Astui alas tuonelaan: kirja-arvio

Esko Miettinen: ”Astui alas tuonelaan: Uskontunnustuksen vaikea kohta avautuu” (2021, Väyläkirjat)
Arvio kirjasta, Petri Samuel Tikka

Kohtasin äskettäin sattumoisin Hämeenkylän taidekirkossa ystäväni Esko Miettisen, jolta vastikään on ilmestynyt teos, jota tässä nyt hieman käsittelen. Hän lähetti minulle ja vaimolleni Katielle teoksensa. Olen aiemmin keskustellut Miettisen kanssa sen teemoista, muttta kirjan varsinainen teksti on minulle uutta. Luin kirjan aika pitkälti vaimoni ja minun matkallamme Ahvenanmaalle ja Turun saaristoon. Liuta keskiaikaisia kivikirkkoja ja muutenkin saariston mielikuvitusta herättävä maisemasto sopivat kuin nakutettu Miettisen kirjan tunnelmiin. Kirja liittyy myös osaltaan omaan tutkimustyöhöni toivon tiimoilta. Lyhyesti: suosittelen tätä kirjaa vahvasti.

Esko Miettinen on kirjoittanut fantasiakirjallisuutta ja teologiaa käsittelevät teokset Velhot, örkit, sankarit – Johdatus fantasian maailmaan (2004) sekä Velhon uskontunnustus (2008). Lisäksi hän on kirjoittanut Taivaallisia vieraita: Kristillinen enkeliperinne Suomessa (2012). Tämän tuonelakirjan päällimmäinen anti itselleni liittyy edellisiinkin kirjoihin. Tässä on kuvataiteeseen, mytologiaan ja myöskin fantasiaan kytkeytyviä pohdintoja ja niiden tuomaa merkitysulottuvuutta. Kirjan kuvituksena on pohjoismaista ja erityisesti suomalaista kuvataidetta, joka kuvaa Kristuksen tuonelan matkaa. Kirkon vanhasta perinteestä nousee ajatus voitokkaasta Kristuksesta, joka murskaa säpäleiksi helvetin portit ja vetää ihmisiä vankilasta pois. Kuitenkin tällaista nykyaikainen ajattelumme pitää mytologisena ja siksi jotenkin valheellisena. Tästä lähtee liikkeelle kirjan mielikuvitusta kiehtova ja nykyistä maailmankuvaammekin kriittisesti tarkasteleva matka.

Miettistä ei esimerkiksi miellytä nykyuskovaisten tavanomainen Jeesus-puhe, jossa Jeesus arkipäväistyy, tulee samaistuttavaksi. Itselläni on hyvin samanlaisia tuntoja. Miettinen maalaa kuvan, jossa Jeesuksen Kristuksen, itsensä Jumalan, laskeutuminen manan majoille on kiehtova ja merkityksellinnen juuri sen syvyysulottuvuuden, ”mytologisuuden”, takia. Arkipäiväisyys on kaukana. Jumala laskeutuu maailmaan, jossa tunne, tahto, mielikuvat, käsitteet, kaikki ovat ikään kuin eriytymättömiä. Tapahtuma menee arkijärkemme ulkopuolelle. Se ei tarkoita sitä, että se ei olisi totta, vaikka vaatisikin totuttelua, suunnan muutosta, materialistiselle ajattelullemme. 

Toisaalta Miettinen antaa aina ymmärtää, kuinka tuonelan matka kuin muutkin kristinuskon nykyiseen maailmankuvaamme sopimattomat virikkeet voivat tuoda nykyihmisille, joita esimerkiksi idän uskonnot, New Age tai ihan vain fantasia kiehtovat, hedelmällisiä ja kristinuskon omista lähtökohdista kumpuavia yhtymäkohtia henkiseen todellisuuteen. Ei tarvitse aina mennä puusta pidemmälle: kristinuskossakin (!) löytyy puhuttelevaa asiaa ja merkitysulottuvuutta. Samoja perusteluita Miettisellä on edellisissä kirjoissaan: enkeleitä ei tarvitse siirtää lastenkamariin, ja fantasia puhuu kristinuskon mytologisen ulottuvuuden tarpeesta. (Toinen, oma esimerkki: meditaatio tunnetaan kristillisessä perinteessä.) 

Tällaisen ei-opillisen syväluotauksen lisäksi itse muodostin taas opillisena antina kirjasta sen, että Kristuksen tuonelan matka vaatii kaikkina aikoina maailmankuvan tarkistusta. Näin oli myös silloin, kun siitä puhuttiin alkukirkossa. Miettinen kuvaa, kuinka gnostilaisten mielestä maanpäällinen maailmamme on oikeastaan alin tuonela, pahin mahdollinen olotila. Gnostilaisuus oli äärimmäisen henkistynyt ajattelutapa, jossa tämä meidän luotu, fyysinen maailmamme on paha. Tuonelaan laskeutuminen siis tavallaan puolustaa tämän Jumalan maailman hyvyyttä, normaalin elämän positiivisuutta. 

Nykyään taas tuonelaan laskeutuminen painottaa Miettisen mukaan sitä, että on olemassa ruumiin lisäksi myös sielu. Ei ole vain sitä, mitä silmillän näkee. Jos ei olisi sieluja, ei Kristus olisi hengessään voinut laskeutua sielujen keskuuteen ja julistaa siellä evankeliumia. Voisi sanoa, että sielun olemassaolo tarjoaa tason kokea yhteyttä yli rajan – rukousyhteyttä, toivoa, tuonelaan asti, taivaaseenkin. Tähän tuo lisämerkitystä kirjailijan pohdinnat hänen vaimonsa kuolemaan liittyen. 

Voisi näihin liittyen summata, että tuonelaan laskeutuminen suojelee yllättävästi kristinuskoa sekä liialta henkistymiseltä että liialta materiaalisuudelta. Yksinkertaisesti: Tämä elämä on tärkeä, niin myös tuleva.

Vyyhtiin liittyy myös se, mitä ajatella kaikkien pelastumisen toivosta, jota itse tutkin väitöskirjastyössäni. Miettinen miettii monesta eri suunnasta, kuinka suurta osaa ihmiskunnasta ja keitä kaikkia Kristuksen työ tuonelassa käytännössä koskettaisi. Vähintäänkin se koskettaa vanhan liiton pyhiä, enimmillään koko ihmiskuntaa, niitä, jotka ottavat vastaan Kristuksen tarjoaman mahdollisuuden kääntyä tuonelassa. Näin avautuu mahdollisuus rukoilla kuolleiden puolesta – lopputulos ei ole lukkoon lyöty ennen Kristuksen tulemista ja viimeistä tuomiota. Näitä ja muita asioita Miettinen pohtii eri suomalaisten teologien, ortodoksisen kirkon teologian sekä kuuluisan katolisen, kaikkien pelastumisen mahdollisuutta pohtineen katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin kautta. 

