Usko ja vapaus

Hallelujasäe

Herran käsi on meidän yllämme.
Herran käsi on voimallinen!

Ps. 118: 16

Evankeliumi

Joh. 9: 24–38

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.
    Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

USKO JA VAPAUS
SAARNA 26.10.2014 HELSINGIN VANHASSA KIRKOSSA
Petri Tikka


Rakkaat ystävät Kristuksessa,

Tämän päivän teema, usko ja epäusko, on haastava ja hyvinkin henkilökohtainen. Luulisi, että asiasta ei tarvitsisi oikeastaan kovinkaan pitkään saarnata – uskossahan on tärkeintä uskon kohde eli Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja. Kristillisessä uskossa ei panna toivoa meidän omaan uskomiseemme. Epäuskoa ei ehdi myöskään etsiä muista, jos on rehellinen omalle heikkoudelleen, ailahtelevalle olemukselleen ihmisenä. Toisen uskon arvioiminen ei ole toisen ihmisen asia. Jos ristiinnaulittu syntisen maailman Pelastaja on tullut jollekulle rakkaaksi, kuinka hänellä voi ylipäätänsä olla aikaa muuhun kuin uskosta iloitsemiseen? Itse uskon ja luottamuksen lähde, omalla verellään armon hankkinut Lunastaja, ylittää kaiken. Ei jää aikaa toisten ihmisten uskon ja epäuskon mittailemiseen, kun on vain halu melkeinpä laulaa täyden lunastuksen ihanuudesta, suuruudesta ja voimasta.

Meillä ihmisillä on kuitenkin tapa kyseenalaistaa toinen toistemme usko, jos joku katsoo asioita eri näkökulmasta. Ensinnäkin ateistilla tai ylipäätänsä sillä, jonka usko kohdistuu kaikkeen muuhun paitsi Jumalaan, on taipumus pitää Jumalaan uskovaa vähän tärähtäneenä. Toiseksi se, joka uskoo, muttei niin sanotusti niin kuin kirkko opettaa, voi pitää ketä tahansa Kristuksesta puhuvaa joko outona tai tiukkapipona. Sitten on vielä uskovainen, joka pitää toisen ihmisen uskoa heikkona, jos tämä ei ole oppinut pitämään tietynlaista uskonnäkemystä asioiden mittapuuna. Toisaalta, on syytä huomauttaa: kenelläkään meistä ei ole myöskään varaa ruveta arvioimaan toisten arvoistelijoiden uskoa. Usko on Jumalan lahja, ja syntinen arvostelumme katoaa Pyhän Hengen työn tähden yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Silloin kun toisen usko tulee kirkkaana esille, esimerkiksi vastoinkäymisten paljastamana, hävettää, jos on epäloogisesti tuominnut tuomitsijoita ja arvostellut arvostelijoita.

Yhtä paljon kuin toisen uskon arvioimista on myös vältettävä sitä ehkäpä vielä yleisempää tapaa, että vaietaan kuoliaaksi uskosta kaikenlaisten väärinkäsitysten pelosta johtuen. Uskosta puhuminen on varmasti riski, mutta se on riski, jota ei voi välttää näivettämättä omaa olemustaan. Vain paljastamalla sydämemme toinen toisillemme voimme levittää luottamusta, jolla on suurempi pohja kuin kuvitelmillamme. Me luulemme Jumalasta ja toinen toisistamme hämäriä asioita, jos emme ole valmiita paljastamaan elämämme tuntoja. Minä ja sinä alamme pitää kaikkivaltiasta, rakastavaa Jumalaa kykenemättömänä toimimaan elämässämme, jos emme Jumalan kuvina kerro toinen toisillemme suurta ilosanomaa, hänen vapautusarmoaan, joka nostaa meidät ahdistetut loasta. Emme anna toinen toisillemme tilaa hengittävään olemassaoloon ja luontevaan kasvuun, jos uskon rauhalliselle luottamukselle ei anneta edes mahdollisuutta päästä vapaille ilmoille sanoina. Usko, joka jää vain omaan sisimpään, on itsessään – sinulle – kyllä arvokas asia, mutta jää valitettavasti vaille ulospäin suuntautuvaa muotoa. Uskon avautuminen yhteiseksi tuo mukanaan yhteyden ilon ja voimakkuuden.

