sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Apostolien päivä | Feast of the Apostles

Päivän evankeliumi (Matt. 16: 13-19)

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: ”Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?” He vastasivat: ”Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista.” ”Entä te?” kysyi Jeesus. ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Simon Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”
    Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.”


The Gospel Reading (Matthew 16: 13-19)


Now when Jesus came into the district of Caesarea Philippi, he asked his disciples, ‘Who do people say that the Son of Man is?’ 
And they said, ‘Some say John the Baptist, but others Elijah, and still others Jeremiah or one of the prophets.’ He said to them, ‘But who do you say that I am?’ Simon Peter answered, ‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ 

And Jesus answered him, ‘Blessed are you, Simon son of Jonah! For flesh and blood has not revealed this to you, but my Father in heaven. And I tell you, you are Peter, and on this rock I will build my church, and the gates of Hades will not prevail against it. I will give you the keys of the kingdom of heaven, and whatever you bind on earth will be bound in heaven, and whatever you loose on earth will be loosed in heaven.’ 


Saarna apostolien päivänä 20.7.2014
Helsingin vanhassa kirkossa, pastori Petri Tikka


Rakkaat ystävät, tänään on apostolien päivä, uskon lähettiläiden päivä. On olemassa ilmoitus, jonka Isä ilmoitti apostoli Pietarille. Se ilmoitus on usko. Usko Jeesukseen on ilmoitusta. Usko on Jumalan lahja. Tänään haluan meidän tiedostavan erityisen tarkkaan juuri tämän:
Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Uskon saaminen voi olla tasaista olemista, rauhallista kasvamista tai nopeaa muutosta. Miten sitten olemmekaan kukin yksilöinä kokeneet uskon vaikutuksen elämämme vaiheissa, itse evankeliumi Jeesuksesta on sama, yleinen ja yhteinen. Ilosanoma on yleisessä tiedossa, julkisesti opetettuna kirkossa ja maailmassa. Usko Jeesukseen on ilmaista, maksutonta, ilman sanoman kuulijoille asetettuja ennakkoehtoja.

Kristuksen kaiken antava rakkaus on kyllä valaissut meidän ymmärrystämme niin paljon, että olemme kokeneet tarpeemme tulla yhteisen uskon vahvistamiksi – yhteisesti sunnuntaiaamuna. Evankeliumi, kristinuskon sanoma ei ole kuitenkaan pelkästään niiden omaisuutta, meidän omaisuuttamme, joille se on tullut rakkaaksi ja joiden elämää se on ratkaisevasti muuttanut. Tajuamme, ettemme pärjää yksin, omine voiminemme, vaan olemme saaneet niin paljon. Siksi on enemmän kuin mahdollista myöntää: uskon vapauttamina voimme ratkaista kaikkea, mutta ratkaisut eivät voita meille uskoa. Koska usko Vapahtajaamme on lahjaa, on uskon saamisen suhteen olennaisen ratkaisevaa jokin muu kuin oma ratkaisu. Ilosanoma tulee korvaan ja kulkee sydämeen. Kuulemisessa on kaikki. Yksinkertaista! Ja vieläpä:


”Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle,
heidän sanansa maan ääriin asti. (Room. 10: 18)”


Näin on sanonut apostoli Paavali kirjeessään Rooman kristilliselle seurakunnalle. Ilosanoma on ilouutinen, ihmisen ymmärrykselle uusi ja vapauttava asia. Evankeliumi ei kuitenkaan ole ulkokohtainen väittämä, jota tyrkytetään outona uutuutena, tavallisesta elämästä vieraana rakenteena. Yksikään ihminen maailmassa ei ole ilosanoman sisällön ulkopuolella. Apostolin lausunto äänestä, joka on kaikunut kaikkialle, perustuu Daavidin psalmiin 19, jossa lauletaan
: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin.” Näin siis Daavid lauloi. Kaukaisimpien galaksien ja pienimpien atomin osien liikkeissä, siis kaikessa ja kaikkialla, on läsnä elävä, suorastaan laulava voima. Itse olemassaolon rakenne puhuu elämästä, joka on enemmän kuin kuolema. Luomakunnan elävä ääni suuntaa kohti Jeesusta, joka voitti kuolemallaan kuoleman ja toi esille elämän sekä katoamattomuuden.