Lisäksi Miettinen tuo esille kuuluisan kirkkoisän Origeneen, jota Miettinen tulkitsee tavalla, jossa viimeisellä tuomiolla eikä ruumiin ylösnousemuksellakaan ole asiaa. Origenes uskoi purgatoriseen eli puhdistavaan helvettiin. Miettinen hylkää origenismin ja sitä myöten ilmeisesti kaikkien pelastumisen varmuuden siksi, että siinä hylätään uskontunnustuksessa mainittuja asioita. Tärkeänä nyanssina voinee kuitenkin kommentoida, ettei kaikkien ihmisten lopullinen pelastuminen eikä puhdistava helvettikään edellytä viimeisen tai minkäänlaisen tuomion hylkäämistä eikä kuolleiden ylösnousemuksen unohtamista. Kysymys on siitä, mikä viimeisellä tuomiolla lopulla painaa enemmän: Kristuksen oma lunastustyö, hänen verensä voima (jos sallitaan taas maailmankuvaamme sopimaton ilmaisu), vai meidän hyvin hatarat tekomme ja valintamme? Vapaus on välttämätömyys, kyllä - ketään ei pakoteta – mutta moni teologi on perustellut jo Origeneesta alkaen, että meidän vapautemme ei ole ristiriidassa toivon kanssa (tästä seikasta ei riitä aikaa tähän arvioon, ks. lisää täältä).

Joka tapauskessa (viimeisen) tuomion ja kaikkien pelastumisen suhteesta on kirjoitettu paljonkin. Ohi mennen mainiten esimerkkeinä seuraavat väitöskirjat: Jürgen Moltmannin teologian tuomioajattelun vähäisyyttä mm. peilaileva Nicholas Ansellin ”The Annihilation of Hell” sekä asiaa perusteellisesti tarkasteleva James M. Matarazzo Jr. ”The Judgement of Love”. Relevanttina esimerkkinä on myös 1700-luvun luterilainen universalisti Georg Klein-Nicolai, jonka mukaan toisia helvettiin tuomitsevat kokevat ikuisen rangaistuksen tilana, josta he eivät usko pääsevänsä pois. Heidän hylkäyksensä liitetään kuitenkin Kristuksen hylätyksi tulemiseen ristillä (”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut”). Puhdistavaa poispääsymekanismia ei kuvailla. Toivo on – mutta se on vain Kristuksen kärsimyksessä ja Jumalan omassa olemuksessa ja päätöksessä.

Eli siis ei tarvitse olla origenisti ja uskoa vähittäiseen pelastuskehitykseen (puhdistumiseen) uskoakseen, että Jumalalle on kaikki mahdollista pelastusasioissa. Omassa väitöskirjatyössäni kaikkien pelastumisen perusteet eivät liity niinkään ihmisen muutosmahdollisuuksiin, vaan Kolminaisuuden ominaisuuksiin (hänen muuttumattomuuteensa ja rakkauteensa) ja pelastustyöhön. Tästä voisin antaa oikeastaan tuonelaan laskeutumiseen liittyvän selvennyksen Miettisen kuvailemista lähtökohdista rakentaen. Miettinen kuvaa, kuinka toisaalta perinteessä Kristus laskeutuu alas voitokkaana ja ikään kuin kärsimyksen jo ristille taakseen jättäneenä; toisaalta nykyteologiassa Kristus kuvataan tuonelaan mennessä inhimillisenä, yksinäisyydessä vaeltavana hahmona. Miettinen ei sovita näitä kuvia ymmärtääkseni yhteen. Se olisikin vaikea tehtävä, johon voin vain antaa lievää näkökulmaa. 

Oman väitöskirjani perusteella voisi kuitenkin olla seuraavasti. Käsittelen väitöskirjassani enemmän ristiä ja ylösnousemusta, mutta sama logiikka pätisi tuonelaan astumiseen. Oma perusargumenttini lähtee liikkeelle siitä, että Kristus on toisaalta kärsimyksen ylittävä (impassiibeli) ja näin olemukseltaan ja tunteiltaan muuttumaton (pelkästään hyvä ja iloa täynnä); toisaalta hän on meitä kärsimyksiinkin asti yhteyteensä haluava. Nämä ristiriitaiselta näyttävät kuvat tulevat yhteen siinä, että Pyhä Henki, Isän ja Kristuksen rakkauden Henki, antaa edellytykset vapaudelle, jossa yhteys Jumalaan (eli usko) syntyy. 

Tästä voisi sitten muodostaa seuraavanlaisen kuvan tuonelaan astumiseen liittyen. Kristus pyrkii saamaan yhteyden tuonelan ja helvetin alimpiin asukkaisiin. Hän tulee yksinäiseksi, yksinäisemmmäksi oikeastaan kuin me edes voimme, jotta hän kokisi meidän pahimman tilamme syvemmin kuin me itse edes voimme. Tällainen sillan luova, myötätuntoinen rakkaus tulee Pyhän Hengen voimana, uutena vapautena, tuonelaan. Yhteydellä on viimeinen ja merkityksellisin sana, yksinäisyydessä, synnin alhoissa, harmaassa kauhussa.

Suosittelen kaiken kaikkiaan Miettisen kirjaa, sillä ainakin omalla kohdallani se pisti ajatukset pyörimään, kuten huomata saattaa. Kirja antaa, mitä lupaa: tuonelaan laskeutumisen merkitykset avautuvat monelta eri kannalta. Hämäryyteen tulee valoa, Kristus itse. Miettinen on toteuttanut hyvin tehtävänsä, johon hän on pyrkinyt. 

Tästä arviosta jäi vielä pois tärkeä asia, mutta jätän sen ”lyhyemmästä virsi kaunis” -periaatteen vuoksi pois: ylösnousemuksen yhteisöllisyys. Me nousemme Kristuksen kanssa kuolleista, ruuminemme sieluinemme, pelkkä yksilöllinen hurskaus saa jäädä taakse. Tällaista yhteisöllistä toivoa Miettinen meille rakentaa. Olkaamme osa sitä, omalta paikaltamme. 

