sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Kutsu Jumalan valtakuntaan


Luukkaan evankeliumin luvusta 19 (Luuk. 19: 1-10)


Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”


Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”



Saarna Helsingin vanhassa kirkossa sunnuntaina 29.6.2014
Päivän aihe: Kutsu Jumalan valtakuntaan (3. sunnuntai helluntaista)
Petri Tikka saarnasi nimipäivänään 

Ystävät, rakkaat Vanhan kirkon ystäväni,

Täysi armo ja esteetön rauha teille Jumalalta, Isältä, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Esirukousjakson aikana kuulimme päivän psalmin, jonka antifoni, kertosäe, sanoo: ”
Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Tätä säettä kerratkaamme mielessämme ymmärtääksemme päivän aiheen, kutsun Jumalan valtakuntaan. ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen”. Kyse on siitä, millä tavoin Jumala kutsuu ja vetää omaan yhteyteensä.

Kristuksen kutsukirjeeseen ei ole kirjoitettu: pyydetään vastausta. Kristuksen kutsu on pääsylippu vapauteen. Kuka kieltäytyisi vapaudesta, täydestä elämästä? Ei kukaan muu kuin vanki, joka on tottunut vankeuteensa. Vähempään voi oppia tyytymään. Mutta Kristus on Vapahtaja, joka vapauttaa sisäisestä vankeudesta. Kristuksen kutsu avartaa kutsun saajan sydämen, Kristuksen kutsu kaikuu kaikille, ja kaikki sen kutsun oppivat ymmärtämään, ennemmin tai myöhemmin. Sillä vankilan portit ovat täysin auki.

Mikä tekee Kristuksen kutsusta niin voimakkaan ja toden, että se muuttaa sydämen? Se, että Kristuksen kutsu on kirjoitettu teloituspuun päälle. Jeesuksesta tuli armahtava kuolemanvanki niitten puolesta, jotka elävät tuomion kierteen vankilassa. Kristus kärsi ristin puussa ihmisarvon ohitusten eli syntien äärettömyyden. Siksi häntä ei voi ohittaa, häntä ei voi ohittaa se, joka oppii ymmärtämään kenestä on kysymys, kuka tuo ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas” on.

Sakkeus kiipesi metsäviikunapuun päälle, koska halusi nähdä, kuka Jeesus on. Messias, Kristus, oli silloin matkalla ristinpuulle. Sakkeus oli publikaani. Publikaanit olivat veronkerääjiä, jotka palvelivat miehittäjävaltaa Roomaa. He olivat itse juutalaisia. Publikaaneja pidettiin siis maanpettureita – vankeuden ansaitsevina rikollisina, vaikka he eivät vankilaan joutuneetkaan. Synnin vankeina heitä pidettiin, sillä he vetivät välistä, heitä voisi kutsua nykytermein talousrikollisiksi tai keinottelijoiksi. Tällainen maineensa menettänyt halusi nähdä maineikkaan hyväntekijän. Talousrikollisen, oikeudenmukaisuuden ohittajan, ei kuitenkaan kannattanut yrittää ohittaa väkijoukkoa. Siksi Sakkeus kiipesi metsäviikunapuuhun. Ristin mies ei kuitenkaan ohittanut metsäviikunapuun publikaania. Herra avasi hänelle tien ja päästi hänet vapauteen.

On huomattava, ettei Jeesus pitänyt Sakkeukselle moraalisaarnaa. Kuinka usein esimerkiksi julkisessa keskustelussa kauhistellaan eritoten pörssikeinottelijoita tai vastaavia pohattoja? Usein viha porvarillista tekopyhyyttä kohtaan on pohjatonta. Jos kuitenkin viha kohdistuisi väärintekijän sijaan vain vääryyteen, vääryys olisi loppunut aikaa sitten. Näin tapahtui, kun publikaani aivan yhtäkkiä, pelkän ilon pohjalta, päätti jakaa puolet omaisuudestaan pois ja korvata epätoivoiset petoksensa moninkerroin takaisin. Ristinpuutarhuri karsi turhat oksat metsäviikunapuusta, tai - sanoisinko - rahapuusta.

Rahanhimo on kuitenkin vain pintavääryys vääryyksien maailmassa. Raha koskee omaisuutta, jonka voi korvata. Rakkaus koskee asioita, joita ei voi korvata. Kyltymätön rakkauden ja hyväksynnän itselleen havitteleminen on paljon pahempi vääryys kuin rahanhimo. Se johtaa päättymättömään epävarmuuteen ja pelkoon ja hylkäämisten kierteeseen. Tätä on synti pimeimmässä inhimillisessä loukossaan: rakkautta, jota rakkaudeksi kutsutaan, mutta jossa ei ole uskoa. Synnissä ei ole luottamusta, ei luottamusta siihen, että Luoja, sinun Luojasi hyväksyy tietysti sinut kokonaan.

