Black Friday ja kiitos

Black Friday ja kiitos 

saarna Vanhan kirkon keskiviikkoisessa aamumessussa 21.11.2018
Petri Tikka

Hepr. 13:1–6

Pysyköön veljesrakkautenne elävänä. Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun.

Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat.

Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut:

– Minä en sinua jätä,
en koskaan sinua hylkää.

Sen tähden me voimme turvallisin mielin sanoa:

– Herra on minun auttajani,
siksi en pelkää.
Mitä voisi ihminen minulle tehdä?

Black Friday. Mainos kadun kulmassa, kaupan ikkunassa. Ei pitkäperjantai, ei hyvä perjantai, ei edes valkoinen perjantai, kun joulun valokin lähestyy. Ei, vaan musta perjantai. Yhdysvalloissa, mistä tämä suuri alennuspäivä on peräisin, kyseinen päivä seuraa kiitospäivää, Thanksgivingiä. Meillä, pimeässä Pohjolassa, ei ilmeisesti ole kiitosta. On vain Black Friday. 

”Älkää juosko rahan perässä”, kehottaa heprealaiskirjeen kirjoittaja. Alennus, rahojen säästö, saa ihmisen ryntäämään. En halua kuitenkaan tätä enempää moralisoida. Pääasia on se, että Jumala ei koskaan hylkää sinua.

Maailman huolien, enemmän ja vähemmän todellisten, keskellä tämä jää helposti kuulematta. Kirkon opetus on kuitenkin se, että olemme matkalla kohti kiitosta. Maailman loppu on hyvä. Meidän ei tarvitse varmistella elämäämme, ei nyt eikä koskaan. Jumala ei hylkää meitä.

Musta ääni on tosin kova. Mainos junaradan varrella: ”Siinä ja siinä kaupassa Black Friday kestää koko viikon.” C.S. Lewisin kirjoittamassa Narnia-kirjassa valkea velho on tuonut 100 vuotta kestäneen talven, jonka aikana ei kuitenkaan ole joulua. Odottaako tällainen tulevaisuus ketään? Vai onko se jo takanapäin? Mihin me uskomme, mihin me kutsumme toisia?

Messuun, ehtoolliselle. Ja ehtoollinen on kiitosateria; perinteiseltä nimeltään se on eukaristia, joka tarkoittaa juuri kiitosta. Kiitos tulee pimeyden keskelle. Kiitos ei seiso vasta lopussa. Kiitos, täydellinen kiitos, on totta nyt, sillä Jeesuksen tähden ihmisellä on ainainen joulu. Musta päivä ei kestä päivääkään, sillä kiitoksen juhla, ehtoollinen, on nielaissut sen kokonaan. Tässä pöydässä ketään ei kuluteta eikä kukaan kuluta, vaan kaikesta kiitetään ja kaikki kiittävät.

Torstaina 22.11. Yhdysvalloissa on kiitospäivä, mutta kaikkialla maailmassa jokainen eukaristia on kiitospäiväateria. Nyt juuri toteutuu ylösnousseen Herran lupaus: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Hän ei sinua hylkää, hän ei koskaan sinua jätä. On vain kiitospäivä, nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

Jalat maassa, sydän taivaassa

"Jalat maassa, sydän taivaassa"

Saarna Vanhassa kirkossa 4.11.2018
Petri Tikka 

Evankeliumi

Matt. 17: 24-27

Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: ”Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?” ”Maksaa kyllä”, hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: ”Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?” ”Vierailta”, vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta.”

Iloinen sydän, murheettomat jalat

Jalat maassa, sydän taivaassa. Sirakin kirja opettaa: "Iloinen sydän pitää ihmisen hengissä, valoisa mieli lisää elinpäiviä. Muista iloita, innosta itsesäi ja pidä murheet loitolla." (Sir. 30: 22-23) Kalan suun antimella maksetaan ylenmääräiset verot. Jeesus tahtoo tehdä murehtimisen naurettavaksi, vitsiksi.

Maailman murheet ja oman sydämen raadollisuus eivät liikaa paina. Kun sydän on taivaassa, siis Jumalaan kiinnitetty, silloin jalkamme ovat tukevasti maassa. Jalkojen ei tarvitse lennellä ja hypähdellä ojasta allikkoon, hätäilystä hämminkiin. Psalmin sanoin: "Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä." (Ps. 73: 25) Jalat maassa, sydän taivaassa.

Vapaus ja yhteys, joka yllättää

Ihmisten odotukset ja yhteiskunnan vaatimukset painavat sydämen maahan. Vuotuinen temppelivero oli hyvin kiistanalainen asia - vähän niin kuin kirkollisvero nykyään. Jeesus ei kuitenkaan eronnut järjestäytyneestä uskonnollisuudesta verotuksellisista syistä, niin kuin nykyajan Suomessa on tapana. Jeesus oli vapaa toisten odotuksista ja uskonnollis-yhteiskunnallisista vaatimuksista, ja siksi hänen sydämensä ei painunut maahan niiden edesä.

Ihmiset odottavat itse kultakin meistä monenlaista, eivät vain veroja, vaan myös muita tekoja. Jos menee odotusten alle, menettää itsensä ja oman kutsumuksensa. Juuri olemalla oma itsensä, Jumalan antamia unelmia ja suuntaa seuraten, voi myös parhaiten palvella muita.

Joskus on kuitenkin hyvä luopua omasta parhaastaan. Jopa vaatimuksiin voi suostua menettämättä itseään, jos on vapaa. Ja jos vapaudessa kuuntelee toisten outoja ajatuksia tai jopa ymmärryksen puutetta yhtä lailla, voi luoda yhteyttä, joka lopulta yllättää.

"Ylennämme sen Herran puoleen"

Murehtimisen puute on vapautta. Vapaus on taivasta. Taivas ei ole jokin paikka jossakin muualla. Taivas on sitä, että portit tulevaisuuteen ovat avoinna. Taivas ei ole vain tila, johon mennään kuoleman jälkeen. Taivas on murehtivien, köyhien ja vainottujen saama vapaus tässä ja nyt. Jeesus sanoo: "Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa." (Matt. 5:12)

Taivas yllämme on avara, se on avaruus, Jumalan taivas on ääretön, äärettömyyttä. Ja ääretön on Jeesuksen rakkaus meitä kohtaan, kaikkia kohtaan. Hänen jalkansa eivät tosin ole kiinni maassa, vaan puussa. Jeesus korotettiin ristinpuulla maasta. Näin hän teki siksi, että voisimme laulaa: "Ylennämme sydämemme Jumalan puoleen." Kristus ylensi sydämemme iloon ja taivaaseen. Me ylennämme sydämemme ehtoollisella elävän Jumalan puoleen, sillä Kristus nousi kuolleista.

Kolikot pois suusta!

Antiikin maailmassa oli tapana panna kolikko vainajan suulle. Se olisi tullimaksuna Tuonelan rajajoella. Evankeliumissa on merkillinen yksityiskohta, joka liittyy tähän. Kolikko, jolla verot maksettaisiin, on kalan suussa eikä vatsassa (kuten vastaavissa kalakertomuksissa on yleensä tapana).

Kreikan sana ikhthys, joka tarkoittaa kalaa, on samalla lyhenne seuraavan ilmaisun alkukirjaimista: "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja". Kristuksen ei tarvinnut kantaa kolikkoa suussaan, kun hän särki Tuonelan portit sanansa voimalla. Näin hän teki lankalauantaina ennen pääsiäistä. Se, jonka Kristus kalastaa, pääsee kuitenkin vapaaksi tukkivista kolikoista suussaan.

Me emme enää ole kenellekään velkaa mitään, meiltä eivät voi voi vaatia maksuja tuonelan, maan tai taivaan kerberokset, porttivahdit. Kun me kuitenkin velkoja ja veroja maksamme ja toisenlaisiakin odotuksia täytämme, niin tehkäämme niin ilon, suorastaan huvin, sekä yhteyden ja yhteisymmärryksen edistämiseksi.

Kuin kala vedessä...

Omasta luopuminen tai jopa oman häviäminen voi johtaa riemuun. Reilut vuosi sitten kadotin kihlasormukseni järveen mennessäni uimaan kesämökillä Wisconsinissa, josta kihlattuni, nykyinen vaimoni, on kotoisin. Sormus olin liian löysä, eikä sitä enää löytynyt. Ilman tätä tapausta emme olisi päätyneet antamaan kummatkin toisillemme sormuksia häissä, myös minulle. En ymmärrettävästi enää ui sormus sormessa. Joka kerta, kun tulemme Katien kanssa uimasta, saan häneltä sormuksen sormeeni ja uusitun uskollisuuden tunnustuksen. Rakkaus on suurempi, koska sormus katosi.

Mikä on sinun kala-, vesi- tai luopumisjuttusi, joka olikin iloa? Ehkä vastaava kuin Pietarilla, jos löytyi yllättävä ratkaisu pulmaan? Tai varmaan sinut on kasteessa hukattu veteen, jotta löytäisit ilon kirkossa, Kristuksen morsiamessa? No, voit miettiä ja ehkä keskustellakin kirkkokahveilla. Ei kuitenkaan paineita tai odotuksia. Jalata maassa, sydän taivaassa, kuin kala vedessä...

