Vapaus on uusi alku

Gal. 5: 1-6

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä. Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikkia määräyksiä. Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.

Saarna Kallion kirkossa messussa perjantaina 23.9. armon vuonna 2016 Kristityn vapauden viikolla ja Johannes Kastajan sikiämisen päivänä Petri Samuel Tikka (täyttäessään kolmekymmentä vuotta)

Kristus vapautti meidät vapauteen. Kristus vapautti meidät vapauden avulla. Kristus on Vapahtaja, vapauttaja.

Salomon oodit ovat kristikunnan vanhin virsikirja. Oodissa 17 tuonelaan, helvetin vankilaan astunut Vapahtaja sanoo: ”Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” Kaikki, kaikki ihmiset, riippumatta heidän elämäntilanteistaan tai valinnoistaan, vapautetaan ehdottomasti. Ei jää mitään ”mutta”-sanaa, ei pakkoa, ei yhtään ehtoa.

Nykyään kuitenkin meidän pappien saarnoissa ajatus kristityn vapaudesta usein vesitetään lähes välittömästi. Kristityn vapaus onkin yhtäkkiä kaikkea mahdollista muuta kuin itse asiassa vapautta. Ruvetaan puhumaan seuraavanlaisista asioista tiloina, joihin meidät on vapautettu: vastuu, sitoutuminen, hyvän tekeminen. Hyväntahtoista puhetta on vaarallista ruveta vastustamaan. Mutta tuskin on olemassa vikkelämpää harhautusta, jotta voisi ohittaa armon, kuin jättää se sivulauseeksi.

Jumalan armoa ei saa pitää vähemmän merkittävänä kuin sitä, että ihmiset tekevät hyvää toisilleen. Jumala rakastaa meitä vapaasti ja voimakkaasti ja luovasti. Jos tätä ihmettä ei mietiskellä päivin ja öin, hyvät teot ovat pahimmillaan suorastaan haitallisia. Usko hyvän tekemiseen näyttäytyy vähempiosaisten päähän taputtamisena ja oman tulevaisuutemme omaehtoisena turvaamisena.

Synnintunnustusvirressä (282) mainittiin Manasse. Tämä epäjumalanpalveluksen uudelleen säätänyt kuningas katui aikoinaan, kun hänet oli vangittu, ja rukoili Herraa tähän tapaan: ”mittaamaton, käsittämättömän suuri on armo, jonka olet luvannut.” Kristus,  Messias, on suuri Vapahtaja. Emme puhu tarpeeksi usein sitä muun muassa psalmien sanomaa, että Jumala on suuri, kuten toisilla uskonnoilla on edelleen tapana sanoa. Vaatiiko elämä tragediaa, jotta armo alkaa tuntua isolta? Pitääkö meidän joutua henkisen sorron ja kaikenlaisen vainon alle, jotta vapaus alkaa maistua?

Ei, evankeliumi, ilosanoma, ei edellytä pahaa eikä myöskään sen odottamista. Juuri nyt, juuri tänä päivänä, tällä hetkellä me olemme vapaita. Enää ei ole olemassa sitä pelkoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pelolla ei ole mitään perustaa. Kaikki on julistettu hyväksi ja osoitettu tarkoituksenmukaiseksi. Tämän totuuden opettaa meille itse Sana. Kristus on Jumalan Sana, hänen puheensa meille. Oodissa Pelastaja sanoo: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut.” Kaikki on siis avointa ja vapaata. Tätä meille tähdentää sielujen opettaja, hän, joka on myös suuri lääkäri, parantumattomasti sairaiden parantaja.

Paavalin mukaan me odotamme vanhurskauden toivoa Hengellä ja uskon avulla. Vanhurskauden toivo tarkoittaa sen innokasta odottamista, että kaikki, aivan kaikki asiat, ovat lopulta hyvin, ja koko maailma on täynnä Herran tuntemista. Jokaisen luodun olennon kieli, niin näkyvässä kuin näkymättömässä todellisuudessa, on ylistävä Jeesusta. Vapahtajan persoona tullaan tuntemaan suurena Jumalana, Kaikkivaltiaana. Häntä kukaan ei voinut eikä lopulta halunnutkaan estää. Ristiinnaulitun Jumalan Henki johtaa kaikki, erityisesti kauaksi eksyneet ja joutuneet, yhteiseen uskoon ja tunnustukseen. Rakkaus on rakastava meidät rakastaviksi. Rakkaus kykenee kaikkeen. Niinpä Jeesuksessa Kristuksessa ainoa johonkin pystyvä asia on rakkautena vaikuttava usko.