Mitä onkaan elää yhtenä ihmisperheenä tässä maailmassa, ei hyväksyntää havitellen tai toisia peläten, vaan luonnollisesti yhdessä? Vain pienen raapaisun alla tässäkin kaupungissa on lukematon määrä rikkinäisyyttä. Puhumattomuus on sen tae, tervehtimisen välttely sen hedelmää. Mutta: miten rikkinäisyys tulee eheäksi? Olemalla itse ystävä ja ihmisperheen jäsen, tervehtimällä sekä pettäjää että pettynyttä. Tällöin pelastus ei olekaan enää yksilöhurskauden harjoitus, vaan yllättävä ystävyys. Se koskee kaikkia, iloa leviää koko perheseen, niin kuin Sakkeuksen kotona.

Mikä vapauttaa tien rakkauteen, joka todella eroituksetta koskee kaikkia lähimmäisiä? On turha kiistää, etteikö usein tulisi eteen todella vaikeita, nihkeitä tapauksia. Sellaisen voi kohdata pelistäkin. Vihamiestään voi kuitenkin todella oppia rakastamaan. Miten? Kerron äärimmäisen esimerkin. Näin dokumentin tansanialaisesta aktivistista, albiinosta, Josephat Tornerista. Albiinot elävät Afrikassa usein jatkuvan uhan alaisina, jotkut jopa elävät vainon pelosta suljetuissa leireissä, kuin vankilassa. Monet eivät pidä heitä ihmisinä ollenkaan, vaan haamuina, joiden ruumiinosia voidaan käyttää taikaparannuksiin. Siksi Josephat Torner on jopa kiivennyt Kilimanjarolle huutakseen tätä vääryyttä vastaan, kiittäen Jeesuta päästyään perille. Kidnappauksenkin vähällä välttänyt Torner ajattelee: me tulemme kerran kaikki olemaan yhteisen pöydän ääressä.

Jumalan perhe on ihmiskunta. Jumalan perhe on myös Helsinki. Jumalan perhe on Ruttopoiston kansaa, keskustan kahviloita ja hampurilaispaikkoja, keskenään ristiriitaisia kulkueita ja marsseja. Ei perhe, Jumalan perhekään todellakaan aina ole sopusoinnun pesäke. Mikä on tämän kaupunkiperheen olemus, mitkä ovat sen katteettomat pelot ja rimpuilevat toiveet? Voin vain puhua omasta puolestani, helsinkiläisperheen kuopuksena. Täällä olen syntynyt ja kasvanut, kokenut Jumalan rakkauden ja perheen virran. Tässä kaupungissa olen myös ruvennut kauhun vallassa epäilemään, en Jumalan olemassaoloa, vaan ihmisten olemassaoloa. Ja olen kuullut Kristuksen enkelten pilkkalaulun valheen valloille. Mikä estää kaupunkilaista näkemästä Jumalaa toisissa, mikä pidättelee olemuksemme kirkastumista? Hylkäyksiäkin on tullut koettua, ainoastaan sillä hedelmällä, että risti on loistanut esteettä. Loistaa kaiken läpi, sydämen kipeimpään kätköön; risti on meille ristiriidan sisällä eläville pelastuksen varmuus. Ristin Kristus on tie kaikille vapauteen. Näin on: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.”

Ei suuntaus, vaan tie, ei taipumus, vaan vapaus. Messu on kutsu Jumalan valtakuntaan, Jumalan perheen jatkuvat kutsut. Jerikossa oli pieni paha mies, jota esteltiin Jeesuksen kutsuihin pääsemästä, Jerikon muureja rakennettiin. Helsingissä ei kyllä ole muureja, mutta millaiset ovat hengellisen Helsingin aukioloajat? Ovatko portit ihmisten sulkemat, huhupelkojen lukitsemat, kuten Joosuan kirjassa: ”Jerikon portit olivat tiukasti lukitut israelilaisten takia. Kukaan ei päässyt kaupungista ulos eikä ketään päästetty sisään.” (Joos. 6:1) Vai onko täällä sellaisia portteja kuin taivaallisessa Jerusalemissa? ”Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan”, sanoo Ilmestyskirja (21: 25). Sen kaupungin keskellähän on tunnetusti elämän puu eli risti. Niin on tämän kaupungin Vanhassa kirkossakin. Risti julistaa Paavalin sanoin (hänen ja Pietarin marttyyrikuolemien päivä on tänään): ”Rakaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.”