Hyvä, parempi, parantaja

Saarna Vanhassa kirkossa 19.8.2018,
sunnuntain aihe: "Jeesus, parantajamme"
Petri Tikka

Evankeliumi

Joh. 9: 1-7, 39-41

Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” - Altaan nimi merkitsee: lähetetty. - Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.
    Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”

Jumala on kyllä hyvä, mutta onkohan se liian vähän sanottu? Eikö Jumala ole hyvyys itse? Ja riittääkö hyvyyskään kuvaamaan häntä, kun hän ei erottele hyvien ja pahojen välillä? Kaikille hän antaa kaiken tarvittavan, ruoasta ja ilmasta aina perheeseen ja yhteiskunnan turvaan; ketään erottelematta. Juuri hän on se, joka antaa kaiken hyvän. Ja jos jotakin tai jotakuta kutsutaan hyväksi, johtuu se siitä, että se jokin tai joku on päässyt jollakin huomionarvoisella tavalla osalliseksi Jumalasta. Hyvyyttä ei ole olemassa eikä siitä voi puhua ilman Jumalaa. Ja kuitenkin Jumala on enemmän kuin kaikki hyvä ja enemmän kuin hyvyyskään, jos sitä käsitellään yksiulotteisesti.

Parempi!

Jumala on niin paljon enemmän. Hän on niin paljon ylistettävämpi kuin mikään tai kukaan, jota ylistetään. Raamatun mukaan Maria, Vapahtajan äiti ja ikuinen neitsyt, on naisista siunatuin ja kaikki sukupolvet ylistävät häntä autuaaksi. Kuka ylistää Mariaa tällä tavoin? Ehkä katolinen tai ortodoksinen kirkko, niin kuin monista lauluista ja ikoneista tiedämme. Maria on luotu, vain ihminen, ja hänen nöyryyttään ylistetään juuri siksi, että se suuntautui Jumalaan. Kuinka paljon nöyryyttäkin nöyrempi ja suuruuttakin suurempi on itse se Jumalan ikuinen Poika, joka ei kaihtanut neitsyen kohtua lunastaakseen meidät kaikelta pahalta? 

Tämä Jumalan Poika, Jeesus Kristus, on se, joka ei suostunut näkemään sairautta tai vammaa rangaistuksena pahasta. On luonnollista ajatella, että paha tilanne johtuu jostakin pahasta teosta. Mutta mihin tämä logiikka vie? Näkemään pahaa, joskus syystä, yleensä syyttä. Kristus, Jumala, julistaa yksin hyvyyttä, hyvyyttäkin parempaa hyvyyttä, todellisuuden ydintä: "Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki."

Parantaja!

Jumala teot! Jumalan ylistettävät teot! Millään muulla ei ole mitään väliä. Kaikki kirkastuu, kun Jumala toimii. Se, että sokea saa näön, ei ole päätarkoitus. Jos yhteiskunta toimii hyvin, sokeus ei ole ylitsepääsemätön vaikeus. Päätarkoitus, kun Jumala toimii, on se, että hänen hyvyytensä tulee ilmi. Se murtautuu esiin. Tien sivussa olevat nostetaan keskiöön, ja keskiössä paistattelevat saavat väistyä. Jeesuksen tuomio on siinä, että hyvyydeltä, armolta, poistetaan kaikki esteet.

Portit ovat auki! Valo loistaa! Sylki sekoittuu maahan - merkillinen näky pinnalta katsoen, mutta sylihän on 99,5 % vettä. Jeesus on elämä, ja hänen vetensä, elämän vesi, sekoittuu meidän maahamme. Jeesus ei näköjään vastusta maallistumista sen varsinaisessa merkityksessä: armon virvoittava todellisuus sekoittuu arkemme rikkinäisyyteen, kuohkeaan maahan. Kun Sana ja aine yhdistyvät, syntyy sakramentti. Rikkinäisen, maallisen elämämme yhdistyminen Jumalan Sanan, hänen suunsa, veteen parantaa - eikä vain meitä, vaan myös muita. Me voimme parantaa toisiamme jakamalla rikkinäisyyttämme, paljastamalla heikkoudessamme Jumalan hyvyyden suuruuden.

Ehymätön!

Jumala on pelkästään hyvä ja parmepi kuin voimme sanalla "hyvä" ilmaistakaan. Juuri siksi hän on parantaja - koska hän on parempi. Sirakin kirja kutsuu meitä Jeesuksen, hyvä Jumalan virvoittavan Sanan, luo: "Tulkaa luokseni, te, jotka kaipaatte minua, ja ravitkaa itsenne minun antimillani. Jo ajatuskin minusta on hunajaa makeampi... Jotka minua syövät, niiden nälkä kasvaa, jotka minua juovat, janoavat yhä lisää." (Sir. 24: 19-20) Ja vielä tätäkin selvemmin sanoo Jeesus lihaksi tulleena: "...joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä." (Joh. 4: 14)

Ja jotta kukaan ei kuvittelisi, että ei ole riittävän hyvä, ikään kuin oma kelpaamattomuus ehdyttäisi elämän veden lähdettä, lisään vielä yhden siteerauksen. Tämä on Michael Enden sadusta Tarina vailla loppua; tässä puhuu satumaailman ytimessä ja rajoilla oleva Elämän veden lähde: "Minä olen Elämän Vesi, itsestäni kasvan. Mitä enemmän minusta juot, sitä täydemmin minä virtaan." Ehtymätön, ehtymätön elämän vesi parantaa juuri sinut (ja minut), ja se iloitsee siitä, sitä runsaammin pulppuaa, mitä enemmän sillä on parannettavaa.

Jeesus on vastuussa

"Jeesus on vastuussa" eli SAARNA VANHASSA KIRKOSSA 29.7.2018
pastori Petri Samuel Tikka

Luuk. 12: 42-48

Jeesus sanoi:
    ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
    Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.
    Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Tuskinpa Jeesus tässä pakoilee vastuuta siitä,
että hänelle on annettu kaikki ihmiset haltuun?

”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Kenelle on paljon annettu? Jeesukselle.
Keneltä paljon vaaditaan? Jeesukselta.
Kenelle on paljon uskottu? Jeesukselle.
Kuka pannaan paljosta vastaamaan? Jeesus.

Heprealaiskirjeen mukaan ”Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone.” (Hepr. 10: 21), niin kuin kuulimme. Johanneksen evankeliumi ilmaisee selväsanaisesti, että Jeesukselle on todella paljon uskottu. Kristus rukoilee Isäänsä: ”Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut. Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut.” (Joh. 17: 1-2)

Jeesukselle on uskottu Jumalan koko huone sekä kaikki ihmiset. Viime kädessä nämä kaksi – Jumalan huone ja ihmiskunta – ovat sama asia, sillä Jumalalla ei ole muuta asuntoa maailmassa. Me, ihmiset, olemme Jumalan huone, hänen asuntonsa. Jeesukselle onkin uskottu kaikki ihmiset, jotta Jumalan alkuperäinen ja peruuttamaton tarkoitus toteutuisi. Tämä tarkoitus on tehdä kaikista ihmisistä yhtä perhettä, samaa kotia ja taloa, Isän kanssa.

Tehtävä

Aiemmin tämän tarkoituksen toteutuminen oli uskottu Israelin kansalle, juutalaisille ja myös samarialaisille. Abrahamille, yhteen Jumalaan uskovien esi-isälle, Herra lupasi näin: ”Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille..” (1. Moos. 22: 18) Jerusalemin temppelin, Jumalan huoneen, piti olla kaikkien kansojen rukoushuone. Nyt kuitenkin kansoille tarkoitettu osasto temppelistä oli muutettu kauppapaikaksi. Roomalaisia, jotka olivat valloittaneet luvatun maan, lähestyttiin uhkana eikä saman siunauksen, hyvän Jumalan rakkauden, perillisinä.

Jumala ei kuitenkaan poistanut tehtävää juutalaisilta. Hän vain uskoi sen pelkästään yhden juutalaisen, juutalaisten kuninkaan, hoidettavaksi. Jeesuksessa Jumala on yhdistänyt kansat ja valitun kansan yhdeksi perheeksi. Efesolaiskirje opettaa: ”Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan.” (Ef. 2: 14-15)

Lahjat ja uhat?

Rauha. Kuulemassamme Luukkaan evankeliumin kohdassa rauha on kuitenkin kaukana. Jo Sananlaskuissa sanotaan, kuten kuulimme: ”Älä kadehdi väkivallantekijää, älä mieli niille teille, joita hän kulkee.” (Sananl. 3: 31) Taloudenhoitaja hakkaa, isäntä mestaa julmalla tavalla. Isäntä ei ole rakastava Jumala, eikä taloudenhoitaja ole kuva ihmisestä, jolta ankara Isä vaatii paljon ja lopuksi kohtelee kaltoin.

Tämä kohta on kuitenkin usein tulkittu niin, että Jumala odottaa omiltaan uskollisuutta. Kristilliseen opetukseen on aika ajoin liittynyt tietynlaisen toiminnan odottamista: aikaa ei saisi tuhlata, puhutaan kristityn vastuusta tai niin sanotusta luterilaisesta työmoraalista. Luterilaisuus on kutenkin vapauden tunnustuskunta, eikä kristillisyyteen liity pakonomainen velvollisuudentunto.

