"Hyvyyden huolehtima kirkko" - kiirastorstain saarna

Rembrandtin luonnos

Evankeliumi

Joh. 13: 1-15

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.
    He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.
    Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.
    Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille:
    ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

”Hyvyyden huolehtima kirkko”
eli saarna kiirastorstaina 13.4. Temppeliaukion kirkossa

Kun olemme kirkossa, olemme hyvyyden äärellä. Me olemme täällä, koska haluamme tulla kosketetuksi. Me rukoilemme syvintä rauhaa sisimpäämme. Me etsimme sitä, mikä hyvyydessään kestää kaiken.

Hyvyys ei ole yksiselitteinen eikä helppo asia. Usein elämässämme asetamme hinnan sille, mikä on hyvää. Elämän pitäisi kulkea tietyllä tavalla, odotuksien mukaan. Kun kaikkea ei voi hallita, sisimmän porttien eteen tulee vahtikoppi ja ehtojen luettelo. Toisen pitää osoittaa hyvyyttä minulle ennen kuin olen hyvä hänelle.

Kirkkomme on heijastumaa siitä, millainen sisimpämme on. Samat pelot ja unelmat toteutuvat täällä kuin missä tahansa muualla elämässämme. Mitä me siis odotamme? Kuulemmeko kaiun siitä, mitä itse olemme? Vai onko tämä vuoropuhelun tyyssija?

Kirkko

Arkkitehdit Timo ja Tuomo Suomalainen suunnittelivat tämän kirkon kadonneen kodin heijastumaksi. Tämän temppelin seinät muistuttavat meitä heidän menetetyn kotiseutunsa, Suursaaren, jylhistä kallioista. Suomalaisen veljekset tekivät siitä, mikä oli kadonnut, nykyisyyttä. Vettä tihkuvista kallioista tuli uusi, pyhä koti Taivallahden seurakunnan jäsenille.

Temppeliaukion kirkko avattiin armon vuonna 1969 Herran sanan mukaisesti rukouksen huoneeksi kaikille kansoille. Monet olivat arvostelleet monumentaalisen kirkon rakentamista vetoamalla esim. Nigeriasta itsenäisyyttä tavoitelleen Biafran sotaan ja nälänhätään. Sittemmin matkailijat ovat joka päivä muistaneet koko maailmaa lähetyskynttelikön vapaaehtoisin lahjoituksin ja rukouksin. Onko rukous voimatonta?

Viisikymmentä vuotta sitten sisimmät ja ovet olivat auki maailmaan. Maailma on tullut tähän kirkkoon ja maailma on tullut Suomeen monella tapaa. Ehkä on kuitenkin liikaa se, että muualta tuleva ei olekaan pelkkä kohde, hyvyyden tarvitsija. Suuressa halussamme tavoitella hyvyyttä emme ehkä anna toisenlaisen ihmisen vain hengittää ja tulla vapaasti. Emme kirkossa, emme useinkaan elämässämme.

Pesula

Onneksi hyvyys hyökkää ennen kuin ehdimme pitää sitä omaisuutenamme. Muutama päivä ennen viimeistä illallistaan Kristus järjesti yhden miehen mielenosoituksen kansan pyhässä paikassa. Markuksen evankeliumin mukaan tapahtui näin: ”He tulivat Jerusalemiin, ja Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa myyjiä ja ostajia sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat 16 eikä antanut kenenkään kulkea tavaraa kantaen temppelialueen kautta. 17 Hän opetti ihmisiä näin: "Eikö ole kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone'? Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan."” (Mark. 11: 15-17)

On olemassa huolettomuutta, joka ei murehdi tulevaisuudesta eikä haali itselleen, vaan näkee toisen ja kohtaa toivon. Me kuitenkin haemme turvaa muodossa tai toisessa, niin että keskustelu kaikkoaa ja rahakin peittää rukouksen. Emme kohtaa toista, sitä, joka on muualta, tai sitä, joka ajattelee väärin. Pelot erottavat meidät toisistamme, samoin omat unelmamme, kun niistä tulee hyvyyden mittari.

Vapahtaja tuli poistamaan sen, että suljemme toisemme pois. Näin hän ei tehnyt moittimalla meitä eikä myöskään julistamalla omahyväisiä arvoja ja strategioita, vaan laskeutumalla huoliemme keskelle. Puhdistettuaan temppelin rahanvaihtajien pöydistä Kristus puhdistikin opetuslasten jalat. Vettä tihkuvista käsistä tuli uusi, pyhä koti koko ihmiskunnan jäsenille.

