"Hyvyyden huolehtima kirkko" - kiirastorstain saarna

Rembrandtin luonnos

Evankeliumi

Joh. 13: 1-15

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.
    He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.
    Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.
    Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille:
    ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

”Hyvyyden huolehtima kirkko”
eli saarna kiirastorstaina 13.4. Temppeliaukion kirkossa

Kun olemme kirkossa, olemme hyvyyden äärellä. Me olemme täällä, koska haluamme tulla kosketetuksi. Me rukoilemme syvintä rauhaa sisimpäämme. Me etsimme sitä, mikä hyvyydessään kestää kaiken.

Hyvyys ei ole yksiselitteinen eikä helppo asia. Usein elämässämme asetamme hinnan sille, mikä on hyvää. Elämän pitäisi kulkea tietyllä tavalla, odotuksien mukaan. Kun kaikkea ei voi hallita, sisimmän porttien eteen tulee vahtikoppi ja ehtojen luettelo. Toisen pitää osoittaa hyvyyttä minulle ennen kuin olen hyvä hänelle.

Kirkkomme on heijastumaa siitä, millainen sisimpämme on. Samat pelot ja unelmat toteutuvat täällä kuin missä tahansa muualla elämässämme. Mitä me siis odotamme? Kuulemmeko kaiun siitä, mitä itse olemme? Vai onko tämä vuoropuhelun tyyssija?

Kirkko

Arkkitehdit Timo ja Tuomo Suomalainen suunnittelivat tämän kirkon kadonneen kodin heijastumaksi. Tämän temppelin seinät muistuttavat meitä heidän menetetyn kotiseutunsa, Suursaaren, jylhistä kallioista. Suomalaisen veljekset tekivät siitä, mikä oli kadonnut, nykyisyyttä. Vettä tihkuvista kallioista tuli uusi, pyhä koti Taivallahden seurakunnan jäsenille.

Temppeliaukion kirkko avattiin armon vuonna 1969 Herran sanan mukaisesti rukouksen huoneeksi kaikille kansoille. Monet olivat arvostelleet monumentaalisen kirkon rakentamista vetoamalla esim. Nigeriasta itsenäisyyttä tavoitelleen Biafran sotaan ja nälänhätään. Sittemmin matkailijat ovat joka päivä muistaneet koko maailmaa lähetyskynttelikön vapaaehtoisin lahjoituksin ja rukouksin. Onko rukous voimatonta?

Viisikymmentä vuotta sitten sisimmät ja ovet olivat auki maailmaan. Maailma on tullut tähän kirkkoon ja maailma on tullut Suomeen monella tapaa. Ehkä on kuitenkin liikaa se, että muualta tuleva ei olekaan pelkkä kohde, hyvyyden tarvitsija. Suuressa halussamme tavoitella hyvyyttä emme ehkä anna toisenlaisen ihmisen vain hengittää ja tulla vapaasti. Emme kirkossa, emme useinkaan elämässämme.

Pesula

Onneksi hyvyys hyökkää ennen kuin ehdimme pitää sitä omaisuutenamme. Muutama päivä ennen viimeistä illallistaan Kristus järjesti yhden miehen mielenosoituksen kansan pyhässä paikassa. Markuksen evankeliumin mukaan tapahtui näin: ”He tulivat Jerusalemiin, ja Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa myyjiä ja ostajia sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat 16 eikä antanut kenenkään kulkea tavaraa kantaen temppelialueen kautta. 17 Hän opetti ihmisiä näin: "Eikö ole kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone'? Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan."” (Mark. 11: 15-17)

On olemassa huolettomuutta, joka ei murehdi tulevaisuudesta eikä haali itselleen, vaan näkee toisen ja kohtaa toivon. Me kuitenkin haemme turvaa muodossa tai toisessa, niin että keskustelu kaikkoaa ja rahakin peittää rukouksen. Emme kohtaa toista, sitä, joka on muualta, tai sitä, joka ajattelee väärin. Pelot erottavat meidät toisistamme, samoin omat unelmamme, kun niistä tulee hyvyyden mittari.

Vapahtaja tuli poistamaan sen, että suljemme toisemme pois. Näin hän ei tehnyt moittimalla meitä eikä myöskään julistamalla omahyväisiä arvoja ja strategioita, vaan laskeutumalla huoliemme keskelle. Puhdistettuaan temppelin rahanvaihtajien pöydistä Kristus puhdistikin opetuslasten jalat. Vettä tihkuvista käsistä tuli uusi, pyhä koti koko ihmiskunnan jäsenille.

Se, että meistä välitetään kaikkinemme, likaisia kantapäitämme myöten, on kaikkein suurin jumalallinen totuus. Johanneksen evankeliumi sanoo: ”Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan.” Ei tarvitse haalia hyvää eikä pelätä raja-aitojen poistumisen tuomaa likaa. Rauha onkin siinä, että jalkoja pestään, ei siinä, että ne ovat puhtaita. Hyvyys kestää kaiken riippumatta etsimisistämme tai huolehtimisistamme, joilla emme saavuttaneet sitä, mitä halusimme: hyvyyttä.

Hyvyyden ravinto

Rakkaus on tosiasia, ja tosiasiat pitää ottaa tosiasioina. Jumalan rakkaus pitää huolen koko olemuksestamme, hengestä, sielusta ja ruumiista. Luoja on antanut meille ruumiin, muovannut sen. Hän ei hylkää sitä. Hän ruokkii sisintämme niin, ettemme kuole maailman huoliin. Niin kuin evankeliumi sanoo: ”Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.” Jumalan omana oleminen ei ole poissulkeva käsite. Jumala avartaa kaiken. Hänen omanaan oleminen tarkoittaa sitä, että sinua avataan ja sinä avarrut, sinä opit avaamaan ovia. Siinä on puhtaus. Jeesuksen ihmetekojen aika ei ole ohi.

Ehtoollisella julistamme Herran kuolemaa koko maailman puolesta. Tämä hetki on avara kuin avaruus, toisen Mooseksen kirjan esikuvallisen sanan mukaan: ”He näkivät Israelin Jumalan, ja se millä hän seisoi oli kuin safiirikiveä, kirkas kuin taivas itse… He saivat katsella Jumalaa, ja he söivät uhriaterian.” Me emme kuitenkaan nyt vain näe, vaan peräti syömme ja juomme hänet, joka poistaa kaikki huolemme. Hyvyys itse ravitsee meidät itsellään. Kristus tapettiin, hänet uhrattiin hylättynä, mutta nyt hän elää. Hänen kanssaan olemme eläviä. Hänessä alamme käydä vuoropuhelua toisten huolien tähden unohdettujen kanssa.

”Herra vapautti kansansa, hän sääti liittonsa ikuiseksi.
Kaikukoon Herran ylistys ajasta aikaan!” Ps. 111: 9-10