Jonkun korviin tällainen uskonnollinen puhe voi kuulostaa abstraktilta ja etäiseltä. Kaukana siitä! Kristuksen elämän voima koetaan mitä todellisimmissa tilanteissa ja käänteissä. Lapsen syntymä herättää näkemään Luojaa. Kaiken luhistuminen kasaan osoittaa lihaksi tulleen, kanssakärsivän Jumalan todellisuutta. On olemassa historiallista, tositapahtumiin perustuvaa tietoa, joka täsmää syvimpien tuntojemme huutoon. Tämä perimätieto perustuu kokemuksiin, jotka tapahtuivat ihmisille Israelissa hyvin kauan sitten. Apostolit näkivät Jeesuksen kuolleena ja kuolleista nousseena. Jeesuksen Kristuksen todistajien ketju on säilynyt aposteleista tähän päivään asti. Ilosanoma on osoittanut sisäsyntyistä pätevyyttään kantautuessaan sukupolvelta toiselle. Tämäkin on lahjaa: uskon perintö.

Todistajien ketjun pysyvyyttä kuvastaa muuten myös se, että tästä saarnastuolista on julistettu evankeliumia jo Ulrika Eleonoran kirkossa 1700-luvulla nykyisellä Senaatintorilla. Herran palvelijoiden ketjua kuvastavat tässä kaksi apostolia: etuosassa Paavali, kansojen apostoli, sekä takana Johannes, evankelista ja Jeesuksen läheisin uskottu. Tässä keskellä on itse Kristus, maapallo käsissään. Uskon perinnöstä todistaa myös koko pyhä Raamattu, joka ilmestyi kokonaan suomeksi tänä päivänä 20.7. armon vuonna 1642.

Uskon perintö lähti liikkeelle juuri apostoleista, monia Raamatun kirjoja ja Kristuksen saarnaamista myöten. Sana apostoli tarkoittaa: lähetetty. Apostolin virka on jatkunut tähän päivään asti piispan viran muodossa. Apostolit olivat Jumalan pelastustekojen silminnäkijöitä, joten julkisen todistuksen tehtävä tuli heille. Tätä samaa tehtävää toimittavat piispat, kun he virkansa puolesta varmistavat sitä, että seurakunnissa julistetaan täyttä, aitoa evankeliumia. Jokin piispa on myös minut ja Arton vihkinyt pastoreiksi – evankeliumia julistamaan. Pastorin virka on olemassa, jotta evankeliumi olisi yleinen ja julkinen asia. Lisäksi vielä diakonin virka on sitä varten, että ilosanoma toteutuisi myös heikoimpia palvelevina tekoina. Piispan, pastorin ja diakonian virat ovat evankeliumia ja sen täyttä julistamista varten. Tämä palvelee sitä, että usko on kaikille yhteistä, julkista, yleistä eli lahjoitettua sanomaa.

Kirkkona sinä ja minä olemme olemassa juuri sitä varten, että usko on lahjaa, joka koskee kaikkia yhtä lailla. Se perustus, jolle kirkko on rakennettu, on lahjausko. Apostoli Pietari sanoi Jeesukselle: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.” Pietarin todistus, jonka varaan kirkko on rakennettu, ei ollut hänen omaa ratkaisuaan, saatika keksintöään. Pietari uskoi, että Jumalan ikiaikainen lupaus Messiaasta oli täyttynyt tässä ihmisessä, jonka hän tunsi ja jonka rinnalla hän kulki. Uskon sisältö on juuri se, että Jumala on ihmistä lähellä, lähempänä ihmistä kuin ihminen itse. Jumala on kokenut pienen ihmisen kohtalon, hylätyksi tulemisen, täydellisen yksinäisyyden.