Vaikka kyse ei olisikaan tästä, haluamme kuitenkin itse olla parempia ainakin. Kaikenlaiseen vastuuseen liittyy joka tapauksessa uhka: entäs jos en onnistu? Uhkaan sisältyy rangaistuksen odotusta, ja kohti hiipivä rangaistus on väkivallan kanssa läheistä sukua. Koska Jumala kuitenkin tietää heikkoutemme ja pelkomme, hän ei kerta kaikkiaan odota meiltä mitään, kaikkein vähiten uskollisuutta hänen itsensä antamien lahjojen hoitamisessa. Uhkaa ei ole, eikä vastuu ole meidän.

Meille on suotu vain lahjoja, vain hyvyyttä. Isä antaa itsensä ja koko luomakunnan, kaikki rakkaamme. Eikä siinä vielä kaikki: Poika antaa meille Henkensä, ja Henki antaa rakkautensa. Meillä on siis kaikki ja enemmän kuin kaikki. Meillä on Jumala. Ainoastaan juutalaisille oli uskottu lahjan lisäksi tehtävä, ja heillekin vain siksi, että he olivat vapautettuja. Egyptin orjuudesta päästyään Israel sai täydellisen rakkauden lain, jota toteuttamalla Jumalan kansan oli määrä vapaasti ja ilman käännyttämistä johtaa kansat Jumalan valoon.

Ei stressiä, ei paniikkia!

Mitä on sitten kuva ankarasta, suorastaan diktaattorinomaisesta isännästä ja äärimmäisen välinpitämättömästä taloudenhoitajasta? Se on kuva siitä, mihin legalismi, moralismi, stressaaminen ja muut itsemme tarkkailuun perustuvat ajatukset johtavat. Helposti sitä kuvittelee, että kiinnittämällä huomiota omaan käyttäytymiseensä voi tulla paremmaksi. Ehkä näin, mutta viime kädessä on tullut pyörittyä vain itsensä ympärillä (1. Kor. 4: 3-5). Lähimmäinen on väkisin unohtunut juuri siksi, että hyvään on kehotettu, mutta ilman armon, Jumalan armon, avartavaa ilmapiiriä.

Ilman armoa puhe rakkaudesta, lähimmäisyydestä tai jopa anteeksiannosta muuttuu vaatimukseksi, joka johtaa kapinaan. Vertauksellaan väkivallan kierteestä Jeesus Kristus opettaa, mihin inhimillisen viisauden tiet, hyvän elämän ohjeet, sellaisenaan johtavat. Hyvään kannustaminen tosin ei itsessään ole pahasta. Mikäli se kuitenkin irtaantuu tavalla tai toisella Jumalasta, joka on meidän kaikkien Isä, ja muuttuu hyvillä teoilla tärkeilyksi, silloin hyvään kehottaminen ei johda enää ihmisiä yhteen. On jäljellä vain enemmän tai vähemmän ankara isäntä ja ahdistunut, kyllästynyt taloudenhoitaja.

Jeesuksen rajut vertaukset puhuvat lopulta siitä, kuinka murehtiminen tappaa, stressaaminen vahingoittaa ja pingottaminen murhaa. Jumala ei halua, että meihin jää vähäisintäkään määrää orjuuttavaa tai orjallista henkeä. Hän vie meidät täydelliseen vapauteen. Niin kuin Jeesus sanoo vain vähän aiemmin Luukkaan evankeliumissa: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” Ja vielä: ”Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan.” Se, jolla on valtakunta, on vapaa ja vallassa, ei stressin orja. Jumalan valtakunnan vapaus ei kuitenkaan ole toisten hallitsemista uhalla. Isä Jumala vapauttaa meidät viemällä meidät itsensä luo, sydämellensä saakka. Siellä ei ole mitään menetettävää. Isän sisimmässä ei ole pelkoa, ei sitä, mitä luon toisille, eikä sitä, mitä toisilta saan. On vain elämää, avartumista.

Jeesus Kristus ja ylistys

Keneltä sitten vaaditaan paljon? Ja kuka pannaan paljosta vastaamaan? Kuten sanoin alussa, itse Jeesus Kristus, koska hänelle on annettu paljon, hänelle on uskottu aivan kaikki ihmiset. Koska hänelle on uskottu kaikki ihmiset, hänet myös pannaan vastaamaan heidän kohtalostaan. Koska todella paljon hänelle on annettu, häneltä vaaditaan myös uskomattoman paljon. Isä Jumala haluaa saada takaisin sen, minkä on Pojalleen antanut: kaikki luomansa ihmiset, kaikkina aikoina. Jos yksikään sielu on hukassa, Poika ei olisi lopulta luottamuksen arvoinen palvelija. Hän on kuitenkin kärsivä Herran palvelija, jota jokaisen kieli on ylistävä, avarasti ja varmasti ja vapaasti. Aivan, aivan kaikki ovat ylistävä.


Onko sitten meillä Jeesuksen vapauttamina mitään tehtävää, mitään mahdollisuutta uskollisuuteen? On toki: juuri ylistämistä, sitä, mitä kohti kaikki on jo matkalla. Ylistäminen yhdistää. Ylistäminen toteuttaa Jumalan tarkoituksen: yhteyden ilon. Ilo ja kiitos kantavat hedelmää, joka tuo ihmiset yhteen, samaan kotiin ja taloon Isän kanssa, yhdeksi perheeksi. Ylistys on vapaata toimintaa, se puhkeaa lauluun, se virittää kaiken soimaan todellisuuden pohjavirettä: toivoa. Ylistys rohkaisee, se soi kiitosta luomakunnasta, jokaisesta hyvästä lahjasta, nykyisestä ja tulevasta, jokaisella, monenkirjavalla sävelellä ja teolla, sanalla ja soinnulla. Ylistys on sisimpämme, kättemme ja kieltemme musiikkia. Ylistys on uskollisuutta Kristuksen, meidän Jumalamme, lahjojen hoitamisessa. Niin kuin Sirak opettaa tälle sunnuntaille uskotussa Vanhan testamentin apokryfitekstissä: ”Kaikista teoistaan Daavid antoi kiitoksen Herralle… Koko sydämestään hän ylisti Luojaansa… Hän asetti laulajia alttarin eteen esittämään psalmeja suloisin sävelin; joka päivä he laulullaan ylistivät Herraa… temppeli kajahteli jo aamuvarhaisesta. Herra antoi anteeksi hänen syntinsä ja vakiinnutti hänen mahtinsa ikiajoiksi, antoi liitollaan hänen suvulleen kuninkuuden ja Israelin kunniakkaan valtaistuimen.” (Sir. 47: 8-11)  

Majailua kirkastusvuorella!

SAARNA KIRKASTUSSUNNUNTAINA VANHASSA KIRKOSSA, 15.7. A.D. 2018
Petri Tikka

Rakkaat ystävät,

Ennen kirkastusvuorta Pietari oli tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi ja Jeesus oli puhunut ensi kertaa kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Kirkastusvuori oli joko Nasaretin lähellä oleva Taabor tai mahdollisesti korkea Hermon, joka kohoaa Israelin muinaisella pohjoisrajalla. Tällaiselta korkealta näköalapaikalta alkoi Vapahtajan matka kohti Jerusalemia - pohjoisesta Galileasta etelään, kohti Juudeaa. Tämän ristin tien ja sen voiman näki edeltä messiaaninen psalmi 89: ”Pohjoisen ja etelän sinä olet luonut, Tabor ja Hermon ylistävät sinun nimeäsi. Käsivartesi on voimaa täynnä, kätesi on voittoisa ja väkevä. Vanhurskaus ja oikeus ovat valtaistuimesi perusta, armo ja uskollisuus ovat sinun palvelijasi.” (Ps. 89: 13-15)

Tahdon nyt saarnata siitä, kuinka kirkastusvuorella katsellaan, keskustellaan ja rakennetaan kotia.

KATSELU

Usein puhutaan siitä, kuinka kirkastusvuoren kaltaisia hengellisiä huippuhetkiä on monella kristityllä. Sen jälkeen saatetaan sanoa, ettei huippuhetkiin voi jäädä, vaikka niiden muistelemisesta voi saada voimaa. On toki selvää, että hetket ovat ohikiitäviä. Silti en sanoisi, ettei kirkastusvuorten valoon voi jäädä. Todellisuus pysyy, vaikka se hämärtyisi välillä. Kristus on itse rakkaus ja voima, sen osoitti risti. Eikö hänen kirkkauttaan saisi – ja pitäisikin - keskeytyksettä katsella? Kirkastusvuorella Mooses, Elia ja Jeesus puhuivat kaikesta siitä, mitä Jerusalemissa tapahtuisi. Eikö myös kristityn omien kirkastusvuoren valo ole juuri Jerusalemin ihmeiden, ristin ja ylösnousemuksen, valoa? Mitä muuta se voisikaan olla? Miksi en jäisi Jumalan omaan valoon, joka loistaa iloa ja pelastusta enemmän kuin kaikille?

Toinen Pietarin kirje kehottaa katsomaan kirkastusvuoren valoa jatkuvasti. Puhuessaan Herramme Jeesuksen Kristuksen jumalallisesta suuruudesta kirje sanoo näin: ”Hän sai Jumalalta, Isältä, kunnian ja kirkkauden, kun hänelle kantautui Ylhäisimmän Kirkkauden ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt." 18 Tämän äänen me itse kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella. 19 Siksi me voimme entistä lujemmin luottaa profeetalliseen sanaan. Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämessänne.” (2. Piet 1:17-19)

Kiinnitä, rakas kristitty, katseesi siihen, mikä on kirkasta ja syvästi totta, siihen, mikä vapauttaa ja näyttää kaiken kauniina. Äläkä pelkää, jos sinulla ei ole mitään eritystä tunnekokemusta tai mystistä näkyä tai oivallusta. Kaikille meille on annettu sama kaste. Kun Jeesus kastetiin, Jumala julisti rakkauttaan häntä kohtaan. Sama ääni julisti kirkastusvuorella, että häntä tulee kuunnella. Kristuksen käskyn mukaan sinut on kastettu, rakas kristitty. Kasteessa on meidän kirkastusvuoremme, siinä kuuluu hänen rakastava äänensä.