Jeesus, koko ihmiskunnan parantaja

Jeesus, koko ihmiskunnan parantaja
Saarna Pitäjänmäen kirkossa Toivo-messussa 22.8.2021 
13. su helluntaista, ”Jeesus, parantajamme” 
Petri Samuel Tikka

Saarnasin tämän lukukappaleen pohjalta: 2. Kun. 5:1–15

Toisesta kuninkaiden kirjasta, luvusta 5

Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman oli arvossa pidetty mies ja kuninkaansa suosiossa, sillä Herra oli käyttänyt häntä aseenaan pelastaessaan Syyrian sen vihollisilta. Naaman oli mahtava soturi mutta sairasti spitaalia. Kun syyrialaiset kerran olivat Israelissa ryöstöretkellä, he toivat sieltä mukanaan pienen tytön, joka sitten joutui Naamanin vaimon palvelijaksi. Tyttö sanoi emännälleen: ”Kunpa herrani pääsisi käymään sen profeetan luona, joka on Samariassa! Se mies parantaisi hänet spitaalista.” Naaman meni kuninkaansa puheille ja kertoi, mitä israelilaistyttö oli sanonut. Syyrian kuningas sanoi: ”Mene vain sinne, minä lähetän kirjeen Israelin kuninkaalle.” Niin Naaman lähti ja otti mukaansa kymmenen talenttia hopeaa ja kuusituhatta sekeliä kultaa sekä kymmenen juhlapukua.
    Naaman vei Israelin kuninkaalle kirjeen, jossa sanottiin: ”Tämän kirjeen tuo sinulle palvelijani Naaman. Olen lähettänyt hänet luoksesi, jotta parantaisit hänet spitaalista.” Luettuaan kirjeen Israelin kuningas repäisi vaatteensa ja sanoi: ”Olenko minä muka Jumala, jolla on elämä ja kuolema vallassaan, kun hän lähettää spitaalisen minun parannettavakseni! Hän selvästikin vain hankkii riitaa kanssani!”
    Kun Jumalan mies Elisa kuuli, että Israelin kuningas oli repäissyt vaatteensa, hän lähetti sanomaan kuninkaalle: ”Miksi repäisit vaatteesi? Lähetä tuo mies minun luokseni, niin hän tulee tietämään, että Israelissa on profeetta.” Naaman tuli hevosineen ja vaunuineen ja pysähtyi Elisan talon oven eteen. Elisa lähetti hänen luokseen sananviejän ja käski sanoa: ”Mene Jordanille ja peseydy siellä seitsemästi. Silloin ihosi palaa entiselleen, ja olet taas puhdas ja terve.” Mutta Naaman vihastui ja lähti pois. Hän sanoi: ”Minä luulin hänen sentään tulevan ulos luokseni ja rukoilevan Herraa, omaa jumalaansa. Minä luulin, että hän liikuttaa kättään sairaan paikan päällä ja sillä tavoin ottaa pois spitaalini. Eivätkö Damaskoksen joet Abana ja Parpar ole kaikkia Israelin vesiä paremmat! Yhtä hyvin minä voin peseytyä ja puhdistua niissä!” Hän kääntyi vihoissaan takaisin ja lähti pois.
    Mutta hänen palvelijansa alkoivat taivutella häntä ja sanoivat: ”Herramme! Jos profeetta olisi määrännyt sinulle jonkin vaikean tehtävän, etkö olisi täyttänyt sitä? Saati sitten, kun hän sanoo, että sinun on puhdistuaksesi vain peseydyttävä!” Niin hän meni Jordanille ja kastautui joessa seitsemän kertaa, niin kuin Jumalan mies oli määrännyt. Silloin hänen ihonsa tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas.
    Naaman palasi saattueineen Jumalan miehen luo. Hän astui Elisan eteen ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, ettei Jumalaa ole missään muualla kuin Israelissa. Otathan siis kiitoslahjan palvelijaltasi.”

Jeesus on koko ihmiskunnan parantaja. Saarnassani tänään kaiken läpi teemana kulkee radikaali mutta jo alkukirkossa ylläpidetty toivo, että yksin Kolminaisuuden tähden jokaisella koskaan eläneellä ihmisellä on toivo. Käsittelen ensin tämän pyhän Vanhan testamentin lukukappaletta ja sen radikaalia luonnetta, joka tuo toivoa kaikille kansoille. Viholliskansan sotilasjohtaja ei saanut vain ruumiin parannusta, vaan ennen kaikkea uskon. Liitän nämä ajatukset Kolminaisuuden ristiin, jolla Jeesus antoi Henkensä tuodakseen parantavat vedet kaikille kansoille. Lopuksi annan käytännön sovelluksia elämäämme. Toivo eheyttää ja auttaa jaksamaan. Niin ihmissuhteissa kuin maailman rauhan ja uskon suhteen voimme tarrautua toisenlaiseen tulevaisuuteen, jonka Pyhä Henki kirkastaa. 

Vihollinen paranee

Vanhan testamentin lukukappaleen radikaali luonne menee helposti ohi. Siinä syyrialainen sotilaskomentaja kääntyy uskomaan Israelin Jumalaan parannuttuaan ihotaudista. Merkille pantavaa tästä tekee se, että Syyria ja Israel olivat tuolloin 800-luvulla ennen Kristusta jatkuvasti sodassa. Tämän takia Israelin kuningas ei voinut uskoa, että yksi viholliskansan suurimmista kenraaleista haluaa rehellisesti jotakin vastapuolen valtionpäämieheltä. Kuningas piti parannuspyyntöä provokaationa. Oman lisänsä asiaan saattaa tuoda se, että spitaalia on pidetty usein Jumalan rangaistuksena sille, joka ei suostu myötätuntoon. Naaman pettyy ja päättää, että oman maansa joet ovat varmasti yhtä hyviä. Rajamuurit jäävät paikoilleen. 

Profeetta Elisa kuitenkin kuulee tapahtuneesta. Oikeastaan hänen luokseen olisi pitänyt alun alkaen mennä. Koko tapahtumaketju oli lähtenyt liikkeelle nuoresta israelilaistytöstä, joka oli kuullut Elisan ihmeteoista. Nimi ”Elisa” tarkoittaa muuten ”minun Jumalani on pelastus”. Tyttö tiesi, että Jumala pystyy pelastamaan ja parantamaan. On silti merkillä pantavaa, että profeetta Elisa halusi välittää Jumalan parantavaa voimaa Naamanille, vihollisen sotapäällikölle. Elisa oli nimittäin  kruunun palveluksessa, saman kruunun, joka taisteli Syyriaa vastaan. Elisan motivaatio oli kuitenkin selkeä. Syy oli se, että Naaman saisi uskoa, että Israelissa on profeetta. Profeetta on henkilö, joka puhuu Jumalan innoittamana. Elisa siis toivoi ja uskoi, että vihollisen edustaja saisi uskoa yhteen ainoaan Jumalaan, Luojaan. Tätä hän rukoili, ja rukous kuultiin.