Tästä osallisia olivat apostolit. He hylkäsivät pelossaan ja heikkoudessaan Jeesuksen Getsemanen puutarhaan vangittavaksi. Itse he saivat kuitenkin kokea sen avainten vallan, mikä heille oli annettu. Se valta on se, että jokainen ihminen voi julistaa toiselle täydellisen anteeksiannon. Tämän teki ensimmäisenä Kristus. Hän julisti anteeksiantamusta ristillä kaikille niille, jotka olivat hänet vieneet naulittavaksi ja myös jättäneet. Uusi aika alkoi ristiltä. Sinäkin voit kertoa toiselle ihmiselle, joka on tehnyt väärin, joka janoaa vapautusta sellaisestakin asiasta, mikä ei koske juuri teidän välejänne: sinä saat kaiken anteeksi. Avainten valta, rippi, on myös julkinen valta, jota käytetään kaikkien hyödyksi yhteisesti, yleisesti ja yksityisesti.

Apostolisen äänen kuuleminen antaa uskon, luottamuksen, joka kestää. Se ääni on anteeksiannon ääni. Se ääni on vapautuksen ääni. Se ääni päästää valloilleen yltäkylläisen ja täyden elämän meidän keskellämme. Usko ja kaikki, mitä sen saamiseen liittyy, on täysin ja kokonaan lahjaa. Katso: se on siinä – Jeesus kuoli sinun puolestasi. Juuri tässä sanassa, jonka sinulle julistan, on se usko. Se elämä ja voima on nyt, se on tässä: sinä saat kaiken anteeksi. Mikään ei sido – ei koko maailma. Minä julistan sinulle Kristuksen palvelijana vapautuksen. Tässä anteeksiannossa, meille annetussa, tässä on yhteinen usko, apostolin sanoin: ”Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?” (1. Joh. 5: 4-5) Tunnustakaamme apostolinen usko kokonaisuudessaan Nikean uskontunnustuksen mukaan. Se löytyy virsikirjan viimeiseltä aukeamalta.


Sermon on the Feast of the Apostles 
July 20th AD 2014, in the Old Church of Helsinki 
Rev. Petri Tikka 

Dear friends, today is the Feast of the Apostles, the day for commemorating the messengers of faith. There is a revelation that the Father revealed to Apostle Peter. That revelation is faith. Faith in Jesus is something that is proclaimed. Faith is the gift of God. Today I want us to be especially closely aware of this:

Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Receiving faith may be steady existence, peaceful growth or quick change. However we have experienced the influence of faith as individuals in the different stages of our lives, the Gospel concerning Jesus is the same, public and common. The Good News is general knowledge, publicly taught in the world and through the Church. Faith in Jesus is free, free of charge indeed, without prerequisites for those who hear the message.

The love of Christ, encompassing all, has enlightened our understanding to the degree that we have felt our need to be nourished by common faith - together on the Sunday morning. Nevertheless, Gospel, the message of Christianity, is not the possession of only those, of us, to whom it has become dear and whose life it has decisively changed. We realize that we do not cope alone, with our own strength, but have received so much. That is why it is more than possible to admit: freed by faith we can decide all, but decisions do not win us faith. Because faith in our Saviour is a gift, something else than our own decision is essentially decisive in getting faith. The Gospel comes to the ear and travels to heart. Everything is in the hearing. Simple! And more:

"Their voice has gone out to all the earth,

   and their words to the ends of the world." (Romans 10: 18)

So said the Apostle Paul in his epistle to the Christian congregation of Rome. The Good News is joyous news, a new and freeing thing for the human mind. However, the Gospel is not an external statement that is pushed to others as a new framework, strange to ordinary life. No human being in the world is outside the bearing of the Gospel. The Apostle's statement - about a voice that has gone out to all the earth - is based on David's psalm 19, sung so: "
The heavens are telling the glory of God; and the firmament proclaims his handiwork. Day to day pours forth speech and night to night declares knowledge. There is no speech, nor are there words; their voice is not heard; yet their voice goes out through all the earth, and their words to the end of the world." (Ps 19: 1-4) In the movements of the furthest galaxies and the smallest subatomic particles, that is, in everything and everywhere there is a living, positively singing force. The very framework of existence speaks of life that is more than death. The living voice of Creation is directed towards Jesus who defeated death with His death and brought forth life and incorruptibility.