KESKUSTELU

Kristus, Elia ja Mooses keskustelivat Vapahtajan poislähdöstä, exoduksesta. Exodus on myös toinen Mooseksen kirja. Se kertoo, kuinka Israelin kansa vapautettiin Egyptin orjuudesta. Mooses, Elia ja Jumalan Poika keskustelivat siis vapaudesta - kuten Paavali sanoo: ”missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” Ja yhtä tärkeää kuin itse aihe, vapaus ja vapautus, on se, että he keskustelivat. Kirkastusvuori oli keskustelun avaus. Se oli ensimmäiset kirkkokahvit. Keskinäinen keskustelu, rohkaisu, onkin välttämätön osa jumalanpalvelusta, niin kuin heprealaiskirje opettaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr. 10:25)

Keskustelu tulee mahdolliseksi siitä, että ajattelee hyvää. Ajattelee hyvää toisista, muuten ei uskalla keskustella. Ajattelee hyvää Jumalaa, muuten ei jaksa keskustella iloisesti. Jeesus ajatteli hyvää, kun hän rukoili vuorella Isää ja keskusteli Mooseksen ja Elian kanssa. Kirkastussunnuntai on sen juhla, että me saamme keskittyä hyvään. Meillä on lupa ja velvollisuus siihen. Keskusteluhan on juuri hyvän jakamista, yhteistä ajattelemista. Paavalikin kehottaa: ”…ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.” (Fil. 4:8)

Hyvän ajatteleminen ei uuvuta, vaan avaa sellaiset näköalat, joiden avulla jaksaa – ja jaksaa erityisesti iloita. Kolme opetuslasta kuitenkin nukkuivat, kuten myöhemmin Getsemanen puutarhassa. Jaakob, Pietari ja Johannes olivat muuten varhaiskirkon suuret johtajat! Oli miten oli, nukkuvakin kristitty havahtuu, kun hyvähenkinen keskustelu kutsuu mukaan. Rippikoulussa usein opetetaan, että kristityn elämän autossa on neljä pyörää: Raamatun lukeminen, rukous, ehtoollinen ja kristittyjen yhteys. Yhteyttä ei ole, jos ei puhuta.

KOTI

Kirkon kulmakivi Pietari oli ihmeissään, kun hän näki kirkkaan kolmikon keskustelun. Hän halusi rakentaa majoja. Ilmestysmaja oli pyhäkköteltta, joka oli Israelin kansan ensimmäinen temppeli. Jumala johti kansaa Egyptistä pois kirkkaana pilvipatsaana päivällä ja tulipylväänä yöllä. Hän ilmensi läsnäolonsa peittämällä pilven lailla temppelin, ilmestysmajan. Ja nyt – kirkastuvuorella -  Jumala kuuli Pietarin hämmentyneen pyynnön ja peitti majansa läsnäolollaan. Tämä maja oli ja on Jeesus.

Kaksitoistavuotiaana temppelissä Jeesus sanoi Marialle ja Joosefille: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Silloinkin Jeesus oli keskustellut, sillä kertaa Israelin opettajien kanssa. Kun me katselemme häntä, me vapaudumme keskusteluun ja niin meillä on koti, maja. Pietarin pyyntö ei ollut väärä eikä paha. Me saamme, ja meidän tuleekin, jäädä majailemaan kirkastusvuorelle. Meidän pitää ajatella kaikkea hyvää ja korkeaa, kaikkea kaunista ja kirkasta, yhä korkeammin, yhä kirkkaammaksi sen nähden. Meidän tulee kiinnittää katseemme Jeesukseen, ja sanoa Laulujen laulun morsiamen sanoin: ”Tartuin häneen enkä päästänyt irti.” (Laulujen laulu 3:4)

Vuorella Jeesuksen jumalallinen kirkkaus tuli ilmi. Hän oli kulkemassa kohti taivasta, iloista laajuutta, voittoa, kaikkialla läsnäoloa. Vapauttavan ristinsä tiellä hän oli jo kuitenkin taivaassa. Tällaista, taivaallista, on hänen nimessään kastetun elämä, armoa levittäen, armoon uskoen, armoa virsin ylistäen, armolla rohkaisten ja siitä kirkkokahveilla keskustellen ja sitä arjessa ja luonnossa ihmetellen. Psalmi 104 sanoo Jeesuksesta: ”Ylistä Herraa, minun sieluni! Herra, minun Jumalani, miten suuri ja mahtava sinä olet! Sinun vaatteenasi on kirkkaus ja kunnia, valo ympäröi sinut kuin viitta. … Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. 28 Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi. … 31 Olkoon Herran kunnia ikuinen! Saakoon hän iloita kaikista teoistaan, 32 hän, jonka katseesta maa järisee, jonka kosketuksesta vuoret savuavat!” (Ps. 104)

Tunnustamme uskomme Nikean uskontunnustuksen mukaan, joka on virsikirjan viimeisellä aukeamalla.

Äärettömän runsas armo!

 Äärettömän runsas armo!
pastori Petri Tikka, saarna Vanhassa kirkossa ja Hyvän toivon kappelissa
4. sunnuntaina helluntaista 17.6. A.D. 2018

Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.
    Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.
(Kirje efesolaisille 2:1-10)

Kun apostoli Paavali puhuu armosta, miten kuvailla sitä! Oi suloisia sanoja! Makeammat kuin mesi! Kauniimmat kuin kedon kukat! Avarammat kuin avaruus! Apostoli avaa aarreaitan näin sanoen: ”Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen!” (Ef. 2: 6-7) Niin – äärettömän runsas armo! Armo, Jumalan vakaa rakkaus! Armo, kaikkien syntisten toivo! Armo, pelastuksemme avain! A.R.M.O.: Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme.

Armo on Jumalan vakaa rakkaus

Tätä sanaa ei voi kyllin kehua. Tätä sanaa ei voi tarpeeksi ylistää. Armossa on sekä aivan kaiken ydin että koko olemassaolon laajuus. Ilman sitä emme voi elää, mutta ei ole koskaan ollut hetkeä, jolloin se ei olisi ympäröinyt meitä kokonaan. Niin kuin psalmi 23 julistaa: ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä…” Ja niin kuin niin moni psalmi suorastaan hokee: ”Iäti kestää hänen armonsa.”

Ensimmäinen Johanneksen kirjeen mukaan Jumala on rakkaus. Armo tarkoittaa Jumalan omaan rakkaus-olemukseen, hänen peruuttamattomaan luonteeseensa, perustuvaa rakkautta. Niin kuin Jumala itse laulaa profeetta Hoosean kirjassa: ”Minä rakastan heitä omasta tahdostani… Minä vastaan sinun pyyntöihisi, minä pidän sinusta huolen. Minä olen kuin ikivihreä sypressi, vain minä kannan sinulle hedelmää.” (Hoos. 14: 6, 9)

Yleensä armo ymmärretään anteeksiantavana mielenlaatuna. Ja tätä Jeesus kyllä osoitti ja opetti: ”’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” Jumalan armo ilmenee juuri ahneuteen, himoon, vihaan ja moniin muihin pahoihin synteihin langenneiden ihmisten (siis meidän kaikkien) rakastamisena. Armo ei muutu eikä vähene yhtään missään tilanteessa, minkään meidän asenteemme tähden; Jumalan ehdoton rakkaus meitä kohtaan on täysin läpinäkyvä ja kirkas.

Armo oli ”jo ennen maailman luomista”

Tällainen käsittämättömän jalomielinen mielenlaatu on mahdollinen vain siksi, että armo on olemassa meidän tekemisistämme, jopa meidän olemassaolostamme riippumatta. Se ei ole vain anteeksiantoa, sillä se on ollut olemassa ennen kuin mitään anteeksiannettavaa on tehty. Efesolaiskirjeessä sanotaan edeltävässä kohdassa: ”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina… Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa!” (Ef. 1: 4, 6)

Armo on rakkautta, joka on olemassa jo ennen kuin mitään on tehty. Armon on ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme! Jokainen meistä haluaisi tosin todennäköisesti ansioita – kukapa ei haluaisi olla paras versio itsestään. Vähintäänkin haluamme unelmiemme, kaikkein mahdottomimpienkin, toteutuvan. Me tavoittelemme ansioita myös hyvän toteutumiseksi, niin että maailma rakentuisi paremmaksi yksi pala kerrallaan.

Nyt Jumala on kuitenkin hajottanut tämän ansioiden palapelin! Ansiot ovat ylpeyden peruste, ansioiden tavoittelu on ahneuden alku, ansioihin perustuva talousjärjestelmä johtaa kerta toisensa jälkeen lamaan. Meille on kuitenkin annettu uusi tie – kaste!

Kasteen armon tähden olemme taivaassa - nyt!

