Abrahamin usko

Petri Tikan saarna Langinkosken kirkossa 6.10.2013
20. sunnuntaina helluntaista (”Usko ja epäusko”)


”Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Näin kerrottiin roomalaiskirjeessä uskon isästä, Abrahamista. Tämä mies eli neljätuhatta vuotta sitten. Hän oli vanha mies, jolla ei ollut omia lapsia eikä hän enää voinut niitä saada. Jumala lupasi hänelle yhtä paljon jälkeläisiä kuin maailmankaikkeudessa on tähtiä. Kun Abraham uskoi tähän käsittämättömään lupaukseen, se riitti Jumalalle. Abraham sai perustaa elämänsä yksin Jumalan varaan. Mitään lisättävää ei ollut.

Rakkaat ystävät: me emme olisi nyt täällä seurakuntana kokoontuneena, ellei Abrahamille olisi annettu uskoa. Abraham uskoi elävään ja toimivaan Herraan keskellä maailmanaikaa, joka palvoi henkiolentoja jumalina. Abraham on maailman ensimmäisen monoteistisen eli yhteen Jumalaan uskovan kansan esi-isä. Abrahamista polveutuvat juutalaiset. Juutalaisista polveutuu inhimillisen syntyperänsä puolesta Jeesus Kristus.

Abrahmin ajoista on tuhansia vuosia, mutta onko maailma edes ehtinyt olennaisesti muuttua? Voimmeko yhä oppia siitä, mitä Abraham koki? Lähdemmekö hänen yksinäiselle matkalleen kohti luvattua maata, kohti jotain parempaa ja todellisempaa kuin mitä yleinen mielipide tarjoaa? Länsimaissa ei enää uskota henkiolentoihin maailmaa ohjaavina voimina, mutta kuviteltujen voimavaltojen kunnioittaminen ei ole kadonnut mihinkään. Luonnontieteiden on käsitetty selittävän maailman olemuksen. Muun muassa tämän nojalla on uskoa määritelty yksityisasiaksi. Haluaapa tai ei, jokaisen pitää hyväksyä sattuman ja luonnon valinnan laki tosiasioina, jotka hallitsevat maailmaa – muuten on sivistyneen keskustelun ulkopuolella. Toisaalta turhautuminen materialistiseen, puhtaasti aineeseen perustuvaan maailmanselitykseen johtaa ihmisiä esimerkiksi itämaisten opetusten äärelle tai muuten elämäänsä parantelemaan ja uskottelemaan paremmaksi.

Rakkaat ystävät, usko ei saa jäädä yksityisasiaksi, koska Jumala ei ole yksityisasia. Jumala on kaikkien Jumala. Abrahamin aikaan oli kyllä yksittäisiä Jumalaan uskovia ihmisiä – mutta yleisen mielipiteen pelossa he eivät päässeet ilmaisemaan uskoa. Yksittäisten uskovien ääni ei kaikunut yhtenäisenä kokonaisuutena, se ei läpäissyt julkista ilmapiiriä. Ei ollut ihmisten kokonaisuutta, joka olisi enemmän kuin osiensa summa. Abrahamin valitseminen loi tällaisen kokonaisuuden, äänitorven Jumalalle – ei uskonlahkoa, tuomitsevaa pasuunaa, vaan tavallisen kansan kansojen joukossa. Tällaiseksi maanläheiseksi, luottamuksen ja uskon ääneksi on samoin meidät kirkkona tarkoitettu. Jumala on luonut maailman ja jokaisen ihmisen. Kaikilla on luovuttamaton ihmisarvo. Kristus on kuollut kaikkien vääryyksien tähden, jotta ihmisarvomme voisi kukoistaa vapaana tuomiosta. Tältä pohjalta meidän on toimittava elävään Jumalaan uskoen – niin että Kristuksen armosta tulee yleisesti hyväksytty tosiasia. Tätä me emme voi omin voimin saada aikaan, vaan Pyhän Hengen rohkaisemina toimimme luottamuksen lähettiläinä.