Uskon kohteesta sekä uskon turhanpäiväisestä arvioinnista ja uskon jakamisesta on myös päivän evankeliumissa kyse – ja näiden asioiden lomassa uskon syntymisen ja muotoutumisen tavasta. Sokeana syntyneen miehen uskoa arvioitiin, vaikka hän ei itse aluksi oikein tietoisesti tiennyt, kehen uskoi. Mutta juuri se, että hänen jäsentämätöntä uskoaan arvosteltiin ilman näkyvää syytä, sai myös hänen sisäiset silmänsä näkemään selkeämmin. Tässäkin asiassa uskon käsitysten jakaminen oli lopulta hyödylllistä– arvostelijoiden silmitön kyynisyys kääntyi itseään vastaan! Aluksi sokeana syntynyt ei ollut varma, onko Jeesus syntinen vai ei. Kun kuitenkin Jeesuksesta sanottiin, ettei hän ole mistään kotoisin, sokeana syntynyt mies järkyttyi. Hänhän oli saanut tältä mieheltä näkönsä takaisin! Sokeudesta päässeelle heräsi halu tietää, mistä tämä ihme oli itse asiassa peräisin. Ihmeen lähde oli Ihmisen Poika, ihmisyyden ihmistä inhimillisemmin toteuttanut Kristus. Kaikki loksahti paikoilleen. Uskon kohde itse avasi tien luottamukseen kohta kohdalta, käyttäen jopa vastustajiensa kiihkoa avuksi paljastaakseen ihmeiden ihmeen.

Usko syntyy ja muototuu itse uskon kohteen työnä, Jumalan vapauttavana vuorovaikutuksena meidän elämässämme. Tätä vastaa ihmisten välisessä elämässä tämä: luottamus toiseen ihmiseen syntyy ja muotoutuu sitä myöten, kun ihminen elää suhteessa toiseen ihmiseen iloisena, vapaana ja avuliaana. Koska me ihmiset olemme epätäydellisiä, siis syntisiä, on kuitenkin periaatteessa mahdollista loppuun asti vältellä luottamasta toisiin ihmisiin ja jäädä vaille vastavuoroisen luottamuksen suhteita – siis ilman ystävyyttä ja rakkautta. Mutta Jumala on aina, vakaasti, muuttumatta iloinen, vapaa ja avulias. Toisin me tosin kuvittelemme, koska heijastamme Jumalaan oman yhteisen sisimpämme vajavuuksia, teemme Jumalasta keskinäisen kyräilymme syntipukin. Eiköhän tästä syystä yksi meidän luterilaisen kirkkomme peruskirjoista, tunnustuskirjoihin kuuluva Yksimielisyyden ohje, opeta vapaan tahtomme, ratkaisuvaltamme kyvyistä näin:


Puhdas, Jumalan sanan mukainen oppi tältä osin


1. Me opetamme, uskomme ja tunnustamme, että ihmisen ymmärrys ja järki ovat hengellisissä asioissa sokeat. Hän ei omilla kyvyillään ymmärrä mitään, niin kuin on kirjoitettu: (1 Kor. 2:14) "Luonnollinen ihminen ei ota ensinkään vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hulluus, eikä hän voi sitä ymmärtää", jos häneltä kysellään hengellisiä asioita.


Mitä tämä merkitsee? Sitä voi miettiä. Sokeudesta näköön pääsemisen fyysinen ihme ei ole mitään sen hengellisen ihmeen rinnalla, että epäuskoinen sydän uskoo. Kolme asiaa hämärtävät ymmärrystämme ja sisimpämme hengellisissä asioissa sokeiksi. Ensinnäkin tietämättömyys siitä, kuka Jumala on, sen unohtaminen, että hän on ylipäätänsä läsnä. Toiseksi tulevat kaikki harhat ja valheet, jotka puhuvat elämän perusluonteesta pahaa ja Jumalasta lokaa. Kolmantena sokeuden kruunaa eksyneisyytemme, nuo ailahetelevat halumme, jotka synniksi kasvavina kiinnittävät katseemme tietämättömyyden kautta valheisiin. Loppupäätelmä hengellisestä sokeudesta: kaiken elämän lähteestä, hyvästä Jumalasta, tulee silmittömän vihan kohde, ja hänet ristiinnaulitaan olemattomaksi. 