To the ear of some or another religious speech like this may sound abstract and distant. Far from it! The force of the life of Christ is felt in most real situations and crises. The birth of a child wakes one up to see the Creator. When everything comes apart, the reality of the incarnate, co-suffering God becomes is pointed out. There is historical, factual knowledge that coincides with the cry of our deepest sensibility. This tradition of knowledge is based on experiences that happened to people in Israel very long ago. The Apostles saw Jesus dead and risen again. The chain of the witnesses of Jesus Christ has abided all the way from the Apostles up to this day. The Good News has shown its inborn validity in being borne from generation to generation. This, too, is a gift: the heritage of faith.

The continuance of the chain of witnesses is illustrated also by the fact that the Gospel has been preached from this pulpit already in the Church of Ulrika Eleonora (in the place that is known today as the Senate Square of Helsinki) in the 1700's. The chain of the servants of the Lord is pictured in this pulpit by two Apostles: in the front - St. Paul, the Apostle to the gentiles; in the back - St. John the Evangelist, the nearest associate of Jesus. In the middle there is Christ Himself, with the globe in His hands. The Bible is also an enduring witness of faith - the entirety of which appeared in Finnish translation on this date (July 20th) in AD 1642.

The heritage of faith got under way precisely with the Apostles, down to numerous books in the Bible and preaching Christ Jesus. As a word, "Apostle" means: one who is sent. The office of the Apostle has carried on to this day in the form of the office of the Bishop. The Apostles were eye witnesses to the salvific actions of God, so the mission of public witnessing fell on them first. This same mission is performed by the Bishops, as they ensure with their office that the full, unspoiled Gospel is preached in the parishes. A Bishop has also ordained myself and Arto here as pastors - to proclaim the Gospel. The office of the Pastor exists so that the Good News would be a common and public thing. In addition, there exists the Diaconate for the realization of the Gospel in serving those who are weakest. The offices of the Bishop, the Pastor and the Deacon are for the Gospel and its full proclamation. This serves the function of the faith as common to all, public and universal - that is, the faith as a message that is given as a gift.

As Church, you and I exists precisely for the function of faith as a gift that pertains all in like manner. The foundation of the Church is gift-faith. The Apostle Peter said to Jesus: 
‘You are the Messiah, the Son of the living God.’ The witness of Peter, upon which the Church is built, was not the individual's own decision, nor invention. Peter believed that God's age-old promise for the Messiah was fulfilled in this very person whom he knew and with whom he went. The bearing of the Gospel is in fact this, that God is near us humans, nearer to us than we are to ourselves. God has experienced the humble fortunes of humanity, being forsaken, total desolation.

The Apostles were partakers in this. Due to their fear and weakness, they forsook Jesus for imprisonment in the Garden of Gethsemane. But they themselves got to feel the force of the Office of the Keys which had been given to them. The power of the Keys is that every human being can proclaim to another total forgiveness. This was first done by Christ. He proclaimed forgiveness from the Cross to all those who had taken and abandoned him for crucifixion. A new age began from the Cross. You, also, can proclaim the following to another human being who has done wrong, who thirsts for freedom (also concerning a thing that does not involve the relationship of you two): everything is forgiven. The power of the Keys, Absolution, is indeed also a public Office that is used by pastors for the benefit of all publicly, commonly and privately.

Hearing the Apostolic voice gives one faith, an assurance that endures. That voice is the voice of forgiveness. That voice is the voice that frees. That voice unleashes abundant and full life among us. 
Faith - and everything that is related to getting faith - is wholly and completely a gift. Look: that's it - Jesus died for you. Precisely in this word that I proclaim to you (and which you are reading on my blog!) there is faith itself. The life and the force is now, right here: you are forgiven everything. Nothing binds you - not the whole world itself. As a servant of Christ, I proclaim to you liberation. In this forgiveness, given to us, in this is the common faith, by the word of an Apostle: "And this is the victory that conquers the world, our faith. Who is it that conquers the world but the one who believes that Jesus is the Son of God?" (1 John 5: 4-5) Let us confess our Apostolic faith in its totality with the Nicene Creed.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Yksi kolmasosa?