Se, että meistä välitetään kaikkinemme, likaisia kantapäitämme myöten, on kaikkein suurin jumalallinen totuus. Johanneksen evankeliumi sanoo: ”Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan.” Ei tarvitse haalia hyvää eikä pelätä raja-aitojen poistumisen tuomaa likaa. Rauha onkin siinä, että jalkoja pestään, ei siinä, että ne ovat puhtaita. Hyvyys kestää kaiken riippumatta etsimisistämme tai huolehtimisistamme, joilla emme saavuttaneet sitä, mitä halusimme: hyvyyttä.

Hyvyyden ravinto

Rakkaus on tosiasia, ja tosiasiat pitää ottaa tosiasioina. Jumalan rakkaus pitää huolen koko olemuksestamme, hengestä, sielusta ja ruumiista. Luoja on antanut meille ruumiin, muovannut sen. Hän ei hylkää sitä. Hän ruokkii sisintämme niin, ettemme kuole maailman huoliin. Niin kuin evankeliumi sanoo: ”Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.” Jumalan omana oleminen ei ole poissulkeva käsite. Jumala avartaa kaiken. Hänen omanaan oleminen tarkoittaa sitä, että sinua avataan ja sinä avarrut, sinä opit avaamaan ovia. Siinä on puhtaus. Jeesuksen ihmetekojen aika ei ole ohi.

Ehtoollisella julistamme Herran kuolemaa koko maailman puolesta. Tämä hetki on avara kuin avaruus, toisen Mooseksen kirjan esikuvallisen sanan mukaan: ”He näkivät Israelin Jumalan, ja se millä hän seisoi oli kuin safiirikiveä, kirkas kuin taivas itse… He saivat katsella Jumalaa, ja he söivät uhriaterian.” Me emme kuitenkaan nyt vain näe, vaan peräti syömme ja juomme hänet, joka poistaa kaikki huolemme. Hyvyys itse ravitsee meidät itsellään. Kristus tapettiin, hänet uhrattiin hylättynä, mutta nyt hän elää. Hänen kanssaan olemme eläviä. Hänessä alamme käydä vuoropuhelua toisten huolien tähden unohdettujen kanssa.

”Herra vapautti kansansa, hän sääti liittonsa ikuiseksi.
Kaikukoon Herran ylistys ajasta aikaan!” Ps. 111: 9-10

Kiirastorstain saarna: "Kiitos, ja tervetuloa uudestaan..."?

Saarna Temppeliaukion kirkossa
Kiirastorstaina 24.3.2016
pastori Petri Samuel Tikka

(olin myös liturgi kotikirkossani, jossa minut on kerran messun yhteydessä kastettu; kanttorien Leena Tiitun sekä pastorien Markus Lehtimäen, Tuomas Meurmanin ja äitini Eeva Tikan kanssa muodostimme liturgisen kuoron; Henri Hersta oli urkuri; isäni Kari Tikka oli tehnyt uuden messusävellyksen ja johti kokonaisuutta innostaen; seurakunta oli avoimena mukana)

Rakkaat ystävät,

Kerron teille vertauksen. Olipa kerran Ben, joka päätti pitkästä aikaa vierailla vanhempiensa luona. Benin ja vanhempien välit eivät olleet maailman parhaat. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä, sillä kaikesta huolimatta hän tiesi heidän kotinsa olevan auki vierailijoille. Ben kulki vanhaan kotikaupunkiinsa ja astui kerrostalon ulko-oven eteen. Hän painoi summeria, ja kuului ääni: ”Olemme avoinna.” Ben ihmetteli suppeaa tervehdystä, mutta pääsi rappukäytävään ulko-oven avautuessa. Kun hän saapui vanhempiensa asunnon oven eteen, sitä ei ollut vielä avattu, ja Ben painoi ovikelloa. Hän painoi uudestaan. Pari, kolme minuuttia kului. Lopulta ovi aukeni, ja Benin äiti Victoria sanoi: ”Hei. Ruokakustannuksiin tarvitaan avustusta.”

