Hiljaisia mietteitä

Kutsukortissa on ajatuksia ja yhteyttä sinulle ja minulle

Hei, hyvä blogini lukija! Tahdon nyt tässä esittää ajatuksia, jotka pohjautuvat vapaasti puhuttuun ja ajatusrakenteeltaan etukäteen mietittyyn palmusunnuntain saarnaani. Toivon, että mietteeni olisivat sellaisia, että saat joistakin niistä kiinni, ja voit jäsentää niitä omaan kokemukseesi. Haluan näin olla mukana siinä, että hiljainen viikko ja tuleva pääsiäinen tuovat meille kaikille kevättä elämään!

Alkuun rajut väitteet:

”Jumala on hyvä – kaiken aikaa!”

”Jumala on kuollut.”

Kaksi ristiriitaista iskulausetta. Onko elämämme perusta, siis sen Luoja, hyvä, rakastava ja elävä kaikissa tilanteissa, kuten Vanhassa kirkossa usein toistetaan? Vai onko hyvä Jumala abstrakti mielipide, käytännössä merkityksetön ajatus, suorastaan kuollut, kuten 1960-luvulla julkiseen muotiin tullut ajatus kaikuu? Sopivatko elämän raaka todellisuus, sen harmaus, ja iloinen toiveikkuus ollenkaan yhteen?

Yllättäen kristinuskonkin mukaan Jumala on kyllä kuollut – nimittäin meidän tähtemme. Jumala on hyvä kaiken aikaa juuri siksi, että hän on sisimmässämme vellovan merkityksettömyyden keskellä aina kuolemaan asti. Jumala on siis loputtoman myötätuntoinen kunkin meidän yksinäistä, yksilöllistä ahdistustamme kohtaan. Sitä tarkoittaa yhden – Kristuksen, Jumalan, Ihmisen Pojan – kärsimys.

Miten tämä Jumalan hyvyys meitä kohtaan toteutuu käytännössä? Miten etäiseksi koettu Jumala voi olla meitä lähellä? Osviittaa tähän voivat antaa neljä lausetta, jotka olen laatinut Vanhan kirkon kutsukorttiin. Niillä olen yrittänyt vastata kysymykseen ”mikä ihmeen messu?”, mutta samalla tulee käsiteltyä se, mitä ihmisten keskinäinen elämä perimmiltään ja sen myötä kristinusko ovat:

1. ”Tämä on halua elää lähelle toinen toistamme, tulle yhteen ja olla peräti Jumalan palveltavana.” 2.”Jeesus on meitä lähelle, kärsimykseen asti tullut Luoja.” 3. ”Hän nousi kuolleista, jotta saisimme elämän täynnä toivoa.” 4.”Ehtoollisessa maistamme Jumalan hyvyyttä.”

Otsikoiksi tiivistäen: 1. Palvelu, 2. Kärsimykseen asti tullut Jumala, 3. Ylösnousemus ja toivo, 4. Jumalan hyvyyden maistaminen. Samat ajatukset kulkevat palmusunnuntain Uuden testamentin lukukappaleessa, Filippiläiskirje 2:5-11, joka on Jumalan alennustien hymni (se kuultiinkin Vanhassa kirkossa Grex Musicus -kuoron esittämänä Tuomo Nikkolan sävellyksenä).

1. Palvelu (”Tämä on halua elää lähelle toinen toistamme, tulle yhteen ja olla peräti Jumalan palveltavana.”)

Ihminen on ihminen, kun hän elää lähellä toista ihmistä tuomitsematta tätä, olematta yläpuolella. Muuten ihminen on ihmiselle susi. Itsenäinen ihmisyys toteutuu, kun pyrkii ymmärtämään toista vaikka hän ei ymmärrä sinua. Tällainen mielenlaatu on palkkio itsessään, se mahdollistaa terveen yhteyden ja jopa yhteisöllisyyden (kuten Vanhan kirkon messussa taas koettiin lämpimällä tavalla). Kuitenkin toinen toistemme palveleminen on hyvin haastavaa, sillä emme aina ymmärrä toisiamme alkuunkaan; onneksi on olemassa meidän kaikkien ihmeellinen palvelija:

Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa... (Fil 2: 5-7)

2. Kärsimykseen asti tullut Jumala (”Jeesus on meitä lähelle, kärsimykseen asti tullut Luoja.”)

... hän alensi itsensä
ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti. (Fil. 2: 8)

Usein käsitämme kärsimyksen ensisijaisesti ulkopuolelta tulevaksi pahuudeksi. Omaa epätietoista rikkinäisyyttä, joka usein johtaa toisen ihmisen ohittamiseen, on vaikeaa, jopa mahdotonta myöntää. Tämän tunnistaminen ei vaadi kuitenkaan itseruoskintaa eikä ihmisarvonsa kieltämistä, vaan vain sen, että näkee itsensä tavallisena, pienenä, toisia ja toivoa tarvitsevana ihmisenä. Toive eheästä minuudesta painaa raskaana, rikkinäisyytemme voi muuttua musertavaksi taakaksi – mutta ihmisen osan kantava Kristus (voideltu, messias..) on kärsimyksemme ytimessä.

3. Ylösnousemus ja toivo (”Hän nousi kuolleista, jotta saisimme elämän täynnä toivoa.”)

Kuulkaamme herkällä korvalla lähimmäistemme ainutlaatuista kipua ja hätää ohittamatta sitä ”aika parantaa haavat” -tyylisesti. Muuta ei vaadita kuin välittämistä. Välittäessämme toisistamme välitämme Jumalaa toistemme elämään. Näin pienin askelin voimme luoda ilmapiiriä, jossa viime aikoina Eurooppaa järkyttäneiden terrorin ja lentokonesurman kaltaiset asiat eivät toistuisi samalla tavalla. Usko siihen, että me voimme muuttaa outoa maailmamme paremmaksi, saa perustelun Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. Ihmiskunnan puolesta kärsivä Messias ei jäänyt haamujen valtakuntaan, vain ideaaliksi, ihanteeksi. Rakkaus on kuin onkin Jumalan todellinen nimi.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman. (Fil. 2:9)

4. Jumalan hyvyyden maistaminen (”Ehtoollisessa maistamme Jumalan hyvyyttä.”)


Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava
Isän Jumalan kunniaksi:
”Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:10-11)

Kristuksen ylösnousemus on fyysinen, kouriintuntuva tapahtuma. Toisten ihmisten auttaminen ei ole pelkästään hyviä toiveita ja ajatuksia. Toivokaan ei ole vain kaukana, kaukana mahdollisesti häämöttävää unelmaa. On olemassa jokin voima, joka antaa meille rohkeutta toimia toistemme hyväksi maailmassa, jossa kaikki kuolevat. Se on erikoista, mutta totta! Erityistä on samoin tämä: kirkossa polvistutaan ehtoollisella syömään ja juomaan Jeesuksen ruumis ja veri. Kannibalismiako? Ei, sillä kyseessä ei ole kuoleva ruumis, vaan eläväksi tekevä ruumis. Ilosanoma avaa eteemme uuden ihmisyyden, jonka merkitystä ei kahlita. Jumala, joka rakastaa, on nyt meidän elämämme. Elämä kuoli meidän tähtemme osoitaakseen olevansa hyvä – kaiken aikaa.

Toivo kuuluu siis juuri sinulle, hyvä blogini lukija.

Armo on Jaakobin painimme

SAARNA 1.3.2015, 2. paastonajan sunnuntaina
Valkealan kirkossa
pastoraalinäytesaarna, Petri Tikka

Rakkaat kristityt,

Evankeliumissa puhutaan ihmisestä, johon me yhdistimme itsemme jo synnintunnustuksessa: ”niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin...” Tuo nainen oli prostituoitu. Kukaan meistä ei ole surkeampi tapaus kuin joku toinen. Kristillinen uskomme on tasa-arvoa, joka perustuu ehdottomaan armoon. Armo on perin juurin hämmästyttävää ja suurta, se ei erottele ihmisiä lainkaan. Rakkauden suuruuden kanssa me kaikki kamppailemme, me vähättelemme ja vastustamme sitä, mutta mittelön rajuuden keskellä Jumala kirkastaa kasvonsa. Armo on Jaakobin painimme.