Päivän evankeliumi Luukkaan mukaan (15: 11-32)

Jeesus sanoi:
    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”


Saarna Helsingin vanhassa kirkossa 6.7.2014
4. sunnuntaina helluntaista ("Kadonnut ja jälleen löytynyt)
Petri Tikka saarnasi


Rakkaat ystäväni, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, 

Yksi kolmasosa maailman ihmisistä tunnustautuu kristityiksi. Jos kohtaisimme kaikkia ihmisveljiämme ja -sisariamme tasaisesti kadulla, joka kolmas vastaan tuleva olisi kristitty. Vain joka kolmas. Jos puhuisin jostain muusta asiasta kuin kristillisestä uskosta, olisi kolmasosa valtava osuus maapallon seitsenmiljardisesta väestöstä. Mutta vain kolmasosa ihmiskunnasta tuntee Kristuksen tuoman pelastuksen. Väitän: jotain on mennyt matkan varrella perustavanlaatuisesti pieleen. Saimme tehtävän tehdä kaikista kansoista Kristuksen opetuslapsia. 2000 vuotta on kulunut, ja tehtävä on suoritettu osittain, ei edes puolittain. Mistä tämä johtuu?

En tahdo olla varta vasten masentava. Evankeliumi ei ole mikään vaikea asia. Se on helpottava viesti. Kuolema on voitettu. Pahan valta on murskattu. Välitettävässä sanomassa ei ole mitään vikaa, joka hidastaisi asian etenemistä. Kristillisen uskon alkuvuosikymmeninä uskoa ilosanomaan kylvettiin ja se levisi kulovalkean tavoin koko tunnetun maailman alueelle: Palestiinasta aina Englannin ja Intian rannikoille. Näin tapahtui siitä huolimatta, että puhe ristillä kuolevasta Jumalasta oli perusajattelulle järjetön kauhistus. Edelleen on. Kuitenkin niille, jotka ovat havahtuneet omaan särkyneisyyteensä, sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on uskomaton helpotus. Ei tarvitsekaan kantaa kuormaa, joka painaa ihmisen maahan ja tekee masentuneeksi tai pelokkaaksi. Sietämätön ahdistus on kannettu, se, että elämän iloon ei pystynyt omin voimin tarttumaan. Myös syyllisyys on sovitettu, Jumalan puolelta kaikki on selvää, vaikka ihmiset eivät edes ajattelisi armahtaa sinua.

Jos evankeliumissa ei ole sellaisenaan vikaa, mitkä tahot sitten hidastavat sen etenemistä? Niitä voi verrata Jeesuksen kertomuksessa esiintyviin tuttuihin hahmoihin: tuhlaajapoikaan ja hänen vanhempaan veljeensä. Tuhlaajapojan isän hyvyyttä vastaa itse evankeliumi. Mutta keitä vanhempi veli ja tuhlaajapoika oikein ovat, miten he reagoivat isän hyvyteen, hänen elävään ilosanomaansa? Isän hyvyyden hyväksymistä esti tietysti aluksi tuhlaajapojan holtiton itsetyytyväisyys. Lopulta hän kuitenkin meni itseensä. Kertomus ei ole kuitenkaan vain vertaus tuhlaajapojasta, vaan hänestä ja hänen veljestään. Isän hyvyyttä kaikkein eniten vastusti se poika, joka koko ajan oli saanut elää isän hyvyyden kanssa. Tuhlaajapojan veli on yksinkertaisesti sokea isänsä tuhlailevalle, ehdottomalle hyvyydelle. Hän valittaa: ”Sinä teurastat hänelle syöttövasikan...”, vaikka isän omaisuus, koko hänen ulkonainenkin hyvyytensä, puhumattakaan todellisesta hyvyydestä, oli hänelle läsnä.


