Golgata

kuvan otti PST

Evankeliumi:  Joh. 11: 47–53

Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.” Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: ”Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?” Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset.
    Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.

Saarna Helsingin tuomiokirkon viikkomessussa 17.3.2016 keskipäivällä 
Petri Samuel Tikka +

Rakkaat, tämän viikon tunnuslause, lause psalmista 143, kuuluu: ”Herra, pelasta minut vihollisteni käsistä! Sinun luonasi olen turvassa.” (Ps. 143: 9) Paastonajan viimeiset kaksi viikkoa ovat syvää paastonaikaa. Näiden päivien nimitys on kärsimysaika. Kärsimysten kautta tähtiin, per aspera ad astra, kuten sanonta kuuluu – mutta jos aika parantaa haavat, mikä on sitten paikka, jossa olemme turvassa? Ja kenen luona olemme turvassa? Kärsimysaika ei turhenna tuskaa, vaan vie meidät kärsimyksen paikkaan, Golgatalle. Jeesus on vaarallinen turvapaikkamme. Hän ei pelkästään kuollut koko kansan sijaan, kuten Kaifas tahattoman profeetallisesti ennusti, vaan hän myös saa kaikki uskomaan, kaikki tavalliset, unohdetut, syntiset ihmiset, kuten fariseukset ja ylipapit tiesivät. Ja kuka ei kuuluisi rikkinäisten joukkoon, ehkäpä he pelkäsivät kuuluvansa myös kaikkien pelastettujen joukkoon? Armon tuoma uhka oli todellinen. Ansioituneet pelkäsivät ansiottomuuden voittoa, paikkojen, riittävien palkkojen ja hyvien asemien tuomien oikeiden rajojen rikkoutumista.

Viime pyhänä vietettiin Marian ilmestyspäivää, jonka varsinainen ajankohta on 25. maaliskuuta. Maria sai kuulla tulevansa Jumalan äidiksi. Aihe ei ole niin kaukana kärsimysajasta kuin voisi luulla. Vanhankirkollisen käsityksen mukaan Jeesus sikisi, siis tuli ihmiseksi neitsyen kohdussa, ja kuoli hylättynä pitkänäperjantaina samana päivämääränä, 25. maaliskuuta. Perinteisen ajatuksen mukaan koko maailmankaikkeus myös luotiin tyhjästä aikaukausia sitten sinä päivänä, jona Jeesus tulisi sikiämään ja kuolemaan. Jumalan Pojan kärsimys oli tiedossa alussa asti; kaikki ajat ja paikat nostetaan pois turhuudesta hänen tähtensä.

Jumalaa, elämän lähdettä ja merkitystä, emme voi kuitenkaan nähdä. Siksi ihminen on etsinyt häntä eri paikoista aikakaudesta toiseen. Samarialaiseen uskonsuuntaukseen kuuluva nainen sanoi kansansa pyhästä paikasta, Garisiminvuoresta, Jeesukselle: ”Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa." (Joh. 4: 20) Tällaiset ajatukset pyhistä paikoista, rakennuksista tai temppeleistä voisi pyrkiä kumoamaan vedoten siihen, että tärkeintä on toimia oikein lähimmäistä kohtaan hyvin, ei palvoa oikein. Jeesus kuitenkin vastasi naiselle: ”...tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa...” Hän myös lisäsi: ”...pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. ” Hengessä ja totuudessa rukoileminen on kiinni oikeasta ajasta, siitä, että näkee mitä tapahtuu, että huomaa rakkauden ja armon tulevan esille.

Pelastava rakkaus ei ole kuitenkaan pehmoilua, hengellisiä korulauseita, joita ei sovelleta käytäntöön. Uskomme alkaja kaatoi rahanvaihtajien pöydät, jotta kaikki kansat pääsisivät rukoilemaan. Johanneksen mukaan Jeesuksen ensimmäisiä tekoja oli tämän pyhyyttä loukkaavan teon tekeminen. Temppelissä ei ollut sijaa muille kansoille, sillä juutalaiset ostivat uhrieläimensä kansojen pihalla. Viimeinen niitti uskonnollisille johtajille, pyhyyden vartijoille, oli kuitenkin se, että Jeesus näytti hurmahenkiseltä taikurilta, joka pyrki kumoamaan Jumalan asettaman järjestyksen, lain järjestyksen, jopa luonnonjärjestyksen. Kuolleelta vaikuttanut Lasarus oli jälleen hengissä. Niinpä sanottiin: ”Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.” 