Jeesus poisti kaikki ihmisiä erottavat rajamuurit ehdottomalla anteeksiannollaan. Hänen armonsa häikäisi. Hyvyys ei ollutkaan periaate, jota kuului noudattaa ennen palkkion saamista. Ehtoa vailla olevia asioita on kuitenkin vaikea uskoa tosiksi. Kun Jeesus julisti syntiselle naiselle anteeksiannon, lähellä olevat kysyivät: ”Kuka tuo mies on?” Onko hän kenties huijari, ei oikea profeetta, vaan helppoheikki, joka halventaa armon jakamalla sitä noin vaan, jopa ohi Jumalan ja hänen vastaanottamisensa?

Siunaus, hyvä käänne, joka yllättää, tulee aina häneltä, jonka henkilöllisyys myös hämmästyttää. Armo tulee niin alas, että sitä on vaikea edes käsittää jumalalliseksi totuudeksi. Armo tulee persoonaksi, kasvoiksi, jotka kohdataan hämärien vaiheittemme keskellä. Samoin kuin Jeesuksen armoa kummastelevat pöytävieraat, kauan sitten Israelin kansan kantaisä Jaakob myös tiedusteli nimeä, mutta salaperäiseltä painikumppaniltaan. Tämä vastasi, ”Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?”, ja siunasi hänet.

Jos Jaakob, joka eli ennen ajanlaskun alkua, ei saanut tietää miehen nimeä, meille nykyään eläville se on itse asiassa ilmoitettu, etenkin meille kirkossa. Muuan mies on tosin nimettömänä kaikille ihmisille tuttu, tuttuakin tutumpi, jopa liiankin tuttu. Hän on kaikkina aikoina ollut Jumalan kasvot vaikeuden keskellä. Ihmiskunnan hämärissä öissä hän ei yleensä tappele, vaan päinvastoin, yksinäinen kulkija lääkitsee kirkkauden toivolla jokaisen sielun synkkyyttä. Mutta kun armo paljastaa itsensä voimassaan, siitä syttyy ankara kamppailu. Tuo mies, joka hyökkäsi paljastaakseen armonsa, on yllättävää kyllä, sama mies, joka armahti syntistä naista. Jos armo on aina sama, niin on armonkin lähde aina sama eikä aika sido häntä. Ehkä mielikuvituksellisiin aikamatkustarinoihin tutustuneille on helpompi ymmärtää tämä. Jos Kristus on Jumala ja Jumalan Poika, kuten uskomme opettaa, voi hän armonsa voimalla kulkea kaikissa ajoissa – yhtä lailla Vanhan testamentin tapahtumissa kuin nykyajassa.

Herra ei armahda pelkästään rikoksen uhreja, joiksi tämänkin ajan syntisiä naisia voi kutsua. Prostituoidut ovat usein ihmiskaupan uhreja. Kristus, Jumalamme, armahtaa myös rikoksen tekijöitä. Jaakob oli ihminen, joka vei esikoisoikeuden veljeltään huijauksella ja varasti petoksella appiukoltaan valtavan omaisuuden. Jopa se on vain jäävuoren huippua. Kuka voisi hyväksyä niin heikon johtajan, ettei hän pelkästään päästä joitakuita bisneshuijareita veräjästä, vaan esimerkiksi antaa hyvävelijärjestöjen anastaa valtaa itselleen moittimatta heitä ja sallii laupeudessaan terroristienkin jatkaa toimiaan? Jos moitimme Jumalaa, on muistettava samaan hengen vetoon: räikeät synnit eivät ole vain kaukaisia esimerkkejä vääryyksistä, jotka kuuluvat toisten niskoille. Onko tässä huoneessa ketään, joka ei olisi kokenut sisimmässään vihaa, toisen ihmisen väheksyntää, ahneutta, himoa, syvää välinpitämättömyyttä tai muuta vastaavaa? Asian laidan huomaa, tarvitsee vain tutkia itseään, niin kuin alkuvirressä veisasimme.