Jumala on rakkaus. Jumala on suuri, sillä hän on ääretön. Kaikki Jumalan ominaisuudet palautuvat hänen rakkauteensa. Niinpä hänen äärettömyytensä, hänen avaruutensa, on yhtä kuin rakkautta ja armoa. Tätä on se vapaus, johon Jumalan Poika, Jeesus Kristus, meidän ja koko maailman Vapahtaja, on meidät vapauttanut. Tämä filosofia, viisaus, on jokapäiväistä elämää. Niin kuin Sirkka-mummillani oli tapana sanoa: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”

Ovi uuteen maailmaan

Room. 8: 18-23

Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme. Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.

Torstaina 15. päivänä syyskuuta pelastuksen vuonna 2016 Helsingin tuomiokirkossa - pastori Petri Samuel Tikka saarnasi

Billy Graham, amerikkalainen evankelista, kohtasi kerran Kiinassa buddhalaisen munkin, joka oli meditoimassa. Baptistikirkkoon kuuluva Graham meni munkin luo puhumaan hänelle Jeesuksesta. Tulkkinsa välityksellä tohtori Graham kertoi munkille siitä, mitä Jeesus oli tehnyt ristillä ja kuinka oman elämänsä uskominen Kristukselle antaa ihmiselle ikuisen elämän. Buddhalainen munkki imi sisäänsä kaiken, mitä kristillinen pastori kertoi, kyyneleet silmissään. Graham sanoi munkille: ”Tahdotko kutsua Jeesuksen elämääsi tässä ja nyt, kun rukoilemme yhdessä?” Munkki vastasi hätkähtyneenä hänelle sanoen: ”Ottaa hänet vastaan elämääni? Ottaisin hänet vastaan mielelläni, mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän on jo minussa. Hän on ollut minussa kauan. En tiennyt kaikkea sitä hänestä, mitä juuri kerroit minulle, mutta tämä Jeesus, josta olet kertonut minulle, on minussa, ja puhuessasi hänen Henkensä minussa vahvisti kaiken, mitä sanoit. Uskon siihen, mitä sanoit, koska hänen Henkensä vakuutti minulle, että nämä asiat ovat totta. Ottaisin hänet vastaan, mutta hän on jo minussa.”

Apostoli Paavali sanoo tänään: ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä.” Tähän vapautta kaipaavaan luomakuntaan kuuluvat kaikki ihmiset. Kaikki kaipaavat sitä, että pääsisivät lapsen asemaan suhteessa Luojaamme, itse Hyvyyteen. Meidän luotujen kaipaus ilmenee monin tavoin, joskus hiljaisena odotuksena, joskus myös lapsen kapinana suhteessa Isään. Raamatun, erityisesti Uuden testamentin kielenkäytössä, ”luomakunta” ja ”luodut” eivät viittaa pelkästään luontoon eli eläimiin, kasveihin, metsään, avaruuteen ja niin edelleen. Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali viittaa Kristuksesta kertovaan lauluun: ”Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat.” Ideana on se, että hän ei ole luonut ketään turhaan. Siksi Paavali puhuu luotuja luetellessaan ensiksi mahtavista henkivalloista eli enkeleistä, joiden olemassaoloa ei ennen kyseenalaistettu. Meidän ajattelussamme luotu maailma on päinvastoin ensisijaisesti materiaalista eli aineellista todellisuutta: atomeita ja kiviä. Nykyinen kvanttifysiikka kuitenkin kyseenalaistaa atomiajan ajattelua. Elämme jälkikopernikaanista aikaa, jossa taivaankappaleet eivät ole muuttumattomien luonnonlakien kivenkovia orjia.

Vielä suurempi kysymys kuin tieteen muuttuminen on se, kahlitsemmeko me vielä maailmaa kivenkovien henkisten lakien, ehtojen ja edellytysten, alle. Ovatko toiset persoonat, toiset luodut ihmiset, meille tärkempiä kuin se, että kaikki menee oikein, odotetulla tavalla? Billy Graham on sanonut: ”Tehtäväni on todistaa. Pyhän Hengen tehtävä on johtaa synnintuntoon. Isän Jumalan tehtävä on tuomita.” Samoin luterilaisen ajattelun mukaan Jumalan Sana itse vakuuttaa ihmisen. Usko tulee kuulemisesta – niin kuin kävi buddhalaisen munkin tapauksessa. Kuuleminen ei edellytä sitä, että kuuleva ihminen on hyvä, minulle kelpaava ihminen, eikä myöskään Kristuksen vastaanottamista henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen. Kukaan ei pelastu, siis päädy hyvään lopputulemaan, omien valintojensa ansiosta, vaan Kristuksen valinta vapauttaa meidät. Meidän omalla uskollamme ei myöskään pötkitä pitkälle, mutta Kristuksen usko, hänen uskollisuutensa, julistaa meidät vanhurskaiksi, Jumalalle täysin kelpaaviksi.