Kansan johtajat halusivat välttää tarpeettoman konfliktin ja varjella turvapaikkansa, temppelin, pyhyyttä. Näin he tekivät kansan nimissä, demokratian, kansan vallan ja varjelemisen, varjolla. Mies, joka rikkoi kauhun tasapainon saddukeusten ja fariseusten, liberaalien ja konservatiivien, suvaitsevaisten ja isänmaallisten välillä oli vaarallinen. Hän sanoi: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta -- enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.” (Joh. 14: 2-3) Hän oli itse se tie, joka vie oikeaan paikkaan, pysyvään asuinsijaan: ”Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata.” (Joh. 19: 17)

”Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi, Jumala, minun iloni!” (Ps. 43: 4) sanoi psalminkirjoittaja. Temppelin väliverho, joka johti alttarin luo, repesi Jeesuksen kuollessa. Kaikenlaisista esteistä, verhotuista kaiteista, kaikkein pyhimmän edessä, kastemaljan edessä, on päästävä eroon. Tie rukouksen paikkaan on aina avoin. Ketään ei saa eikä voi estää luottamasta Jumalaan ja hänen hyvyytensä. Tulevaisuus on edessä. Meissä on toki jääräpäisyyttä, joka oikeanlaisen tahdon ja valinnan varjolla estää toisia tulemasta. Mutta sillä ajattelulla ei ole enää mitään valtaa meihin. Kirkon ovet auki! Enää ei ole henkisistä tai muutakaan hintaa pääsylle Herran yhteyteen. Jumala purkaa rakentelemamme pikkumuurit hyvänä Isänä. Paikasta, jonne ihmiskunta hylkäsi ehdottoman armon, on tullut ylösnousemuksen sija. Ristiinnaulitun paikka, Golgata, on täällä, kuten alttaritaulusta näemme. Ottakaamme ja syökäämme uusi todellisuus, kuolleista noussut Jeesus, alttarilla. Miksi emme Luojamme, äärettömän rakkauden, edessä uskaltaisi tunnustaa ylpeyttämme, kateuttamme, vihaamme, laiskuuttamme, ahneuttamme, ylensyöntiämme ja himoamme? Kärsimysaika luo kaiken uudeksi. Kaiken jälkeen, itsensä tähden, omista syistään, pääsiäisen Jeesus julistaa kaikki meidät, kaikki ihmiset, kaikki syntiset, täysin puhtaiksi, kohtuullisiksi, rakastaviksi, ahkeriksi, kärsivällisiksi, uskollisiksi ja nöyriksi.

Sydämen aarre

Evankeliumi (Matt. 13:44-46)

Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.
Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.”

Sydämen aarre - saarna Helsingin Tuomiokirkossa 22.6.2014
Petri Samuel Tikka puhui

Rakkaat kristityt, ystävät Tuomiokirkon mäellä,

Sydän sanoo Jumalalle Daavidin sanoin: ”Kun herään unesta, sinun läsnäolosi ravitsee minut.” (Ps. 17: 15) Tästä syystä olemme heränneet ja tulleet. Olemme täällä verrattoman aarteen edessä, aarteen, joka ravitsee elämän ja antaa sille mielen. Tämä aarre on Jumalan valtakuntaa, hänen läsnäolaan. Tähän sunnuntaihin tultaessa on saavuttu kaarta pitkin helluntaista ja Pyhän Kolminaisuuden päivästä. Pyhän Hengen, meidän Jumalamme, läsnäolo on elämän perusta. Pyhän Kolminaisuuden olemus ja lahjat ovat täyttä rakkautta. Sydän suorastaan pakahtuu äärettömän rakkauden aarteen kohdatessaan. Kaunis suvikin vaikuttaa haalealta Jumalan rakkauden palon edessä, tosin juhannus on kyllä ollutkin suorastaan kylmä.

Kun saan olla täällä tänä sunnuntaina vertaamassa maallisia ja taivaallisia aarteita, ei ole syytä tehdä sitä vähättelemällä maallisten aarteiden merkitystä. Ei tarvitse kenenkään latistaa kesän hehkua eikä väistellä maallisen elämämme iloa. Kristillinen usko ei ole dualistista, käännettynä: emme karkaa maallista pyrkien yksinomaan henkisiin ulottuvuuksiin. Meidän sydämemme on maasta tehty. Jumala ei luo mitään turhaan tai vähäpätöiseksi, ei maata eikä taivasta. Meidän sydämemme on Jumalalle aarre, yhtä iso kuin hän itse on. Meidän maallisella, yhteiskunnallisella ja arkisella ihmisarvollamme on pettämätön perusta. Taivaaseen se on kirjattu.

Jumalan rakkaus on niin suuri, että mieli menee todella helposti hämmennyksiin ja ryhtyy suorastaan lapsellisesti karkailemaan. Jotenkin sitä haluaa tyytyä vähempään, vaikka sydämensä sydämessä kaipaa kirkkauden loistoa. Miten on mahdollista maahan latistuvalle sydämellemme ottaa vastaan Jumalan rakkauden vakaa läsnäolo? Jatkuva paine voi latistuttaa sydämen vähempään tunteeseen. Mutta kun sydän on auki, saattaa kiire myös johtaa sydämen yliliikutukseen – sekä fyysisesti että vertauskuvallisesti. Ei ihme, että sydän karkailee sydämien sydäntä – Jumalan sydäntä. Pakonomainen kiinnittyminen siihen, mikä kestää aina vain hetken, on todellakin katoava aarre. Huoli ja pelko eivät ole hyviä jumalia. Sydän, kunpa sinä aina havaitsisit paremman aarteen.