Pieni lapsi ei voi ansaita mitään. Kaste voi kuitenkin tapahtua missä iässä vain – mutta vain kerran. Kasteessa ihminen nimittäin upotetaan kertakaikkisesti armon mereen. Vanha, ansioita hamuava, ihminen hukutetaan. Näin sanoo apostoli kirjeessään kolossalaisille: ”Kasteessa teidät yhdessä [Kristuksen] kanssa haudattiin ja herätetiin eloon, kun uskoitte Jumalaan, joka voimallaan herätti Kristuksen kuolleista.” (Kol. 2: 12) Tähän, kasteeseen, myös efesolaiskirje viittaa: ”Armosta teidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa…” (Ef. 2: 5-6)

Kaste on ihmisen henkilökohtainen pääsiäinen. Se on ylösnousemus Kristuksen kanssa, hänen voimassaan. Halleluja! Ei tässäkään kuitenkaan kaikki. Kaste on myös jokaisen kristityn oma henkilökohtainen helatorstai, taivaaseen ottamisen päivä. Efesolaiskirje sanoo vanhemman käännöksen mukaan: ”Jumala… on… yhdessä [Kristuksen] kanssa[an] asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa…” (Ef. 2: 6)

Kukaan ei pääse taivaaseen. Kristitty on nyt taivaassa maan päällä ollessaan. Tämä ei ole myöskään omahyväistä harppujen helinää. Me saamme osaksemme armon, jotta rakastaisimme maailmaa kuin Kristus. Jumalan suunnitelma koskee kaikkia, kuten Raamattu opettaa: ”…osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta…” (Ef. 2: 7, vanha käännös) Ja toisessa kohtaa pyhää Raamattua, roomalaiskirjeessä: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen.” (Room. 11: 32) Jumalan Sana ei voi raueta tyhjiin.

Armo on kaikille

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2: 8) Näin Paavali painottaa, että kaikki on Jumalan lahjaa. Mikään, mikä on olemassa, ei perustu ihmisen tekoihin. Kaikki on armoa. Jopa usko voidaan kääntää Jumalan uskollisuudeksi. Uskokaan ei ole ehto, vaan lahja, joka on Isän uskollisuuteen tarrautumista. Niin voi myös Paavalia kääntää näin: ”Uskollisuutensa tähden Jumala on meidät kastanut osoittaakseen armonsa kaikille aikakausille – kaikille koskaan eläneille ihmisille.”

Lopuksi lauloin isäni Kari Tikan säestämän Armolaulun hänen säestyksellään.

"Taivaan ovi oli auki" (+ Universalist Conference Speech BELOW)

First Universalist Church, Providence -
saarnastuolissa Hyvä Paimen

"Taivaan ovi oli auki" - millainen on konferenssi kristillisestä universalismista?

Petri Tikka

Olin mukana varsin erityislaatuisessa konferensissa. Sen sisältönä oli kaikkia koskaan eläneitä ihmisiä koskeva kristillinen toivo. Tämä aihe ei useinkaan yllä omaksi kokoontumisekseen asti. "A Door Standing Open" (Christian Universalism Reconsidered) järjestettiin 27.-29.4.2018 Yhdysvalloissa, Rhode Islandin osavaltion pääkaupungissa Providencessa (= Kaitselmus). Kirjoitan itse väitöskirjaani kaikkien pelastumisen toivon sovitusopillisista perusteista. Olin matkalla humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulun tukemana. Konferenssi oli erittäin raikashenkinen ja ajatuksia herättävä. Pidin siellä pienen puheen omasta tutkimuksestani, joka on alhaalla liitteenä englannin kielellä. Kerroin myös tulevasta kaikkien pelastumista käsittelevistä oopperasta (isäni Kari Tikan "Rakkaus on väkevä kuin kuolema") ja konferenssista, jotka ovat huhtikuussa 2020 Helsingissä.

Konferenssin puitteista, taustoista ja ihmisistä

Konferenssi pidettiin paikallisen universalistiseurakunnan kirkossa, mutta sen varsinainen järjestäjä oli evankelikaalinen George Sarris. 1800-luvulla Yhdysvalloissa kirkkokunta, joka kannatti kaikkien lopullista pelastumista, oli kuudenneksi isoin (valtavassa kirjossa). Nyt ajatus on kuitenkin erillisenä kirkkokuntana kuollut. Ajatuksen selväpiirteistä kannatusta esiintynee englanninkielisessä maailmassa eniten ns. evankelikaalisessa (eli käytännössä herätyskristillisessä) teologiassa, mutta juuri samassa piirissä apokatastasis (eli kaiken ennalleen asettaminen) herättää oppina eniten vastustusta.

Konferenssin nimi viittaa Ilmestyskirjaan: "Sitten näin tämän: taivaan ovi oli auki..." (Ilm. 4:1) First Universalist Churchin kuorin (kirkon etuosan) ympärillä on kaari, jossa lukee: "...katso Jumalan maja ihmisten seassa, ja hän on asuva heidän kanssansa, ja he tulevat hänen kansaksensa, ja itse Jumala on oleva heidän kanssansa ja heidän Jumalansa." (Ilm. 21:3; tämä vuoden 1776 suomennoksesta, sillä kyseinen kirkkokin on 1870-luvulta.) Ylemmäksi olen laittanut kuvan saarnastuolista, jossa on Hyvä Paimen. Paimen, joka ei kadota yhtäkään lammasta, oli ja on tärkeä peruste kristilliselle universaalitoivolle. 

Itselleni oli muuten varsin hämmentävää saada selville, että vielä on olemassa vanhempaa perinnettä jatkavia seurakuntia. Nykyinen unitaariuniveralistikirkko (johon myös tämä seurakunta virallisesti, mutta ristiriitaisesti, kuuluu) ei ole opillisesti kristillinen yhteenliittymä. Tämä on vaikeuttanut monelle (myös minulle) termin "universalismi" käyttämistä. Kristillistä universalismia, päinvastoin kuin nykyään paremmin ajatuksena tunnettua synkretististä universalismia (jonka mukaan kaikki tiet vievät taivaaseen), perustellaan kuitenkin nimenomaan Raamatulla ja kristillisen uskon perustajatuksilla. 

Itse asiassa kaikkien pelastumisen toivoa voi kannattaa myös sellaiset uskovat, jotka pitävät Raamattua erehtymättömänä. Yksi tällainen ihminen on George Sarris, joka on äskettäin kirjoittanut yleistajuisen kirjan kaikkien pelastumisen toivosta. Hän päätti järjestää konferenssin Providencessa kuultuaan, että siellä pitää sijaansa sekä ikuisuuden käsitettä tutkinut professori David Konstan että perinteinen, kolminaisuusopillinen universalistiseurakunta. Sarris itse erotettiin omasta seurakunnastaan, kun hän alkoi julkisesti kannattaa kaikkien pelastumisen toivoa. 

Vasemmalta oikealle: Thomas Talbott, Petri Tikka, George Sarris

On kuitenkin myös olemassa uudempia, irrallisia seurakuntia, jotka kannattavat tätä ajatusta, vaikka yleensä ihmiset kuuluvat omiin kirkkokuntiinsa tämä ajatus sydämessään. Olin tavannut monia tässä konferenssissa olleita ihmisiä jo elokuussa 2016, sillä silloin järjestettiin "Forgotten Gospel" -konferenssi The Sancturary -seurakunnassa Denverissä, Coloradossa. Nyt ja silloin tapasin mm. Thomas Talbottin, joka on asian tunnetuimpia tutkijoita (hän on uskonnonfilosofi), Peter Hiettin, joka on apokatastasis-oppia kannattavan The Sancturary -seurakunnan pääpastori, Brad Jersakin, joka on kanadalainen ortodoksieksegeetti, ja myös Sarrisin. Jaoin huoneen ainoan toisen Euroopasta tulleen kanssa. Edellisessä konferenssissa olin tutustunut ruotsalaiseen Stig Hedmaniin, joka on asiaa innokkaasti kannattava helluntailais-luterilainen, eläkkeellä oleva musiikinopettaja.

Konferenssin antia: rakkauden voima

Keskustelin ennen konferenssin varsinaista alkua Thomas Talbottin kanssa, joka on kirjoittanut kaikkien pelastumisen toivon seikkaperäisen puolustuksen uskonnonfilosofiselta kannalta: The Inescapable Love of God (= Jumalan väistämätön rakkaus). Hän on yksi väitöskirjani päälähteistä. Talbottin mukaan hänen kirjaansa vierastivat sekä ns. liberaalit että konservatiivit kustantajat, ensiksi mainitut sen selväpiirteisen kristillisyyden takia, toiset sen avarahenkisen lopputuloksen tähden! 

Kerroin myös Talbottille saksalaisesta luterilaisesta pastorista 1700-luvulta, Georg Klein-Nicolai, joka kirjoitti apokatatasis-oppia julistavan teoksen nimeltään Ikuinen evankeliumi. Klein-Nicolain mukaan kadotettujen, hylättyjen, tuskaa voi verrata Kristukseen, joka huusi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Talbott vertasi tätä ajatusta 1800-luvun skotlantilaiseen teologiin, George MacDonaldiin. Tämän mukaan juuri se, kuinka ihmiset sulkevat itsensä Jumalalta ja kokevat itsensä hylätyiksi ja yksinäisiksi, avaa lopulta heidän silmänsä Jumalan todellisuudelle. 