Siinä määrin kuin me olemme selvillä vesillä, armon laineilla, niin me rakastamme Jumalaa sydämestämme, kasvoista kasvoihin. Jumalahan on yksin täysin poikkeuksetta hyvä – kukaan muu ei ole tällainen, paitsi taivastoivon näkökulmasta. Jos kuitenkin yhteisen syntimme ja pimeyden tunnistaminen on meille vierasta, muuan mies, siis Herra, voi näyttää meille päinvastaiselta: öiseltä kauhulta. Ihminen, joka odottaa kaikkea hyvää toisilta ihmisiltä, on usein sellainen, joka on eniten pettynyt Jumalaan ja pitää häntä pahana. Samoin Jaakob kohtasi vaikeiden ihmissuhdekuvioidensa keskellä pahaisen jokiriivaajan, ei hyvää Jumalaa. Muinaisessa Lähi-Idässä uskottiin nimittäin joen varsilla esiintyviin piruihin. Jostain syystä Jaakob kuitenkin tajusi pyytää tältä käsittämättömältä hahmolta siunausta. Painin jälkeen Jaakob tajusi kohdanneensakin Luojan kasvoista kasvoihin. Kun omat asiamme ovat päin mäntyä, kuten Jaakobia sekä appi että veli vainosivat, on apu lähempänä kuin arvaammekaan, surkean olomme keskellä. Kuten Siionin virsi sanoo:

”Kun matkalla Jaakobin lailla
yön ankaran painia saan
ja sielu on uupunut taistelemaan,
niin silti se, toivoa vailla,
on siunattu voittamanaan.”

Jaakob oli vuosikausia kestäneen karkumatkansa alussa kohdannut unessa Herran, lohdullisena läsnäolona, mutta myös pelkoa tuntien. Se, mitä Jaakobille painin keskellä tapahtui, se siunaus, jonka hän sai, ei ollut enää vain unta, ei vain hänen omaa, sisäistä painiaan. Se, mitä meille kristityille nykyaikana tapahtuu, kun kohtaamme Herran armon, ei ole myöskään kuvitelmaa, ei vain tunnelmaaa. Kuin Jaakob, me kohtaamme kyllä johdattavia aavistuksia Jumalasta syvissä toiveissamme ja peloissa. Mutta näitäkin suurempaa on tämä: kun ääretön armo haavoittaa syntisen, silloin toivoton saa toivon, elämä tulee esiin ja todellisuus kirkastuu. Julistuksessa, kasteessa ja ehtoollisessa Kristuksen läsnäolo tulee ilmi, hän tulee ihmisen luihin ja ytimiin.

Se vaivamme, jota armo koskettaa, tämä tilamme, perisynniksi kutsuttu, ei ole vain pahoja tekoja – vaan paljon enemmän. Perisynti ei ole ulkonaista pahaa, vaan syvää erillisyyttä, ahdistusta sekä toivetta täydellisestä, hyvästä tulevaisuudesta ja riemukkaasta elämästä. Toiveidemme laki ajaa meitä kohti ahdinkoa, joka ei tyynny, ei saa tyydytystä. Siitä alkaa Jaakobin paini, synkän virran varrella, kuin Jaakob toivoi sovintoa kostoa aikovan veljensä Esaun kanssa. Jaakob, kahdentoista pojan isä, halusi monien mutkien kautta syntyneelle perheelleen tulevaisuuden. Hän sai sen. Siunauksen hänelle antoi Jeesus, nimetön mies, jonka ei pitänyt edes vielä olla olemassa.