Jordanin vesi, johon Naaman kastautui, oli sama vesi, jonka kautta heprealaisten kansa oli tullut luvattuun maahan ja sitten valloittanut sen vihollisilta. Nyt vihollispäällikkö pääsi oikeastaan osalliseksi samasta siunauksesta kuin Jumalan kansa. Vihollinen oli osa luvattua maata, kastautuen sen rajajokeen. Parantuminen taudista Jordanin vesissä tarkoittaa näin pelastumista uuteen maailmaan, luvatun maan luvatuun rauhaan, vihollisuuksien hälvenemistä. Monella tapaa Naaman on ymmärrettävästi kiitollinen – uskosta, parantumisesta, uudesta toivosta. Elisa ei kuitenkaan suostu ottamaan vastaan kiitoslahjaa, jolla Naaman haluaa siunata profeettaa hänen työssään Jumalan valtakunnan hyväksi. Ainoa siunaus, joka Elisaa kiinnostaa, on Abrahamin siunaus: olla siunauksena kaikille kansoille.

Eteemme piirtyy kaikkinensa kuva, joka poikkeaa siitä, mitä Vanhasta testamentista valitettavan usein opetetaan. Valittu kansa oli valittu kaikkia kansoja varten. Heprealaisessa uskonnossa ei ole kyse tiukasta ja rajaavasta lakihenkisyydestä, vaan armosta, joka kuuluu kaikille ihmisille. Luvatun maankin rajat ovat olemassa sitä varten, että ne laajenisivat ja sulkisivat sisäänsä kaikki. Jordan-virtakaan maan rajajokena ei sulje pois muita kansoja, vaan siunaa ne elävällä vedellä, pelastuksella ja uskolla, joka eheyttää kansojen suhteet.  

Naaman sai skeptisyytensä jälkeen uskon Jordan-virran vedessä. Tämä parantava vesi on oikeastaan ennakkokuva kasteen parantavasta vedestä. Kaste antaa uskon. Jordan-virrassa tapahtui myös Johannes Kastajan toimesta Vapahtajan kaste, kun tämä aloitti julkisen tehtävänsä maailman Vapahtajana. Jeesuksessa, Israelin lopullisessa kuninkaassa, kaikki kansat suljetaan pysyvästi mukaan luvattuun maahan. Hänen oli tarkoitus kantaa valitun kansan ja koko maailman synnit.

Uutta testamenttia ei voi ymmärtää ilman edellistä Testamenttia. Suosittelen lukemaan kertomukset Elisasta toisesta kuninkaiden kirjasta. Niissä on monia yhtymäkohtia Jeesuksen toiminnalle. Sota vältetään monessa kohtaa. Parantumisia tapahtuu. Kaikki ei ole helposti ymmärrettävissä, mutta Jumalan sanassa on siunaus, joka innostaa tutkimaan. Toinen Raamatun kohta, mihin kannattaa itse asiassa aina palata, on Genesiksen alkuluvut. Sieltä käy ilmi, että Jumalan vuorelta Eedenistä virtaa elämän vedet, jotka siunaavat kaikkia kansoja, myös Israelin viholliskansoja, kuten Babylonia.

Jeesus Kristus parantaa maailman uskoon

Meidän kannaltamme tuntuu ongelmattomalta, että jonkin kansan sotilasjohtaja kääntyisi toiseen uskoon. Meillähän on Suomessa uskonnonvapaus tallella, suurimmalta osin. Tuohon aikaan oli toisin: uskonto ja valtio olivat yhtä. Taistelut tapahtuivat eri jumalten nimissä, ja toisten kansojen temppelien hävittäminen kuului asiaan. Vastaavanlaista toimintaa on edelleen eri maissa, joissa uskonnovapautta rajoitetaan. Asia on hyvin ajankohtainen. Mitä jos tällaisessa maassa kenraali kääntyisi salaa kristityksi? Esimerkiksi Pohjois-Koreassa, Myanmarissa tai jopa Afganistanissa? Vaikka rukoilemme rauhan ja uskon leviämisen puolesta kaikkialla maailmassa, tällaista ihmettä on vaikea edes kuvitella.

Kuitenkin Raamattu lupaa, että lopulta Jeesus, Messias, voittaa ja tuo kaikki uskoon ja luo rauhan maailmaan. Filippiläiskirjeen mukaan ”Jeesuksen nimi saa jokaisen polvistumaan taivaassa, maan päällä ja sen alla. Jeesus Kristus on Herra! Sen myöntävät vielä kaikki Isän Jumalan kunniaksi.” (Fil. 2:10-11, UT2020) Siksi monet kristityt kautta historian ovat uskoneet, että Jumalalle on kaikki mahdollista ja yksin Jeesuksen tähden kaikki saatetaan lopulta uskoon, kaikki nekin, jotka ovat ”maan alla” eli helvetissä ja kaikkein mahdottimimmassa tilanteissa. Niin kuin vihollispäällikkö parannettiin rituaalisesta epäpuhtaudesta ja saatettiin uskoon, samaan tapaan on käyvä kaikille maailman kansoille ja johtajille. 

Kaiken sodan ja pahuuden ja julmuuden kirous väistyy ja tilalle tulee usko, Jumalan tunteminen, joka kattaa Jesajan ennustuksen mukaan maailman kuin vedet. Meillä on vain ihmeellinen ennakkoesimerkki tästä Naamanin tarinassa. Kaikkein odottamattomimmat ja pahimmatkin ihmiset ovat armon alla ja toivon perillisiä Jumalan lunastamien kansojen osana. Näin on tosin vain yksin ristin ja Jumalan rakkauden tähden. Tuhoavat teot tuomitaan ja poistetaan. Jumala vihaa syntiä, joka erottaa ja tuhoaa, mutta rakastaa syntisiä, sillä hän rakastaa kaikkia ihmisiä, jotka on itse luonut.

Jesajan kirja ennusti, että Israelin lopullinen kuningas kärsii kansansa puolesta ja että ”hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”. Tätä kohtaa luetaan kirkossa pitkänäperjantaina, ja sen ymmäretään viittaavan Jeesuksen kärsimykseen. Nimitys Kristus tarkoittaa voideltua kuningasta. Israelin kuninkaat voideltiin öljyllä. Kuningas, Messias, parantaa haavoillaan.  Tästä näkökulmasta on oikeastaan ymmärettävää, ettei Naaman mennyt profeetan luo, vaan Israelin kuninkaan luo. Monessa muussakin kulttuurissa tunnetaan ajatus parantavasta kuninkaasta. On kuitenkin vain yksi kuningas, joka parantaa syvimmästä taudista, synnistä, ja pelastaa uskoon. Jeesus, oman pelastavan myötäkärsimyksensä kautta, parantaa iholle asti menevät haavat, kyvyttömyytemme myötätuntoon. Hän antaa elävää vettä, Pyhän Hengen, joka puhdistaa sisältä käsin, eheyttää. 