Benin halu saada jälleen hyvät välit vanhempiensa kanssa oli niin suuri, että hän suostui pyyntöön. Äiti antoi pojalleen hopeiset vaihtorahat. Ben astui sisään ja meni olohuoneeseen odottaen yhteistä ruokailua, jossa voisi keskustella ja ehkä luoda jotain uutta yhteyttä. Pari Benin sisarusta oli paikalla älypuhelimineen, toinen yksin kuvia ottaen, toinen kuulokkeet korvilla. Lopulta Ben huomasi, ettei ruokapöytää ollutkaan katettu. Ennen kuin Ben ehti keskustella sisarustensa kanssa äiti Victoria tuli huoneeseen ja sanoi: ”Isänne Kristian on poissa auttamassa hätää kärsiviä, niitä, joilta puuttuu kaikkea sitä hyvää, mitä meillä on. Hyvän tahtonne osoituksilla hänen työnsä ja kodin ylläpito on taas hoidettu. Kiitos, ja tervetuloa uudestaan.”

Eläisivätkö kaikki onnellisina elämänsä loppuun asti tällaisen vertauksen päätteeksi? Vain yhteyden etsiminen toisiin, tai sen löytyminen, tekee onnellisen päätöksen mahdolliseksi. Hyvä koti on paikka, jossa toinen otetaan ehdoitta vastaan, paikka, jossa keskustellaan ja ollaan yhdessä. Millainen olisi sitten sellainen koti, jota yhteys ruokkisi? Yhteyttä toisiin, yhteyttä kaikkiin, ihminen kaipaa ja hartaasti haluaa, vaikka unohtaisikin päämääränsä. Onnellista elämää etsiessään voi huomata, että on yrittänyt hankkia toivoa paremmasta toisten kustannuksella. Keskinäinen anteeksianto voi kuitenkin pelastaa mitä epätäydellisimmän kodin. Lähimmäisen arvo on silloin tunnustettu, kun on valmis toivottamaan hänet tervetulleeksi heti aluksi, ilman ehtoja, ei vasta lopuksi, kun asiat on varmisteltu.

Kirkko on koti, jossa yhteyden on tarkoitus tulla todeksi. Me ihmiset olemme toinen toistemme kanssa kirkko. Kirkkona emme ole vain avoinna. Me olemme elämän tilaa, joka on kaikille avoimena. Apostolien teoissa sanotaan: ”Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa...” Leivän murtaminen tarkoittaa ehtoollista. Herran pyhän ehtoollisen varhaisimpia nimityksiä oli myös eukaristia. Muinaiskreikan sana tarkoittaa kiitosta, kiitosateriaa. Eukaristia, kiittäminen ja ylistäminen, oli asia, joka kokosi yhteen seurakunnan, siis hyvin erilaiset, eri lähtökohdista tulleet ihmiset, eri-ikäiset ihmiset monista kansallisuuksista. Kiitollinen mieli on sellainen, joka uskoo toisten ihmisarvoon ja keskinäisen olemisen itseisarvoon. Kiitoksia ei jaeltu vasta pois lähtiessä, sitten, kun oli ensiksi saatu jotain vastiketta, jotain palvelua. Kiitos oli yhteyden perusta. Kirkko oli koti.

Kirkossa kaikkien kotina, yhteisessä messussa ja siinä Hengessä, jota kirkko julistaa, toteutuu ikiaikainen unelma rajattoman yhteyden löytymisestä. Jesaja profetoi 700-luvulle ennen Kristusta: ”Tällä vuorella Herra Sebaot valmistaa pidot kaikille kansoille, herkkuruokien aterian, valioviinien juhlan: ydinrasvalla maustettuja herkkuja, kypsiä, kirkkaaksi seestettyjä viinejä.” Tällä hetkellä koti-Eurooppaamme yltävä terrori kuitenkin pyrkii nostamaan esiin pelon ja vihan kulttuurien ja uskontojen välille. Samalla hiljaiseen viikkoon sijoittuu tänä vuonna rasisminvastainen viikko. Pahuus voi ilmetä hirvittävinä tekoina, olkootpa ne rasistisia vihatekoja tai uskonnollista terrorismia, joilla on sama toisista syrjäytymisen juuri. Syrjintä on kuitenkin useammin salakavalaa. Jos pidämme tänne muualta tulevia pieninä tai suurina häiriötekijöinä, ovatpa he pysyvästi turvaa hakemassa tai lyhyellä matkalla, millaista henkeä edustamme? Kristittyinä meidän on määrä toivottaa muualta tulevat kunniavieraiksi, kiittää heistä, ei odottaa saman Jumalan maailman kansalaisilta henkistä, hengellistä tai muutakaan maksua. Tälläkin vuorella, Temppeliaukiolla, maailmankaikkeuden Herra itse valmistaa pidot kaikille kansoille - yhtä lailla matkailijoille kuin töölöläisille, kaikille meille ihmisille, joista kukin kaipaa sisimmässään yhteyttä ja turvaa.