Mutta kun nämä kolme asiaa, tietämättömyys, harhautus ja hallitsemattomat halut, raivataan tieltä, sydämemme vapautuu. Tieto: Jumala on tässä. Totuus: hän on hyvä. Kaiken kruunaava ilosanoma: ristiinnaulittu Jumala on noussut kuolleista! Vapautettu sydän näkee takuulla, ilman pelkoja ja esteitä, että Jumala on hyvä kaiken aikaa. Jumala on pelastanut ihmiskunnan! Vai voimmeko valita ikuisen kohtalomme? Täydellinen vapaus tekee kyllä kaikki vapaat valinnat mahdollisiksi, mutta voimmeko me muka sanoa juuta tai jaata siihen, onko Jumala hyvä vai ei? Voimmeko ratkaista sitä, onko Kristus kuollut meidän puolestamme? Voimmeko jälkikäteen päättää, olemmeko vai emmekö ole tehneet ihmisinä niin huonoja ratkaisuja – jos niitä niiksi edes kehtaa kutsua! - että ne vaativat meistä täysin riippumatonta sovitusta? Voimme kyllä uskoa ikuisen kohtalomme olevan hyvän, Kristuksen hyvyyden ja lunastustyön tähden, mutta ratkaisemme elämämme ikuisen lopun yhtä vähän kuin sen, että elämämme ylipäätänsä lähti Jumalan hyvästä tahdosta liikkeelle. Kaikki, alku ja loppu, ovat Luojan työtä, Luojan, joka on Kristus, ei kaukainen olento, vaan lähellä kärsimystäsi, pienuuttasi. Sinut on vapautettu! Elä vain vapaudessa! Uskova ihminen: eikö juuri Jumalan hyvyys ole johtanut sinut kääntymykseen, eikö hänen rakkautensa avartanut sinun sielusi, aina ennen ja yhä uudestaan? Eikö juuri ristiinnaulittu Kristus ole valaissut sydäntäsi, että sinulle on tullut ylipäätänsä mahdolliseksi astua valoon? 


Vapauttavan, luterilaisen tunnustuksemme mukaisesti me hylkäämme seuraavan väitteen, vaikka sitä opetetaan yhä vielä. Tämä siteeraus on samasta Yksimielisyyden ohjeesta, jota lainasin jo aikaisemmin:

4. Edelleen opetetaan, että vielä uudestisyntymätön ihminen on vapaan tahtonsa varassa tosin liian heikko tekemään aloitetta, omin voimin kääntymään Jumalan puoleen ja tottelemaan sydämestään Jumalan lakia, mutta kun Pyhä Henki tekee aloitteen saarnauttamalla sanaa ja tarjoaa sanassa armonsa, silloin ihmisen tahto muka kykenee omien luonnollisten kykyjensä avulla tekemään sentään jotakin, joskin kovin vähäpätöistä, auttamaan, myötävaikuttamaan, valmistautumaan armoon, tarttumaan siihen, ottamaan sen vastaan ja uskomaan evankeliumin. [alleviivaus minun, PT]

Rakkaat ystävät, tämän ajatuksen hylkääminen tarkoittaa sitä, että me emme ratkaise mitään suhteessa omaan pelastukseemme. Jumala on hyvä kaiken aikaa – hän on uskomme kohde, eivät omat ratkaisumme tai omat uskonkykymme. Usko on yhteinen, yksi ja sama kaikille, koko maailmalle. Siksi meillä on olemassa julkinen kirkko, ei kompromisseja tekevänä laitoksena, vaan elävän totuuden, loputtoman toivon lujana linnana. Kirkon sykkivä, elävä sydän on risti, emme me omaan itsetekoiseen uskovaisuuteemme pakahtuvat syntiset. Kuitenkin juuri meidän syntisten kautta Jumalan Pojan sydänäänet kaikuvat koko maailmalle. Me olemme elävä kirkko, juuri meidän syntisten on määrä ja armo jakaa kristillistä uskoa kaikille, jotta kaikki muutkin sokeat saisivat itse nähdä ja tunnustaa Kristuksen, päästä osallisiksi Kristuksen kaiken voittavasta rakkaudesta. Kenelläkään meillä ei ole syytä kerskata, sillä Jumalan sana sanoo:

Minun armossani on sulle kylliksi,
sillä voimani tulee täyteen heikkoudessa.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Olen mielistynyt heikkouteen, hätään, vainoihin,
sillä kun mä olen heikko, silloin olen väkevin.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

Sillä armosta me olemme pelastetut,
emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.
Se on Jumalan suuri lahja. Aamen.

(Armolaulu, sävel Kari Tikka,
sanat Paavalin kirjeistä)

TREMOR NATALIS. Ajatuksia kaikkien pelastumisesta.

TREMOR NATALIS

ajatuksia kaikkien pelastumisesta
esseen kirjoitti Petri Samuel Tikka

Jouluisena päivänä tuli netissä vastaan artikkeli, jonka mukaan vain uskovat tulevat pelastumaan. Pelastuminen tarkoittaa tässä yhteydessä astumista päättymättömään iloon, kuoleman ja kaiken muunkin jälkeen. Artikkelin kirjoittaja oli evankelinen, siis vahvasti luterilaisen herätysliikkeen edustaja. Niinä joulun päivinä ennen uutta vuotta yllättävä hätkähdys vavisutti sieluni rakenteita.

Voiko konkreettinen, elävä, rakas ihminen päätyä kadotukseen (sulkeutuneisuutensa tuomaan ikuiseen piinaan – pahuuteen, joka ei pääty)?