Konferenssin alkupuolella perjantai-iltana George Sarris antoi yleiskuvan kaikkien pelastumisen toivosta. Hän muun muassa esitti, että mahdottomien tapausten päätyminen loppumattomaan tuskaan on pakanallinen (mm. Platon, Vergilius, Ištar-kertomukset) eikä alkujaan juutalais-kristillinen ajatus. Rabbiinisessa juutalaisuudessa helvettiä vastaava Gehenna on usein rajattu (alle vuoden kestäväksi käsitetty) ja puhdistavaksi ymmärretty tila. Sarrisin mukaan Raamatun ikuisesta rangaistuksesta puhuvat kohdat ovat ongelmallisia päättymättömän kadotuksen puolustuksia. "Ikuisuus" on kreikaksi "aioon", joka ei tarkoita ehdotonta loputtomuutta, vaan sitä, että asian raja ei ole tiedossa. (Sivuhuomautuksenani: tällainenkin ikuisuus voi olla rajatonta, sillä esim. Jumala ja elämä eivät ole pelkästään tiettyyn lopputarkoitukseen tähtääviä prosesseja.)

Sarrisin käsityksen mukaan rakkaus on maailmankaikkeuden suurin voima, sillä se on ainoa voima, joka saa lopputuloksensa aikaan ilman pakotusta. Ihmisen sydämeen helposti tulevat syytökset, kuten "Jumala ei rakasta sinua eikä ole riittävän voimakas pelastaakseen sinut", ovat demonien tuottamia valheita. Lisäksi kreikkalaistaustainen Sarris kertoi positiivisesta kokemuksestaan ortodoksiliturgiassa, jossa lauletaan: "Sinä olet hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala". Hän viittasi myös "Kristuksen tuoneelaanastumisena" tunnettuun pääsiäisikoniin (vasemmalla ja alhaalla siitä kuva), jossa Kristus vetää ranteista ihmiskuntaa edustavat Aadamin ja Eevan. Ymmärsin viittauksen niin, ettei ihmiskunnalla ei ole voimaa pelastuksensa suhteen - se ei edes tartu käteen (mitä usein pidetään vähittäisvaatimuksena "hukkuvan pelastumisessa")!

Konferenssin antia: Jumala on kerran kaikki ja kaikissa

Kallion kirkossa kerran bongaamani ikoni

Seuraavana päivänä, lauantaiaamuna, konferenssissa puhui eksegeetti ja patristiikan tutkija Brad Jersak. Hänen mukaansa ajatus siitä, että osa ihmiskunnasta päätyisi ikuiseen ja tietoiseen tuskaan ("eternal conscious torment", teknisempi termi ns. perinteiseille helvettikäsitykselle), ei esiinny vanhoissa uskontunnustuksissa (Apostolinen ja Nikean uskontunnustus). Jersak esitti, että kirkkoisät ja -äidit odottivat, että kaikki lopulta pelastuvat. Hän viittasi mm. Johannes Krysostomokseen, joka oli innokas helvetillä pelottelija. Kuitenkin hän kuuluisassa pääsiäissaarnaassaan julistaa, että Kristuksen ylösnousemuksen ansiosta kukaan kuollut ei ole haudassa.

Kirkkoisien opetuksiin viitaten Jersak sanoi, että kaiken ennalleen asettaminen (apokatastasis) on alusta asti tarkoitettuun tilaan saapumista, ei alkuperäiseen tilaan takaisin päätymistä. Lopullisen toivon perusta on tässä opetuksessa jo inkarnaatiossa: tullessaan ihmiseksi Jumalan Sana (Kristus) otti omakseen koko ihmisluonnon, ihmisyyden, ihmiskunnan! Kirkkoisillä oli kuitenkin vahva usko ihmisen vapaaseen tahtoon, joka voisi heikentää toivon lujuutta (sillä silloin kieltäytyminen olisi mahdollista). Kuitenkin mm. Maksimos Tunnustajan mukaan Kristus paransi tahtomme Getsmanen puutarhassa (jossa Vapahtaja alisti inhimillisen tahtonsa Jumalan pelastavaan tahtoon). Lisäksi Raamatussa usein uhkana esiintyvä tuli on itse asiassa Jumalan rakkauden kirkkaus, mikäli Iisak Niniveläiseen on uskominen. (Tuli puhdistaa, kauterisoi haavat.)

Nikean uskontunnustukseen vaikuttanut "isien isä" Gregorios Nyssalainen oli erittäin selväpiirteinen ja avoin kaikkien pelastumisen julistuksessa: hänen mukaansa Jumala on kerran kaikki ja kaikissa. Jersakin mukaan filippiläiskirjeen toisen luvun kohta, jossa sanotaan aivan kaikkien lopulta tunnustavan Jeesuksen Herraksi, on sama kuin kasteessa lausuttu uskontunnustus. Brad Jersakille kaikki tämä tarkoittaa päivittäistä luottamusta häneen, joka pelastaa meidät kaikki, ei niinkään oppia tai "ismiä".

Toisena puhujana voin kertoa vielä hieman David Konstanin, antiikin kirjallisuuden professorin, mietteistä Uuden testamentin käsitteiden äärellä. Katumuksena tai kääntymyksenä usein käännetty muinaiskreikan metanoia viittaa hänen mukaansa pikemminkin sydämen uudistumiseen, ei niinkään menneestä itkemiseen. Itse asiassa positiivisena mielenlaatuna metanoia tarkoittaa melkein samaa kuin pistis, joka järjestään käännetään uskoksi. Kuitenkin myös pistis on hieman erilainen alkuperäiseltä merkitykseltään. Se viittaa luottamukseen (englanniksi: trust tai confidence), joka tarttuu johonkin. Esimerkiksi Jeesukselta paranemista etsineillä sairailla oli määrätietoinen luottamus häneen, koska hänen tiedettiin tehneen hyvää. Minua tämä inspiroi, sillä tällainen "usko" eli luottamus perustuu hyvään todistukseen ja kokemukseen, ei itse tehtyyn uskotteluun, saatika väkinäiseen valintaan.

Lisäksi voisin kerota Peter Hiettin sydäntä riipaisevista kokemuksista Isän (ja isän) rakkauden äärellä sekä Thomas Talbottin luennosta, jossa hän selitti, kuinka Raamattua voi lukea universalistisesta näkökulmasta, ja vielä parista upeasta tanssiesityksestä, mutta pitäähän joidenkin asioiden jäädä mysteereiksi? Lopuksi vain tämä. Universalistiseurakunnan pastori Scott Axford selitti sunnuntain saarnaassaan osuvasti, ettei sanaan "kaikki" voi perustaa koko teologiaa. Kaiken pitää perustua Kolminaisuuteen, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen yhteyteen/ykseyteen, häneen, joka yksinomaan on olemuksellisesti Rakkaus.  

helatorstai ylimpänä = Kristus vie ihmisyyden Jumalan luo
 / Ascension Day upmost = Christ taking humanity to God

SPEECH
A Door Stand Open conference, Rhode Island, April 2018
Petri Tikka

First of all, I'd like to say that I come from a family and faith background where the grace of God is everything. There are no strings attached. God's promises mean what they say. Even faith is not a thing you decide, but a free gift. My father, who is a musician, and my mother, who is a pastor, taught me these things. They actually also have believed in universal salvation all the time, even if, for a while, I didn't know that they did.

Last year, I had a roller coaster of emotions. I got married with Katie, a beautiful Christian woman who shares the same convictions as I do. But my father, whose name is Kari Tikka, had pancreatic cancer. The operation was successful, and he is currently free from it. Before having the cancer, though, he composed and wrote an opera about ultimate restoration. It has not been performed – yet. I will tell more about the opera, and a conference related to it, at the end of my short speech.

I am currently working on my doctoral thesis at the University of Helsinki. I am also an ordained pastor in the Evangelical Lutheran Church of Finland. The subject of my dissertation is universal salvation. Specifically, I am delving into certain kinds of reasons given for ultimate restoration. The reasons I'm interested in involve the basics: the death and resurrection of our Lord Jesus Christ. Some of the people whose views I'm analyzing are actually here, which is no surprise.

There are several kinds of reasons that are given for the restitution of all things (also known as apokatastasis). Instead of Christ's salvific actions as such, a lot of the discussion involves the nature of God. Some of the main arguments are based on a combination of two basic premises: that God is love and that He is omnipotent. Naturally and logically, this would entail universal salvation, since an almighty, loving God would ultimately accomplish His good purposes. However, some strongly held assumptions such as human free will or divine sovereignty, that is, Arminianism and Calvinism, make the matter more complicated.

God indeed has the power to do whatever He desires and chooses to, as Calvinism teaches. However, that understanding of sovereignty is often bound to a certain view on predestination. God's power of decision seems to be expressed in an eternity apart from the world, apart from suffering, apart from the Cross of Christ. Instead, what if God's power has been made apparent in this fallen world? What if the whole extent of God's sovereignty was expressed in Christ crucified? What if His giving up His Son for us is His ultimate decision in regards to everyone? In this case, universal hope is not an expression of our often illusional desires. It is affirming what God the Father Himself intends with the Cross of His Son.

In my Church tradition, Lutheranism, there's a strong emphasis on the unconditional nature of God's grace. Freedom is not conceived of primarily through human decision to accept or refuse, as in Arminianism. Nor is it thought through God's eternal decrees, as in Calvinism. Freedom is God making promises in Christ. The content of His promises is forgiveness, to each one personally. These promises secure our freedom, and He has justified the world already through the Cross of His Son. The exact content of ultimate hope is not usually clearly defined as the salvation of every human individual. However, given this context of all-encompassing redemption, I assert that it would be only a small feat. Christ did the hard work on Calvary already.