Totisesti, totisesti, sanokaamme sielussamme: ”Herra avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen.” Me olemme yhtä sielua ja perhettä, muurien sisällä ja ulkopuolella. Täällä porttien sisällä olemme avoimia kutsuja, jotka avaavat tietä. Me olemme ovia, kristityt, ovia vapauteen ja Jumalan yhteteen.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Sydämen aarre

Evankeliumi (Matt. 13:44-46)

Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.
Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.”

Sydämen aarre - saarna Helsingin Tuomiokirkossa 22.6.2014
Petri Samuel Tikka puhui


Rakkaat kristityt, ystävät Tuomiokirkon mäellä,

Sydän sanoo Jumalalle Daavidin sanoin: ”Kun herään unesta, sinun läsnäolosi ravitsee minut.” (Ps. 17: 15) Tästä syystä olemme heränneet ja tulleet. Olemme täällä verrattoman aarteen edessä, aarteen, joka ravitsee elämän ja antaa sille mielen. Tämä aarre on Jumalan valtakuntaa, hänen läsnäolaan. Tähän sunnuntaihin tultaessa on saavuttu kaarta pitkin helluntaista ja Pyhän Kolminaisuuden päivästä. Pyhän Hengen, meidän Jumalamme, läsnäolo on elämän perusta. Pyhän Kolminaisuuden olemus ja lahjat ovat täyttä rakkautta. Sydän suorastaan pakahtuu äärettömän rakkauden aarteen kohdatessaan. Kaunis suvikin vaikuttaa haalealta Jumalan rakkauden palon edessä, tosin juhannus on kyllä ollutkin suorastaan kylmä.

Kun saan olla täällä tänä sunnuntaina vertaamassa maallisia ja taivaallisia aarteita, ei ole syytä tehdä sitä vähättelemällä maallisten aarteiden merkitystä. Ei tarvitse kenenkään latistaa kesän hehkua eikä väistellä maallisen elämämme iloa. Kristillinen usko ei ole dualistista, käännettynä: emme karkaa maallista pyrkien yksinomaan henkisiin ulottuvuuksiin. Meidän sydämemme on maasta tehty. Jumala ei luo mitään turhaan tai vähäpätöiseksi, ei maata eikä taivasta. Meidän sydämemme on Jumalalle aarre, yhtä iso kuin hän itse on. Meidän maallisella, yhteiskunnallisella ja arkisella ihmisarvollamme on pettämätön perusta. Taivaaseen se on kirjattu.

Jumalan rakkaus on niin suuri, että mieli menee todella helposti hämmennyksiin ja ryhtyy suorastaan lapsellisesti karkailemaan. Jotenkin sitä haluaa tyytyä vähempään, vaikka sydämensä sydämessä kaipaa kirkkauden loistoa. Miten on mahdollista maahan latistuvalle sydämellemme ottaa vastaan Jumalan rakkauden vakaa läsnäolo? Jatkuva paine voi latistuttaa sydämen vähempään tunteeseen. Mutta kun sydän on auki, saattaa kiire myös johtaa sydämen yliliikutukseen – sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti. Ei ihme, että sydän karkailee sydämien sydäntä – Jumalan sydäntä. Pakonomainen kiinnittyminen siihen, mikä kestää aina vain hetken, on todellakin katoava aarre. Huoli ja pelko eivät ole hyviä jumalia. Sydän, kunpa sinä aina havaitsisit paremman aarteen.

Mikä sitten on, suomeksi ja selkeästi sanottuna, se katoamaton aarre, tuo Jumalan valtakunta, hänen läsnäolonsa? Eihän se voi olla mikään aarre, jos sillä ei ole yleispätevää arvoa. Sillä pitää voida olla vastaanotettava arvo itse kullekin meistä henkilökohtaisesti, sydämeen asti. Jos Jumalan rakkaus pakahduttaa sydämen, mikä tekee hänen valtakunnastaan, hänen täydestä läsnäolostaan, sydänten aarteen? Tarvitaan varasydän. Tarvitaan taivaallinen sydän, jossa kuitenkin voi virrata ihmissuvun maahan painettu veri. Se sydän on armon sydän. Tuo sydän on pelkän armon sydän ja rakkauden tyyssija. Rinta, jossa se sydän on, on Pyhän Hengen taivaallinen armolahja maailmankaikkeudelle. Puhun Kristuksen sydämestä.