Olin kokenut samana vuonna aikaisemmin erään ihmissuhteen päättymisen, josta olin (kiitos Kristuksen) toipunut. Kun suhde läheiseen ihmiseen katkeaa, se on kuin kuolema. Edelleen huolehtii, mitä poismenneelle tapahtuu jatkossa. Tuo edellä mainittu oudon tyypillinen artikkeli sai minut kauhistavan ihmetyksen valtaan. Sydämessäni muodostui sen intention vastainen ajatus: jos itse uskoin rakastaneeni erästä ihmistä vereslihalle asti, kuinka paljon enemmän kaikkivaltias Jumala, joka on mennyt kuolemaan asti rakkautensa tähden, pitäisi huolta kaikista rakkaistaan. Siis kaikista ihmisistä.

Mikseivät siis kaikki pelastuisi?

Tämä kysymys tuli vääjämättä minua vastaan. Ja mitä siinä olisikaan uskomani evankeliumin vastaista? Luterilaisen opin mukaan Kristus on kuollut ristillä kaikkien puolesta eikä ihminen ratkaise pelastumiseensa liittyviä asioita. Erehtyväisyytemme, rikkinäisyytemme on yhtä jaettua, yhtä yhteistä kuin jumalallinen ihmisarvomme. Ei ole huonompaa eikä parempaa ihmistä. Kristuksen tuoman sovinnon tarkoitus on ilman väkivaltaa ohjata tahtomme pois kaikista kipeistä, rajaavista ratkaisuista, jotka johtuvat peloista ja toivomme katoamisesta. Vieläpä Raamattuun ja luterilaiseen oppiin sisältyy käsitys, että Jumala määrää ihmisiä ennalta vain ja ainoastaan pelastukseen. Herätysliikeluterilaisuuden pelastusvarmuus on henkilökohtaisessa varmuudessa omasta hyvästä tilastaan. Evankeliumin iloon perustuva pelastusvarmuus on yhteinen, laajempi ja ennen kaikkea objektiivisempi: Jumalan omaan työhön ja luonteeseen perustuva.

Rakkaan Luojamme tehtävä maailmassa on olla sen armahtava Pelastaja. Meillä on omat tehtävämme: olla tavallisia (rakastettuja, siis rakastavia) ihmisiä.

Tällä tavoin, kristillisen avarasti olen lapsesta asti uskonut. Siksi evankelisen (siis evankeliumiin perustuvan) pelastusvarmuuden kääntäminen päälaelleen, itselleen omituksi oikeudeksi, järkytti minua niin syvästi. Pitää muistaa, ettei usko ole mikään vakaa suure. Ihminen vajoaa päivittäin murheisiin, jotka pimittävät näköaloja. Jumala tuo aina uudestaan rauhallisen luottamuksen, siis uskon – ja uudistaa myös uskoa selkeämpään suuntaan usein raskaiden vaiheiden läpi. Näin tapahtui tuona jouluna, samoin oli käynyt minulle nuorempana. Joskus nuoruuden ja lapsuuden välimaastossa olin jokseenkin suhteellistanut kristillisen uskon merkitystä ”kaikki uskonnot sopivat yhteen” -tyyppisillä spekulaatioilla. Jumala itse on valaissut kaikkia koskevan Kristus-uskon radikaalin, laajan aintulaatuisen sisällön henkilökohtaisella työllään. Kristus on kaikkien kansojen Jumala, sen osoittaa ahdistukset voittava ristin voima. Jos siis monin eri tavoin, käytännön luterilaisen kokemuksen perusteella usko on uudistuvaa, puhdistuvaa lahjaa, miten on mahdollista, että uskosta tehdäänkin pelastuksen ehto? Niin tehtiin siinä ”evankelisessa” artikkelissa ja myös siinä, miten virallisesti on useimmiten kristillisyyttä ja jopa luterilaisuutta tulkittu.

Miten usko – kaikille tarkoitettuna lahjana! - voisi estää kaikkien pelastumisen? Eikö kristillinen usko juuri mahdollista sen?

Voinen kuitenkin valaista sitä, miksi uskon ehdollisuudelle voi muodostua suuri viehätys, kertomalla tuosta edellisessä kappaleessa mainitusta eräästä käänteestäni. Lukiolaisena sielunelämäni suunnattiin vakaammalle pohjalle, kun kaiken kyseenalaistavan filosofian kohtaaminen vei ilon ajatussuuntausten yhdenvertaistamiselta (noilta yllä mainituilta spekulaatioilta). Miksi ateismi kieltää vain Jumalan? Yhtä järjellisesti tai järjettömästi voisi kiistää ihmisyyden olemassaolon (ei ihmisen sisintäkään nähdä silmillä). Pystyykö kaiken tuhoavaa epäilystä vastaan vastaamaan suhteellisuudella, eri uskomusten yhteen sovittamisella? Jouduin suureen eskistentiaaliseen (ihmiselämisen luonnetta koskevaan, epätoivottuun) ahdistukseen. Aloin pitää selkeää kristillistä uskoa välttämättömänä olemassaolon mielekkyyden ja sitä myöten pelastuksen kannalta. Evankeliumin usko toi minulle syvän avun – ihmisyys on olemassa, sillä Kristus (Ihmisen Poika) on kaiken siihen kuuluvan pimeyden ja epäilyksen keskellä.