Ketkä hidastavat ilosanoman etenemistä, keitä vastaavat tuhlaajapoika ja hänen veljensä? Vähiten lähetyskäskyn toteutumista ovat hidastaneet ne ihmiset, jotka eivät tiedä evankeliumista tai eivät ymmärrä sitä. Sanomahan on juuri heitä varten, niitä varten, jotka tarvitsevat pelastusta. Sama kaipaus vapauteen ja rakkauteen on asetettu jokaiseen Jumalan luomaan sydämeen. Isän ehdoton ja aito hyvyys johti tuhlaajapojankin kääntymykseen. Hidastelevampi taho on se, joka tajuaa jo evankeliumin tuoman ilon. Nämä ihmiset elävät isän yltäkylläisyydessä, kuten vanhempi veli. Eivät he ole sen parempia tai huonompia. Mutta jotain on vinksahtanut matkan varrella. Armosta on tullutkin etuoikeus.

Keistä puhun? Meistä, kristityistä. Olemme tosin ymmärtäneet Isän Jumalan rakkauden olevan kaikkensa antava, tuhlailemiseen asti valmis. Siinä mielessä olemme hyvällä tavalla myös tuhlaajapoikia, oikeastaan hyvän Tuhlaaja-Isän poikia ja tyttäriä. Kuitenkin Jumalan hyvyyden syvyys on hukkunut ainakin minulta, lukemattomia kertoja. Jospa kunnolla ja kaikkialla, muuallakin kuin saarnastuolissa, yhä enenevässä määrin tajuaisin tämän jumalallisen hyvyyden. Ilosanoma voisi räjähtää jatkuvasti tästäkin saviastiasta, ilman pelkoa siitä, ettei sitä ymmärrettäisi. Tuhlaileva Isä juoksee ja syleilee ymmärrystä, kaipaavaa sielua. Katsokoon sielu: tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka kantoi kaikkien, minun ja kaikkien minun sukulaisteni, koko ihmiskunnan loputtomat typeryydet ja tylsämielisyydet harteillaan. Tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka mieluummin lakkasi olemasta kuin salli meidän lakata elämästä. Kristuksen, kuolleen ja ylösnousseen ansiosta, koko ihmiskunta on elossa. Hänen ansiostaan me, me elämme ja olemme.

Rakkaat ihmiset, niin moni meistä elää hämäryydessä, pimityksessä. Niin moni meistä, laskematon määrä ja myös kaksi kolmasosaa, ei ymmärrä, kuka Kristus on. Moni ei edes tiedä, kuka elämä on, ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta, elävästä Jumalasta. Ja moni elävä ihminen ei myöskään ymmärrä, kuka Rakkaus on, joka jokaisessa vaikuttaa. Siksi Jumalaa kiusataan muka puolustellen: eihän hän omaa rakasta Poikaansa voi uhrata. On surkeaa elää petkutuksessa, laiskassa ja huonolaatuisessa sellaisessa. Se huijaus kiistää Isän uhrirakkauden, koska meidän yksinäisellä itseriittoisuudellamme on yllättävän suuri voima. On turhaa, niin turhaa, olla tietämättä tai ymmärtämättä Kristuksen rakkauden laajuutta ja pohjattomuutta. Se armo on suurempi, moninkerroin ja monenkirjavammin suurempi, kuin mikään. Siinä armossa on kolmen Persoonan, yhden Jumalan, voima murtaa yksinäisten sielujen vankilat. Me tunnemme sanoman, me tiedämme sanan, jolla on valta murtaa muureja. Siksi, ystävät, on tullut aika myöntää se valta, mikä meille on annettu, ja lopettaa huijaukset. Meidän ei tarvitse suostua häpeilemään evankeliumia. On tullut aika tehdä kaikki kansat Kristuksen opetuslapsiksi.

Voisin vain fanfaarinomaisesti kehoittaa kaikkia evankelioimaan, ellen tietäisi, ettei Jumalan rakkauden kaikkia koskevuus ole aina niin vain elettävissä. Periaatteessa voimme sen hyväksyä, mutta entä käytännössä? Käytäntö koskee sekä Jumalan toimintaa että omaamme. Meille käytäntö on arkipäiväistä elämää, tekoja ja myös Jumalasta todistamista sanoin, kun keskustelun aika tulee. Pääasia, että olemme vapaita, omia itseämme, sanoma ja sielu yhtä, kun kuljemme ilosanoman tiellä. Ja jos me, rakkaat ystävät, rakkaat kristityt, vielä tunnustaisimme suulla ja sydämellä Jumalan rakkauden pohjattomuuden, täydellisen rajoittamattomuuden, sen tuoman päihittämättömän voiton, olisiko mikään mahdotonta?