Me tukeudumme syvää kunnioitusta, suorastaan pelkoa herättävään voimaan, joka tekee mitättömiksi ajan ja paikan rajat. Jaakob sai nimekseen ”Israel”, joka tarkoittaa: ”Jumala kamppailee.” Me kuulumme uskon perusteella Israelin sukukuntaan, sillä me kamppailemme Jumalan ja ihmisten kanssa ja voitamme. Hirveä, toivoton tilanne on Jumalan naamio. Niin kuin päivän psalmi sanoo: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua, osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.” Hyvyys on aina sama, koskeepa se Jaakobia, syntistä naista fariseuksen kodissa tai sinua. Kuten Paavali sanoo: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän armahtaisi kaikki.” Tässä on meidän varma toivomme.

Synti on olemassa sitä varten, että voisimme uskoa Jumalan hyvyyden olevan rajattoman. Muuan mies kuoli häpeällisellä teloituspuulla kaikkien meidän tähtemme, koko kokonaisuuden tähden. Rististä koituu ylistystä, kunniaa ja iloa – puhumattakaan tulevaisuuden siunauksista kaikille läheisillemme ja koko ihmiskunnalle. Älkäämme missään kohden surkutelko toistemme tai itsemme tilaa, vaan kamppailkaamme Jumalan armon kanssa. Armo on raju ja todesta otettava voima.

"Valkeala Church" by roxanen - Valkeala Church. Licensed under CC BY 3.0 via Wikimedia Commons - http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Valkeala_Church.jpg#mediaviewer/File:Valkeala_Church.jpg

ANALYYSI
1.3.2015 pidettävään pastoraalinäytesaarnaan liittyen
Petri Tikka


RAAMATUN TUTKIMUS

Saarnaa valmistaessani luin alkukielellä ensinnäkin evankeliumin. Aloitin kirjoittaa siltä pohjalta saarnaani. Käytin Nikolaisen Luukkaan evankeliumi -kommentaaria hyväkseni. Saarnastani näytti tulevan liian selittelevää; oli lievää ”Jaakobin painia” käynnissä. Siksi siirryin minua puhuttelevampaan tekstiin, Jaakobin painiin! Kytkin siihen kuitenkin myös evankeliumin naisen ja siinä ilmenevän häkellyttävän anteeksiannon tematiikan.

Luin sitten Vanhan testamentin tekstin alkukielellä. Saarnan eskegeettisen sisällön sain mm. niitten tietojen perusteella, mitä olin oppinut raamattutietopastoraalilla (joku oli pitänyt siellä tästä tekstistä esitelmän). Muuten olen kyllä miettinyt ja tutkinut em. ”Herran enkeliin” eli ”sanansaattajaan” liittyviä asioita teologina jo pitkään. Tarkistin nyt ”Mannaa taivaasta” -kommentaarista tietoja ja näkökulmia, ja itse asiassa sieltä löytyi aika paljon samoja asioita, joihin olen päätynyt jo oman analyysini pohjalta.

Juuri ”muuan miehen” anonyymius herättää huomiota, hän on vain ish eli ”mies” tai eräs/muuan mies, ”ihminen” tai jopa vain ”joku” (tarkistin Liljeqvistin Vanhan testamentin sanakirjasta). Tähän viittaa myös kommentaari, mutta hahmon näkeminen ”Jumalan miehenä” tekee hahmosta liian spesifisen. Jumalan miehethän ovat yleensä profeettoja, ehkä joskus enkeleitä (?). Hoosea kyllä tulkitsee hahmon Jumalan enkeliksi/sanansaattajaksi – mutta tämä on paljon myöhempi, toki validi teologinen tulkinta. Mooseksen kirjoissa osataan kyllä puhua ”Herran enkelistä”, joka on käytännössä myös aina teofania.

”Herran enkeli/sanansaattaja” (Tuom. 6: 22) ja ”muuan mies” ovat siis kyllä sama hahmo viime kädessä, mutta ilmestyksenä ”muuan mies” on täysin yllättävä. Aluksi ei voi tietää, mistä on kysymys – onko se virran demoni, tosiaan? Kyseessä on kuitenkin lopulta ihminen, ei vain henkiolento – kommentaarinkin mukaan ”muuan mies” edustaa juuri sekä ihmisiä että Jumalaa, joiden kanssa Jaakob on kamppaillut. Mies on poikkeuksellisen kouriintuntuva, ei vain uni, ei edes varsinainen sanantuoja (hän ei sano, ”Näin sanoo Herra”, tai muuta vastaavaa).