Kun kuitenkin ymmärsin tämän uskon merkityksen, laitoin valitettavasti omaehtoista painoa uskolle sinänsä (vaikka se on lahjaa).

Uskon merkitystä äärimmäisyyksiin asti painottavilla populääreillä kristillisillä mielipiteillä oli tarttumapintaa minuun. Omaksuin itseeni nopeasti sen, että kirkko järjestään pitää uskon ehdollista pelastusluonnetta lähes luovuttamattomana asiana. Koin kirkon näkyvään elämään (erityisesti messuun) uudelleen rakastuvana ihmisenä alitajuisesti, että tulee suhtautua myöntyvästi tähän yleiseen käsitykseen. Uskonelämän lahjaluonne oli kylvetty kuitenkin jo vastaansanomattoman ihanasti minuun muun muassa vanhempieni ja Sirkka-mummini sekä lapsena kuullun Jumalan sanan ja pienenä vakaimmin vastaanotetun ehtoollisen kautta (puhumattakaan kasteen järisyttävästä mysteeristä). Tiesin koko ajan uskon paradoksaalisen, omista ratkaisuistani riippumattoman lahjaluonteen, joten en ole voinut varmuudella väittää, että joku joutuu helvettiin. Pidin vain uskon tärkeyden tähden, siksi, että se juuri on välttämätön pelastuksen kannalta, kadotusta ehkä mahdollisena.

Ehkä.

Mikä riipivä, sielua ristiidoittava ”ehkä”. Ristiriidat ovat toki osa elämää, niiden kanssa on eläminen. Ihmisenä oleminen on lähtökohtaisesti paradoksaalista; sielun ja ruumin ykseyttä, sekä uuden innon toivomista että tosiasioiden myöntämistä, ennen kaikkea yhtä aikaa vastakohtaisesti syntisenä (toisen ihmisen ohittamiseen taipuvana) ja vanhurskaana (olemassaolon oikeuden omistavana) olemista. Kuinka näitä asioita voi käsittää, näitä arkisen järjen havaintojamme, voiko niitä laittaa muotteihin?

Miksei sitten kaikkia koskevaa toivoakin voi jättää paradoksaalisesti yhtä aikaa varmaksi ja kuitenkin epäselväksi?

Onhan meidän myönnettävä, että vaikka Jumala rakastaa, ihmisessä on suuria esteitä pelastuksen tiellä olemiselle. Kaikki eivät usko Jumalaan. Jotkut jopa elävät käsittämättömässä pahuudessa itse sitä tajuamattaankaan (ääriesimerkkinä terroristit). Mutta – eikö ole tullut ilmi, että yhteisessä ihmisyydessämme (tutkiskelkaamme omaa sieluamme), siis ihan kaikissa ihmisissä, asuu kyllä auttamaton taipumus hyvyyden järjettömään torjumiseen? Nuriseminen, turha pettymys, pikkumaisuus, kateus ynnä kaikki pahuus, joka saa noista polttoaineensa... Silti useimmilla ihmisillä on toivo itsensä suhteen. Jokainen tuntee oikeudekseen ajatella, että oma elämä päätyisi kuitenkin hyvälle mallille. Miksei tällainen toivo koskisi kaikkia? Olenko minä tai oletko sinä lähtökohtaisesti parempi kuin ”pahat ihmiset”? Tai miksemme uskoisi ja toivoisi kanssaihmistemme kohdalla parempaan tulevaisuuteen – vaikkapa tekojen ja sisimmän muutokseen – kun itsellemme odotamme kaikkea hyvää omat rajoittuneisuutemme ja ehkä pahat menneet erehdyksemmekin tietäen?

Mikä ristiriita piilee siinä, että kaikilla meillä tuntuu olevan syy uskoa kylläkin omaan toivoon mutta olemme kovin epävarmoja kaikkien toivon suhteen?