Lapsi jo ymmärtää Jumalan rakkauden rajattomuuden. Kyse on siitä, että hyvä voittaa pahan. Kyse on siitä, että ”he kaikki elivät onnellisina päiviensä loppuun asti”. Päinvastoin kuin sadussa, tosielämässä ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin. Lutherin (jonka kollegan, esireformaattori Jan Husin muistopäivä tänään muuten on) sanoin: me kaikki olemme yhtä aikaa täysin vanhurskaita ja täysin syntisiä. Koska kaikki ihmiset ovat kauttaaltaan syntisiä, sovitus on ainoa toivo. Koska me kaikki olemme vanhurskaita eli täydellisiä Luojamme silmissä, toivo kuuluu kaikille. Pelastus jaetaan tasa-arvoisesti, kaikkien syntisten kesken. Jos emme tätä haluaisi myöntää, kivet tulisivat huutamaan Jumalan rajoittamatonta pelastussuunitelmaa. Mutta kuka on arvollinen kaiuttamaan ristin koko maailmankaikkeutta koskevaa sovitusta? Eikö tämä tehtävä kuulu Jumalan kuville, juuri meille ihmisille?

Meitä tarvitaan Pyhän Hengen apulaisiksi, koska sanoman on määrä kaikua sydämeltä sydämelle. Pyhä Henki koskettaa jokaista yksilöä juuri hänen omalla tavallaan, sillä Pyhä Henki on sydämen Luoja. Jumalan Pojan rakkaus ei jätä yhtäkään Jumalan lasta kylmäksi. Kaikki estävät vallat murskataan pikku hiljaa Pojan jalkojen alle. Jesajan (jonka nimipäivä tänään on) sanoin: ”ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.” Isän Sana todistaa väkevästi. Turvatkaamme Yhteen Kolminaisuuteen, meidän Jumalaamme. Silloin meillä on, jo nyt, enemmän kuin vain yksi kolmasosa. Ja lopulta koko inhimillinen potti.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Marian käyntipäivä

Rakkaat ystävät Vanhassa kirkossa,

Sunnuntailla alkaneen viikon aihepiiri on ”kutsu Jumalan valtakuntaan”. Mietimme siis sitä, mitä kaikkea Jumalan kutsu hänen yhteyteensä merkitsee. Tämän aiheen lisäksi tänään 2. heinäkuuta on oma erityinen juhla, perinteinen Marian käyntipäivä. Se juhlistaa raskaaksi tulleen neitsyt Marian vierailua Elisabetin, Johannes-kastajan äidin, luona. Siitä, millä tavoin toisten luona käyminen voi edistää Kristuksen valtakuntaa, kertoo yleisellä tasolla aamun lukukappale Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille. Kuulkaamme:

1. Tess. 2:1–12

Tiedättehän itsekin, veljet, ettei käyntimme teidän luonanne ollut turha. Vaikka meitä oli Filippissä loukattu ja pahoinpidelty, niin kuin tiedätte, Jumala antoi meille rohkeuden julistaa teille sanomaansa ankaran vastustuksen keskelläkin. Meidän saarnamme ei ole peräisin harha-ajatuksista, ei epäpuhtaasta mielestä eikä vilpillisistä aikeista. Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa.

Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti. Rakastimme teitä niin hellästi, että olimme valmiit antamaan teille Jumalan evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi te olitte meille tulleet. Muistattehan, veljet, miten me uurastimme ja näimme vaivaa. Kun julistimme teille Jumalan evankeliumia, teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta emme olisi olleet teidän vaivoinanne. Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme teitä uskovia kohtaan oli puhdasta, oikeudenmukaista ja moitteetonta. Niin kuin tiedätte, me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä lapsiaan ja vetosimme teihin, että eläisitte Jumalalle kelpaavaa elämää, sillä hän kutsuu teitä valtakuntaansa ja kirkkauteensa.