Mutta mitä on sairaus, josta Jeesus parantaa? Sairaudella on Raamatussa paljon laajemmat mittasuhteet kuin mitä silmillä näkee. Ihosairaudesta, josta lukukappeleemme puhuu, ei ole kyse vain fyysisestä sairaudesta. Yhtä lailla lepra kuin korona tai esimeriksi syöpä voivat olla jotain niin sanotusti metafyysistä eli ruumiillisuuden ylittävää. Esimerkiksi spitaalista kärsivät joutuivat elämään suuressa kärsimyksessä, erossa muista, karanteenissa, jossa he olivat suorassa tekemisissä vain toisten samasta taudista kärsivien kanssa. Tällä tavoin sairaudet voivat olla tuonela, synkeä, elämästä ja toisista ihmisistä erottava tila, niille, jotka niistä kärsivät. Samanlainen henkinen ja itseään syövän lailla ruokkiva tauti on myös tila nimeltä sota, josta maailmamme edelleen kärsii. 

Miten Jeesus parantaa?

Kaikkeen tähän vaivaan antaa toivon yksinomaan pyhän Kolminaisuuden risti. Oma väitöskirjani käsittelee sitä, miten pyhä Kolminaisuus pelastaa maailman. Ymmärrykseni mukaan Kolminaisuus pelastaa maailman kahdesta syystä. Hän ensinnäkin rakastaa meitä aidolla halulla. Hän todella haluaa suhteen meidän kanssamme, jokaisen luomansa kanssa. Hän haluaa meille uskon, niin kuin Elisa tekstissä Jumalan tahdon mukaisesti rukoilee Naamanille. 

Toiseksi Jumala on kärsimätön, vanhalla, vaikealla termillä impassiibeli. Se tarkoittaa sitä, ettei Jumala kärsi mitään pahaa eikä muutu. Maailman pahuus ei saa hänen olemustaan muuttumaan. Jumala ei ole välillä hyvä, välillä paha, välillä kärttyisä, välillä suopea. Jumala on sen sijaan täyttä ja pelkkää iloa, Isän ja Pojan rakkautta Pyhässä Hengessä. Siksi hän toimii vakaasti sen hyväksi, mikä on hänen ainoa päämääränsä: rakkaus eli meidän jokaisen tuominen rakastavaan ja parantavaan yhteyteensä. Tämä ihmeelinen, yllättävä ja uskollinen rakkaus ilmeni jo ennakoivasti Naamanin parantumisessa Jordan-vedessä uskoon. Lopullisesti se on tuotu maailmaan Herran kunniallisella ja eläväksi tekevällä ristillä. Ilmestyskirjan mukaan ”Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta” pulppuaa kristallinkirkkaana elämän veden virta. Parantavat vedet virtaavat sieltä, missä Herra hallitsee, sileltä, mihin hänet on sanojensa mukaan korotettu: ristiltä, kärsimyksen keskeltä, kuoleman voiton puusta.

Palavasta ja vakaasta halusta saada jokainen meistä Isänsä luo Jeesus jaksoi kärsiä loppuun asti. Jeesuksessa ero Jumalasta ja toisista ihmisistä on lopullisesti ylitetty. Voisi sanoa vertauskuvallisesti, että karanteenit on Kristuksen ristillä lyhennetty ikuisista määräaikaisiksi.  Jumalan muuttumattomuus tarkoittaa ristin valossa sitä, että hän on täysin uskollinen rakkaudessaan. Jumalan kärsimyksen voittava rakkaus on paradoksaalisesti läsnä juuri Jeesuksen kärsimyksessä. Isä ei tahdo jättää ketään kärsimyksen valtaan. Kärsimyksen voittava Jumala poistaa ristillä pahimman kärsimyksen: eron Jumalasta ja toisista. Jumalan vakaa rakkaus tarkoittaa sitä, että me ja lähimmäisemme pelastumme ja parannumme, tulemme hänen suuresta rakkaudestaan osallisksi. Tämä parantuminen, uskon saaminen ja yhteyden syntyminen, ovat Pyhän Hengen aikaansaannosta. 

Pyhä Henki on toivo: käytännön sovelluksia

Lopuksi tutkailkaamme, miten voisi soveltaa Raamatun sanomaa. Tämän tehdäksemme voimme pohtia sitä, miten toisen kuningasten kirjan kohdan henkilöt toimivat. 

Ensinnäkin sekä Israelin kuningas että Naaman turhautuvat vuorollaan siitä, mitä tapahtuu.  Yllättävästi inhimillisin mittapuin vähäpätöisemmät hahmot näyttävät meille oikeaa suuntaa: Naamanin nuori palvelijatar sekä hänen muut palvelijansa. Nuori tyttö uskoi avun löytyvän Jumalalta köyhän profeetan kautta, vaikka harhauduttiin välillä äkkipikaisen kuninkaan luo. Palvelijat taas näkivät, että Naamanille asetettu taakka oli itse asiassa vähäinen. Tarvitsi vain kastautua seitsemästi. Silloin kun asioiden tähtäyspisteenä ja voimana on itse kolmiyhteinen Jumala, asiat eivät ole niin monimutkaisia ja hankalia kuin miltä inhimillisin mittapuin näyttää. Apu ei tulekaan suurelta, rikkaalta ja hankalalta kuninkaalta, vaan köyhältä profeetalta, Elisalta. Nyt apu tulee meille kipujen mieheltä, Jeesukselta, ei omista teoistamme. Ei myöskään tarvittu monimutkaisia ja hankalia rukouksia parantumiseen. Kastautuminen seitsemästi riitti. Nykyään uskon ihmeeseen taas riittää pelkkä yksittäinen kaste. Kasteesta saamme uskon voimaa joka päivä palaten siihen. 

Me voimme ottaa palvelijattaren ja palvelijoiden uskosta esimerkkiä: Jumalalle on kaikki mahdollista, ja tämä todellisuus on kirkastunut Kristuksessa ja kasteessa saadussa Hengessä.  Meidän ei tarvitse turhautua Naamanin ja kuninkaan tavoin ja menettää toivoamme siitä, jos ei ole mahdollista ymmärtää toisen kansan tai uskon edustajaa tai joskus edes hyväksyä toisen ihmisen tomintaa. Apu tulee Jumalalta ja lopulta rauha ja yhteisymmärrys – myös sinun ja minun vaikeissakin ihmissuhteissa, kohtaamisissa erilaisten ihmisten kanssa. Yksin Kolminaisuuteen luottaen meillä on lupa uskoa, että kaikki ihmiset ovat lopulta samassa pöydässä, viimeistään ylösnousemuksessa. Tällaisen toivon kantamina jaksamme turhautumatta tehdä työtä lähimmäistemme hyväksi ja heidän kanssaan, neuvotellen ja kuunnellen, joskus rajoja asettaen. 