Kristuksen sydän, palava ja orjantappuroilla kruunattu, on katoamaton aarre. Hänen sydämensä avulla meidän itse kunkin sydän voi todellakin päästä aina uudestaan irti maallisista murheistaan. Kristuksen sydämessä on Pyhä Henki. Ei ole vaikeutta, jota hän ei tietäisi ja jota hän ei pystyisi kantamaan. Tahdon pitää tätä maallista asiaa, Jeesuksen lihallista sydäntä, katoamattomana aarrekammionani. Helposti sitä pakenee jumalallisiin sfääreihin Herran rakkautta miettiessään. Paras tapa rukoilla Jumalaa, huomata hänen rakkautensa todellisuus, on ajatella: ”Jeesus aarteheni, riemu sydämeni, kuule ääneni. Katson sinuun aina, sydämeeni paina lohdutuksesi.” Näin toivon ääni saa kajahtaa itse Jumalan sydämeltä.

Kun joku uskoo nykyaikana Jumalaan näillä main, varmaan aivan oikein häneen uskotaan pääasiassa rakkautena eikä tuomarina. Jumalan rakkauden sydänäänet jäävät kuitenkin niin helposti ohuiksi. Niitten on tarkoitus kaikua ihmisrinnasta toiseen. Jopa rahallinen aarre menettää arvonsa, jos se on piilossa eikä virtaa eteenpäin. Ei pitäisi olla niin ujon ahne evankeliumin suhteen, ei innokkuuden peittelijä teoissaan eikä puheessaan rakkauden suoruuden pyöristäjä. Sitä on niin vaivattomasti kuten Jeesuksen vertauksessa mies, joka heti piti aarteen vain itsellään. Kuitenkin itseriittoinenkin toiminta osoitti, kuinka tärkeä asia valtava aarre hänelle oli. Kauniin helmen löytänyt kauppias taas pani kaiken likoon, kun myi kaiken löytäessään yhden vertaamattoman helmen. Mitä jos helmi katoaisi? Riski olisi kuitenkin sen arvoinen.

Kristuksen rakkauden sydänäänet kaikuvat keskellä kesää, Pyhän Hengen tulessa ja Kolminaisuuden voimassa, hänen koko maailmassaan. Katoamattomat aarteet tulevat kaikille Kristuksen sydämeltä: sen pohjista kaikuva evankeliumin sana, siitä vuotanut kasteen vesi ja ehtoollisen veri. Perjantaina on itse asiassa katolisessa maailmassa Jeesuksen kaikkein pyhimmän sydämen juhla. Voi, kuinka Kristuksen sydämen valo parantaisi myös Ukrainan ja Venäjän suhteet, niin ettei katoavan kunnian, maineen ja vakauden tavoittelu johtaisi jälleen kerran ihmiskunnan historiassa tuhoon ja sekasortoon. Saisivat maat kilpailla kevein sydämin ja ristinmerkein vaikka jalkapallokentillä. Kunpa jälleen kerran sisukkaan vakaassa Suomessakin saisimme eläväisen sydämellisiä aatteita taipaleellemme. Siksi ennen muinoin apokryfikirjoittaja Sirakin sanat olivat Raamatun suosituinta aineistoa, tällaiset ajatukset: ”Iloinen sydän pitää ihmisen hengissä, valoisa mieli lisää elinpäiviä. Muista iloita, innosta itseäsi ja pidä murheet loitolla. Murehtimiseen on moni kuollut, eikä huolten kantamisesta ole hyötyä. Kateus ja katkeruus vähentävät elinpäiviä, huolet vanhentavat ihmisen ennen aikojaan.” (Sir. 30: 22-24)

Vapauttakoon Kristukselta saamamme armon aarre meidät laajoihin näkymiin. Johdattakoon Kristuksen sydän meidät vapauden valtakunnan intoon – kunkin omalla tavallaan. Sydämellinen kiitos ja kumarrus, että sain jakaa sydämen ja sydämeni asiaa. Aamen.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Juhannussaarna

Evankeliumi
Luuk. 1: 57-66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
    Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.