Tällainen ristiriitainen ajattelu näyttää tulevan meille mahdolliseksi siksi, että toivo käytännössä sekoitetaan usein jonkinaisteiseen toiveeseen tai unelmaan. Vaikkei tuomitsisi lähimmäistään hänen pahojen tekojensa tähden ikuiseen kadotukseen, voi silti jättää hänen kohtalonsa miettimisen aika huteraksi. Tuntuu riittävän se, että itse kokee olevansa jotenkin hyvällä tolalla. Ehkä ihminen ei ajattele kovin pitkälle perimmäiseen tulevaisuuteen omalla kohdallaankaan. Riittää se, kun kaikki on nyt hyvin; loppu on ”lisähyvää”. Kristillinen toivo on kuitenkin jotain muuta, suurempaa. Vai mihin tarvittaisiin todellakin johonkin ihme-Kristukseen perustuvaa toivoa, jos aivan tavanomainen toive paremmasta huomisesta olisi ainoa oikeutettu tie? Katson, että kristillinen toivo on sen sijaan kaksoispotti:

Pidämme kiinni elämän ilmiselvästä paradoksaalisuudesta, ristiriidoista, ja näemme juuri niiden keskellä käsittämättömän suuren tulevaisuuden toivon.

Meidän ei tarvitse emmekä saakaan ohittaa elämisemme ristiriitoja. Ei pelkästään joissain muissa, pahoissa tai huonon valinnan tehneissä ihmisissä ole ristiriitaa suhteessa pelastukseen, suhteessa toivoon, vaan ihmissielun, elämisemme rakenteissa sinänsä. Maailman tilan ja oman elämänsä kömmähdykset rehellisesti kohtaava huomaisi kyllä tämän, mutta käytännössä ihmiselon perustraagisuus on liian iso pala hyväksyttäväksi, ellei ristiriitaa valaise ristin sovinto. Joku (Ihmisen Poika, Jumala, itse inhimillisyys) kantaa jokaisen yksilön vastustelut ja erehdykset, on itse asiassa jo tehnyt tämän kertakaikkisesti, jo kauan ennen kuin olemme syntyneetkään.

Ihme!

Yhteinen vääryytemme ei viekään meitä tuhoon, vaan uusi, arvaamaton ilo puhkeaa. Näin hienosti ei käy niinkään omien rajallisten ja vaillinaisten, järkeilyymme perustuvien valintojemme tähden, vaan siksi, että Isä nosti Kristuksen kuolleista – rajattoman vapaa teko! Ylösnousemus on tuonut elämään järjen ja mielekkyyden tuhon ja turhan kuoleman keskelle. Miten sitten kestämme omat erehdyksemme ja sen, ettei kaikki näytä noinkaan suuren asian (saati pienempien hyvyyksien) jälkeen menevän hyvin? Vaillinaisuutemme tuo kyllä toivottomuutta. Siksi toivo jää epäselväksi. Vajavaisuus on tarpeen viedä aina uudestaan ristille. Uhrautuvan rakkauden merkitys ei riipu ajasta tai paikasta – viimeiseen asti rakastava mielenlaatu on aina voimassa, sen tuoma elinvoima on vain tullut Ylösnousseessa julki. Tässä ei tarvitse luopua elämän todellisuudesta, paradoksista. On olemassa monin kerroin suurempi paradoksi kuin toivon ja toivottomuuden yhteen sovittaminen: oman elämämme toivo ei olekaan meissä itsessämme.

Ristiriidat kuuluvat Kristuksen ristille. Hänen ylösnousemuksensa tuo toivon, jonka avulla jaksamme elää.

Niin, ristiriidat kuuluvat ristille. Sinne ne on syytä viedä. Ei elämän perusristiriitaisuutta pysty, eikä ole tarkoituskaan, itse kantaa. Kaikki pelastuminen, olkoon kyse siitä lopullisesta pelastumisesta tai tässä maailmanajassa tapahtuvista nousemisista, on totta tosiaan lähtökohtaisesti epävarmaa. Ihmisluonto tulee olemaan vajavainen, sen puhdistumisesta emme voi itse päättää. Siksi haluamme helposti pitää kiinni epävarmuudesta - pelkäämme elämän totuuksien paljastavan omat hämäryytemme. Se on oikeutettu pelko. Mutta tarvitseeko epävarmuutta korostaa silloin, kun varmuus onkin toivoa eikä tuhoa? Kun se, mikä on varmaa, onkin vapautusta, meistä ulkopuolista ilosanomaa, eikä oman itsemme pönkittämistä? Jos joku haluaa estää kristillisyyden kaikkia puolia liikavarmuuden, kuvitellun fundamentalismin (häh?) välttämiseksi, on jossain kohden syntynyt väärinymmärrys.

Toivo! Varma toivo kaikille, kuin ankkuri ihmskunnan myrskysäällä, on kristinuskon sisältö.

Ylösnousemus on kaikkien yllättävien hyvien käänteiden lähde, joista viimeinen tulee olemaan se, että kaikki ylistämme yhdessä Jumalaa. En minäkään koskaan ajattele etukäteen, että jumalanpalvelus tulee olemaan hauskaa! Mitä enemmän näemme laajalla perspektiivillä kaiken sen hyvän, mitä on jo maailmassa ja kunkin meidän elämässämme tapahtunut, sitä uskottavammaksi osoittautuu Kristuksen ylösnousemus – ja sen tuoma mittaamaton toivo. Mutta kun meillä kerran on luontainen tapa nähdä hyvän mahdollisuudet maailmassa pienempinä kuin ne Jumalan tähden ovat, ei tee pahitteeksi palata ristin juurelle.