Toisena esimerkkinä on itse Elisa. Hänkin uskoi palvelijoiden ja palvelijattaren tavoin, että Jumalalle on kaikki mahdollista, mutta hänen toivonsa ei suuntautunut ensisijaisesti parantamiseen, vaikka siihenkin. Elisa halusi samaa, mitä Jumalakin: sitä, että kaikki saavat yhteyden Jumalaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että se on Jumalalle enemmän kuin mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa meidän kannaltamme, että meidän ei tarvitse pelätä sitä, jos joku ei nyt usko Jumalaan. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, edes sitä, jos joku kuolee vailla uskoa Jumalaan. Jeesus on voittanut kuoleman vallan. Armon aika ei lopu. Iäti kestää hänen kestää hänen armonsa, kuten psalmeissa sanotaan.

Esimerkinä tällaisesta luottamuksesta on oma Sirkka-mummini. Eräs hänen ystävänsä kuoli menetettyään uskonsa Jumalaan. Mummini löysi Paavalilta tämän kohdan: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. […] jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.” Jumalan palavan rakkauden tähden voimme tietää: kaikki kääntyy hyväksi. Kaikki saavat uskon. Sitä pyhät taivaassa rukoilevat. Rukous, myös meidän rukous täällä maassa, on voimallinen väline tämän elämiseksi todeksi. Rukous kuullaan, eikä yksikään rukouksen kohde joudu hukkaan. Sen, mitä Isältä pyydetään Jeesuksen nimessä, se on luvattu antaa. 

Haluan vielä painottaa, ettei kyse voi olla vain yksittäistapauksista. Ei ole yksittäistapauksia, vaan vain ennakkotapauksia toivosta, joka koskee kaikkia. Yksi tällainen oli Naaman, Jumalan näyttämä kuva mahdottomasta uskosta. Mutta jos asiat jäävät yleistasolle vain, jos emme voi soveltaa Raamattua todellisiin, tuntemiimme ja rakastamiimme ihmisiin nyt ja myöhemmin, uskon antama toivo jää konkretiaa vaille. Meidän on voitava soveltaa toivoa ilman esteitä. Takuu tästä meillä on siinä, että Jeesus jaksoi kärsiä iholle asti. Hän kantoi edelleen Jesajan mukaan meidän kunkin sairautemme. Siksi ei voi sanoa, että yksikään ihminen voisi kärsiä synnin tautia ikuisesti. Jumala parantaa kaikki. Hänellä oli ja on kärsimätön rakkaus meihin. Kolmiyhteinen, rakastava Jumala itse pelastaa kaikki oman olemuksensa tähden. 

Kirkkoisä Origeneen mukaan Jumalalle ei ole yhtäkään parantumatonta tapausta; tämän hän sanoi antiikin filosofia Platonia vastaan, joka uskoi joidenkin olevan niin pahoja, ettei heitä voi enää tuonelassa auttaa. Kristus on kuitenkin suuri lääkäri. Mitkään eristävät sairaudet, henkiset tai fyysiset tai hengelliset, eivät voi estää Jumalan omaa parantavaa päämäärää, uskon antamista Pyhän Hengen kautta. Parantaakseen aivan kaiken Kristus jopa astui alas tuonelaan, helvetin syvyyksiin, näin riistäen sen vallan ja murskaten sen portit. Kaikki se, mikä erottaa toisista ihmisistä ja elämästä, on itse Jeesus lääkinnyt pois. Hän on Jumala, joka pelastaa ja parantaa. Juuri siksi meillä on toivo. Ristin miestä ylistävät vielä kaikki ihmiset kaikista kansoista, niin pyhällä maalla, Syyriassa, Suomessa, Myanmarissa, Pohjois-Koreassa, Afganistanissa kuin kaikkialla. Jeesus on koko ihmiskunnan parantaja. Aamen. 

Toivo yllättää...

1. Moos. 41:46–49, 53–57

Joosef oli kolmikymmenvuotias tullessaan faraon, Egyptin kuninkaan, palvelukseen. Niin Joosef lähti faraon luota ja kiersi kaikkialla Egyptissä. Ja maa tuotti seitsemänä yltäkylläisyyden vuotena viljaa ylen määrin. Näiden Egyptin seitsemän hyvän vuoden aikana Joosef keräsi kaikkea syötävää ja talletti sen kaupunkeihin. Hän varastoi kaupunkeihin kaiken viljan, jonka ympäristön pellot tuottivat. Hän varastoi viljaa niin suunnattomat määrät, että lopulta sitä oli kuin hiekkaa meren rannalla eikä sen määrää enää voitu mitata.

Kun Egyptin seitsemän yltäkylläisyyden vuotta olivat kuluneet, alkoi seitsemän nälkävuoden aika, kuten Joosef oli ennalta sanonut. Kato tuli kaikkiin muihinkin maihin, mutta Egyptin maassa oli tallella syötävää. Kun nälkä alkoi vaivata koko Egyptiä ja kansa huusi faraolta leipää, tämä sanoi egyptiläisille: ”Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee.” Kun nälkä jo vallitsi koko maassa, Joosef avasi viljavarastot ja myi viljaa egyptiläisille. Nälänhätä oli Egyptissä ankara. Myös muista maista tultiin Egyptiin Joosefin luo viljaa ostamaan, sillä kaikkialla vallitsi kova nälkä.

Saarna Suomenlinnan kirkossa su 1.8. 
Petri Samuel Tikka

Tahdon siis tänään saarnata Vanhan testamentin lukukappaleen pohjalta. Saarnani sanoma on se, että pahimpaan varautuminen ei syö sitä mahdollisuutta tai oikeastaan todellisuutta, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Sen takaa meille Jumalan Pyhä Henki, itse Jumala. Taustana voin sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä Helsingin yliopistossa väitöskirjaa kristillisestä toivosta, joka koskee kaikkia ihmisiä. Keskityn juuri Pyhään Henkeen tällä hetkellä. Muuta siirrytäänpä tekstiin ja mietiään, mitä on valmistautuminen pahan päivän varalle ja miten se liittyy toivoon. Kohtaamme matkalla Joosefin lisäksi suomalaistakin realismia, hyvän käänteen pahan keskellä sekä Pyhän Hengen, joka on meidän virvoittava toivomme, vesi elämän helteissä ja pettymyksissä.

Joosef osasi hyvällä tavalla valmistautua pahan päivän varalle. Hänelle oli tullut käsitys, että oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän laihaa vuotta. Hyvinä vuosina kerättiin ruokaa, jotta ihmisten ei tarvitsisi nähdä nälkää. Valmistautuminen pahimpaan ei siis tarkoittanut sitä, etteikö kaikki kääntyisi lopulta hyvin. Joskus pahan odottaminen voi silti tuntua pelottavalta. Katastrofit uhkaavat, luonnonmullistukset, kulkutaudit ja muut. Joosefilla oli kuitenkin toisenlainen, luottavainen asenne, vaikka hänen aikanaan oli vähintään yhtä paljon epävarmuutta edessä kuin meillä koronan keskellä.