Puhe Vanhassa kirkossa keskiviikon aamumessussa 2.7.2014
pastori Petri Tikka


Ystävät. Meidän rakkautemme ja kaipauksemme Kristusta kohtaan on suurta, niin kuin käyntimme täällä kirkossa osoittaa. Sydämessämme palaa halu elää Jumalan omina ihmisinä tässä maailmassa. Osoittakaamme siis ystävärakkautta toinen toistamme ja kaikkia tänään kohtaamiamme kohtaan. Kun täällä kirkossa olemme käyneet yhteen Jumalan ja toinen toistemme kanssa, me samme energiaa olla vieraanvaraisia ja innokkaita ystäviä kaikille. Ystävyyden teoissa elämällä lujitamme kouriintuntuvaksi sen kutsun, jonka Jumala on asettanut meidän sydämiimme. Se kutsu on elää Jumalalle kelpaavaa elämää, kirkasta elämää, itsensä antavaa elämää, ystävyyden elämää, niin kuin Paavali tähdentää kirjeessään ja esimerkillään.

Kysymys siitä, kuka tai mikä kelpaa Jumalalle, voi tosin välittömästi pyrkiä latistamaan eloamme. Onko kyseessä jonkinlainen vaatimus ja ehto, jota ei ikinä kuitenkaan pysty täyttämään, epätäydellinen ihminen kun on? Kukaan ei ole täydellinen, kuten sanonta kuuluu. Sen loputon miettiminen, mikä kelpaa ja mikä ei, olenko tarpeeksi hyvä siinä tai tässä, vie innon elämästä ja lopettaa vapaan ystävyyden mahdollisuudet heti alkuunsa. Rakkaat ystävät, juuri ystävyyteen meidät on kuitenkin kutsuttu, kun meidät on Jumala on itse vetänyt omaan valtakuntaansa. Jumala on ystävämme. Hän ei ole koskaan meitä vastaan – jos hän olisi meitä vastaan, olisi hän itseään vastaan, sillä me olemme hänen luotujaan. Ketä jumalaa me mietimme, jos pelkäämme hetkeäkään että Kristus rupeaisi kritisoimaan meitä missään käänteessä?

Koko ajatus Jumalasta ei ole mielekäs ilman hänen Poikaansa, ystävyyden alkua. Kristuksessa ymmärrämme sen, että Jumala on Jumala, joka käy meidän luonamme. Jumala lakkaa vaatimasta sitä, mitä hänelle kuuluisi, jotta näkisimme, kuka hän on. Kirkkauden Herra tuli pieneksi ihmiseksi, rinnallamme kulkevaksi. Näin tekee todellinen ystävä: ei vaadi arvonantoa, vaikka olisi maailman paras ystävä. Ystävyys on itsesään tuhatkerroin tärkeämpää kuin virheet, jotka aina uudestaan unohdetaan. Niin paljon halusi todellinen ystävämme ymmärtää meitä, että hän tuli Pojassaan täysin osalliseksi meidän ahdistuksistamme ja rikkomuksistamme.

Ystävä, eläkäämme siis ystävyysrakkaudessa, siinä luokse käyvässä rakkaudessa, joka itse Kristus on. Uskossa ja toivossa me kannamme Kristusta mukanamme. Silloin huomaamattamme ja ihmetellen saamme myös innostaa kanssakulkijoitamme yhteiseen iloon Herramme äidin Marian tapaan, niin kuin Luukkaan evankeliumi kertoo: ”Muutaman päivän kuluttua Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin.
40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?”” (Luuk. 1:39-43)

Kolmen kuukauden kuluttua, noin 2.7., Maria lähti pois, Elisabetin pojan, Johannes-kastajan, syntymän jälkeen. Mutta parin tuhannen vuoden kuluttua me Vanhan kirkon kävijät levitämme Kristusta ja hänen ystävyyttään eteenpäin. Tällä mielellä eläkäämme teoin ja totuudessa, käyntimielellä. Voimaa siihen saamme tunnustaen syntimme armon Herralle.