Kristuksen risti tuottaa kaikille pelastuksen.

Tämän esseen lähtölaukaus, jo parin vuoden takainen jouluinen hämmennykseni sai minut aivan maahan (kuvaavan merkitysvivahteen voin sanoa vanhalla kielellä: tremor natalis, jouluinen järistys, vapina). Miten ratkaista pulma uskon välttämättömyydestä ja mahdottomien, aina potentiaalisesti epäuskoisten tapausten (siis kaikkien) pelastuksesta? Tämä on todellinen, eläviä ihmisiä koskeva ongelma, ei teologinen spekulaatio. Miten voimme uskoa parempaan huomiseen ja toivoa rehellisesti Jumalan antamaa parasta rakkaimmille, jos edessä on väistämättä mahdollisuus hämärtyneiden sielujen luomiin muureihin, jotka jäisivät iäksi voimaan? Ikuinen kadotus! Sen tuska ei koskisi päättymättömänä tarinana vain kadotettuja, vaan paljon enemmän uskovaa. Hän nimittäin ymmärtäisi tämän: toinen, rakas ihmissisar- tai veli, väistää Jumalaa ja rakkautta päättymättömästi! Kauhu! Toivottomuus edessä, yleispätevä yksinäisyys. Sydäntä riipivän, ahdistavan pelon keskellä makasin sängyssäni. Sieluni huusi. Näin Jeesuksen ristin.

Miksi kaikki pelastuvat?

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. 

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."

(Filippiläiskirje 2:6-11)

Mitä tämä tarkoittaa?

Muiden käännösten ja alkukielen pohjalta on syytä huomautta, ettei kyse ole pakonomaisesta tapahtumasta (”on tunnustettava”), vaan Kristuksen työn iloisesta ja vapaaehtoisesta tunnistamisesta (”on tunnustava / tunnustaisi”). Onko käännöksiä ja kaikkea muutakin muutettava, niin että kaikkien ennalleen asettaminen, alkukirkon ja apostolien julistama apokatastasis toon pantoon (ks. Ap. t. 3:21), nähtäisiin jälleen itsestään selvänä osana kristillisyyttä? En sanoisi niin. Toivon näkemiseen kaikkialla siellä, missä se itse tahtoo olla, riittävät ristin voiman avulla toivoon viritetyt silmät. Näin minulle kävi välittömästi ristioivalluksen myötä: pyhät kirjoitukset avautuivat uudella tavalla avarina, ilman pelkoa kahleista. Pyhien kirjoitusten pyhyys on ristin, jota ne julistavat. Se on Raamatun kanteen piirrettykin ja kirkkojen torneihin pystytetty. Ja sanonhan pappina kastetilaisuudessa uskontunnustuksen jälkeen: tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastamme nyt tämän lapsen. Suurin, käsittämättömin, avartavin ja voimakkain Jumalan lupauksista on juuri se, että hänen työnsä yhdenkään meidän luotunsa, rakkaan ihmisensä kohdalla ei valu hukkaan. Tämä lupaus tekee Jumalasta elävän, tarpeellisen. Kaikkivallaton, meiltä jotain odottava tai vaativa jumala, on outo pelote. Kummituksia ei ole olemassa.

Miksemme pitäisi siis Jumalanamme Jeesusta Kristusta, koko maailman Vapahtajaa?

Jumalalta me tarvitsemme elävää, kantavaa toivoa, emme ehdotelmia. Kaikki pelastuvat. Miten ihmeessä se voi toteutua? Kristuksen ristillä osoittaman kaikkivaltiaan rakkauden tähden – hänen tähtensä, joka on luonut tahtomme ja joka sekä kykenee että aikoo uudistaa ja valaista sitä armollaan kaiken päätökseen asti. Tästä syystä saan ja saamme kaiken apatiamme keskellä voimaa luottaa, kyvyn nähdä hyvää ja innon keksiä uutta. Kiitetty olkoon elävä Jumala, josta olemme lähtöisin: hänen läsnäolostaan jokainen elää, häntä kohti kaikki me ihmiset olemme matkalla! 