Saarna juhannuksena 21.6.2014 Helsingin Vanhassa kirkossa
Petri Samuel Tikka puhui

Rakas ystävä, 

Miksi sinua kutsutaan? Mistä sinut tunnetaan? Mikä on sinun nimesi? Niin kuin sanonta kuuluu: nimi on enne. On kyllä olemassa nimiä, jotka ovat vain nimityksiä, vailla kummempaan sanomaa: kuten jos pientä lasta kutsutaan pikkikseksi tai papuksi tai muuksi vastaavaksi. Ihmisen nimi on kuitenkin kuvaus hänen olemuksestaan, sillä omalla nimellä kukin kutsutaan, kutsutaan elämään ja toimintaan. Erityisesti se nimi, jolla sinua kristillisessä kasteessa kutsuttiin, on täynnä elämää ja toivoa – merkitystä, jonka voi löytää. Mutta mistä löytää nimensä syvän merkityksen? Mikä on se tarkoitus, johon sinut nimeltä kutsutaan? Missä on totuus siitä, kuka itse olen?

Johanneksen nimi oli poikkeuksellinen. Sen syvä merkitys aavistettiin jo heti elämän alussa. Yleensä merkityksen avautumiseen menee aikaa, vaikka nimellä on aina alusta alkaen tarkoitus. Johannes ei saanut nimeään vain tavan vuoksi, muistista. Hänen isänsä nimi Sakarias, joka hänelle haluttiin antaa, tarkoittaa: ”Herra muistaa”. Poikkeuksellisuuden vahvisti se, että oikea nimi, Johannes, tuli kummankin vanhemman mieleen toisen tietämättä. Nimi oli enne. Papin pojasta tulisi profeetta.

Mutta millainen profeetta? Profeetta voi olla hetkittäisen muodin tuuliviiri, jonkin hyveen liioittelija, jonkin ajatusmallin pakonomainen julistaja. Yhteiskunnan hyvinvoinnin puute voi johtaa oikeudenmukaisuusvaatimukseen, jossa ohitetaan yksilöiden erilaisuus ja vastuu. Hyvinvoinnin yltäkylläisyys saattaa taas johtaa välinpitämättömään ”tee se itse” -elämään. Johannesta ei kutsuttu itseään korostavaksi tuuliviiriprofeetaksi. Hänen koko uskonsa palo, hänen voimansa ja intonsa kumpuaisivat siitä nimestä, jolla hänet kutsuttiin: ”Herra armahtaa”. Hänen tehtävänsä viittaisi ihmiskuvitelmien ja -yritysten ulkopuolelle. Hänen tehtävänsä olisi rikkoa harhaluulot. Johanneksen isä ennusti pienestä pojastaan sanoilla, joiden mukaan myös lauloimme päivän virressä: ”Sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien.” (Luuk. 1: 76)


Totuus siitä, keitä me olemme, on itsemme ulkopuolella. Siellä on tehtävämme, siinä, että ”Herra armahtaa” kaikesta riippumatta. Mutta miten lapselle voi antaa armoon viittaavan nimen, ennen kuin hän on ehtinyt tehdä mitään, hyvää tai pahaa? Totuus siitä, keitä me olemme ihmisinä, on kuitenkin kätketty juuri armon aarrekammioon. Niin kuin Sirak sanoo: ”Työ ja kunnon toimeentulo tuovat iloa elämään mutta eivät vedä vertoja aarteen löytämiselle.” (Sir. 40: 18) Armo tarkoittaa ansaitsematonta rakkautta meidän osaksemme. Mitä lähemmäksi palaamme kohti alkuamme, sitä vähemmän voimme viitata omaan itseemme, omaan ansaittuun hyvyyteemme, suhteessa elämämme merkitykseen. Kaikki perustuu siihen, mistä me olemme lähtöisin, kehen me olemme suhteessa.

Johanneksen nimen syvä merkitys oli siinä, että se viittasi hänen jälkeensä syntyvään Jeesukseen. Jeesuksen nimi tarkoittaa: ”Herra pelastaa”. Armo on ainoa pelastus. Armo tulee lähelle, ei jää etäiseksi, vaan tuli ihmiseksi, kutsuu nimeltä, puhuu. Johanneksen tehtävä oli kastaa vedellä armon osallisuuteen, ei siksi, että hän olisi jokin suuri armon airut, päinvastoin. Johannes oli suurin lain saarnaaja, totisen parannuksen vaatija, mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt. Hän pisti kaikki hiljaiseksi. Totuus siitä, kuka Johannes Kastaja oli, piili kuitenkin siinä, että hän lakkasi vaatimasta, kun näki Jeesuksen. Kastaja sanoi omille opetuslapsilleen osoittaen sormellaan Nasaretilaista: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29) Johannes Kastaja tunnisti hänet, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella.