Miten sitten suhtautua tämän maailmanajan hämäryyksiin ja epäuskoon? Pitääkö meidän kauhistella epäuskon ilmapiiriä tai pelätä tämän maailmanajan harhoja? Kuuluisiko meidän peräti tuomita kaikki sekaopit suoralta kädeltä? Harhoja ja valheita vastaan kuuluu kyllä taistella – muttei ihmisiä vastaan. Ihminen harhailee aina sen hämäryyden perustella, mikä eniten kuvastaa hänen omaa luonnettaan. Epäuskoa vastaan tulee taistella epäuskoista ihmistä ymmärtävästi. Muuten vahingossa taistelee ihmistä eikä hänen ongelmiaan vastaan. Tällaiseen taisteluun antaa meille esimerkin tämän päivän teksti Vanhan testamentin apokryfikirjoista, Viisauden kirjasta:

"Tyhjän veroisia ovat luonnoltaan ne ihmiset,

jotka eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa.
Näkemässään hyvässä
he eivät ole nähneet Häntä joka on
eivätkä hänen töitään katsellessaan
ole tunnistaneet niiden tekijää.
Tuli ja tuuli ja ilman vire,
tähtiholvi, pauhaavat vedet ja taivaan valot –
siinä heidän jumalansa, maailman herrat.
Jos he ovat ihastuneet niiden kauneuteen
niin että ovat luulleet niitä jumaliksi,
ajatelkoot, kuinka ylivertainen on niiden valtias,
sillä itse kauneuden alkusyy on ne luonut.
Jos he ovat ihailleet niiden mahtia ja voimaa,
päätelkööt näkemästään,
kuinka paljon mahtavampi niiden luoja on.
Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa,
katsoo samalla sen tekijää.

Kovin ankarasti heitä ei silti tule moittia –

ehkä he ovat vain eksyneet
etsiessään Jumalaa, pyrkiessään löytämään hänet.
Hänen töittensä keskellä eläessään
he ovat tutkineet niitä,
ja niiden kauneus on saanut heidät valtoihinsa.
Silti heille ei voi antaa anteeksi.
Jos heistä tuli niin viisaita,
että he pystyivät tutkimaan maailmankaikkeutta,
kuinka he eivät jo aikaisemmin löytäneet sen Herraa?" (Viis. 13:1-9)

Kuten Viisauden kirja opettaa, viisainkaan opetus tai keskustelu ei saa välttämättä ihmistä oikealle polulle. Keskustelu voi tosin kyllä raivata tietä, muttei luoda itse tietä. Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Vääryyttä, syntiä ja harhaa ei voi sovittaa kukaan muu kuin Jeesus. Vain hän voi johtaa ihmisen oikealle polulle, koska hän itse on se oikea polku. Hän on kuollut meidän syntiemme tähden, jotta meidän ihmisarvomme pääsisi kukoistamaan. Ja niin me ja tämä maailma pääsee hänen kauttaan vapauteen, pois siitä vankilasta, jonka yleisen mielipiteen eri yksittäiset harhat luovat. On olemassa vapaus sitoutumattomuudesta rakastettuun – se vapaus on Kristuksen sitoutuminen meihin. On olemassa vapaus kiroilusta – se vapaus on siinä, että Kristus siunaa meidät kokonaan. On olemassa vapaus alkoholismista – se vapaus on siinä, että Kristus on humaltunut palavasta rakkaudestaan syntistä kohtaan. Ja vapauden luettelo voi jatkua loppumattomiin, pidemmälle kuin mikään lista synneistä voi ikinä yltää.

Jumala sanoo meille, niin kuin sanoi Abrahamille: ”Älä pelkää... Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.” Syntisinä, rakastettuina ja täysin vanhurskautettuina – eli Jumalalle kelpaavina – me elämme todeksi Abrahamin uskoa. Meillä on suoja pahaa vastaan ja meille on luvattu elämä, yltäkylläinen elämä Kristuksessa. Niin kuin kuulimme Abrahamista sanottavan: ”Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: ’Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.’ Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan.” Mikään siis ei ole mahdotonta Jumalallemme Kristukselle.  Hän lupasi Abrahamille, jonka oli ikänsä puolesta mahdotonta saada lapsia, jälkeläisiä yhtä paljon kuin tähtiä. Tunnetussa maailmankaikkeudessa on arviolta noin 70 000 triljoonaa tähteä. Niin suuri kansanjoukko uskonperillisiä Abrahamille luvattiin – moninkertaisesti enemmän kuin maailmassa on koskaan ollut ihmisiä. Tämä, jos mikään, on toivon näkökulma toimiessamme uskon asialla tämän yksittäisen kansakunnan keskellä, jossa asiat menevät kirkon kannalta ulkonaisesti huonoon suuntaan. Levollisen uskon ja määrätietoisen rukouksen lahjojen kautta sadosta tulee satakertainen. Me saamme vielä samaistua päivän evankeliumin tilanteeseen: ”Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ’Tällaista emme ole ikinä nähneet.’”