Robert Jenson was an ecumenical and Lutheran theologian who died recently. According to him, the eternity that the Spirit of Christ gives is a guarantee. It is the guarantee that what we proclaim now is true. Forgiveness can be an uncompromised thing because love is not going anywhere and never will. Love is going to be King. So I would say: as with Calvary, so also in the end. That everybody is going to be a believer... it's only a small thing. The miracle of apokatastasis is going to be accomplished by Christ.

The opera that my father has written and composed is called Love is as Strong as Death. Both the opera and the conference related to it are going to take place in my home town of Helsinki, Finland. The exact dates are not finalized yet, but it will be around the end of April 2020 [more exactly: the premiere of the opera is April 23, and the conference is April 24-26]. My father wanted to tell you something about his opera, and this is what he says: ”Love is as strong as death, its jealousy unyielding as the grave. (Song of Songs 8:6) The opera tells about the omnipotence of the Father, about His love, which is completely different than what human reason expects. You can only compare it with death or Hades. When the love of the Father wounds, hurts and heals, and when the power of the Saviour takes hold – all tongues shall sing in the Holy Spirit.” So welcome to Finland in the spring of 2020. (Also, Robin Parry is going to be there, and Thomas Talbott will send a paper.)

apokatastasis-kaveruksia Atlantin äärellä / apokatastasis friends by the sea:
Matt Kinner, Petri Tikka, Brett Eades, Stig Hedman

"Kaikki kääntyy hyväksi"

"Kaikki kääntyy hyväksi"
Essee kirjasta Jumalan rakkauden ilmestys (Juliana Norwichlainen)

Petri Tikka

Juliana Norwichlainen (n. 1342 – n. 1416) on kirjoittanut vanhimman säilyneen naisen kirjoittaman englanninkielisen tekstin, Revelations of Divine Love. Teoksen on suomentanut ja valaisevin selityksin varustanut Paavo Rissanen vuonna 1985 (käytän 1. painosta). Juliana kuului suhteellisen varakkaaseen kauppiasluokkaan. Hän koki mahdollisesti äitiyden, lapsen menetyksen ja leskeyden ennen kolmeakymmentä ikävuotta. Keski-ikäisenä hän vetäytyi maailmasta ollakseen ns. anakoreetti (< kreikan sanasta ”vetäytyä”). Tämä tarkoitti sitä, että hän eli kirkon yhteyteen rakennetussa suljetussa majassa (näin hän pääsi nauttimaan ehtoollista). Julianalle oli äärimmäisen tärkeää elää kirkon ja sen uskon yhteydessä. Myös hänen omat näkynsä hän katsoi tarkoitetuksi koko kristilliselle maailmalle.

Mistä hänen näkynsä lähtivät liikkeelle? Luulen, että ennen edes alkuun pääsemistä nykyajan ihmisen on usein huomioitava mystikon tausta. Tämä näkijä eli maailmassa, jossa jatkuvat rutot tuhosivat perhekuntia, Englanti kävi satavuotista sotaansa ja kirkko oli kaiken määrittävä keskus. Nykyään kuolema on medikalisoitu, sotanamme on usein kiivailu sosiaalisessa mediassa ja kirkkojen arvovalta on kateissa. Juliana saattoi kysyä ihmisyyden sisäiseen rikkinäisyyteen liittyviä kysymyksiä, hänen ei tarvinnut jäädä pintatasolle. Uskon tarjoama toivon sanoma oli olemassa: ei oltu tyhjän päällä kysymysten ääressä. Uskon sanoman vaikuttavuutta heikensivät tosin usein ankarat käsitykset Jumalasta. Juliana palasi perinteeseen, jonka mukaan Jumalassa ei ole vihaa. Kuitenkin Juliana halusi ymmärtää elämän tuskaa ja näin vahvistaa itseään Jumalan edessä. Vaikka ajatusrakenteet ovat muuttuneet, tarve kysyä elämän mielekkyyttä ei katoa.


Rakkaus ja pahan ongelma

Norwichin Juliana koki sarjan ilmestyksiä 8.5.1373. Tämän hän uskoi olevan vastaus pyyntöönsä saada kolme lahjaa. Ensinnäkin hän halusi ymmärtää oikein Kristuksen kärsimykset. Toiseksi hän halusi kokea ruumiillisen sairauden jo nuorena, n. 30-vuotiaana. Kolmanneksi hän halusi kolme haavaa: katumuksen, myötätunnon ja kaipauksen haavat. (s. 29-30, 2. luku) Julianan maatessa kuoleman omana vuoteella pappi toi hänen eteensä krusifiksin, ristiinnaulitun Kristuksen kuvan. Tämän myötä ja perästä hän koki kuusitoista ilmestystä lähinnä yhden päivän sisällä. Näiden keskeisenä sanomana on se, että ”kaikki kääntyy hyväksi” (s. 76, 26. luku). Juliana itse mietti näkyjensä tarkoitusta pitkään. Viisitoista vuotta myöhemmin hän koki sisimmässään, että niiden sisältönä oli yksinomaan rakkaus. Kaikki, mitä koskaan on ollut, perustuu Jumalan rakkauteen, eikä hänen rakkautensa koskaan vähene. (s. 209, 86. luku)

Kärsimyksen ja katoavaisuuden maailmassa, ennen kaikkea vääryyttä täynnä olevassa maailmassa tämä voi kuulostaa tietenkin käsittämättömältä väitteeltä. Kuinka kaikki voi olla rakkauden hallussa? Miksi Kaikkivaltias, siis hän, joka pystyy tekemään mitä vain, ei lopeta pahaa välittömästi? Tämä on vanha ns. teodikean, Jumalan puolustamisen, eli pahan ongelma.

Julianalla kysymys on tosin syvempi kuin nykymuodossaan. Nykyään Jumala-syytöksissä keskitytään lähinnä kärsimyksen ongelmaan, siihen, miksi Jumala ei lopeta meneillään olevia kärsimyksiä. Harvoin (käytännössä: ei koskaan?) huomiodaan se, miksi kukaan ylipäätänsä haluaa tehdä pahaa. Kuitenkin Juliana tuskailee eniten juuri sen kysymyksen äärellä, miksi Jumala sallii synnin olla olemassa meissä. Itse asiassa pahan ongelmaa käsiteltiin keskiajalla järjestään juuri synnin kautta (asiaa tutkinut Mikko Posti mainitsi tästä skolastisessa illassa 27.3.'18 Tieteiden talolla). Näin oli siitä huolimatta, että Julianalla ja muilla aikalaisilla kärsimyksen tuottama tuska oli äärimmäisen läsnä.

(Tässä kohden vielä selventävä tulkinta: synti voidaan määritellä rakkautta vailla oleviksi ajatuksiksi, sanoiksi ja teoiksi, myös laiminlyönneiksi. Synti ei ole vain uskonnollinen kielikuva, johon liittyy tuomitsevia sävyjä, vaan käytännönläheinen kysymys kaikissa ihmissuhteissa ja kohtaamisissa.)

Juliana oli kauhuissaan synnistä ja siitä, kuinka se satutti. Hän mietti, miksi Jumala ei tehnyt kaikkea hyväksi antamalla synnin olla tulematta maailmaan. Kuitenkin näkijä päätyy ymmärtämään, ettei Jumalaa voi syyttää synnistä, sillä Jumala ei syytä meitä. Julianan mukaan synnillä ei ole itsenäistä olemusta, vaan se tunnistetaan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Tämä kärsimys opettaa ihmisen tuntemaan itsensä ja hakemaan armoa (Jumalan vaikuttavaa rakkautta). Kärsimyksissä ihmistä lohduttaa Vapahtajan kärsimys. (s. 77, 27. luku) Isän rakastavan tahdon mukaisesti Jeesus kärsi yksinäisyydessään koko ihmiskunnan tuskat (s. 134, 51. luku). Itse asiassa Jeesus kärsi enemmän kuin koko ihmiskunta voisi koskaan tuntea, sanoin kuvaamattomasti (luku 20, s. 65). Kuitenkin Julianan näyssä Kristus on iloinen antaja, joka ei ole pahoillaan kärsimyksistään, kun näkee ihmisten ottavan ne vastaan lahjana (s. 71, 23. luku).

Siihen asti, kunnes syntikin kääntyy hyväksi, Kristuksen voitto synnistä ja kärsimyksestä ilmenee paradoksaalisella tavalla: ”Nyt ylösnousseena hän ei enää saata tuntea kärsimystä, ja kuitenkin hän kärsii yhdessä meidän kanssamme.” (s. 65) Juliana ei ohita kärsimyksen ongelmaa, vaikka hän käsitteleekin sitä ensisijaisesti sen perimmäisen terän, synnin, kautta (vrt. ”Kuoleman pistin on synti...” 1. Kor. 15: 56). Kuitenkin synnitkin ovat viime kädessä itse kärsimystä: “Jumalan silmissä synti on surua ja tuskaa, jota häntä rakastavat ihmiset joutuvat kokemaan, mutta rakkautensa tähden hän ei lue heille syyllisyyttä.” (s. 98, 39. luku) Tähän suuntaan osoittaa myös Julianan kuuluisa näky (51. luku) palvelijasta, joka on ihmiskunta ja samalla Kristus, ja kuninkaasta, joka on Isä Jumala. Innossaan palvella kuningastaan palvelija lankeaa mutakuoppaan. Aadamin järjen sumenemiseen johtava yli-innokkus on uudessa ihmisessä, Kristuksessa, pelastavaa intoa. Hänen tähtensä ihmiskunnan lankeemus syntiin lasketaan tuskaksi, johon lohdutus on aivan lähellä.

