rakastamisen kustannuksella? Ennen ehkä oli päinvastoin, mikä sekään ei ole parempi. Jos joku sanoo rakastavansa hyvää Jumalaa, hän tahtoo hyvää myös muille ja toimii sen mukaan. Jos joku sanoo rakastavansa ihmisiä, hän rakastaa myös heidän Luojaansa. Mikä on sitten ristiriita? 

Syy siihen, miksi Jumalan ja ihmisten rakastaminen asetaan tavalla tai toisella vastakkain, on mielestäni toivon unohtuminen. Juuri toivo opettaa ihmisen rakastamaan Jumalaa ja Jumalassa lähimmäistään. Toivo saattaa ihmisen jakamaan Jumalan rakkautta eteenpäin vapaasti ja ilman kaunaa. Jos toivo unohtuu, ihminen pitää Jumalan rakastamista omana omaisuutenaan. Hän ei uskalla nähdä, että se on myös toisille kuuluva todellisuus. Ahtaan uskonnollisuuden tähden Jumalan rakastaminen joutuu huonoon huutoon. 

Samoin jos toivo unohtuu, lähimmäisenrakkauden nimissä ohitetaan Jumala ja hänen tuomansa vapaus. Ilman jumalallista toivoa emme voi tehdä hyvää toisillemme ilman pelkoa. Lähimmäisestä tulee velvollisuuksiemme pakonomainen kohde, kun emme tunnista sitä näkymätöntä hyvää, joka hänelle kuuluu ja joka häntä odottaa. Lähimmäiseltä viedään hänen rakastamisensa nimissä vapaus olla silloin, kun toivo puuttuu. Rakkaudesta tulee pakkopaita, kun ei uskota, että Jumala johta lopulta asiat hyvään lopputulokseen jokaisen kohdalla. 

Mutta entäs jos ihminen vastustaa Jumalan rakastamista? Entä jos joku ei halua yhtetttä siihen suurimpaan Hyvään, jota ihminen tarvitsee, eli yhteyttä meidän olemuksemme Luojaan ja Isään? Voiko hän tahdollaan torjua lopullisesti ja pysyvästi tämän toivon? Jos katsomme vain ulkokuorta, meidän ei ole syytä pettyä vain ateisteihin, vaan ihan jokaiseen meistä. Kukaan meistä ei ymmärrä jatkuvalla voimalla sitä, että Jumala on suurin Hyvämme. Kukaan meistä ei rakasta häntä sillä palavuudella, jota meidän järjellisesti tulisi. Aivan jokaisen ihmisen, yhtä lailla kristityn kuin ateistin, ymmärrys on hämärtynyt suhteessa häneen, jota me kaipaamme ja tarvitsemme eniten. 

Vanhan kirkon opetuksen mukaan tahto kohti Hyvää on kuitenkin ihmisessä perustavanlaatuinen asia, vaikka tämä kaipaus olisi kokonaan tai osittain hämärretty. Vääristynyt tahtomme kuitenkin pitää omaa hetkellistä hyväänsä kaiken hyvyyden mittarina. Meissä on siis ikään kuin kaksi tahtoa. Ihmisen langennutta tahtoa kutsutaan ”vanha aatamiksi”. Kuitenkin tämäkin tahto on vain huijattu luulemaan omahyväisyyttänsä todelliseksi hyväksi. ”Uusi Aatami” tuo tämän alkuperäisen tahdon takaisin. Aatamissa kaikki kuolevat, mutta Kristuksessa, uudessa Aatamissa, aivan kaikki tehdään eläviksi, niin kuin Paavali opettaa. 