Meidän tehtävämme on sama kuin Kastajan. Viitata yhä enemmän Jeesukseen, ristiinaulittuun, pelastajaan, armahtajaan, läsnä olevaan armoon. Meidän tulee vähetä, hänen kasvaa. Mutta merkillistä kyllä: mitä enemmän viittaamme Jeesukseen, sitä enemmän olemme, keitä me olemme. Tehtävä luo identiteetin. Olemme kristittyjä, emme uskonnollisen vakaumuksen tai ihmisyritysten perusteella, vaan sen sanoman perusteella, mikä meille on annettu. Kristityn nimen me olemme saaneet kasteessa, sanomassa, joka on henkilökohtaisesti julistettu. Meidät on kastettu Pyhällä Hengellä, persoonallisella Elämällä, ulospäin räjähtävällä voimalla. Niin kuin Siirakki sanoo: ”Herran pelko on kuin siunattu paratiisi, se suojaa hurskasta paremmin kuin maallinen maine.” (Sir. 40: 27) Tämä pelko ei ole lamaannuttavaa värinää, vaan voimaanuttavaa hiljentymistä sen valtavan ilosanoman edessä, joka meille on uskottu.

Älkäämme pelätkö suinkaan, väreilevän identiteetin ja syvän tehtävän edessä. Juhannus johtaa jouluun. Me löydämme lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Hän on Kristus, Herra. Nyt on jo joutunut armas aika - Jumalalle soi kunnia korkeuksissa. Maan päällä on rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Joulu muistuttaa itsestään. Kesälläkin saa sataa luntaa. Mutta kristityn sydämessä palaa tulinen Pyhän Hengen ja evankeliumin kokko.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Helluntaikeskiviikon puhe

Aamun lukukappale (1. Kor. 12:12–13, 20–31)
Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.

Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.

Ei silmä voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua”, eikä liioin pää jaloille: ”Minä en tarvitse teitä.” Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.

Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta?

Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja! Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi.
------

Puhe

Elämme helluntaiviikkoa. Helluntaikeskiviikon lukukappale puhuu hyvin keskeisistä asioista. Se paljastaa asioita, jotka rakentavat olemassaoloa. Ensinnäkin: seurakunta on Kristuksen ruumis. Toiseksi: jokaisella on oma armolahjansa Kristuksen ruumiissa. Kolmanneksi jää kysymys suurimmasta armolahjasta, siitä armolahjasta, joka on yhdistänyt meidät yhdeksi ruumiiksi eli kirkoksi.



Sana tuli lihaksi, eikä hän ole muuttunut henkiolennoksi. Jumalan lihaksi tulolla ei olisi kuitenkaan mitään annettavaa meille, jos hän olisi jäänyt käppäilemään vain tiettyyn aikaan ja paikkaan. Tämä ajatus mielessään Kristus poistui näkyvistä eräänä helatorstaina. Ensisijainen tarkoitus ei ollut jättää näkyvää maailmaa orvoksi tai ontoksi. Kristus, lihaksi tullut rakkaus, haluaa edelleen tulla lihaksi pelkästään rakkautena. Koska hän on jo itsessään totaalisesti rakkaus, kuten risti ja ylösnousemus osoittivat, täytyy hänen tulla nyt lihaksi myös jossakin muussa. Jäljelle jäävä vaihtoehto olemme me: rakkausvajaat, ailahtelevaiset Jumalan luodut.



Jumala on antanut Poikansa kautta virrata meihin todellisuuden, elämän ja voiman. Jokainen ruuminjäsen palvelee toista. Meidän ruumiillisuutemme, meidän todellinen olemuksemme tulee esille vain yhteydessä toisiimme. Kristuksen ruumis on kokonaisuus, seurakunta. Ruumista palvelvat monenlaiset virat ja tehtävät, pastorit, kanttorit, ehtoollisavustajat ja niin edespäin, mutta on pari armolahjaa, jotka palvelevat ruumiin rakentumista perustavanlaatuisen laajasti. Paavali mainitsee kaksi armolahjaa, joista hän ei sano, ettei niitä olisi kaikilla. Ilmeisesti siis kaikille kirkon jäsenille kuuluvat nämä kaksi: kyky auttaa muita ja kyky toimia johtajana. Johtajana toimiminen on ymmärrettävissä ylipäätänsä ohjaamisena ja neuvomisena. Toisten auttamisen voi taas käsittää myös huolehtimisena, jopa toisen huostaan tai hoitoonsa ottamisena. 