Mikä sitten on, suomeksi ja selkeästi sanottuna, se katoamaton aarre, tuo Jumalan valtakunta, hänen läsnäolonsa? Eihän se voi olla mikään aarre, jos sillä ei ole yleispätevää arvoa. Sillä pitää voida olla vastaanotettava arvo itse kullekin meistä henkilökohtaisesti, sydämeen asti. Jos Jumalan rakkaus pakahduttaa sydämen, mikä tekee hänen valtakunnastaan, hänen täydestä läsnäolostaan, sydänten aarteen? Tarvitaan varasydän. Tarvitaan taivaallinen sydän, jossa kuitenkin voi virrata ihmissuvun maahan painettu veri. Se sydän on armon sydän. Tuo sydän on pelkän armon sydän ja rakkauden tyyssija. Rinta, jossa se sydän on, on Pyhän Hengen taivaallinen armolahja maailmankaikkeudelle. Puhun Kristuksen sydämestä.

Kristuksen sydän, palava ja orjantappuroilla kruunattu, on katoamaton aarre. Hänen sydämensä avulla meidän itse kunkin sydän voi todellakin päästä aina uudestaan irti maallisista murheistaan. Kristuksen sydämessä on Pyhä Henki. Ei ole vaikeutta, jota hän ei tietäisi ja jota hän ei pystyisi kantamaan. Tahdon pitää tätä maallista asiaa, Jeesuksen lihallista sydäntä, katoamattomana aarrekammionani. Helposti sitä pakenee jumalallisiin sfääreihin Herran rakkautta miettiessään. Paras tapa rukoilla Jumalaa, huomata hänen rakkautensa todellisuus, on ajatella: ”Jeesus aarteheni, riemu sydämeni, kuule ääneni. Katson sinuun aina, sydämeeni paina lohdutuksesi.” Näin toivon ääni saa kajahtaa itse Jumalan sydämeltä.

Kun joku uskoo nykyaikana Jumalaan näillä main, varmaan aivan oikein häneen uskotaan pääasiassa rakkautena eikä tuomarina. Jumalan rakkauden sydänäänet jäävät kuitenkin niin helposti ohuiksi. Niitten on tarkoitus kaikua ihmisrinnasta toiseen. Jopa rahallinen aarre menettää arvonsa, jos se on piilossa eikä virtaa eteenpäin. Ei pitäisi olla niin ujon ahne evankeliumin suhteen, ei innokkuuden peittelijä teoissaan eikä puheessaan rakkauden suoruuden pyöristäjä. Sitä on niin vaivattomasti kuten Jeesuksen vertauksessa mies, joka heti piti aarteen vain itsellään. Kuitenkin itseriittoinenkin toiminta osoitti, kuinka tärkeä asia valtava aarre hänelle oli. Kauniin helmen löytänyt kauppias taas pani kaiken likoon, kun myi kaiken löytäessään yhden vertaamattoman helmen. Mitä jos helmi katoaisi? Riski olisi kuitenkin sen arvoinen.

Kristuksen rakkauden sydänäänet kaikuvat keskellä kesää, Pyhän Hengen tulessa ja Kolminaisuuden voimassa, hänen koko maailmassaan. Katoamattomat aarteet tulevat kaikille Kristuksen sydämeltä: sen pohjista kaikuva evankeliumin sana, siitä vuotanut kasteen vesi ja ehtoollisen veri. Perjantaina on itse asiassa katolisessa maailmassa Jeesuksen kaikkein pyhimmän sydämen juhla. Voi, kuinka Kristuksen sydämen valo parantaisi myös Ukrainan ja Venäjän suhteet, niin ettei katoavan kunnian, maineen ja vakauden tavoittelu johtaisi jälleen kerran ihmiskunnan historiassa tuhoon ja sekasortoon. Saisivat maat kilpailla kevein sydämin ja ristinmerkein vaikka jalkapallokentillä. Kunpa jälleen kerran sisukkaan vakaassa Suomessakin saisimme eläväisen sydämellisiä aatteita taipaleellemme. Siksi ennen muinoin apokryfikirjoittaja Sirakin sanat olivat Raamatun suosituinta aineistoa, tällaiset ajatukset: ”Iloinen sydän pitää ihmisen hengissä, valoisa mieli lisää elinpäiviä. Muista iloita, innosta itseäsi ja pidä murheet loitolla. Murehtimiseen on moni kuollut, eikä huolten kantamisesta ole hyötyä. Kateus ja katkeruus vähentävät elinpäiviä, huolet vanhentavat ihmisen ennen aikojaan.” (Sir. 30: 22-24)

Vapauttakoon Kristukselta saamamme armon aarre meidät laajoihin näkymiin. Johdattakoon Kristuksen sydän meidät vapauden valtakunnan intoon – kunkin omalla tavallaan. Sydämellinen kiitos ja kumarrus, että sain jakaa sydämen ja sydämeni asiaa. Aamen.