Toivoa luo myös se, että tahtomme ei ole lähtökohtaisesti kaikkivaltias. Me pelkäämme luopua tahtomme vallasta, sillä pidämme kaikkivaltiasta Jumalaa ja hänen tahtoaan meille vastakkaisina. Näin ei kuitenkaan ole. Kirkkoisien käsitys tahdosta ei ollut voluntaristinen. Voluntaristinen tahto on nykyaikaisempi käsitys, ja sen mukaan ihminen päättää tehdä sitä, mitä hän tahtoo. Varhaisen kirkon käsitys tahdosta perustui järkeen, ei omapäisyyteen. Ihminen tekee sitä, minkä hän omassa, usein vajaassa ja jopa täysin harhautetussa järjessään katsoo oikeaksi. Tähän hän suuntaa tahtonsa parhaansa mukaan. Jos siis ihminen tekee tai ajattelee väärin, häntä ei pidä syytellä tai jättää toivottomuuden varaan, vaan ojentaa, kasvattaa ja pelastaa. 

Luterilaisittain on huomautettava, että ihmisellä on sidottu ratkaisuvalta pelastusasioissa. Reformaattorimme Luther nimitti kirjaansa Sidottu ratkaisuvalta tärkeimmäksi teoksekseen. Ihmisen tahto on suuntautunut pahaan eikä kykene pelastamaan itseään, ja katumuskin voi vain tehdä ihmisen epätoivoiseksi. Siksi tahdonkin asiassa tärkeintä on evankeliumi, ilosanoma siitä, että meille langenneille ihmisille, Jumalan rakkaille kuville, on tullut koko olemuksemme Pelastaja. Jumala pelastaa sen, kenet tahtoo, myös sen, jonka tahto on kaikkein omapäisin ja Jumalaa vastustavin: eihän muunlaisia ihmisiä ole! Jos Jumalan tahto on pelastaa kaikki, meille avautuu varsiin toivorikkaat näköalat jokaisen vastustavan, kiukuttelevan ajatuksen ja ihmisen suhteen.
  
Meissä on kaksi tahtoa, alkuperäinen ja uudistettu Hyvää kohti suuntautuva tahto ja harhautettu ”vanhan aatamin” tahto. Kristuksessa on myös kaksi tahtoa, mutta ei paha ja hyvä tahto, vaan jumalallinen ja inhimillinen tahto. Näin on meidän pelastuksemme tähden. Jeesuksen Pyhän Hengen valaisema ihmistahto parantaa meidän rikkoutuneen tahtomme. Hänessä ihmisyytemme oppi sisältäkäsin suuntautumaan uudestaan kohti todellista Hyvää eli Jumalaa. 

Me emme ole pahoja, vaan syntisiä, mutta tietämättömyydessään tahto suuntautuu kohti pahaa. Paha ei tarkoita pelkästään asioita, jotka tuhoavat elämää, vaan valintoja, jotka eivät kanna ja vie hyvään lopputulokseen. Jos Jumala kerran poistaa pahan olemassaolon, mikä estää meitä päätymästä katoavaisuuteen, kaikkeen siihen, mihin tahtomme suuntautuu? Meidän toivomme on siinä, että Jumala armossaan itse kasvattaa jokaista meistä pääsemään eroon pahasta. Se on hänen työtään. 

Tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi se, kuinka varhaisessa kirkossa opetettiin kaiken pahan kerran häviävän kokonaan. Pyhä Makrina, Gregorios Nyssalaisen sisar ja opettaja 300-luvulla, puhui kuolinvuoteellaan näin: ”Paha on näet kertakaikkisesti karkotettava olevaisen piiristä, ja kuten on jo sanottu, olevaiseen kuulumaton ei saa olla lainkaan. Pahuuden luonto on sellainen, ettei sitä ole olemassa tahdon ulkopuolella, ja kun kaikki tahto kerran on Jumalassa, katoaa pahuus täydellisesti, koska sille ei jää paikkaa olla.” (s. 112)

Jumalan armo kestää iankaikkisesti. Se on toivomme perusta, sen perusta, että me päädymme siihen lopputulokseen, jota kaipaamme, Jumalan yhteyteen. Kun muistamme toivoa ja sen suurutta, voi rohjeta sanoa Jumalalle joka päivä: ”Minä rakastan sinua.” Jumalan rakastaminen on samalla toivon kasvamista meidän sisällämme. Sen tunnustaminen, että rakastamme häntä, muistuttaa meitä hänestä, joka kantaa. Siksi Jumalan rakastaminen on hänen omaa työtään meissä. 