Vieraanvaraisuutta, ja siitä kumpuavaa ateriayhteyttä, ei ole tarkoitettu hyötytarkoituksiin. Jeesuksen Kristuksen tasaveroinen ateriayhteys syntisiin, eli ohitettaviin, jopa pahoihin ihmisiin, oli lopulta liikaa hänen omilleen, sen takana ei voitu seistä. Jeesuksen ja opetuslasten varainhoitaja, Juudas Iskariot, oli ihmettellyt, kuinka Mestari antoi prostituoidun tuhlata äärettömän arvokasta voideöljyä, kun sen myymällä rahat olisi voinut antaa köyhille. Hänen hyväntekeväisyytensä oli kuitenkin halua tehdä hyvää, jotta oma, yksityinen ansiotili karttuisi. Se ei ollut yhteydestä lähtevää rakkautta, vaan autettavien tiedostamatonta vähättelyä. Siksi Juudas petti ystävänsä kolmestakymmenestä hopearahasta. Muut karkasivat, poikkeuksena Jeesusta seuranneet naiset ja Johannes-evankelista.

Herran viimeinen ehtoollinen ennen kaikkea tätä perustui kuitenkin, käsittämättömällä tavalla, yhteyden kaipuun täyttymiseen. ”Kun hetki koitti, Jeesus kävi aterialle yhdessä apostolien kanssa. Hän sanoi heille: ”Hartaasti olen halunnut syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne ennen kärsimystäni.” Hartaasti, siis lähtemättömän suurella halulla Jeesus halusi olla läheistensä kanssa täysin tietoisena siitä, että he jättäisivät hänet aterian jälkeen yksin. Hän rakasti ehdoitta, nähden heikkouden, nähden ihmisyyden sisimmät ristiriidat: sen, kuinka etsiessämme oikeaa toimintakulttuuria kadotamme olemisen arvon, ja sen, kuinka tavoittellessamme syvintä onneamme välttelemme lähimmäistämme, Jumalan kirkasta kuvaa. Jumala, itse yhteys, on kaipuumme kohde. Mutta kuinka paljon Jumala itse janoaa olla meidän kanssamme ennen kuin häntä aavistetaankaan?

Yhteys, kaiken yhteyden alku, Isän ja Pojan keskustelu, itse rakkauden Henki, hiljeni meidän puolestamme. Jumala mursi oman elämänsä ja antoi sen meille, jotta me emme murtaisi toisiamme. Pieni öylätti, muru leipää, muuttuu Kristuksen ruumiiksi, ja kaikkien kansojen rakkauspitojen viini onkin Messiaan veri. Jesaja, näiden pitojen aavistaja, ennusti kärsivästä Messiaasta: ”Minä annan hänelle paikan suurten joukossa, hän saa jakaa saalista mahtavien kanssa...” Rakkaasta, suloisesta ystävästä voi kevyesti ajatella hänen olevan syötävän hyvä. Mutta sanonnassa piilee totuus. Se saalis, jota maailman Vapahtaja jakaa, on hän itse. Kirkkoa, Herran omaa, kutsutaan Raamatussa Kristuksen ruumiiksi. Kristusta syömällä meistä tulee se, mitä hän on. Vanhan kirkon opin mukaan Jumala tuli ihmiseksi, jotta meistä tulisi jumala. Meistä tulee itse yhteyttä eli sanalla sanoen suurisieluisia, mahtavia tyyppejä.

Eukaristia tarkoittaa kiitosta. Heprealainen nimi Jehuda eli Juudas tarkoittaa ylistettyä. Ei ole olemassa toivotonta tapausta. Se yhteys, jonka usko äärettömään rakkauteen luo, tulee koskemaan kaikkia koskaan eläneitä ihmisiä.

Rukoilkaamme. Herra Jumala, me kiitämme sinua siitä, että sinä kannat kaikki huolemme. Opeta meitä iloitsemaan elämästä niin, ettemme pidä mitään tai ketään itsestäänselvänä. Kiitos vierustoverista kirkonpenkillä. Kiitos kaipauksesta yhteyteen niiden kanssa, jotka ovat etäällä kustakin meistä. Siunaa koko Eurooppaa, Suomeamme ja erityisesti Belgian kansaa, että he saavat lohdutuksen kohtaamaansa kauhuun. Käännä rotu- ja uskontovihan valtaamat sydämet sinun puoleesi, Kolmiyhteinen Jumala. Juurruta meidät rakkauteen, joka voitti kuoleman pääsiäisenä. Kiitos, että olet, olet meitä varten, aina. Aamen.