Kirkko ja kaikki

Julianan näyt ovat loppuun asti Kristus-keskeisiä. Ne perustuvat Vapahtajan ristintiehen ja Kolminaisuuden rakkauteen. Juliana haluaa joka käänteessä painottaa, että hänen näkynsä ovat yhteneväisiä yleisen ilmoituksen ja kirkon uskon kanssa. Se, mikä näyissä on erityistä, on se, että Jumalan rakkaus on jotain paljon mutkattomampaa kuin voisi olettaa, kuin edes näkyjen näkijä pystyy käsittämään. Jumalan näkökulmasta, hänen työstään ja tarkoituksestaan katsoen, aivan kaikki on hyvää ja tähtää hyvään.

Tämä hätkähdyttää sitä suuremmasta syystä, että Julianan näyn taustalla oli halu tuntea totisen katumuksen haava. Paradoksaalisesti tämä nöyryys, itsensä ei-minään pitäminen, johtaa hänet lopulta näkemään toivon. Juuri se, että Juliana ottaa oman ja maailman pahuuden vakavasti, auttaa häntä näkemään toivon näköaloja. Näkijä uskoo, että pienenä ihmisenä hän kuuluu Kristuksen lunastamaan ihmiskuntaan eli kirkkoon: ”Jos katson erityisesti itseäni, näen, etten ole mitään, mutta katsoessani laajemmalle näen, että minullakin on toivo, sillä Jumalan rakkauden kautta olen yhtä kaikkien kristittyjen kanssa. Tästä ykseydestä riippuu kaikkien pelastuksen saavuttavien ihmisten elämä. ”(s. 44, 9. luku; vrt. Ef 1: 23) Kirkko on hänelle välttämätön pelastuksen kannalta. Hän luonnollisesti yhtyisi kirkkoisien toteamukseen, ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”, sekä nykyisen katolisen kirkon katekismukseen: ”pelastus tulee kokonaan Kristukselta, Päältä, kirkon kautta, joka on hänen ruumiinsa”.¹

Kirkon kaikenkattavuudesta huolimatta – tai pikemminkin sen takia - Juliana sanoo: ”Jumala on kaikki, mikä hyvää on, ja hän on luonut kaiken, mitä on, ja rakastaa kaikkea, mitä hän on luonut. Niinpä ihminen, joka rakastaa kaikkia kristiveljiään erotusta tekemättä Jumalan tähden, rakastaa myös kaikkea, mikä on olemassa. Sillä pelastukseen kutsuttu ihmiskunta käsittää kaiken: kaiken, mitä koskaan on luotu, ja vielä itse Luojankin, sillä ihmisessä on Jumala ja Jumala on kaikessa.” (s. 44, 9. luku; minun kursivointiani) Huomaan, että tässä näkijä yhtyy Viisauden kirjaan, joka on Raamatun Vanhan testamentin deuterokanonisia tai apokryfikirjoja: ”sinä [Herra] suljet silmäsi ihmisten synneiltä, jotta he kääntyisivät, sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi – jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä.” (Viis. 11: 23-24; kursivointiani)

Julianalla pelastus on yhteyttä. Hänelle yhteys tarkoittaa kirkossa toteutuvaa yhteyttä, kristittyjen välistä rakkautta. Hän painottaakin pysyvänsä kirkon uskossa – käytännössä varmaan siinä, että vain uskovat ja kirkkoon kuuluvat voivat pelastua. Tästä syystä luultavasti Juliana näkee, että hänen näkynsä ovat yhteneväisiä kirkon perinteisen opetuksen kanssa. Sen mukaan osa ihmiskunnasta sekä langenneet enkelit joutuvat lopullisesti eroon Jumalasta. Kuitenkaan hänelle ei näytetä näyissä helvettiä tai kiirastulta (s. 86, 33. luku). Ainoastaan Saatanan iankaikkinen tuomio tulee ilmi, mutta sekin ennen kaikkea Kristuksen voiton kautta – Kristus ikään kuin nauraa paholaiselle (s. 52-54, 13. luku). Julianalla tämä voitokas pelastus riippuu yksin ihmiseksi tulleesta Jumalasta ja hänen kärsimyksistään.

”Kaikki kääntyy hyväksi”

Mikään ei tapahdu sattumalta, kaikki on Jumalan tekoa, sekin, mikä meistä vaikuttaa pahalta (s. 50, 11. luku). Tämä rohkea usko on mahdollista Julaianalle siksi, että hän uskoo Kolminaisuuden vievän kaikkea luomisesta asti tarkoittamaansa päämäärää. Näkijä myös näkee kaiken, mitä on koskaan luotu, hasselpähkinän kokosena pallona. Koko olemassaolon vähäisyydestä huolimatta näkijä tuntee ymmäryksessään: ”Se kestää nyt ja ikuisesti, koska Jumala rakastaa sitä, ja näin kaikki on olemassa Jumalan rakkauden kautta.” (s. 35, 5. luku) Pienenkin asia hoidetaan loppuun asti, ja kaikkein käsittämättömin vääryys kääntyy hyväksi. Se suuri teko, jolla Jumala lopulta kääntää kaiken hyväksi, on luomiseen verrattava kosminen ihme: “niin kuin autuas Kolminaisuus loi kaiken tyhjästä, samoin sama Kolminaisuus luo hyväksi kaiken, mikä ei ole hyvin.” (s. 85)

Julianalla vastaus pahan ongelmaan on ennen kaikkea se, että Pyhän Kolminaisuuden viisauden, voiman ja rakkauden tähden kaikki kääntyy hyväksi. Tällaisen lohdutuksen Juliana kuulee: “Minulla on lupa saattaa kaikki hyväksi, minä voin saattaa kaiken hyväksi, ja minä tulen tekemään kaiken hyväksi. Saat vielä nähdä, että kaikki kääntyy hyväksi.” (s. 81, luku 31.) Tässä vastauksessa Julianaa ei niinkään ihmetytä se, että tässä pidettäisiin maailman suurimpia tuskia halpoina. Näkijä tuskailee eniten sen kanssa, ettei vain hänen näkynsä ole ristiriidassa kirkon uskon kanssa. Kosmisen hyvän käänteen jälkeen Juliana selittää, että uskoon kuuluu myös käsitys epäuskoisten ja paholaisten ikuisesta kadotuksesta. Siksi hänestä tuntuu, että kaikki ei voi kääntyä hyväksi. Hän saa vastaukseksi yksinkertaisesti tämän: “Mikä on sinulle mahdotonta, on minulle mahdollista. Minun sanani kestää kaikissa kohdin ja minä käännän kaiken hyväksi.” (s. 85)

"Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista." (Mark. 10: 27) Nämä Jeesuksen sanat viittaavat mahdottoman tapauksen pelastumiseen. Julianan oma tulkinta näystään ei ratkaise ristiriitaa hänen näkynsä ja apokatastasis-oppia (eli kaikkien lopullista pelastumista) harhaoppisena pitäneen keskiajan opetuksen välillä. Näkyjen sanoma puhuu kuitenkin puolestaan. Keskienglannin alkutekstin voisi toisella tavalla kääntäen ymmärtää myös näin: Isä kykenee, Poika osaa ja Pyhä Henki aikoo tehdä hyväksi kaiken, mikä ei ole hyvää (s. 81-82). Jos hyvä Jumala kykenee, osaa ja aikoo, niin hän myös saa aikaiseksi sen, mitä tahtoo. Samaa kolmijakoa käyttäen Juliana myös kirjoittaa siitä, että Isä saattoi luoda, Poika osasi luoda ja Pyhä Henki tahtoi luoda ihmisen sielun. Ja tästä hän kokee loputonta iloa. (s.174-175, 67. luku)

Ensimmäiset sanat, jotka Juliana näyissään kulee, viittaavat Kristuksen kärsimykseen: “Tällä tavoin on paholainen voitettu.” Viimeiset sanat on kohdistettu kaikille kristityille: “Sinä et joudu perikatoon.” (s. 176, 68. luku) Julianan käsitys Jumalan rakkaudesta perustuu Kristuksen ristiin, jolla ilmenee Kolminaisuuden rakkaus. Näkijän mukaan ilmestyksen sisältönä on se, että Jumala rakastaa jatkuvasti, ehdoitta, ja varjelee ja pelastaa meidät varmasti (s. 113, 45. luku). Tässä yhteydessä kirkon uskossa pysyminen tarkoittaa oman syntisyytensä tunnustamista ja kaipauksessa elämistä. Jumalan laupeus eli pelastava armo kääntää kaiken hyväksi (s. 117, 48. luku).

P.S. Toinen, varsin henkilökohtainen näkökulma samaan kirjaan ortodoksisesta verkkolehdestä: https://simeonjahanna.com/2014/11/03/kun-kaikki-palautuu-ennalleen/

1https://cdn.katolinen.fi/uploads/2014/01/KKK-1.OSA-2.JAKSO-3.L-683-1065.pdf