Itse asiassa meidän suomalaisen ihmisen perusasenne on sama kuin Joosefin: on hyvä henkisesti ja käytännöllisesti valmistautua pahimpaan, joka tilanteessa. Ehkä se liittyy meidän arktiseen ilmastoomme; pakko varautua talven varalle. Joosefin varautuminen ei pettänyt aavikko-oloissa, ja mekin kyllä pärjäämme usein tällä asenteella pohjoisilla leveyksillä. Joosef on hyvä suomalainen, sisukas valmistautuja, ja me olemme tavallaan jooseppien kansa, hänen jalanjälissän Jumalaan toivon mukaan hiljaisesti luottavina. Suomalaisena pahimpaan varautuminen voi silti joskus kääntyä sellaiseksi, että on äärimmäisen vaikeaa uskoa siihen, että asiat voivat lopulta olla hyvin.

Seuraavanlainen on toinen, päällisin puolin ikävämpi puoli siitä, että valmistaudumme pahimpaan.... Säätä ja kaikkea mahdollista päivitellään. Suomi on maailman vaikein kieli, ei sitä kukaan voi oikein oppia. Ihan poikkeustapaus on, jos oppii. Ja sauna on tosi kuuma paikka. Mukavaahan on siellä olla, mutta pitää olla varovainen, liian kauan siellä viipyminen on vaarallista. Ihan eri juttu kuin esim. amerikkalaisen uimahallin sauna. (Ymmärrettävästi ja vahingossa olen pelästyttänyt amerikkalaisia käymästä saunassa). Suomalainen osaa varmasti jatkaa tätä ajattelumallia ja antaa lisää esimerkkejä tällaiseta lähestymistavasta. Voi seisoa tukevalla pohjalla, kun pahin on vielä edessäpäin, nuo Joosefinkin laihat vuodet!

Suomalainenkaan pessimismi ei kuitenkaan ole välttämättä tarkoituksellista negatiivisuutta. Se on vain sitä valmistautumista pahimpaan, välttämätön välivaihe. Esimerkiksi naimisiin meneviä morsiamia on ennen muinoin peloteltu sillä, että sukulaiset haukkuvat ”kyykäärmeeksi” jne., kun anoppilaan pääsee/joutuu. Tosiasiassa tilanne ei välttämättä ollut läheskään noin paha. Tämä esimerkki on menneestä maailmasta, mutta sama ajatuskulku pätenee edelleen. Jos on valmis siihen, että jää voi pettää, osaa ensinnäkin varautua ja toisaalta hiljaa itsekseen ilahtua siitä, että näin ei päässytkään käymään.

Tarkoitan tällä seuraavaa. Tällainen pessimismi on oikeastaan vain liioiteltua realismia. Se ei tarkoita sitä, että hyvä lopputulema tai toivo on pois suljettu. Toivoon oikeastaan vain varaudutaan varovaisuudella. Varottuamme hetken aikaa ollaan hiljaisesti mutta sitäkin todemmin entistä iloisempia asioiden kääntyessä hyväksi. Toivorikas käänne on varautumisen syy. Varautuminen ei estä toivoa, vaan valmistaa sitä, se on takuuvarman yllätyksen odottelua. Toki tiedämme, että maailmassa voi mitä tahansa tapahtua. Mutta jos valmistautusi pahimpaan ilman edes tuota hiljaista, salattua, nöyrää toivon näkökulmaa, ei sitä rehellisesti ottaen pitkään jaksaisi. Ehkä väkisin puskemalla hetken aikaan, mutta sitten tulee loppuun uupuminen.

On olemassa kuitenkin toivorikkaita käänteitä, jotka yllättävät silloin, kun mikään varautuminen ei näytä toimivan. Menen tähän kohta tarkemmin Joosefin elämän kautta. Siihen siirtyessämme tahdon viitata lyhyesti erään kirjailijan ajatteluun. Kristitty fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien puhuu ajattelussaan saduissa tapahtuvasta toivorikkaasta käänteestä, joka pulpahtaa pahimman keskellä odottamatta mutta kuitenkin luontevasti. Tätä Tolkien kutsuu eukatastrofiksi. Se on käänteinen, hyvä katastrofi (eu- ”hyvä” on sama kuin ev- evankeliumissa eli hyvässä sanomassa). Kaikki on menossa pieleen. Sitten jotakin tarinan omasta syvemmästä luonteesta johtuvaa sattuu ja tilanne muuttuu. Tulee eukatastrofi. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei ilman verta ja hikeä. Tämä hyvien satujen logiikka pätee Tolkienin mukaan lopulta todellisuuden tasolla evankeliumiin, jossa ristin tappiota ja sen hedelmänä seuraa ylösnousemus ja toivo.

Aivan tällainen tarina, mutta todellisuuteen perustuva, on myös Joosefin tarina. Siinäkin katastrofeja seuraa eukatastrofi, hyvä käänne. Joosefin elämässä kaikki menee täysin pieleen, mutta lopputulema on toinen. Joosef näki nuorena vertauskuvallisia unia siitä, kuinka hänen veljensä tulisivat kumartamaan häntä. Siitä suivaantuneina veljet heittivät hänet kuivaan kaivoon. Sieltä kuitenkin orjakauppiaat veivät hänet Egyptin, jossa hän joutui vielä vankilaan uuden isäntänsä puolison väärien syytösten takia. Sieltä hän pelastui tulkitsemalla toisten vankien enneunia: oli tulossa seitsemän hyvää ja seitsemän pahaa vuotta. Farao kuuli Joosefista ja asetti hänet käytännössä Egyptin sijaishallitsijaksi. Pahaan varauduttiin, ja Egypti selvisi. Myös muut maat saivat apua – mukaan lukien Palestiina, josta Joosefin veljet tulivat hakemaan apua. En nyt paljasta koko loppua, suosittelen vain lukemaan. Lopputulema oli kuitenkin se, että heprealaisten kansa pääsi nälänhätää pakoon Egyptiin ja tuli sovinto veljien kesken. Isä Jaakob sai myös lohdutuksen.