Paavalin oppia siitä, että koko luomakunnalla on toivo, on julistettu monin tavoin alusta asti. Kristikunnan vanhin virsikirja on Salomon oodit. Niissä ylistetään Kristuksen viisautta, kauneutta ja pelastustekoja. Kokoelma on laadittu viimeistään toisen vuosisadan alussa, mahdollisesti jo ennen. Yhdessä oodissa pitkänperjantain jälkeen tuonelaan astunut Kristus puhuu näin: ”En näe mitään suljettuna, sillä kaiken oveksi minä olen tullut. Kävin kohti kaikkia sidottuja päästääkseni heidät vapaiksi, etten jättäisi ketään sidotuksi, en ketään sitomaan.” (Salomon oodi 17: 11-12) Sillä tosiasialla, että kaikki on taipunut katoavaisuuden alaisuuteen, kuten Paavali sanoo, on tarkoitus. Se, ettei usko ole vielä kirkkaana esillä, on synnytystuskia. Toinen vanha oodi laulaa Jumalalle näin: ”Turmeltumaton on sinun tiesi, niin kuin sinun kasvosikin, mutta maailmasi olet saattanut turmeluksen alaiseksi, jotta kaikki voisi vapautua ja uudistua.” (Salomon oodi 22: 11)

Jumala on täksi maailmanajaksi, vain lyhyeksi aikaa, kätkenyt kasvonsa kaikilta meiltä, jotta vapautuisimme sisäisesti Kristuksen työn ansiosta ja lopulta iloitsisimme yhdessä Isän kirkkauden näkemisestä. Vielä on olemassa suuri määrä vastalauseita sille raamatulliselle totuudelle, että Jeesus Kristus, koko maailman Vapahtaja, on vanhurskauttanut kaikki ristillään. Ensimmäinen on kysymys siitä, eikö usko ole tarpeen. Usko on kuitenkin Jumalan lahjaa, ei ihmiselle asetettu ehto. Toinen on kysymys siitä, mihin julistusta tarvitaan. Julistus ei ole kuitenkaan vastakaiun vaatimista, vaan siitä iloitsemista, mitä Jumala on tehnyt. Kolmanneksi joku voi kysyä, mitä hyötyä on sitten kirkosta ja sakramenteista. Tämä vastalause on yhtä absurdi kuin se, että tarvitaanko äidin kosketusta, jos äiti kuitenkin rakastaa lapsia ehdoitta. Kirkko on nimittäin Kristuksen läsnäoleva ruumis ja sakramentit hänen hoitavaa, äidillistä kosketustaan.

Kirkko on myös loppujen lopuksi rakkauden kaupunki, johon kaiki tulevat avoimista ovista sisään, ilman pääsymaksua, ilman ehtoja tai pelkoa. Paavi Paavali VI sanoi vuonna 1965 katolista kirkkoa uudistaneen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen yhteydessä näin, kirjeessään ”Gaudium et spes” eli ”Ilo ja toivo”: ”Kun Kirkko itse auttaa maailmaa ja saa siltä monenlaista apua, se pyrkii vain tähän ainoaan päämäärään, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja koko ihmiskunnan pelastus toteutuisi. Kaikki se hyvä, minkä Jumalan kansa maallisen vaelluksensa aikana voi tarjota ihmiskunnalle, johtuu taas siitä, että Kirkko on ”universaalinen pelastuksen sakramentti”, joka samalla kertaa ilmoittaa ja toteuttaa Jumalan ihmisiä kohtaan tunteman rakkauden salaisuutta. Jumalan Sana, jonka kautta kaikki on tehty, on itse tullut lihaksi, jotta hän täydellisenä ihmisenä pelastaisi kaikki ja kokoaisi kaiken yhdeksi. Herra on ihmiskunnan historian päämäärä, piste, johon historian ja sivistyksen kaipaukset kohdistuvat, ihmissuvun keskipiste, kaikkien sydänten ilo ja niiden toiveiden täyttymys. Hän on se, jonka Isä on herättänyt kuolleista, korottanut kunniaan ja asettanut oikealle puolellensa; hänet Isä on pannut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänen Henkensä elävöittäminä ja yhdistäminä me vaellamme ihmiskunnan historian täyttymystä kohti, joka kokonaisuudessaan vastaa hänen rakkautensa suunnitelmaa: ”Yhdistää Kristuksessa yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja mitä on maan päällä” (Ef. 1:10).” Näin siis kirjoitti Paavali VI apostoli Paavaliin lopuksi viitaten.

Summa summarum, yhteen kooten: kristittyinä me uskomme ja panemme toivomme siihen täydelliseen vapauteen ja kirkkauteen, joka kuuluu kaikille Jumalan lapsille, siis kaikille luoduille. Paavalin mukaan jokaisen luodun olennon kieli on ylistävä Jeesusta ja kutsuva häntä Jumalaksi. Nyt kuitenkin vielä ”me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.” Kristityt, Kristuksen julistajat, tunnustakaamme syntimme yhteen ääneen näin sanoen...