Marian kruunaaminen Lohjan Pyhän Laurin kirkossa


Jumala on rakkaus

Jumala on rakkaus. Kaikki hänessä on rakkautta. Jeesus tuli tuomaan tulta maan päälle ja hän tahtoi sen syttyvän. Jumala, joka tahtoo vain meidän parastamme, tarkoitti tulellaan rakkauden tulta, joka puhdistaa ja jalostaa. Pyhän Hengen tuli vuodatettiin apostolien päälle helluntaina. Siinä voimassa he kehottivat ihmisiä tulemaan kasteelle, Kristuksen puhdistamiksi. Apostoli Paavalin ja kirkkoisien mukaan tämä sama puhdistava tuli kastaa tässä maailmassa parantumattomaksi jääneet sielut. Se tuli on ikään kuin kauterisaatio, joka puhdistaa ja lopettaa verenvuodon. Se ei tunnu aluksi hyvältä, mutta lopulta potilas kiittää lääkäriään. Näin opetti Gregorios Nyssalainen tulesta Isossa katekismuksessaan.

Tästä Jeesuksen tuoman tulen traditiosta juontaa juurensa niin opit helvetistä kuin kiirastulestakin. Alun perin sama tuli koski kaikkia, niin kristittyjä kuin pakanoitakin. Myöhemmin Jumalasta luopuneille ja pakanoille varattiin paikka tulessa, joka ei koskaan lakkaisi, kun taas kiirastuleen päätyisivät vielä parantumiseen kykenevät sielut. (Kiirastulen ”kiiras”-osa tarkoittaa puhdistavaa, samoin kuin sanassa kiirastorstai.) Varhaisessa kirkossa kirkkokansa kuitenkin uskoi, että myös pahat ihmiset, jopa kristittyjen vainoajat, olisivat lopulta samassa pöydässä heidän kanssaan. Kristittyjen yleisimmän käsityksen mainitsevat mm. kirkkoisät Augustinus ja Hieronymus, jotka kummatkin muuttivat käsitystään lopullisesta toivosta elämänsä aikana pessimistisempään suuntaan. Se, että huonommat ihmiset joutuisivat pysyvästi huonompaan paikkaan, oli alun perin pakanallinen käsitys. (Sankarit kohosivat tähtiin jumalten luo, kun taas tavalliset pulliaiset päätyivät ankeaan tuonelaan.) Tämä tiedetään myös siitä, että uusplatonilaiset filosofit rupesivat matkimaan kristittyjen toivorikasta näkemystä 300-luvun tienoilla. 

Lähinnä kirkon läntisessä osassa opetettiin jo 100- ja 200-lukujen vaihteissa joskus sitä, että joidenkuiden tuskat kestäisivät ehdottoman päättymättömästi. Tämä lienee ollut selväsanaisena kantana yhtä harvinainen kuin se näkemys, että Kristuksen valtakuntaan kuuluvat lakkaisivat olemasta. Sitä kutsutaan annihilaatio-opiksi, ja muun muassa kristityt adventistit ja ei-kristityt Jehovan todistajat kannattavat käsitystä nykypäivänä. 

Jumala on kuitenkin rakkaus. Siksi aika harvat kristityt nykyään ajattelevat, että Jumala rankaisisi hänestä luopuneita. Helvetin portit ovat pikemminkin sisältä päin suljettuja. Näin ajatteli viime vuosisadalla mm. C. S. Lewis. En voi oikein kuitenkaan uskoa, että helvetti olisi lopullisesti ja peruuttamattomasti suljettu sisältäpäin. Ilmestyskirjan mukaan Kristuksella itsellään on kuoleman ja tuonelan avaimet, ei meillä. Hän pystyy avaamaan sydämen, joka on suljettu, kirkastamaan itsensä ihmiselle, joka ei ymmärrä, kuka Jumala on. Hänelle on mahdoton enemmän kuin mahdollista. Rakkaus on kaikkivaltias. 