Joosef, joka heitettiin nuorena kaivoon, oppi valmistautumaan pahan päivän varalle. Valmistautuminen pahimpaan ei kuitenkaan tarkoitannut sitä, etteikö kaikki olisi lopulta kääntynyt hyvin. Raamatussa kaivo, jollaiseen Joosef myös heitettiin, on vertauskuva elämästä. Elämä pulppuaa maan lähteestä ja luo perusedellytykset ihmisen elämälle. Jo ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa maan lähteistä pulppuaa vettä, ja tästä vedellä elävöitetystä maasta Jumala luo ihmisen antamalla tälle oman Henkensä. Myöhemmin Raamatussa kaivolla, lähteellä, tapahtuu merkittäviä käänteitä, uusia alkuja ihmiselle. Jaakob löytää maanpakolaisuudessa vaimon kaivon luota, kaivon luona Moosekselle käy samoin. Jeesus kohtaa samarialaisen naisen kaivolla ja samalla koittaa uusi mahdollisuus erilleen joutuneille sisarkansoille, samarialaisille ja juutalaisille. Juutalaiset ja samarialaiset ovat samaa heprealaista kansaa, Jaakobin jälkeläisiä. Valitun heprealaisen kansan tulee olla yhtä, niin kuin erilaisten kristittyjen myöskin. Kaivon luona, helteellä virvoittavaa armovettä antaen, Jeesus alkoi tuoda sovintoa ihmiskuntaperheen kansoille. Tästä samasta suuresta toivosta merkkinä oli jo Joosef: kuivasta kaivosta noustuaan Joosef toi lopulta sovinnon veljien välille.

Ennen muinon paljon siteerattu Sirak sanoo Vanhan testamentin apokryfikirjoissa: ”Elämän perustarpeet ovat vesi, ruoka, vaatteet ja asunto, joka antaa suojan toisten katseilta.” (Sirak 29:21) Vettä kantaa helteellä juoda, pitää muistaa myös syödä. Ennen kaikkea tarvitsemme turvaa maailman katseilta, sen syytöksiltä ja paineilta, jotka ovat pahempia kuin mikään helle. Tuomiot, stressit ja erilaiset odotukset sulkevat meidät yksinäisyyteen, erilleen toisista ja Jumalasta. Tämä ei ole Isän Jumalan tahto. Jeesus antaa Pyhän Hengen, joka on niin kuin virvoittava vesi, armon vesi. Pyhää Henkeä emme saa unohtaa, niin kuin usein teemme. Hänen avullaan jaksamme elämän helteissä, kaikkein pahimpienkin syytöksien paineissa, sillä meillä on ainut ja elävä toivo sisimmässämme. Pyhä Henki on Jumala, joka on sisimmässämme, sisältäkäsin hän vakuuttaa, että meillä on yhteys Jumalaan, rakkauteen, toisiin ihmisiin. Mikään ei voi erottaa meitä eikä käteen Kristuksen rakkaudesta. Me olemme saaneet rakkauden Hengen pysyvästi kasteen virvoittavien vesien kautta. Hän, armon rakas Henki, on meidän osamme, tähän voi luottaa.

Pyhän Hengen avulla jaksamme laihatkin vuodet. Hänen avullaan voimme varautua pahimpaan menettämättä toivoamme. Toisessa Raamatun apokryfikirjassa, Viisauden kirjassa, kuvataan Joosefin kohtaloa. Kirjassa mainitaan ”Viisaus”, joka ei ole vain abstrakti käsite, vaan se tarkoittaa Jumalaa, joka antaa ymmärrystä, jotta voisimme jaksaa ja auttaa toisia. Viisaus on niin kuin Pyhä Henki, joka auttaa meitä, niin kuin hän auttoi Joosefia hädässä. Näin Viisauden kirja: ”Kun oikeamielinen myytiin orjaksi, viisaus ei hylännyt häntä vaan varjeli hänet synniltä. Se laskeutui kaivoon hänen kanssaan ja oli kahleissa hänen vierellään. Lopulta se antoi hänen käteensä valtikan ja teki alistajista hänen alamaisiaan. Se osoitti panettelijoiden puheet valheiksi ja antoi hänelle ikuisen maineen.” (Viis. 10:13-14)

Varautuminen ei estä toivoa, koska me jaksamme varautua juuri siksi, että meillä on toivo kaiken hädän keskellä. Näin myös Jumala oli Joosefin kanssa kuivassa kaivossa ja johdatti hänet hyvään. Toivolla on perusteet, koska Jumala on kaikkien kanssa. Toivolla on perusteet, koska Kristus kärsi ristillä meidän yksinäisyytemme, meidän hätämme. Mutta voiko olla joku, jonka kanssa Jeesus eli Jumala ei näin olisi?

Pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua, olisi pysyvä ero tästä hyvästä rakkauden Hengestä, itse Jumalasta. Se on pahinta, mitä voisimme odottaa itsellemme toisille. Hylkäisikö Jumala kuitenkaan ketään? Pitääkö meidän valmistautua myös tähän pahimpaan? Ei, sillä se söisi toivon. Lopussa seisoo kiitos, yhteys, lopussa veljet, sisaret ja kansat saavat sovinnon. Tämä ei ole toiveunta, sillä se perustuu Pyhään Henkeen. Jumalan Pyhä Henki yllättää ja antaa kaikkien huulille ylistyksen. Raamattu sanoo: ”Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:5) Toivo voi kyllä todellakin yllättää, koska se on jotakin muuta kuin tämän maailman toivottomuus, se on rakkautta. Rakkautena toivo ei voi pettää, sillä Jumalan on rakkaus. Toivo yllättää meidän toivottomuutemme ja näin kumoaa sen.

Jeesus on kantanut ristillä kaiken sen toivottamuuden, joka pitää ihmisiä vankinaan. Syytöksillä ja maailman tuomitsevilla katseilla ei ole enää sijaa. On vain Jeesus, joka antaa Pyhän Hengen ja hänen myötään toivon. Vain toivottamuudelle, synnille, valheelle ja yksinäisyydelle on koittanut toivoton näköala. Ei meille ihmisille. Laihat vuodet ovat jo ohi. Meidän ei tarvitse muuta kuin odotella takuuvarmaa yllätystä, kaikkien pelastumista, täyttä ylistystä, täyttä sovintoa, täyttä armoa. Toivon näköalan perusteella ja sitä levittäen on syytä toimia. Tapahtuupa matkan varrella mitä, Pyhä Henki ei petä. Hän on meidän toivomme tässä ja nyt. Hän on kanssamme kuivassa kaivossa. Sen kaste vakuuttaa meille, kaste, jonka kautta olemme saaneet Pyhän Hengen, toivon Hengen. Näin me saamme hiljaista mutta sitäkin varmempaa suomalaista sisua, toivon asennetta pahan päivän varalle. Kun Pyhän Henki on sisuna sisimmässä, sovinto alkaa levitä hiljaisesti kaikkialle. Tähän liittyen oma pieni lauluni lopuksi:

* Kun Pyhä Henki on meissä,
me voimme uskoa, me voimme toivoa,
me voimme rakastaa, sillä tiedämme,
että kaikki käy hyvin.*