Synkretian, antopomofismin ja epäjumalan palvonnan pelossa lienee luonnollista, että esim. juutalaisuudessa on vältetty tässä sitä tulkintaa, että Jumala voisi olla yhtäkkiä ihan aidosti ihminen. Kuitenkin esim. Jumalan käyskentely Eedenin puutarhassa on kyllä jotain muuta kuin henkiolennon mystistä ilmenemistä – pitääkö siis monien eksegeettien lailla uskoa primitiiviseen ihmisen näköisen Jahven olleen joskus palvotun? Jaakobin paini -kohdassa ei käytetä myöskään enkeleitä tarkoittavaa sanaa, vaikka kristinuskossakin puhutaan usein siitä, että Jaakob olisi kamppaillut enkelin kanssa (ja kuvataiteessa nähdään siivekäs mies!).
Jaakobin luonteesta puhuttaessa esim. Hoosea (12: 4-5) antaa tukea sille tosiasialle, että kyseessä ei ollut todellakaan mikään pulmunen. Näin evankeliumin prostituoidun ja VT:n huijarin syntisyyden vertaaminen on myös eskegeettisesti relevanttia.

Roomalaiskirjeen kohdasta tein sovelletun suomennoksen, perustuen sekä uuteen että vanhaan kännökseen, jotta alkukielessä armon eskatologinen universaalisuus tulisi paremmin ilmi: ”jotta hän armahtaisi kaikki”!

KIRKON OPPI

Raamatun tutkimusta ja kirkon oppia ei voi viime kädessä erottaa toisistaan, mutta helppouden vuoksi tässä on eri otsikko. Keskittäessäni huomioni aika paljon ”muuan mieheen” tahdon tietysti kirkon opin kannalta fokusoida asian, niin kuin asiaan kuuluu, meidän puolestamme kärsivään Jeesukseen. ”Herran enkeli/sanansaattaja” on jo kirkkoisistä lähtien usein käsitetty Kristuksen eli Logoksen ilmestymiseksi (kristofania). Pitkälle kesikaikaan asti esim. Eedenissä kävelevä Jumala kuvattiin Kristuksen tuntomerkein. Lännen kirkossa tosin ”Herran enkelin” ja sitä myöten ”muuan miehen” suora identifioiminen Kristukseen on ollut väheäisempää, mutta idän kirkossa ajatus on voimakas (vrt. ikoni, josssa kolme enkelihahmo Mamren tammistossa, yksi Kristuksen hahmossa).

Kuitenkin esim. lännen kirkossa Hilarios Poitierslainen näkee vielä Jaakobin kanssa painineen miehen Jumalan Pojan ilmestymisenä, osoituksena hänen todellisesta Jumala-luonnostaan (https://sites.google.com/site/thetaboriclight/augustine). Luther sen sijaan puhuu painikumppanista enkelinä (Saarnoja Mooseksen 1:stä kirjasta), varmaan Augustinuksen tradition mukaisesti; kirkkoisä piti ”Herran enkeliä” luotuna henkiolentona, jossa kyllä oli Jumalan läsnäolo (ehkä samaan tyyliin kuin rabbiininen juutalainen selitys?).

Niin kuin saarnassa tulee ilmi, Kristuksen löytämisesä Vanhassa testamentissa ei ole kyse teologisesta kikkailusta. Se vahvistaa sitä, että kärsivä Herra on kaikkien aikojen Jumala – siis julistuksellisessa merkityksessä myös juuri sillä hetkellä kokoontunutta seurakuntaa koskeva! Usein ongelmana kristillisessä julistuksessa on asioiden kaukaisuus, historiallisuus – kun Jumala kerran rikkoo ajan ja paikan rajat, on Kristuksen inkarnaatio, todellinen läsnäolo meidän heikkoudessamme, totta yhtä lailla hänen näkyvän vaelluksensa aikana, kauan sitä ennen ja kauan sen jälkeen. JHV:n omnipreesensin temporaalista soveltamista communicatio idiomatum -opin perustalla vanhurskauttamisopillisella julistusfunktiolla ristinteologiaan eksklusiivisesti nojaten! :-) Paljon muutakin kirkkomme luterilaiseen oppiin liittyvää sovellutusta on saarnassani, mutta tila ei riitä kaiken auki kirjoittamiseen.