Jääkö toivo alakynteen, kun usko, toivo ja rakkaus pitävät juoksukilpailun? Rakkaus on kyllä suurin ja voimakkain, mutta kukaan ei pysy sen perässä. Toivo vetää mukanaan maaliin Rakkauden luo kaikki, jotka kompastuvat ja kaatuvat elämän matkalla. Ja kaikkihan kaatuvat. Usko taas tukee toivoa, antaa sille tarpeellisen veden, kannustuksen ja energian. Elämän juoksukilpailussa Rakkaus eli Jumala olisi ainoa voittaja, ellei toivo tekisi meistä kaikista heikoista hänen kanssavoittajiaan. Ja näin todella on.

Luen loppuhuipennukseksi Viisauden kirjaa (11:21-12:1) Vanhan testamentin apokryfikirjoista. Kohta kuvaa rakastavan Jumalan toimintatapaa maailmassaan:

"Suuri mahtisi on aina valmiina käyttöön -
kenestä olisi vastustamaan käsivartesi voimaa?
Kuin hiukkanen vaakakupissa
on koko maailma sinun edessäsi,
kuin maahan pudonnut aamukasteen pisara.
Mutta sinä olet kaikille armollinen,
koska kaikki on sinulle mahdollista,
sinä suljet silmäsi ihmisten synneiltä,
jotta he kääntyisivät,
sillä sinä rakastat kaikkea olevaa
etkä inhoa mitään luomaasi -
jos jotakin olisit vihannut,
et olisi luonut sitä.
Jos et jotakin olisi halunnut,
kuinka siitä olisi tullut mitään pysyvää?
Jos et jotakin olisi kutsunut elämään,
kuinka se olisi säilynyt hengissä?
Mutta sinä säästät kaikki,
koska kaikki kuuluu sinulle,
sinä, Valtias, rakastat kaikkea elävää,
sillä sinun katoamaton henkesi on kaikessa olevassa.
Sen tähden sinä ojennat langenneita vähä vähältä,
varoitat heitä muistuttamalla heidän synneistään,
jotta he pääsisivät pahasta eroon
ja uskoisivat sinuun, Herra."


Loppuun virsi 336: 2, 5

---------------------

Messussa laulettiin yhdessä Lasse Mårtensonin "Jumala rakastaa maailmaa" sekä virsikirjasta 440, 805a ja 757:1,5. Luennon jälkeen luettiin seuraava evankeliumi:


Mark. 8:22-26


He tulivat Betsaidaan. Siellä Jeesuksen luo tuotiin sokea mies ja häntä pyydettiin koskettamaan tätä. Jeesus otti sokeaa kädestä ja vei hänet kylän ulkopuolelle. Sitten hän sylkäisi miehen silmiin, pani kätensä hänen päälleen ja kysyi: ”Näetkö mitään?” Mies avasi silmänsä ja sanoi: ”Minä näen ihmisiä – näen ikään kuin puita, mutta ne kävelevät.” Jeesus pani uudestaan kätensä miehen silmille, ja nyt tämä näki tarkasti. Hän oli täysin parantunut ja näki selvästi kaiken. Jeesus lähetti hänet kotiin ja sanoi: ”Älä edes poikkea kylään.”

Ja pidin tällaisen puheen:

Tarkka näkö on toivon näkökyky.
Jeesus on jokaisen ihmisen Luoja.
Ei ole yhtäkään toivotonta tapausta.
Mutta näemmekö metsän puilta?
Ovatko ihmiset vain yksilöitä,
tapauksia, käveleviä puita?
Missä on ihmiskunta,
kokonaisuus, metsä puissa?

Joskus pitää mennä henkisesti
kylä- tai kaupunkiyhteisön ulkopuolelle,
jotta näkisi kokonaisuuden.
Täytyy ajatella toisella tavalla.
Puu on kuitenkin sielläkin,
yksinäinen puu, josta versoaa metsä.
Se on Kristuksen ristinpuu,
elävä puu, uusi ajattelutapa.

Toivo on yhteinen asia.
Kilvoitelkaamme siinä.
Oppikaamme elämään yhdessä
sen tosiasian kanssa,
että Jumalassa ei ole mitään muuta
kuin rakkautta.

"Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi!" (Ps. 25:6)