Näistä kahdesta armolahjasta, eli ohjaamisesta ja auttamisesta, muodostuu kaikkien kutsumusten sisältö: ammattia harjoittavan, lähimmäisenä toimivan, eläkeläisen tai opiskelijian kutsumukset ja niin edelleen. Sinut ja minut on kutsuttu tänään ohjaamaan lähimmäisiä hyvään, Isän Jumalan haltuun, rohkaisevalla sanalla ja esimerkillä. Meidät on kutsuttu auttaen huolehtimaan toisistamme hoitamalla tehtävämme iloisin mielin. Kaiken toiminnan johtotähti, perimmäinen armolahja on yksi: rakkaus. Rakkaus ei ole se, vaan hän, hän, joka on yhdistänyt meidät. Pyhä Henki on Rakkaus, hän, jonka Kristus vuodatti ruumiinsa rakentamiseksi helluntaina. Meitä kutsutaan kirkoksi, sanalla, joka juontaa juurensa merkitykseen ”Herran oma”. Kristukselle, omalle Herrallemme, jonka jäseniä olemme, tunnustamme nyt vajavaisuutemme. Meihin virtaa hänen rakkautensa.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Kaikki Pyhästä Hengestä :-)


Evankeliumi
(Joh. 14: 15-21)
Jeesus sanoi:
    ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
    En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”



KAIKKI PYHÄSTÄ HENGESTÄ :-)
Helluntaina 8.6.2014 Helsingin vanhassa kirkossa
saarnasi Petri Tikka


בְּרֵאשִׁית בָּרָא אֱלֹהִים אֵת הַשָּׁמַיִם וְאֵת הָאָֽרֶץ׃ Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” (1. Moos. 1: 1-2) Näin kertoo Genesis, alkukertomus. Jo alussa Pyhä Henki toimi luoden ja varjellen kaaoksen yllä. Hän on kuin lintu, joka hautoo ja suojelee poikasiaan. Hän on kuin äiti, joka lohduttaa itkevää lastaan. Olemassaolo ei pysyisi kasassa ilman Pyhää Henkeä, meidän Jumalaamme. Nikean uskontunnustuksessa tunnustamme Herraksi ja eläväksi tekijäksi Pyhän Hengen. Hän tekee yhtä lailla ihmisen sielunelämän kuin koko maailmankaikkeuden rakenteen todelliseksi, sillä hän yhdistää kaiken. Suoraan sanottuna: Pyhä Henki on elämän tarkoitus, sen mieli.

Kokemus Pyhästä Hengestä on äärimmäisen läheinen asia, suorastaan henkilökohtainen tuntemus. Samalla kuitenkin Pyhä Henki tekee meidät avoimiksi, tuo meidät yhteen. Pääasia on se, että Pyhä Henki johtaa meidät rakkauden yhteyteen. Häntä ei kiinnosta toimia erityisellä tavalla elämässämme ihmekokemuksia antaen, ellei meissä ole valmiutta rakastaa ja antaa anteeksi. Tästä Pyhän Hengen ja rakkauden välisestä yhteydestä Jeesus puhuu päivän evankeliumissa. Rakkauden, toisista välittämisen, itsensä unohtamisen tärkeys on valtaisa vain yhdestä syystä. Syy ei ole laki, ei ulkokohtainen vaatimus, ei moraali. Rakastaminen on elämän tarkoitus, sen päämääränä, sillä Jumala itse on rakkaus.


Ajatus Jumalasta rakkautena tai rakastavana Isänä on tosin jo niin tuttu juttu, ettei se anna paljon mitään. Puhe taivaallisesta Isästä on latistunut lässytykseksi. Jeesuksen esille tuominen sinänsä hyvässä tarkoituksessa, rakastavana pelastajana, voi taas muuttua jeesusteluksi eli salakavalaksi vaatimukseksi. Mikä sitten muuttaa puheen Jumalasta aidoksi? Miten usko voi olla muutakin kuin teoriaa? Mikä tai kuka Jumalassa todella on rakkautta, ei vain sanoissa?

Kirkon ikimuistoisesta perinteestä noseuva vastaus on: Pyhä Henki. Pyhä Henki on Isän ja Pojan välinen rakkaus. Pyhä Henki yhdistää Isän ja Pojan totaalisen yhdeksi. Ilman Pyhää Henkeä puhe yhdestä ainoasta Jumalasta on abstraktia. Ainoa ykseys ja yhteys on rakkaus. Näin Pyhä Henki, ylistetty Luojamme, myös yhdistää meidän ihmisten sanat ja tarkoitukset aidoksi kokonaisuudeksi, ettemme puhu toisin kuin ajattelemme emmekä toimi toisin kuin sisimpämme janoaa. Ilman Pyhää Henkeä, elävää Rakkautta, puhe Jumalasta tai ylipäätänsä mistään muuttuu irvikuvakseen, alkaa sisältää perisyntisiä piiloviestejä. Jos Pyhä Henki ei valista, ei voi olla myöskään ymmärrystä, ei halua saada selville, mitä lähimmäisen sanat tarkoittavat.