P. S. Tästä aiheesta haluaisin tehdä väitöskirjan. Toivottavasti se onnistuu. ;-)

P. P. S. Jos sanotaan, että jokainen kieli on tunnustava Kristuksen, niin se tapahtuu Jumalan Pyhän Hengen vapautustyön ansiosta, ei pakotuksena. Ei siis tarvitse pelätä aivan turhaan oman tahdon, oman persoonan turhentumista. ”Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta [oikeammin: Pyhässä Hengessä eli hänen avullaan].” (1. Kor. 12: 3)

Miten jaksan elää

Miten jaksan elää
esseen kiroitti Petri Samuel Tikka

Rakkaassa kodissani olevassa huoneessa silmäni kohtaavat usein tällaisen kirjan nimen: Miten jaksamme elää. Kirjan sisällöllä ei ole nyt väliä. Vain tuo nimi riittää keskittämään ajatukset, kun raskautetun mielen mietteet harhailevat. En välttämättä saa takaisin elävänä olemukseeni kaikkea sitä, mikä on itselleni antanut voimaa olla olemassa. Sydämeen kuitenkin palaa se lohtua tuova rajoite, että elämisessämme jaksamisen raja tulee vastaan.

Niin, mitä merkitseekään olla heikko ja voimaton tai ahdistukseen, harhailuun ja mielen painumiseen kykeneväinen, sanalla sanoen: kuolevainen ihminen. Miten jaksamme elää? Mikä lohtu on kurimuksessa? Kun itse olen elämäni aikana kohdannut eri tavoin ymmärryksen puutetta ja sitä myöten elämisemme rajoja, olen kokenut ahdistusten aikoja, tullut täysheikoksi. Nämä käänteet ovat kuitenkin olleet jaksamiseni kannalta ratkaisevia hetkiä - ei itse ahdinkoa ihannoiden, vaan sen todellisuuden tähden, joka on tullut tätä myöten vastaan.

Epäilen, etteivät tällaiset raskaat kokemukset ole monellekaan vieraita – eikä myöskään ilo, joka yllättää. Ihmisyys on kuitenkin yhteinen ja sama, sillä rajamme tulee vastaan. Tulee vastaan raja, jonka yli murtautuu läpi elävä ja itsenäinen voima. Pimityksen ja ahdistuksen keskellä kykenee todellisuus, todellisuuden perusta näyttämään oman luonteensa voimallisesti. Mutta: ”Mitä on totuus?” kysyi kerran eräs skeptikko. Uskomme niin usein todellisuuden luonteen pakonomaisille, omaehtoisille uskotteluillemme.

Kun voimat ehtyvät, ei sitä pysty itse enää mitään väittämään. Totuudeksi tarvitaan jotain suurempaa kuin abstrakteja väitteitä, hienoja ja monisäikeisiä aatteita. Kaikki kunnia niille, paikkansa kullakin. Kun ihmisyys suhteellistetaan yhtä epävarmaksi kuin kaikki muukin, mitä on jäljellä? Kun toisten ihmisten elämä ei kohtaa sinua, kun se ei pääse sinun ihmisyyteesi asti, tai kun ihmisyyden koko olemassaolo on pimitetty ja kun sitä janoaa, epävarmistelun tuoman epätoivon keskellä kaikuvassa huudossa näyttäytyy Persoona. Tulee esille se voima, joka ei riipu meistä harhaan johdettavista, rakastetuista ihmisistä.

Joku voi edelleen väittää, nyt kun sanon tämän julki, että ajatuksissa leijailevassta näkökulmasta tuossa on kyse, ja silloin ajaudutaan jälleen sille piinaavalle rajalle, jossa on Jumala, joka on Rakkaus. Hylätyn ihmisyyden, ei varsinkaan unohdetun rakkauden, keskellä myöskään konkreettinen ruumis unohdu, päinvastoin, se huutaa sielun kanssa toivon puoleen. Ehkäpä silloin sanoma lihaksi tulleesta Herrasta ei kaiu niin käsittämättömänä. Ehkäpä täysheikkoudessa on joku, joka on vielä heikompi, vielä hylätympi, vielä unohdetumpi. Luoja. Kristus. 

Jos siis minä, tällainen ei-uskottuun epätoivoon ja ei-toivoittuihin epäilyihin ajatuskäsittelyissään ajautuva ihminen kuin Petri Samuel Tikka saan raskaitten ihmeiden kaupalla nähdä ja tunnustaa todellisuuden Isää, meidän veljeksemme asettunutta Poikaansa ja Rakkauden Henkeä, kuinka eivät kaikki muutkin? Jaammehan me kaikki saman arvon: ihmisyyden, Jumalan kuvana olemisen; ja samalla saman epätoivon: perisynnin, inhimillisyyden hukkumisen. En ole niinkään ratkaissut omaa toivoani kuin ristillä hankitun, yhteisen tulevaisuuden ja toivon tähden saanut vapautta, nähnyt oman luodun persoonani ja sitä myöten löytänyt ratkaisuvoiman ja tahtoni. Meitä hoidetaan, hyvin ja perusteellisesti, uskoimmepa tai emme, siis todellisesti. Siksi jaksamme.