KIRKKOVUOSI

En kokenut tällä kertaa merkitykselliseksi liiemmälti viitata kirkkovuoteen saarnassa, mutta halusin huomioida jumalanpalveluksen kokonaisuutta. Synnintunnustus, jossa mainitaan evankeliumin syntinen nainen, sekä alkuvirsi, joka vetoaa itsensä tutkimiseen, linkittyvät sinänsä paastonajan katumusluonteeseen. Vaikka pyhän otsikoksi on laitettu ”Usko ja rukous”, itse kuvaisin 2. paastonajan sunnuntaita pikemminkin Jumalalta saadun parannuksen ja parantumisen sunnuntaiksi. Pyhän aitoon nimeen (”reminiscere”) viittaan liittämällä saarnaan päivän antifonin vahvistaakseni hyvyyden kaikki ajat kattavaa merkitystä.

Mielestäni paras kohta messussa linkittää se luontevasti kirkkovuoteen ovat johdantosanat. Viittaan kyllä saarnoissani hyvin usein kirkkovuoteen, mutta joskus sen suurempi toitottaminen ei itse asiassa kunnioita kirkkovuoden todellista luonnetta. Kirkkovuosi ei ole muinaisia asioita seuraava näytelmäsarja eikä sarja käytänteitä, vaan elämän kiertokulussa joka tapauksessa läsnä oleva asia. Näin kun viittaan lopuksi ristiin ja siinä ilmenevän armon kanssa kamppailemiseen, enkö juuri kehota tässä kirkon armohetkessä, juuri nyt kipuleman elämämme keskellä ihmisiä paastonajan kilvoitukseen kohti pääsiäisen voittoa? Jos taas ääneen puhuisin pääsiäismatkasta tässä kohden, saattaisin vesittää kristillisen uskon asioiden raa'a todellisuuden. Tarpeelliset opetuspuheet esim. kirkkovuoden kokonaisuuteen liittyen ovat asia erikseen, mutta kirkkovuoden läsnäoloa liturgisissa väreissä ja Glorian puuttumisessa voi sellaisenaan kunnioittaa.


JULISTUS

Pyrin parhaani mukaan ottamaan mahdollisen kuulijakunnan, joskaan tällaisessa vierailussa se ei ole niin selväpiirteistä. Esim. Siionin virren säkeistön laulaminen välissä tuntuu erityisen luontevalta, sillä Valkealan seurakunnassa on kuulemma jonkin verran körttiläisiä [kävikin ilmi, että kyseinen laulu on paikallisen kristillisen opiston lippulaulu].

Viidesläisiäkin on kai paljon, mutta heitä minun ei tarvitse yleensä sen enempää huomioida. Vaikka olen periluterilaisena esim. uskonratkaisuun liittyvissä kysymyksissä täysin eri mieltä, tyylini näyttää usein vetoavan heihin. Olen luonnostani analyyttista varmuutta korostava ihminen, siksi minulla on ihan sellaisenaan Raamattua merkityksellisenä ja selkeänä pitävä ote.

Paikalla on myös joitakuita sukulaisia, joita asuu Valkealassa [myös veli Helsingistä oli paikalla]. Tämä vaikuttaa lähinnä asian henkilökohtaisuuteen. Nuoret otin huomioon esim. mainitsemalla aikamatkustustarinat, joista he toivottavasti ovat tietoisempia kuin monet vanhukset (tosin nykajan ikäihmiset ovat sci-fi-sukupolvea hekin).