Merkillistä kyllä, vaikka Pyhä Henki on Rakkaus, on hän unohdetuin ja hämmennystä herättävin Kolminaisuuden Persoonista. Pyhästä Hengestä puhutaan usein pronominilla ”se”, vaikka hän on elävä, puhuva, todellakin henkevä persoona. Jopa sana ”inspiroida” liittyy perimmiltään Pyhään Henkeen. Voimme ehkä puhua omasta hengestämme tai sielustamme sanalla ”se”, mutta kun puhumme elävästä Jumalasta ei ”se” koskaan riitä kuvaamaan hänen persoonallisuutensa ihanuutta. Jumalan Henki on Hän itse eli Jumala.
Hämmennys Pyhän Hengen persoonaluonteesta liittyy kuitenkin jumaluuteen sellaisenaan. Isä muuttuu etäiseksi isoisäksi, Jumalan Poika latteuksien latelijaksi, ellei Jumala itse, Pyhä Henki, paljasta rakkautensa ja persoonallisuutensa täyttä voimaa ja elävyyttä.

Tästä Jumalan persoonallisuuden luonteesta kertoo meille seuraava virke Viisauden kirjasta (7: 22-23):

Viisaudessa on henki,
älyllinen ja pyhä,
ainutsyntyinen ja monimuotoinen,
ohuen ohut, herkkäliikkeinen,
erillinen, tahraton ja kirkas,
järkkymätön, hyvyyttä rakastava, vireä,
riippumaton, hyvää tekevä, ihmisrakas,
vakaa, varma ja levollinen,
kaikkivoipa ja kaikkea valvova.


Jumalan persoonallisuus on vireää ja moniulotteisa rakkautta. Tällainen on Pyhän Hengen luonne. Hänen luonteensa paljastuu sitä enemmän, mitä suuremmassa määrin ihmettelemme hänen ihmetekojaan. Me olemme hänen ihmetekojaan, me ihmiset, Jumalan kuvat, Pyhän Hengen eläväksi tekemiä. Ei kuitenkaan tarvitse hätääntyä, jos ei aina jaksa saada intoa ulkopuolelta, toisista ihmisistä. Innostus, eläväksi tuleminen lähtee liikkeelle sisältä käsin. Jumala inspiroi eli sananmukaisesti tulee Henkenä sisään. Inspiraatio, Kristuksen inspiraatio tekee meistä eläviä persoonia, yksilöitä, jotka Pyhä Henki vie vapaaseen ja täysimittaiseen yhteyteen. Rakkaus, elävä rakkaus ihmisten välillä, onkin persoona, Jumala, ei pakotettua kuvitelmaa, ei haihtuvaa mielenliikettä.

Pyhä Henki, Jumalan elävä Rakkaus, kirkastaa Kristuksen. Jeesus on armon Herra, itsensä syntisten puolesta antava Jumala. Kuten vanhoissa kuvissa Jeesuksesta ristiinnaulittuna: ristiinnaulitun liinavaate heiluu Pyhä Hengen tuulessa. Ristiltä Pyhän Hengen tuuli puhaltaa, täynnä rakkautta, elävää armoa, täyttä persoonaa. Ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen kautta Kristuksesta on tullut maailmankaikkeuden Herra. Pyhä Henki tuo Kristuksen rakkauden meidän sydämiimme, niin että koemme: tämä kaikki on totta. Minua on rakastettu kuolemaan asti. Ei ole kovin vaikeaa enää rakastaa lisää. On siis niin, että Pyhä Henki todistaa: pääsiäisen jälkeinen aika oli vasta alkusoittoa. On helluntain jälkeinen aika, ja kaikki on mahdollista. Ilo on liekeissä, leikki ja laulu raikuvat monenkirjavana kudoksena. Pyhää Henkeä voi seurata vailla epäilystä, ilman pelkoa tai uhkaa. Pyhä Henki on Isän ja Pojan Rakkaus. Hän on elämän tarkoitus. Hän yhdistää kaiken, Genesiksestä ilmestykseen, alusta loppuun.
χάρις τοῦ κυρίου Ἰησοῦ μετὰ πάντων ”Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa.” (Ilm. 22:21) Aamen.